Chile, Argentiina, Bolivia & Peru. 2.1.-4.7.2024.

 

Sierra Nevada, Región de la Araucanía, Chile.

Talvikuukausina pohjoiselle pallonpuoliskolle laskeutuu pimein, kylmin ja masentavin ajanjakso. Kyllästyimme siihen nopeasti, joten nappasimme lennon päiväntasaajan eteläpuolelle Chileen, jossa meneillään on keski-kesä! Meidän luotettavan kumppanimme Rainon viimeinen palvelus oli kustantaa tämä 6 kuukauden Etelä-Amerikan reissu. "Kyl se Raino oli sitten reilu kaveri." Jälleen kerran voidaan sanoa, että edessämme oli elämämme pisin reissu. Pelkkä matkan pituus on jo todellista nautintoa, mutta eksoottinen maanosa tekee hommasta vieläkin mehukkaampaa. Puolen vuoden aikana olisi tarkoitus pyöriä Andien vuoristossa neljässä eri valtiossa: Chilessä, Argentiinassa, Boliviassa sekä Perussa. Hassua kyllä, että emme tule puolen vuoden reissulla käymään yhdessäkään uudessa maassa, mutta uusia paikkoja on silti runsaasti vielä näkemättä kaikissa kohdemaissa.'

Reissulle lähti pakumatkoja lukuunottamatta eniten matkatavaraa mitä millekkään muulle reppureissulle on lähtenyt. Tämä johtuu osittain pisimmästä reissuajasta, mutta suurin tekijä kaman paljoudelle on reissun luonne. Aijomme pitää reissun budgetin pienenä, joka onnistuu parhaiten viettämällä öitä teltassa sekä syömällä itse kokkailemia aterioita. Teltta, makuupussit sekä kokkailuvälineet täyttävät käytännössä toisen rinkoistamme kokonaan. 

2.-3.1. Tiistai & Keskiviikko

Tiistaina herätys klo. 4:35; vaatteet päälle ja kävellen juna-asemalle 30 asteen pakkasessa. Edessä oli ahistavan pitkä matkustus Chilen pääkaupunkiin: Santiago de Chileen. Junamatka sekä lentokentällä odottelu ottivat jo 8 tuntia, jonka jälkeen nousimme vasta ensimmäiseen lentokoneeseen kohti Dallasia. 10,5 tunnin lentomatkan jälkeen jouduimme jälleen kokea sen, miksi välttelemme USA:n kautta lentämistä. USA:n lentokentillä ei nimittäin ole kansainvälistä vaihtoaluetta, vaan kaikki matkustajat joutuvat kulkemaan tullin läpi, jossa jonot kulkevat usein satoja metrejä. Tämäkään koneenvaihto ei ollut poikkeus. Runsaan kuuloinen 4 tunnin vaihtoaikakaan ei meinannut riittää kaikkiin USA:n hömpötyksiin. Kerkesimme ennen jatkolentoa käydä juuri ja juuri syömässä ravitsevat McDonald´sin purilaiset, jonka jälkeen oli aika jo nousta lähes 10 tunnin Chilen lennolle.

Saimme todistaa reissun ensimmäistä auringonnousua jo yllättävän nopeasti.

Santiago de Chileen saavuttiin paikallista aikaa klo. 7:30, jolloin Suomessa kello oli jo 12:30, eli siinä vaiheessa olimme matkustaneet kevyet 32 tuntia. Ei se kuitenkaan vielä ohi ollut, ehei... Maahantulomuodollisuudet olivat Chilessä onneksi vain muodollisuuksia, jonka ansioasta olimme nopeasti jo keskutaan vievän bussin kyydissä. Varaamaamme Airbnb asuntoon pääsi sisään vasta 14:00, joten edessä oli vielä tuskallinen odottelu keskustan kahvilassa painavien rinkkojen kanssa. Eipä tarvinnut ainakaan enää kärvistellä -30 asteessa, vaan nyt kärvennyttiin 60 astetta lämpimämmässä ilmassa. Asuntoon päästiin onneksi sisään vähän ennen kahta. Päiväunet olisivat olleeet suuri houkutus, mutta taistelimme kiusausta vastaan vain 20 minuutin "power nap:n" voimin, jotta saataisiin rytmit heti kohdalleen. Tasan kahdeksalta päätimme mennä nukkumaan, jolloin valvomista oli takana 44,5 tuntia. 

Airbnb -kämppämme kattoterassin näkymät.

Vaikka asunto oli halpa, niin ei sieltä mukavuuksia puutu.

4.1. Torstai

Nukuimme melkein kellon ympäri, mutta aikaisen nukkumaanmenon ansiosta lähdimme kaupunkia tutkimaan jo 9:30 aikoihin. Nappasimme metron kaupungin ydinkeskustaan, joka on muuhun kaupunkiin nähden hyvinkin siisti ja rikkaan oloista. Siitä huolimatta ydinkeskustankin kadut ovat täynnä elämää ja tunnelma on eksoottisempi kuin vaikkapa Euroopan suurissa kaupungeissa. Suurelta keskusaukiolta lähti useampi elämää täynnä olevaa kävelykatua, joissa tuli pyörittyä pari tuntia.

Santiagon ydinkeskustan kävelykatuja.

 8

Seuraavaksi nousimme: Santa Lucia -nimiselle kukkulalle, jonka huipulla kohoaa 1800-luvun linnoituksia. Kukkulan huippu on ympäröivää maastoa noin 70 metriä korkeampi, jonka ansiosta se tarjosi 360 asteen näköalan kaikkialle 7 miljoonan asukkaan kaupunkiin. Vaikka päivä oli pilvetön, niin mahtavat lumihuippuiset Andit jäivät saasteiden ja epäpuhtaan ilman taakse. Siitä huolimatta kaupunkinäkymät viihtyisältä metsikköiseltä kukkulalta olivat todella hyvät. Kukkulalta nappasimme vielä metron kaupungin modernimmalle puolelle katsastamaan Etelä-Amerikan korkeinta rakennusta: Gran Torre Costanera:a (300 metriä). Tornin näköalatasanteelle olisi voinut nousta 15 euron hintaan, mutta kun kerran Andit ovat piilossa, niin emme edes harkinneet asiaa.

Santa Lucia kukkula.

300 metrinen hujoppi.

5.1. Perjantai

Chilen pääkaupunki oli jo aikalailla tutkittu, joten otettiin aamupäivä rennosti. Aamuun sisältyi hyvän aamupalan kokkailua sekä syömistä, lihaskuntotreeniä läheisellä ulkokuntosalilla, jonka jälkeen väännettiin herkullinen lounas. Kaupungille lähdettiin vasta 14:30. Viimeinen näkemisen arvoinen nähtävyys kaupungissa oli: Cerro San Cristobal -vuori. Noin 300 metriä muuta Santiagoa korkeammalle kohoava vuori on yksi kaupungin korkeimmista kohdista. Vuoren päälle pääsisi jyrkkäraiteisella junalla, mutta nousu oli mukavampaa tehdä rauhallista metsikköistä polkua pitkin kävellen. Vuoren huipulla oli täysi kuhina päällä. Junalla sinne saapui runsain määrin ihmisiä ihastelemaan tietysti hyviä maisemia, mutta myös useita uskonnollisia kohteita, joita vuoren päältä löytyi. Eilinen kukkula oli kivempi kuin tämä, mutta kyllä tämäkin oli käymisen arvoinen. Vuorelta käppäiltiin vielä keskustaan ravintolaan syömään, jonka jälkeen metrolla takaisin kämpille.

Matkalla ylös.

Huipulla.

22 -metrinen Neitsyt Maria patsas. Ps. huomaa kuvan oikeassa laidassa puskan takaa kurkistava patsas.

Terremoto (suom. maanjäristys) on suosittu kesäjuoma Chilessä. Juomaan tulee ananasjäätelöä, valkoviiniä, piscoa, granaattiomenasiirappia sekä fernettiä. Alkuun ennen jäätelön sulamista drinkki oli suoraan sanottuna pahaa, mutta jäätelön sulamisen jälkeen olikin jo huomattavasti parempi.

6.1. Lauantai

Reissu on toki ollut käynnissä kunnolla jo pari kokonaista päivää, mutta 100% reissumoodiin vaaditaan jokin kulkupeli jota saa ajalle itse. Pari reissua sitten kulkupelinämme toimi vanha kunnon Raino. Viime reissulla homman hoiti pari kelpoa prätkää. Tällä kertaa menopelinämme toimii teiden hirmu: 1,2 litrainen Hyundai. Saatuamme menopelin haltuun suuntasimme isoon hypermarkettiin ostamaan kolmen päivän retkievästykset. Seuraava kohteemme oli nimittäin heti pääkaupungin kupeesta alkavaan luonnonihme: Cajón del Maipo. Seuraavat 3 päivää olisi tarkoitus viettää upeassa kanjonissa teltassa nukkuen sekä omia muodituksia syöden. Matkan varrella saimme kokea myös Santiagon todellisen koon, kun ajoimme sen läpi. Ajelimme nimittäin keskustan kupeesta noin 40 kilometriä ennen kuin tiheä kaupunkiasutus loppui. Vielä kanjonin alettuakin huomasi ympärillä vielä pääkaupungin vaikutuksen, sillä ajoimme jatkuvasti pienempien kylien sekä Santiagon esikaupunkien läpi. Olimme saapuneet jo syvälle kanjoniin ennen kuin luonto otti kokonaan vallan. Samaan aikaan ympärillämme alkoi kohota korkeita lumihuippuja. Ensimmäiseksi yöpymispaikaksi olimme valinneet: Valle de Colina -laakson, johon oli noin 80 kilometrin ajomatka Santiagon laitamilta. Upea vuorien ympäröimä laakso olisi jo itsessään matkan aroinen, mutta homman kruunasi kuumat lähteet, jotka levittäytyivät kuuteen eri lämpötilan omaavaan altaaseen. Alueelle oli 15 euron pääsymaksu per. nenä, joka kirpaisi ikävästi, mutta paikka kuulosti liian hyvältä, että jättäisimme sen väliin. Tämän lisäksi viimeiset kymmenisen kilometriä olivat hidasta ajamista huonoa hiekkatietä pitkin, emmekä halunnet tehdä sitä heti uusiksi. Laaksoon oli saapunut runsaasti chileläisiä vierailijoita, mikä tietysti vähän pilasi tunnelmaa, mutta alue oli iso, jonka vuoksi ihmiset levittäytivät isolle alueelle. Lounaan kokkailtuamme lähdimme kiertelemään laaksoa ympäri ja ihailemaan mahtavia näkymiä.

Ensimmäiset retkikokkailut.

Käppäilyllä ympäristössä.

Käppäilyjen jälkeen oli aika testata kuumat lähteet. Vaikka saavuimme lähteille 18:30 aikoihin, niin siellä oli silti vielä paljon porukkaa. Kaikki ihmiset lilluivat kuitenkin viidessä alemmassa altaassa ja ylin allas oli täysin tyhjä. Ihmettelimme asiaa samalla, kun kuljimme tyhjänä olevaa allasta kohti. Heti varpaat vedessä kasteltuamme, tiesimme miksi allas ei ollut ihmisten suosiossa. Vesi oli arviolta 45-48 asteista, eli hyvinkin polttavaa. Ilma oli kuitenkin sen verran viileä, jonka lisäksi kohtalainen tuuli tuiversi jatkuvasti, jonka vuoksi kuuma allas kuulosti hyvältä. Hitaasti ja varmasti kun altaaseen tarpoi, pääsi sinne vähitellen upottautumaan kokonaan. Näin kuuma vesi sai kehoon samankaltaisen tunteen, kuin saunan kovat löylyt. KYLLÄ MAISTUU! Siinä sitä sitten vierähtikin seuraavat 1,5 tuntia välillä altaassa ja välillä koleassa ulkoilmassa. Päivä päättyi herkulliseen itse kokkailtuun todella herkulliseen illalliseen raukessa mielentilassa.

Todella kuuma lähde. 5/5!

Kaikki kuusi allasta.

Aurinko laski vuorien taa.

Vaikka eletään retkielämää, niin ei se silti tarkoita tonnikalaa ja nuudelia.

7.1. Sunnuntai

Eilen illalla jo pimeän aikaan telttamme viereen saapui kahden auton seurue, jotka viettivät äänekkäästi iltaa klo. 4:30 asti. Sen verran väsyneitä oltiin, että saatiin jonkin verran nukuttua melusta huolimatta, mutta ei viime yötä voi missään nimessä kutsua hyväksi. Jatkossa valitsemme telttayöpymisemme huolellisemmin. Kohtalaisen kylmän yön jälkeen maistui aloittaa aamu pulahtamalla kuumiin lähteisiin uudemman kerran. Lillumisen aikana aurinko kerkesi mukavasti nousta korkealle, jolloin aamupuurot saatiin keitellä lämpimissä olosuhteissa (huom. kaurahiutaleet ostettiin eilen hypermarketista, ei siis otettu mukaan 30 kiloa suomalaista kauraa). 

Näin voisi Suomessakin varsinkin talvipäivät aina aloittaa.

Seuraava kohteemme oli suurehko tekojärvi: Embalse El Yeso. Matkalla sinne pysähdyimme katsastamaan korkeaa vesiputousta nimeltään: Cascada Cajón del Maipo. Vesiputous ei ollut kovinkaan massiivinen, mutta vettä putosi alas todella kovalla paineella, aivan kuin jättimäisesta vesihanasta. Jo parinkymmenen metrin päästä putousta alkoi vesihöyry jo kastella vaatteita ja aivan putouksen vierellä ei voinut kauaa seistä kastumatta läpimäräksi.

Matkalla putouksille.

 Cascada Cajón del Maipo.

"Ota äkkiä se kuva. Minä kastun!"

Volcán San José (5856  metriä).

Saavuttuamme Yeson järvelle kokkailimme ensiksi lounaan. Tämän jälkeen ajelimme järven etelärantaa myöten kokonaan sen itäpuolelle, jossa tarkoituksemme oli suunnata jälleen kuumille lähteille. Kerkesimme ajella huonoa tietä pitkin jo 15 kilometrin verran, kunnes matkamme pysäytti puomi. Myös näillä lähteillä rahastettiin ikävästi 10 euron suuruista pääsymaksua, joka oli meille liikaa. Käännyimme takaisin järveä kohti ja ajelimme uudestaan ne samat huonokuntoiset 15 kilometriä järven itärannalle. Kello alkoi olla jo sen verran, että päätimme jäädä yöksi kivikkoiselle rannikolle.

Embalse El Yeso.

Kyl on komiata!

Takaisin järvelle juuri sopivasti auringonlaskuksi.

Maukasta leirielämää.

8.1. Maanantai

Nyt oli ainakin rauhallinen yö hiljaisella rannalla. Meidän lisäksi rannalla yöpyi vain yksi auto, joka oli pysäköitynä meistä katsottuna rannan toiseen päähän ja autojen välillä oli matkaa ainakin 500 metriä. Aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa Maipo kanjonin kolmanteen- sekä viimeiseen haaraan. Pohjoisimpana sijaitseva kolmas kanjonin haara on selvästi kahta eteläisempää haaraa matalammalla. Kaksi edellistä yötä olemme viettäneet reippaassa 2500 metrissä ja kolmas yö vain 1300 metrissä. Tulee olemaan varmasti lämpöisempi yö.

Ihana rauhaisa aamu.

Pieni Hyundai näyttää entistä pienemmältä taustalla olevan jättiläisen edessä.

Perille saavuttuamme kokkailimme lounaan ja lähdimme suorittamaan reissun ensimmäistä vaellusta. Kohteena oli 2031 metrin korkeudessa kohoava kallionjyrkänne: Mirador de Cóndores. Vaellus kalliolle kulki eksoottista kuivahkoa maastoa pitkin ja ympärillämme kasvoi kitukasvuista puuta sekä piikikkäitä kaktuksia. Vaikka Intian vuorista on vain vähän aikaa, niin tämä ympäristö on taas hyvin erilaista, ettei pääse seikkailu käymään liian arkimaiseksi. Huipulla meitä odottivat upeat näkymät noin 1000 metriä alempana virtaavaan: Rio Colorado:n sekä sen takana oleville vuorille. Takaisin alhaalla ajelimme autolla vain parin kilometrin verran kohti Santiagoa, jolloin löysimme oivan tasaisen paikan teltalle, noin 10 metriä tien sivusta.

Lounaspaikan näkymät Rio Coloradolle.

Siitä se taas lähtee.

Kallioinen huippu.

Avokado-, tomaatti-, tonnikalamunakas. Retki olosuhteissa sanoisin täyden kympin ateriaksi.

Telttapaikalla. Aurinko värjäsi kalliot todella kauniisti laskun aikana.

9.-10.1. Tiistai & Keskiviikko

Oli kyllä selkeästi lämpimin yö näistä kolmesta telttayöstä. Tunnetulla vilukissalla Jennilläkään ei ollut lainkaan kylmä. Oli aika hyvästellä telttailut hetkeksi aikaa ja ajella todella uniikkiin majoitukseen: Isla de Maipo -nimiseen kylään. Viinitiloista tunnetussa kylässä majoituksenamme toimi ison tontin reunamalla oleva vanha linja-auto, joka on muutettu kivaksi asumukseksi. Mainion majoituksen lisäksi itse tonttikin oli oikein viihdyttävä puutarha. Paikka toimi siis oivasti rennonpaan oleiluun telttailujen jälkeen. Juuri näin olimme seuraavat pari päivää sunnitelleetkin. Loppupäivä kului paikan herttaisen emännän kanssa keskusteluun, viinin juomiseen sekä ilta grillailuihin.

Aika nätti telttapaikka.

Seuraavan kahden päivän majoitus. Pikkaisen on Rainoa kookkaampi.

Wc, suihku ja pieni keittiö löytyi bussin sisältä.

Illan grillailut.

Keskiviikkona jatkettiin siitä mihin eilen jäätiin. Päivän aktiviteetteihin kuului hyviä ruokia, rentoutumista ja treenailua puutarhassa. Päivän ainut kulttiiriaktiviteetti oli käynti yhdessä alueen lukuisista viinitoista. Valitsimme De Martino -tilan majoituksen emännän suosituksesta. Jos muistetaan oikein, niin tämä tila on kaikkein suurin missä olemme koskaan käyneet. De Martino valmistaa huikeat 7-9 miljoonaa viinipulloa vuosittain. Olemme vuosien varrella käyneet monella viinitilalla ja ottaneet monen monta touria, joten nyt tyydyimme "vain" viininmaisteluun. Siitä huolimatta saimme tilan työntekijältä lähestulkoon kierrosmaisen kertomuksen tilan historiasta sekä kävimme tutustumassa paikan viinikellarissa. Normaalisti viinitour maksaa noin 20 euroa per. henkilö. Nyt ilman touria saimme maistaa kolmea eri viiniä, jonka lisäksi saimme kattavan tarinan viinitilasta, eikä meidän tarvinnut maksaa tästä mitään. Maksoimme ainoastaan niistä 7 pullosta, jotka lähtivät tilalta mukaamme. 

Taiteellinen leuanvetotanko.

Vina De Martino.

Viinikellari.

11.1. Torstai

Palautuminen oli suoritettu ja oli aika lähteä kohti uusia telttaöitä. Rennon aamun jälkeen starttasimme matkan kohti etelää. Kohteenamme oli Argentiinan rajan tuntumassa oleva järvi: Lagunas de Teno. Chilen ja Argentiinan raja kulkee usein Andien korkeimmassa kohdassa, joten määränpäämme oli siis syvällä Andien vuoristossa. Ennakkotietojen perusteella tie järvelle tulisi olemaan hiekkatietä, mutta tien kunnosta ei ollut varmuutta. Matkan ensimmäiset 190 kilometriä kulkivat asfalttia pitkin ilman ongelmia.

Herkullinen aamiainen. Jos kuvaa katsoo tarkasti, niin huomaa, että kahvilasi halkeaa palasiksi juuri sopivasti kuvassa. Pöydällä näkyvä ruskea jälki on kahvia ja lasinkin näkee olevan halki. Sopivasti ajoitettu kuva. Ei mennyt siis ihan putkeen Jopen 34-vuotis synttäri aamupala.

Seikkailijat ja emäntämme Rosalba.

Viimeinen 55 kilometriä kulki hiekkatietä pitkin, mutta alkuun tie oli ihan kelpo kunnossa. Keskivauhtimme huiteli 45 km/h. Matkan aikana näimme useita kymmeniä kurma-autoja, jotka pöllyttivät rutikuivaa hiekkaa niin, kuin oltaisiin hiekkamyrskyn keskellä. Tasaisin välein ajelimme siis muutaman kymmenen metrin verran sokkona. Noin 15 kilometriä ennen järveä meille selvisi syy, miksi kuorma-autoja näkyi niin paljon. Tien vierellä oli jokin kaivos mistä autot kävivät hakemassa tavaraa. Kaivoksen jälkeen tie kapeni, mutta jatkui kuitenkin pääosin vielä hyväkuntoisena. Toivoa tien hyvästä kunnosta loi se fakta, että edessämme oli kahden maan välinen raja, joten voisi kuvitella tien jatkuvan ajokelpoisena. Entistä enemmän vastaamme tuli tasaisin välein huonoja kohtia tiessä, missä otimme pieniä pohjakosketuksia. Enää tästä hommasta puuttui vain vesistönylitys... minkä saimmekin pian kokea. Ylitettävä joki ei ollut kovin suuri, mutta irtokivikko sen pohjalla teki ylityksestä haastavan. Hitaasti jurruttamalla ylitys olisi ollut paras suorittaa, mutta vauhtia oli pakko ottaa, jotta 1,2 litrainen kone ei hyytyisi keskelle jokea. Vauhdilla joesta yli päästiin, mitä nyt muutama isompi kivenmurikka osui auton pohjaan. Joen jälkeen kiipesimme jyrkän mäen ylös, jolloin autosta joutui jo laittamaan kaiken peliin, mutta siitäkin selvittiin. Tämän jälkeen tie edessäpäin näytti hyvältä ja järvelle oli matkaa enää 5 kilometriä. Kauempaa katsottuna emme nähneet lyhyttä, mutta hyvin jyrkkää mäkeä alas. Mäki oli juuri niin jyrkkä ja huonokuntoinen ettei uskallettu ajaa sitä alas. Alas oltaisiin siis tietysti päästy, mutta takaisin ylös telttailujen jälkeen olisi ollut se ongelma. Lähellä se oli, mutta matka päättyi karvaaseen tappioon. Palasimme takaisin vain pari kilometriä, jonka aikana ylitimme joen uudemman kerran. Tämän jälkeen näimme tien sivussa suurehkon levikkeen hyvillä näkymillä ja päätimme jäädä siihen täksi yöksi. Lagunas de Teno olisi ollut ehkä Keski-Chilen hienoin nähtävyys, joten pikkaisen jäi harmittamaan, mutta sellaista se seikkaileminen välillä on. Ei antanut Chile Jopelle toivottua 34-vuotis syntymäpäivälahjaa. 

Vesistönylitys. Eipä se taas kuvassa näytä pahalta.

Yöpymispaikalle saavuimme kuuden maissa, jolloin olimme jo päivän seikkailut seikkaileet. Tyydyimme vain nautiskelemaan hienoista näkymistä sekä luonnonrauhasta. Samalla kokkailimme synttärihampurilaiset ja avasimme yhden eilen ostamista viinipulloista.

Kyllä tässäkin kelpaa yötä viettää.

Synttäripurilainen ja kunnon korona.

Jälkkärijuustot hyvän viinin kera.

12.1. Perjantai

Hyvin tulee kyllä nukuttua teltassa tällä reissulla. Tämäkin yö nukuttiin hyvin yhden vessa käynnin turvin. Aamupalan jälkeen ajeltiin takaisin Andien länsipuolella kulkevalle valtatielle, jossa puhelimen netti alkoi toimia jälleen kerran. Katsottiin majoituksia noin sadan kilometrin säteeltä ja löydettiin pian viihtyisän oloinen mökki metsikön keskeltä: Altos de Lircay -nimisen luonnonpuiston tuntumasta. Samalla suunnittelimme meille seuraavan viikon ohjelman. Lircayn puistoon matkatiin reilun 100 kilometrin pätkä etelään. Varaamamme mökki oli kuvien veroinen söpö pieni tönö, jonka edestä löytyi terassi sekä grilli. Pian mökkiin asettumisen jälkeen huomasimme Hyundain vasemman takarenkaan olevan löysä. Tuhansia kilometrejä olemme reissujemme aikana ajelleet mitä huonompia teitä pitkin ja nyt vasta kohtasimme ensimmäisen rengasrikon. Täytyy sanoa, että ei renkaan rikkoutuminen olisi paljoa parempaan paikkaan voinut osua. Kerkesimme juuri kivasti mökkiin rauhoittumaan ja täten saatiin vaihtaa vararengas kaikessa rauhassa, niin ikään rauhallisessa ympäristössä. Loppupäivä kului grillailessa ja akkujen latailemisessa huomista vaellusta varten. 

Gauchot hevoslauman kanssa pyyhkäisi aamulla ohi.

Uutta rengasta sisään.

Kissa tuli lämmittelemään grillin alle.

Näpsäkkä pikku mökki.

13.1. Lauantai

Aamutoimien jälkeen startattiin auto kohti toista Argentiinan rajan tuntumassa olevaan laguuniin; kyseessä oli: Lagunas la Maule. Matkaa taitettavan oli reilut 100 kilometriä. Ajomatkan lähtökorkeus oli noin 1000 metriä, jolloin ympäristössä oli vielä paljon puita sekä muuta kasvillisuutta, mutta kun korkeus lisääntyi itään kohti ajaessa ja Argentiinan rajan lähentyessä, katosivat puut kokonaan ja ympärillämme kohosi kuivia, rosoisia ja lumihuippuisia vuoria. Noin 2000 metrin korkeudessa ja vain 10 kilometrin päässä laguunista näimme tummia varjoja viereisellä mäellä. Varjot tulivat suurista kotkista jotka liitelivät ympäriinsä, varmaankin tarkkailen saaliseläimiä. Googlailujen jälkeen olemme aika varmoja, että kyseessä oli Andien kondori, eli juuri se lintu jota odotimme eniten näkevämme. Kyllä on komeita eläimiä! Maulen laguuni on niin lähellä kahden valtion raja-aluetta, että jouduimme käydä Chilen rajaviranomaisilla näyttämässä passit, ja he kirjoittivat meille luvan käydä laguunilla. 

Ennen varsinaista kohdetta Maulea, vastaamme tuli tällainen hieno tekojärvi: Lago Colbún.

Sekä Rio Maule.

Andien kondori (todennäköisesti).

Laguunille saavuttuamme parkkeerasimme auton, välppäsimme kamat ja lähdimme yhden yön vaellukselle laguunin itäpuolelle. Lähtöaika vaellukselle oli vasta 14:45 mikä useimmilla reissuilla tarkoittaisi vain muutaman tunnin vaellusta auringon valossa. Tällä kertaa matkailemme sen verran etelässä ja keski kesän aikaan, että aurinko laskee vasta ilta yhdeksän pintaan ja pimeä tulee vasta kymmeneltä. Ei siis haittaa vaikka vaelluksen aloittaisikin vasta iltapäivällä, niin kuin tänäänkin.

Suuri laguuni, kuiva maasto ja korkeat vuoret muistuttivat hyvin paljon Intian Ladakhia. Myös luonnonrauha oli Ladakhin tasolla, sillä alkumatkasta näimme muutaman kalastajan, mutta sen jälkeen emme nähneet enää ketään. Kävelimme päivän aikana yhteensä 10 kilometriä välillä laguunin rannalla, ja välillä nousimme kumpareiden päälle, jotka olivat noin 100 metriä laguunin pintaa korkeammalla. Näkymät olivat koko matkan ajan huikeat ja jälleen kerran niin eksoottiset suomalaisille matkailijoille. Päätimme päivän noin kilometrin mittaiselle niemelle, josta löysimme tuulen suojassa olevan pienen lahden, jonka rantaan pystytimme teltan. 

Vähän isompi kantamus tällä kertaa.

On komia laguuni.

Jennillä vähän pienempi reppu.

Edessä telttapaikkamme; oma pikku lahtemme.

14.1. Sunnuntai

Ehkä tämän reissun huonointen nukuttu telttayö takana. Jennillä oli kylmä alkuyöstä, mitä yritettiin korjailla useampi tunti. Ei auttanut kylmyyteen edes upouusi kuumavesipullo, johon illalla lämäytettiin pieni kattilallinen kiehuvaa vettä. Kahdesta eteenpäin onnistuimme saamaan Jennin lämpimäksi, ja tämän jälkeen uni maistui kelvosti meillä molemmilla aamu kahdeksaan asti. Aamupalan jälkeen käytiin käppäilemässä vielä nukkumamme niemen kärjessä, jonka jälkeen aloitettiin paluumatka takaisin autolle. Kuljimme paluumatkan mielestämme suorempaa reittiä myöten, mutta siitä huolimatta kilometrejä kertyi taas eilisen tapaan kymmenen. Olemme panneet merkille, että ilta, yö sekä aamu ovat täällä aina tyyntä ja puolen päivän aikoihin alkaa tuuli voimistua. Niin tälläkin kertaa: aamukäppäilyjen aikana niemimaalla ei tuullut lainkaan, mutta klo. 11:00 eteepäin tuuli voimistui voimistumistaan. 

Ei hullumpi paikka aloittaa uusi päivä.

Eikä ole hullumpaa tämäkään.

Niemimaa.

Vaelluksen jälkeen olimme todella poikki ja olisi tehnyt mieli vain makoilla. Makoilupaikkaa ei kuitenkaan ilman teltan pystytystä ole, ja jos sen tekisi, olisi siellä aivan liian kuuma polttavan auringon alla. Toinen vaihtoehto oli ajella hiljalleen takaisin länteen, ja pysähtyä samalla katsomaan muutamia hienoja luontonäkymiä, joita tien varrelta löytyi pari kappaletta.

Yksi matkan pysähdyspaikoista oli tämä hieno maisema sekä vesiputous. Putouksen yläpäähän pystyi kävellä, jossa sen koko voiman pystyi tuntemaan sisuksissa asti.

Vähän klo. neljän jälkeen kurvasimme tieltä sivuun joen vierustaan, jossa oli tarkoitus yöpyä. Normaalisti kun saavumme jo tähän aikaan yöpaikalle, olemme käyneet vähän kävelemässä ympäristössä, jonka jälkeen aloittaneet kokkailemaan rauhassa illallista. Vaellus ja aurinko olivat kuitenkin uuvuttaneet meidät niin, ettei edes autosta huvittanut nousta ylös. Tällöin päätimme, että jos kerta autossa istuminen tuntuu näin hyvältä, niin eikö se olisi parempi ajaa huomiselle kaavailtua 350 kilometrin ajomatkaa pois alta? Se oli loistava idea, jota lähdimme oitis toteuttamaan. Ajelimme noin 200 kilometriä etelään ja päädyimme joen (= Rio Perquilauquén) varrelle pystyttämään telttaa, valtatien vierustaan.

Paluumatkalla pysähdyimme Lago Colbúnin rannoille uudemman kerran ihailemaan sitä hieman enemmän.

Yöpymispaikkamme Rio Perquilauquén penkalla, Ruta 5 -valtatien vierustassa. 

15.-16.1. Maanantai & Tiistai

Rauhaisa yö takana, vaikka nukuimmekin valtatien lähettyvillä. Seuraavaksi lähdimme matkaamaan Los Ángeles:n -kaupunkiin. Ei siis Kaliforniaan, vaan Chilen omaan enkelten kaupunkiin. Matkalla teimme yhden pysähdyksen puoliympyrän muotoiselta kalliolta laskeville vesiputouksille: Saltos del Laja:lle. Vesiputoukset ovat aivan valtatien vierellä, jolloin ne ovat helposti saavutettavissa. Kun nähtävyydelle on näin helppo päästä, tarkoittaa se yleensä runsasta väkimäärää. Tämä kerta ei ollut poikkeus, sillä putouksia oli pällistelemässä useampi sata ihmistä. Siitä huolimatta putoukset olivat ehdottomasti käymisen arvoiset. Meidät yllätti kuinka suuret putoukset olivatkaan ja alue oli kuitenkin sen verran suuri, että väenpaljouskaan ei juuri haitannut. Tämän kaiken lisäksi alueelle ei ollut pääsymaksua! 

Yllättävän hieno telttapaikka löydettiin.

Saltos del Laja -putoukset.

Putouksilta oli enää 30 kilometrin ajomatka Los Ángelesiin, jossa meitä odotti Airbnb asunto seuraavaksi kahdeksi yöksi. Tämän ja huomisen päivän aikana oli luvassa hieman rentoutumista, pyykin pesua, treeniä sekä uuden vararenkaan nouto vuokraamomme sivukonttorista. Maanantai loppupäivästä ei ole paljoa kerrottavaa, ainoa mainitsemisen arvoinen asia on harvinainen ravintolaillallinen asuntomme vierustassa. Söimme hyvää sormiruokaa chileläisen oluen kera ja laskun saadessamme (menussa ei näkynyt hintoja) muistutimme jälleen itsellemme, miksi emme käy Chilessä useammin ravintoloissa. Seuraavan kerran tässä maassa voisi käydä ulkona syömässä ehkä kahden viikon päästä, jos silloinkaan.

Herkullista, ja väin hieman epäterveellistä...

2,5 tunnin rankka treeni takana. Koira ei treenannut, mutta näköjään sekin väsynyt.

Väliaikapäivitys ajettuun reittiin. Jälleen vaatii kuva vähän zoomailua, jos haluaa tarkasti nähdä missä kurvailtu.

17.1. Keskiviikko

Ei tykätty aikoinaan Kalifornian Los Angelesista, ja nyt voidaan sanoa tykkäävämme vielä sitäkin vähemmän Chilen omasta versiosta. Ajelimme kahteen otteeseen kaupungin keskus-aukion vierustasta ja se oli täysin mitäänsanomaton paikka. Tämä päti myös muuallekkin kaupunkiin. Paikka sopi kuitenkin oikein mainiosti meidän tarpeisiin, eli muutaman päivän akkujen lataukseen ja asioiden hoitoon. Aamulla jatkoimme jälleen matkaa sadan kilometrin verran etelään, jonka jälkeen ajeltiin vielä toiset sata itään. Argentiinan rajan ylitys alkaa lähestymään, mutta vielä ennen sitä meillä oli monen monta fantastista pysähdyspaikkaa Chilen puolella rajaa. Saimma paahtaa ajomatkasta hyvää asfalttitietä pitkin aina 170 kilometriä, kunnes viimeiset 30 oli taitettava hiekkatietä myöten. Käännyimme asfaltilta ohkaiselle, mutta ihan hyväkuntoiselle hiekkatielle. Ajelimme sitä pitkin 5,5 kilometriä, kunnes tie jyrkkeni sekä samaan aikaan huononi. Pääsimme jyrkkää mäkeä ylös noin 80 % sen pituudesta, mutta loppu oli liikaa meidän pikku autollemme. Siitä kohdasta olisi ollut enää 300 metriä toiselle tielle, joka vaikutti ainakin kartan mukaan paremmalta. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin ja ajaa samat hitaat 5,5 kilometriä takaisin asfaltille. Määränpäämme on niin hieno mesta, ettemme voineet tähän luovuttaa. Perille johtaa toinenkin tie, mitä lähdimme seuraavaksi kokeilemaan. Toinenkin tie oli hiekkainen ja hidas ajaa, mutta se oli kaksikaistainen ja vaikutti enemmän käytetyltä. Matkaa taitettavana olisi vielä 21 kilometriä. Hitaasti ja varmasti jurrutimme reilut 16 kilometriä eteenpäin, kunnes tie meni niin huonoon kuntoon, että jatkaminen oli jälleen mahdotonta. 2 takaiskua ei kuitenkaan pysäyttänyt meitä, vaan parkkeerasimme auton ja kävelimme loput 4,7 kilometriä määränpäähän. 

Jopella tällä kertaa vähän enemmän kantamuksia. Juomavedet oli otettava mukaan, sillä sitä ei ole vaelluksen aikana saatavilla. Onneksi kantamukset kevenevät sitä mukaa kun vettä hörpitään.

Hankaluuksien jälkeen olimme saapuneet tulivuorien ja hienon metsän ympäröimälle: Laguna Blanca -laguunille. Matkalla laguunille olimme nähneet joitain kylttejä jotka kertoivat, että kävijöiden tulisi rekisteröityä jossain ja maksaa ilmeisesti jotain. Ajattelimme yrittää parin yön vaellusta ilman maksamista, sillä emme oikein tienneet missä rekisteröinti tulisi tehdä, eikä muuutenkaan huvittaisi maksaa. :D Juuri kun olimme saapuneet näköalapaikalle, josta näimme laguunin ensimmäistä kertaa, takaamme kuului espanjan puhetta. Katsoimme taakse ja näimme puistonvartian joka kyseli rekisteröinti lipuketta. Espanjan sekä englannin sekoitus puheella pääsimme vartian kanssa yhteisymmärrykseen. Kaksi yötä kahdelta henkilöltä maksaisi 48000 pesoa, eli 48 euroa. Ikävää maksaa telttaöistä, mutta tämä kohde on sen verran spesiaali, ettei tätä pysty jättämään väliin. Puistonvartija vei meidät hänen toimistoonsa, jossa maksoimme maksun ja saimme pääsylipukkeen. Nyt pystyimme ainakin hyvissä mielin pystyttämään teltan suoraan laguunin rannalle, eikä meidän tarvinnut hiipiä jonnekkin pusikkoon piilottelemaan. Iltakokkailut laguunin rannalla kahden tulivuoren ympäröimänä oli majesteettista. Yksi parhaimmista telttapaikoista ikinä! Suuresti tähän vaikuttaa myös se, että olimme ainoat ihmiset tällä alueella. Puistonvartija kertoi, että noin kilometrin päässä meistä yöpyy toinen porukka, mutta muita koko laguunilla ei ole.

                                                                Saavuimme Laguna Blancalle.

Telttapaikamme oli heti laguunin rannalla.

Kunnon pihvi maistuu parhaalta retkellä!

Mahtava Volcán Lonquimay (2865 metriä).

Tässä taas tulivuori: Tolhuaca (2806 metriä).

18.1. Torstai

On se vaan mukavaa aamulla kömpiä ulos teltasta, kun edessä avautuu luonnonrauha mahtavine näkymineen. Aamupalan kokkailtuamme kävelimme takaisin eiliselle tielle ja jatkoimme sitä ylöspäin. Noin kolmen kilometrin taivaltamisen jälkeen olimme nousseet korkeutta reippaat 100 metriä ja vasemmalla puolella tietä alkoi metsäinen harjanne. Lähdimme kulkemaan harjannetta pitkin kohti Tolhuaca -tulivuorta (2806 metriä). Tolhuacan lisäksi harjanteelta avautui näkymät myös Volcán Lonquimay -tulivuorelle (2865 metriä). Parin kilometrin harjannekävelyn jälkeen nousimme jälleen jyrkästi korkeutta, jonka jälkeen olimme saapuneet harjanteen korkeimpaan kohtaan, josta avautui näkymät vielä kolmannelle ja kaikkein komeimmalle tulivuorelle: Volcán Llaima (3125 metriä). Päätimme jättää rinkan siihen paikkaan ja jatkaa matkaa kevyemmin kantamuksin vielä vähän korkeammalle. Tämän jälkeen palaisimme takaisin rinkan luokse ja pystyttäisimme teltan.

Ihana aamu!

Harjanteelle nousua.

Välillä reittimme vei meidät hienoon metsään.

Päivän lopullinen tavoite oli 1975 metriä korkea vuoren nypykkä. Harjanteen korkeimmasta kohdasta oli taitettava matkaa vielä noin 2,5 kilometriä. Alkumatka tavoitteeseen kulki hyvää polkua pitkin ja matka eteni nopeasti. Ennen viimeistä ja jyrkintä osuuttaa kasvillisuus tiheni, jolloin jouduimme paikotellen rämpimään tiheän puuston seassa sekä keskellä pientä puroa. Tämän jälkeen tarvoimme viimeisen reilun 100 metrin vertikaalinousun todella jyrkkää myyrien onkaloittamaa rinnettä pitkin. 2,5 tuntia harjanteen korkeimmasta kohdasta lähdön jälkeen olimme saapuneet huipulle! Näkymät Tolhuaca -vuorelle eivät olleet enää niin hyvät, sillä se komeili jo liian lähellä meitä. Sen sijaan kahdelle muulle tulivuorelle näkymät olivat aivan fantastiset. Helposti yksi kaikkien aikojen näkymistä! Fiilistelimme huipulla noin puoli tuntia ja lähdimme takaisin alas. Paluumatkalta ei muuta mainitsemisen arvoista, paitsi Jopen kaatuminen liukkaaseen ja märkään lehmän paskaan. Takaisin yöpymispaikalla meille jäi vielä yli 2 tuntia valoista aikaa kokkailuun, teltan pystyttämiseen sekä yleiseen hengailuun.

Matka vaelluksen korkeimpaan kohtaan alkoi!

Kolmesta upeasta vuoresta se upein. Saannen esitellä: Volcán Llaima.

Telttapaikat vain paranevat paranemistaan.

Volcán Lonquimay auringonlaskun aikaan. Puut vuoren vasemmalla puolella ovat erittäin uhanalaista: Chilenaraukaria -lajiketta. Sitä tavataan luonnonvaraisena vain tässä osassa Chileä ja hieman Lounais-Argentiinassa. Se on myös Chilen kansalliskasvi.

19.-20.1. Perjantai & Lauantai

Aamulla maisemat olivat edelleen yhtä hienot kuin eilenkin ja niin oli kelikin. Vaikka ympäristö on jo paljon vihreämpää täällä etelämmässä kuin Santiagon lähettyvillä, niin silti sademäärät ovat kesäisin pienet ja aurinko paistaa usein siniseltä taivaalta. Näin oli myös tänä aamuna. Aamupalan jälkeen aloitimme vajaan 10 kilometrin paluumatkan autolle. Vaellus tielle asti meni aika joutuisasti, mutta lähes 7 kilometrin tieosuus tuntui loputtoman pitkältä. Viimein auto kuitenkin näkyi mutkan takaa, ja täten oli reissun ensimmäinen kahden yön vaellus takana. Ajelimme loppupäiväksi läheiseen: Curacautín:n -kylään, jossa kirjauduimme pieneen Airbnb -mökkiin seuraavaksi kahdeksi yöksi. Mökissä tutut kuviot vaellus- ja telttailupäivien jälkeen. Hyviä ruokia, lepäilyä sekä lihaskuntotreeniä.

Matka takaisin autolle käydään.

Kutsuvan näköinen illalliskattaus itsellemme väsättiin.

21.1. Sunnuntai

Pari yötä pehmeässä sängyssä takana, ja olimme taas valmiit kolmen yön telttailuihin. Curacautinista jatkoimme itään kohti Argentiinan rajaa. Rajalle oli reilun 100 kilometrin ajomatka ja meillä oli koko päivä aikaa, joten otettiin välille yksi pysähdys. Koukkasimme pian Curacautinista lähdön jälkeen pohjoiseen, ihailemaan vielä kerran viime vaellukselta tuttuja tulivuoria. Tällä kertaa perspektiivimme vuoriin oli kuitenkin hyvin erilainen verrattuna viime kertaiseen. Ajelimme Lonquimayn vuoren autioittamaan maahan, jossa ympärillämme oli vain mustaa hiekkaa sekä mustia lohkareita. Viimeisin purkaus 1988-1990 synnytti vuoren pohjoispuolelle uuden laavantuloaukon: Cráter Navidad:n (suom. joulu kraatteri). Jouluisen nimen kraatteri sai siitä, että purkaus alkoi joulupäivänä vuotena 1988. 13 kuukautta kestänyt purkaus aiheutti suuren luontokadon alempana olevassa laaksossa. Tämän pystyi selvästi näkemään, sillä puusto laaksossa loppui kuin seinään, mustan maaston alkaessa. Kävelimme Navidadin kraatterin päälle 1,8 kilometriä, jonka aikana nousimme korkeutta yli 200 metriä. Ei kuulosta pahalta, mutta pehmeä musta hiekka oli yllättävän raskasta kävellä. Kovalla maalla urakka olisi ollut ainakin puolta helpompi. Navidadin huipulla pystyi nähdä loputtoman syvältä vaikuttavan laavantuloaukon ja rikki haisi edelleen, vaikka minkäänlaista seismistä aktiivisuutta vuorella ei ole ollut yli kolmeenkymmeneen vuoteen.

Volcán Lonquimay vasemmalla ja Tolhuaca tulivuori oikealla.

Karua vulkaanista maata. Kuvan keskellä näkyy kauas laaksoon jatkuva musta alue, johon sula laava valui 30 vuotta sitten.

Käppäilyä Joulu kraatterille.

Laavantuloaukko.

Seikkailijat.

Karusta autiomaasta ajelimme vauhdikkaasti seuraavat 70 kilometriä, kunnes lennokas asfaltti vaihtui hitaaksi hiekkatieksi. Seuraavat 35 kilometriä matelimme reilussa tunnissa, mistä on helppo laskea matkan keskinopeus. Hitaat kilometrit palkittiin rauhaisalla järvenranta yöpymispaikalla: Icalma -järven rannoilla, Argentiinan rajan tuntumassa.

Matka oli puuduttava, mutta määränpää todella rauhaisa ja kaunis.

22.1. Maanantai

Lämmin yö takana ja vielä lämpimämpi päivä edessä. Kuumaa puuroa syödessä sekä kuumaa kahvia juodessa, niin ikään kuuman auringon alla sai meidät kiittämään vieressä olevaa viilentävää järveä. Aamupalan jälkeen oli aika ottaa kohteeksi reissun toinen valtio, eli Argentiina. Kun vuonna 2017 viimeksi reissailimme tässä maassa, tykkäsimme siitä erityisen paljon. Kovaan fanitukseen johtivat gourmet ruoka, jota sai ostettua ravintolassa McDonald´s hinnalla sekä maailmaan paras punaviini: Malbec, mikä maksoi ravintoloissa saman verran kuin kahvi R-kioskista. Siihen päälle tarvitsee lisätä vain mahtavat Andit, niin kakku on täydellinen. Saa nähdä minkälainen fiilis meille jää toisella Argentiina visiitiltä. Rajamuodollisuudet sekä Chilestä lähtiessa, että Argentiinaan saapuessa menivät joutuisasti ja pian ajelimmekin jo uudessa maassa. Heti kättelyssä oikealla sivullamme näkyi upea: Lake Aluminé -järvi, joten ei ainakaan huonosti lähtenyt homma käyntiin. Ajelimme vielä kolmisenkymmentä kilometriä itään, jolloin käännyimme taas etelään, ja samalla koukkasimme Aluminé järven rannalle kokkailemaan lounasta sekä virkistäytymään viileltävään veteen, sillä päivän lämpötila oli 36 astetta.

Chilen visiitti number uno on valmis.

Aluminé järvi.

Tehtiin toissapäivänä Airbnb asunnolla liian tulista ja mausteista riisi/kana/porkkana sössöä, jota oli vaikea syödä sellaisenaan. Nyt tehtiin siitä samasta sössöstä todella maistuva burrito. Se meni kuin kuumille kiville!

Hyvin lähti Argentiinan puolella reissu käyntiin, joten nyt oli aika vähän hyssytellä menoa. Aluminé järveltä lähdimme jatkamaan etelään 170 kilometrin ajomatkaa, josta noin 100 kilometriä kulki huonoa, tai hyvin huonoa hiekkatietä pitkin. Välillä kauempaa katsottuna tie näytti oikein tasaiselta ja hyvältä hiekkatieltä, mutta lähempänä huomasimme sen olevan täyttä perunapeltoa. Ison osan matkasta mutkittelimme: Rio Aluminé -jokea seuraten ja näkymät olivat ihan kivat, mutta eivät ne saaneet kuitenkaan ajomatkaa tuntumaan vähemmän puuduttavalta. Kun viimein asfaltti koitti, tuntui matkanteko kuin pumpulissa ajelulta ja kymmenet kilometrit tuntui vain viuhuvan ohi. Olimme suunnitelleet pysähtyvämme matkan aikana: Lago Tromen:lla (= laguuni), mutta jo hyvissä ajoin matkan aikana päätimme suunnata suoraan tulevan yön nukkumispaikkaan, sillä muuten valoisan aika olisi loppunut kesken. Nukkumispaikalle: Lago Huechulafquén -järvelle saavuimme vähän klo. 17 jälkeen, joten meille jäi vielä kivasti aikaa nautiskella järvestä sekä illasta ennen pimeää. 

Aluminé joki ja puuduttavaa matkantekoa.

Lago Huechulafquén. Jennille järven vesi oli liian kylmää, mutta kivien ympäröimässä altaassa vesi oli sen verran lämpimämpää, että siinä pystyi jo istua. 

Tässä privaatti rannalla oli mukava fiilistellä useampi tunti.

Näkymät nukkumapaikalta.

23.1. Tiistai

Rauhallinen yö takana. Aamulla ajettiin järven pohjoiselle puolelle kokeilemaan onnea, josko päästäisiin siellä sijaitsevaan Lanin:n -luonnonpuistoon. Ongelma oli se, että puisto maksaa 6 euroa per. henkilö, eikä meillä ollut yhtään Argentiinan pesoja. Emme ole hankkineet vielä käteistä ollenkaan, sillä Argentiinassa se ei ole niin yksinkertaista kuin muualla maailmassa. Jos rahaa nostaa automaatilta, niin saa sitä kyllä, mutta yhdellä nostokerralla automaatista saa ulos vain 100 euroa, ja jokainen nostokerta maksaa 10 euroa, eli siinä vaiheessa otettiin jo 10 % tappiota. Ei siinä vielä kaikki: Argentiinan inflaatio on huidellut viime vuosina yli 100 % lukemissa, ja tästä johtuen tänä päivänä yksi euro vastaa 900 pesoa. Pankkiautomaatit antavat pesoja todella epäystävällisellä kurssilla, sillä 100 euron nostosta ei saa 90,000 pesoa, vaan noin 60,000, joten siinä otettaisiin vielä kevyet 30 % takkiin. Ei siis automaatteja kiitos! Ulkomaalaisella Visa kortilla maksaessa Argentiinan hallitus on luonut "turisti dollarin" jonka kurssi on euroa kohti noin 120,000 pesoa, eli noin 30 % virallista kurssia parempi. Ongelma vain on se, että koko maa pyörii käteisellä ja pankkikortit käyvät vain harvoissa paikoissa ja vielä harvemmissa Buenos Airesin ulkopuolella. Miten me siis meinattiin saada rahaa mahdollisimman hyvällä hyötysuhteella? Käyttämällä Western Union -sähköistä rahansiirtoa, jolla käteistä saa myös "turisti dollarin" kurssilla. Jonkin verran siinäkin häviää, sillä Western Union sekä paikallinen toimija täällä Argentiinan päässä vetävät välistä, mutta silti se on paras keino saada laillisesti käteistä tässä maassa. Palatakseni luonnonpuistoon menosta: ajelimme puiston portille johon ei käynyt pankkikortti, eivätkä he hyväksyneet euroja saati Chilen pesoja, joten tehtiin U-käännös.

Aamulla klo. 7:00 järvi ja vastarannalla näkyvä upea tulivuori Lanin (3747 metriä) olivat hienoimmillaan.

Matkalla luonnonpuiston portille.

Vaihtoehtoinen suunnitelma oli ajaa järven eteläpuolelle ja jatkaa etelärannikkoa myöten länteen. Tie oli hiekkatietä ja todella hidasta ajaa, mutta järvimaisemat olivat loistavat ja ajettava osuus oli vain 17 kilometriä. Pääsimme ajamaan koko 17 kilometrin pätkän ilman suurempia vaikeuksia, jolloin pysäköimme auton tien viereen. Kokkailimme lounaan ja lähdimme jatkamaan matkaa jalkaisin, edelleen rannikkoa pitkin länteen. Käppäilimme hiekkatietä pitkin (jonnekka emme pystyneet enää jatkamaan autolla) 6,5 kilometrin verran näkemättä sen parempia näkymiä kuin ajomatkan aikana, mutta muuten käveleminen suhteellisen tasaisessa maastossa oli hyvää palauttavaa liikuntaa. 6,5 kilometriä käveltyämme nautiskelimme vähän aikaa järven rannalla, jonka jälkeen palasimme autolle. Kello oli autolle palatessa jo melkein seitsemän, joten aloitettiin illallisen kokkailu hiljalleen sekä muut normaalit iltahommat.

Tortillat loppuivat, joten lopusta riisisössöstä tehtiin hyviä leipäsiä.

Hyvät kokkailunäkymät.

Parasta näkymää käppäilyjen aikana.

6,5 kilometrin päässä oli mukava pieni ranta, jossa sai tarvittua viilennystä polttavaan päivään.

24.1. Keskiviikko

Heräsimme yllättävän kylmään ja hieman tuuliseen aamuun. Huechulafquén Järvi sijaitsee 1000 metrin korkeudessa ja yleensä sillä korkeudella on ollut aamusta asti kuuma. Tänä aamuna kuitenkaan ei pitkähihainen paitakaan meinannut riittää. Aamupalan jälkeen ajeltiin rauhakseltaan kohti seuraavaa sisäyöpymispaikkaa: San Martín de los Andes -kylään. Matkan ensimmäiset 25 kilometriä kulkivat hidasta hiekkatietä myöten, mutta tiesimme tämän, joten lähdimme liikkeelle leppoisin mielin. Loput 60 kilometriä kylään asti kulkivat asfalttia pitkin. Noin 6 kilometriä ennen määränpäätä köröteltiin jälleen, tällä kertaa matelevassa liikenneruuhkassa. Ihmeteltiin miten kaikki nämä automassat voivat mahtua pieneen 40,000 ihmisen kylään. Kun viimein päästiin keskustan läheisyyteen, päätettiin suosiolla parkkeerata auto kauaksi ydinkeskustasta, sillä ajattelimme siellä olevan yhteensä: 0 parkkipaikkaa vapaana. Airbnb asuntoon pääsisi kirjautumaan klo. 15:00 ja keskustassa käppäiltiin jo 12:30 aikoihin. Meillä oli siis runsaasti aikaa hakea vihdoin Argentiinan pesoja Western Unionilta, hankkia paikalliset prepaid puhelinliittymät sekä käydä ruokaostoksilla. Ensiksi rahaa: Western Unionin toimipistettä ei löytynyt paikasta missä sen piti olla. Emme voineet tarkistaa osoitetta netistä, sillä eihän meillä sitä vielä ollut. Pyörimme keskustassa ympäriinsä ja noin 30 minuutin etsimisen jälkeen löysimme toimiston sattumalta. Kävelimme sinne sisään ja he sanoivat, että rahaa saa vasta klo. 17:00. Asioiden hoitotilasto tässä vaiheessa: 0/3. Seuraavana menimme etsimään puhelinliittymää. Claro -niminen puhelinliitymätoimisto ei myöskään ollut siellä missä piti. Ei lähdetty sitä sen enempää etsimään, joten asioiden hoitotilasto edelleen: 0/3. Seuraavaksi lähdimme kokeilemaan onnea supermarkettiin; josko sieltä saisi ostettua evästä Visa kortilla. Matkalla kauppaan näimme rahanvaihtopisteen ja meillä oli lompakossa vielä 45 euroa. Olimme lukeneet jo Suomessa, että rahanvaihto on myös hyvin epäedullinen tapa saada pesoja, mutta nyt niitä kipeästi kuitenkin tarvittiin. Rahanvaihto-operaatiokin oli kirjaimellisesti: operaatio. Kaiken maailman lappuja piti täytellä ja hommassa kesti ainakin 10 minuuttia, mutta saimme kuin saimmekin vihdoin edes vähän paikallista rahaa. Supermarketin kassalla onneksi hyväksyttiin Visa kortti, joten asioiden hoitotilasto ei jäänyt nollille. Kaikessa tässä ongelmien viidakossa meni aikaa niin paljon, että pystyimme ruokaostosten jälkeen ajamaan saman tien Airbnb asuntoon kirjautumaan sisään. Klo. 17:00 marssimme Western Unionin tomistoon uudestaan hakemaan vihdoin sitä rahaa. Sinne saavuttuamme he sanoivat: "no dinero". Kuulemma huomenna klo. 16:00 rahaa saa seuraavan kerran, mutta aika skeptisesti asiaan täytyy suhtautua. Huhuh; edes Intiassa asioiden hoitaminen ollut näin vaikeaa kuin täällä! Loppuillan otimme ansaitusti rennosti kämpillä syöden hyvää ruokaa ja juoden vielä parempaa, sekä kauan odotettua: Malbec punaviiniä. :P

Aamupalan nautiskelua vielä luonnon helmassa ennen kaupunkiin palaamista.

Ei uskoisi, että kuvan kaikki 1000 peson setelit vastaavat vain 45 euroa.

25.1. Torstai

Mukava rauhaisa aamupala oli kivaa vaihtelua syödä taas pöydän ääressä. Ravittuna olimme valmiit päivän lihaskuntotreeniin jonka jälkeen pitkästä aikaa ihan ravintolaan syömään, ja sen Argentiina osaa! Todella hyvät ateriat Malbecin viinipuollon kera maksoivat yhteensä vain 26 euroa. Kaikki kuluvassa päivässä oli ollut tähän asti täydellistä, joten tarvittiinhan jotain viemään jo taivaaseen asti kohonneita fiiliksiämme. Western Unionin agentti oli juuri oikea henkilö tähän. Marssimme Western Unionille klo. 16:15 hakemaan sitä rahaa. Näimme jo kaukaa pitkän jonon seisomassa +33 asteen helteessä ja porottavan auringon alla. Menimme jonon hännille, jossa seisottiin paikallaan ensimmäiset 45 minuuttia. Tämän jälkeen jono lähti hiljalleen liikkumaan niin, että yhden asiakkaan palvelemiseen meni jotain 10 minuuttia. Jonotettuamme vielä 30 minuuttia jolloin edessämme oli enää alta kymmenen ihmistä, tuli Western Unionin edustajalta ilmoitus rahojen loppumisesta. Hiestä märkinä ja tyhjin käsin lähdettiin takaisin kämpille. Argentiina alkaa tosissaan pistämään Intialle kampoihin asioiden hoitamisen vaikeudessa. Tarkoituksemme oli lähteä illalla vielä kaupungille kiertelemään, mutta Western Unionin pettymys sai meidät käymään vain kaupassa ostamassa illalla kunnon ruokamätöt ja jäätiin kämpille katsomaan elokuvia.

Tätä olemme odottaneet vuodesta 2017 asti, kun viime kerran olimme Argentiinassa. Ei tuottanut suuret odotuksetkaan pettymystä. NAM!

26.1. Perjantai

Se ois seuraavana Jennin vuoro täyttää 34 vuotta. Jennin toive tälle päivälle oli herkullisen aamupalan jälkeen ajella jonkin järven rannalle, jossa voisimme nauttia rauhassa pik-nik eväistä. Tämä oli helppo toteuttaa, sillä olemmehan Neuquén:n -maakunnassa, mikä on tunnettu kauniista vuoristojärvistään. Valitsimme kohteeksi Lácar -järven, jonka rannalla myös San Martín de los Andesin kyläkin sijaitsee. Matkasimme järven pohjoisrannikolle jossa pitäisi olla pari hyvää näköalapaikkaa sekä niemi, jossa on useampi nätti ranta. Heti kaupungin ulkopuolella tie muuttui asfaltista hiekkatieksi, mikä tuntuu olevan vakio homma tässä maassa ajellessa. Vakiota on myös se, että hiekkatietä ei ole lanattu miesmuistiin. Ensimmäinen näköalapaikka oli maksullinen (1,2 euroa per nenä.) Maksoimme maksun porttia vartioivalle miehelle, ja lähdimme ajamaan viimeistä 7 kilometriä näköalapaikalle. Tie huononi entisestään heti portin jälkeen, mutta ajattelimme, että eiköhän rahastaja olisi sanonut meille, jos autollamme ei perille pääsisi. Kuinkas kävikään: tie huononi noin 3 kilometrin ajamisen jälkeen niin, että jos olisimme ajaneet edessä olevan jyrkän mäen alas, niin sitä emme olisi enää paluumatkalla ylös päässeet. Kovalla kaasujalalla piti nimittäin nousta myös viimeinen mäki takaisin portille, sillä mäki oli pehmoista maata pomppujen kera. Pääsimme mäen kuitenkin ylös juuri ja juuri ekalla rykäisyllä. Portilla pyysimme vartijalta rahoja takaisin, ja hän vähän suu mutrulla suostui pyyntöön. Ei mennyt Jopen synttärit suunnitelmien mukaan kaksi viikkoa sitten ja ei hyvältä näytä Jenninkään osalta. Seuraavaksi jatkoimme matkaa hitaasti kohti niemeä. 18 kilometriä hoitui noin 30 minuuttiin ja saavuimme niemen edustalle, joka oli kuin parkkeerattujen autojen viidakko. Vähän alkoi vaikuttaa siltä, että rauhaisa piknik nätillä rannallakin jää ainakin rauhaisen osalta haaveeksi. Niemi oli kuitenkin sen verran iso, että suuri ihmismassa katosi aika hyvin niemen eri rannoille. Emme nyt täysin autiotakaan paikkaa löytäneet, mutta kuitenkin sellaisen ettei muista ihmisestä ollut juurikaan häiriötä. Siinä sitä menikin lepposasti seuraavat 2 tuntia. Palattuamme kaupunkiin pyörähdimme vielä kerran Western Unionilla. Ajoimme vain auton liikkeen eteen, jätimme moottorin päälle, marssimme sisään ja sanoimme: "no dinero?", ja vastaus: "no dinero".

Alkupalaksi vähän chileläistä valkkaria marjojen kera.

Pääruoka: kana/avokado/tomaatti/oliiviöljy leipäsiä.

Jo Espanjan reissulta tutut lihansyöjäampiaiset ovat palanneet. JUOSKAA!

Joppe kävelee vetten päällä kuin eräs herrasmies reilut 2000 vuotta sitten.

Synttärijuhlinta oli tarkoitus huipentua vielä ravintolaillalliseen live musiikin kera. Kiertelimme kaupungilla tunnin verran hyvää ravintolaa etsien ja siinä samassa tuli myös San Martín de los Andesin kadutkin tutuksi. Kaupungin kadut olivat kyllä elämää täynnä, mutta visuaalisesti kaupunki jättää kuitenkin toivomisen varaa. Kyselimme useasta paikasta live musiikiin mahdollisuutta tuloksetta. Klo. 20:45 marssimme hyvänoloiseen ravintolaan jossa soi hyvä ja monipuolinen musiikki, mutta valitettavasti vain stereoista. 

Synttäri-illallinen. Jenni tilasi kanaa ja Joppe julmetun kokoisen pihvin.

27.1. Lauantai

Villi ympäristö majoituksemme ulkopuolella piti huolen huonoista yöunista. Etenkin haukkuvat koirat olivat syynä villeyteen. Tähän kun lisää vielä aikaisen klo. 10:00 uloskirjautumisen, niin päivä lähti ikävän väsyneesti liikenteeseen. San Martín de los Andesista jatkoimme matkaa etelään kuuluisaa: Camino de los Siete Lagos:a (suom. seitsemän järven tie) -pitkin. Tie on kauttaaltaan kaunista ajeltavaa ja (itse asiassa enemmän kuin) seisemän järveä ovat nättejä sen varrella. Suuren miinuksen hommaan tuo kuitenkin suuret ihmismassat, joita kauniit järvet vuosittain houkuttelevat. Ihmismassat ovat erityisen suuria nyt high seasonin aikaan. Väen paljouden osasimme kuitenkin aavistaa, joten oman rauhamme aiomme luoda vaeltelemalla kauepana tiestä sekä telttailemalla järvien rannoilla, jolloin ainakin illat sekä aamut tulevat olemaan rauhallisia. Tämä päivä kuitenkin meni suurelta osin ajellen tietä pitkin niin, että pysähtelimme juuri niissä paikoissa, joihin kaikki muutkin pysähtyvät. 

Lago Lácar.

Nopeasti meitä alkoi kyllästyttää väen paljous, joten koukattiin sivutielle joka johti: Lago Traful:lle. Sivutie tarkoittaa tietenkin mitäpä muutakaan, kuin huonokuntoista hiekkatietä. Jatkoimme hiekkatietä pitkin 20 kilometrin verran ohittaen useamman leirintäalueen, jotka olivat tupaten täynnä ihmisiä. Lopulta onneksi löysimme rauhaisan rannan, jossa oli vain pari ihmistä. Ranta oli sen verran suuri, että löysimme oivan piilopaikan kaatuneiden puiden lomasta. Todella rauhallinen mesta, jonka lisäksi järvi oli vielä kevyesti hienoin tänä päivänä nähdyistä järvistä. Järvellä vierähti nopeasti pari tuntia kokkaillessa sekä tsillaillessa, jonka jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa. Ajelimme takaisin päätielle, mitä pitkin vielä 15 kilometrin etelään, jolloin saavuimme todella suositun rannan parkkipaikalle. Rannalle saisi jäädä ihan luvan kanssa yöksi, mutta tämä tarkoittaa automaattisesti ainakin toistakymmentä telttaa vierivieressä. Tätä emme halunneet, joten parkkeerasimme auton, pakkasimme rinkan ja kävelimme 1,3 kilometrin matkan toiselle järvelle (= Lago Correntoso), jonka rannalla ei yöpynyt meidän lisäksi ketään ja tunnelma oli suorastaan lumoava. 

Joppe vilkuttelee kaatuneen puun latvassa Lago Trafulilla.

Rauhaisa Lago Correntoso.

28.1. Sunnuntai

Viime yön teema: salamointia ja ripulia. Jennillä alkoi jonkinmoiset ruokamyrkytysoireet yön aikana, jonka lisäksi suoraan päällämme alkoi raivoisa ukkosmyrsky. Teltan sisälle välähteli niin voimakkaasti, että vaikka silmämme olivat kiinni, niin välähdyksen kirkkaus häikäisi. Samaan aikaan ukkosen ääni oli kuin tykillä ampuisi heti teltan vieressä. Kuuro ei kestänyt kauaa, mutta valitettavasti Jennin oireet jatkuivat vielä aamulla. Se siitä yhden yön vaelluksesta upealle vuorelle, joka oli tarkoitus tänään aloittaa. Vaelluksen sijaan ajelimme läheiseen: Villa la Agostura:n -kaupunkiin majoittumaan yhdeksi yöksi majataloon. 

Aamut ukkosmyrskyn jälkeen ovat yleensä upeita.

29.1. Maanantai

Jennillä oli aamulla jo hieman vointi kohentunut, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi rankkaa vaellusta varten. Siispä varattiin uusi yöpyminen, tällä kertaa: San Carlos De Bariloche:n -kaupungista, jonnekka oli 90 kilometrin ajomatka Agosturasta. Matka kulki suurelta osin suuren järven: Lago Nahuel Huapi:n rannalla, jonka vuoksi ajomatkan näkymät olivat paikoitellen todella nätit. Teimme matkalla myös kaksi pysähdystä. Ensimmäisellä pysähdyksellä hiipparoimme järven rantaan kokkailemaan aamupalaa. Toisella pysähdyksellä oli luvassa enemmän actionia, tai no ainakin toiselle meistä. Jenni jäi pariksi tunniksi autoon nukkumaan, jolla välin Joppe juoksi 1345 metriä korkean vuoren: Cerro Centinela:n huipulle. Lähtökorkeus oli 738 metriä ja huipulle matkaa 4 kilometriä, joten kohtalaisen rankka setti oli luvassa. Alkumatkan juoksu kulki kovaa, sillä ensimmäinen 1,5 kilometriä oli kutakuinkin tasaista. Tämän jälkeen vauhti putosi dramaattisesti ja samaan aikaan sykkeet nousivat raketin lailla. Koko matka huipulle kulki sankassa pusikossa polkua pitkin, joten mitään näkymiä ei näkynyt ennen määränpäätä. 41 minuutin puurtamisen jälkeen vuoren huippu sekä hienot näkymät sieltä, olivat juuri sopiva palkinto urakasta. Noin 20 minuuttia happea sekä näkymien ihailua, ja ei kuin takaisin alas melkein tuplavauhdilla. Barilochessa kävimme syömässä myöhäisen lounaan ennen majoitukseen saapumista ja samalla reissulla saimme vihdoin ne 400 euroa pesoina sieltä perhanan Western Unionilta. Täällä Barilochessa homma hoitui vieläpä lyhkäisellä jonolla ilman mitään ongelmia. Western Unionin työntekijän lapoessa pesoja tiskille, emme olleet uskoa sitä setelimäärää mitä 400 euroa vastaa. Seteleitä kassiin laittaessa, tuntui kuin olisimme tehneet juuri suuret huumekaupat.  

Aamupalalla Lago Nahuel Huapin rannoilla.

Paidaton juoksija katsoo samaista järveä yli 600 metriä korkeammalta.

Eihän se rahan hakeminen vaatinut kuin 8 käyntiä neljässä eri Western Unionin toimistossa. Se kuitenkin kannatti, sillä pankkiautomaatista nostettuna katselisimme nyt melkein puolta pienempää rahapinoa. Rahaa vaihtamalla vaihtokurssi olisi ollut 1 euro = 1200 pesoa. Western Unionin kautta vaihtokurssi on 1 = 1400 pesoa. Vaihtamalla rahaa olisimme siis saaneet 480,000 pesoa ja nyt edessämme on 560,000 pesoa.

Testattiin tehdä myös itse pihviä. Kilohinnaltaan pihvi oli 9000 pesoa x 1kg, eli noin 6,5 euroa. Ei pihvi sisäfilettä ollut, mutta jäätävän hyvää silti!

30.1. Tiistai

Ei ollut aamulla Jennin olo vielä 100 %, mutta näyttäisi täysi sata kuitenkin hiljalleen lähentyvän. Sen verran voitiin tehdä jo yhdessä aktiviteetteja, että käytiin kiertämässä Barilochen keskusta. Upea järven rannalla kulkeva kevyen liikenteenväylä, sekä noin kilometrin mittainen osittainen kävelykatu tekevät kaupungista Santiagon jälkeen tämän reissun parhaimman kaupungin. Keski-Eurooppalainen kulttuuri näkyy vahvasti kaupungin kaduilla, sillä suklaapuoteja on yllin kyllin ja saksalaisia olutterassejakin näimme useamman. Ei kaupunki kuitenkaan mikään nähtävyyksiä pullolaan oleva paikka ole, mutta silti sellainen mesta, missä on mukava kävellä ja hyvän oloisia ravintoiloita on niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaisi. 

Barilochen rantaraitti oli todella nätti.

Kävelykadun päässä oleva aukio.

Täksi päiväksi kirjauduimme Airbnb:n kautta varattuun majoitukseen Barilochen eteläpuolelle, lähelle Lago Gutiérrez:n järveä. Halpa majoitus vanhassa matkailuvaunussa, kauniilla maaseudulla sopi meille vallan mainiosti. Asetuttuamme aloille, lähdimme hieman tutustumaan järven rantaan sekä syömään lounasta, oikeastaan ainoaan ravintolaan mitä sen rannalta löytyi. Syödessämme hyvää ruokaa hienon järven rannalla sekä upeiden vuorien ympäröimänä, tuli Jopelle pakonomainen tarve päästä sähisemään vuorien rinteille. Ei siis auttanut muu kuin ajella takaisin majoitukelle, jossa Jenni jäi hieman huilailemaan asuntovaunuun ja Joppe kirmasi viereisen vuoren: Cerro de La Ventana:n (1910 metriä) rinteille. 

Lago Gutiérrez.

Jopen vaellus vuorella oli taas pikataival, sillä heti liikkeellelähdön jälkeen sykkeet nousivat yli 180 bpm. Vaelluksen ensimmäiset 2 kilometriä kulkivat hyvin pitkälti metsäisessä maastossa. Metsän väistyttyä alkoi Lago Gutiérrez pikkuhiljaa näkyä ja kauempana myös: Lago Moreno Este:n rikkonainen rantaviiva. Tällaiset vesistöjen vierestä jyrkästi nousevat vuoret ovat aina todella upeita, niin myös tälläkin kertaa. Kova tahti huippua kohti jatkui 3,5 kilometrin verran, ja 1700 metriin asti (lähtökorkeus: 960 metriä), kunnes oli aika kääntyä takaisin Jennin tykö. Sopiva palautusjuoma rankalle lenkille oli grillailla herkullista argentiinalaista naudanlihaa, pottujen ja kolmen eri sipulin kera. :P

Näkymää Jopen kiipeämän vuoren korkeimmasta kohdasta. Kuvan järvi on myös Lago Gutiérrez.

Kauempana:  Lago Moreno Este.

Ilta grillailut.

31.1. Keskiviikko

Nyt oltiin päästy jo siihen vaiheeseen, että aamupalan jälkeen päästiin molemmat tekemään lihaskuntotreeniä Barilochen rantaraitin ulkokuntosaleihin. Treenin jälkeen ajeltiin Barilochen länsipuolella sijaitsevaan niemimaahan, noin 30 kilometrin päähän. Upean luonnon lisäksi niemimaa on tunnettu useista pienpanimoista, joita perustettiin alueelle toisen maailmansodan jälkeen. Valitsimme Patagonia -panimon, joka on rakennettu todella näyttävään paikkaan, suoraan hienon järvimaiseman eteen. Panimon tilukset muistuttavat kooltaan enemmän viinitilaa kuin panimoa ja muutenkin tuntui kuin olisimme kävelleet jossain kasvipuutarhassa. Siinä mielessä todella uniikki paikka. Nappasimme panimon ravintolasta harmpurilaisateriat oluen- sekä pakollisen lasin tai mukin kera (= ei siis ollut vaihtoethoa ostaa olutta ilman kotia vietävää tuliaista). Eipähän tarvitse enää loppureissun ajan juoda kaikkia juomisia termospullomme mini-kupeista. Panimon jälkeen kierreltiin vielä niemimaan näköalapaikkoja ja lähdetiin takaisin asuntovaunulle.  

  

Bussissa on jo nukuttu, joten seuraavaksi asuntovaunu.

Vielä lähtee Muscle-ups:t 34 vuotiaanakin.

Matkalla panimolle pysähdyimme tälle mahtavalle näköalapaikalle.

Näköalapaikan ylätasanne oli täynnä ihmisiä, mutta pikku kiipeilyllä löysimme oman rauhaisan paikan, jossa oli mukava fiilistellä.

Ei näytä panimolta, mutta sellainen se kuitenkin on.

Jättimäisiä nämä eukalyptuspuut täällä päin maailmaa.

Viimeisessä näköalapaikassa aurinko teki jo laskuaan.

1.2. Torstai

Kylläpä olikin kylmä yö. Molemmat herättiin kuuden aikoihin kylmyyteen, vaikka päällämme oli useampi peitto. Täytyy laittaa vaunusta löytyvä patteri päälle ensi yöksi. Jenni ei vieläkään ole täydessä vedossa ja Joppekin on raastanut kehonsa viimeisen kolmen päivän aikana niin kipeäksi, että kaikki tuntuu raskaalta. Tämän vuoksi oli hyvä idea ajella läheiseen hiihtokeskukseen, jossa yksi hiihtohissi ylös: Cerro Katedral:lle (2405 metriä) on käytössä kesälläkin. Vaikka skippasimme rankimman osuuden vuorelle menosta, niin tarkoituksemme oli silti käppäillä reippaasti vuoren harjanteilla. Yleensä tällaiset vuoret joidenka päälle pääsee hissillä tai autolla ovat tupaten täynnä ihmisiä, etenkin Euroopan mantereella. Täällä ihmisiä ei ollut onneksi kovin paljoa, ja ne vähäisetkin ihmiset olivat levittäytyneet laajalle alueelle. Liikuimme vuoren päällä kuin zombit, mutta 4,5 tunnin aikana kerkesimme silti kierrellä vuoren päällä noin 7 kilomerin verran sekä syödä maittavat mukaan pakkaamamme piknik eväät. Nappasimme käytännössä päivän viimeisen hissin alas ennen hiihtokeskuksen sulkeutumista, ja ajelimme kaupan kautta takaisin kämpille kokkailemaan tortilloja. :P 

Cerro Katedralin huipulla. Vuoren nimi muistuttaa toden totta koristeellista katedraalin kattoa.

Parhaimmillaan eteneminen vuoren huipulla vaati kaikkia raajojamme.

Yli kolmekymppiselle juuri sopivan hurja vuoristorata.

2.2. Perjantai

Tänään tarkoituksemme oli ottaa rennompi kaupunkipäivä Barilochessa. Päivä muuttui vielä suunniteltuakin rennomaksi, kun Joppe heräsi aamulla flunssaiseen ja kuumeiseen oloon. Toissa yön kylmyys oli sitten vilustuttanut toisen sotureista. Aamupäivästä pesimme vähän pyykkiä. Matkailuvaunun kanssa samalla tontilla on talo, jossa asuu erittäin vieraanvaraiset isä: Exequiel sekä poika: Matias, he antoivat käyttää pyykkikonettansa ilman lisämaksua. Matias sanoi pyykkikoneen pesevän pyykin noin tunnissa, jolla välin hän voisi tarjota meille Mate:a. Se on piristävä Mate-puunlehdistä valmistettava juoma, jota jo muinaiset guarani intiaanit valmistivat. Edelleen se on suosittu juoma etenkin Argentiinassa ja Uruguaissa. Juoma maistui vahvalta teeltä ja oli periaatteessa ihan hyvää, mutta ei mitään superia. Siinä samalla rupateltiin Matiaksen kanssa kaikesta Google Transalatorin avulla, sillä Matias osaa englantia huonommin kuin me espanjaa. Pyykkipesukone oli hieman luvattua verkkaisempi, sillä pesu kesti yli 3 tuntia. :D Jossain vaiheessa myös Exequiel saapui töistä ja liittyi juttupiiriin. Kun viimein pääsimme ripustelemaan pyykkejä, Exequiel ehdotti yhteistä lounasta, sillä heillä oli menossa kokonainen kana vanhaksi. Ei meillä kaupunkiin niin kiire ollut, joten tottahan toki vastasimme kutsuun myötävästi. Ruokailessa juttua riitti edelleen ja Googlen ansiosta jutut olivat muutakin kuin hyvin simppeleitä espanjalaisia sanoja, mitä meistä ilman Googlea irtoaisi. Argentiinan nykytila tuli hyvin selväksi ja kuten arvata saattaa, maa on aika sekaisin tällä hetkellä. Vasta kuuden jälkeen starttasimme auton ja ajelimme keskustaan syömään, jonka vielä leffaan.  

Majapaikan kissa ei meinannut millään antaa nauttia aamupalasta rauhassa.

3.2. Lauantai

Edelleen on flunssa päällä, mutta Jennin olo alkaa pikkuhiljaa lähentymään normaalia. Täksi päiväksi kaavailtua kahden yön vaellusta emme lähteneet kuitenkaan enää lykkäämään, sillä viikon sisämajoitusten aikana on noussut jo sen verran suuri halu päästä taas luonnonhelmaan. Kaavailtu vaellus alkoi klo. 12:45 suuren: Lago Nahuel Huapi -järven rannalta ja lähti ensimmäisen metsäisen kilometrin jälkeen nousemaan ylös hullun lailla. Kun nousu kunnolla alkoi, kerrytimme 2,5 kilometrin aikana vertikaalimetrejä yli 900. Matkan teko oli siis lähes pystyjyrkkää nousua suoraan järven rannalta, minkä vuoksi elämää suuremmat näkymät olivat taattua. Repaleinen Nahuel Huapi muistuttaa varsinkin korkealta katsattuna enemmän pitkiä ja kapeita luotoja kuin järveä. Reilu 6 tuntia paineltiin ylös, jonka aikana kerrytettiin yli 1000 nousumetriä. Jäimme siitä huolimatta 2076 metriä korkean Cerro Lópezin varjoon, sillä telttamme nousi 1722 metrin korkeuteen. Vaikka flunssa oli päällä koko päivän, niin ei se hirveästi vaikuttanut tekemiseen. Pikkaisen voimattomampi olo ja välillä vähän huimasi, mutta se saattoi johtua jostain muustakin. :D

Taudit on lähes voitettu, joten äkkiä taas luonnon helmaan!

Lounas tauko.

Reitti oli niin jyrkkä, että välillä piti ottaa käyttöön kiipeilytekniikat

Telttapaikalta näki hyvin upealla Cerro Tronatorille (3478 metriä).

Auringonlaskun aikaan maisema oli entistäkin lumoavampi.

4.2. Sunnuntai

Aamulla jatkettiin kovaa tykittämistä kohti Lópezin huippua. Matkaa huipulle oli jäljellä enää 2,1 kilometriä ja korkeusmetrejä noin 353 metriä. Ei siis kovin pahan kuuloinen urakka, kun sen noin muotoilee. Todellisuus oli kuitenkin se, että vaikka olimme jo eilen säännöstelleet juomavesiämme, alkoi vesi olla todella vähissä. Matka huipullekaan ei ollut niin yksinkertaista, sillä noustuamme 350 metriä ylös olimme saapuneet vasta harjanteelle, josta oli laskeuduttava vielä sen toiselle puolelle. Toisella puolella harjannetta jatkui käveltävä reitti huipulle asti. Emme viitsineet aamulla edes syödä aamupalaa, sillä puuron keittämiseen olisi mennyt loputkin vähistä vesistämme. Janon lisäksi alkoi siis nälkäkin tosissaan vaivata noin kahden tunnin tarpoamisen jälkeen. Harjanteen ylityksen jälkeen olimme saapuneet vuoriston pohjoispuolelle, jossa oli jonkin verran lunta, kun taas eteläpuolella ei yhtään. Lumessa siis hätävaravesi, mutta ei jaksettu millään alkaa sitä sulattelemaan, koska se on niin hidasta puuhaa. Jatkoimme siis vielä matkaa noin 20 minuuttia, kunnes näimme suuresta lumikasasta virtaavan pienen puron. Puro oli juuri tarpeeksi vettä, että siitä saatiin kovasti kaipaamaamme juomavettä ja pääsimme myös keittelemään aamupalaa.

Näkymät harjanteen päältä. Melkein jo Cerro Lópezin huipun korkeudessa.

Harjanne.

Nautiskelimme ansaitusti aamupalasta pitkään ja hartaasti. Kylläpä olikin mukava jatkaa matkaa energisenä sekä ei janoisena matkaa. Itseasiassa viimeksi tunsimme olomme ei janoiseksi noin 24 tuntia sitten, sillä silloin aloitimme jo veden säännöstelyn. Huipulle tarpoaminen otti vielä tunnin. Sinne saavuttuamme näimme pitkästä aikaa myös muita ihmisiä. Huipun näkymät olivat laajemmat ja monipuolisemmat kuin aamuiset tai eiliset näkymät, mutta vesistö eilen ja aamulla oli sen verran nättiä, että kyllä huippu jää nyt niukasti kakkoseksi. Toki muut ihmiset huipulla veivät tunnelmasta roiman osan. 

Viimeisiä jyrkkiä nousuja ennen huippua.

Ei se ilmaiseksi tule.

Loppumatka huipulle kulki harjannetta pitkin.

Siellä se jo näkyy.

Cerro Lópezin upea huippu sekä Argentiinan hyppykuva.

Huipulta matka jatkui suosittua polkua pitkin 1,4 kilometrin päässä olevaan: Refugio López:n (= suojapaikka). Refugiolla on mahdollista yöpyä, ja lähin tiekin on sen verran lähellä, että porukkaa tuli huipulle sekä Refugiosta, että alhaalta asti. 1,4 kilometrin aikana pudotimme korkeutta 460 metriä, eli matka Refugiolle oli jälleen hyvin jyrkkää kulkemista. Päätimme jäädä täksi yöksi suojapaikan tiluksille vaikka siitä pitikin maksaa 2 euroa per. nenä. Saimme rahoille kuitenkin vastineeksi tasaisen telttapaikan, lämmintä vettä ruoanlaittoon, sisä-wc:n sekä uima-altaan.

Refugiota kohti.

Refugio López.

Refugion uima-allas oli kutsuva näky.

Yllättävän lämpimäksi aurinko on suoraan jäätiköltä tulevan veden lämmittänyt.

Iltakokkailut kohtalaisen kivoissa näkymissä.

5.2. Maanantai

Aamulla heräsimme vähän usvaiseen keliin, mutta näkyvyys oli kuitenkin kohtalaisen hyvä ja aurinko paistoi osittain. Laitoimme teltan kasaan ja menimme kokkailemaan aamupalaa Refugion viereen. Kokkailessa saimme kuulla, että näkemämme usva ei ollutkaan sitä, vaan lähistöllä roiuhuavasta maastopalosta nousevaa savua. Palon vuoksi luonnonpuiston viranomaiset olivat sulkeneet kaikki vaelluspolut vuorien päälle. Kävipä meillä tuuri, että kerkesimme tehdä vaelluksemme ennen paloa. Aamupalan jälkeen lähdimme kävelemään helpohkoa, noin 2 tunnin käppäilyä takaisin autolle. Tämän päivän vaelluspäivä oli ilmeisesti liian helppo, sillä teimme siitä itse yli tuplasti vaikeamman. Katsoimme karttaa lähtiessämme, jossa näkyi kaksi eri polkua takaisin alas. Toinen poluista kierteli ja kaarteli ympäriinsä, kun toinen taas oli suorempi. Valitsimme tietysti suoremman, joka lähti laskeutumaan metsikköön jyrkästi. Polku oli kuitenkin hyvässä kunnossa, joten etenimme alas nopeasti. Käveltyämme noin 45 minuuttia, alkoi polku hieman kadota edessämme. Niin on aiemmillakin vaelluksilla käynyt, joten jatkoimme vain oikeaan suuntaan ja sanoimme itsellemme: "kyllä se polku sieltä taas jossain välissä ilmestyy." Tällä kertaa näin ei kuitenkaan käynyt, vaan edessämme alkoi olla paljon kasvustoa sekä lähes pystyjyrkkä pudotus alhaalla virtaavaan jokeen. Tässä vaiheessa olisi voinut vain luovuttaa ja palata takaisin ylös. Emme sitä vaihtoehtoa kuitenkaan valinneet, vaan etsimme kasvuston seasta kadonnutta polkua. Pian löysimmekin sellaisen ja lähdimme seuraamaan sitä. Polku ei mennyt kartan osoittamaan suuntaan, mutta tämäkin on koettu aikaisemmin, ja yleensä tuntematon polku on yhtynyt kartalla olevaan polkuun enemmin tai myöhemmin. Kävelimme tuntematonta polkua pitkin vielä noin 30 minuuttia, kunnes tajusimme sen olevan lehmien tekemä reitti. Tässä vaiheessa olisi kannuttanut jo myöntää tappionsa ja kääntyä vain takaisin ylös. Halusimme kuitenkin voittaa tämän skapan, joten jatkoimme vain eteenpäin. Tappio siitä kuitenkin koitti, sillä lopulta polku johti vain joen synnyttämälle jyrkänteelle, jossa reitti alas olisi ollut jo liian nopea. Siinä vaiheessa olimme kerinneet laskeutua alas jo 400 vertikaalimetrin verran, jonka aikana kuljimme 2,5 kilometriä. Matka oli ikävää rämpimistä ja saimme siitä palkinnoksi vain rankan paluumatkan takaisin ylös. Tämä ei kuitenkaan ollut vielä loppu, sillä tottakai edessämme oli vielä laskeutuminen alas sitä toista polkua pitkin. Uusi polku, siis se minkä ajattelimme olevan turhan kiertelevä ja kaarteleva, olikin loppujen lopuksi aika suoraviivainen ja hyvässä kunnossa. Päästyämme alas lähimmälle tielle, meillä oli vielä 2,2 kilometrin matka takaisin autollemme. Autolle saavuttuamme kello oli jo 15:30. Olimme päivän aikana syöneet ainoastaan aamupalan puolkymmenen maissa. Ajeltiin siis suoraan ravintolaan syömään lounasta, mikä on aina mahtava juttu, mutta todella nälkäisenä ja rankan fyysisen suorituksen jälkeen juttu menee aivan uudelle tasolle. Lounaan jälkeen ajeltiin kaupan kautta uuteen Airbnb majoitukseen lähelle Barilochen keskustaa, missä majailemme seuraavat 2 yötä.

Perinteinen argentiinalainen parilla-grilli.

6.2. Tiistai

Täksi päiväksi oli luvattu hieman sadetta, joka antoi meille hyvän syyn ottaa päivä vähän rennommin. Pitkän ja hartaan aamupalan jälkeen kävimme vähän jumppailemassa ulkokuntosalilla, jonka jälkeen palasimme kämpille kokkailemaan pravuuriamme, eli nachopeltiä. Sade alkoi säätiedotusten ennusteiden mukaan klo. 15 maissa ja hellitti klo. 19:00. Juuri kun olimme lähdössä illalliselle ravintolaan, alkoi ulkona sataa kovemmin. Sitä ei säätiedotuskaan meille osannut kertoa. Kumpaakaan meistä ei huvittanut lähteä sateeseen kävelemään, joten kokkailimme vielä oman illallisen ja katsoimme toisen elokuvan. Säästyipä ainakin rahaa.

Loistavat herkut sadepäivälle.

7.2. Keskiviikko

Tänään lähdimme pitkästä aikaa ajelemaan vähän pitempää matkaa. Taitoimme Barilochesta matkaa 140 kilometrin verran etelään: El Bolson:n -kylään sekä sen eteläpuolella sijaitsevalle: Lago Puelo:lle. El Bolsonissa söimme hinta/laatu suhteeltaan aivan loistavan lounaan, jonka jälkeen ajelimme Puelo järven läheisyyteen. Tarkoituksemme oli lähteä vaeltamaan järven länsipuolella kulkevalle vaelluspolulle. Matka alkoi noin kilometrin verran järven pohjoispuolelta, Rio Azul -nimisen joen vierustasta. Karttaan oli merkitty vaelluspolku, joka ylittää Azulin kolme kertaa, jonka jälkeen se johtaa järven pohjoisrantaan. Pakkasimme rinkkaan kahden päivän eväät sekä tarvikkeet, ja lähdimme liikkeelle. Oikeastaan emme edes kerinneet vaellusta kunnolla aloittamaan, kun edessämme oli jo ensimmäinen joen ylitys. Vettä joessa oli juuri sen verran paljon, ettei veden kestävillä buutseillamme pystynyt sitä ylittämään, joten riisuimme kengät ja kahlasimme yli. Vain 50 metriä ensimmäisen ylityksen jälkeen edessämme oli jo toinen ylitys. Sama rumba siis uusiksi ja kohta vielä kolmannenkin kerran. Yllättäen joen ylitykset eivät loppuneetkaan vielä siihen. Edessämme nimittäin virtasi 20 metriä leveä ja verrattain kovaa virtaava joki. Ihmettelimmekin vähän miten ylitykset tulivatkin näin tiuhaan, sillä kartassa niiden välillä oli enemmän matkaa. Todellisuudessa olimme ylittäneet nyt vasta pieniä sivujokia, jotenka kaikki kolme joen ylitystä olivatin vielä edessäpäin. Joppe kahlasi pelkät boxerit jalassaan joen puoleen väliin kokien samalla kovaa vastustusta joen virrasta. Tajusimme ettei ole mitään jakoa saada painavaa rinkkaa saati Jenniä joen yli, kaatumatta itse kovaan virtaan. Mietimme jo palaavamme takaisin autolle, jossa voisimme keksiä uuden suunnitelman, mutta kello oli jo sen verran paljon, ettei ollut mitään järkeä enää lähteä uudelle retkelle. Päätimme siis pystyttää teltan kovaa virtaavan joen, sekä kahden pienemmän virran väliselle kivisärkälle. Hetken aikaa meitä vähän harmitti ettemme päässeet tänään tämän pitemmälle, mutta lopulta meillä olikin oikein mukava ilta mahtavissa näkymissä, jossa kokkailimme herkullisia ruokia ja joimme vähän maittavaa viiniä.

Näyttääkö tämä upea kimpale kuuden euron ravintola-annokselta? Ei se ihme, että tässä maassa syödään maailman eniten naudanlihaa, kun ateriat ovat tämän kokoisia.

Ensimmäinen joen ylitys.

Tästä ei enää yli päästykkään. Virta oli todella voimakas vaikka kuvassa se ei siltä näytäkään.

Tervetuloa seuraamaan tämän reissun teemaa, eli #Cooking in the wilderness.

#Cooking in the wilderness Vol. 1. Quesadilla edition.

Jennistä on kasvanut vuosien varrella kelpo erätyttö, sillä teltta nousee jo yksinään aivan käden käänteessä.

Ei hullumpi paikka nauttia herkullisia quesadilloja.

8.2. Torstai

Joen rauhoittavan liplatuksen vieressä oli oikein mukava nukkua pitkään, emmekä edes klo. 9:30:kään meinanneet jaksaa vielä nousta ylös. Otimme kuitenkin itsestämme niskasta kiinni, kokkailimme aamupalan ja kävelimme takaisin autolle. Puelo järven rannalla oli jo eilen tarkoitus vaeltaa ja nukkua, mutta joen ylityksen vuoksi emme edes päässeet näkemään koko järveä. Olihan se järvi pakko käydä tavalla tai toisella katsomassa, joten ajelimme sinne lyhkäisen matkan autolla. Kävelimme nätin järven rannalla hetken aikaa sekä nousimme 150 metriä ylös vuoren seinämää, jolloin näimme järven myös kokonaisuudessaan.

Lago Puelo vuoren rinteiltä.

Järveltä lädimme matkaamaan takaisin pohjoiseen kohti Barilochea. El Bolsonin eilinen ravintola oli niin hyvä, että pysähdyimme siellä tänään uudemman kerran, eikä se taaskaan tuottanut pettymystä. Mahat täysinä taitoimme reilun 100 kilometrin matkan Barilochen eteläpuolelle, jossa käännyimme länteen hiekkatielle, jota pitkin pääsee Cerro Tronador:n (3478 metriä) sekä pienen järven: Lago Manso:n vierustaan. Ajelimme hiekkatietä pitkin 16 kilometriä kunnes näimme kyltin joka ilmoitti, ettei eteenpäin saisi jatkaa enää klo. 14:30 jälkeen. Olimme tästä useamman tunnin myöhässä, mutta päätimme silti jatkaa eteenpäin, sillä olimme jo taittaneet tuskaisen hitaat 16 kilometriä. Vastaamme tuli paljon autoja, joista useimmat väläyttelivät meille valoja, tai heristivät sormia. Noin viiden kilometrin jälkeen saavuimme näköalapaikalle, josta näkyi hyvät näkymät Mascardi -järvelle. Samaan aikaan näköalapaikalle saapui myös turistibussi, jonka kuski sanoi ettemme saa jatkaa enää eteenpäin, ja kaikkien tulisi olla alueelta pois klo. 19:30 mennessä. Matkaa Tronadorille oli jäljellä vielä hitaat 30 kilometriä. Olisimme voineet jatkaa matkaa vielä riskillä, mutta kuitenkin kävisi niin, että ajelisimme seuraavat +/- 25 kilometriä eteenpäin, ja vastaamme tulisi puiston vartija joka häätäisi meidät pois. Emme halunneet ottaa tätä riskiä, koska hiekkatie oli niin rasittavaa ajeltavaa, siispä pidimme pitemmän tauon näköalapaikalla ja käännyimme pettyneinä takaisin. Vaihtoehtoisena suunnitelmana ajelimme takaisin päätielle, mitä pitkin vielä kymmenisen kilometriä pohjoiseen. Siinä vaiheessa pysäköimme auton pienen joen vierustaan ja kävelimme kilometrin verran: Lago Gutiérrez:n rannalle viettämään iltaa sekä pystyttämään telttaa.

Lago Mascardi.

 Lago Gutiérrez. Ei hullumpi telttapaikka taaskaan.

Kaksi iltaa putkeen upeita auringonlaskuja.

9.2. Perjantai

Rauhaisan aamun jälkeen ajoimme takaisin Barilocheen, jossa kirjauduimme Airbnb majoitukseen joka sijaitsi tällä kertaa aivan ydinkeskustassa. Vietyämme tavarat sisälle, vaihdoimme treenikamppeet päälle ja lähdimme suorittamaan 1,5 tunnin lihaskuntotreeniä. Treenin ja suihkun jälkeen nälkä oli jo erittäin suuri, johon saimme suurta tyydytystä: Manush -nimisestä panimo-ravintolasta. Syömisten jälkeen loppupäivä menikin enemmän tai vähemmän rennoissa meiningeissä. 

Luovuutta treeneihin. Lasten leikkivälineestä saimme kehiteltyä loistavan maastaveto pisteen kuntopiiriimme.

Näillä eväillä luulisi treenistä palautuvan.

Argentiinalaista tangoa Barilochen kaduilla.

10.2. Lauantai

Viimeisen kokonaisen päivän Argentiinassa nautimme vielä halvoista ravintoloiden hinnoista, ennen kallista Chileä. Lounaaksi sisäfilettä argentiinalaisessa grilli-ravintolassa, jonka jälkeen laatu suklaata kahvin kanssa, yhdessä kaupungin monista suklaapuodeissa. Illalla vielä meksikolaiset setit ravintolassa, jonka jälkeen leffa tulille asunnon äly-tv:stä.

Mamuchka -suklaapuoti.

Monesti tällaiset hifi-kahvilasetit eivät oikein nappaa, mutta nyt oli kyl vimosen päälle hyviä.

Auringonlaskun aikaan Barilochen rantaraitti on komia näky.

Helmikuu on karnevaali-aikaa Etelä-Amerikassa.

11.2. Sunnuntai

Aloitimme aamupalan jälkeen matkan takaisin Chileen. Ensiksi kurvailimme takaisin Villa La Angosturaan, jossa nautimme vielä viimeisen kerran pihviateriasta, Malbec lasillisten kera. Pihvin jälkeen meillä oli vielä 40 kilometrin ajomatka rajalle, jonka ylityksen jälkeen aloittaisimme kahden päivän vaelluksen rajan tuntumassa. Pari kilometriä ennen rajaa liikenne pysähtyi jonoksi, ja jatkuikin madellen aina rajalle asti. Siinä sitä sitten kökötettiin seuraavat 1,5 tuntia. Rajalla autosta piti nousta ylös ja käydä leimauttamassa passit rajavartijostossa. Siinä viertähti seuraava tunti. Tämän jälkeen ajelimme vaelluksen aloituspaikkaan kutakuinkin 2,5 tuntia myöhässä aijotusta aloitusajankohdasta. Aikaa oli kuitenkin vielä sen verran jäljellä, että kerkeisimme vaeltaa tämän päivän käppäilyt ennen pimeää. Päätieltä kääntyi hiekkatie vaelluksen aloituspaikkaan ja näiden kahden tien välillä oli aika iso vajoama. Yritimme päästä vajoaman yli, mutta auton puskuri olisi todennäköisesti repeytynyt irti, jos olisimme vain runtanneet siitä läpi. Pienestä se oli kiinni, mutta ei viitsi riskeerata vuokra-autoa. Autoa ei myöskään uskalla täällä päin maailmaa jättää ihan vain tien varteen, sillä joku saattaisi siihen murtautua poissa ollessamme. Pettyneinä jatkoimme matkaa, kunnes edessämme oli Chilen rajamuodollisuudet. Siinä vierähti sitten seuraavat 2 tuntia. Chilen raja toimi nopeammin kuin Argentiinan, mutta Chilessä ollaan paljon tarkeampia tullissa, ja kaikki rajan ylittävät autot tutkittiin. Kello alkoi kuitenkin lähestyä jo 19:00, jolloin raja suljetaan yöksi. Ehkäpä tämän vuoksi automme tutkittiin hyvin pinta puoleisesti, mutta siitä huolimatta rajavartijan mukaan lähti: avokadoja, valkosipulia, perunaa, tomaattia ja kananmunia. Ymmärrämme, että vaikkapa Australiassa ollaan tarkkoja näidän kanssa, mutta ei ehkä näiden kahden naapurivaltion rajalla tarvitsisi olla ihan näin tarkkoja. Varsinkin kun homma on loppujen lopuksi täyttä muodollisuutta, sillä saimme kuitenkin helposti tuotua rajan yli paljon kiellettyä tavaraa kuten hedelmiä, lihaa ja vihanneksia. Rajalla odotellessa olimme keksineet pikaisesti uuden suunnitelman tälle ja huomiselle päivälle. Ajelimme rajalta vielä 40 kilometriä: Volcán Casablanca (1990 metriä) -tulivuoren vierustaan, jossa löysimme suuren niityn tämän yön yöpymispaikaksi. Huomenna sitten kiipeillään Marokkolaisessa kaupungissa, eiku siis Chileläisellä tulivuorella.

Jonottamista ja suunnitelmien mönkään menemistä... :/

Argentiinan kurvailut.

12.2. Maanantai

Eilen oli harvinainen pilvisempi ja koleampi sää, mutta tänään heräsimme taas tuttuun näkyyn; eli siniseen taivaaseen sekä mukavan lämpimään säähän. Rauhaisan aamun jälkeen ajelimme vielä 2 kilometriä tietä pitkin hiihtokeskukselle, jossa pakkasimme rinkkaan nukkumis- ja kokkailukamppeet. Olimme täten valmiit yhden yön retkeen Volcán Casablancan päälle. Matkan ensimmäiset pari kilometriä kävelimme hiihtohissin alapuoleista todella jyrkkää rinnettä, sekä sen jälkeen loivempaa tietä pitkin. Fiiliksemme eivät olleet järin korkealla, koska matka taittui tällaista ihmisen tekemää infraa myöten. Varsinkin kun tietää minkälaisen mahtavan retken missasimme eilen, kun emme päässeet autolla vajoaman läpi. Onneksi kahden kilometrin tiekäppäilyn jälkeen käännyimme polulle, joka johti suoraan kohti Casablancaa. Samaan aikaan kun tie jäi taakse, olimme saapuneet suureen muinaisen tulivuoren kraatteriin (= Crater Raihuen) sisälle. Kraatteria pitkin matkan teko oli helppoa, sillä se oli lähes tasaista. Noin 4 kilometriä ja 400 vertikaalimetriä edettyämme, kaikki tasaiset sekä loivemmat ylämäet olivat jo takanamme päin, ja edessämme oli vain viimeisen 2 kilometriä huipulle. Loppu rutistuksen aikana otimme 600 vertikaalimetriä korkeutta, joten aika jyrkkää mäkeä vastaan saimme painia. Koko matkan ajan ympäristö on ollut selvästi vulkaanista, mutta mitä lähemmäksi huippua saavuimme, sen karummaksi ja mustemmaksi maasto kävi. 

Kelpo telttapaikka. Casablanca vuori väijyy taustalla.

Crater Raihuen.

"In the land of Mordor."

Huipulle saavuttiin klo. 16:50, eli matkaan kului taukoineen noin 5,5 tuntia. Olimme matkan varrella jo varmoja ettemme tule löytämään huipulta yhtään hyvää ja tasaista paikkaa teltalle. Tästä syystä olimme jo käytännössä päätteneet, että palaamme tänään vielä noin 500 vertikaalimetriä alemmaksi, jossa oli viimeisin näkemämme tasainen kohta. Kuinkas kävikään: huipulla olikin pari pientä tasaista kohtaa, joihinka saimme pienen telttamme mahtumaan juuri ja juuri. Illanvietto huipulla vierähti nopeasti, vaikka meillä olikin melkein 5 tuntia aikaa käytettävänä ennen pimeän tuloa. Ainakin saimme kunnolla nauttia todella mahtavista näkymistä sekä hyvistä ruoista, jotka olimme huipulle asti raahanneet selissämme.

Casablancan kaldera.

Koiruus oli tuupertunut jokin aika sitten huipun lumipeitteelle.

Rikkiä näkyy vuoren rinteillä punaisena hiekkana.

Jenni katselee toista tulivuorta: Volcán Puyehue:ta (2240 metriä).

...ja Joppe taas kahta upeaa tulivuorta. Vasemmalla: Volcán Puntiagudo (2498 metriä) ja oikealla: Volcán Osorno (2652 metriä).

#Cooking in the wilderness Vol. 2. Beef Steak w/ onions & bread edition.

Kaksi vuotta sitten pakumatkalla Turkissa näimme elämämme hienoimman auringonlaskun. Tämä on äkkiseltään ajateltuna toiseksi hienoin!

13.2. Tiistai

Vuoren huipulla nukkumisessa on mahtavat hyvät puolet kuten: rauhallisuus, auringonlasku sekä -nousu. Huonona puolena on sanontanakin tunnettu: huipulla tuulee. Eilisen illanvieton ajan huipulla ei juurikaan vielä tuullut, mutta auringonlaskun jälkeen se alkoi. Ei mitään myrskytuulta, mutta puuskissa teltta heilui ja väpätti runsaasti. Yllättävänkin hyvin saimme silti nukuttua, ehkä pari 3-4 tunnin pätkää, joidenka välissä valvottiin tunnin verran. Aamu olisi ollut kiva ottaa vielä oikein pitemmän kaavan kautta hyvissä maisemissa, mutta tuuli vaivasi vielä auringonnousun jälkeenkin, minkä vuoksi kokkailtiin ja syötiin aamupala pika vauhtia. Takaisin autolle käppäiltiin reilussa kahdessa tunnissa, jonka jälkeen ajeltiin reilut 30 kilometriä suuren: Lago Puyehue -järven rannalle kokkailemaan lounasta. Päivän lämpötila oli todella kuuma (jopa 37 astetta), jonka vuoksi virkistävä vaellushikien poispesu tuntui erityisen hyvältä. Muutenkin järvi oli oikein rauhaisa ja nätti paikka, josta olisi jäänyt oikein mahtavat muistot, mutta puolillaan olevan kahvipaketin unohtuminen kokkailu paikalle harmitti vielä monen päivän jälkeenkin (tragedia). Puyehuen rannalta paineltiin vielä 180 kilometriä merenrannalle: Valdivia -nimiseen kaupunkiin, jossa meitä odotti Airbnb majoitus seuraavaksi kolmeksi yöksi.

Yksi eksoottisimmista telttapaikoista.

Auringonnousun aikaan näkymät ja etenkin maaston värit olivat täyttä timanttia.

Sormus on tuhottu. Aloitimme paluumatkan.

Laskeutumista Crater Raihueniin.

Lounaspaikkamme Lago Puyehue.

Ilta grillailut Airbnb asunnolla.

14-15.2. Keskiviikko & Torstai

Keskiviikko vieteltiin enemmän tai vähemmän arkisten asioiden äärellä. Rauhaisan aamun jälkeen villiinnyttiin 2,5 tunnin rankkaan lihaskuntotreeniin. Treenin jälkeen käytiin tutustumassa majoituksemme lähistöllä olevaan: Kuntsmann -olutpanimoon. Panimolle saisi ostettua ihan tour:kin, mutta ilmaiseksi pääsi jo käymään paikan Visitor Center:ssa, joka oli kuin museo. Alkuperäinen ajatuksemme oli maistaa kahta olutta panimon ravintolassa, mutta paikka oli täpösen täynnä ja muutenkaan tunnelma ei ravintolassa ollut kovin hyvä. Ostettiin sen sijaan Gift Shop:sta 3 oluen maistelusetti, joka oli huomattavasti halvempi vaihte-ehto ja nyt päästään kahden oluen sijasta maistamaan: rummun pärinää... KOLMEA olutta.

No gain, only pain!

Tehtävä: monta Joppea löydät kuvasta?

Aiii, kun on hyvää.

Torstaina herätessämme olimme olleet jo 2 yötä merenrannan lähettyvillä, mutta emme olleet vieläkään nähneet koko merta. Aamupalan jälkeen lähdettiin korjaamaan tätä asiaa. Tuttuun tyyliin päivän sää oli lämmin, ja yllämme oli vain sinistä taivasta. Merenrannalle oli majapaikaistamme noin 20 kilometrin ajomatka, jonka jälkeen jatkoimme rantaa pitkin vielä kymmenisen kilometriä pohjoiseen. Noin kilometri ennen mererantaa yllemme alkoi suurena yllätyksenä kertyä sankkaa pilvimassaa, ja kun meri näyttäytyi meille ensimmäistä kertaa, oli näkyvyys sankan sumun takia jo huono. Yleensä homma toimii juuri toiste päin, eli meren rannalla paistaa aurinko ja sisämaassa on pilvistä. Täällä päin maailmaa usva jää usein merelle, sillä merivirrat tuovat kylmää ilmaa Antartikselta rannikolle ja aurinko taas lämmittää sisämaata, jolloin kosteus ja sumu jäävät ikään kuin luukkoon rannikolle. Sumusta huolimatta toteutimme kuitenkin päivän suunnitelmamme, johon kuului muutaman kilometrin käppäily rannikon suojelualueella. Avoimella rannikolla ilma oli hyvinkin kolea, jolloin mukaan ottamamme shortsit ja t-paita eivät meinanneet riittää. Onneksi suojelualueen tuuhean pusikon keskellä tuuli ei tuivertanut ja rankassa maastossa kulkeminen johti hien virtaukseen. Näkymät merelle olisivat varmasti olleet paremmat aurinkoisella kelillä, mutta kyllä tälläkin säällä niitä kelpasi katsella. Käppäilyjen jälkeen nautimme vielä herkullisen pik-nikin meren rannalla, joka olisikin ollut jo huomattavasti nautinollisempaa aurinkoisella kelillä. Jäivät mukaan pakkaamamme uikkarit vielä käyttämättä meri vedessä.

Kyl tämä maisema sitä sinistä taivasta kaipaisi...

"Minä vartioin täällä"

Keski-Andien järvet vaihtuivat vähän isompaan vesistöön.

Toistakin suuntaa vartijoidaan. O´ou!

Rannikolta ajelimme vielä Valdivian keskustaan katsomaan miltä siellä näyttää. Rannikolta ei tarvinnut ajaa sisämaahan päin kuin kilometri, kun täysi aurinko porotti taas siniseltä taivaalta. On se jännä... Valdivian läpi virtaavan joen rantaraitti oli kävelemisen arvoinen, mutta muuten kaupunki oli aivan mitään sanomaton. Hyviä ravintoloita näytti olevan joka kadun kulmassa, mutta Chilen hintataso on meidän kukkarolle liian tyyris, joten suuntasimme takaisin majapaikkaan kokkailemaan omia eväitä. 

Vanha sukellusvene toimi Valdivian joella museona. Ei raaskittu mennä sisään.

Viihdyttävä rantaraitti.

Merileijonat päivystivät kalatorin vieressä kalakauppiaan tähteitä.

Yksi merileijonista makoili katukivetyksellä. Näytti siltä ettei sillä ollut kaikki kunnossa, mutta eipä me mitään biologeja olla.

Illalla nachopelti, leffa ja panimon tuotteita, joista maistettiin erikoista mustikkaolutta.

16.2. Perjantai

Aamupalan jälkeen edessämme oli pitkä ajomatka, itse asiassa pisin tähän astisista, eli 295 kilometriä. Määränpäässä meitä odotti viimeinen pidempi vaellus, jonka teemme ennen Boliviaa. Eilen suunnittelimme tekevämme vaelluksia vaikka missä, mutta yksi suunnitelma toisensa jälkeen kariutui Chilen typerään holhoamiseen. Lähes kaikki luonnonpuistot maassa vaativat liian kalliita pääsymaksuja, jonka lisäksi vaelluksille pitäisi rekisteröityä erilaisiin virastoihin. Tämän vuoksi päädyimme ajamaan näin pitkän ajomatkan, ja tekemään vaelluksen jo tutuksi tulleilla "huudeilla". Noin kuukausi sitten vaellettiin reissun ensimmäinen kahden yön setti, jossa kiivettiin Tolhuaca -tulivuoren rinteillä. Tällä kertaa vaellus suuntasi: Sierra Nevada -vuoren (2554 metriä) päälle. Sierra Nevada sijaitsee noin 40 kilometrin päässä Tolhuacasta etelään, joten aika eri perspektiivistä näkymiä pääsemme tällä kertaa ihailemaan. Pitkän ajomatkan vuoksi aloitimme vaelluksen vasta klo. 17:30, syötyämme ensin erittäin myöhäisen lounaan. Vaelluksen ensimmäiset kolmisen kilometriä kulkivat metsän keskellä, ensiksi metsäautotietä pitkin, josta siirryimme pienemmälle polulle. Puurajan jäätyä taakse näimme ympärillämme tuttuja tulivuoria, joita ihastelimme noin kuukausi sitten. Saimme onneksi heti kättelyssä todeta, että maisema Sierra Nevadan rinteiltä on täysin erilainen verrattuna Tolhuacan rinteisiin.

Puurajan jälkeen marssimme vielä 2,5 kilometriä koko ajan kapenevaa harjannetta pitkin ylös. Päivän kävelysaldoksi kertyi siis 5,5 kilometriä, jonka aikana kerrytimme noin 500 vertikaalimetriä. Teltan pystytimme klo. 20 maissa 1880 metrin korkeuteen. Suoraan teltan vierestä saimme nautiskella neljän eri horisontissa kohoavan tulivuoren näkymästä. Päivän näkyvyys ei ollut paras mahdollinen, epäilemme syyksi ehkäpä hallittua metsäpaloa, sillä näimme koko päivän aikana vain yhden sammutus helikopterin. Aluksi huono näkyvyys harmitti meitä vähän, mutta auringonlaskun aikaan pieni harmitus oli muisto vain, sillä usvainen näkymä oli suorastaan maaginen. 

Upea sumuinen auringonlasku sekä upea Joppe... ei kun siis upea tulivuori Llaima. 

17.2. Lauantai

Pikkaisen tuuli häiritsi yöllä, jonka vuoksi unet olisivat voineet olla paremmat. Ehkäpä tästä syystä jaksoimme kömpiä teltasta ylös vasta 10 jälkeen (jos ei oteta huomioon klo. 7:15 heräämistä, jolloin ihailimme hetken aikaa allamme olevaa upeaa pilvimerta). Kun aamupalat olivat kokkailtu ja syöty sekä leiri purettu, kello läheni jo puolta päivää.

Tässä vaiheessa huonohkot yöunet eivät paljoa enää harmittaneet.

Myöhäinen vaelluksen aloitusajankohta ei haitannut mitään, sillä päivän suunnitelmaan kuului ainoastaan vain nousu Sierra Nevadan päälle, johon leiriytyisimme tulevaksi yöksi. Eilen käppäilimme toisinaan todella jyrkkiä mäkiä ylös, jotka tekivät päivästä kohtalaisen rankan. Tänään painelimme lähes tulkoon koko matkan ajan vieläkin jyrkempi rinteitä pitkin. Metrit kertyivät vauhdilla, mutta reidet huusivat hoosiannaa. Matkalla huipulle kuljimme mitä erilaisimissa mäissä: välillä talsimme suurien lohkareiden päällä, kun taas välillä pehmoisessa hiekassa. Matkalta ei myöskään puuttunut liukasta kestohankirinnettä, saati vielä liukkaampaa irtohiekkaa joka lipsui kenkiemme alla. Kaikki esteet kuitenkin voitettiin noin viidessä ja puolessa tunnissa, jonka aikana kävelimme 4 kilometriä ja otimme korkeutta 765 metriä. Näkymät olivat koko päivän ajan todella mahtavat, jonka vuoksi ei edes huipun 360 asteen maisemat meinanneet enää tehdä meihin vaikutusta. Siitä huolimatta usean tunnin fiilistelyt yli 2500 metrin huipulla olivat täyttä nautintoa.

Vielä vanha rinkka ajaa asiansa, mutta alkaa jo vetelemään viimeisiään.

Jennin takana näkyy pitkä harjanne jota pitkin olemme koko matkan kulkeneet.

Aurinko oli päivän aikana pehmentänyt lunta juuri sopivasti. Se ei upottanut liikaa, mutta ei myöskään ollut täysin kova luistelumäki.

#Cooking in the wilderness Vol. 3. Fried potatoes w/ Garlic & Broccolini edition.

"Kaksi pientä elefanttia marssi näin..."

"I feel like dancing, dancing..."

Teltta täydellisessä suojassa lännestä ja etelästä puhaltavalta tuulelta.

18.2. Sunnuntai

Eilen illalla kömmittyämme telttaan ilma oli täysin tyyni. Siitä huolimatta olimme valmistautuneet mahdolliseen tuuliseen keliin pystyttämällä teltan suuren kivivallin taakse. Valli suojasi telttaa todella hyvin lännestä, josta päin tuuli on viime päivien ajan puhaltanut. Klo. 2:00 heräsimme kovaan tuuleen, joka puhalsi sopivasti idästä. Siinä meni seuraavat pari tuntia valvoessa, sillä teltta piti tuulessa niin kovaa meteliä, ettei nukkumisesta tullut mitään. Jossain vaiheessa nukahdettiin hetkeksi aikaa uudestaan, jonka aikana tuuli vain yltyi. Noin klo. 5:00 olimme jo luovuttaneet tuulen tyyntymisen suhteen, joten odottelimme vain auringonnousua, jotta voisimme lähteä taivaltamaan todella jyrkkää rinnettä takaisin alas. Jossain vaiheessa nukahdimme taas uudestaan ja herätessämme klo. 7:55, tuuli oli edelleen todella voimakas. Kömmimme siis teltasta ylös ja aloimme purkamaan telttaa vaivalloisesti, sillä tuuli meinasi jatkuvasti tarttua suureen telttakankaaseen kuin liitovarjoon. Lopulta saimme kankaan kuitenkin aisoihin ja pakattua sen rinkkaan, jonka jälkeen lähdimme pikaisesti paluumatkalle. Laskeuduimme kovassa tuulessa noin kilometrin jolloin olimme saavuimme notkoon, joka antoi sen verran tuulen suojaa, että pystyimme keittelämään aamupuuron. Alkuperäinen ajatuksemme oli viettää huipulla rento aamu ja käyttää paluumatkaan koko päivä, mutta luonto ei sitä meille näköjään suonut. Sattuneesta syystä saavuimme takaisin autolle jo klo. 14:00. Kaikesta huolimatta saimme suoritettua mahtavan kahden yön vaelluksen upeassa: Conguillio:n -kansallispuistossa. Mikä parasta: teimme vaelluksen ilmaiseksi ja siten, että emme joutuneet tanssimaan Chilen typerien sääntöjen mukaan. Jos olisimme aloittaneet vaelluksen eteläiseltä puolelta Sierra Nevadan vuorta, olisimme joutuneet maksamaan 13 USA:n dollaria per. naama per. päivä (yhteensä: 78 dollaria), minkä lisäksi olisimme joutuneet anomaan vaelluslupaa ja todistamaan puiston varijalle, että meiltä löytyy kaikki selviytymiseen vaadittavat välineet. Näitä "välttämättömiä" välineitä emme omista lainkaan, sillä niihin olisi kuuluneet mm. kramponit (= kenkiin laitettavat piikit, joilla voi kiivetä jäätiköllä) missä ei ole mitään järkeä, sillä huipulle pääsimme raskasta ponnistelua lukuun ottamatta helposti. 

Kuvassa keli näyttää niin nätiltä ja seesteiseltä.

Vaelluksemme loppui lyhyeen, jonka ansiosta meillä oli käytössä (tavallaan) ylimmääräinen puolikas päivä. Kun viime yö meni miten meni, niin halusimme käyttää puolikkaan päivän johonkin rentoon. Keksimme nopeasti suunnitelman ajaa 40 kilometriä länteen Rio Cautín -joen varteen, jossa viettäisimme rennon illan ja saisimme joesta viilennystä todella kuumaan päivään. Saavuttuamma joen varteen, koitti edessämme yllättävä ja ikävä näky. Joen varteen oli pysäköity kasapäin autoja ja ihmisiä ilakoi joessa kuin vesipuistossa konsanaan. Meillä ei ollut enää energiaa lähteä etsimään rauhallisempaa yöpymispaikkaa, joten hyppäsimme vain sekaan. Vaikkakin hakeuduimme mahdollisimman pitkälle joen yläjuoksulle, jossa ihmisiä ei ollut enää kuin kourallinen aikaisemmasta. Tähän ratkaisuun voi varmasti jokainen juro suomalainen samaistua, vai mitä? ;) Auringon laskiessa ihmisiä alkoi yksi toisensa jälkeen poistua, ja klo. 10 mennessä näimme enää vain yhden auton vierustassamme. 

Rio Cautín.

19.-21.2. Maanantai, Tiistai & Keskiviikko

Aamulla saimme nauttia täydellisestä luonnonrauhasta ja eilinen väenpaljous oli vain ikävä muisto. Nämä rauhalliset aamut tällaisissa hienoissa luontomestoissa ovat tämän tyyppisen reissailun parhainta antia. Kolme telttayötä taas takana ja kolme sisäyötä edessä. Cautín joelta ajoimme 100 kilometriä tutulle valtatie 5:lle. Sitä pitkin ajoimme vielä kymmenisen kilometriä takaisin etelään, jolloin saavuimme: Temuco:n -kaupunkiin. Siellä kirjauduimme sisään oikein näpsäkkään Airbnb asuntoon. Loppupäivä kului hyvien ruokien sekä ohjelmien parissa.

On se vain mukava avata teltan ovi tällaiseen näkymään.

Tiistai oli varmasti kuluvan reissun rennoin päivä. Siitäkin huolimatta vaikka se alkoi vauhdikkaasti heti aamupalan jälkeen kovalla, noin 1,5 tunnin lihaskuntotreenillä. Treenin jälkeen emme sitten tehneetkään enää juuri mitään muuta. :) Keskiviikkona jatkettiin siitä mihinkä tiistaina jäätiin. Rentoa meininkiä, pikku treeniä, pyykin pesua ja tulevien reissuviikkojen suunnittelua.

Päivitystä Chilen reissailuihin. Paluumatka takaisin etelästä pohjoiseen näkyy kartassa sinisellä värillä.

22.-23.2. Torstai & Perjantai

Torstai päivä kului hyvin pitkälti ajamisen merkeissä. Rauhaisan aamun jälkeen aloitettiin pitkä, 560 kilometrin ajomatka takaisin pohjoiseen, jossa saavuttiin Chilen tärkeimmälle viinialueelle, eli: Colchagua:n -laaksoon. Pitkän ajomatkan vuoksi saavuimme sinne vasta illan suussa, jotenka päivä olikin jo aikalailla purkissa.

Pieni koirakin pitää kokkailujamme niin maukkaina, että ei edes kieli pysy suussa.
Tämä kokkailutauko pidettiin siis Ruta 5:n lähistöllä, noin 400 kilometrin ajamisen jälkeen.

Pieni mökki toimi majoituksenamme Colchaguan laaksossa.

Parhaimmillaan Chile voi olla tosi halpa. Tien vierustassa oli kaveri joka möi marjoja. Tässä kuvassa on marjoja noin 1,5 kiloa ja maksoi ainoastaan 6 euroa.

Perjantaina ajelimme hieman Colchaguan laaksossa. Ihastelimme ympärillämme levittäytyvää nättiä maaseutua sekä sen lukuisia viinitiloja. Ajelut päättyivät pienehkölle viinitilalle: Viña Casa Silva:n. Tila tunnetaan pienestä vuosittaisesta tuotantomäärästä, mutta suuresta laadukkuudesta. Viinitilalla olisi voinut ostaa huokeahkon viinitourin, mutta päätimme käyttää siihen(kin) menevät rahat mielummin viinin maisteluun. Maistoimme kolmea eri viiniä joista kaikki olivat todella herkullisia, mutta kyllä se kallein versio (6 euroa lasilta) erottui edukseen. Listalta olisi löytynyt vielä tilan arvokkain lasillinen, joka olisi kustantanut 10 euroa lasilta. Ajatus sen maistamisesta houkutteli, kunnes sisimmästämme nouseva piheys vei voiton jälleen ja esti pröystäilyn tyystin. Viinitilalta ajelimme takaisin asuntoon, jossa vietimme mukavan loppuillan grillailujen merkeissä.

Käytiin pyörähtämässä myös nätillä: Embalse Convento Viejo -järvellä.

Viña Casa Silva.

Joskus kalliimmat viinit ovat jopa huonompia kuin halvemmat, mutta tällä kertaa kallein oli ehdoton suosikkimme.

Sadonkorjuu alkaisi vain kahden viikon päästä. Olisi ollut kiva olla täällä silloin.

Viinitilaan oli kiva käydä tutustumassa tilan tarjoamilla polkupyörillä.

Mökkiin pääsi hyttysiä jostain raoista, mutta keksimme ongelmaan onneksi luovan ratkaisun. Reissun telttayö määrät vain kasvavat...

24.-25.2. Lauantai & Sunnuntai

Lauantaina jätimme taakse rauhaisan maaseudun ja suuntasimme Chilen tiheimmin asuttuun osioon. Noin 100 kilometriä ajettuamme olimme saapuneet Santiagon metropolialueelle, jossa pysähdyimme suorittamaan päivän lihaskuntotreenin. Jumppailujen jälkeen viimeinen 100 kilometriä rannikkokaupunki: Valparaiso:n kulki leikiten. Valparaisossa meitä odotti (ainakin) tähän astisen reissun hienoin asunto. Olimme varanneet Airbnb -asunnon yhdestä kaupungin korkeimmasta kerrostalosta seuraavaksi kolmeksi yöksi. Asuntomme sijaitsi kymmenennessä kerroksessa, jonka ansiosta pääsimme nauttimaan maukkaista näkymistä merelle ja kaupunkiin omalta parvekkeeltamme. 

Mikäs sen parempaa kuin pulahtaa majoituksen hintaan sisältyvään altaaseen.

Parvekkeen näkymät.

Sunnuntaina suuntasimme metrolla Valparaison keskustaan. Kaupunkia kehutaan kovasti matkaoppaissa, mutta epäilimme silti kaupungin oleva pettymys, koska kaikki kaupungit sekä Chilessä, että Argentiinassa ovat olleet hyviä ravintoloita lukuunottamatta aika mitään sanomattomia. Kuitenkin jo pelkästään parin kilometrin kävelymatka meitä lähimmälle metroasemalle maalasi jo lupaavaa kuvan tästä kaupungista. Ympärillämme oli aitoa kaupunkimeininkiä, paikallisia ihmisiä ja sopivissa määrin rähjäisyyttä. Neljän kilometrin metromatkan jälkeen olimme saapuneet kaupungin satamaan, jolloin edessämme oli näkymä suurelle satama-alueelle, jota hallitsivat valtavat konttinosturit. Satamasta jatkoimme matkaa sen takana kohoavan kukkulan päälle, josta avautui näkymät sekä satamaan, että merestä jyrkästi nouseville kaupunkikukkuloille. Valtameri, lukuisat värikkäät rakennukset ja upeat graffitit sekä muraalit toivat mieleemme Italian Napolin. Napoli on yksi lempi kaupungeistä, jonka vuoksi mikä tahansa kaupunki joka edes muistuttaa sitä, tulee nousemaan korkealla kaupunki-ranking listoillamme.

Valparaison keskusaukio.

Kukkulan päältä.

Sataman meininkiä.

Kukkulalta matkasimme takaisin merenpinnan tasolle, jonka jälkeen nousimme uudelle kukkulalle. ´:o Aikalailla sama siisti meininki jatkui. Kaupungissa ei edes tunneta tylsän harmaita rakennuksia, sillä kaikki vähänkin tyhjempi seinä on joko maalattu värikkääksi tai spray-maalattu värikkäin kuvin. Tämän lisäksi kaikki vastaamme kävelleet ihmiset olivat jollain tavalla persoonia. Joko heistä tuli mieleen gangsterit taikka jengiläiset, tai sitten he moikkaisivat meille tai höpisivät itsekseen jotain. Jos kaupungin hintataso olisi vain alhaisempi, niin arvostaisimme tämän paikan hyvin korkealle kaupunki-rankingissä. Olimme Argentiinan jälkeen jo lähes päättäneet, ettemme söisi Chilessä ravintolassa enää ollenkaan, mutta viihdyimme Valparaison keskustassa niin hyvin, että tarvitsimme energiaa ennen kämpille paluuta. Kun kerran kaupunki kovasti toi mieleemme Italian Napolin, niin automaattisestihan se tarkoittaa myös sitä, että pizza ja viinihän siitä enää puuttuu. Googletimme siis nopeasti lähimmän pizzerian ja käppäilimme sinne. Viini ei ollut italialaista, vaan tieysti chileläistä ja pizzakaan ei ihan Napolin pizzoille vetänyt vertoja. Tämän lisäksi hintatasokin oli noin tuplat Napoliin verrattuna, mutta kaikesta huolimatta olimme juuri nauttinneet erittäin hyvän lounaan! Maukkaan ruoan jälkeen kierreltiin vielä hetken aikaa kaupunkia, jonka jälkeen napattiin metro takaisin kämpille.

Näkymää toiselta kukkulalta.

Kaupungin muraaleja. Tämä oli erityisesti Jopen suosikki.

Ei tuota tämä lätty yhtään häpeää Napolin pizzoille vaikkei ihan samalle tasolle yltänytkään.

Jennin lempiportaat.

26.2. Maanantai

Aamulla vedettiin yllättävän tehokkaat treenit asuntomme alakerrasta löytyvässä pienellä kuntosalissa. Salilta löytyi vain hyvä vatsapenkki ja monitoimi(härveli)laite, jotka ovat yleensä aivan turhia, mutta tällä kertaa laite oli ihan ok. Treenin jälkeen kokkailtiin lounasta ja lähdettiin: Viña del Mar:n -kaupunkiin, joka on kasvanut käytännössä kiinni Valparaisoon. Kaupungit muistuttavat Euroopasta tuttua kaupunkirakennetta, joissa kaupungit koostuvat vanhasta- ja uudestakaupungista. Valparaiso olisi tässä tilanteessa kaupungin vanha puoli, ja Viña del Mar taas uusi puoli. Uutta ja modernia kaupunki todentotta olikin, sillä heti parkkeerattuamme auton olimme viiden eri massiivisen ostoskeskuksen ympäröimiä. Nopeasti ostoskeskukset muuttuivat korkeiksi kerrostaloiksi, jotka nousivat siistissä rivissä pitkää uimarantaa myötäilen. Tarkoituksemme oli vain käppäillä kaupungilla jonkin aikaa ja lähteä takaisin, mutta nähtyämme mereltä tulevat massiiviset aallot, oli niitä pakko päästä testaamaan. Uikkareita ei tajuttu ottaa edes mukaan, mutta Joppea se ei pysäyttänyt, sillä boxerit ajoivat uikkarin asemaa oikein mainiosti. Kovia aallokkoja on tullut koettua ennenkin, mutta tämä oli jotain aivan uutta. Muutamat aallot vyöryivät niin lujaa, että ne heittivät Jopen ainakin metrin verran ilmaan, josta oli mukava pudota selälleen takaisin mereen. Aaltopelleilyjen jälkeen käppäiltiin vielä rannalla ja aloimme samalla miettimään, että suunnittelemamme huominen lähtö uusille huudeille tuntui liian pikaiselta. Sekä Valparaiso, että Viña del Mar miellyttivät meitä niin paljon, että päädyimme varaamaan Airbnb:stä vielä kaksi lisäyötä. Nykyisestä asunto oli varattu tuleviksi päiviksi, jonka vuoksi huomenna on siirryttävä kilometrin päähän nykyisestä kämpästämme.

Soturi katsoo vastustajaansa tyynen näköisesti. Mitenköhän tässä matsissa käy?

Kutsuvan näköinen meri.

27.-28.2. Tiistai & Keskiviikko

Aamulla pakkasimme kamppeet reppuihin, heitimme ne autoon ja ajelimme 20 kilometriä pohjoiseen: Concon:n -kaupunkiin. Concon on Viña del Marin tapaan moderneista kerrostaloista koostuva merenrantakaupunki. Itse kaupunki näytti jo auton kyydistä ihan kivalta, mutta sitä varten emme sinne kuitenkaan ajaneet. Tänne tulomme syy, olivat yli 100 metrin korkeuteen kohoavat upeat hiekkadyynit. Olemme nähneet aikaisemmilla reissuillamme monia upeita hiekkadyynejä. Aikaisemmin kokemamme dyynit ovat aina sijainneet kaueapana asutuskeskuksista, ja yleensä myös kaukana merestä. Conconin reilun kilometrin mittainen dyynialue, korkeat kerrostalot ja upea Tyyni-Valtameri olivat todella hieno näky. Käppäilimme, pelleilimme ja istuskelimme dyyneillä monta tuntia. Dyyneillä liikkuminen vei yllättävän paljon energiaa, sillä luukunottamatta paria jyrkempää nousua pehmoisessa hiekassa, päivä tuntui aika rennolta. Selvästi päivä oli kuitenkin oletettua rankempi, sillä olimme dyynien jälkeen aika poikki sekä hyvin nälkäisiä. Conconista ajelimme takaisin Valparaisoon, jossa kirjauduimme uuteen Airbnb asuntoon kilometrin lähemmäksi merenrantaa.

Conconin hiekkadyynit.

Kuin kaksi eri maailmaa yhdistyisivät.

Keskiviikko tuntui siltä kuin olisimme tulleet tänne lomailemaan! Mitä ihmettä!?! Minäpä kerron... Aamupala nautittiin asuntomme parvekkeella kaikessa rauhassa, ilman kiireen häivää. Tämän jälkeen pakkasimme treenikamat reppuun ja suunnattiin lähirannalle, noin kilometrin kävelymatkan päähän. Emme löytäneet ulkokuntosalia mistään, mutta maila/pallo pelimme sujui pehmeässä rantahiekassa paremmin kuin koskaan. Pelattiin yhteensä noin 1,5 tuntia, jonka aikana me molemmat teimme uskomattomia pelastuksia. Ennätystulos taisi olla vain 156 syöttöä, mutta välimatka pelaajien välillä oli haastava. Pelien välissä oli mukava käydä riehumassa noin kolme metriä korkeissa aalloissa ja kun nälkä yllätti, niin ei tarvinnut kauas lähteä. Rannan viereisistä kojuista sai kelpo ruokaa taskurahalla, eikä ruokia tarvinnut nauttia meriveden kanssa. Rannalla kulki jatkuvasti mies kylmälaukun kanssa, josta hän myi suuria Corona-pulloja vain kahden euron hintaan. Chile voi olla kallis maa matkustaa, mutta pelaamalla korttinsa oikein, tämä voi olla myös todella halpa. 

Parvekkeemme näkymät. Yllä moderneja kerrostaloja ja alla peltihökkeleitä. Ei jakaudu missään päin maailmaa rahat tasan, mutta Chilessä rikkaimmalla 5%:lla on yhtä paljon rahaa kuin jälkimmäisellä 95%.

Valparaison rannikolla kulkee hyvä kevyen liikenteen väylä.

Siellä se ranta komeilee.

Joppe kohtaa jättiläisaallon keskellä kuvaa.

29.2.-2.3. Torstai, Perjantai & Lauantai

Voidaan sanoa jo jonkinmoinen ympyrän reissussa tulleen täyteen, kun aamulla startattiin auto ja ajettiin takaisin reissun aloituskaupunkiin, eli Santiago de Chileen. Loppupäivä Santiagossa meni rennoissa meiningeissä. Airbnb asunnosta löytyi yleinen uima-allas sekä kuntosali, mitkä käytiin tietysti testaamassa.

Matkalla Santiagoon näimme pari viikkoa sitten Valparaisossa riehuneiden maastopalojen jälkiä.

Takaisin Chilen pääkaupungissa.

Jouduimme sijoittamaan matkabudgettia uuteen rinkkaan. Kuvassa vasemmalla näkyy meidän vanha rinkka. Valkoinen pussukka ja keltainen paita ovat rinkan sisällä ja tulevat siis esille suurista reijistä. Voidaan siis sanoa, että käytettiin rinkkaa ainakin loppuun saakka.

Perjantaina palautettiin hyvin palvellut Hyundai takaisin vuokraamoon. Samalla reissulla pyörähdimme vähän kaupungilla. Raaskimme käydä jopa syömässä, sillä löysimme kohtuuhintaisen ravintolan keskustan ulkopuolelta. Samalla reissulla tuli testattua myös yksi kaupungin suosituimmista pienpanimoista.

Olipahan herkullista Stout -olutta.

Edes Santiagon saasteet eivät kokonaan peitä majesteettisia Andeja.

Lauantaiaamuna jouduttiin pakkaamaan kaikki kamamme takaisin rinkkoihin ja reppuihin, ensimmäistä kertaa sitten Suomesta lähdön jälkeen. Hieman vaikeuksia pakkaus tuotti, sillä reissun aikana kantamuksia on kertynyt hieman lisää. Suurin hankinta on ollut uusi makuupussi, jonka kiinnitimme upouuden rinkan ulkopuolelle. Reppujen sisäpuoletkin täyttyivät täpötäyteen, sillä mukana kulkee hieman ruokaa ja kaasupulloja retkikeittimeen. Klo. 12:00 heitimme reput selkään ja matkustettiin metrolla kaupungin bussiasemalle. Edessämme oli kohtalaisen pitkän kuuloinen 19 tunnin matka pohjoiseen: Antofagasta:n -rannikkokaupunkiin. Normaalibussissa 19 tunnin matkustus kuulostaisi suorastaan painajaiselta, mutta olimme onneksi varanneet paikat todella mukavaan luksusluokkaan. Monin tavoin Chile on kallis maa, mutta bussimatkustaminen ei kuuluu siihen joukkoon. 19 tunnin, tai 1350 kilometrin bussimatka luksusluokassa maksoi vain 50 euroa per. pää. 

Takaisin reppureissaajiksi.

Mm. tällä tavalla tätä taikaa syntyy.

3.-5.3. Sunnuntai, Maanantai & Tiistai

Vaikka bussimatka oli hyvin pitkä, meni se kuitenkin yllättävän kivuttomasti, varsinkin Jopella. Jenni ei nukkunut ihan niin hyvin, ja polvetkin ottivat hieman itseensä pitkän istumisen vuoksi. Antofagastaan saavuimme ajallaan klo. 11:20. Varaamaamme Airbnb majoituksen check-in aika oli vasta klo. 15:00, joten jouduimme hieman tappamaan aikaa. Painavien rinkkojen vuoksi emme oikein voineet lähteä kaupunkia sen enempää tutkimaan, joten tilasimme Uberin bussiasemalle ja suuntasimme lähimpään Starbucksiin sammuttamaan aamukahvihimomme. Kun kahvia virtasi tarpeeksi suonissamme, olimme valmiit ruokakauppaan ja siirtymään toisella Uberille kämpille. Seuraavat 3 yötä vietämme kerrostalon siistissä asunnossa 24. kerroksen korkeudessa. Bussimatka vei veronsa, jonka vuoksi jaksoimme loppupäivän aikana käydä vain parin tunnin käppäilyllä kaupungin keskustassa, sekä pikku uinneilla kerrostalomme kattoaltaalla.

Antofagasta! Ei ollut Santiagokaan kaikkein vihrein kaupunki, mutta tämä on jo aivan Intian Ladakhin luokkaa maaston kuivuudessa.

Rakennuksen seinä on portaali 1800 -luvulle.

Kaupungin pisin kävelykatu. Ei kovin pitkä ja aika tylsä.

Keskus-aukio.

Päivän paras hetki.

Maanantai: Asuntomme Antofagastassa sijaitsee mereltä päin katsottaessa kaupungin puolessa välissä. Eilen kävelimme kaupungin pohjoisosaan, ja tänään aamupalan jälkeen suuntasimme etelään. Pohjoisosa kaupungista on enemmän modernimpaa shoippailupuolta ja etelämpi puoli keskittyy enempi ranta-resort tyyppisempään meininkiin. Kävellessämme noin 3 kilometrin matkaa lähes autiota rantaraittia etelän suuntaan, näimme määränpäässämme hienoa rannikkoa, jota reunustivat korkeat kerrostalot. Ajattelimme saapuvamme samantyyliseen paikkaan, jossa vietimme koko päivän Viña del Marissa. Potentiaalia kaupungista kyllä löytyy, mutta meininki ei millään päässyt Viña del Marin tasolle. Ranta oli toki kiva ja treenipaikka sen vieressä todella hyvä, mutta samanlaista rentoa "vibaa" ei täältä kuitenkaan Viña del Mariin verrattuna löydy. Sen verran kivannäköinen paikka kuitenkin, että tänne on huomenna tultava treenaamaan, uimaan ja viettämään aikaa. Käppäilyjen jälkeen palasimme asunnolle kokkailemaan lounasta, jonka jälkeen painoimme kerrostalomme kuntosalille painamaan lähes kahden tunnin rankkaa voimatreeniä!

Parasta kaupungissa oli tämä pitkä ja näyttävä merenrantakatu.

Nättiä taidetta.

Kaupungin suosituin ranta.

Hyppypaikka oli kiva lisä.

Tiistai: Kun lauantaina lähdimme Santiagosta, ajattelimme kuumien öiden olevan ohi. Yllättävää kyllä: yöt täällä Antofagastassa ovat todella lämpimiä, kun taas toisessa rannikkokaupungissa: Valparaisossa, yöt olivat viileitä. Valvoimme yöllä noin klo. 6:00 asti, koska emme saaneet unta. Tämä johtui osittain kuumuudesta, osittain muutamasta inisevästä hyttysestä ja osittain jostain muusta mystisestä syystä. Kympin aikoihin noustiin ylös, joten jäivät yöunet aika vähäiselle. Ei pikku univaje meitä kuitenkaan pysäyttänyt toteuttamasta päivän suunnitelmaa, vaan lähdimme aamupalan jälkeen kävelemään eiliselle rannalle. Päivän treeni oli vähän tahmeaa eilisen erittäin kovan treenin- sekä univajeen vuoksi, mutta kyllä me silti kelpo setti saatiin vedettyä. Treenin jälkeen suuntasimme mereen uiskentelemaan, siis ihan me molemmat mentiin mereen. Sai Jennikin talviturkkinsa vihdoin heitettyä. Takaisin kämpille saavuttuamme kello olikin jo miltei kahdeksan, joten edessä oli vain basic iltahommat.

Renkaanveto köydellä pehmeässä hiekassa olisi kiva ottaa mukaan Suomessakin tehtäviin treeneihin.

Viimeiset fiilistelyt rakennuksemme kattoterassilla.

6.3. Keskiviikko

Kauaa ei meidän tarvinnut reissata ilman autoa, sillä aamulla Joppe kävi juosten hakemassa uuden vuokra-auton. Pitäydyimme aasialaisessa autossa, mutta korealainen vaihtui japanilaiseen autoon. Auton pieni koko pysyi kuitenkin täysin samana Hyundain kanssa, sillä nyt allamme kehräsi pikkuruinen valkoinen Suzuki. Pitkiä "road-trippejä" ei ollut tällä kertaa luvassa, sillä vuokrasimme auton vain kahdeksi päiväksi ja tarkoituksemme oli vain tutkia Antofagastan ympäristön rannikkoalueita. Ensimmäisenä suuntasimme 33 kilometriä etelään, jossa meitä odotti upea ranta: Playa Escondida sekä maailmaan korkeimpiin hiekkadyyneihin lukeutuvat: Dunes de Roca Roja:t. Ensimmäiseksi saavuimme dyynien päälle, jossa kokkailimme lounasta ja kävimme vähän piehtaroimassa dyynien päällä. Dyynit lähtevät nousemaan jyrkästi suoraan merestä, ja korkeimmassa kohdassa dyynit ulottuvat 500 metrin korkeuteen. Sanomattakin on siis selvää, että näkymät merelle olivat omaa luokkaansa.

Dunes de Roca Roja.

Motivaatio kasvaa nousemalla jyrkkää mäkeä pehmeässä hiekassa.

Pikku dyynipiehtaroinnin jälkeen jätimme ne vähäksi aikaa rauhaan ja ajelimme alas Escondidan rannalle. Ranta oli todella nätti, mutta parasta siinä oli luonnon rauha. Ranta oli nimittäin täysin autio. Ihme kyllä, sillä 350,000 asukkaan Antofagastasta ei ole tänne kuin 40 minuutin ajomatka. Ranta koostui hienon hienosta hiekasta ja suurista Tyynen Valtameren aalloista. Viime yönäkään emme oikein nukkuneet, joten päätimme pystyttää rantahiekalle teltan auringon suojaksi, ja nauttia rannasta sekä ulkoilmasta oikein pidemmän kaavan kautta. Nelisen tuntia vierähti nopeasti lepäillessä ja uidessa, jonka jälkeen pakkasimme teltan ja ajoimme takaisin dyynien päälle. 

Ihana ja rauhaisa Playa Escondida.

Teltta tuulensuojassa pikku luolassa.

Viettelimme rannalla aikaa vähän liiankin kauan, sillä aurinko oli jo aika alhaalla päästessämme dyynien päälle. Emme ottaneet huomioon aikaisempaa auringonlaskua täällä pohjoisessa, jossa Antofagasta sijaitsee. Vielä Santiagon korkeudessa aurinko laski klo. 21 maissa, mutta Antofagastassa tuntia aikaisemmin. Onneksi kerkesimme juuri ja juuri nähdä upeaa auringonlaskua, mutta ihanteelista olisi ollut saapua dyynien päälle noin tuntia aikaisemmin. Pimeän jo tultua, pystytimme teltan heti dyynimeren vierustaan. 

Laskeva aurinko värjäsi hiekan upeasti.

7.3. Torstai

Otimme Antofagastassa huonosti nukutut yöt takaisin nukkumalla kellon ympäri. Nousimme teltasta vasta 11 maissa. Ei uskoisi, että tulee nukuttua paremmin teltassa kuin sisällä. Söimme myöhäisen aamupalan, fiilistelimme dyynien päällä vielä viimeisen kerran, jonka jälkeen lähdimme ajamaan takaisin Antofagastaan. Kaupungissa kävimme nauttimassa ilmaisen uimarantasuihkun ja hoitamassa pikku ostoksia. Suihkun raikkaana jatkoimme matkaa 50 kilometrin verran kaupungin pohjoispuolella olevaan Morro Moreno:n -kansallispuistoon. Matkalla sinne teimme pari pysähdystä hienoilla hiekkakivikallioilla, jotka levittäytyvät yli 20 kilometrin pituudelle, heti kaupunkialueen loppumisen jälkeen. Kalliot ovat koko matkaltaan hienoja, mutta yksi paikka erottuu joukosta. Pysähdyimme keittelemään lounasta: Monumento Natural La Portada -nimiselle luonnon muodostamalle sillalle. Noin 100 metriä rannikolta oleva saari, jonka päälle on muodostunut silta sekä puoli-ympyrän muotoinen rantaviiva, olivat todella hieno näky. Hienointa paikassa oli seurata suurien aaltojen iskeytymistä merestä törröttäviin kivenlohkareisiin, jolloin sininen meri muuttui täysin valkoiseksi vaahtopääksi. Yöpymispaikan löysimme Cerro Morenon juurelta, juuri ennen Morro Moreno kansallispuiston alueen alkua. Ennen pimeää kerkesimme käydä vielä pienellä kävelyllä kansallispuiston sisällä, jossa nousimme noin 100 metriä korkeiden kallioiden päälle ihastelemaan laskevaa aurinkoa.

Tämä oli oikein hyvä leiripaikka.

Uusintakierros dyyneillä.

Sieltä se tuli! Chilen hyppykuva maan korkeimpien dyynien päältä.

Monumento Natural La Portada. Muutamia ihmisiä kävi ihastelemassa maisemaa, samalla kun kokkailimme lounasta retkikeittimellä. Meidän pummielämämme meinasi vähän aiheuttaa hilpeyttä muissa kävijöissä.

Merenrantakallioita.

Pikku iltakäppäilymme Morro Morenon kansallispuistossa.

Tällainen ranta toimi tällä kertaa leiripaikkanamme.

8.-9.3. Perjantai & Lauantai

Harvassa ovat ne aamut tällä reissulla, kun olemme asettaneet herätyskellon herättämään aikaisin. Tämä aamu oli yksi niistä. Heräsimme peräti 5:45 kokkailemaan aamupalaa, pakkamaan reppuja ja purkamaan leiriä. Telttapaikalta oli noin tunnin ajomatka takaisin Antofagastaan, jossa palautimme auton ja marssimme bussi-asemalle. klo. 10:15 jatkoimme matkustusta pohjoiseen: Iquique:n -kaupunkiin, jonne oli noin 450 kilometrin ajomatka. Vaikka matkan kesto oli "vain" 6 tuntia, olimme silti varanneet paikat ykkösluokasta, sillä hinta-ero normaaliluokan kanssa on sen verran pieni. Kuuden tunnin matka venyikin seitsemän tuntiseksi, bussin ollessa tasan tunnin myöhässä aikataulusta. Aikainen herääminen ja matkustus olivat sen verran rankkoja, että pyhitimme loppupäivän leffaillalle, ja tietysti pizzan kera.

Iquiquessa saimme nauttia kivasta parvekkeesta, josta oli suorat näkymät kaupungin satamaan.

Iquiquen satama.

Lauantaiaamusta lähdimme tutustumaan uuteen kaupunkiin. Majoituksemme sijaitsee kaupungin historiallisessa keskustassa, jossa muutamia moderneja kerrostaloja lukuunottamatta on vanhempaa ja rähjäisempää rakennusta. Historiallisen keskustan keskusaukiolta lähti noin kilometrin mittainen kävelykatu, jonka varrella oli paljon hyvän oloisia ravintoloita, kahviloita sekä baareja. Kävelykadulta siirryimme pitkälle rantaraitille, joka muistutti paljon Antofagastan vastaavaa. Ehkä Iquiquen versio oli hieman eloisampi. Kaupungin suosituin uimaranta oli eloisuudessa jo miltei Valparaison rantojen mittapuulla, mutta siltä meininki Valparaisossa oli omalla levelillä. Kävelimme rannikkoa pitkin vielä muutaman kilometrin, jonkan jälkeen otimme Uberin takaisin kämpille. Asunnolla vedettiin kovat treenit rakennuksen yhteisellä kuntosalilla ja vietettiin mukavaa rauhaisaa iltaa. 

Iquiquen kaupunkia asunrakennuksemme ylimmästä kerroksesta kuvattuna.

Fregatti nimeltä Esmeralda. Perulainen sotalaiva upotti vastaavan laivan vuonna 1879. Tämä laiva rakennettiin vuonna 2011 toimimaan vain, ja ainoastaan museona.

Tämä kuva napattu niin ikään rakennuksemme ylimmästä kerroksesta.

Historiallisen keskustan keskus-aukio.

Kohtalaisen viihdyttävä kävelykatu.

Se on hyvä, että poliisit tietävät jo valmiiksi keitä he ovat.

Kaupungin suosituin ranta: Playa Cavancha.

10.3. Sunnuntai

Viimeisen päivän Iquiquessa käytimme todella tehokkaasti, mikä onkin tällä reissulla ollut harvinaisuus. Aamun sentään otimme tutun leppoisasti ja lähdimme liikkeelle vasta 12 maissa. Ensimmäiseksi matkasimme Uberillä siihen kohtaan kaupunkia, mihin eilen lopettelimme kaupunki kierroksemme. Olimme täten saapuneet yli 2 kilometriä pitkälle: Playa Brava -uimarannalle. Jäimme pelailemaan rauhaisalle rannalle rantapallopeliämme ja treenailimme loistavalla ulkokuntosalilla. Treenailujen välissä oli mukava käydä pulahtamassa, ehkä koko reissun suurimmissa aalloissa (eli toisin sanoen Joppe kävi uimassa). Yli kahden tunnin jumppailujen jälkeen maistui mennä syömään kunnon chileläistä mättöruokaa, rannan lähistöllä olevaan paikallisten suosimaan kuppilaan.

Loistava ulkokuntosali. Näitä löytyi useampi Iquiquesta. Saisi Jyppikylä ottaa oppia.

Perus Chilen holhoamista. Ei kyltti auttanut - menin uimaan.

Chileläinen ruoka Pichanga. Ei välttämättä ihan kaikkiin dietteihin sopiva... 

Ruoan jälkeen kävelimme Playa Bravan pituuden kokonaisuudessaan. Ranta oli kauttaaltaan nätti, mutta pysyi koko matkan ajan samantyylisenä. Tämän jälkeen nappasimme Uberin Iquiquen esikaupunkiin: Alto Hospicio:n. Itse kaupungissa ei ole (ainakaan meille) mitään nähtävää, vaan ainut syy sinne menoon oli loistavat näkymät yli 500 metriin kohoavilta kallioilta. Näkymät olivat parhaimmillaan suurehkolta parkkipaikalta, josta pystyi nähdä koko Iquiquen kaupungin sekä heti kaupungin keskustasta nousevan, ja yli 250 metriin kohoavan hiekkadyynin: Cerro Dragon:n. 

Pitkä ja rauhallinen Playa Brava.

Alto Hospicio. Tässä kuvassa näkymiä etelään.

Ja tässä parhaat näkymät pohjoiseen Cerro Dragonille ja Iquiquen keskustaan.

Alto Hospiciosta jatkettiin jälleen matkaa Uberin kyydissä. Seuraavana vuorossa oli koko kaupungin odotetuin kohde, eli juuri ihailemamme Cerro Dragon. Uberillä matkasimme yli 4 kilometrin mittaisen dyynialueen eteläisimpään päähän. Sieltä matka jatkui dyynimeren päällä kävellen kohti pohjoista. Olimme koko päivän ajoittaneet dyyneille saapumista siten, että näkisimme auringonlaskun Cerro Dragonin korkeimmalta huipulta. Matka kohti noin 3 kilometrin päässä olevaa huippua alkoi klo. 19:00, eli meillä oli tasan tunti aikaa auringonlaskuun. 3 km/h ei ole kovin kova kävelyvauhti, mutta pehmeässä hiekassa sekä jyrkkään ylämäkeen, vauhti onkin jo kohtalaisen kova. Parkkipaikalta lähdettyämme laskeva aurinko värjäsi näkymät heti loistaviksi. Matkan ensimmäisille dyyneille oli saapunut runsaasti porukkaa, lähinnä hiekkasurffaamaan, mutta myös hengailemaan. Äkkiä muut ihmiset jäivät kuitenkin taakse, ja saimme kulkea dyynien päällä ihan kaksistaan. Pääsimme juuri ja juuri tavoitteeseen, sillä näimme auringon viimeiset säteet samaan aikaan, kun olimme saavuttaneet Cerro Dragonin huipun. Emme jääneet huipulle sen enempää viettämään aikaa, vaan jatkoimme saman tien matkaa edelleen pohjoista kohti. Ennen kuin saavuimme takaisin kaupunki-alueelle, pääsimme vielä näkemään Iquiquen hienoa valomerta, sillä illan pimeys kerkesi jo hiipiä yllemme. Uberillä takaisin kaupan kautta kämpille, jonnekka saavuimme vasta 21:30. Tehokas 9,5 tuntinen action-päivä oli täten takanamme.

Käppäilyä dyyneillä kohti Cerro Dragonin huippua.

Kun hieman usvaiseen keliin lisää laskevan auringon, on lopputulos jotain todella nättiä!

Huippu valloitettu ja nyt jo matkalla alas.

Joppe ajautui asentoon, jossa toinen jalka liukui dyynin vasemmalle puolelle ja toinen jalka oikealle. Spagaati ei luonnistu, joten pyllähtäminen hiekalle oli ainut keino suojella lihaksien repeytymistä. Vihdoin löytyi jokin järkevä syy miksi tehdä venytyksiä.

Iquiquen valot.

11.3. Maanantai

Jälleen jouduimme kokea ikävän aamuheräämisen klo. 6:30. Tänään jätimme Iquiquen taakse ja matkasimme Chilen pohjoisimpaan kaupunkiin: Arica:n. Matka taittui 5 tuntiin ja jälleen kerran linja-auton ykkösluokassa. Saavuimme Aricaan jo hyvissä ajoin klo. 14:15, mutta siitä huolimatta aikainen herääminen ja pitkähkö bussimatka olivat vieneet seikkailumotivaatiomme, joten loppupäivä kului ruoan laittoon ja perus hengailuun. 

Arican pisin uimaranta. Sen verran jaksoimme vielä poistua kämpästä, että kävimme pienellä uintireissulla kämppämme vierustassa.

Joppe juoksee innoissaan mereen pitkän päivän jälkeen.

12.-13.3. Tiistai & Keskiviikko

Tiistai päivä kului Arican tutkimiseen. Arica tuntui heti majoituksesta poistuttaessa pikku kaupungilta. Ympärillä ei näkynyt enää korkeita kerrostaloja ja muutenkin kaupungin meno vaikutti hiljaisemmalta kuin vaikkapa Iquiquessa. Jännä homma, sillä Arica on asukasluvultaan hieman Iquiqueta isompi. Keskustan kävelykaduilla taas tunsimme olevamme jo Perussa tai Boliviassa. Ohkaiset kävelykadut olivat täynnä kojuja, mitkä möivät Etelä-Amerikalle tyypillisiä värikkäästä villasta ja kankaasta kudottuja sekä neulottuja vaatteita. Eipä tästä olekaan kuin vaivaiset 20 kilometriä Perun vastaiselle rajalle. Keskustan kojuilta suunnistimme reissun ensimmäiseen museoon. Museo de sitio Colon 10 on perustettu Chinchorro -intiaanien hautuumaan päälle. Hautuumaalta on löytynyt yhteensä 32 muumioitua ruumista, joista vanhimmat ovat liki 4000 vuotta vanhoja. Arkeologit kuitenkin tietävät, että hautuumaalla on useampia kerroksia, mutta alempiin kerroksiin ei ole päästy, sillä sinne kaivaminen vahingoittaisi ylemmän kerroksen muumioita. Alempien kerroksien muumioiden iät on arvioitu olevan peräti 5500 vuotta vanhoja. Vasta 2,5 kuukauden reissaamisen jälkeen pääsimme todistamaan ensimmäistä intiaaneihin liittyvää nähtävyyttä. Museo oli pieni, halpa ja käymisen arvoinen, vaikka se ei nyt mikään maailmoja mullistava paikka ollutkaan. Museolta kiipesimme vielä 139 metrisen: Morro de Arica:n huipulle. Morro de Arica on ollut tärkeä linnoitus ja asuinpaikka jo 6000 vuoden ajan. Ensin sitä hyödynsivät Chinchorro intiaanit, myöhemmin espanjalaiset uudisasukkaat ja lopulta perulaiset sekä chileläiset. Perun ja Chilen välisissä taisteluissa 1800 -luvulla kukkula toimi strategisesti tärkeänä tähystys- ja puolustuslinnakkeena. Jyrkän kukkulan päältä pystyi näkemään koko Arican kaupungin sekä sitä ympäröivää rutikuivaa aavikkoa. Paljon tuli päivän aikana käveltyä kuuman auringon alla, jonka vuoksi olimme aivan puhki kukkulalta alas tultuamme. Nappasimme siis vain Uberin takaisin kämpille, jossa ilta kului leppoisasti.

Arican kävelykatu.

Boliviaa tai Perua muistuttavaa shoppailukatua.

Morro de Arica taustalla.

Hyvin ovat luut säilyneet sen 4000 vuotta.

Näkymät Morro de Arican huipulta.

Keskiviikkona jouduimme jälleen heräämään aikasin klo. 6:30. Tällä kertaa emme kuitenkaan heränneet herätyskelloon, vaan maanjäristykseen. 5,3 magnitudin järistys tapahtui lähellä Bolivian rajaa, noin 100 kilometrin päässä Aricasta. Järistys heilutti tuntuvasti sänkyämme, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että tavaroita olisi pudonnut hyllyiltä tai muuta vastaavaa. Harmi vain, että olimme ihan unenpöpperössä, eikä täten päästy kokemaan tätä ihan sata lasissa. Tänään alkuperäinen tarkoituksemme oli vuokrata maasturi ja ajella Bolivian rajalla sijaisevaan: Lauca:n -kansallispuistoon. Lauca koostuu kuivasta autiomaasta, jonka vuoksi siellä ei varmasti juuri koskaan sada. Tai niin me ainakin ajattelimme asian olevan. Todellisuudessa Boliviassa ja Perussa oleva, tammikuusta-huhtikuuhun kestävä sadekausi kastelee runsaasti myös Laucaa, vielä näin maaliskuun puolessa välissäkin. Eipä sinne oikein huvittanut lähteä sadepilviä katsomaan sekä testaamaan telttamme veden pitävyyttä. Tämän vuoksi peruutimme muutama päivä sitten maasturin vuokran ja vuokrasimme sen sijaan pikkuauton, jolla kiertelisimme Arican eteläpuolelle olevaa rannikkoa. Päivän ensimmäinen kohteemme oli aivan Arican tuntumassa olevat merenrantaluolastot: Cuevas De Anzota:t. Tai näin oli ainakin tarkoitus. Ei meinaa nyt oikein suunnitelma A:t eikä B:tkään mennä putkeen, sillä luolat olivat suljettu jostain syystä. Tarkoituksemme oli viettää luolilla koko loppu päivä, ja nyt meillä oli siis käsissämme yksi extra päivä käytettäväksi... johonkin. Yritimme hetken aikaa keksiä jotain muuta järkevää tekemistä, mutta katsoimme parhaaksi varata hotellihuoneen Aricasta yhdeksi yöksi ja jatkaa sitten huomenna suunnitelmaamme siitä, mitä olisimme luolilla vietetyn päivän jälkeen tehneet. Loppu päivän otimme super easysti.

Kännykkään tuli automaattisesti varoitus järistyksestä.

Ei päästy luoliin. Joppe katsoo pettyneenä merelle.

14.3. Torstai

Noniin; jospa tänään saataisiin suunnitelmat onnistumaan. Kirjauduimme hotellista ulos 12 maissa ja lähdimme ajamaan noin 60 kilometrin matkaa etelään: Caleta Vitor:n -rannalle. Tämä osa Chilestä kuuluu Pohjois-Atacamaan, jonka vuoksi kaikki kasvillisuus mitä täällä näkee, sijaisee ne kanjoneiden pohjalla virtaavien jokien rantamilla. Caleta Vitor on noin kilometrin pituinen hiekkaranta joen uurtamassa laaksossa. Rannan molemmat päät päättyvät noin 600 metriä korkuisille vuorille, joidenka ansiosta ranta on oikein näyttävä. Päivän aikana tutkimme rannan läpikotaisin. Yhdessä vaiheessa päivää pakkasimme vaelluskamat mukaan ja lähdimme kiipeämään rannan pohjoispuolella kohoavia vuoria. Se retki tyssäsi kuitenkin heti alkuunsa, sillä emme päässeet Rio Vitor:n (= joki) yli. Kun kello alkoi olla sen verran, että ajattelimme alkaa pikkuhiljaa pystyttämään telttaa, niin samaan aikaan alkoi myös kohtaisen kova tuuli. Emme löytäneet Rio Vitorin eteläpuolelta hyvää telttapaikkaa, jonka vuoksi ajelimme kuutisen kilometriä takaisin itään ja kiersimme sitä kautta joen. Tie joen pohjoispuolella oli hyväkuntoista ja jatkui sellaisena rannikolle asti. Hiekkarantaa ei pohjoispuolella enää ollut, mutta sen sijaan päästiin nauttimaan mahtavasta näköalapaikasta, johon lopulta päätimme teltankin pystyttää. Kohtalaisen rento päivä taas, mutta ainakin vietimme sen lähes kokonaan ulkoilmassa.

Caleta Vitorin ranta.

Eikun uimaan.

Joppe kahlasi yllättävän voimakkaan virran toiselle puolelle.

#Cooking in the wilderness Vol. 4. Macaroni Box w/ ketchup edition.

Fiilistelyä joen pohjoispuolen näköalapaikalta.

15.3. Perjantai

Saimme viettää oikein rauhaisan ja tyynen yön näköalapaikalla. Aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan peräti 200 kilometrin ajomatkaa etelään. Kuivassa maastossa äänikirjan tunnelmassa matka meni joutuisasti. Olimme täten saapuneet piskuruisen: Pisagua -kylän tuntumaan. Ensitöiksemme kokkailimme lounaan, jonka jälkeen kävimme käppäilemässä parin kilometrin mittaisen niemen. Niemi tarjosi meille hienon rosoisen rannikkomaiseman lisäksi myös "wild life" -kokemuksia. Pienellä saarella paistatteli päivää useampi kymmen merileijonaa, joita oli hauska seurata. Suurin osa eläimistä makoili saaren korkeimmassa kohdassa tekemättä sen enempää. Muutamat yksilöt olivat aktiivisempia, kun ne nousivat suurien aaltojen mukana hissin lailla saarelle, jonka jälkeen möngersivät korkeampaan maastoon paistattelemaan päivää. Jotkut leijonista taas olivat levottomia sieluja, kun eivät osanneet päättää: ollakko meressä vai kuivalla maalla? 

Kuvassa olevia Kalkkunakondoreja näkyi Chilen rannikolla kuin kaupungissa puluja konsanaan. Ehkä tämä 175 cm siipivälillä varustettu lintu on vähän kaupunki-pulua majesteettisempi.

Todella hyvä leiripaikka.

Saavuimme Pisaguan rannikolle.

Käppäilyllä niemen kärkeen.

Merileijonien saari.

Kuvan keskellä muutama leijona. Kuvan oikeassa laidassa, saaren korkeimmassa kohdassa niitä oli vähintään toistakymmentä.

Niemeltä ajelimme Pisaguan keskustaan, joka nykypäivänä on todella pieni, 260 ihmisen asuttamat satamakylä. 1800 -luvun lopulla kylä eli kulta-aikaansa, kun sisämaasta löytyi runsaita nitraatti esiintymiä. Silloin Pisagua oli yksi Chilen tärkeimmistä satamista ja sielä asui useampi tuhat ihmistä. Tästä ajasta on nähtävillä vanhoja hylättyjä rakennuksia kuten: sairaala, kellotorni, teatteri sekä juna-asema. Kun kylä oli kierretty, ajelimme vielä kymmenisen kilometriä upeaa rannikkoa myöten pohjoiseen. Ohitimme matkalla vanhan hautuumaan sekä pari autiota hiekkarantaa. Iltaa sekä tulevaa yötä päädyimme viettemään noin 150 metrisen ohkaisen kukkulan päälle. Löysimme paikan sattumalta, ja miten upea paikka se olikaan. Kylläpä Chile tarjosikin mahtavaa settiä näin viimeisille päiville mitä siellä vietimme.

1800 -luvun kellotorniin pääsi tutustumaan ilmaiseksi.

Kuvan vasemmassa laidassa näkyy 1800 -luvun teatteri.

Pisaguan pohjoispuolelta löytyi useampi tällainen upea autioranta.

Kylän vanha hautuumaa. Suurinta osaa haudoista koristivat oudot pinnasänkyä muistuttavat puuhäkkyrät.

#Cooking in the wilderness Vol. 5. Fried banana pancake edition.

16.3. Lauantai

Se olisi sitten viimeinen päivä edessä Chilen puolella. Saimme nukuttua kukkulan päällä oikein rauhallisesti ilman tuulta tai muita häiriöitä. Ennen Aricaan palaamista ajelimme vielä yhdelle rannalle, noin 100 kilometriä pohjoiseen. Kyseessä oli reilun kilometrin mittainen: Caleta Camarones:n -ranta. Pisaguan setit olivat sen verran hienoja, että Caleta Camarones ei säväyttänyt enää ihan satasella, mutta todella nätti ja lähes autio ranta se oli jälleen kerran. Kokkailimme rannalla lounaan, kävelimme rannan päästä päähän ja Joppe kävi kokeilemassa reissun suurimpia aaltoja. Rannalta palasimme Aricaan, kävimme huoltoaseman suihkussa, palautimme auton ja suuntasimme viimeiselle illalliselle. Söimme aterian Arican kuuluisimpiin ravintoloihin lukeutuvassa paikassa, joka oli turhan kallis, mutta onneksi huomisesta eteenpäin pääsemme nauttimaan Bolivian sekä Perun huokeammasta hintatasosta. Bussi kohti Bolivian pääkaupunkia: La Paz:a, lähti ajallaan klo. 23:00.

Nyt oli turvallinen yö, kun meillä oli oikein tykki vartiointi.

Näkymätkin olivat vertaansa vailla.

Yllättävän nättejä olivat myös nämä autiomaan läpi vievät tiet.

Caleta Camaronesin rannalla oli myös pieni kalastajien satama.

Tuollaisen heebon vieressä kokkailimme lounasta.

Pitkä hiekkaranta.

Kuvassa kauimpana olevat aallot olivat jo niin isoja, ettei raaskinut niitä lähteä uhmaamaan.

Matkalla takaisin Aricaan. Joet ovat tuhansien vuosien aikana kaivertaneet aikamoisia kanjoneita Pohjois-Atacaman autiomaahan.

Viimeinen ateria Chilessä oli varmastikin se paras.

Siinä olisi reissun toinenkin maa paketissa.

Chilen & Argentiinan loppusanat:

Chile tarjosi meille lähinnä mahtavia luontoelämyksiä sekä majesteettisilla Andeilla, että autioilla Tyynenmeren rannoilla. Maan kaupungeista meillä ei ollut suuria odotuksia ennen reissua, muuta kuin ehkä Santiagosta ja Valparaisosta. Tykkäsimme vuonna 2019 Argentiinan reissulla kovasti Buenos Airesista, ja ajattelimme ennen reissua Santiagon olevan naapurimaansa pääkaupungin vertainen. Santiago petti kuitenkin pahasti ja jäi kauaksi Buenos Airesin upeasta tunnelmasta. Siitä huolimatta pääkaupunki oli Chilessä käymistämme kaupungeista kolmanneksi paras. Valparaiso on selvä ykkönen oman kaoottisuutensa ja värikkyytensä (kaupunki on kirjaimellisesti kuvainnollisesti värikäs) vuoksi. Iquiquelle menisi hopeasija hyvien rantojen, mahtavien hiekkayynien ja loistavien treenipaikkojensa ansiosta. Luonto Chilessä oli niin hienoa kuin osasimme odottaa. Lempialueeksi Andien osalta jäi Araucanía -alueen upeat järvet, mahtavat tulivuoret sekä ainutlaatuiset Chilenaraukaria -puut. Rannikko oli taas hienoimmillaan Antofagastan sekä Arican ympäristöissä. Parhaat luontoelämykset koimme luonnonpuistojen ulkopuolella. Luonto oli aina luonnonpuistoissa takuuvarmasti upeaa, mutta runsaat väkimäärät sekä kaikki rakennettu infra pilasi roimasti puistojen tunnelmaa. Lisäksi monet puistot vaativat turhan korkeita pääsymaksuja sekä erinäisiä lupia pitkiin vaelluksiin, jonka vuoksi emme puistoissa hirveästi samoilleet.

Chile muistuttaa monella tapaa mahtavia Yhdysvaltoja. Kaupungit ovat suunniteltu hyvin pitkälti autoiluun, isoja automarketteja sekä pikaruokaketjuja on joka kadunkulmassa ja ihmisten lihavuuskin näkyi katukuvassa. Rahan jakautuminen maassa on myös hyvin USA:n kaltainen, sillä noin 95 % kaikesta maan rahasta on rikkaamman 5 % hallussa. Tämän lisäksi yliopistot maksaa maltaita ja hyvä terveydenhuolto kuuluu ainoastaan kalliidin terveysvakuutuksien omaaville kansalaisille. Myös tippikulttuuri on hyvin vahvasti läsnä kaikissa ruokaloissa. Omalla/vuokra-autolla ajaminen maassa on paras muoto matkustaa, jos aikoo käydä ahkerasti luonnon keskellä. Kaupungista kaupunkiin taas pääsee todella halvoilla ja hyvälaatuisilla linja-autoilla. Vaikka ruokailu ravintoiloissa oli kallista, niin katuruoka sen sijaan oli hyvin halpaa. Täyttävät ateriat katukojuista olivat jopa liian halpoja, sillä raaka-aineet ruokakaupoista ovat lähellä Suomen tasoa, josta johtuen katteet ruokakojujen pitäjillä ovat pakosti aivan olemattomat. Majoittuminen hyvissä Airbnb asunnoissa oli 30-40 euron luokkaa. Jos tinkisi vähän asumismukavuudesta, niin ihan kelpo majoituksia saisi myös 20 eurollakin. Bensa maksoi 1,3 euroa litralta ja autonvuokra kahdelta kuukaudelta 1500 euroa. Kelit olivat käytännössä täydelliset näin keskikesän aikaan. Vettä ei Chilen puolella tainut sataa kertaakaan, ja pilviset päivätkin voi laskea yhden käden sormilla. 

Hirveästi emme paikallisten kanssa päässeet juttelemaan, mutta sen kerran kun juteltiin, saatiin heistä kovin lämpöinen kuva. Kaupunkien katukuvassa emme kertaakaan törmänneet alkuperäisasukkaiden näköisiin ihmisiin. Kaikki ihmiset tuntuivat olevan eurooppalaista (lähinnä espanjalaista) geeniperimää. Chilen väkiluvusta noin 10 % on Mapuche -intiaanien perillisiä. Mapuchet asuvat maaseudun lisäksi myös kaupungeissa, mutta he elävät lähinnä kaupunkien ympäröimillä slummeilla, jonka vuoksi heitä ei katuvassa helposti näe. Liikennekulttuuri Chilessä oli verrattain hyvin sujuvaa. Autot huomioivat jalankulkijat jopa paremmin kuin Suomessa, ja mitään "murhaohituksia" ei maateillä näkynyt. Kovimpia kaahareita olivat uudenkarheiden nelivetojen omistajat, eli hyväosaisemmat chileläiset. 

Jos Chile muistuttaa monella tapaa USA:ta, niin Argentiina omaa taas Eurooppalaisia arvoja. Yliopistot ovat maassa ilmaisia, julkinen terveydenhuolto on niin ikään ilmaista ja raha jakautuu maassa tasaisemmin. Argentiinalainen psygoloki sekä metsänvartija, jonka kanssa juttelimme useamman tunnin, kertoi meille Argentiinan olevan mahtava paikka asua silloin, kun maan talous voi hyvin. Sen sijaan inflaation laukatessa asiat menevät nopeasti päin prinkkalaa. Tällä hetkellä Argentiina on siis ainakin hänen mukaansa kaamea paikka asua. Samainen kaveri kuvasi myös hauskasti ihmisten varallisuutta Argentiinan ja Chilen vällillä: "Chilessä edes jotkut ovat rikkaita, täällä Argentiinassa me kaikki olemme köyhiä." Me CRW:läiset tykkäämme ehdottomasti maista, jossa ylellisyys ei paista kurjuuden keskeltä.

Argentiina on hieman kallistunut vuodesta 2019, mutta edelleenkin saimme ravintolasta mahtavat pihviateriat viinipullon kera parhaimmillaan noin 20 euroon (tämä siis yhteensä meiltä molemmilta). Ruokakaupoissa ruoka oli noin kolmanneksen halvempaa Suomeen verrattuna ja bensalitra maksoi naurettavat 0,6 euroa. Majoitukset taas olivat samaa hintaluokkaa Chilen kanssa. Maan luonnonpuistoissa ei löydy samanlaista sääntöviidakkoa kuin Chilestä, ja puistot ovat myös yleensä ilmaisia. Argentiinan Andeilla pyörittiin aika pienellä alueella. Lempipaikoiksi jäivät Huechulafquenin järvi sekä koko Barilochen ympäristö. Kaikkein suosituimmat paikat olivat mielestämme ne kaikkein huonoimmat, ei pelkästään ihmisten paljouden- vaan myös näyttävyydenkin vuoksi. Tästä paras esimerkki on: Camino de los Siete Lagos. Kovin monessa kaupungissa emme Argentiinan puolella käyneet. Bariloche on ihan kiva paikka hyvien ravintoloiden sekä upean rantaraitin vuoksi, mutta muuten ei mitenkään erityinen. Kelit Argentiinankin puolella olivat mitä parhaimmat. 2 sadepäivää vehreän järvialueen keskellä kolmen viikon aikana ei kuulosta kovin pahalta. Argentiinan ruoka- sekä juomakulttuurista olemme puhuneet paljon hyvää, eikä edelleenkään löydetä siitä mitään huonoa (jos jotain negatiivista haluaa kaivaa, niin ilmasto kiittäisi, jos yhdelle ihmiselle tarkoitetuista 500 gramman pihveistä ottaisi edes 100 grammaa pois.) Toki pihviateriat kuuluvat monen maan keittiöön, mutta Argentiina tekee homman parhaiten. Samaa voi sanoa myös maan viineistä; hyviä viinimaita maailmasta löytyy runsaasti, mutta mikään maa ei vedä vertoja Argentiinalle. Chile nousi myös hyvien viinimaiden joukkoon, mutta jää silti kauaksi Argentiinan Malbeceista. Chilen viineistä voidaan mainita parhaimpana ehkä se kuuluisin, eli: Concha y Toro -viinitilan Casillero del Diablo -viinit. Tämän viinitilan Cabarnet Sauvignon -rypäleen viinit olivat parhaita ko. rypäleen viinejä, mitä olemme maistaneet.

Tähän päättyy Chilen ja Argentiinan osio reissusta.

17.3. Sunnuntai

Nollasta metristä 4000 metriin, ja vain muutamassa tunnissa. Chilen ja Bolivian raja on jo yli 4000 metrin korkeudessa ja bussi saavutti rajan 3,5 tunnissa. Kello oli rajalle saavuttuamme 1:30 Bolivian aikaa, eli 6 tuntia vähemmän Suomeen nähden. Nousimme ylös bussista passien kanssa hoitamaan rajamuodollisuuksia, johonka kuskimme naurahti ja sanoi: rajan aukeevan vasta aamu kahdeksalta. Nousimme takaisin bussiin ja ihmettelimme: mitä järkeä bussin on lähteä Aricasta matkaan klo. 23:00 ja odottaa sitten rajalla 6,5 tuntia sen aukeamista. Ainakin saimme ilmaisen yöpymisen bussissa (huonon sellaisen kylläkin). Kyllähän se korkeudesta johtuva ilman oheneminen jo tuntui bussissa, vaikka ei hirveästi fyysistä hommaa tarvinnutkaan tehdä. Klo. 8:00 päästiin vihdoin passintarkastukseen joka sujui aika sukkelasti. Loppumatka La Paziin oli puuduttava, varsinkin kun bussi oli vielä 1,5 tuntia myöhässä aikataulusta. Pääkaupungissa nappasimme bussi-asemalta Uberin, jolla paineltiin varaamaamme Airbnb asuntoon, hieman keskustan itäpuolelle. Sen verran puutuneita oltiin jälleen matkasta + 4000 metrin korkeudesta, että loppupäivän aktiviteetteihin kuului vain lounas ravintolassa, jolloin pääsimme heti kokemaan Bolivian halvemman hintatason. Tämän jälkeen vielä supermarkettiin ja asuinrakennuksemme kattoterasille katselemaan miten La Paz on muuttunut viime käyntimme jälkeen (vuonna 2013 vierailimme edellisen kerran tässä kaupungissa).

La Paz majoituksemme katolta. Upea lumihuippuinen vuori kuvan keskellä on 6462 metriä korkea: Illimani.

Kattoterassin iltanäkymät.

18.3. Maanantai

Näin äkillisesti tuleva dramaattinen korkeudenmuutos vaikuttaa väkisinkin uneen ja sen laatuun. Emme saanut nukuttua edellisyönä oikein hyvin. Todennäköisesti koko tämän viikon yöt tulemme nukkumaan vähän huonommin, kunnes elimistömme tottuu tähän korkeuteen. Aamupalan jälkeen lähdimme tutkimaan La Pazia. Ensimmäinen havainto kaupungista on ehdottomasti eksoottisuus. Vaikka päällisin puolin La Paz näyttää modernilta suurkaupungilta, niin kaduntasossa meno on kuitenkin erilaista, jos vertaa vaikkapa juuri käymiimme Chilen ja Argentiinan kaupunkeihin. Täällä alkuperäistä intiaaniväestöä näkee jatkuvasti, varsinkin naiset ovat helppo tunnistaa, sillä he pukeutuvat todella värikkäisiin perinneasuihin. Jos naiset eivät ole sonnustautuneet perinneasuun kokonaisuudessaan, niin vähintään yhtä näyttävää on nuorien naisien värikkäät liinat, joissa he kantavat jopa pieniä vauvoja selissänsä. Päivän aikana tutustuimme muutamaan näköalapaikkaan, joihinka kipuaminen tässä ilmanalassa oli hengästyttävää puuhaa. Näköalapaikkojen lisäksi kiertelimme kaupungin maailmankuuluilla marketeilla, jotka ovat näyttävyydeltään parasta omassa kategoriassaan. Kaikki ne käsin tehdyt värikkäät vaatteet ja esineet, saavat paatuneimmankin shoppailun vastustajan himoitsemaan ostoksia.

Näkymät majoituksemme läheisestä puistosta.

Tämä aukio toi meille nostalgisia muistoja. 2013 istuskelimme samoilla portailla joissa nytkin istumme. Silloinkin aukiolla oli paljon puluja sekä lapsia jotka nauttivat niiden hätistelystä.

Pastellin värein maalattu kävelykatu. Kuvan oikeassa laidassa kävelee perinneasuun sonnustaunut bolivialainen (hänen tyylissään ei näe värikkyyttä, mutta muuten tyyli sama).

La Pazin marketit.

La Pazin kaupunki sijaitsee suuressa vuorien ympäröimässä laaksossa. Kaupunkia ympäröivien vuorien rinteet ovat täynnä punaisista tiileistä rakennettuja köyhemmän väestön asumuksia.

Lisää markettien väriloistoa.

Vielä yksi näköalapaikka.

19.3. Tiistai

Aloitimme päivän suuntaamalla kuntosalille, jossa kovan treenin jälkeen pääsimme myös saunaan! Valitettavasti emme päässeet nauttimaan Harvian kiukaasta ja kovista löylyistä, vaan kaasulla toimivasta kiukaantapaisesta, johon ei voinut edes heittää löylyä. La Pazin ei niin kuuma sää, yhdistettynä kovaan treenin sai kuitenkin tällaisen epäsuomalaisenkin saunan tuntumaan todella hyvältä. Olo raukeana oli hyvä lähteä kaupungille käppäilemään sekä hoitamaan vähän asioita. Kaksi asiaa oli hoidettavana: toinen onnistui ja toinen ei. Saimme ostettua 5 kaasupulloa retkikeittimeemme huomenna alkavaa seikkailua varten, mutta bussilippua meille ei myyty kolmen viikon päähän. Liput pitää näköjään ostaa aikaisintaan 4 päivää ennen bussin lähtöä. Pelkkää asioiden hoitamista ei päivä kuitenkaan ollut, vaan kerittiin myös tutkia kaupungin pää-aukio, käydä syömässä hyvässä kuubailaisessa ravintolassa sekä pyörittiin markkinoilla vielä vähän lisää.

Leveähkö kävelykatu joka päättyy kaupungin keskusaukioon.

Keskus-aukio sijaitsee kuvan oikeassa laidassa olevan kirkon edustassaa.

20.3. Keskiviikko

Aamulla olomme oli hyvä ja odottavainen, sillä nyt tuntuu melkein samalta kuin reissun alussa, kun saatuamme ensimmäisen vuokra-auton allemme. Monta viikkoa on kulunut kaupungista kaupunkiin matkustaen, joidenka välissä pari autonvuokrausta on tuonut hieman lisäseikkailun makua reissuun. Nyt edessämme oli kolmen viikon seikkailu ympäri Boliviaa vuokra-autolla, mikä ei ollut enää pieni aasialainen kauppakassi, vaan suuri niin ikään aasialainen maasturi. Alunperin vuokrasimme Suzuki Jimny:n, joka klassisen maasturin ulkomuodon vuoksi olisi ollut oiva peli, mutta muutama päivä sitten autovuokraamo ilmoitti meille, että saisimme paremman auton samaan hintaan. Niinpä puolen päivän jälkeen allamme ei kehrännyt pienehkä Jimny, vaan suuri Kia:n neliveto. Seikkailu ei vielä tänään päässyt kunnolla alkamaan, sillä kerkesimme ajaa vain 250 kilometriä etelään: Oruro:n -kaupunkiin, jossa kirjauduimme yhdeksi yöksi halpaan hotelliin. 

Kova oli nousu laaksossa sijaitsevasta La Pazista ylös vuorien päälle. Teimme tämän nousun siis autolla, mutta kova se nousu silti oli. :)

Oruron ravintolassa. Edessä oleva ateria on possun ribsejä. Ei odotettu sen näyttävän tältä, mutta hyvää oli. :P

21.3. Torstai

Ehkä alamme pikkuhiljaa tottumaan korkeaan ilmanalaan, sillä nukuimme ihan kelpo unet. Hotellin kälyisen aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa etelään. Ennen maantielle kurvausta pysähdyimme tankkamaan autoa. Eilen illalla luimme netistä Bolivian bensa-politiikkaa, joka kuuluu taas siihen: "mitä ihmettä kategoriaan". Ulkomaalaisille on olemassa oma bensan hinta, joka on melkein 3 kertaa kalliimpi kuin paikallisen bensa. Tämän lisäksi ainoastaan hallituksen myöntämät bensa-asemat saavat edes myydä bensaa ulkomaalaisille. Jonkin verran bensa-asemien työntekijät rikkovat lakia varsinkin syrjäseuduilla, jolloin he myyvät bensaa laittomasti turisteille. Kuittiin tulostuu tällöin paikallisen ostama bensa, mutta ulkomaalaiselta he kuitenkin veloittavat "turisti taksaa" ja pistävät erotuksen omaan taskuunsa. Jonkin verran tämä asia tietenkin meitä huoletti, sillä bensa-asemia Bolivian syrjäseuduilla ei ole muutenkaan paljoa, ja jos ne vähäisetkin päättävät olla myymättä meille bensaa, niin meiltähän tyssää luonnollisesti matkateko. Kurvattuamme bensa-aseman pihaan katsoivat työntekijät ensiksi rekisterikilpemme, tämän jälkeen he merkkasivat koneelle passin numeron sekä kuskin nimen. Seuraavaksi alkoi (onneksi) tankkaus. Näimme heti tankin mittarista, että saamme menovettä paikallisten hinnalla. Sääntö koskee onneksi vain ulkomailla rekisteröityjä autoja, joten saamme jatkaa tästä eteenpäin matkaa huoletta. Orurosta matkasimme 250 kilometriä etelään, mahtavat suola-aavikon: Salar de Uyuni:n pohjois-puolelle.

Lounastauko.

Quinoa peltoja kuivassa maastossa lähellä Salar de Uyunia.

Upea Volcán Tunupa.

Lähestyimme suola-aavikkoa korkeammasta maastosta, ja kun ensi kerran näimme odottamamme näyn: olimme vaikuttuneita. Odotuksemme paikasta olivat suuret, joka monesti on avain pettymykseen, mutta tällä kertaa niin ei todellakaan käynyt. Ennen kuin jatkoimme Salar de Uyunin rannalle, lähdimme ajelemaan mahtavat tulivuoren: Tunupa:n (5432 metriä) rinteille. Tavoitteena oli ajaa 8 kilometriä rinnettä ylös, jonnekka jäätäisiin täksi yöksi. Matkan ensimmäiset 3 kilometriä sujuivat ihan hyvin, mutta sen jälkeen rinne jyrkkeni ja samalla tiekin huononi. Ei aikaakaan, kun Kian rengas alkoi sutia ja matkanteko tyssäsi siihen. Vuokraamolta olisimme saaneet myös Toyota Hiluxin samaan hintaan, ja se auto olisi noussut tämän mäen leikiten. Päädyimme valitsemaan Kian, koska Toyotassa oli avolava, minkä vuoksi olisimme joutuneet työntämään kaikki kamamme auton takapenkille. Pienempi paha kamojen ahtaaminen olisi silti ollut, kuin mahtavien retkien kesken jättö. Ei auta surkutella menneitä valintoja, vaan jatkaa tyytyväisenä matkaa. Epäonnistuneen ajon vuoksi pääsimme tänään tutustumaan Salar de Uyuniin lähietäisyydeltä. Bolivian käynnissä olevan sadekauden ansiosta suola-aavikkoa peittää noin 20 cm vesikerros, jonka vuoksi paikkaa sanotaan maailman suurimmaksi peiliksi. Suola-aavikon päällä makaava tyyni ja matala vesi heijastavat kaiken täydellisesti ylös kuin peili konsanaan. Näkymä näyttää siltä kuin taivas vain jatkuisi horisontinkin alapuolelle. Olimme aivan haltioissamme jo auringon ollessa ylhäällä, mutta auringonlaskun jälkeen upeus vasta alkoikin. Kun aurinko oli laskenut horisontin taa, muuttui taivas lännessä punaiseksi, joka sitten heijastui veden pinnasta aivan uskomattomalla tavalla. Punaisuuden hävittyä lähdimme etsimään hyvää telttapaikka. Ajoimme hieman järveltä poispäin, jonka jälkeen käännyimme länteen. Toivoimme pääsevämme takaisin suola-aavikon rantaan, jolloin saisimme yöllä ihastella kuinka tähtitaivas heijastuu veden pinnasta. Ajelimme pehmoisen ruohomaan keskellä helposti, mutta aina kun yritimme lähestyä suola-aavikkoa, maasto muuttui vieläkin pehmoisemmaksi, eikä viitsitty riskeerata auton kiinni jäämistä. Kurvasimme siis hieman kauemmaksi arveluttavista kohdista ja pystytimme teltan pehmoiseen ruohomaahan. 

Salar de Uyuni näkyi ensimmäisen kerran. Kuvassa ei niin vaikuttava näky kuin livenä.

Saavuimme Salar de Uyunin rannalle.

Surrealistinen näky!

Suola jää mukavasti kiinni jalkoihin.

22.3. Perjantai

Olisi edessä taas vaelluspäivä pitkästä aikaa. Aamutoimien jälkeen ajelimme Tunupa tulivuorta kohti niin pitkälle kuin autolla pääsi. Pääsimme autolla noin 8 kilometrin päähän huipusta, sekä reilun 1400 vertikaalimetrin päähän. Kova homma oli siis edessä, eikä urakkaa ainakaan helpottanut Jennin oudot mahakivut. Kivut valitettavasti vain pahenivat kävellessä, jonka vuoksi etenimme yhdessä vain 45 minuuttia. Ennen kuin Jenni kääntyi takaisin autolle kokkailimme vielä lounaan yhdessä. Kun Jopen keho oli täynnä energiaa, lähti tossu kohti huippua rullaamaan tehokkaasti. Kokkauspaikalta seuraavan tunnin aikana Joppe otti korkeutta perinteiset 600 metriä (perinteiset; sillä Intiassa kaikilla vaelluksilla Joppe sai aina urakoitua tunnissa noin 600 vertikaalimetriä). Parhaat näkymät eivät yllättäen olleet Salar de Uyunin suuntaan, vaan miltei sateenkaaren väreissä komeilevalle Tunupalle. Tässä vaiheessa korkeus oli 4600 metriä. Kohteena ei ollut Tunupan korkein, 5432 metriä korkea huippu, sillä sen valloittamiseen tarvittaisiin jo trad -kiipeilyvehkeet. Korkeimman huipun sijasta kohteena oli vähän matalampi, 5166 metriä korkea nimetön huippu. 

Kelpo leiripaikka. Saimme viettää tässä oikein rauhaisan yön.

Tunupan suuri ja värikäs kraatteri. Tämä näkymä noin 4600 metrin korkeudesta.

Korkeuden lisääntyessä alkoi vauhtikin hidastua. Seuraavan tunnin aikana korkeutta ei kertynyt enää kuin vain 400 metriä. Siinä vaiheessa vaellus oli edennyt jo siihen pisteeseen, että jäljellä oli vain viimeinen jyrkkä sateenkaaren värinen rinne. Vaikka viimeisessä rinteessä yritti ylläpitää kovaa vauhtia, niin vähäisen hapen vuoksi oli pakko pysähtyä tasaisen välein haukkaamaan happea. Huipulta oli loistavat näkymät Salar de Uyunille sekä kaikkialle muuallekin. Täytyy kuitenkin sanoa, että vaelluksen hienoin näkymä oli itse vuori, eikä sen huippu. Takaisin autolla, lähdimme yhdessä ajelemaan Salar de Uyunin rannikolle katselemaan minkälaista auringonlaskua pääsemme tänään todistamaan. Jennin vatsakivut olivat onneksi jo lieventyneet, joten mikään ei voinut estää meitä nauttimasta yhdestä maailman upeimmista paikoista. Portti sen kuitenkin esti. Aamulla pääsimme ajamaan ylös ilman ongelmia, mutta nyt paluumatkalla edessämme oli lukittu portti. Lähdimme viereiseen kylään tiedustelemaan keltä voisi löytyä avain. Pian vastaan kävelikin mies, joka alkoi auttamaan meitä tässä asiassa. Hän soitti puhelimella jollekkin, jonka jälkeen kertoi jonkun tulevan pian avaamaan portin. "Pian" on subjektiivinen käsite, sillä avaintyypillä kesti ainakin puoli tuntia. Ahdisti odotella portin takana, sillä auringonlaskuun ei ollut aikaa enää kuin tunti, ja suola-aavikolle oli vielä jonkin verran ajettavaakin. Kun kaveri vihdoin tuli, avasi hän meille portin ja kysyi meiltä pääsymaksua näin jälkeenpäin. Sanoimme ettei meillä ollut tietoa paikan maksullisuudesta, portti oli auki ja mitään ilmoitusta ei alueella ollut maksun suhteen. Lisäksi kerroimme, että lompakoistamme löytyy ainoastaan Visa, eikä yhtään käteistä (mikä oli valhe). Tyyppi alkoi soittelemaan jonnekkin, eikä homma meinannut edetä mihinkään. Nopeasti päätimme sanoa tyypille haluavamme nähdä auringonlaskun, joten heippa.

Noin 5000 metrissä.

Jyrkkää värikästä rinnettä ja Salar de Uyuni taustalla. Tämä se on elämää!

Huipulla! Kuvan oikean laidan niemen kärkeen on huomenna päästävä.

Kerkesimme onneksi juuri ja juuri parhaimpaan aikaan Salar de Uyunille. Aurinko oli juuri laskenut vuorten taa, ja maisema parani vain paranemistaan. Kahlasimme vedessä ja otimme kameralla yksiä upeimpia otoksia koskaan. Maailman hienoimman näkymän lisäksi tunnelmaa loi myös täysi hiljaisuus.

Tunupaa kaksin kappalein.

Jennin vakio pose.

Salar de Uyuni sadekauden aikaan on ollut unelmissa yli 10 vuotta. Nyt se toteutui ja suuret odotukset ylitettiin kirkkaasti.

Bolivian hyppykuva. Ei kahta sanaa mistä paikasta hyppykuva blogiin.

Värit sen kuin vaihtuivat auringon laskiessa.

23.3. Lauantai

Aamulla käytiin tutkimassa läheistä niemimaata sekä kahlaamassa suolavedessä. Kiva oli tepastella suola-aavikolla myös näin päiväseltäänkin. Seuraavaksi matkamme jatkui etelään. Meillä oli kolme mahdollista reittiä etelän suuntaan. Ensimmäinen ja lyhin, noin 90 kilometrin reitti olisi ajaa Salar de Uyunin läpi sen eteläiselle reunalle. Meidän automme maastokelpoisuus ei ole parhain mahdollinen ja kahlatessamme vedessä, olemme huomanneet pohjassa olevan välillä syvempiä sekä pehmoisempia kohtia. Tämän lisäksi auton vuokrasopimuksessa on kohta Salar de Uyuniin ajettaessa. Jos sinne aikoo ajaa, on vuokralaisen pestävä auto moottoria myöten. Näiden syiden takia hylkäsimme kaikkein lyhimmän, parhaimman ja ainutlaatuisimman vaihtoehdon. Toiseksi paras vaihtoehto olisi ajaa suola-aavikon läntistä, harvaan asuttua reunaa pitkin etelään. Se olisi mahtava seikkailu, mutta sitä varten tarvitsimme lisää bensaa, koska seuraava bensa-asema on noin 800 kilometrin päässä. Kolmas ja huonoin vaihtoehto oli ajaa takaisin pohjoiseen noin 120 kilometriä, jonka jälkeen ajaisimme etelään Salar de Uyunin itäistä reunaa myöten. Totta kai valitsimme läntisen vaihtoehdon. Tätä vaihtoehtoa varten meidän oli ajettava takaisin pieneen kylään, jossa tankkasimme auton pari päivää sitten. Bensaa ei ollut saatavilla... Eipä meille jäänyt siis muuta vaihtoehtoa kuin valita se kolmas, eli huonoin vaihtoehto. 

Ei se aamullakaan ruma ole.

Siitä vain puuron sekaan tai lohen päälle.

"So, which way?!?"

Kaksi laamaa.

Tie itäiselle reitille oli suljettu tien poikki menevällä vaijerilla, jostain kumman syystä. Ketään ei ollut missään, joten otimme ohjat omiin käsiimme ja irrotimme vaijerin. Seuraava este matkallamme oli noin 60 kilometrin päässä olevassa kylässä. Kylän läpi vievä tie oli tukittu kivillä sekä törpöillä. Ihmettelimme hetken aikaa, kunnes poliisi viittoi meille viereisestä rakennuksesta. Poliisi höpötti espanjaksi jotain teiden tukkimisen syistä, josta emme ymmärtäneet yhtään mitään. Mies kuitenkin päästi meidät jatkamaan matkaa. Seuraava este oli Bolivian läpi vievän päätien varrella. Päätie on maksullinen, jossa maksut suoritetaan tulliporteilla. Normaalisti portit aukaistaan maksun yhteydessä, mutta nyt työntekijä ei ottanut rahaa vastaan saati avannut porttia. Hänkin höpötti jotain espanjaksi, mikä meni jälleen yli hilseen. Poliisin tavoin tullivirkailijakin päästi meidät kuitenkin lopulta jatkamaan matkaa. Koko 250 kilometrin matkan ajan jännitimme milloin matkamme tyssää, ja joudumme jäämään matkan varrelle pystyttämään telttaa. Loppumatkan aikana ajoimme vielä kahden tulliportin läpi onnistuneesti, vaikka nekin olivat suljettuja. Pääsimme kuin pääsimmekin määränpäähämme, eli Uyuni:n -kylään. Kylässä kirjauduimme keskustassa olevaan majataloon ja googletimme samantien mistä tiesulut johtuivat. Väestönlaskennan vuoksi koko Boliva on laitettu kiinni. Olimme nähneetkin kaikissa läpi ajamissamme kylissä useita tyyppejä vihkojen kanssa kiertelemässä ympäri kyliä. Samasta syystä johtuen Uyunin kylässä kaikki paikat olivat kiinni: ravintolat, kahvilat, kaupat, you name it. Aika älytöntä laittaa koko maa kiinni jonkun väestönlaskennan vuoksi. Ilmeisesti huomenna tämä järjettömyys on onneksi ohi. Illalla kiertelimme Uyunin tilapäistä aavekaupunkia ja yritimme löytää edes yhtä auki olevaa ravintolaa. Löysimme kuin löysimmekin hostellin tapaisen paikan, joka toimi myös ravintolana. Emme tiedä saisiko paikka tarjota ruokaa virallisesti, sillä meille oven avannut työntekijä katsoi ympärille vilkuilen ja pisti oven nopeasti kiinni. 

24.3. Sunnuntai

Bolivia on taas vapaa! Se oli hyvä syy jatkaa matkaa etelään tulivuorien ja laguunien keskelle. Ennen tätä hienolta kuulostavaa päämäärää meidän piti vielä ajaa reilut 200 kilometriä asfalttia pitkin. Matkan aikana ei ollut maaimoja järistyttäviä näkymiä, mutta onneksi mielenkiintoinen äänikirja joudutti matkaa. Oikeastaan samantien kun käännyimme asfaltilta hiekkatielle, alkoi maisemat ympärillämme olemaan todella karun kauniit. Olimme ajomatkan aikana ottaneet lisää korkeutta noin 600 metriä Uyuniin nähden ja nyt korkeutemme oli: 4150 metriä. Ajettuamme noin 15 kilometriä hiekkatietä pitkin olimme saapuneet ensimmäiselle laguunille: Laguna Canapa:lle. Laguuni oli kerrassaan upea ilmestys tummassa ympäristössä, eivätkä lähes 6000 metriin kohoavat tulivuoret sen taustalla ainakaan huonontaneet näkymää. Kaiken lisäksi laguunissa käppäili useampi kymmen nättiä flamingoa. Keittelimme tässä maagisessa paikassa lounaan ja lähdimme jatkamaan matkaa.

Upeat retket sen kuin jatkuvat. Kuvassa mahtava:  Cerro Caquella (5857 metriä).

Laguna Canapa ja sen flamingot.

#Cooking in the wilderness Vol. 6. Spaghetti di pomodoro w/ Tuna edition.

Seuraavaksi vuorossa oli 11 kilometrin päässä oleva: Laguna Hedionda. Upeudessaan laguuni ei jäänyt Canapan varjoon ja siellä oli jopa enemmän flamingoja. Hediondalta lähdettyämme tie huononi hieman, jonka lisäksi matkamme oli jo tyssätä kahteen kuivuneeseen joen-uomaan. Toisesta uomasta pääsimme yli juuri ja juuri, mutta toinen tuotti hankaluuksia. Aina kun auton eturenkaat osuivat uoman pohjaan, otti auton keula kiinni vastapuolen törmään. Yritimme kyhätä isoista kivistä siltaa uoman yli, sekä kaivaa vastakkaisen törmän hiekkaa pois, mutta aina ylitystä kokeilessamme auton keula otti törmään kiinni. Lähdimme kokeilemaan josko löytäisimme jonkin toisen reitin. Ajoimme alas Hediondan rannalle ja yritimme sitä pitkin löytää uuden reitin. Seuraavaksi olimme juuttua kosteaan ja mutaiseen maahan. Laguuni on ilmeisesti näin sadekauden ehtoopuolelle menettänyt jo reippaasti vettä auringon haihduttaessa sitä, jonka vuoksi rannikon vierusta on edelleen kosteaa. Kerkesimme jo juuttua mutaan kiinni niin, että renkaat vain sutivat kaasua painettaessa. Saimme onneksi työnnettyä auton takaisin kuivalle maalle. Tämän jälkeen lähdimme varovasti ajamaan laguunia ympäri mahdollisimman kaukana sen rannasta. Kiersimme laguunia toden totta niin reunassa kuin mahdollista, sillä auton vasemmat renkaat kulkivat laguunista nousevassa rinteessä noin puoli metriä korkeammalla kuin oikean puoleiset renkaat. Vihdoin pääsimme kohtaan, josta oli mahdollista ajaa ylös ja jättää vaarallisen pehmeä maa taakse. 

Laguna Hedionda.

Ei se vaan päässyt siitä yli.

Hediondan flamingoja.

Ennen teltan pystytystä ajelimme vielä kymmenisen kilometriä ilman suurempia ongelmia. Matkan varrella oli vielä yksi upea laguuni: Laguna Ukhuqucha. Olisimme haluneet pystyttää teltan Ukhuquchan vierustaan, mutta kova pohjoistuuli esti aikeemme. Meidän oli löydettävä paikka joka antaisi suojaa pohjoista kohti. Parin kilometrin päästä löysimme suojaisan paikan kukkulan takaa. Kerkesimme vielä ennen pimeää marssia takaisin Ukhuquchan läheisyyteen ihailemaan sitä auringon laskiessa.

Laguna Ukhuqucha.

Auringonlasku sai maiseman näyttämään siltä kuin tulivuori purkautuisi.

25.3. Maanantai

Vaikka yö tuli vietettyä yli 4000 metrin korkeudessa, ei kylmyys liiemmin haitannut. Jennillä nyt tietysti vähän vilponen oli, mutta nukkui siitä huolimatta hyvin. Vielä aamulla klo. 7:00 ulkona oli hyvin kylmä, mutta heti auringon noustessa vuorien ylle, alkoi se tehokkaasti lämmittämään. Näin se menee: 4000 metrin korkeudessa on yöllä kylmä, mutta aurinko taasen lämmittää huomattavasti tehokkaammin kuin merenpinnan tasolla. Aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan kohti uusia laguuneja. Matka starttasi heti noin 20 kilometrin ylämäellä. Tämän nousun aikana nousimme yli 4600 metriin. Lähes koko nousun ajan kuljimme pehmoisessa maastossa, joka oli täynnä maastureiden jättämiä uria. Urat tuottivat välillä hankaluuksia, kun automme maavara ei riittänyt. Välillä auton pohja kosketti renkaanurien välissä korkeammalla olevaa maata. Onneksi hiekka oli sen verran pehmoista, että ei varmasti tehty autolle suurempaa vahinkoa. Viimeinen pätkä noususta kulki kivisessä kanjonissa, jonka jälkeen edessämme oli jyrkkä hiekkainen nousu. Molemmissa kohdissa jouduimme hieman soutamaan sekä huopaamaan, kun auto ei meinannut nousta vaikeita kohtia ylös. Onneksi voitimme kuitenkin esteet, ja pääsimme pitkän ylämäen päälle, sillä tässä vaiheessa olisi ollut erittäin kurjaa kääntyä takaisin.

Nyt on kyl leiripaikka keskellä ei mitään.

Aamulla vähän lisää menovettä tankkiin.

On Kia kovilla CRW:n retkillä.

Pitkän ylämäen voitettuamme, matka jatkui välillä jopa niin hyvällä tasangolla, että auton pystyi kiihdyttämään jopa 80 kilometrin tuntivauhtiin. Välillä äkilliset "perunapellot" pistivät kärryn jouset koville, mutta muuten matka sujui vauhdikkaasti. Söimme lounaan yli-hypetetyssä "kivi puu" nähtävyydellä, jossa on noin viisi metrinen kalliosta muodustunut puun näköinen muodostelma. Lounaan jälkeen painelimme vielä 20 kilometriä suurelle: Laguna Colorada:lle (Red Lagoon). Tämä flamingoja täynnä oleva laguuni oli näyttävä näky, eikä jäänyt epäselväksi miksi sen nimi on: värien laguuni tai punainen laguuni. Veden väri oli paikoitellen hyvinkin punaista, jota vain vahvistivat sen keskellä kohoavat valkoiset saaret. Ihailimme laguunia sekä sen pohjois- että eteläpuolelta. Eteläpuolelta löytyi pieni kahvila, jossa arvostettavasti ei kiskottu korkeita hintoja tuotteista, niin kuin tällaisessa upeassa paikassa vaikkapa Euroopassa kiskottaisiin. Kovan tuulen saattelemana lähdimme jatkamaan matkaa etelään, etsien sopivaa yöpymispaikkaa. Löysimme mainion telttapaikan kuivasta kanjonista, joka antoi täydellisen suojan kovalta tuulelta. Telttaa pystyttäessä seurasimme samalla ketteriä pupun kaltaisia eläimiä, jotka hyppelivät pystysuorilla kanjonin seinämillä kuin mitkäkin parkour tyypit.

Pääsimme pitkän ylämäen päälliselle tasangolle.

Stone tree.

Laguna Colorada.

Monella aikaisemalla reissulla olisi ollut mahdollisuus nähdä flamingoja. Olemme niitä kyllä nähneetkin, mutta aina kauempaa ja pikaisesti. Tällä reissulla asiaan tuli onneksi muutos.

Punainen laguuni.

Telttapaikka kanjonissa.

26.3. Tiistai

Kanjoni oli oikein oiva paikka nukkua. Aamupalan jälkeen matka jatkui jälleen pitkällä 20 kilometrin nousulla, jonka jälkeen olimme jo miltei 5000 metrin korkeudessa. Huimassa korkeudessa pääsimme ihmettelemään useampaa Geysiriä. Alueen nimi on: Geíser Sol de Manana. Suurin osa geysereistä päästivät rikin hajuista höyryä ulos rauhaisaan tahtiin, mutta yksi erottui joukosta. Pienestä maassa olevasta reijästä tuprutti höyryä todella kovalla paineella. Ääni joka geysiristä lähti oli korvia raastavaa. Korkeuksista laskeuduimme takaisin noin 4500 metriin, hienon: Laguna Chalviri:n vierustaan. Itse laguuni olisi ollut jo näkemisen arvoinen, mutta paikan kruunasi noin 40 asteinen kuumalähde. Saavuttuamme lähteelle, alueella oli vielä runsaasti tour-matkalaisia, mutta lounaan kokkailun sekä laguunin kiertelyn aikana, lähes kaikki tour-matkalaiset olivat lähteneet jatkamaan matkaa. Saimme lopulta olla lähteessä täysin omassa seurassa, kun loputkin ranskaa sopertavat ihmiset lähtivät menemään. Ajattelimme ensiksi jäädä kuumien lähteiden viertustaan yöksi, mutta miltei 2 tunnin lilluminen lähteessä riittikin mainiosti. Jatkoimme kello viiden maissa vielä matkaa komean: Volcán Licancabur -tulivuoren (5920 metriä) varjoon. Saavuttuamme paikalle, alkoi kuumien lähteiden hylkääminen jo vähän harmittamaan, sillä alueella oli tosi kylmä, jota kova tuuli vielä pahensi. Löysimme onneksi suojaisan telttapaikan jonkinmoisen vanhan kivestä rakennetun muurin sisältä. Auringonlaskun aikoihin alueella alkoi vielä sataa, mikä toisaalta teki näkymistä kauniin tumman. 

Todella äänekäs geysir.

Söpö vikunja Laguna Chalvirin rannalla.

Kyllä hölläsee!

Kuumat lähteet jäivät taakse ja saavuimme tummien pilvien uhkaavaan maisemaan.

Useampi vikunja läheisen Laguna Blancan rannalla.

Kyl on kylmä!

Taustalla sataa jo.

Kuvan alakulman kivimuurihäkkyrä toimi nukkumapaikkanamme.

27.3. Keskiviikko

Takana oli kevyesti kylmin yö koko reissulla. Emme ole varmoja kuinka kylmä yöllä oli, mutta ainakin niin kylmä, että teltan päälinen sekä auton konepelti olivat jäässä. Hyvin silti tarettiin, aamuyöstä tuli vähän kylmä, mutta ei mitään sen enempää. Aamulla saimme todeta päätöksemme tulla tähän paikkaan yöksi oikeaksi. Aamu oli todella kaunis ja eilisten saiteiden vuoksi vuorien rinteet olivat lumesta valkoiset. Nousimme kokkailemaan aamupalaa viereisen kukkulan päälle. Tunnelma oli todella rauhallinen, näkymät vertaansa vailla ja hyvin kylmä ilma sai meidät nauttimaan kuumasta kahvista sekä puurosta oikein todenteolla.

Ei voi oikein paremmin aamua aloittaa.

Volcán Juriques kuvan vasemmassa laidassa ja Volcán Licancabur oikeassa.

Tässä taas: Cerro Tres Cumbres (5370 metriä)

Aamupalan jälkeen kävelimme kilometrin verran peilityynen: Laguna Blanca:n rannalle. Valkoinen laguuni oli nimensä mukaisesti hyvin valkoinen, sen pohjassa olevan kalkin vuoksi. Laguuni heijasti ympärillä olevia tulivuoria pinnastaan melkein Salar de Uyunin veroisesti. Ehdottomasti yksi hienoimmista käymistämme paikoista! Laguna Blancalta ajoimme autolla vielä toiselle laguunille: Laguna Verde:lle. Se oli myös nimensä mukaisesti hieman vihertävä. Volcán Licancabur sekä Volcán Juriques (5704 metriä) kohosivat uljaana Laguna Verden takana. Kerkesimme juuri sopivasti kiertää kaikki eteläisen: Fauna Andina Eduardo Avaroa -luonnonpuiston nähtävyydet ennen uusien sateiden alkua. Seuraavaksi ajoimme 40 kilometriä takaisin pohjoiseen Laguna Chalvirin kuumiin lähteisiin. Nyt lähteet maisuivat jopa eilistä enemmän, sillä sade ja koleus oli kerennyt saapumaan jo Chalviriin asti.

Nämä kaikki vuoret saivat eilen illalla upean lumipeitteen.

Lacuna Blanca. Näkymät niemen kärjestä.

Laguna Blancan vesi oli huomattavasti kylmempää Salar de Uyuniin verrattuna. 

Laguna Verde.

Lilluttelun jälkeen lähdimme ajamaan pitkää, 300 kilometrin ajomatkaa takaisin Uyunin kylään. Ajelimme ensiksi kohtalaisen hyvää hiekkatietä pitkin noin 50 kilometriä, jolloin pysähdyimme tien vierustaan kokkailemaan lounasta. Kylmä tuuli ja pieni sade sai meidät kaipaamaan sisälounasta, mutta täällä erämaassa ei sellaisia juurikaan löydy. Saimme nopeasti kokattua herkulliset nuudelit mitkä nautimme auton sisällä. Käynistetttyämme auton ja lähdettyämme liikkeelle huomasimme heti, että nyt kaikki ei ole kunnossa. Auton oikea eturengan oli puhjennut. Toinen rengasrikko jo tällä reissulla. Juuri kun kerkesimme hakea takakontista vararenkaan sekä tunkin, alkoi lunta sataa kohtalaisen kovaa; mahtava renkaanvaihtokeli! Emme kerenneet kuin laittaa tunkin paikalleen, kun turisteja kuljettanut maasturi pysähtyi, ja sen kuski tarjosi meille apuansa. Hänellä oli pieni tupakansytyttimeen menevä kompressori, jolla koitettiin saada ilmaa renkaaseen, jotta voitaisiin todeta sen varmasti puhjenneen. Kompressori oli sen verran kälyinen, ettei siitä saanut tarpeeksi tehokkaasti ilmaa, niinpä aloimme irrottamaan rengasta. Emme kerenneet kuin aloittaa, kun usean maasturin karavaani pysähtyi tien viereen ja niidenkin kuskit tulivat auttamaan. Yhdellä kuskeista oli parempi, auton akkuun menevä kompressori, jolla saatiin tehokkaasti ilmaa renkaaseen. Renkaasta löytyi kohtalaisen iso reikä. Onneksi kuskeilta löytyi myös paikkaus-setti, jolla saatiin reikä umpeen ja ilma pysymään renkaassa, ainakin näin tilapäisesti. Tämä oli loistava homma, sillä auton vararengas olisi ollut hyvin ohkainen. Sillä renkaalla olisimme joutuneet ajamaan vielä yli 100 kilometriä huonoja teitä pitkin. Maastureiden kuskit kertoivat, että 70 kilometrin päässä olisi kylä, jossa voisimme korjata renkaan pysyvämmin. Seuraavat noin 40 kilometriä kulkivat hyvää hiekkatietä pitkin ja olimme toiveikkaita paikatun renkaan kestävyydestä kylään asti. Valitettavasti viimeinen 30 kilometriä kylään kulkivat ajoittain todella huonoja teitä pitkin, eikä kovia kolhuja rikki menneeseen renkaaseen voinut välttää. Rengas kesti kuin kestikin kylään asti, mutta kylästä ei löytynyt huoltamoa. Kysyimme yhdeltä kyläläiseltä asiaa ja hän kertoi lähimmän korjaamon olevan 100 kilometrin päässä. Jouduimme siis optimistisesti luottamaan renkaaseen vielä seuraavankin 100 kilometrin pätkän. Onneksi hiekkatietä oli jäljellä enää noin 40 kilometriä ennen asfalttin alkua. Rengas kesti hyvin seuraavaankin kylään asti, mutta sinne saavuttuamme kello oli jo sen verran paljon, että kaikki korjaamot olivat jo kiinni. Siispä latasimme taas uskoa paikatun renkaan kestoon, ja ajelimme vielä viimeiset 80 kilometriä Uyunin läheisyyteen. Uyunissa saavuimme vanhojen junien "hautuumaalle", jonka viereen pystytimme teltan. Selvittiinpä tästäkin haasteellisesta päivästä kohtalaisen mallikkaasti.

Sen verrran putkeen on reissu nyt mennyt, että tarvittiin jo jotain vastoinkäymistä.

28.3. Torstai

Aamulla herättyämme katsastimme heti renkaan kunnon. Yön aikana se oli päästänyt ulos reippasti ilmaa, mutta ei ollut kuitenkaan täysin tyhjä. Uskalsimme ajaa renkaalla etanan vauhtia junien "hautuumaan" parkkipaikalle, joka on jo hyvin lähellä Uyunin palveluita. Kello oli vielä sen verran vähän, ettei korjaamot olleet vielä auki, joten käytimme luppoajan kiipeilemällä ja tutkimalla vanhoja ruosteen koristamia junia. Paikka on todella upea apokalyptisellä tavalla. Junien hautuumaa onkin suurin nähtävyys Uyunin kylässä. Muutaman tunnin päästä paikka kuhisisi pakettimatkan ostaneita "turreja", mutta nyt näin aamutuimaan (klo. 7 jälkeen) saimme nauttia paikasta ilman ristin sielua. Kruunasimme junakiipeilyt kiipeämällä junien päälle vielä kerran, mutta nyt meillä oli mukana aamupala-setit, joita kokkailimme ihanassa aamuauringossa.

Museo de Trenes.

"All on board!"

Jenni kiipeilee hankalaa traversea.

Pääsi perille.

Alueella oli myös metalliromusta tehtyä taidetta.

"Hey mr. Terminator. Please protect me."

Omalaatuinen aamupalapaikka.

Seuraavaksi matelimme vielä viimeiset 2 kilometriä Uyuniin, josta löysimme nopeasti rengaskorjaamon. Nuori jannu tiesi mitä teki, sillä homma luisti kuin Niskasen suksi. Ei aikaakaan, kun rengas oli irrotettu vanteesta ja paikattu nyt pysyvämmin. Työ maksoi kirpaisevat 3,5 euroa. Neljä viimeistä yötä on tullut vietettyä teltassa, jonka vuoksi seuraavat kaksi yötä aiomme viettää sivistyksen parissa. Kirjauduimme halvahkoon hotellin Uyunin ydinkeskustaan kaikkien palveluiden keskelle. Uyuni ei ole välttämättä ole se kaikkein aidoin bolivialainen kylä, mutta runsaat turistimäärät pitävät huolen siitä, että kylästä löytyy ravintoloita kaikkiin mieltymyksiin. Oikeastaan tätä juuri kaipasimmekin kohtalaisten primitiivisten päivien jälkeen.

Huoltamo ei äkkiseltään näytä huoltamolta, mutta hyvin tuli homma hoidetuksi.

Tähän astiset ajelut Boliviassa.

29.3. Perjantai

Aamu alkoi pitkästä aikaa kovalla lihaskuntotreenillä paikallisella kuntosalilla. Emme ole päässeet säännöllisesti treenamaan, kun matkustelemme täällä korvessa, jonka vuoksi kuntoiltiin oikein olan takaa. 2,5 tuntia vierähtivät aluksi nopeasti, mutta loppua kohti aika alkoi jostain kummasta syystä kulumaan hitaammin. Treenin jälkeen vieteltiin leppoinen päivä ravintoloissa sekä leffan äärellä.

Uyunin vaikkakin lyhyt kävelykatu oli täynnä ravintoloita sekä kauppoja.

Pitkäperjantain paraati. 

30.3. Lauantai

Pari sisäyötä takana, joten olimme taas valmiita telttailemaan. Edessämme oli yli 500 kilometrin ajomatka Sajama:n -kansallispuistoon. Tänään ajelimme siitä vain murto-osan ja jätimme loput huomiselle. Salar de Uyuni oli niin vaikuttava näky noin viikko sitten, että se oli pakko päästä näkemään ja kokemaan vielä kerran. Tällä kertaa tutustuimme suola-aavikon itäiseen reunaan. Uyunista ajelimme 20 kilometriä Colchani:n -kylään, jossa tutustuimme pieneen ja turisteja täynnä olevaan suola-museoon. Museossa olisi kerrottu suolan käsittelystä ruokaan sekä rakennusmateriaaliksi rakennuksiin. Emme kuitenkaan jääneet kuuntelemaan luentoa, sillä turistien paljos häiritsi liikaa. Suuntasimme mielummin lounaalle maailman ensimmäiseen suolasta rakennettuun hotelliin. Hotel Palacio de Sal on rakennettu suolaharkoista sekä sisustettu osittain suolakalusteilla. Paikassa olisi varmasti ollut miellyttävä myös yöpyä, mutta noin 3 kk jonotuslista lisättynä yli 300 euron yötaksaan ei jostain syystä napannut. 

Suolahotelli. Kuvan kaikki kattoa kannattelevat palkit koostuvat siis suolaharkoista.

Suolahotellilta lähdimme ajelemaan Salar de Uyunin rannalle. Eilisten sateiden vuoksi matka meinasi tyssätä heti alkuunsa, sillä tasainen sekä savinen ympäristö suola-aavikon lähettyvillä oli upottavaa. Onnistuimme jälleen saamaan auton kiinni saveen, josta se onneksi nousi kohtalaisen helposti pois työntämällä. Emme kuitenkaan niin helpolla luovuttaneet, vaan ajoimme Colchanista takaisin päätielle, jota pitkin toiset 20 kilometriä pohjoiseen. Päätieltä kurvasimme takaisin länteen kohti Salar de Uyunia. Noin 20 kilometriä pitkä hiekkatie oli pääosin hyväkuntoinen, jota pitkin pääsimme suola-aavikon läheisyyteen. Päätimme mennä kahlaamaan veteen pikkaisen ennen auringonlaskua, joka tapahtuisi vasta parin tunnin päästä. Luppoaika oli hyvä käyttää hassujen kuvien ottamiseen: kuivalla, tasaisella ja osittain suolaisella maalla, missä etäisyyksiä kameran kuvista on mahdotonta havaita. Pellelilyjen jälkeen marssimme suolaiseen veteen. Itäisellä puolella suola-aavikkoa ei löydy komeita tulivuoria kuten pohjoisesta, mutta täällä aavikon pohja oli matalampaa, jonka vuoksi pystyimme kävelemään pidemmälle tyhjyyteen. Pidemmälle käveltäessä sai oikeasti fiiliksen, että olisimme keskellä ei mitään.

Tämä on todella vaikea kiipeilyreitti, pääseeköhän Jenni ylös?

Ainut keino päästä pois viinipullon päältä on hypätä mutteripannuun. Toivottavasti kahvi ei ole enää kuumaa.

Retuutusta.

Näin 34 vuotiaina huomasimme vanhan läppärimme tekstin olevan liian pientä. Ostimme siis uuden vähän isomman koneen.

Vähän kerkesi vatsa palaa, mutta onneksi Jenni sai vedettyä Jopen pois kuumalta pannulta ennen pahempia palovammoja.

Reissuhattumme halusivat vaihtaa osia.

Tässä kaikkien rankkojen treeniemme tulos.

Jenni tyhjyydessä.

On se vaan upea paikka!

31.3. Sunnuntai

Aamulla vielä pienet perspektiivipelleilyt ja lähdimme ajamaan 520 kilometrin matkaa Sajaman Kansallispuistoon. Vain muutaman ajokilometrin jälkeen juutuimme upottavaan mutaan. Pääsimme ennen juuttumista kovalla vauhdilla monta kymmentä metriä upottavassa maassa eteenpäin, mutta noin 10 metriä ennen kuivaa sekä kovaa maata juutuimme kiinni. Jouduimme veivaamaan autoa edestakaisin peruuttaen sekä eteenpäin kaasuttaen vuoron perään. Joppe työnti autoa ja Jenni oli puikoissa. Puolisen tuntia, sekä noin 20 edestakas veivausta se otti, ennen kuin auto oli takaisin kuivalla maalla. Seuraavat 20 kilometriä saimme kuunnella kolinaa ajaessa, kun suuret savi/muta kokkareet irtoilivat autosta. Loppumatka meni onneksi ilman ongelmia, jos ongelmaksi ei lasketa pientä bensalla läträämistä. Matkan aikana ei nimittäin liiemmin ollut bensa-asemia, ja ne väihäisetkin olivat kiinni sunnuntaisin. Kysyttäessämme eräässä kylässä paikalliselta mieheltä ohjeita: mistä saisimme bensiiniä? Mies sanoi hänellä olevan sitä varastossa tonkallinen. Siispä ostimme häneltä tonkallisen bensaa, ja kun lähdimme sitä kaatamaan tankkiin puukolla leikatun limsapullon avulla, ukko kaatoi sitä aivan liian kovalla tahdilla, eikä bensatankki pysynyt perässä. Pian asfaltti olikin märkänä bensasta, kuten myös Jopen paljaat varpaat. Sen jälkeen Joppe nappasi tonkan mieheltä ja kaatoi bensaa rauhallisemmalla tahdilla tankkiin, eikä bensaa valunut enää hukkaan.

Kyl nyt mahtuu teltassa nukkumaan paremmin.

Eilen Jenni retuutti Joppea niskasta, nyt on aika maksaa kalavelkoja.

No nyt ei auto enää ota pohjasta kiinni vaikka maasto menisi kuinka vaikeaksi.

Mutaan se kuitenkin juuttui.

Rengas painaa nyt kutakuinkin neljä kertaa enemmän.

Samoin sandaalit.

Sajaman puiston lähestyessä ei voinut erehtyä paikasta, sen verran komea näky puiston korkein tulivuori: Nevado Sajama (6542 metriä) nimittäin on. Olimme koko pitkän matkan ajan unelmoineet puistossa olevista kuumista lähteistä, joista yhteen voisimme pulahtaa pitkän ajomatkan jälkeen. Yleensä kun tällaisistä mahtavista jutuista unelmoi käy niin, että syystä tai toisesta ne ei toteudukaan. Tällä kertaa kaikki meni onneksi jopa paremmin kuin osasimme odottaa. Kuuma lähde johonka tulimme, oli todella idyllinen ja luonnonläheinen paikka. Jo pelkästään se, ja yli 40 asteinen vesi olisi ollut jo unelmien täyttymys, mutta sen lisäksi saimme lämpimässä vedessä lilluessa ihailla samalla mahtavaa Sajama vuorta. Tämän kaiken lisäksi saimme lillua lähteessä vailla muiden ihmisten häiriötä. Teltan pystytimme kuumien lähteiden viereiselle parkkipaikalle.

Mahtava Nevado Sajama. Yksi hienoimmista yksittäisistä vuorista joita olemme nähneet.

Nyt on aito ilme. :D

1.4. Maanantai

Kylmä yö takana. Klo. 5:00 Joppe päätti lähteä kylmyyttä karkuun kuumiin lähteisiin. Fiilis kuumassa vedessä lilluessa oli epätodellinen. Jo pelkästään keskellä yötä upean tähtitaivaan alla ja vieläpä Bolivian erämaassa, oli mieltä kutkuttava ajatus. Jotta ei vaivuttaisi täyteen nautinnon euforiaan, niin pitihän päivään saada jotain negatiivista. Me molemmat tunsimme itsemme huonovointiseksi aamupalaa syödessä. Epäilemme syyksi eilisiä kanamunia, joista yksi oli mahdollisesti pilalla. Vaikka energiatasomme oli noin 20-40 % täydestä, niin olimme silti tyytyväisiä, että emme päätyneet sängyn pohjalle. Lähdimme toteuttamaan ennalta laadittua päivän suunnitelmaa, eli lähteä vaeltelemaan Chilen rajalla oleville kolmelle laguunille.

Sajama kylän nätti kivikirkko.

Noiden vuorien tuntumaan lähdimme samoilemaan.

Sajaman keskusaukio kylpee Nevado Sajaman varjossa.

Matkalla vaelluksen aloituspisteeseen näimme tämän ylvään Volcán Parinacota:n (6348 metriä) sekä ehkä vielä ylväämmän laaman.

Vaellus lähti liikkeelle kiehuvien geysirien vierustasta, noin 4400 metrin korkeudesta. Samaan aikaan vaellukselle teki lähtöään myös new kaledonialainen pariskunta. Lähes tasan vuosi sitten tapasimme Korsikalla new kaledonialaisia matkailijoita ja olimme varmoja, ettemme tule koskaan enää törmäämään sen maalaisiin matkalaisiin, paitsi ehkä joskus kun päädymme itse matkaamaan New Kaledoniaan. Kävelimme ensimmäiselle laguunille osittain yhdessä uusien tuttavuuksien kanssa. Matkaa ensimmäiselle laguunille: Laguna Casiri Macho:lle oli noin 3,3 kilometriä, sekä reilut 400 metriä nousua. Ei mikään kaikkein rankin matka, mutta huono vointimme sekä korkeus antoivat tällekin matkalla oman haasteensa. Hieman ennen laguunille saapumista ylitimme myös Chilen rajan: "ainiin tää Chile oli näin siisti paikka!" Passin tarkastus rajalla meni oikein helposti; vikunjat olivat oikein miellyttäviä rajavartijoita ja päästivät meidät rajan yli ennen kuin juoksivat karkuun. Kokkailimme laguunin rannalla lounaan ja lähdimme jatkamaan matkaa seuraavalle laguunille. 

Sajaman luonnonpuisto on todella upea paikka, aivan sama minne vain menimmekään.

Nevado Sajama ei ole koskaan kauaa piilossa.

Laguna Casiri Macho oli jo Chilen puolella.

Toiselle laguunille: Laguna Sora Pata:lle oli kilometrin matka, jonka aikana nousimme jyrkän sadan vertikaalimetrin nousun. Toinen laguuni oli ensimmäistä pienempi, eikä ehkä ihan niin näyttävä. Sora Patalle saavuttuamme Jenni ei jaksanut enää taistella mahakipuja sekä korkeutta vastaan ja päätti jäädä laguunille hengailemaan, sillä välin kun Joppe kävi pyörähtämässä kolmannella laguunilla. Kolmannelle laguunille: Laguna Chiar Kkota:lle oli 2,2 kilometrin matka ja jälleen noin 100 vertikaalimetrin nousu. Vasta matkalla kolmannelle laguunille Sora Pata (eli toinen laguuneista) näytti parhaat puolensa. Laguuni ja etenkin sen takana kohoava: Volcán Pomerape (6282 metriä) olivat todella hieno näky. Myös Laguna Chiar Kkota oli näyttävä, varsinkin kun Sajama vuori näyttäytyi sen rannalta pitkästä aikaa. Siitä huolimatta vaelluksen paras näky oli toisen ja kolmannen laguunin välisellä matkalla. Paluumatka takaisin autolle oli pitkä ja puuduttava, mutta unelmointi kuumista lähteistä parkkipaikan vieressä antoi meille voimaa. Hommassa kävi kuitenkin valitettavasti niin, että kuumat lähteet olivat aivan liian kuumia. Ennakkotietojen mukaan niissä olisi pitänyt pystyä lilluttelemaan, mutta kylmimmätkin altaat olivat noin 60 asteisia. Olimme suunnitelleet jäävämme tänään vielä telttaan yöksi, mutta huonon vointimme vuoksi päätimme ajella Sajama:n -pieneen kylään, ja majoittua siellä yllättävän kelpoon majataloon.

Laguna Sora Pata nähtynä matkalla kolmannelle laguunille.

Laguna Chiar Kkota.

Näitä samaisia jänösiä (= Viskatsa) seurailimme iltana jona nukuimme Etelä-Bolivian kanjonissa. Siellä niitä oli vain muutama, mutta täällä satoja.

Koitimme keittää munia kuumissa lähteissä... ei onnistunut.

2.4. Tiistai

Aamulla tunsimme onneksi olomme jo paremmaksi, mutta ei vieläkään 100 prosenttiseksi. Tälle päivälle ei ollut suunniteltu mitään raskasta, joten eiköhän tämä tästä. Aamupalan jälkeen suuntasimme autolla suurehkolle: Laguna Huayna Khota:lle. Saavuttuamme laguunin rannalle ajattelimme paikan olevan ihan kiva, mutta ei mitenkään erikoinen. Lähdimme silti kiertämään reilun kolmen kilometrin lenkkiä laguunin ympäri. Onneksi lähdimme, sillä laguuni näytti parhaat puolensa vasta kierroksen puolessa välissä. Kaikki mahtavat taustalla kohoavat tulivuoret näyttivät itsensä vasta kävelyn puolen välin tiennoilla. Tämän lisäksi useat söpöt ja hassut laamat sekä yksinäinen flamingo toivat päivään kivaa luontoelämystä. Hieman ennen kierroksen loppua törmäsimme eilisiin uusin tuttuvuksiin, uusiin saksalaisiin, eli new kaledonialaisiin. He kiertivät järveä vastakkaiseen suuntaan ja olivat vasta aloittaneet kierroksensa. Vaihdoimme vähän kuulumisia ja jatkoimme matkaa. Järvikierroksen aikana löysimme nätin tuulelta suojassa olevan kaistaleen, johon päätimme palata "second breakfast settien" sekä blogin kirjoitusvärkkien kanssa. Niiden kanssa otimme oikein rauhaisin piknik tuokion. Aamupalaa syödessä new kaledonialaisetkin saapuivat omalta kierrokseltaan kohdallemme, siispä tarjosimme heille kahvit. Siinä vierähti nopeasti seuraava puolituntinen hyvien juttujen parissa. Laguuni kierroksen jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin Sajaman kylää kohti, yhden pysähdyksen taktiikalla. Pysähdyksen teimme tutuilla kuumilla lähteillä, jossa vietimme toissa yön. Tuttu oli lähde ja tutut olivat myös sen ainot kylpijät meidän lisäksi. Kappas kappas: new kaledonialaiset lilluttelivat altaissa meidän tullessamme paikalle. Lähteille pysähdyttäessämme ajattelimme kylpeä siellä noin 30 minuuttia, mutta hyvässä seurassa aika huomaamattomasti nelinkertaistui.

Laguna Huayna Khota.

Saanen esitellä paljon puhutut: new kaledonialaiset.

Mukava hetki blogin ja aamupalan parissa.

3.4. Keskiviikko

Ei kahta ilman kolmatta! Aamulla huomasimme tällä kertaa auton oikean takarenkaan puhjenneen. Uskomatonta mutta totta! Sajama on sen verran pieni kylä ettei sieltä löytynyt rengaskorjaamoa, joten aamu lähti liikkeelle vararenkaan vaihdolla. Onneksi olimme suunnitelleet lähtevämme tänään muutenkin ajamaan takaisin La Pazin läheisyyteen, ja matka sinne on ensimmäistä 10 kilometriä lukuunottamatta täysin asfaltoitua. Vararenkaalla sai ajella vain 80 km/h, joten 180 kilometrin matka ensimmäiseen isompaan kylään: Parinacota:n kesti vähän normaalia pitempään. Parinacotassa saimme renkaan paikattua, sekä vaihdettua takaisin vararenkaan tilalle. Sieltä matka jatkui 100 kilometrin verran La Pazin kyljessä olevaan: El Alto:n -kaupunkiin. El Altossa kirjauduimme yhdeksi yöksi kelpo asuntoon latailemaan akkuja, ennen huomenna alkavia luontoretkiä.

Kaksi viikkoa erämaassa ja nyt takaisin suurkaupungin vilinässä.

4.4. Torstai

Aamulla ennen luontoretkiä jouduimme kokemaan oikeastaan sen vastakohdan, eli El Alton ruuhkat. Kaupungista länteen vievällä kolmekaistaisella tiellä oli pahimmillaan kuusi autoa rinnakkain, joista kaikki matelivat etanan vauhtia, jos sitäkään. Määränpäämme oli vain 65 kilometrin ajomatkan päässä, Cordillera Real -vuoriston keskellä oleva: Laguna Khauan Khota. Vaikka matka oli verrattain lyhyt, kesti sen ajaminen ikävät 2,5 tuntia. Osa syy matkan pituuteen oli toki viimeinen 20 kilometrin hiekkatie-osuus, mutta suurin syy kestolle oli kuitenkin matkan ensimmäisen 10 kilometrin ruuhkat. Päästyämme perille, oli taivaalle kerennyt kertyä jo paljon pilvimassaa, joka näytti siltä, että jossain vaiheessa päivää saattaisi tulla vettä niskaan. Lähdimme silti optimistisesti toteuttamaan suunnitelmaamme, sillä emmehän halunneet tänne asti turhaan ajaa. Suunnitelmana oli vaeltaa ensiksi toiselle suuremmalle laguunille: Laguna Chiar Khota:lle, josta sitten vielä Pico Austria:n -huipulle (5327 metriä). 2,8 kilometrin matka Chiar Khotalle kävelimme noin tuntiin. Lähtökorkeutemme oli 4500 metrin paikkeilla ja laguuni noin 4700 metrissä. Kokkailimme laguunin rannalla lounaan ja seurailimme samalla tummia pilviä, jotka onneksi olivat vielä kaukana meistä ja tuulikin puhalsi suotuisaan suuntaan. 

Lähestymme Bolivian pohjoisia Andeja: Cordillera Real vuoristoa. 

Laguna Khauan Khota.

Milloin Halti alkaisi valmistaa tällaisia vaellusvaatteita?

Bolivian Andeilla laamat ja alpakat eivät ole koskaan kaukana.

Kohti sumuisia vuoria.

Utelias aasi tuli tervehtimään.

Lounaan jälkeen alkoi hieman ripotella vettä, mutta päätimme siitä huolimatta suunnata Pico Austrian huippua kohti. Reitti laguunilta lähti heti jyrkästi nousuun, joka tarkoittaa näissä korkeuksissa hidasta taivaltamista. Onneksi noin tunnin kiipeämisen jälkeen vesisade loppui, ja yläpuolisten pilvimassojen välistä alkoi näkyä sinistä taivasta. Noin pari tuntia käveltyämme tajusimme kellon olevan jo sen verran paljon, että jos jatkaisimme huipulle asti yhdessä, olisi aurinko sinne pääsyämme jo miltei laskenut. Huomasimme kartasta, että 5150 metrin korkeudessa huipun vierustassa on harjanne. Päätimme niin, että Joppe jatkaisi nopeampaa vauhtia huipulle ja palaisi sieltä harjanteelle, kun Jenni taas kiipeäisi vain harjanteelle. Laskimme olevamme harjanteella suurinpiirtein samaan aikaan. Eroamispisteemme oli noin 4840 metrin korkeudessa, eli molemmilla meillä oli edessä kova urakka.

Vesisateesta jotain iloa.

Erkaantumispisteen näkymät. Sinistä taivasta alkoi vihdoin näkyä.

Matka Pico Austrian huipulle 4840 metrin korkeudesta sisälsi kolme jyrkkää nousua. Ensimmäinen nousuista oli jyrkkä, mutta lyhkäinen. Tämän jälkeen sai huilata hetken aikaa tasaisessa maastossa, ennen pitkää ja raastavaa noin 250 vertikaalimetrin nousua harjanteelle, 5150 metrin korkeuteen. Jopen ollessa miltei harjanteen päällä, pystyimme näkemään toisemme, Jennin ollessa alla olevalla tasaisella osuudella. Harjanteen ja huipun väliin ei suotu minkäänlaista tasaista huilimaastoa, sillä loppumatka huipulle, eli noin 180 vertikaalimetrin nousu lähti saman tien jatkumaan jyrkästi. Matkaa siivitti tieto siitä, että huipulta avautuisi näkymät ilman esteittä, sillä keli oli ainoastaan parantunut matkan edetessä. Kaikki vaivannäkö ehdottomasti palkittiin huipulle saavuttua. Kymmenet yli 5000 metrin vuoret, sekä muutamat yli 6000 metriset huiput olivat huikea näky, joidenka lisäksi lännessä avautui näkymät jopa mahtavalle Titicaca -järvelle asti. Maisemien ihalujen jälkeen Joppe katsoi kelloa ja huomasi sen näyttävän jo 17:20. Pimeä täällä tulee jo klo. 19:00, joten oli korkea aika aloittaa paluumatka. Arviomme jälleennäkemispaikasta ei olisi voinut olla parempi, sillä saavuimme täsmälleen samaan aikaan 5150 metriä korkealle harjanteelle. Tämä oli toinen kerta, kun Jenni on vaeltanut yli 5000 metrin korkeuteen! Paluumatkalla kerkesimme onneksi laskeutua noin 4840 metrin korkeuteen ennen totaalista pimeyttä. Jouduimme toki kävelemään vielä yli tunnin pimeässä, mutta suurin osa jyrkimmistä kohdista oli kuitenkin suoritettu valoisaan aikaan. Saavuttuamme autolle pystytimme teltan sen vierustaan ja aloimme nukkua.

Joppe Pico Austrian huipulla! Taitaa olla viides yli 5000 metriä korkea vuori, jonka päälle Joppe on kiivennyt. 

Kuvassa 6088 metriä korkea: Huayna Potosi.

Jenni 5150 metriä korkealla harjanteella.

5.4. Perjantai

Kyl oli viime yö kylmä ja osittain siitä syystä huonosti nukuttu. Ajatuksemme oli viettää vuoristossa ainakin vielä seuraava yö, mutta kylmyyden sekä epävakaisen sään vuoksi päätimme lähteä pois jo ensimmäisen yön jälkeen. Onneksi sentään eilinen oli todella onnistunut päivä, vaikka jossain vaiheessa sekin näytti menevän hukkaan huonon kelin vuoksi. Vaihtoehtoiseksi suunnitelmaksi keksimme ajella sadan kilometrin verran länteen: Titicaca -järvelle. Reilun tunnin ajomatkan jälkeen näimme ensimmäisen kerran tämän maailman suurimman vuoristojärven. Siinä vaiheessa päätöksemme tuntui ehdottomasti oikealta, sillä järvi oli korkealta katsottuna todella upea näky. Pian järven läheisyyteen saavuttuamme kokkailimme lounaan rauhaisassa järvinäköalapaikassa. 

Aamupalaa pienen laguunin rannalla.

Lake Titicaca.

Lounaspaikka.

Lounaan jälkeen matkaa ei ollut enää paljoa jäljellä Copacobanan niemimaalle. Niemimaa ei ole saari, mutta Boliviasta tultaessa niemimaalle ei johda siltaa, jonka vuoksi sinne on matkattava lyhkäinen lauttamatka (Perusta niemimaalle tultaessa voi matkustaa maita pitkin). Lauttamatka Copacabanan niemimaalle voi yllättää, sillä lautta ei ole mikään moderni teräksestä valmistettu laiva, vaan puinen pikkumoottorilla varustettu vene. Veneeseen nousi meidän lisäksi kolme moottoripyörää, jonka jälkeen läksimme kohti niemimaata. Äkkiseltään pieni puinen vene vaikutti liian huteralta kannattelemaan isoa autoa sekä kolmea moottoripyörää, mutta kun näimme edessämme samanlaisen veneen kahdella kuorma-autolla lastattuna, tiesimme veneen varmasti kantavan myös meitä.

Huteralla lautalla vesistön yli.

Hyvin kulkee yli myös vähän painavampi kalusto.

Copacabanan niemimaalle saavuttuamme ajelimme 40 kilometrin verran sen pääkaupunkiin: Copacabana:n. Sinne saavuttuamme kirjauduimme halpaan, mutta hyvään majataloon, jossa saimme käyttöömme oman mökin hyvien Titicaca näköalojen kanssa. Hetken aikaa kämpillä huilattuamme, lähdimme vielä tutkimaan Copacabana -kaupungin keskustaa. Ensitöiksemme kiipesimme noin 120 metriä korkealle kukkulalle, 4018 metrin korkeuteen. Calvario -kukkula oli pyhä paikka jo inkojen aikaan, mutta espanjalaiset tuhosivat inkojen monumentit 1500 -luvulla ja rakentivat tilalle kivisiä ristejä. Inkojen monumentteja olisimme mielummin kukkulan päällä ihastelleet, mutta onneksi espanjalaiset eivät voineet tuhota todella upeita näkymiä Titicaca järvelle sekä Copacabanan kaupunkiin. Laskeuduttuamme kukkulalta alas kiersimme vielä pienen kaupungin tärkeimmät kadut, jonka jälkee palasimme takaisin mökkiimme.

Tiet Copacabanan niemimaalla olivat hienoimpia mitä pitkin olemme ajaneet.

Saavuimme omalle mökillemme. Karvainen kaveri tuli uteliaana moikkaamaan.

Jenni katselee alpakoita omalta pieneltä terassiltamme.

Matkalla Calvario kukkulalle.

Kukkulan pääliset ristit.

6.4. Lauantai

Aamusta hyppäsimme auton kyytiin ja lähdimme ajamaan Copacabana niemimaan pohjoisinta kärkeä kohti. Ajelun päätarkoitus oli ihastella mahtavia järvinäkymiä, jonka lisäksi toivoimme törmäävämme johonkin odottamattomaan. Ensimmäinen pysähdyspaikka matkalla niemimaan kärkeen oli: Playa Blanca -nimisen rannan läheisyydessä. Kokkailimme siinä toisen aamupalan, sillä majoituksemme aamupala oli sen verran suppea. Mahat täynnä jatkoimme matkaa niemimaan kärkeen. Kärkeen asti ei autolla päässyt, jonka vuoksi pysäköimme sen reilun kilometrin päähän määränpäästä, ja jatkoimme lopun matkaa jalkaisin. Polku niemimaan kärkeen ei ollut kovin hyvä, mutta onneksi matkakaan ei ollut erityisen pitkä. Määränpäähän päästyämme pääsimme näkemään kaksi inkojen pyhää saarta: Isla del Luna:n sekä Isla del Sol:n, jossa jälkimmäisessä kävimme jo vuonna 2013. Näin, reilut 10 vuotta myöhemmin pääsimme ihastelemaan paikkaa, jossa samoilimme ensimmäisillä reppureissuillamme. Palattuamme autolle ajelimme takaisin Copacabanan kaupunkiin näköalareittiä myöten. Näköalat reitin varrella olisivat voineet olla paremmat, mutta niiden sijaan saimme ajaa maaseudun sekä muutaman pienen kylän läpi, missä ei varmasti hirveästi länsimaalaisia turisteja näy. Takaisin kaupungissa nälkä oli suuri jotenka suuntasimme heti rannikkoravintolaan, jossa päädyimme lopulta tilaamaan viisi erillistä ravintola-annosta.

Playa Blanca.

Aamupalan kokkailemista.

Isla del Luna - kuun saari.

Isla del Sol - auringon saari.

Ajelua takaisin Copacabanaan.

Ilta fiilistelyt terassillamme.

7.4. Sunnuntai

Sunnuntai otettiin levon kannalta. Päivän ohjelma: rento aamu, noin tunnin pallottelutreeni, ravintolakäynti + leffailta.

8.4. Maanantai

Tänään aloitettiin paluumatka takaisin La Paz:n läheisyyteen. Ennen Titicacalta poistumista halusimme käydä vielä kerran tai pari sitä ihastelemassa. Ensimmäinen stoppi tapahtui korkean kukkulan päällä, jossa nautimme jo perinteeksi muodustuneen toisen aamupalan. Toisen stopin teimme pysähtymispaikalla, josta lähti lyhkäinen kävelyreitti hienolle näköalapaikalle. Siitä sitten taas holtittoman oloisen puisen lauttaveneen kyytiin, ja olimme takaisin toiselle puolella salmea.

Aamupalapaikka.

Kävelyreitin päässä oleva näköalapaikka.

Näkymät Titicacan ympäristössä muistuttivat jonkin verran Italian Toscanaa, ilman viinitiloja tosin.

Vasemman takajalkansa jollain tavalla loukannut koiruus seurasi meitä näköalapaikalle ja takaisin.

Matka El Altoon asti sujui vauhdikkaasti hyvää tietä pitkin, kunnes jouduimme toistamiseen kohtaamaan kaupungin ruuhkat. Ilman pikkubusseja ruuhkia ei olisi, sillä joka kymmenes auto El Altossa on jokin muu kuin minibussi. Kun olimme pääässeet El Altosta La Pazin puolelle, alkoi kieputtelu todella jyrkissä serpentiinimutkissa. 20 kilometrin ajomatka El Altossa ja La Pazissa kesti 1,5 tuntia. Täten olimme saapuneet La Pazin itäpuoleiseen vuoristoon, joka kuuluu Cordillera Realiin. Ensimmäisenä kävelimme: Valle de Luna -laakson puisia polkuja pitkin. Olemme useasti ennenkin reissuillamme käyneet samannimisissä laaksoissa, jotka harmaan värityksensä vuoksi muituttavat kuumaista maisemaa. Todellisuudessa nämä paikat eivät todellakaan muistuta kuuta, sillä vesi on muovannut laaksojen kalliot röpölöisiksi. Kuussahan ei vettä ole, joten nimi ei siitä syystä ole oikein osuva. Osui nimi tai ei, tämä La Pazissa sijaitseva kuun laakso oli ehkä hienoin niistä kaikista joissa olemme käyneet.

Valle de Luna.

Seuraavaksi ajelimme kuuluisalle näköalapaikalle: Muela del Diablo:lle. La Pazin kaakkoispuolella oleva näköalapaikka on sammuneen tulivuoren rinnettä. Rinteestä on tänäpäivänä jäljellä enää tämä ohkainen kallio, kun kaikki muu ympäristö on eroosion myötä kulunut pois. Muela del Diablolta pysti nähdä koko La Pazin laakson sekä sen reunalla olevan El Alton. Kello alkoi olla jo sen verran paljon, että päätimme jäädä paikkaan yöksi. Löysimme kelpo telttapaikan umpikujaan päättyvän hiekkatien päästä.

Matkalla Muela del Diabloon.

9.4. Tiistai

Auton palautus olisi vuokrasopimuksen mukaan vasta huomenna klo. 12:00, mutta päätimme ottaa yhteyttä vuokraamoon, josko sen saisi palauttaa jo tänä iltana. Asia kävi vuokramolle. Siispä varasimme lähistöltä asunnon yhdeksi yöksi, eikä meidän tarvinnut enää miettiä auton parkkeerausta. Hyödynsimme autoa vielä viimeisen kerran ennen sen palauttamista kiertelemällä La Pazin lähistöllä olevia luontokohteita. Ajelimme muutamalle näköalapaikalle sekä pylväsmäisistä hiekkakivikalliosta koostuvaan: Canyon de Palca:n. Auton palautus meni hyvin, eikä meidän tarvinnut maksaa mitään puhki menneistä renkaista, sillä ne olivat paikattu hyvin. Illan otimme rennosti käymällä leffateatterissa sekä syömässä ylisuuret ja todella maukkaat pihvit.

Hieno aamu Muela del Diablolla.

La Paz.

Ensimmäinen näköalapaikka.

Canyon de Palca.

Viimeisen kokkailun retkikeittimellä noin kolmeen viikkoon teimme näin hienossa näkymässä.

10.4. Keskiviikko

Aamulla kirjauduimme ulos majoituksesta ja suuntasimme taksilla La Pazin bussiasemalle. Ostimme liput yöbussiin kohti Bolivian neljänneksi suurinta kaupunkia: Cochabamba:a. Meillä oli täten kokonainen päivä käytettäväksi La Pazin keskustassa. Ensiksi heitimme suuret rinkat linja-autoaseman tavaransäilytykseen, jonka jälkeen marssimme parturiin. Erityisesti Jopen "lookki" muuttui runsaasti, sillä viimeksi Joppe oli käynyt parturissa yli 5 kuukautta sitten Intiassa. Jälleen kauniina kehtasimme mennä lounaalle, jonka jälkeen "saunaan"! Ei valitettavasti taaskaan päästy kunnon suomalaiseen saunaan, vaan sen sijaan höyrysaunaan, jossa saimme tuoksutella eukalyptustuoksua tuoreista eukalyptuspuun oksista. Ihan mukava puolitoistatuntinen tuli vietettyä privaattisaunassa, vaikkakin nautinto jäi kauas vaikkapa kotimme saunasta. Loppuaika ennen 21:30 starttaava bussia vietimme pubissa blogia kirjoittaen.

Etelä-Amerikan kaupungeissa on usein runsaasti hienoja maalauksia sekä muraaleja.

On siinä sähkömiehellä aikamoinen johtojen viidakko.

11.-14.4. Torstai, Perjantai, Lauantai & Sunnutai

Bussimme Cochabambaan saapui vähän myöhässä, noin klo. 5:45. Saimme onneksi eilen sovittua tulevan Airbnb -majoituksemme kanssa, että sisäänkirjautuminen kämppään onnistuu jo klo. 7:30. Tämä oli todellinen pelastus, sillä emme saaneet bussissa hyvin nukuttua, jonka vuoksi normaali klo. 14-15:00 sisäänkirjautumisaika olisi ollut täyttä tuskaa. Päästyämme asuntoon, kokkailimme aamupalan ja aloimme nukkua. Heräsimme maukkailta päiväunilta klo. 12:30. Loppupäivä kului käytännössä kaupassa käymiseen, lounaan syömiseen ravintolassa, leffojen katsomiseen kämpillä sekä pieneen lihaskuntotreenin kerrostalomme  ihan kelvolla kuntosalilla. Treentatessa huomasi heti kuinka paljon helpompaa oli hengittää Cochabambassa joka sijaitsee noin 2600 metrissä. Reissun viimeiset nelisen viikkoahan olemme viettäneet koko ajan alimmillaan 3600- ja ylimmillään yli 5000 metrin korkeudessa.

Perjantaina kävimme kiertämässä Cochabamban keskustaa. Yli miljoonan ihmisen kaupunki oli kyllä eläväinen ja aito, mutta turistin näkökulmasta kaupungissa ei ollut hirveästi nähtävää. Keskustassa oikeastaan ainut silmiä miellyttävä paikka oli suurehko keskusaukio. Vaikka nähtävää kaupungissa ei turistille paljoa ole, niin asuinpaikkana tämä ikuisen kevään kaupungiksikin sanottu kaupunki olisi oikein mainio. Keli on aina lämmin, mutta ei kuitenkaan liian kuuma ja suurehkona kaupunkina paikka tarjoaisi monipuolisesti tekemistä, mutta luonto olisi silti lähes kivenheiton päässä. Illalla käytiin vetemässä vielä pieni lihaskuntotreeni. Lauantaina jatkettiin siitä mihin perjantaina jäätiin. Aamulla kova ja pitkä treeni salilla. Päivällä kaupungille kauppaan ja syömään. Illalla leffoja banaanilettujen kera.

Cochabamban keskus-aukio.

Perunaa löytyy aina varmasti Etelä-Amerikan marketeilta.

Simpsonit ovat näköjään kova juttu Boliviassa. Olemme nähneet useammassa kaupungissa Simpsoneihin liittyviä kauppoja, ja nyt Cochabambasta löytyi Moen baari.

Joppe tutustui heti baarin tuttuihin kanta-asiakkaisiin.

Moe on näköjään uudistanut tarjontaansa. Ei tarvitse tyytyä vain "Duff" olueen, vaan häneltä saa tilattua myös pienpanimo oluita sekä hampurilaista.

Sunnuntaiaamuna jouduimme jättämään hyväksi koetun asuntomme. La Pazin tavoin vietimme koko päivän Cochabambassa ilman majapaikkaa. Bussimme seuraavaan kohteeseen: Sucre:n, lähtisi vasta klo. 21:00. Check Out:n jälkeen saimme heitettyä rinkat läheisen hotellin matkatavaransäilytyshuoneeseen pientä maksua vastaan. Olimme viime päivät tarkoitukselle säästelleet kaupungin suurinta nähtävyyttä tälle päivälle, jotta bussin lähtöä odotellessa aika ei kävisi pitkäksi. Cochabamban suurin nähtävyyshän on: Cerro San Pedro:n -vuori (2840 metriä), joka kohoaa noin 270 metriä muuta kaupunkia korkeammalle. Ollessamme vasta vuorelle vievillä noin 1300:lla jyrkästi nousevilla portailla, totesimme tämän nähtävyyden olevan ehdottommasti koko kaupungin helmi. Näkymät kaupungin lukuisille kerrostaloille sekä niiden takana nouseville, yli 4000 metriin kohoaville vuorille olivat todella hyvät. Taustalla olevat 4000 metrin vuoret ovatkin alkupaikka maailman toiseksi suurimmalle sekä -korkeimmalle tasangolle: Altiplano:lle (vain Tiibetin ylänkö on tätä suurempi/korkeampi). Pelkästään maisemia ei vuoren päälle noustu katsomaan, vaan sen huipulla kohoaa myös maailman suurin Jeesus-patsas, mikä päihittää korkeudessa huomattavasti kuuluisamman Rio de Janeiron Jeesus-patsaan muutamalla metrillä. Loppupäivä ennen bussin lähtöä kului rennosti hyvien ruokien ja juomien parissa.

Ei olla enää 4000 metrin korkeudessa, mutta on se silti rankkaa.

Näkymät Cerro San Pedron päältä.

Ensimmäistä kertaa paikalliset halusivat ottaa yhteiskuvan eksoottisen Jennin kanssa.

15.-18.4. Maanantai, Tiistai, Keskiviikko & Torstai

Uusi viikko alkoi väsyneissä merkeissä, sillä jälleen yö bussissa meni enimmäkseen valvoen. Ensimmäisellä Etelä-Amerikan reissullamme vuonna 2013 nukuimme yöt busseissa aivan loistavasti; ikä ei näköjään tule yksin... Bussi Sucreen saapui pikkaisen kello 4 jälkeen. Olimme raaskineet varata Airbnb -asunnon jo meneillään olevaksi yöksi, jotta pääsisimme heti asuntoon nukkumaan. Valitettavasti asunnon viereinen tie oli vain sen verran eloisa, että autojen metelin vuoksi uni ei asunnossakaan meinannut maistua. Väsynyt päivämme sisälsi rentoa kaupunkikäppäilyä Sucren ydinkeskustassa. Heti kättelyssä pystyimme todeta Bolivian nimellisen/perustuslaillisen pääkaupungin: Sucren, olevan maan nätein kaupunki. Valkoiset kolonia-aikaiset rakennukset kaikkialla kaupungissa saavat Sucren erottumaan Bolivian muista kaupungeista. Tähän kun vielä lisäisi muutaman autoista vapaan kadun, olisi kaupunki suorastaan miellyttävä. Autoista ja varsinkin mopoista lähtevä melu on kaikkialla maailmassa rasittavan kuuloista, mutta täällä huonokuntoiset autot sekä huonolaatuinen bensa lisäävät melusaastetta. Tästä hyvä esimerkki on jatkuvasti kuuluvat pamaukset autojen pakoputkista.

Sucren kolonia-ajan valkoisia rakennuksia.

Keskusaukio.

Tiistaipäivä oli jo melkein taputeltu todella rankan 2,5 tunnin aamu-lihaskuntotreenin jälkeen. Olimme treenin jälkeen niin väsyneitä, että loppu päivälle emme kaivanneet muuta kuin syömistä ja rentoa menoa. Reissussamme on tällä hetkellä meneillään noin kahden viikon rento osuus, jossa kiertelemme hieman Bolivian kaupunkeja, mutta päätarkoitus on ottaa rennosti sekä treenata kovaa!

Sucresta löytyi oikein erinomainen ranskalainen ravintola.

Bolivian hedelmätorit ovat jo nähtävyys itsessään ja kaiken lisäksi hedelmät eivät maksa juuri mitään.

Suomuannoona eli kirimoija oli uusi tuttavuus joka lähti mukaan hedelmätorilta. Maku oli hyvin erikoinen, mutta maukas. 

CRW:läisten käsissä hedelmistä muodustuu todella maukkaan näköinen aamupala.

Keskiviikon aloitimme eilisen tavoin kovalla treenillä, mutta nyt ei kuitenkaan vedetty täysin tappo meiningillä. Treenin jälkeen eron olossamme huomasi eiliseen verrattuna hyvin, sillä jaksoimme ennen pimeää lähteä vielä kaupungille. Ennen auringonlaskua nousimme viihtyisän coctail-baarin kattoterassille katselemaan kaupunkia vähän ylempää. Valoisan aikaan, varsinkin Sucren katedraali oli hieno näky, mutta upea auringonlasku sekä varsinkin laskun jälkeinen värimaailma olivat täydellistä katseltavaa maukkaat coctailit kätösissä.

Näkymät coctail-baarista.

Keskus-aukio iltasella.

Torstaiaamuna jätimme jälleen yhden majoituksen taaksemme ja suuntasimme bussiasemalle. Ostimme bussiliput takaisin La Paziin tälle illalle, jonka jälkeen jätimme rinkat bussiaseman tavaransäilytykseen ja nappasimme taksin takaisin Sucren keskustaan. Tuntuu, että tekemisemme Sucressa toistaa Cochabamban ohjelmaa, sillä ensimmäinen aktiviteetti taksista noustuamme oli nousta jyrkät portaat ylös kukkulalle, noin 220 metriä muuta kaupunkia ylemmäksi. Noin 3100 metriä korkean: Cerro Churuquella -kukkulan päällä kohosi Cochabamban tavoin patsas Jeesuksesta. Sucren patsas oli tosin paljon pienempi ja vähemmän valkoinen. Näkymät eivät myöskään vetäneet vertoja Cochabamban kukkulalle, sillä tiheähkö puusto esti näkymät lähes täysin. Näkymistä huolimatta nousu kukkulan päälle oli mukava jumppa. Kukkulalta käppäiltiin takaisin Sucren keskustaan, jossa aika meni leppoisasti hyvissä ravintoloissa sekä kahviloissa.

Sucren kaupunkia Cerro Churuquellan rinteiltä.

Koululaiset koulupuvuissa.

Alaspäin kukkulalta.

Suorat ovat korttelit Sucren kaupungissa.

Jenni: Expelliarmus!
Joppe: Avada kedavra!

Päivän viimeinen aktiviteetti oli nousta Sucren kaupungintalon katolle katsomaan näkymiä.

19.-22.4. Perjantai, Lauantai, Sunnuntai & Maanantai

Perjantaiaamuna saavuttiin takaisin La Paziin klo. 8:30. Edessä olisi viimeiset kolme yötä Boliviassa, jotka viettelemme tässä oikein mainiossa maan pääkaupungissa. Airbnb asuntoon pääsimme sisään vasta klo. 12, luppoajan vietimme hyvässä ravintolassa, jossa nautimme vielä paremman aamupalan. Vaikka perjantai oli jälleen väsynyt päivä bussiyön vuoksi, niin jaksoimme silti käydä kävelemässä: Vía Balcón -näköalareitin, jonka jälkeen kävelimme vielä kaupungille pyörimään sekä syömään.

La Pazin kaupunkia Vía Balcón näköalareitin varrelta.

Lauantaiaamu alkoi reissun parhaalla lihaskuntotreenillä ja ehkä parhaalla kuntosalilla, jossa olemme koskaan käyneet. 2,5 tunnin toiminnallinen rääkki UFC -brändin kuntosaliketjussa oli mitä parhain aloitus lauantaille. Treenin jälkeen painelimme syömään lounasta, josta matkasimme takaisin kämpille, ei niin tavanomaisella kulkuneuvolla. La Pazin vuoristoiseen ympäristöön on vaikea rakentaa ratikkalinjaa saati metroa, jonka vuoksi julkinen liikenne kulkee kätevästi yläilmoissa. Kaupungin yläpuolella nimittäin kulkee ristiin rastiin kondolihissejä, joita paikalliset käyttävät jokapäiväiseen liikkumiseen. Hissillä pääsimme melkein kymmenen kilometrin matkan noin 20 minuutissa, ruuhkaisen kaupungin ylitse. Aamun treeni oli sen verran kuluttava, ettei jo syömämme pieni ravintola-ateria meille riittänyt, jonka vuoksi aloimme kokkailla toista ateriaa melkeinpä heti kämpille saavuttuamme. 

Tulevat UFC:n mestarit treenaavat kovaa!

Tätä voi jo sanoa matkustamiseksi näköaloilla.

Auringonlaskun jälkeen kävelimme uudestaan Vía Balcón näköalareitille katsomaan miltä La Paz näyttää pimeällä. Täytyy kyllä myöntää, että La Pazin "skyline" vetää vertoja jopa maailman kuulujen kaupunkien pilvenpiirtäjille, jonka lisäksi ilmainen Vía Balcón on todella hyvä paikka sen ihailulle. Lauantai-illan, tai pitemminkin yön kunniaksi päätimme tehdä vielä jotain mitä emme yleensä tee. Päätimme lähteä La Pazin yöhön! Olimme googlettaneet aikaisemmin erilaisia baareja, joissa mahdollisesti olisi tarjolla live musiikkia. Löysimme hyvän kuuloisen rock-clubin kämppämme lähistöltä. Clubi avasi ovensa vasta klo. 22:00 ja sinne saavuttuamme saimme kuulla, että ensimmäinen esiityjä aloittaa vasta klo. 23:00. Ei mukava uutinen kahdelle reissarille, jotka tykkäävät mennä nukkumaan viimeistään juurikin yhdeltätoista. Valitettavasti klo. 23:00:kaan ei pitänyt kutinsa, vaan ensimmäinen esiintyjä aloittikin vasta 23:30. Bolivialainen bändi soitti lähinnä klassisia rock covereita ja ehkä kaksi omaa biisiäkin. Bändi oli ihan taitava musisoimaan, jonka lisäksi pienellä clubilla oli loistava tunnelma. Ensimmäisen bändin jälkeen clubilla esiintyi myös toinen esiintyjä, jota kuuntelimme vielä tunnin verran. Toinen bändi oli hieman taitavampi kuin ensimmäinen ja he soittivat myös enemmän omia biisejä covereiden lisäksi. Nukkumaan pääsimme vasta kolmen maissa. 

La Paz pimeällä. Jalkapallokenttiä kaupungissa oli runsaasti ja niissä kaikissa oli pelit meneillään lähes kellon ympäri. 

Eilinen illan vietto oli ihan mukava, mutta tuskin tulemme tekemään vastaavaa pitkään aikaan, sen verran rankkaa valvominen melussa sekä tupakan käryssä on. Tämän päivän aktiviteetti oli hypätä kondolihissin kyytiin, ja matkustaa sillä El Alton kaupunkiin. El Altoon matkaamisessa oli kaksi syytä. Ensimmäinen syy oli La Pazin tähyileminen sekä hissin kyydistä, että noin 4000 metrin korkeudessa olevilta El Alton näköalapaikoilta. Toinen syy taasen oli käydä katsastamassa El Alton suuria markkinoita, jotka järjestetään joka torstai ja sunnuntai. La Pazin ja El Alton välinen hissimatka voisi esim. Euroopassa maksaa 50 euroa, sillä näkymät kaupunkiin olivat todella hyvät. Onneksi La Pazissa matka maksoi vain noin 50 centiä. 

Kohti El Altoa.

Tässä modernimpaa La Pazia.

El Alton lähestyessä homma muuttui rähjäisemmäksi.

La Pazin näköalojen lisäksi, lähes yhtä mielenkiintoiset näkymät olivat El Altoon suuntaan, jossa suuret markkinat veivät kaiken huomion. Markkinat pystytetään kaksi kertaa viikossa nelikaistaiselle tielle, joka tietenkin suljetaan markkinoiden ajaksi. Hissistä katsottuna näki hyvin miten suuret markkinat ovatkaan. Reippasti yli kilometrin matkalle levittäytyneet markkinakatokset monine haaroineen olivat aika uskomaton näky. Hissistä noustuamme kävimme vähän kiertelemässä kojuja. Mitä tahansa mahtaisikaan tarvita, niin täältä sen kyllä löytäisi, jos vain jaksaisi tarpeeksi kauan etsiä. Lyhyenkin kiertelyn aikana vastaamme tuli kojuja, jotka myivät mm. purettuja auton moottoreita, kiinalaisia piraattivaatteita sekä suuri määrä erilaisia television kaukosäätimiä. Markkinoilta nappasimme hissin takaisin La Paziin, jossa nautimme viimeisen ravintolalounaan Bolivian puolella. Loppu päivä sujui rennoissa tunnelmissa.

El Alton markkinat.

Markkinat vain jatkuivat jatkumistaan.

Takaisin La Paziin...

...syömään Bolivian viimeistä ravintola-annosta.

Maanantaina jouduimme heräämään aikaisin, sillä bussi kohti Perua ja Puno:n -kaupunkia starttasi jo klo. 7:40. Toisin kun Chilessä, täällä Boliviassa tajuttiin maan rajojen aukeavan vasta aamulla, jonka vuoksi matkaaminen iltamyöhäisellä lähtevällä bussilla on turhaa. Rajalla homma sujui muuten oikein mallikkaasti, mutta nykyajan tuomat sähköiset maahatulokortit eivät ole hyvä ajatus raja-asemalla josta ei löydy wifiä. Bussiyhtiömme henkilökuntaan kuuluvan kaverin oli täytettävä omalla kännykällänsä useiden turistien (mukaan lukien meidän) maahantulokortit. Perun rajan ylitetettyämme reissupäivistämme nipistettiin jälleen yksi valoisa tunti pois, sillä aikaero Suomeen kasvoi jo kahdeksaan tuntiin. Pimeä Perussa tulee täten jo klo. 18 maissa.

Reissun kolmaskin maa olisi paketoitu.

Saavuimme Punon bussi-asemalle klo. 13:30, josta nappasimme taksin Airbnb -asuntoon. Ennen lopullista kämppään vetäytymistä kävimme keskustassa syömässä, sekä ruokakaupassa. Samalla reissulla kerkesimme näkemään pienehkön kaupungin tärkeimmät nähtävyydet. Perusta huomasi heti, että Boliviaan verrattuna maa on rikkaampi ja hieman länsimaalaisempi. Tästä hyvä esimerkki on käymämme suuri hypermarketti, jonka valikoimat lähentelevät Prisman valikoimaa. Bolivian suurimmatkin ruokakaupat olivat valikoimaltaan Siwan tasoa. Todellinen reissuromantikko tietysti tykkäisi ostella ostoksensa pienistä puljuista ympäri kaupunkia, mutta CRW:läiset tykkäävät suurista automarketeista, joista ostokset saa ostettua kätevästi kertaheitolla, samalla aikaa säästäen.

Punon keskus-aukio.

Monesta Perun kaupungista löytyy tämän kaltaisia kirkkoja.

Kävelykadut ovat yleensä meidän lempipaikkoja kaupungeissa. Boliviasta niitä ei juurikaan löytynyt. 

Bolivian loppusanat:

Reissun ensimmäiset noin 2,5 kuukautta Chilessä sekä Argentiinassa olivat aivan mahtavaa reissaamista sekä seikkailua. Eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna kuitenkin vasta Boliviassa pääsimme kokemaan suurta eksoottisuutta. Asiaan ei vaikuttanut ainoastaan rähjäisempi kaupunkikuva sekä länsimaalaisten yritysten poissaolo, vaan suurin eksotiikan tuoja oli esikolumbiaanisen väestön näkyminen kaikkialla maassa. Tähän ekoottisuuteen saattaa kuitenkin tulla muutos lähitulevaisuudessa, sillä Bolivian talous on koko mantereen nopeiten kasvavaa ja bruttokansantuote on kasvanut yli kymmenen vuoden ajan noin 5 % vuosivauhtia. CRW toivoo kasvavan talouden tuovan muutosta köyhyyden vähentymiseen, mutta pitävän alkuperäisväestön perinteet samalla vahvasti esillä. Vaikka valtioiden rajat ovat vain ihmisten keksimiä ja kosmisesta näkökulmasta katsoen todella tuoreita asioita, niin siitä huolimatta myös luontoympäristö muuttui suuresti Boliviaan tultaessa. Vuoristo pysyi samana (Andit), mutta sen olemus muuttui runsaasti. 4000 metrin korkeus on eteläisilla Andeilla yleensä jo korkean- tai hyvin korkean vuoren huippu, mutta Boliviassa se on vain El Alton -suurkaupunki.

Vaikka Bolivia on halvempi maa verrattuna Argentiinaan sekä varsinkin Chileen, niin autonvuokraus Boliviassa on näistä kolmesta maasta kalleinta. Punnitsimmekin pitkään kiertäisimmekö maan odotetuimmat luontonähtävyydet ostamalla valmiin "tour:n", vai vuokraamalla oman auton? Lopulta valinta oli kuitenkin helppo, sillä tunnemme reissuminämme jo sen verran hyvin. Valmis tour olisi toki ollut halpa vaihtoehto, mutta se olisi tarkoittanut reissaamista neljän muun "turren" sekä lapsenvahdin kanssa. Noin neljä kertaa kalliimpi vaihtoehto (= auton vuokraus) antoi meille täyden vapauden kiertää maata omassa tahdissa, sekä kohdata kaikki positiiviset ja negatiiviset seikkailut itsenäisesti. Viimeistään Salar de Uyunilla matkatessa tiesimme tehneemme oikean valinnan. Salar de Uyunin ympäristössä pääsimme/jouduimme näkemään runsaasti tour-ajoneuvoja, jotka pysähtyivät sankoin joukoin kutakuinkin samaan aikaan nähtävyyksille, jolloin nämä upeat luontokohteet kuhisivat turisteja. Tourien lähdettyä nämä hienot luontomestat olivat täysin tyhjiä ihmisistä. Avaraa luontoa Boliviassa toden totta riitti, sillä sopivan sekä yleensä upean telttapaikan löytyminen ei tuottanut kertaakaan haastetta. Mieleemme tulikin usein ajatus; miten mahtavaa olisikaan kierrellä Bolivian laajoja mantuja oman reissupakun kanssa. Ajaminen Bolivian pääteillä oli todella rentouttavaa ja helppoa, sillä tiet kaupunkien ulkopuolella olivat hyvässä kunnossa ja lähes tyhjiä. Vastakohtana tähän voidaan sanoa kaupungit tai pienemmät tiet. Kaupunkien läpi vievät tiet olivat yleensä täysin tukossa muusta liikenteestä ja vähäisiäkään liikennesääntöjä ei juurikaan noudatettu. Punainen valo tarkoitti monesti vain nopeuden hiljentämistä (jos sitäkään), ja oikealta tulevia väistettiin silloin kun huvittaa. Monesti kaupunkien tiet olivat myös niin huonossa kunnossa, että nopeus oli hiljennettävä kävelyvauhtiin. Pelkästään teiden huono kunto olisi riittänyt pitämään nopeudet aisoissa, mutta varmuuden vuoksi teille oli kuitenkin rakennettu Laajavuoren kokoisia liikennetöyssyjä.

Sää reissun Bolivian osuudella oli kohtalaisen hyvä. Olisimme voineet suunnitella reissun niin, että keli myös Boliviassa olisi ollut lähes- tai täysin sateeton, mutta Salar de Uyunin "jättiläispeilin" vuoksi valitsimme tulla tänne sadekauden loppupuolella. Cordillera Real vuoristo jäi täten pientä maistiasta lukuunottamatta täysin tutkimatta, mutta Salar de Uyunin suunnaton kauneus paikkasi tämän menetyksen 100/0. Paikalliset ihmiset ovat koko reissun ajan olleet mukavia, vieraanvaraisia sekä luotettavia kaikissa kolmessa massa. Bolivia tuntuu siitä huolimatta erottuvan vähän joukosta. Tästä hyvä esimerkki on taksikuskit, jotka veloittivat matkoista aina saman verran meiltä kuin paikallisiltakin ihmisiltä. Ensimmäisen ottamamme taksimatkan jälkeen emme edes vaivautuneet enää kysymään tulevan matkan hintaa etukäteen kuskeilta, sillä tiesimme heidän veloittavan rehdin hinnan, joka oli noin euron kolmelta kilometriltä. Bolivian hintataso oli muutenkin erittäin halpa, mikä antoi meille vapauden luopua lähes täysin Airbnb -asunnoissa kokkailemiimme aterioihin, lukuunottamatta kaurapuuroa josta emme luovu! Ravintola-ateriat ovat Boliviassa halvimmillaan yhtä halpoja kuin ainekset supermarketeista ostettuna. Ruokakulttuuri ei kovin paljoa muuttunut Chilestä tai Argentiinasta. Edelleen ateriat koostuvat isoista lihakimpaleista, suurista määristä (monesti sekä) riisiä, että perunaa ja pienestä/olemattomasta määrästä kasviksia. Jos ajattelee Etelä-Amerikan viinimaita, niin mieleen tulee automaattisesti vain Chile ja Argentiina. Yllätykseksemme saimme kuitenkin todeta Bolivian viinien olevan ihan kilpailukykyisiä näiden kahden viinisuurmaan kanssa. Lähes kaikki maan viinit tulevat Tarija:n -alueelta, maan eteläosista. Tällä kertaa reissumme ei ihan sinne asti yltänyt, mutta jäipähän ainakin nähtävää seuraavaankin visiittiin.  

Tähän loppui Bolivian osuus blogista.