CRW

CRW
Maailmanmatkaajat Joppe Vuorela ja Jenni Wihinen

maanantai 19. marraskuuta 2018

Etelä-Afrikka, Lesotho & Swazimaa 18.11-9.12.2018

Lesotho.
Tällä kertaa Joppe lähti aivan yksin liikkeelle. Etelä-Afrikka on jo vuosia ollut minun "bucket listalla" ja viimein koitti aika päästä seikkailemaan maan upeisiin luonnonmaisemiin. Reissun aikana
suunnitelmiini kuului myös tutkia Etelä-Afrikan sisällä olevat kaksi pinempää maata: Lesotho sekä Swazimaa. Ajankohta reissulle oli mitä parhain; juuri kun pohjoisella pallonpuoliskolla oli alkamassa talvi, niin suuntasin kauaksi etelään viettämään juuri alkavaa kesää. :)

18-19.11 Sunnuntai-Maanantai
Matka alkoi puolilta päivin Jyskästä. Kävellen keskutaan painavan rinkan kanssa, hyppäsin junaan ja matkasin Helsinki-Vantaalle. Lento Pariisiin lähti ajallaan klo. 19:30. Pariisissa parin tunnin koneenvaihto, ja pitkä 11 tunnin lento Johannesburg:in sai alkaa. Lennon aikana sain kohtalaisesti nukuttua; noin 5 tuntia.

Vaikka matkustusta Helsingistä oli lähes 16 tuntia, niin silti Etelä-Afrikka sijaitsee samalla aikavyöhykkeellä Suomen kanssa. Olin varannut itselleni auton valmiiksi koko reissun ajaksi, ennen kuin pääsin sitä noutamaan, niin maahantulovelvollisuuksissa meni ikävästi tunnin verran. Myös auton noudossakin meni vielä yllättävän paljon aikaa. Kello olikin jo 14:00 kun vihdoin pääsin käynnistämään auton ensimmäistä kertaa (lentonihan laskeutui jo klo. 11:15).

Johannesburgissa en pitkään viihtynyt, vaan kurvasin heti etelään johtavalle moottoritielle. Matka kohti Lesothoa sai alkaa! Ensimmäiset päivät aion kuitenkin vielä viettää Etelä-Afrikan puolella.
Yöpymispaikkani sijaitsi 325 kilometrin ajomatkan päässä Johannesburgin lentokentältä. Aikamoinen matka siis taitettavana ja vieläpä suuressa matkaväsymyksessä. Sitä on kuitenkin niin innoissaan, varsinkin näin matkan alkuvaiheessa, että ajomatkan aikana tuli vain päästettyä riemun kiljahduksia. Matkan aikana ensimmäiset tunnelmani maasta olivat: "aivan kuin ajelisin Amerikan preerialla". Maisemat olivat nimittäin juuri sellaiset. Lisäksi tiestö on samantyylinen kuin jenkeissä ja
matkan aikana pysähdyin syömään amerikkalais- tyyliseen "dineriin", jossa tarjolla oli hampurilaisia sekä tietysti "all day breakfast".

Innoissaan.

"Preeriat".

All Day Breakfast ja iso kuppi kahvia niin jaksaa taistella väsymystä vastaan.
Pitkän ajomatkan jälkeen saavuin Kestell -nimiseen kaupunkiin, jossa kirjauduin majataloon kahdeksi yöksi. Kello oli 17:30 kun saavuin kapunkiin, eli matka Jyskästä Kesteliin kesti aikalailla 30 tuntia. :D

Powerade maistuu kuumana päivänä.

Loppumatkasta maisemaan ilmeistyi kallioita.
20.11 Tiistai
Päivän seikkailut alkoivat jo klo. 4:30 (eilen menin nukkumaan jo 19:30). Vetäsin aamupalaksi vähän jo Suomesta ostamaani jälkiuunileipää ja aloitin matkan Sentinel Peak:lle. Kestelistä matkaa vaelluksen aloituskohtaan oli tasan 60 kilometriä. Suurin osa matkasta meni hyvää tietä pitkin, mutta viimeinen 7 kilometriä oli katastrofaalisen huonoa tietä. Taiteilin sitä pitkin kahden kilometrin verran ylämäkeen ja auto pääsi juuri ja juuri sinne asti. Sen jälkeen edessäni oli todella huono tiepätkä alamäkeen. En uskaltanut ajaa sitä enää alas, sillä alas olisin varmasti päässyt, mutta enpä tiedä olisiko auto jaksanut kiivetä sitä enää ylös. Jätin auton parkkiin tien viereen ja juoksin viimeiset 5 kilometriä viralliselle vaelluksen aloituspaikalle.

Sentinel Peakia kohti.

Siihen jäi Ford Vigo.

Juoksumatkan näkymiä.
Sentinel Peak sijaitsee Lesothon rajan tuntumassa, jossa pystysuorat kilometrin korkuiset kalliot nousevat äkisti, muuten lähes tasaisesta maastosta. Vaellus Sentinel Peakille (= käytännössä siis pystysuorien kallioiden päälle) kesti vain tunnin. Matkaa sinne aloituspaikalta oli noin 6 kilometriä ja 600 korkeusmetriä. Muuten se oli tavanomainen vaellus vuoren päälle, mutta erilaisen siitä teki loppumatkan terästikkaat, joita pitkin kiipesin muutaman kymmenen metrin kallioseinän.

Tästä lähti virallinen vaellus.

Matkan varrelta.

Terästikkailla.
Kun saavuin huipulle, niin Lesothon rajalle oli enää vain kilometrin verran matkaa. Sinne olisi voinut vain kävellä, sillä missään ei näkynyt minkäänlaista rajavalvontaa, saati raja-aitaa. Näkymät eivät tietenkään voi olla huonot kun edessä on yli kilometrin pudotus pystysuoralta kalliolta. Mielenkiintoisinta oli se, että kallion reunalta näkymät olivat todella dramaattiset, kun taas toisessa suunnassa näkyi vain 3,000 metrin korkeudessa olevaa, hieman kumpuilevaa nurmikenttää.

Huipun näkymät.


Pidin pienen ruokatauon kallion laella, ja lähdin kävelemään kallion reunaa myötäillen kohti itää. Pari kilometriä käveltyäni näin kaukana vuoren huipun. Katsoin kartasta, että se sijaitsee noin neljän kilometrin kävelymatkan päässä. Vuori on alueen korkein huippu (= Thaba Edanyazana 3,084 metriä), joka kohoaa heti kallioiden juurella. Päätin lähteä vielä valloittamaan sen. Parasta matkassa oli käppäillä yksin hiljaisuudessa ja ihastella samalla jylhiä näköaloja. Huipun näkymät olivat myös hyvät, mutta eivät hirveästi poikenneet jo nähdyistä maisemista.

Matkalla korkeimmalle huipulle.



Nautiskelee hiljaisuudesta.



Korkeimman huipun näkymät.
Takaisintulomatkalla satoi paikoitellen pieniä sadekuuroja. Juuri kun olin saapumassa terästikkaille, niin alkoi satamaan reippaammin. Onneksi lähistöllä oli jokin vanha hylätty mökki, johon ampaisin sateensuojaan. Mökissä tapasin 3 muutakin vaeltajaa, niin ikään sateensuojassa (he olivatkin ensimmäiset ihmiset jotka näin koko vaelluksen aikana). Odotimme noin 15 minuuttia mökissä ja sade lakkasi. Päätimme kävellä loppumatkan takaisin yhdessä. Mukavahan se oli talsia loppumatka porukalla samalla jutellen, sillä paluumatka on yleensä vähän tylsä, kun kävelee jo tutuissa maisemissa.

Takaisin päin. Kuvassa näkyy hyvin tasainen nurmikenttä joka päättyy äkkijyrkkään pudotukseen.

Terästikkaat alas.
Kello oli jo 16:00 kun saavuin takaisin Kestelin majatalooni. Eipä siinä enää jaksanut muuta kuin kirjoitella blogia majatalon viihtyisässä pubissa ja mennä aikaisin nukkumaan.

21.11 Keskiviikko
Heräsin kello 7:00, märehdin majatalon maukkaan aamupalan ja ajoin 60 kilometrin matkan Clarens -nimiseen kylään. Kun Clarens alkoi lähestyä, niin eteeni alkoi ilmestyä todella näyttävää vuoristoa. Saavuttuani kylään kirjauduin sisään ehkä parhaaseen majataloon ikinä (= His Vessel guest house). Se sijaitsee rauhallisella paikalla vuoriston vieressä, mutta silti kylän keskustaan on matkaa vain 500 metriä. Omistajat ovat todella mukavia ja minulla oli oma pikku mökki käytössäni, joka on vimosen päälle laitettu ja hintakin on vain 20 euroa ja siihen sisältyy aamupala. Tuli vähän sellainen fiilis, että Clarensissa olisi voinut viettää vaikka toisenkin yön.

Ensimmäiset tunnelmat Clarensessa.



His Vessel Guest House.
Ensimmäinen ajatukseni oli vuokrata maastopyörä ja lähteä polkemaan Clarensia ympäröivään vuoristoon, mutta vuokraushinta neljästä tunnista maksoi 15 euroa, joka oli minulle liikaa. Vaihtoehtoinen suunnitelma oli lähteä valloittamaan alueen korkein vuori (Mt. Horeb 2,418 metriä) jalkaisin.

Lähtökorkeuteni oli 1,850 metriä, joten kiivettävää oli 550 metriä. Alkumatka meni muhkuraisessa maastossa samalla piikkipensaita väistellen. Noin 30 minuttia sitä jatkui kunnes vastaani tuli polku, joka johti suoraan ylöspäin. Sitä pitkin matkavauhti tuplaantui ja eikä aikaakaan kun saavuin harjanteelle, jolloin olin saavuttanut noin puolet vaelluksen korkeusmetreistä. Harjanteella nousu kohti vuoren huippua ei ollut enää niin jyrkkää nousua, vaan enemmän loivaa ylämäkeä. Ei siinä kuitenkaan mitään vikaa ollut, sillä näköalat olivat todella maukkaat jo siinä vaiheessa, joten leppoinen kävely niissä puitteissa kyllä kelpasi.

Näkymät harjanteelta.
Viimeinen noin 100 metrin nousu olikin kaikkea muuta kuin loivaa nousua. Siinä vaiheessa piti ottaa käyttöön ultimaattisen hyvät kiipeilytaitoni ja kiivetä viimeiset 30 metriä kallioista jyrkännettä ylös. Kiipeäminen ylös oli kohtalaisen vaikeaa, mutta sujui kuitenkin hyvin. Mielessäni ainoastaan kävi: "mitä jos en löydä toista reittiä täältä alas ja joudun kiipeämään samaa reittiä alas?" Alaspäin kiipeäminen on nimittäin huomattavasti hankalampaa kuin ylöspäin meneminen. Noh: "se on sen ajan murhe se." Pari tuntia se otti ja huippu oli valloitettu.

Kallioinen loppukiipeily vuoren huipulle näkyy kuvan oikeassa laidassa.
Vuoren huippu oli sen verran "terävä", että ympäri kääntymällä pystyi näkemään 360 astetta ympäristöön. Näköalat olivat aivan loistavat ja tunnelma oli vielä parempi, sillä missään ei näkynyt ristin sielua ja sain olla huipulla vain omine ajatuksineen.

Huipulla naatiskelua.








Takaisin alas lähdettyäni löysin onneksi toiselta puolelta vuorta helpomman reitin takaisin harjanteelle, ettei tarvinnut lähteä kokeilemaan alaspäin kiipeilyä samaa reittiä pitkin mistä saavuin huipulle. Matka alas meni kivasti ja nyt pääsin ihan autolle asti polkua pitkin, eikä tarvinnut enää rämpiä piikkipusikoissa.

Vaelluksen jälkeen suuntasin takaisin majatalolle, kävin suihkussa ja lähdin tutkimaan mitä Clarensilla on tarjottavana. Kävi ilmi ettei paljoakaan, ei sillä etteikö tämä olisi kiva pikku kylä hienoine vuoristonäköaloineen. Kylä on vain niin pieni, että sen kiersi helposti 20 minuutissa. Eipä siinä muuta vaihtoehtoa kun ottaa Loppupäivä rennosti kylän kivoissa ravintoloissa sekä kahviloissa.

Siellä se huippu näkyy myös majatalon pihalta.

Clarensen keskustaa.


22.11 Torstai
Päivä lähti käyntiin hyvällä aamupalalla Clarensissa klo. 8:00. Oli aika jättää Etelä-Afrikalle hyvästit vähäksi aikaa, sillä aamupalan jälkeen starttasin auton kohti Lesothon rajaa. Caledonspoort:n rajanylityspaikalle matkaa oli 44 kilometriä. Se matka meni suorastaan lentämällä, sillä näköalat olivat aivan loistavat koko matkan ajan.

Matkalla Lesothoon.


Rajanylitys meni nopeasti ja vaivattomasti. Ensimmäinen kaupunki johon saavuin Lesothon puolella oli Butha-Buthe, meininki siellä oli heti aivan toisenlainen kuin Etelä-Afrikassa. Tie oli ohkainen, ja sen molemmilla puolilla oli markkinakojuja. Porukkaa hyppi tielle sieltä täältä ja autotkin tunkivat tielle etuajo-oikeuksista välittämättä. Onneksi kaupunki oli kuitenkin aika pieni ja pääsin jatkamaan matkaa hyvää maantietä pitkin.

Näkymät eivät ainakaan huonontuneet Lesothon puolella.
Seuraavaksi paahdoin 92 kilometrin matkan, jälleen aivan loistavissa maisemissa. Viimeisten kilometrien aikana nousua tuli aikalailla ja lopulta päädyin Mafika-Lisiu Pass:lle. Se on 3,090 metrin korkeudessa oleva vuoristo-sola. Näköalat olivat aivan maagiset!

Mafika-Lisiu Pass.

Kuningas.
Vuoristo-solalta oli vain kolmen kilometrin matka Bonkong Nature reserve:n. Päätin tehdä siellä lyhyen vaelluksen "Lepaqoa" vesiputoukselle. Putous oli ihan kivan näköinen pikku putous, mutta parasta paikassa oli näkymät ympäristöön. Päätin lähteä putoukselta vielä epävirallisesti kiipeämään viereistä vuorta. Ei sinnekkään aikaa mennyt kuin puolisen tuntia. Näköalat olivat samantyyliset kuin vesiputoukselta, mutta mukava oli vähän kävellä, kun on tullut ajettua niin paljon.

Bonkong Nature Reserve.

Lepaqoa Falls.


Näkymät vuoren päältä johon marssin epävirallisesti.



Kyllähän tuollaisessakin olisi kelvannut yöpyä.
Luonnonpuistosta matka jatkui vielä 68 kilometriä Katse Dam:lle. Se on suuri pato Lesothon keskiosassa. Matkan aikana näköalat jatkuivat edelleen mahtavina. Välillä tuntui pääseekö perille koskaan, kun jatkuvasti halusin pysähtyä näkymiä sekä ottamaan kuvia.

Ensimmäiset näkymät joelle, joka johtaa Katse Damille.





Nousin Lesothossa viitisen kertaa noin 1,000 metriä, jonka jälkeen tie laskeutui jälleen alas lähtökorkeuteen.
Padolle saavuttua kirjauduin sisään Katse Lodge:n. Se on ihan perus hyvä majatalo, jossa on hyvä ravintola. Parasta paikassa on sen sijainti! Lodge lepää aivan padon aiheuttaman tekojärven rannalla ja sanomattakin on selvää, että näkymät olivat jälleen kultaa.

Katse Dam.

Näkymät Katse Lodgen terassilta.
Päivän aikana ajokilometrejä tuli yhteensä 206. Siitä suurimman osan ajoin Lesothon puolella, jossa keskinopeus oli 70 km/h luokkaa. Voisi kuvitella, että moinen ajomatka puuduttaisi aikalailla. Päinvastoin; ei ole koskaan ollut näin hienoa päivää tien päällä!

23.11 Perjantai
Aamulla oikein tuhti aamupala mahaan ja seuraavan vaelluksen pariin. Ajelin autolla noin 10 kilometriä, jälleen kerran alueen korkeimman vuoren lähettyville. Pääsin autolla suhteellisen pitkälle, mutta silti vuoren huipulle jäi matkaa kymmenisen kilometriä. Siitä 5 kilometriä meni juostessa huonoa tietä pitkin, jo siinä vaiheessa näkymät tekojärvelle sekä vuoristoon olivat loistavat. Tietä pitkin juostessa ohitin myös usean pienen kylän, joista paikallisia juoksi tielle heti minut nähtyään, he halusivat sanoa jotain sekä kätellä minua. :D

Tunnelmaa tieltä.
Tie osuuden jälkeen alkoi jyrkkä nousu nurmikkoista rinnettä ylös. Siinä vaiheessa korkeus metrejä tuli nopeasti lisää ja samalla hikeä virtasi litra tolkulla. Nousua oli noin 400 metrin verran, jolloin saavuin tasaiselle, noin 2,600 metriä korkealle vuoristo harjanteelle. Sitä pitkin matka jatkui kolmisen kilometriä.

Siinä näkyy reipas 2,800 metirä korkea tavoitteeni.
harjanteen jälkeen koitti vielä viimeinen noin kilometrin nousu 2,820 metriin, eli vuoren huipulle. Olin ajatellut pitää juomatauon vasta huipulla, ja vain muutaman kymmentä metriä ennen määränpäätä yläpuolelleni ilmestyi 3 suurta lintua (ehkä kotkia, ehkä haukkoja) jotka kiljuivat aggressiivisesti ja tekivät kovia syöksyjä minun läheltä. Niillä oli ilmeisesti pesä vuoren huipun lähtettyvillä eivätkä tykänneet läsnäolostani. Siispä peräännyin vähän ja pidin juomatauon vähän kauempana. Linnut rahoittuivat samantien kun menin vähän kauemmaksi. Juomatauon jälkeen oli pakko kuitenkin ainakin edes yrittää vuoren valloitusta. Päätin juosta nopeasti huipulle ja ottaa pakolliset kuvat, jonka jälkeen juosta takaisin. Heti kun lähestyin huippua niin linnut alkoivat olemaan taas aggressiivisia, mutta sain kuitenkin huipun valloitettua sekä kuvat otettua. :)

Agressiiviset linnut. Ne pystyivät leijumaan paikallaan ilmassa alhaalta tulevien tuulten ansiosta. Suoraan leijunnasta ne tekivät todella vauhdikkaita syöksyjä kohti minua. #Fucking birds #Angry Birds

Paras palkinto mitä vuoren valloituksesta voi saada.

Huipun näkymät.
Vuorelta alkoi pitkä paluumatka. Päätin palata eri reittiä takaisin autolle kuin mistä tulin. Seuraavat noin 6 kilometriä meni vuoristoharjannetta pitkin (eri harjanne kuin vuorelle kiivetessä). Harjanteella oli vuoron perään nousua ja laskua. Paluumatkan aikana valloitin samalla 3 muutakin vuorta. Tarkoitukseni oli laskeutua autolle sen läheltä olevalta vuorelta, mutta matkani tyssäsi lammaskoiriin, jotka puolustivat reviiriänsä raivokkaasti. Minut oli siis pakoitettu laskeutumaan vuorelta alas tielle, jota pitkin juoksin viimeiset 5 kilometriä autolle. Reipas 20 kilometriä tuli vaellettua joihinka upposi tasan 5 tuntia.

Paluumatkaa harjannetta pitkin.

Paluumatkan näköalat olivat vähintään yhtä hienot kuin menomatkankin.

Siellä on kerkein huippu ja nyt seison noin 50 metirä matalammalla huipulla.

Olin ottamassa tätä kuvaa kun koira tuli yht'äkkiä ulos mökistä ja haukkui sekä murisi. Onneksi se oli ketjuilla kiinni mökissä.

Tästä muutama sata metriä eteenpäin, niin lammaskoirat jotka eivät olleet köytettynä, ajoivat minut pois vuorelta.
Suunnitelmani oli mennä vaelluksen jälkeen vielä tutustumaan "Katse" patoon. Siellä järjestetään opastettuja kierroksia joka päivä klo. 14:00. Lammaskoirien vuoksi en ihan kerinnyt tavoitteeseeni ja saavuin padolle vasta 14:20 ja opastettu kierros oli jo kerinnyt alkaa. Tyypit padolla saivat kuitenkin järjestettyä minulle vähän supistetun kierroksen padolle, ja sainkin tämän vuoksi olla oppaani kanssa ihan yksityiskierroksella padon sisällä. Ihan mielenkiintoista settiä.

Opastetulla kierroksella. Siellä 185 metriä korkea ja 710 metriä leveä betoniseinä odottaa.

Padon sisällä ei saanut ottaa kuvia. Tämä kuva on otettu padon päällä johon kierros loppui.
Katse Lodgelle palasin klo. 16 maissa. Päivä oli sen verran rankka, että maistui ottaa loppupäivä rennosti elokuvakanavan ääressä.

Chicken Tikka Masala extra tulisena. NAM!
24.11 Lauantai
Oli aika vaihtaa maisemaa. Aamupalan jälkeen lähdin ajamaan puuduttavaa 280 kilometrin matkaa. Entistä puuduttavamman matkasta teki heti alkumatkasta alkava 60 kilometrin kuoppainen hiekkatie. Siihen upposi mukavasti 2 tuntia ja 15 minuuttia ja ajoin vieläpä auton raiskaamis vauhtia. Pitäisi laittaa vähän kiinalaisrahaa peliin ja kunnostaa tämäkin pätkä valkoiselle miehelle sopivaksi. :D Onneksi sentään maisemat olivat jälleen todella upeat.

Viimeiset tunnelmat Katse Lodgelta.

Hiekkatie osuuden maisemia.

Siinä kuoppainen hiekkatie.
Kun hiekkatie osuus oli taitettu ja pääsin jälleen asfaltille, tuntui kuin olisin lentänyt. Keskivauhtini tuplaantui asfaltilla, mutta tie oli niin käkkärää serpentiinimutkaa, että matka ei vieläkään taittunut vauhdilla. Matkan varrella oli muutamia todella hienoja "mountain pass:eja" (= vuoristo harjanteita), joten siinä taas vähän hopeareunusta puuduttavaan matkaan.

Asfalttiosuuden näköalat.




Vasta lähellä pääkaupunki Maseru:a pääsin ajamaan reilua satasta. Siinä vaiheessa matkaa määränpäähän oli enää 70 kilometriä. Viimeinen 5 kilometriä joutui vielä köröttelemään kuoppaista hiekkatietä, jonka jälkeen olin vihdoin saapunut perille. 7 ja puoli tuntia se otti ja pidin vain muutaman lyhkäisin tauon sekä yhden 20 minuutin lounas tauon. Olin saapunut Malealea:n pieneen kylään todella näyttävän vuoriston keskelle. Loppupäivän otin ansaitusti rennosti.

Vihdoin mittari näyttään kolminumeroisia lukuja.

Viimeinen 5 kilometriä hiakktietä.

Siinä ne ovat; Malealean upeat vuoret.
25.11 Sunnuntai
Oli aika aloittaa reissun pisin ja rankin vaellus. Aikaisemmat vaellukset ovat olleet sopivia piikkausvetoja ja nyt on vuorossa "the main event". Koska matkaa oli niin paljon taitettavana, niin aloitin vaelluksen jo klo. 4:30. Kohteeni oli aikalailla tasan 3,000 metriä korkea vuori 15,5 kilometrin päässä (linnuntietä). Todellisuudessa matkaa oli taitettavana siis noin 20 kilometriä sinne ja toiset takas.

Hämärässä liikkeelle.
Heti alkumatkasta minun oli laskeuduttava syvään kanjoniin ja taas noustava uudestaan ylös vastakkaiselta puolelta kanjonia. Jo tämä olisi ollut ihan kiva seikkailu itsessään, sillä varsinkin kanjonista noustessa piti ottaa kaikki kiipeilytaitoni käyttöön ja kikkailtava itseni ylös. Matkalle mahtui pari aika vaikeaakin kiipeilyä.

Kanjoni.

Kanjonissa ollessani alkoi aurinkokin nousta.
Kanjonin jälkeen matka jatkui tasahkoa peltomaata pitkin. Menin myös usean pienen kylän ohi joista paikalliset jälleen halusivat juosta luokseni ja puhua jotain tai vilkuttaa.

Pelto tasangolla.
Tasahkon osuuden jälkeen oli jälleen laskeuduttava kanjoniin. Tämä oli vielä syvämpi kuin ensimmäinen. Kun olin päässyt kanjonin pohjalle, niin kuljin sitä pitkin seuraavat noin 3 kilometriä, sillä se johti suoraan vuorta kohti.

Seuraavani kanjoni edessä.
Kanjonista nousin jälleen tasaisemmalle maalle, jota pitkin meni seuraavat noin 5 kilometriä. Vielä ennen vuorta oli jäljellä yksi pieni kanjoni jonka jälkeen pääsin vihdoin aloittamaan vuoren valloituksen. Kanjonin pohjalta lähdettäessä olin noin 2,000 metrin korkeudessa, joten kiivettävää oli aikalailla tasan tonni.

Siellä se on.
Vuoren päälle ei mennyt minkäänlaista polkua ja sen rinteet oli kauttaaltaan piikkipensaikon peitossa. Onneksi löysin kuivuneen joen-uoman, jota pitkin pääsin lähelle huippua. Meno uomassa oli todella rankkaa, sillä se oli kokoajan jyrkkää nousua ja paikoitellen lähes pystysuoraa nousua. Loppumatkan huipulle jouduin rämpimään piikkipuskien läpi uoman loppuessa noin 50 metriä ennen huippua. Mukavat naarmut jäivät sääriin ja käsiin pensaiden piikeistä.

Tästä alkoi kiipeämisurakka.

Kuivunut joen-uoma (kuvassa ei näytä niin jyrkältä).
"Huipulla" näin ärsyttävän näyn; takanani näkyi vielä noin 100 metriä korkeampi huippu, joka ei näkynyt alhaalta katsottaessa. Näkymät alemmalta huipulta olivat toki jo todella hienot, mutta pakkohan sitä oli lähteä vielä korkein kohtakin valloittamaan. Sinne matkaa oli noin kilometri, ei siis paha, mutta piikkipensaat tekivät myös tästäkin matkasta ei niin mukavan.

Tuttu palkinto alemmalla huipulla.

Alemman huipun näkymät.


Vihdoin 6 ja puolen tunnin vaeltamisen jälkeen olin saapunut tavoitteeseeni. Näkymät olivat kyllä sen arvoisia! Normaalista vuoren päällä ollessani en malta olla paikallani ollenkaan, vaan etsin kokoajan hyviä kuvanotto paikkoja ja otan kameran itselaukasialla kuvia. Nyt olin kuitenkin niin poikki, että istahdin vain alas, otin kengät jalasta ja söin kunnon lounaan.

Vihdoin! Korkein huippu on valloitettu.

Väsyneen näköinen.
Kunpa matka olisi ollut tässä, mutta paluumatka oli vielä suoritettava. ':S Onneksi osasin paluumatkalla (menomatkasta oppineena) valita pikkaisen parempia reittejä, joten sain urakkaa edes vähän helpotettua. Kyselin myös aina paikallisilta parhainta reittiä Malealeaan. Noin puolessa välissä paluumatkaa juomaveteni alkoi olla lopussa (5,5 litraa oli tullut jo juotua). Säästelin loppuja vesiäni ja annoin itseni ottaa vain 2 kulausta aina 30 minuutin välein. Silti vesi loppui kesken ja kurkkuni alkoi olla todella kuiva, myös vauhtini hiipui nestehukan vuoksi. Minun oli pakko ottaa muutama kulaus virtaavasta joesta, missä saattaa olla eläimien paskaa, sillä paimenet käyttävät niitä päivittäin joella juomassa. toivottavasti ei tule mitään vatsatautia tästä ratkaisusta. Muutamalla "riski" kulauksella jaksoin painaa vielä noin 45 minuuttia, jolloin sain täytettyä 1,5 litran pullon puhtaalla vedellä pikkukylän kaivosta. Saavuin takaisin Malealeaan klo. 16:30, eli matkaan meni yhteensä 12 hikistä tuntia. Jalkani olivat aivan rikki, ja loppupäivän liikuin kuin jalkaan ammuttu sotilas.

Takaisin Malealea Lodgella!
26.11 Maanantai
Päätin herätä jälleen aikaisin (5:00), jotta saapuisin hyvissä ajoin seuraavaan kohteeseeni. Kohteeni oli Semonkong ja sen suuri kanjoni. Linnuntietä Malealeasta olisi ollut matkaa vain noin 50 kilometriä, mutta kaksivetoisella autolla piti kiertää 170 kilometrin lenkki päästäkseni sinne.

Aikaisen lähdön ansiosta saavuin Semonkongiin jo 7:15. Minulla oli yksi yö varattuna viihtyisään Semonkongin Lodgeen, mutta huoneeseen ei vielä päässyt aikaisen saapumiseni vuoksi. Ei se mitään, jätin auton parkkiin ja suuntasin kanjonille. Lodgelta matkaa sinne oli 3,5 kilometriä tasaista maastoa pitkin. Ajattelin ottaa päivän rennosti vaellusmielessä kun eilinen oli sen verran rankka.

Oli outoa saapua kanjonille kun yht'äkkiä maahan ilmestyi valtava halkeama, sillä muuten maasto oli hyvin tasaista. Ei se nyt mikään Grand Canyon ollut, mutta turistien määrässä tämä voittaa Grand Canyonin 100-0. Näin nimittäin vain yhden turistin itseni lisäksi koko kanjonilla olon aikana. Minun piti ottaa rennosti tänään, mutta jotenkin sitä vain ajautui laskeutumaan kanjonin pohjalle, jolloin hiki virtasi jälleen vuolaasti.

Semonkongin kanjoni.

Laskeuduin alas kanjoniin, jossa pääsi ihastelemaan Maletsunyane Fall:eja. On ollut kuivaa, joten putous on vähän vaatimaton.

Vähän evästä trangialla.
Kun tulin takaisin ylös kanjonin pohjalta, niin oli pakko vielä lähteä katsomaan miltä kanjoni näyttää parin kilometrin päässä olevan mutkan takaa? Matkalla sinne oli ylitettävä vielä yksi pienempi kanjoni, joten tähänkin päivään tuli aika mukavasti kävelyä sekä kiipeilyä.

Takaisin ylös ja katsomaan mitä kanjonin mutkan takaa löytyy.


Mutkan takaa kanjoni muuttui huomattavasti leveämmäksi, joten matka sinne oli ehdottomasti vaivan arvoista, sillä näkymä oli todella hieno ja erilainen. Siellä tapasin myös sen ainoan turistin jonka näin täällä olen aikana. Jäimme yhdessä juttelemaan ja ihastelemaan maisemaa ja siinä vierähtikin seuraavat 2 tuntia.

Tältä kanjoni näyttää mutkan takaa.


Loppupäivä meni Lodgella jutellessa uuden tuttavani kanssa sekä muiden turistien joita saapui lodgen baariin tipotellen.

27.11 Tiistai
Aamusta aloitin matkan takaisin Etelä-Afrikkaan. Qacha's Nek:n raja-asemalle on Semonkongista matkaa 115 kilometriä. Tie oli hyvää asfalttia, mutta jälleen niin vuoristoista sekä mutkaista, että keskivauhti ei päätä huimannut. Sen sijaan matkan näköalat olivat ehkä parhaimmat tähän astisista ajomatkoista (ja se on paljon sanottu se, sillä näköalat ovat olleet päätä huimaavia koko matkan ajan.)

Semonkongin kanjoni näkyi myös hienosti tieltä käsin.

Huimaavia näköaloja.


Rajanylitys muodollisuudet menivät jälleen easysti, mutta sen jälkeen Etelä-Afrikan puolella alkoi noin 30 kilometrin huonossa kunnossa olevan hiekkatien ajo. Siihen upposi ikävästi reipas tunti. Hiekkatien jälkeen seuraavat 200 kilometriä oli onneksi hyväkuntoista asfalttitietä.

Pitkän, reilun 300 kilometrin ajomatkan jälkeen olin saapunut Oribi Gorge:n nature reserve:n; eli siis rotkolle. Suomessa kuvia katsellessani ko. paikasta minulle jäi sellainen olo, että tämä on ihan "must see" kohde. Lesotho oli kuitenkin sen verran mahtava paikka, että ei tämä rotko nyt oikein lähtenyt. Olihan se toki hieno, mutta rima on vain nyt liian korkealla. Rotkolla kävelin reitin, jonka varrella on useampi näköalapaikka rotkoon. Oli muuten aikamoinen shokki nousta autosta 200 kilometrin ajomatkan jälkeen. Edellisen kerran nousin autosta, kun ylitin Lesothon rajan ja silloin ilmasto oli mukavan viileä. Nyt se oli kaikkea muuta kuin viileä; kuuman kostea tuuli puhalsi samantien kasvoihini kun avasin auton oven rotkon parkkipaikalla.

Oribi Gorge.



Riippusilta.
Rotkon jälkeen ajoin 45 kilometriä Margate:n rannikkokaupunkiin. Siellä minua odotti viihtyisä majatalo aivan merenrannan tuntumassa. Ajattelin mennä heti kokeilemaan miltä Intian valtameri tuntuu täällä päin maailmaa. Jokin voima ei kuitenkaan halunnut minun menevän mereen, sillä heti kun saavuin rannalle alkoi ihan törkeän kova tuuli sekä vesisade. Rannalla seistessäni tuuli puhalsi rantahiekkaa niin kovaa paljaisiin jalkoihini, että se ihan sattui. Ajattelin silti mennä myrskyaaltoihin uimaan, mutta sitten alkoi sataa jo ihan kaatamalla. Joten oli pakko palata takaisin sisälle tai muutoin kamerani olisi entinen. Myrsky jatkuikin läpi koko illan, joten minulla oli hyvä syy rentoutua ja katsoa vähän illan jännittäviä Mestareiden liigan kamppailuja.

Myrskyinen Margaten ranta.
28.11 Keskiviikko
Aamulla aloitin 150 kilometrin ajon Etelä-Afrikan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Durban:in. Koko matkan sain paahtaa 120 km/h tietä pitkin. B-) Kaupunkiin saavuttuani menin ensimmäiseksi testaamaan paikallista kiipeilysalia. Mukavasti sai forkut tukkoon parin tunnin kiipeilyllä luolamaisessa salissa.

Sitten alkoikin kaikki suunnitelmat mennä päin persettä. Ensiksi menin tutustumaan vuoden 2010 jalkapallon mm-kisoja "houstanneen" stadionin puitteita. Stadionin yli menee kaari, jonka päälle normaalisti pääsee ja sen päältä voi myös hypätä köyden varassa, jolloin vapaapudotuksen lisäksi pääsee valtavaan keinuliikkeeseen. Ajattelin hypätä tämän hypyn, mutta stadionin yli menevää kaarta kunnostettiin juuri nyt ja täten sinne ei päässyt.

Moses Mabhida Stadium.
Seuraavaksi olin suunnitellut meneväni valtavaan vesipuistoon laskemaan vähän liukumäkiä.
Eilinen myrsku kuitenkin jatkui myös tänään ja täten ei oikein ollut vesipuisto fiilis. Sen sijaan menin kävelemään Durbanin viihtyisälle rantaraitille. Kävelin muutaman kilometrin rantaraittia pitkin ja päätin palata autolle, kun tuuli oli niin kova, että piti hatusta pitää kiinni. Jälleen oli hyvä syy vain palata majatalolle ja katsoa loppupäivä elokuvia sekä jalkapalloa.

Durbanin rannikkoa.
29.11 Torstai
Aamulla Durbanissa mietiskelin mitä tehdä tänään? Päädyin lähteä katsomaan 244 kilometrin ajomatkan päässä olevaa luonnonpuistoa: Simangaliso Wetland Park:ia. Ajomatka meni jälleen joutuisasti 120 km/h tietä pitkin.

Puistossa on mahdollista nähdä eläimiä, mm. virtahepoja ja krokotiilejä, mutta minä tulin tänne lähinnä näyttävän rannan vuoksi. Ennen rantaa kuitenkin ajelin puistonerilaisia reittejä, jolloin olisi voinut nähdä eläimiä. Näin ainoastaan puhvelin ja 2 antilooppia noin kahden tunnin aikana. Parasta oli lyhkäinen kävelyreitti näköalapaikalle, josta oli ihan ok näkymät puistoon. Näiden ajelujen jälkeen oli viimeiseksi vuorossa ranta (= Cape Vidal), joka oli pääsyy miksi tänne tulin. Se oli kyllä ihan mukava paikka; rantahietikkoa oli kymmeniä kilometrejä, aallot olivat mukavan korkeita ja heti rantahietikon jälkeen alkoi näyttävä viidakko. Rannalle saavuttuani päätin jättää muut ihmiset taakseni ja kävelin noin 3 kilometriä rantahietikkoa pitkin omaan rauhaani. Siellä sitten polskin ja temppuilin hiekkadyyneillä muutaman tunnin.

Näköalapaikan näkymät.



Käppäilyä Cape Vidalilla.


Rannalta ajelin vielä 100 kilometriä yöpymispaikkaani, joka sijatsi erämaassa 4 kilometrin päässä N2 valtatiestä. Sinne päästäkseni käännyin valtatieltä huonolle hikkatielle ja ajelin sitä noin 20 km/h. Tuli jo vähän sellainen olo, että ei se täällä ole, mutta sitten keskeltä viidakkoista erämaata löytyi romanttinen mökkikylä. Oman mökin lisäksi paikasta löytyi myös viihtyisä ravintola, jossa söin maittavan illallisen.

Bushbaby Lodge.
30.11 Perjantai
Oli aika poistua Etelä-Afrikasta jo toistamiseen tällä reissulla. Nimittäin aamulla alkoi reilu 100 kilometrin ajo Swazimaan rajalle. Rajanylitys ei taaskaan aiheuttanut päänvaivaa ja näinpä olin saapunut reissuni kolmanteen maahan. Ensimmäinen kohteeni Swazimaassa oli Mlilwane Wildlife Sanctuary, maan läntisellä laidalla. Lavumisa:n rajanylityspaikalta matkaa oli vielä taitettavana 160 kilometriä. Tie oli onneksi hyvässä kunnossa, ja kun matka oli suhteellisen tasaista, niin keskinopeuteni oli lähempänä satasta.

Mlilwane Wildlife Sanctuary on vuoristoinen villieläimin suojelupuistp. Alueella voi autolla ajelun ja eläinten bongailun lisäksi myös vaeltaa, sillä lukuunottamatta krokotiilejä puisossa ei ole lainkaan petoeläimiä. Päätin ajella autolla vaelluspolun luokse jota pitkin pääsee kiipeämään puiston korkeimmalle vuorelle, jolla on ehkä kaikkien aikojen tyylikkäin nimi: Execution Hill (1,110 metriä).

Mlilwane Wildlife Sanctuary.

Seeproja.

Tässä lammessa näin muutman krokotiilin.
Polku huipulle johtavalle vuoristoharjanteelle oli niin hyvässä kunnossa, että reilun 6 kilometrin matkan käppäilin alle tuntiin. Matkalla näin pahkasikoja, seeproja, antilooppeja ja gnuita. Ihan mukava oli kyllä kävellä villieläinten seassa, sillä itsekin olen villi sekä eläin. :D

Eläimet käyttäytyvät jännästi: kun ajan autolla, niin ne ovat ihan lähellä eivätkä ole yhtään peloissaan. Kun taas liikun jalkaisin, niin ne juoksevat pakoon ja ovat turvallisen välimatkankin päässä varuillaan.
Harjanteelta näkymät olivat jo todella hyvät. Tämä on vähän erilaista vuoristoa kuin Lesothossa; paljon puita, vihreämpää, tottakai matalempaa ja ei niin jylhää. Mukavaa vaihtelua vaikka Lesothon vuoret olivat kyllä näyttävämmät. Harjanteelta korkeimmalle huipulle oli enää 15 minuutin matka. Aika samantyyliset olivat näkymät myös huipultakin, mutta kyllähän se silti on aina pakko valloittaa.

Näkymät harjanteelta.



Kyllä kelpaa köllötellä.

Kohti korkeinta Execution Hilliä.

Näkymät sieltä.


Puistosta ajelin vähän alta 20 kilometriä Malkerns Valley:n. Sieltä löytyy Lonely Planetin hehkuttama markettialue, jossa myydään paikallisia käsitöitä. Se oli kyllä käymisen arvoinen paikka; oli hienoa nähdä miten hienoja ja pikkutarkkoja esineitä ihmiset pystyvät tekemään kivestä sekä puusta.

Malkerns Valleyn marketti.
Marketilta ajoin vielä 20 kilometriä Swazimaan suurimpaan kaupiunkiin Manzini:n. Kirjauduin sinne saavuttuani viihtyisään homestayhin, jossa aion viettää seuraavat 3 yötä.

1.12 Lauantai
Aloitin päivän kiipeämällä vuoren eilisen Execution Hillin vierestä. Kohteeni oli Sheba's Breast
-vuori (1,180 metriä), joka on hieman korkeampi kuin eilinen vuori. Polku ylös oli hyvässä kunnossa joten matkaan ylös meni vain 45 minuuttia. Myös näköalat olivat samantyylisen kuin eilenkin, silti tämä oli täydellinen pikku jumppa aloittaa päivä.

Näkymät Sheba's Breastin huipulta.

In your face mountain.


Vuorelta ajoin Swazimaan pääkaupunkiin Mbabane:n syömään lounasta. Sieltä jatkoin matkaa
maailman toiseksi suurimmalle kivelle Sibebe Rock:lle, vain Australian Uluru:n on sitä suurempi. Mielessäni oli tietysti kiivetä tuo kiven murikka. Kun saavuin kivelle ja katsoin sitä, mietin että minkälaisella varustuksella lähtisin sitä kiipeämään? Päädyin ratkaisuun (mikä myöhemmin osoittautui todella typeräksi) ottaa pienen vesipullon, kameran ja sandaalit. Olen käyttänyt sandaaleita oikeastaa kaikissa viime vaelluksissani, sillä molemmissa kantapäissäni on ikävät rakot Malealean pitkästä vaelluksesta johtuen. Ennen kuin pääsin aloittamaan kiipeilyn minun oli rämmittävä sankan pusikon läpi, sillä en ollut saapunut mihinkään viralliselle kiipeämispaikalle.

Sibebe Rock.
Vihdoin pääsin aloittamaan kiipeilyn. Päätin jättää sandaalini alas ja lähteä kiipeämään kiveä paljain varpain (jo toinen suuri virhe, mikä selviää minulle pian). Matka alkoi vauhdilla; kiipesin karhukävelyä kovaa vauhtia, jolloin hikeä tippui solkenaan. Päivä oli kuuma, ja auringon kuumentama kivi oikein hohkasi lämpöä. Olin jo kiivennyt reippasti yli puolet kivestä, kun seinämä alkoi jyrkkenemään. Jatkoin vain matkaa ja ajattelin, että löydän kyllä jonkin toisen reitin alas. Kun olin noin 20 metrin päässä huipusta, niin kivi jyrkkeni jälleen. Pystyin edelleen jatkamaan, mutta homma alkoi olla jo aika teknistä kiipeämistä. Noin 10 metrin jälkeen alkoi olla jo niin hankalia kohtia, että ylöspäin oli jo todella vaikea jatkaa. Olisin ehkä päässyt vielä ylös, mutta en viitsinyt ottaa riskiä siitä, että kohta tulee niin vaikea kohta etten pääse ylös, ja niin kuin olen monta kertaa sanonut: "alas päin kiipeäminen on vaikeampaa kuin ylöspäin meneminen." Ratkaisuni oli siis kääntyä takaisin alas. Olin kuitenkin kiivennyt jo niin vaikeita kohtia, että alaspäin meneminen ei oikein meinannut onnistua. Sillä hetkellä olin mukavassa kuopassa, jossa pystyin istumaan mukavasti, mutta mihinkä tahansa suuntaan lähdettäessä mukavuus loppui. Olin siis valtavan kiven seinämän saartamana. Jotain oli kuitenkin tehtävä, joten aivan ensiksi rauhoittelin itseni ja alensin sykkeeni lepo tasolle, tämä oli helppo suorittaa turvallisessa kuopassani. Rauhoittelun jälkeen lähdin suunnittelemaan "pakoani". Askel askeleelta pääsin hivuttautumaan pikkuhiljaa alaspäin. Siinä sivussa kuitenkin sekä kämmeneni, että jalkapohjani alkoivat menemään rakoille, kun jouduin liuttamaan niitä kuumaa kiveä pitkin.

Ei näytä pahalta kuvassa.

Näkymiä matkan varrelta.
Noin 20 metrin laskeutumiseen, jolloin olin päässyt helpompiin kohtiin, minulla meni tunnin verran
aikaa. ':/ Siinä vaiheessa matka alas olisi ollut jo huomattavasti helpompaa, mutta rakot jaloissani olivat niin kipeät, että matkanteko oli edelleenkin todella hidasta. Alas paikkaan, johon olin jättänyt sandaalini meni melkein 2 tuntia (samaan matkaan ylös mentäessä käytin ehkä 10 minuuttia). Vielä piti sandaalit jalassa rämpiä pusikoiden läpi autolle, jossa pääsin sammuttamaan valtavan janoni (minähän otin vain yhden pikkupullon vettä mukaan, joka loppui aikoja sitten). Semmoinen retki oli se; huippua en valloittanut, mutta kokemuksena tämä on huomattavasti ikimuistoisempi, kuin huipun valloittaminen olisi koskaan ollut.

Loppupäivän suunnitelmat menivät uusiksi rakkojen takia sekä moninkertaisen ajan jonka kiipeämisessä jouduin käyttämään. Kello oli nimittäin jo 16:00 (suunnittelin olevani takaisin autolla viimeistään 13:30). Päätin siis vain ajella takaisin Manziniin ja siellä nautin kunnon kahvit sekä herkut siihe päälle, ikään kuin palkintona hieman pelottavasta seikkalustani.

2.12 Sunnuntai
Olin suunnitellut tälle päivälle pisimmän Swazimaan vaelluksen Malalotja Nature Reserve:ssa. Rakot jaloissa vain vähän mietitytti: "pystyyköhän sitä vaeltamaan?" Kokeilemalla se selviää ja niinpä lähdin ajamaan puistoa kohti.

Olin suunnitellut vaellusreittini valmiiksi, suurimmaksi osaksi vaeltelen polkuja pitkin, mutta matkan varrelle osuu myös yksi offroad osuus. Ensimmäinen kohteeni oli vesiputous parin kilometrin kävelymatkan päässä. Matka sinne oli suurimmaksi osaksi alamäkeä, jolloin jalkapohjan rakkoihin sattui kaikkein eniten, sillä silloin ne hankaavat eniten kengän pohjaan. Kipu oli kuitenkin siedettävissä, joten eikun eteenpäin vain. Vesiputous ei ollut mitenkään erikoinen, mutta muuten näköalat olivat loistavat.

Saavuin Malalotja Nature Reserveen.

Vesiputous.
Vesiputoukselta jatkoin offroadia toiselle polulle. Sen piti olla helppo noin 500 metrin nousu mäen päälle ja sieltä polun pitäisi jo näkyä. Kävi kuitenkin niin, että maasto oli vaikeampaa kuin miltä se näytti. Toinen vaihtoehto olisi ollut kävellä takaisin autolle ja jatkaa ko. polulle sieltä. Lopulta kävi niin, että rämmin polkujen välissä niin kauan, että olisi ollut järkevämpää kiertää auton kautta.

Offroadilla.
Kun vihdoin pääsin polulle, niin jatkoin sitä kokonaiset 10 kilometriä suurelle kanjonille asti. Matka oli mukavaa käppäilyä kummulta kummulle. Kanjonille tultua päätin vielä kiivetä siellä olevan kummun päälle, jotta saisin parhaan mahdollisen näkymän kanjoniin, ja varsinkin sen takana kohoaville vuorille. Näpsäkän näköistä oli.

Matkalla kanjonille.



Kanjonin vieressä olevan kukkulan päältä.

Swazimaan hyppy. Lesothosta on myös hyppykuva, mutta se ei ollut tarpeeksi hieno blogiin.


Paluumatkan yritin paahtaa mahdollisimman lujaa, ilman rakkoja olisin voinut vaikka juosta. Rakoista huolimatta onnistuin pitämään noin 7 km/h vauhtia, jolloin ylämäissä syke nousi about 180 bpm ja hiki virtasi. Takaisin autolla olin käppäillyt aikalailla tasan 20 kilometriä.

Puistosta ajelin vielä läheiselle Maguga Dam:lle. Itse pato ei ollut niin näyttävä, mutta vuorien välissä vellova tekojärvi oli hieno. Tämän matkan pato herruus kuuluu ehdottomasti Katse Damille, mutta kyllä Magugakin oli käymisen arvoinen paikka.

Maguga Damin tekojärvi.



Itse pato.
3.12 Maanantai
Aamusta viimeisen kerran Etelä-Afrikan puolelle, jolloin passiin leimattiin reissun 8 sekä 9 leima :D (eli Swazimaan poistumisleima sekä Etelä-Afrikan saaapumisleima). Yhteensä ajamista tuli seuraavaan kohteeseeni, eli Sabie:n 278 kilometriä. Jälleen kerran ajomatkan maisemat olivat loistavat. Sabie sijaitsee vuoristossa ja varsinkin loppumatka olisi ollut todella nättiä ajelua, mutta päivä oli niin pilvinen sekä usvainen, että se pilasi näkymää huomattavasti.

Jälleen Etelä-Afrikassa.
Sabiessa kirjauduin vain 20 euroa maksamaan majapaikkaan, jossa sain käyttööni ikioman
mökin. Siellä voisi vaikka asua, sillä mökistä löytyy iso köittiö astioineen. Lisäksi se sijaitsee mukavasti sankan metsän keskellä (vieressä on kyllä muitakin mökkejä, joten ei nyt ihan omassa yksinäisyydessä saa olla kuitenkaan).

Päivän suunnitelmani oli ajaa vielä noin 100 kilometrin lenkki Sabien ympäristössä. Alueelta nimittäin löytyy monia todella hienoja vuoristomaisema teitä. Usvaisen päivän vuoksi muutin kuitenkin suunnitelmaani. Päätin kiertää 4 kaupungin lähistöllä olevaa vesiputousta. Ensimmäinen niistä ei ollut kummoinen, mutta seuraavat 3 olivat ihan käymisen arvoisia paikkoja. Jokaiselle putoukselle piti tehdä pieni vaellus sankan metsän läpi, jossa pystyi bongata eläimiä eksoottisista linnuista apinoihin. Joten putoukset olivat vain osa nautintoa. :)

Toinen putous: Lone Creek Falls

Kolmas putous: Horse-Shoe Falls.

Päivä alkoi pikkaisen kirkastumaan putouksia bongaillessa.

Neljäs putous: Sabie Falls. Kuvassa harkitsen hyppyä.
Putousten jälkeen ajoin Sabien keskustaan ja kiersin pikkukylän kadut pikaisesti. Ihan kiva paikka; tällaisessa paikassa voisi vaikka eläkepäiviä vietellä. Mukava päivä on vielä astetta mukavampi päättää paikalliseen pienpanimoon, jossa pannaan laatuoluita. Ainoastaan reippaalla 4:llä eurolla sai ostettua maistelulautasen, jossa oli 7 eri olutta, ja joista jokaista sorttia oli 1 dl maisteltavana. Lisäksi paikasta sai loistavan T-Bone pihvin, joka kruunasi olut nautinnon.

Sabie, ja aikalailla tässä koko kylä onkin.

Sabie Brewing Company.

Siinä minun lempparini, vaemmalla on paras ja oikealla huonoin. Stout voitti.
4.12 Tiistai
Olin asettanut kellon herättämään jo 4:00. Eilen säätiedotus nimittäin lupaili aamulle aurinkoista keliä ja loppupäivälle pilvistä. Kun neljältä menin ulos ja katsoin taivaalle, niin tähtiä ei näkynyt, joten taivaan täytyi olla pilvien peitossa. Eikuin takaisin nukkumaan ja kello herättämään 5:00. Silloin sama juttu, paitsi oli jo valoisaa joten näin itse pilvet. Lopulllisesti heräsin klo. 7:00 ja edelleen sama juttu. Olin ostanut aamupalatarvikkeet tälle aamulle ja aloitin päivän kokkailemalla hyvän aamupalan ja katsomalla eilistä jalkapallo ottelua uusintana.

Tämän päivän alkuperäinen suunnitelma oli kiertää alueen hienointa luonnon nähtävyyttä; Blyde River Canyon:a. Pilvien takia päädyin kuitenkin jälleen kiertämään 3 vesiputousta. Ne olivat: Mac Mac Falls, Lisbon Falls ja Berlin Falls. Putouksista kevyesti hienoin oli Lisbon Falls. Itse putous oli hienoin, ja myös näkymät sen ympärillä.

Jälleen maukkaita teitä pitkin pääsi taittamaan matkaa.

Lisbon Falls.

Berlin Fallsseilla parasta oli näkymät ypäristöön.
Putousten jälkeen kirjauduin sisään viihtyisään hostelliin, joka sijaitsee Graskop -nimisessä kylässä. Aion viettää Graskopissa ja sen alueella kokonaiset 3 yötä. Kun olin saanut avaimet hostelliin, lähdin kiertelemään Graskopin katuja. Siinä ei kauaa mennyt; kylässä on oikeastaan vain yksi merkittävä katu, jonka varrella on monia hyviä ravintoloita sekä kahviloita.

Ennen kuin kukaan sanoo mitään pilvistä, niin tässä niitä nyt on. Onneksi sentään putouksista pääsi edes nauttimaan.
Seuraavaksi oli vuorossa vähän actionia kun menin kokeilemaan Big Swing:a. Eli vapaapudotusta köyden varassa jonka jälkeen vuorossa on valtava keinuliike. Olisin tehnyt tämän hypyn jo Durbanin jalkapallo Stadionilla jos se olisi ollut käytössä. Ihan hyvä etten Durbanissa päässyt sitä tekemään, sillä täällä vapaapudotus on 68 metriä (puolet korkeampi kuin Durbanissa olisi ollut), joka tarkoittaa 3 sekunnin vapaapudotusta. 20 euroa oli aika suolainen hinta, mutta Suomessa vastaava maksaisi varmasti lähemmäksi 100 euroa. Vapaapudotus oli kyllä hieno kokemus ja erilainen kuin laskuvarjohyppy, sillä tässä pudotus lähtee paikaltaan, kun taas lentokoneesta hypätessä pudotuksen lisäksi liikkuu samalla myös eteenpäin. Ei kaduttanut hintalappu hypyn jälkeen.

Ready to go.

And here I go.

Jos saisin tietää sairastavani kuollettavaa sairautta ja olisi päivä enää elinaikaa jäljellä. Voisin tehdä tämän ilman noita epämukavia valjaita, ja nauttia ihanista viimeisistä kolmesta sekunnista.

Wuuuuhhuuuu!
Loppupäivän keli jatkui edelleen pilvisenä, siispä käytin ajan rentoutumiseen. Käytännössä leffojen katseluun ja ravintoloissa sekä kahviloissa hengailuun.

5.12 Keskiviikko
Myös tälle päivälle oli aamulle luvattu aurinkoista keliä ja iltapäivälle pilvistä sekä sateista säätä. Herätyskello herätti klo. 4:30, nousin ylös ja katsoin ikkunasta ulos: SININEN TAIVAS! Tarkoitukseni oli aloittaa päivä kokkailemalla itse aamupalan, mutta mökki jonka sisällä keittiö sekä kaikki aamupalatarvikkeet ovat, oli kahlittu ketjulla lukkoon. Lähdinpä siis tutkimaan mahtavia luonnonnähtävyyksiä tyhjällä mahalla.

Ensimmäisenä vuorossa oli 4 näköalapaikkaa tasaisella vuoristonreunalla. Tasaisuus kuitenkin loppuu dramaattisesti näköalapaikkojen luota, kun äkkijyrkkä 800 metrin pudotus laskee niin ikään tasaiselle savannille. 2 neljästä näköalapaikasta olisi ollut maksullisia, mutta työtekijät tulevat paikalle vasta klo. 7:00, joten sain nauttia hyvistä näkymistä ilmaiseksi. Maksullisista paikoista olikin parhaat näkymät. Toisessa paikassa näkyi tasaisen savannin lisäksi "Pinnacle"; eli korkea kivipylväs. Toinen taas oli kaikkein korkeimmalla ja näin ollen näkymätkin olivat parhaimmat. Paikka oli vielä nimettykin minun mukaan, sillä sen nimi on: "God's Window".

Pinnacle.

Lovely auringonnousu.

God's Window.

Itse "God" ikkunallaan.
Näköalapaikoilta oli reipas 20 kilometrin ajomatka seuraavaan kohteeseen joka oli: "Lowveld View". Myös tämä paikka olisi ollut maksullinen ja paikka oli ihan rajattu aidoin sekä portein. Tämä kuitenkin edellisten tapaan aukeaa vasta 7:00, joten ei muuta kun auto portin eteen parkkiin ja ukko aidan yli. Tästä paikasta oli erilaiset näkymät kuin edellisistä näköalapaikoista, sillä valtavan Blyde kanjonin syvimmät sekä leveimmät kohdat alkavat juuri tältä kohdalta. Kajoni muistuttaa hieman Grand Canyonia, vaikkei olekaan lähellekkään niin leveä.

Lowveld View.


Lowveldiltä lähdyttäni kello alkoi jo lähenemään seitsemää. Nälkä alkoi olla jo aika kova, sillä enhään ollut vielä syönyt yhtään mitään. Päätin lähteä koittamaan onneani läheiselle hulppealle resortille; "jospa sen ravintolasta vaikka saisi tälläinen likainen pummikin aamupalaa?"
Onni suosi ja pääsin mahtavaan aamupala -buffet pöytään. :P

Aamupalan jälkeen päätin lähteä kokeilemaan Resortin takaa lähteviä vaelluspolkuja. Suunnittelin reittini siten, että yhdistän 3 eri vaelluspolkua yhdeksi pitkäksi reitiksi, jotta saataisiin hommaan vähän haastetta. Vaelluspolku alkoi kanjonin reunalta, joten näköalat olivat heti todella hyvät. Siitä reitti lähti laskeutumaan kanjonia alaspäin ja näkymät pysyivät oikeastaan koko matkan ajan samantyylisenä. Tietysti kanjonia pääsi ihastelemaan monesta eri kulmasta sekä vähän alemmilta tasoilta. Polku laskeutui noin 300 metriä alaspäin, jonka jälkeen matka jatkui tasaisena polkuna kulkien kanjonin suuntaisesti muutaman kilometrin verran. Sen jälkeen polku nousi takaisin ylös. Vaellus olisi ollut jo todella hyvä ihan näinkin, mutta paras pala oli aikalailla puolessa välissä reittiä. Siinä vaiheessa piti ylittää joki ja samalla pääsi pulahtamaan virkistäviin luonnon altaisiin. Myös aivan vaelluksen loppupäässä oli vielä yksi allas, jossa sai mukavasti pestyä hiet pois. Vaelluksen jälkeen olin ajatellut käydä syömässä resortissa vielä lounasbuffetin, mutta söin niin tukevan aamupalan, että nälkä ei tullut edes 7,5 kilometrin sekä 4 tunnin todella hikisen vaelluksen jälkeenkään.

Vaellus sai alkaa.

Ensi tunnelmat olivat aikaslailla hyvät.



Luonnon uima-altailla. Hyppäiskö?

Hyppäishän sitä.

Ilmeisesti oli kivaa. :D

Viimeinen allas oli kuin suoraan paratiisista.
Seuraavaksi painelin "Three Rodavels" -nimiselle suositulle näköalapaikalle. Vaelluksen jälkeen vähän ahisti olla turisti rysässä, sillä vaelluksella en nähny muita kuin apinoita. Onneksi kaikki turistit jäivät viralliselle näköalapaikalle pällistelemään, missä on turva-aidat kanjonin reunalla ja päällystetyt kivipolut. Itse painelin "do not entry" -kylttien ohi maukkaille kallioille, jossa hypin kivenlohkareelta toiselle ja sain olla aivan omissa ajatuksissani. Näkymät olivat jälleen samantyyliset kuin vaelluksellakin, mutta nyt maisemia sai ihastella hieman korkeammalta ja tietysti eri kulmasta. Aivan mahtavaa!

Three Rondavels.



Ja Etelä-Afrikan hyppy.

Mikäs siinä kallion reunalla istuessa ja tällaista näkymää katsellessa.

Paikan suosiosta kertoo hyvin lukuisat turistikrääsä myymälät,
Vielä oli yksi paikka käymättä kaikista kanjonin nähtävyyksistä. Se oli "Bourke's Luck Potholes".
Sinne oli 17 kilometrin ajomatka Three Rondavelsiltä (Graskopin suuntaan). Potholesit eivät
enää sijainneet kanjonin leiveimmässä ja syvimmässä kohdassa, vaan liikuttiin paljon paljon
vaatimattomimmissa syvyyksissä sekä leveyksissä. Aika vaatimaton paikka olikin, kun rima on
asetettu jo niin korkealle. Paikassa oli useampi kanjoni, jotka olivat noin 20 metrin syvysiä
ja noin 5 metrin levyisiä. Niiden yli ja ympäri oli rakennettu siltoja sekä kävelypolkuja, joilta paikkaa pääsi ihastelemaan. Parasta paikassa oli liikkua juuri näiden virallisten reittien ulkopuolella, jolloin kanjoneiden lomassa pystyi kiipeilemään ja hyppimään koskien sekä vesiputousten yli.

Bourke's Luck Potholes.




Kello oli jo 15:30 kun saavuin takaisin Graskopiin, eli sellainen 11 tunnin mittainen kanjoni action -setti tuli tehtyä. Loppupäivä meni viihtyisässä pubissa istuessa ja päivän aktiviteetteja fiilistellessä sekä blogia päivitellessä.

6.12 Torstai
Aloitin päivän Graskopin parhaimman hotellin buffet-aamupalalla klo. 7:00. Päivän suunnitelma oli lähteä tutkimaan Blyde kanjonin itäistä puolta (eilen kiertelin pelkästään kanjonin läntisellä puolella). Itäiseltä puolelta kanjonia ei oikein löydy mitään tietoa, paitsi kanjonin pohjalla olevasta padosta. Ehkä epätietoisuus juuri kiehtoi minua, ja osittain siitä syystä halusin lähteä tutkimaan sitä. Alueen karttaa katsellessa silmääni pisti erityisesti kanjonin vieressä kohoava vuori Mariepskop (1,943 metriä). Graskopista matkaa vuorelle on 94 kilometriä. Matka alkoi laskeutumalla alas savannille erittäin kiemuraa serpentiinitietä pitkin. Savannilta käsin näki hyvin eiliset näköalapaikat kuten "God's Window:n".

Siellä jyrkänteen päällä eilen käyskentelin.
Noin 70 kilometriä matkasta taittui hyvää asfaltti-tietä pitkin, mutta viimeinen osuus; eli reipas 20 kilometriä piti ajaa hiekkatietä pitkin. Ensimmäiset noin 10 kilometriä oli hyväkuntoista hiekkatietä, mutta kun tie lähti nousemaan vuorta ylös, niin samalla se myös huononi. Pääsin 11 kilometrin päähän vuoresta, jolloin tie oli yksinkertaisesti liian jyrkkää, että yllättävän maastokelpoinen Fordinikaan ei enää jaksanut kiivetä sitä ylös. Ratkaisu oli helppo: auto parkkiin ja loput 11 kilsaa jalkaisin.
Mariepskop vuori.

Näkymät olivat jo erinomaiset paikasta johon auto jäi.
Tie jatkuu aina vuoren huipulle asti, sillä siellä on radiomastoja ja tutka-asema. Tietä pitkin vuorelle kiipeäminen on tietysti helppoa teknisesti. Jotta hommaan saisi vähän haastetta, niin päätin juosta huipulle. Lähdin taittamaan matkaa intervalli juoksulla, eli vuoron perään kävelin 100 askelparia, jonka jälkeen juoksin toiset 100 askelparia. Ensimmäiset 6 kilometriä meni kivasti tällä systeemillä, mutta sen jälkeen tie muuttui yllättäen asfaltiksi ja samalla se jyrkkeni aivan käsittämättömän jyrkäksi. Ei siis millään ollut enää mahdollista jatkaa juoksua samalla systeemillä. Seuraavat 3 kilometriä vedin systeemillä: 200 askelparia kävellen ja 100 juosten. Veikkaan, että sykkeeni olivat juoksu osuuksilla yli 200 bpm ja kävelyosuuksilla sykket laskivat ehkä 160 tiennoille. Viimeinen 2 kilometriä matkasta olikin aikalailla tasaista, sillä vuoren huippu on aikalailla litteä. Yhteensä (välillä jopa kidutukselta tuntuvaan) juoksuun meni aikaa 1,5 tuntia ja vertikaalimetrejä tuli aikalailla tasan 1,000. Huipun näkymät olivat kuitenkin riittävä palkinto tästä rankasta urakasta. Nimittäin edessäni näkyi valtava Krugerin kansallispuisto.

Juoksumatkan varrelta.

Näkymät Krugerin kansallispuistoon.
Rankka juoksumatka on ohi.

Blyde kanjoni ei kuitenkaan näkynyt kunnolla vuoren korkeimmasta kohdasta. Halusin vielä päästä näkemään sen. Huipun läntisimmältä reunalta näkisi kanjonin todella hyvin, mutta sinne oli vaikea päästä. Matkaa sinne olisi vain viitisen sataa metriä, mutta tuo matka on täynnä valtavia kivenmurikoita sekä kanjoneita. Halusin tietenkin kohdata tämän haasteen ja lähdin hyppimään kiveltä kivelle ja kiipeilemään kanjoneita ylös ja alas. Se oli todella maukasta puuhaa ja sopivan jänskääkin. Ainoa miinus vain oli, että nälkä alkoi vaivaamaan. Kiipeilin ja pompin noin 400 metrin matkan, jonka jälkeen luonto heitti uuden esteen eteeni. Määränpääni välissä oli vielä todella tiheä metsäkaistale. Ensin ajattelin: "sen kuin vain pusken läpi ja otan vastaan kaikki ne naarmut ja haavat mitä matkan varrelta varmasti tulee." Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että ilman machetea tehtävä on mahdoton. Kasvusto oli vain niin tiheää ja vahvaa, että ei siitä päässyt läpi. Eikun takaisin vain kiipeilemään kanjoneissa sekä kivien seinämillä. Tähän epäonnistuneeseen retkeen meni aikaa yhteensä 2,5 tuntia vaikka etenin vain kilometrin verran. :D

Kivenmurikat ja kuvassa näkyy myös läpäisemätön metsäkaistale.
Takaisin tielle päästessäni olin jo valmis luovuttamaan ja aloittamaan matkan takaisin autolle. Kerkesinkin jo juosta pari kilometriä alas, kunnes näin sivulla mahdollisen näköalapaikan kanjonille. Päästäkseni sinne, piti jälleen kiipeillä kiveltä kivelle ja raivata vähän kasvustoa tieltä, mutta matka ei ollut lähellekkään niin vaikea kuin aikasempi kohta. Kaikki tämä vaivannäkö palkittiin vihdoin todella upeilla kanjoni näkymillä. Kun ihastelin näkymää niin ajattelin samalla: "voi kumpa minulla olisi maastopyörä, jolla laskea jäljellä olevat noin 9 kilometriä takaisin autolle." Aikani haaveiltuani oli pakko kohdata tosiasia, joka on rankka juoksumatka takaisin autolle.

Blyde River Canyon.
Juoksu jyrkkään alamäkeen ei todellakaa ollut ruusuilla tanssimista. Tie oli niin pirun jyrkkää, että säärin sattui ihan törkeästi kun kokoajan joutui "jarruttamaan" vauhtia. Myöskään jalkojeni rakkulat eivät auttaneet asiaa. Puolessa välissä matkaa alkoi vielä etureidet krampata, sillä olen hikoillut 30 asteen helteessä varmaan 8 litraa nestettä, joka alkoi tässä vaiheessa matkaa vaikuttamaan. Pystyin etenemään aina vain noin 100 metriä pätkiä, jonka jälkeen oli pysähdyttävä venyttämään kramppaavia reisiä. :D Kello oli jo 15:15, kun selvisin takaisin autolle, eli koko retkeen meni yhteensä 6 tuntia. Heti autolle saavuttuani otin kengät pois jalasta ja katsoin jalkapohjiani; vasemman jalan iso rakkula oli puhjennut ja jalkaa kirveli mukavasti.

Auts!
Nälkähän minulla oli jo 4 tuntia sitten ja tässä vaiheessa se oli niin suuri, että päässä huippasi. Tiesin, että takaisin isomman tien varrella on McDonald's:n drive thru. En yleensä tykkää syödä reissuillani muuta kuin paikallista ruokaa, mutta nyt kun koko kehoni huutaa suolaista ja runsasenergistä ruokaa, niin en voinut vastustaa kiusausta. Ajoin mahdollisimman nopeasti hiekkatie osuudet pois alta ja ei kun tilaamaan paljon erilaista paskaa, mutta herkullista sellaista. :P

Näkymiä matkan varrelta.
Mäkkärin jälkeen kerkesin vielä kanjonin pohjalla sijaitsevalle padolle, juuri ennen sen sulkeutumista. Myös siellä olisi ollut mahdollista tehdä pieniä vaelluksia, mutta en lähtenyt enää linkuttamaan niille, vaan tyydyin katselemaan upeaa maisemaa piknik pöydästä käsin.

Pato kanjonin pohjalla.

Näkymät padon päältä.

Ja tässä näkymät piknik pöydästä.


Takaisin Graskopin hostellissa tapasin chigacolaisin miehen uudestaan, jonka tapasin ensimmäisen kerran Lesothossa; uskomaton sattuma. Hän oli reissannut viimeisen viikon saksalaisen kaverin kanssa. Kävimme yhdessä kaupassa ostamassa vähän grillaus tarvikkeita ja grillailimme kolmistaan pitkälle yöhön. Mukava oli vähän päästä välillä jutustelemaan ihmisten kanssa, sillä viimeisen viikon aikana olen käynyt vain lyhkäisiä keskusteluja paikallisten kanssa.

7.12 Perjantai
3 yötä Graskopissa meni nopeasti ja oli aika jatkaa matkaa. Seuraava kohteeni oli pieni kylä nimeltään: Waterval Boven. Graskopista matkaa sinne on 150 kilometriä, ei siis pahan kuuloinen ajomatka. Noin puolesta välin matkaa alkoi kuitenkin ensin 40 kilometrin asfaltti osuus, joka oli täynnä isoja kuoppia. Siihen meni noin tunti aikaa. Sen jälkeen tie jatkui upouutta asfalttitietä pitkin noin 10 kilometriä, kunnes alkoi 30 kilometrin tietyöosuus ja vauhti tippui jälleen 40 km/h. Eli noin 1,5 tunnin ajomatkan sijaan käytinkin aikaa ajamiseen yhteensä reippaat 3 tuntia.

Waterval Boven on kuuluisa sen mahtavista kallioista, joissa on yli 1,000 kiipeilyreittiä, ja niitä syntyy jatkuvasti lisää. Alkuperäinen suunnitelmani olikin käyttää tämä päivä kiipeilyyn. Ennen kuin marssin kylän kiipeilyliikkeeseen (josta voi järjestää itselle varusteet ja varmistajan) halusin kuitenkin käydä itsekseni vähän testaamassa, pystykö edes kiipeämään rakkuloiltani? Sain kiipeilykengän jalkaani ja pystyin kiipeämään, mutta aikamoista kipua se aiheutti, varsikin vasemmassa jalassani. En halunnut maksaa 40 euroa varustevuokrista + varmistajasta, kun en pysty kunnolla nauttimaan koko hommasta. Vaihtoehtoinen suunnitelma oli ajaa Lonely Planet kirjan suosittelemaan pikku kylään: Dullstroom:n.

Tässä vain pieni osa Waterval Bovenin kiipeilykallioista.
Matkaa sinne oli 70 kilometriä, mutta tällä kertaa sain painaa koko matkan todella hyvää tietä pitkin.
Kun saavuin kylään, niin silmään pisti heti viihdyttävän oloiset kahvilat ja ravintolat, mutta siinäpä
se aikalailla olikin. Luonto ympärillä olisi ollut ihan kivan näköistä, mutta olen raiskannut jalkani niin huonoon kuntoon, että ei luonnossa käppäilystä oikein tule mitään. Siispä istahdin vain kahvilaan, jossa pahdetaan sekä jauhetaan omat kahvipavut. Tein siellä lyhyen tutustumiskierroksen, jossa parasta oli aivan uskomattoman hyvä kahvin tuoksu. Kierroksen päätyttyä pääsin maistelemaan eri kahveja, maistelin viittä eri kahvipavusta tehtyä kahvia, ja päädyin ostamaan niistä kahta kotiin vietämisiksi. Lopuksi tilasin vielä ison kupin lemppari kahviani, ja jäin kirjoittelemaan blogia samaiseen kahvilaan. Söin Dullstroomissa vielä päivällisen ja lähdin takaisin Watervall Boveniin. Ihan kiva ja rento päivä oli, mutta kyllähän kiipeilyhommat olisivat olleet pikkaisen ikimuistoisemmat. :/

Toinen vasemmalta ylhäältä "Black Gold" oli oikein kunnon herkkua. :p

Takaisin Waterval Bovenissa ajelin vielä vähän sitä ympäröivässä luonnossa.
8.12 Lauantai
Ensimmäistä kertaa koko reissuni aikana en ollut laittanut herätyskelloa lainkaan soimaan ja nukuin
mukavasti 7:30 asti. :) Siitä rennosti ja rauhassa aamupala nassuun, ja aloitin matkan reissun viimeiseen kohteeseen; Etelä-Afrikan hallinnolliseen pääkaupunkiin Pretoria:n. Matkaa sinne oli 232 kilometriä, onneksi koko matkan sai paahtaa uuden karheaa moottoritietä pitkin.

Saavuttuani Pretoriaan menin ensimmäiseksi paikalliseen kiipeilyhalliin vähän urheilemaan. Onneksi eilen päätin jättää kiipeilyt väliin, sillä kiipeilykenkä sattui jalkaan todella kivuliaasti. Pystyin kuitenkin kiipeilemään aina yhden reitin kerrallaan, jonka jälkeen oli otettava kengät jalasta. Tapasin
kiipeilysalilla porukan nuoria etelä-afrikkalaisia miehiä, ja kiipeilin heidän kanssaan kolmisen tuntia.
Mukavata oli.

Amazing!
Kiipeilyjen jälkeen olisi tehnyt mieli vain hakea noutoruokaa, ja mennä hostelliini hengailemaan. Päätin kuitenkin lähteä vähän katsomaan millainen meininki kaupungin keskustassa on. Kävelin ydinkeskustassa olevan parin kilometrin mittaisen kävelykadun päähän, jossa oli nätti aukea. Kävelykadullakin oli täynnä menoa ja meininkiä; terassit olivat täynnä ihmisiä ja niissä soi musiikki vähän turhankin kovalla. Lisäksi koko kävelykatu oli täynnä vihannes/hedelmä- sekä vaatekojuja. Olin ainut valkoihoinen alueella, joten sain jonkin verran katseita kävellessäni.

Pretorian aukio.




Pikku kaupunki fiilistelyriitti minulle, joten lähdin hakemaan sitä noutoruokaa ja menin hostellille
hengailemaan. Uskomatonta mutta totta: tapasin myös täällä vanhan kaverin. Nimittäin Lesothon Malealeassa hengailin pari iltaa kalifornialaisen kaverin kanssa, ja nyt hän istuskeli hostellin baarissa kun saavuin paikalle. Tästäkin illasta tuli siis huomattavasti sosiaalisempi kuin olin ajatellut. Tilasimme minun viimeisen illan kunniaksi pullon maukasta etelä-afrikkalaista viiniä ja juttelimme klo. 1:00 asti.

9.12 Sunnuntai
Jo toinen aamu putkeen kun heräsin luonnollisesti ilman kelloa (heräsin 8:15). Hostelli tarjoaa pikku
aamupalan ilmaiseksi, mutta se oli niin kälynen, että päätin jättää väliin. Olin lukenut "Blue Crain"
-nimisestä pretorialaisesta ravintolasta, että he tarjoavat sunnuntaisin aamupalabuffetin, jonka pitäisi
olla todella kattava. Päätin siis lähteä sitä kokeilemaan. Ennen sinne menoa kerrytin kuitenkin vähän
nälkääni pakkaamalla rinkkani valmiiksi, ja siivoamalla auton. Sisältä kertyikin kokonaiset 4
muovipussillista roskaa. :D

Ei Blue Crainia suotta kehuttu, nimittäin aamupala oli todella maukas ja kaikki raaka-aineet olivat
luomusettiä. Lisäksi ravintola sijaitsee lintujen suojelualueen vieressä, joten herkullisen aamupalan
kanssa sai samalla seurailla eksoottisten lintujen toilailuja. Suosikkini oli erikoinen haikaraa muistuttava lintu, joka ikään kuin hiiviskeli matalassa vedessä ja nappaili kaloja.

Blue Crainin aamupala. :p

Näkymät lintupuistoon. Lempi lintuni istuskelee kuvan keskellä olevan puun latvassa.
Todella maukkaan aamupalan jälkeen lähdinkin jo ajamaan kohti Johannesburgin lentoasemaa. Minulla oli vielä vaikka kuinka paljon aikaa jäljellä ennen lentoa, joten päätin mennä lentokentän lähellä olevaa ostoskeskukseen katsomaan elokuvaa sekä hengailemaan hyvään kahvilaan.

Pitkä paluumatkani alkoi kello 19:50. Ensin 11 tunnin lentomatka tällä hetkellä voimakkaasti mellakoivaan Pariisiin, jonka jälkeen vielä kolmisen tuntia Helsinkiin.

Loppusanat:
Huh! Aikamoinen reissu oli. Ehdottomasti yksi parhaista yksin tekemistäni matkoista. Vapaus, vapaus on se sana josta nautin kaikkein eniten tällä reissulla. Kun käytössä on oma auto, ympärillä uskomattoman kaunis luonto. Tärkeimpänä kuitenkin se, että kun halusin mennä vaeltamaan tai kiipeilemään, niin keltään ei tarvinnut kysyä lupia/palkkailla pakollisia oppaita (ainoastaan luonnonpuistoihin piti maksaa nimellinen pääsymaksu). Sen kuin vain katsoi kartasta siistin oloisen paikan, ajoi sinne ja lähti luontoon samoilemaan. Kaupunkeja en liiemmin tutustunut; ei vain jaksanut kiinnostaa tarpeeksi. Tietysti myös kaupunkien turvallisuustilanne on kaikkea muuta kuin hyvä. Siinä siis toinen syy miksi ei innostanut lähteä kaupunkien kaduille tämän enempää käppäilemään.

Mikä oli paras maa näistä kolmesta? -Kyllä se Lesotho on ehdottomasti! Jo pelkästään todella kauniin luonnon vuoksi, mutta myös tunnelma maassa oli parhain. Parasta oli vaeltaa upeassa luonnossa pienten paimentolaiskylien läpi, joissa ihmiset eivät ole tottuneet yksin liikkuvaan valkoiseen kaveriin. Aina ensimmäinen kysymys heiltä oli: "where is your group?" Tästä syystä minusta tuntuu, että sain todella aidon kontaktin paikallisiin, kun en liikkunut oppaan sekä kymmenen muun turistin kanssa. Samantyylinen meininki oli ihmisten osalta myös Swazimaassa, mutta kyllä Lesothon meiningistä jäi silti paras fiilis. Etelä-Afrikassa taas valkoinen väestö tuntui vähän teennäiseltä, muistuttivat aika paljon amerikkalaisia. Mustat taas tuntuivat olevan hyvin varautuneita minut tavatessaan, mutta hetken juttelun jälkeen he tajusivat etten ole paikallinen valkoinen sekä kohtelin heitä tasa-arvoisena itseni kanssa, jolloin myös heistä jäi hyvä fiilis minulle. Tapasin toki myös aitoja valkoisia paikallisiakin, mutta suurimmaksi osaksi he olivat minun sukupolveni joukosta. Valkoiset paikalliset tuntuivat olevan myös hieman loukkaantuneita kun kuulivat minun olevan matkalla Etelä-Afrikan lisäksi myös Lesothoon ja Swazimaahan. Lähes kaikki tapaamani valkoiset paikalliset eivät olleet koskaan käyneet kummassakaan maassa, vaikka niihin on niin helppo mennä. Silmiin pisti myös se, että kaikissa valkoisen omistamissa majataloissa sekä hostelleissa (eli melkein kaikissa joissa yövyin) työntekijät olivat kaikki mustia, jotka tekivät kaiken työn. Omistajat vain ottivat minut ystävällisesti vastaan, jonka jälkeen he menivät tekemään omia hommiaan. Mustat hoitivat siivoamiset, aamupalan kokkailut, lakanoiden vaihdon jne...

Tuntuu, että tämä aika vuodesta on paras aika matkustaa tänne. Lämpötilat eivät ole vielä kesän kuumimmat, sadekausi on vasta alkamassa ja myös turistisesonki alkaa vasta joulukuun puolesta välistä. Reissun sää oli kyllä lähes paras mahdollinen; vettä ei juuri ollenkaan satanut ja lämpötila oli toki pikkaisen liian kuuma ajoittain, mutta ei tästä parempaa oikein voi toivoa.

Auto on ehdottomasti paras tapa tutkia näitä maita. Tiet olivat pääsääntöisesti hyvässä kunnossa ja
liikenne toimii muutenkin sujuvasti. Toki täällä toimii myös julkinen liikenne, mutta kun juttelin muiden turistien kanssa jotka matkaavat julkisilla, niin kyllä se aika rasittavalta kuulosti. Isompien kaupunkien ulkopuolelle matkustaessa on käytettävä minibusseja. Ne ovat ahtaita ja lähtevät liikkeelle vasta kun ne ovat täynnä.

En sano rankkauksesta vielä mitään, annetaan ajan vähän kulua ja makustellaan asiaa. Uskoisin kuitenkin varsinkin Lesothon nouseva aivan kärkikahinoihin mukaan. Etelä-Afrikasta jäi vielä niin paljon näkemättä, että tänne on pakko tulla vielä uudestaan. Seuraavaksi sitten Jennin kanssa, ja kohteena silloin maan läntinen osa.

Kiitoksia kaikille lukijoille ja varsinkin ahkerille kommentoijille. Terveisin yksinäinen soturi.