Meksiko & Kuuba 13.1.-10.4.2026

Cantona, Puebla, Mexico.

Jo kolmatta vuotta putkeen ainakin toinen meistä on skipannut Suomen talven ikävimmät kuukaudet ja aloittanut reissun heti tammikuussa. Tänä vuonna pakoilemme Suomen synkkyyttä Meksikoon ja Kuubaan, ja molempiin maihin olemme kaavailleet kuuden viikon mittaista reissupätkää.

Odotamme molemmista kohdemaista paljon, mutta erityisesti Meksiko on keikkunut ”bucket listojemme” kärkisijoilla jo vuosikymmenen ajan. Monipuolisessa ja eksoottisessa maassa kaikkein kiehtovinta on tietysti monipuoliset luontokohteet sekä alkuperäiskansojen jättämä perintö. Näiden tuttujen asioiden lisäksi odotamme myös hieman epätavallisempaa asiaa. Koskaan ennen emme ole olleet yhtä innoissaan kohdemaan ruoista, kuin mitä me nyt olemme Meksikon keittiöstä. Ties kuinka monella reissulla ja kuinka monessa kaupungissa olemme googlettaneet parhaimman oloisen meksikolaisen ravintolan ja menneet sinne syömään intoa puhkuen.

Karkeasti kuvailtuna reissun Meksiko-osuus tulee keskittymään sisämaaseikkailuihin ja Kuuba rannikkoon, mutta voisin lyödä vetoa, että luvassa on joitain yllätyksiä puolin ja toisin.

13.-16.1. Tiistai, Keskiviikko, Torstai & Perjantai

Lentoon lähtö aamulla kello 6:30 ei ole paras mahdollinen lähtöaika. Saimme sentään viitisen tuntia nukuttua, sillä yövyimme maanantain ja tiistain välisen yön lentokenttähotellissa. Kolmen ja puolen tunnin lento Pariisiin toimi pienenä alkulämpönä raastavan pitkää 12 tunnin rupeamaa Meksikon pääkaupunkiin: Mexico Cityyn. On se vaan myönnettävä, että alkavat nämä pitkät lennot tuntumaan vuosi vuodelta raskaammilta. Pitkätkin piinat tuppaavat kuitenkin loppumaan ja parisen tuntia lennon laskeutumisen jälkeen olimme löytäneet tiemme AirBnB asuntoon, aivan ydinkeskustan tuntumaan. Kuten arvata saattaa: olimme hyvin väsyneitä. Saavuimme kämpälle kello 19:30 paikallista aikaa ja kun aikaero on Suomeen nähden kahdeksan tuntia, oli matkustuksemme lentokenttähotellilta kestänyt aika tarkalleen täyden vuorokauden.

Rytmimme olivat aika sekaisin varhain keskiviikko aamuna, sillä nousimme sängystä jo aamu viideltä. Toki nukuimme noin kahdeksan tuntia, mutta potemassamme univelassa olisimme toivoneet ainakin muutaman tunnin pitempiä unia. Saimmepahan ottaa aamun ultra rennosti ja siitä huolimatta aloitimme kaupunkiin tutustumisen jo puoli yhdeksältä.

Aamutuimaan korkealla sijaitsevan (= kaupungin keskikorkeus 2 240 metriä) pääkaupungin lämpötila näytti vain kymmentä astetta, mutta auringon noustessa alkoi elohopea nopeasti kohota. Suomen paukkupakkasiin tottuneina, ei kymmenenkään astetta tuntunut yhtään hassumalta. Ydinkeskustan kadut olivat hyvin rauhallisia, mistä syystä emme ehkä saaneet niistä täysin oikeaa kuvaa, mutta siitä huolimatta ne herättivät aidon meksikolaisen ”viban”. Kun ravintoloiden ja kauppojen omistajat valmistelivat tilojaan uuteen päivään, kadulle kantautui Meksikolle tyypillistä rytmikästä musiikkia. Vaikka useimmat liikkeet olivat vielä suljettuina, niiden ovia suojaavat peltirullat olivat täynnä värikkäitä graffiteja ja taidokkaita maalauksia, mitkä tekivät kaduista aidommat.

Esimerkki graffiteista.

Kaupungin keskusaukiolle vievällä tiellä oli vielä joulu.

Ydinkeskustan hulppein kävelykatu.

Reissun tacolaskuri:
Jenni: 3
Joppe: 3

Kaupungin pieni China-Town.

Iltapäivän kierroksella keskustan kadut olivat jo huomattavasti aamua vilkkaamat, mutta edelleen emme uskoneet kävelevämme yli 20 miljoonan ihmisen kaupungissa. Ensimmäisen päivän perusteella Mexico City ei ehkä ole suurten nähtävyyksien runsaudensarvi tai muutenkaan visuaalisesti erityisen näyttävä. Sen sijaan aito tunnelma seurasi meitä oikeastaan minne vain satuimmekaan menemään.

Vierailimme myös erikoisessa kirjastossa, jossa koostui sisäpihasta ja useasta tämänkaltaisesta huoneesta.

Torstaina meitä yhä vaivannut ”jetlagi” teki tehtävänsä, emmekä jaksaneet tehdä kiipeilyn sekä lähes pakollisen Deacathlon shoppailujen lisäksi mitään muuta. Puolustukseksemme moisesta laiskottelusta voidaan mainita, että kulutimme kiipeilyhalliin matkoineen aikaa yli viisi tuntia. Decathlon puolestaan on maailman paras urheiluliike, emmekä haluaisi ostaa vaatteita tai urheiluvälineitä mistään muusta kaupasta.

Tällaisen kiipeilykeskuksen kun saisi Jyväskylään.

Tacolaskuri:

Joppe: 7

Jenni: 7

Viimeisen Mexico City päivän kulutimme kaupungin tutkimiseen. Päivä lähti käyntiin ihan hyvillä yöunilla, siitäkin huolimatta, että kaupungin hälytyssireenien ulvonta herätti meidät sikeästä unesta. Pelkkä sireeni ei ehkä olisi meitä edes herättänyt, mutta puhelimiemme tärinä yhdessä sireenin kanssa toimi takuuvarmana herätyskellona. Ulkoa kantautuva koirien haukunta ja ihmisten hysteerinen kuuloinen äänehdintä sai meidät ihmettelemään mitä oli tapahtunut, mutta puhelimiimme tullut hätäviesti kertoi kyseessä olevan maanjäristys. 4,9 magnitutin järistys miltei 400 kilometrin päässä ei vetänyt vertoja 2024 vuoden Etelä-Amerikan reissulla kokemillemme järistyksille Chilessä ja Perussa, joten pystyin suhtautumaan tämän kertaiseen järistykseen kyljen käännöllä. Jennillä meni hieman pidempään saada unen päästä kiinni, mutta noin tunnin päästä me molemmat löysimme itsemme jälleen höyhensaarilta.

Pikkuinen.

Perjantain päänähtävyydeksi muodustui koko maan tärkein arkeologinen museo, joka toimitti mainiosti jokaisen reissumme kiintiö museokäyntiä. Vaikka museoon oli matkaa noin seitsemän kilometriä, päätimme taittaa sen kävellen. Saisimmepahan samalla katsella kaupungin päätietä, pilvenpiirtäjien reunustamaa: Avenida Paseo de la Reformaa. Autoteiden välissä kulkeva kevyenliikenteenväylä teki matkasta oikein leppoisen käppäilyn, vaikka suuria nähtävyyksiä ei matkan varrelle sattunutkaan.

Torre de LatinoAmerica, pilvenpiirtäjä näyttäytyi lähes jokaisesta ydinkeskustan korttelista. 

Avenida Paseo de la Reforman pilvenpiirtäjiä.

Pitkän kävelyn päätteeksi saavuimme museon edustalle. Vasta siinä vaiheessa paljastin Jennille museon viiden euron pääsymaksusta. Jenniä alkoi hieman epäilyttää olisiko museo sen arvoinen, mutta päätimme kuitenkin käydä tutustumassa. Vasta museon oven edessä huomasimme ainoastaan Meksikon kansalaisten pääsevän sisään viidellä eurolla ja ulkomaalaisille museo kustantaisi puolet enemmän. ”Mitäh! Se maksaakin 10 euroa.” sanoimme yhteen ääneen järkyttyneinä. Menimme vähäksi aikaa istumaan ja katsomaan kuvia museosta. Jos kuvat olisivat olleet aivan jäätäviä, olisimme ehkä saattaneet maksaa suolaisen pääsymaksun. Kuvat eivät kuitenkaan säväyttäneet sillä tavoin, että museo olisi kahden nettotuntipalkkamme arvoinen. Niinpä poistuimme museolta lähimpään metroasemaan ja matkustimme takaisin kämpille.

Perjantain Happy Hour hinnat eivät todellakaan pettäneet. Litran olut ja jäätävä Mango Mojito maksoivat viitisen euroa.

Calle Regina, kävelykatu oli keskustan viihdyttävin kävelykatu. Se oli täynnä hyviä syöttölöitä.

Tyylikästä street artia.

Kaupungin keskusaukiolla oli meneillään kuukauden mittainen näyttely, jossa paikalliset taiteilijat ovat koristelleet 200 kaktusta monin tavoin.

Keskusaukion suuri katedraali.

Tarvittiin näköjään perjantai ilta, jotta Mexico City alkoi muistuttaa miljoonakaupunkia.

Tacolaskuri

Joppe: 11

Jenni: 11

Huomenna matka jatkuu autolla, eli aikamme Mexico Cityssä on tullut päätökseensä. Meksikon pääkaupungin kanssa kävi oikeastaan vähän samalla tavalla kuin monen muunkin megakaupungin kanssa. Ennakkoon latasimme kaupunkiin valtavasti potentiaalia, mutta lopputulema noudatti tuttua kaavaa. Mexico City menee samaan kastiin Bangkokin ja Kairon kanssa: kaikista löytyy aito tunnelma, edullinen hintataso ja loistava ravintolatarjonta, mutta muuten ne eivät onnistuneet suuremmin säväyttämään.

Vaikka kaupungin nähtävyydet eivät aivan vastanneet odotuksia, ruoka ei todellakaan tuottanut pettymystä. Enää meidän ei todellakaan tarvinnut käyttää Googlea meksikolaisen ruoan etsimiseen, sillä pieniä tacokärryjä saattoi tulla vastaan peräti viisi kappaletta yhden ainoan korttelin matkalla. Tacojen tuoksu seurasikin meitä lähes yhtä tiuhaan kuin ilmassa leijuva kannabiksen katku, jota haistoimme jatkuvasti, vaikkei itse polttajia koskaan näkynytkään.

Tätä meillä on luvassa seuraavat kuusi viikkoa. :P Saa nähdä mitä puntari näyttää reissun jälkeen...

17.-19.1. Lauantai, Sunnuntai & Maanantai

Lauantaina puolelta päivin olimme matkustaneet metrolla lentokentälle, josta saimme alle vanhan tutun: Hyundai i10 -auton, joka toimi kulkuneuvonamme usean kuukauden ajan sekä Chilessä että Perussa. Lentokentältä lähdön jälkeen saimme todistaa Mexico Cityn ruuhkien vastaavan kaikkia legendoja, ja ajoaikaa oli kulunut jo pitkälti päälle tunti, kun pääsimme vihdoin metropolialueen ulkopuolelle.

Seuraavaksi matka-ajan pidentäjäksi osoittautui lounaspaikan metsästys. Odotimme Meksikon pohjoisnaapurin kulttuurin levinneen tänne etelään vahvasti, minkä seurauksena moottoriteiden varrelta löytyisi pikaruokaloita ruuhkaksi asti. Odotuksemme eivät käyneet toteen: ravintolat tuntuivat olevan kiven alla. Lopulta jouduimme koukkaamaan Cuernavacan -kaupunkiin, josta lopulta löysimme kadunvarsi tacoravintolan, mutta ensin meidän oli kärvisteltävä jälleen yhdissä ruuhkissa.

Tämä ravintola ei ainakaan ollut turisteille suunniteltu paikka.

Ruuhkien vuoksi noin 200 kilometrin ajomatkaan kului odotettua enemmän aikaa, emmekä kerenneet vierailemaan eräällä maya rauniolla ennen sen sulkeutumista. Näin ollen ajoimme suoraan päivän lopulliseen määränpäähän: Taxcon -kaupunkiin.

Tacolaskuri:

Joppe: 15

Jenni: 15

Sunnuntaiaamuna nukuimme ennätys pitkään: heräsimme vasta 8:30! Ehkä alamme pikku hiljaa tottumaan kahdeksan tunnin aikaeroon. Tai sitten unta riitti pitempään puolen yön jälkeen alkaneen live-musiikki esityksen takia. Orkesteri soitti meksikolaista perinnemusiikkia aivan jäätävällä voluumilla aina aamukuuten asti. Herättyämme päätimme, että jatkossa pyrimme varaamaan viikonloppuyöt mahdollisimman rauhallisen oloisista paikoista (Toisaalta: odotimme myös tämän yöpymisen olevan rauhallinen, koska se sijaitsi usean kilometrin päässä Taxcosta).

Koska eilen kulutimme oikeastaan koko päivän Taxcoon ajamiseen, minua hieman epäilytti olisiko kaupunki matkan arvoinen. Sain kysymykseen nopeasti vastauksen. Jätimme auton parkkiiin kaupungin kapealle pääväylälle, josta jatkoimme matkaa vielä kapeammille mukulakivipäällysteisille ja jyrkkärinteisille teille. Vuoren rinteessä ristiin rastiin kiemurtelevat kapeat kadut muodostivat melkoisen sokkelon, johon olisi ollut helppo eksyä jos emme olisi kiinnittänyt huomiota etenemiseen. Jo lyhyen kävelymatkan jälkeen pystyimme hyvillä mielin todeta Taxcon olevan yksi maailman visuaalisesti kauneimmista kaupungeista. Valkoiset rakennukset, kapeat kadut ja niitä pitkin kulkevat vanhat Volkswagen kuplat tekivät kaupungista valokuvaajan paratiisin.

Taxcon keskustan levein katu.

Yksi kuplavolkkareista. Lähes joka toinen vastaantullut auto oli kupla.

Taxco, Cristo Rey näköalatasanteelta käsin.

Ei ollut aivan yhtä suuri Taxcon Jeesus-patsas kuin Rio de Janeiron.

Kumman värin valitsisit?

Kaiken edellämainitsemamme lisäksi Taxco on tunnettu hopeastaan. Vaikka kaivostoiminta on jo päättynyt, työskentelee kaupungissa yhä 3 000 hopeaseppää. Emme olleet kiinnostuneita tutustumaan tähän puoleen kaupungista sen enempää, mutta koskaan aikaisemmin emme ole nähneet niin montaa hopeakorumyymälää kuin Taxcon kaduilla.

Jenni ja hänen lempilintunsa.

Huomaa Jeesus-patsas kukkalan päällä oikealla.

Taxco oli ehdottomasti käymisen arvoinen sekä pitkän ajomatkan ja kallisarvoisen reissuajan väärti. Ennen kaupunkiin ajamista se ei kuitenkaan löytynyt ensisijaisten reissukohteittemme kärkisijoilta. Päätimme ajaa sinne suoraan Mexico Citystä, koska odotimme sopivaa sääikkunaa pääkaupungin itäpuolella kohoavan tulivuoren: Iztaccíhuatlin huiputtamiseen. Onneksi Taxco osoittautui hyväksi kohteeksi, sillä huono sää jatkuu yhä edelleen yli viisi kilometrisen jättiläisen ympärillä. Enää emme raaski odottaa suotuisaa säätä, joten valitettavasti joudumme lykkäämään Iztaccíhuatlin retkeä ehkä jopa seuraavaan Meksikon matkaan saakka. Vuorikiipeilyn sijaan ajelimme 200 kilometrin ajomatkan vuoren itäpuolelle sekä Pueblan -kaupunkiin.

Ennen kaupungin keskustaan ajamista, pääsimme vihdoin korkkaamaan kauan odotetun kuntosalitreenin. Olimme niin innoissaan treenistä sekä todella hyvästä salista, että ruoskimme itsemme täyteen zombi-kuntoon. Näin ollen Pueblan keskustaan lähti laahustavat CRW:läiset. Pueblan keskusta oli muuten täysin tavanomainen latinalais-amerikkalainen kaupunki, paitsi että sen rakennusten pastellinvärein maalatut seinät ihastuttivat meitä.

Pueblan pastellinväriset rakennukset.

Viihdyttävä ja eläväinen kävelykatu.

Taco-laskuri:

Joppe: 17

Jenni: 17

Meillä ei tunnu olevan onnea korkeiden tulivuorien huiputukseen sen enempää, kuin mayaojen raunioidenkaan kanssa. Tiistai aamuna olisimme aloittaneet kiipeilyn miltei 4 500 metriä korkean La Malinchen huipulle, jos kelit olisivat suosineet. Liiallinen pilvimassa esti nämä suunnitelmat ja vaihtoehtoinen suunnitelmamme Cholula-raunioiden tutkimiseen vesittyi niiden ollessa kiinni. Pystyimme sentään kiipeämään raunioiden viereisen kirkonkukkulan päälle, josta avautui ihan kelpo näkymät Pueblan kaupunkiin.

Our Lady of Remedies kirkko 

Ei näköjään saada tarpeekseen meksikolaisesta ruoasta, kun sitä pitää ihan kämpilläkin vääntää.

Illalla saimme pientä lohdutusta pettymysten sarjaan, kun pilvet hieman väistyivät ja mahtava Popocatépetl -aktiivinen tulivuori näyttäytyi AirBnB kämppämme kattoterassilta.

21.1. Keskiviikko

Jos keli olisi tänään ollut suotuisa, olisimme kiivenneet jonkin Pueblaa ympäröivien tulivuorien päälle. Ei ollut onni edelleenkään myötä, joten matkaa oli jatkettava kiipeilyneitsyyden kummitellessa takaraivossa.

Puolitoistatuntia itään, ja olimme saapuneet Veracruzin osavaltioon sekä lähelle Orizaban kaupunkia. Seuraavaksi kahdeksi yöksi majapaikkanamme toimi tiilimökki, joka sijaitsi havumetsän peittämässä vuoristorinteessä. Säätiedotukset lupailivat kuluvalle päivälle pilvistä keliä, mutta siitä huolimatta näkyvyys noin kolmen kilometrin korkeudessakin oli vähintäänkin tyydyttävällä tasolla. Jospa onnemme oli vihdoin kääntynyt, sillä kelit näyttivät suosivan ainakin tulevat kolme päivää. Mökin lähistöllä sijaitsi pari komeaa tulivuorta, jotka jäivät vielä odottamaan vuoroansa, sillä keskiviikkona tyydyimme vain pikku käppäilyihin mökin lähiympäristössä.

Teimme kaksi erillistä käppäilyä, joista ensimmäinen suuntautui: Piedra del Aguila -kalliolle.

Auringonlaskuksi nousimme noin sata metriä mökkiämme korkeamman kukkulan päälle.

Tiilimökkimme oli ihan tunnelmallinen, mutta ilman lämmitystä se oli turhan kylmä.

22.1. Torstai

Reissun ensimmäiseen luontoelämykseen meni luvattoman kauan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Aloitimme aamupuuron keiton jo aamu viideltä ja auto starttasi parin kymmenen kilometrin ajomatkaa varten vähän kuuden jälkeen. Emme lähteneet heti ensimmäiseksi vaellukseksi kiipeämään yli viisi tonnisen tulivuoren päälle, vaan kohteeksi valikoitui 3 150 metriä korkea: Cerro Tepoztécat -vuori.

Yön pimeys kerkesi juuri väistyä aloittaessamme käppäilyn. Oikeastaan koko kuuden kilometrin matka huipulle asti kulki metsikköä pitkin, emmekä täten saaneet nauttia näkymistä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta laisinkaan. Kyseinen poikkeus olikin sitten sieltä parhaimmasta päästä. Sekä Cerro Negra (= 4 640 metriä) että Pico de Orizaba (= 5 636 metriä) tulivuoret ilmestyivät näkyviin heti lähtökorkeuden tasangolla sekä uudestaan lähellä huippua, jolloin metsikkö viimein väistyi.

Kyl on komea tuo Pico de Orizaba varhaisen aamun auringossa.

"Pääsisinköhän minä joskus tuonne kiipeilemään?" hän ajatteli kaiholla.

Kerkesimme jo ajatella komeiden tulivuorien olevan koko vaelluksen hienoin näkymä, mutta Tepoztécat vuoren korkeimman kohdan näkymät Meksikon lahden suuntaan pistivät tosissaan kampoihin. Lämpimästä merivedestä mantereelle vyöryvä pilvimassa ja sen seasta nousevat utuiset vuoret maalasivat sellaisen näkymän, jota on vaikea päihittää.

Hui! Matkalla näkyi myös villieläimiä.

Ei näi Meksikon lahtea pilvien takaa.

Vaelluksen jälkeen päivää jäi vielä niin paljon jäljelle, että lähdettiin vielä käymään läheisessä Mendozan kaupungissa. Tässä tuleva MLB tähti harjoittelee (huomaa keltainen pallo tulossa kohti kuvan keskellä).

Mendozan hedelmätori oli ihanan värikäs.

23.1. Perjantai

Pähkäilimme kovasti miten tämä ja huominen päivä tulisi menemään. Lopulta päädyimme hyvään suunnitelmaan niin fiiliksemme kuin kelienkin puolesta. Perjantaiksi säätiedotukset lupailivat hieman pilvisempää keliä, joten päivä oli hyvä ottaa kaupunki/lepopäivänä. Muutama satametriä mökkimme alapuolella levittäytyvä laakso on monien kaupunkien koti, joidenka joukosta kohteeksi valikoitui Orizapan -kaupunki. Odotuksemme eivät olleet kovin korkeat: ajattelimme kaupungin olevan vain yksi muiden joukossa. Saimme kuitenkin kokea positiivisen yllätyksen, sillä erityisesti kaupungin läpi virtaavan joen rantaraitilla käppäily oli oikein mukavaa. Jokea reunustavien nättien rakennuksien ja sen ylittävien siltojen lisäksi saimme yllätykseksemme pällistellä eksoottisia eläimiä. Emme edelleenkään ole suuria eläintarhan faneja, mutta kun kerran ilmaiseksi eläimiä pääsi pällistelemään, niin mikäpäs siinä sitten.  

Orizaban läpi virtaava joki.

Joenrantaraitti.

Kookas veijari.

Viidakon kuningas syyttömänä vangittuna. :´(

Illaksi nousimme takaisin vajaaseen kolmeen kilometriin. Kuvassa ylväät Hyundaimme sekä Pico de Orizaba.

Taco-laskuri:

Joppe: 20

Jenni: 20

24.1. Lauantai

Eilinen päivä oli lepopäivä ainoastaan siksi, että lauantain suunnitelmat olivat kaikkea muuta kuin rentouttavia. Kaksi aiemmin epäonnistunutta tulivuorihuiputusta kaivoivat syvältä sisintäni, joten kolmatta mahdollisuutta ei saanut jättää käyttämättä (Jenniä asia ei tosin vaivannut samalla tavalla). Kohta selviäisi, tuleeko Meksikon korkeimmasta vuoresta, 5 636 metrisestä Pico de Orizabasta, minun kolmanneksi ja Jennin toiseksi korkein valloitettu huippu. Kun sopiva sääikkuna kiipeilylle avautui, suurin epävarmuus ei niinkään liittynyt kiipeilykykyymme tai kuntoomme, vaan tien kuntoon, joka johtaisi vaelluksen aloituspaikkaan.

Jotta huipulle pääsy ei jäisi ainakaan ajasta kiinni, olimme asettaneet herätyksen kohtalaisen varhaiseen ajankohtaan, kello 3:45. Eilisillan ulkoa kuuluneen musiikin ja koirien haukunnan vuoksi minä nukuin vain noin neljä tuntia, kun taas Jenni joutui aloittamaan rankan kiipeilypäivän kahden ja puolen tunnin unilla. Pikaisen aamupalan jälkeen lähdimme taittamaan 15 kilometrin ajomatkaa, jonka onnistuessaan piti päättyä 4 016 metrin korkeuteen. Tie jatkui asfaltoituna peräti yhdeksän kilometriä, jonka jälkeen nousimme yllättävän helposti määränpäähän ajoittain hiekkaista ja ajoittain tiilipäällysteistä reittiä pitkin. Nyt huipulle pääsy olisi enää meistä itsestämme kiinni. Vaellus lähti liikkeelle klo 5:50 upean tähtitaivaan alla.

Ennen auringonnousua, neljän kilometrin korkeudessa ja tammikuisessa Meksikossa, kylmyys on itsestään selvää. Koska emme ottaneet reissulle mukaan lentokoneen ruumaan meneviä matkatavaroita, päällämme olleet vaatteet eivät riittäneet pitämään meitä lämpiminä. Puoli seitsemän aikaan tullut päivänvalokaan ei tuonut helpotusta, sillä auringon valo saapui Orizaban etelärinteelle vasta kahdeksan maissa. Auringon vihdoin näyttäytyessä alkoi kuitenkin puhaltaa kohtalaisen kova tuuli, joka käytännössä kumosi auringon tuoman lämpimän helpotuksen. Vasta viiden kilometrin korkeudessa, neljän ja puolen tunnin kävelyn jälkeen, tunsimme itsemme ensimmäistä kertaa lämpimiksi.

Auringonnousu oli tervetullut piristys kiipeilyurakkaamme.

Jenni painaa urhoollisesti noin 4 300 metrin korkeudessa. Taustalla näkyy toinen komea tulivuori: Sierra Negra (4 640 metriä).

Matka oli sujunut muuten hyvin: tietä ja hyvää polkua pitkin edeten, mutta yhdessä vaiheessa teimme etenemisestä turhan raskasta. Erehdyimme parhaasta reitistä ja päädyimme pehmeän hiekan peittämään erittäin jyrkkään rinteeseen, jossa yksi eteen otettu askel valutti meitä puolikkaan askeleen taakse. Tällaisessa ”motivaatiomontussa” askeltaminen olisi raskasta missä tahansa, mutta viiden kilometrin korkeudessa se oli suorastaan musertavaa.

Tässä vaiheessa hiekalla kävely vielä sujui (ei tajuttu ottaa toista kuvaa upottavassa kohdassa. Ei vain siinä äherryksessä tullut mieleen.)

Hieman viiden kilometrin korkeuden jälkeen Jenniä alkoi vaivata tuntemattomiksi jääneet vatsavaivat, eikä hänen kiipeilystään tullut enää mitään. Pidimme pitkän tauon ja toivoimme vaivojen katoavan, mutta turhaan. Näin ollen kohti huippua jatkoi enää vain yksi seikkailija.

Yritin taistella matkaa mahdollisimman nopeasti, jotta Jenni ei joutuisi odottamaan määräänsä pidempään. Ennen liikkeelle lähtöä kerroin Jennille palaavani takaisin kahden tunnin kuluessa. Pysyin hyvin tavoiteajassa aina 5 400 metrin korkeuteen asti, mutta sen jälkeen homma hankaloitui. Rinne jyrkkeni noin 75 asteiseksi, ja kun yritin kiivetä sitä pikavauhtia, alkoi päässä heittää. Emme olleet selvästikään vielä kovin hyvin aklimatisoituneet näihin korkeuksiin, mikä selittäisi huimauksen. Minun oli parempi pitää aina vähintään kolme raajaa kiinni vuoressa, jotta huimaus ei kaataisi minua. Siitä huolimatta metrit vähenivät, ja saavuin suuren kraatterin korkeimmalle reunalle tunnin ja kolmen vartin kuluttua Jennin luota lähtemisestä.

Noin 5 550 metrissä ja noin 75 asteen kulmassa.

Huipulla! Tässä kraatterin korkeinta reunaa.

Todistusaineistoa.

En onneksi myöhästynyt antamastani ajasta puolta tuntia enempää. Siitä sain kiittää vuoren rinnettä peittävää hiekkaa, jota pitkin ylösnouseminen oli helvetillistä, mutta alas tulo taivaallista. Ehkä taivaallinen on hieman liioittelua, sillä hiekan pöllyäminen likasi kaiken ja ajoittaiset rinteessä olleet kivenmurikat olivat kaataa minut.

Saavuttuamme takaisin autolle pystyimme todeta, että meidän molempien suoritukset olivat kovia, vaikka vain toinen seikkailijoista pääsi tavoitteeseen asti. Pico de Orizaba kuuluu niiden vuorien joukkoon, joiden päälle kiipeäminen oli samanaikaisesti mahtavaa ja aivan perseestä.

Aikamoinen jättiläinen tuli juuri kiivettyä!

Kiipeily-statsit. Vasemmanpuoleinen on Jopen ja oikeanpuoleinen Jennin. Yli viiden kilometrin korkeudessa kiipeileminen aiheutti jälleen kerran kovat päänsäryt meille molemmille.

25.1. Sunnuntai

Meillä oli selvästi hieman univelkaa, sillä sunnuntaiaamuun heräsimme mukavilta kymmenen tunnin unilta. Aamupalan jälkeen aloitimme ajomatkan Jennin synttäreiden viettopaikkaan. Xalapan kaupunki sijaitsee 75 kilometrin päässä Orizabasta koilliseen. Ajomatkamme sinne kulki sen länsipuoleisella ylängöllä 2 400 metrin korkeudessa. Kun tie alkoi laskeutua kohti kaupunkia, maisema tuntui hyvin tutulta. Neljä päivää aiemmin, kun ensi kerran laskeuduimme Mendozan ja Orizaban kaupunkeihin, ylängöltä alas laskeutuva tie ja sitä ympäröivä luonto olivat hyvin samankaltaisia.

Olimme varanneet majoituksen Xalapan viereisestä Coatepecin kaupungista, joka sijaitsee vain 1 200 metrin korkeudessa. Alemman korkeuden huomasi heti: ilmastoidusta autosta noustuamme kuumankostea ilma alkoi heti hiostuttaa. Tähän asti koko reissu on paria poikkeusta lukuun ottamatta kulkenut yli kahden kilometrin korkeudessa, mistä syystä lämpötilatkin ovat olleet verrattain vilpoisia. Nyt saimme ensimmäistä kertaa kokea kunnon hellettä (oiva synttärilahja viluisuudestaan tunnetulle Jennille!).

Coatepecissä oli kovat juhlat käynnissä kuten kaikissa muissakin Meksikon kylissä sekä kaupungeissa, ja joka ainoana viikonloppuna.

Tälläiset ruokakojut ovat kaupunkien parhainta antia ja etenkin silloin, kun reissaillaan näin halvassa maassa.

Illalla kiipesimme Coatepecin keskellä kohoavan kukkulan päälle. Itse kukkulalta ei ollut hienoja näkymiä usvaisuuden takia, mutta tämä katu juuri ennen kukkulaa oli retken parasta antia.

Emme suinkaan ajaneet suorinta reittiä Coatepeciin, vaan pysähdyimme noin puolivälissä matkaa Laguna de Texcacin -kraatterijärvelle. Sata metriä järven pintaa korkeammalle kohoavilta kraatterin reunoilta katseltuna järvi näytti epätodellisen vihreältä. Maisemasta tuli mieleen vuonna 2013 vierailemamme Ecuadorin Quilotoan järvi. Jalkamme olivat aika puhki eilisestä, mutta en voinut vastustaa kiusausta käydä heittämässä reissun ”talviturkki” tässä todella eksoottisessa paikassa. Uidessa en ikinä olisi uskonut sen olevan lähes 40 metriä syvä. Se selvisi vasta myöhemmin kämpillä, kuten myös se, että samoissa vesissä asuu erittäin harvinainen suolaisessa vedessä viihtyvä salamanterilaji. Taylorinsalamanteria ei nimittäin tavata missään muussa paikassa kuin tässä nimenomaisessa kraatterijärvessä. 

Nousemassa kraatterin reunalle. Tässä kuvassa on meidän mielestä aika klassinen Meksiko-näkymä. Oletko samaa mieltä?

Noin sadan metriä korkeamman kraatterin reunan valloituksessa ei ollut tarpeeksi haastetta, joten pitihän sitä vielä päästä vähän korkeammalle.

Laguna de Texcac.

Kyllä kelpaa!

Ensimmäisen vajaan kahden viikon seikkailut.

26.1. Maanantai

Jennin syntymäpäiville sattui koiranilma. Vettä satoi aamusta iltaan ja eilinen helle oli muisto vain. Meksiko ei ole kaikkein merkittävin kahvintuottajamaa, mutta kaikki kahvi mitä maassa tuotetaan, tulee Xalapan alueelta. Sadepäivä oli oiva päivä tutustua erääseen kahvitilaan, joka toimi myös museona. Vajaalla viidellä eurolla saimme kattavan kierroksen ja pääsimme tietysti maistamaan itse mustaa kultaa. Aikaisemmin supermarketista ostamamme meksikolainen kahvi ei ollut mieleemme, mutta tilalla maistamamme herkku oli makuhermoja miellyttävää Arabica-pavuista keitettyä keskipaahtoista kahvia. Tästä lähtien loput Meksikossa viettämämme aamut saamme nauttia samaista kahvia, sillä tilalta matkaamme lähti kaksi puolen kilon pussukkaa.

Kahvimuseo.

Pääsimme ensimmäistä kertaa maistamaan kahvipapua ennen prosessointia. Ei ikinä uskoisi, että niin raikkaan makuisesta pallerosta tulee lopulta kahvia.

Paahdon jälkeistä herkkua. Taustalla hyvän tourin meille pitänyt nainen.

Sadepäivän sekä maanantain (= ei ollut Jennin toivomaa live-musiikkia saatavilla) takia ilta kului elokuvateatterissa, ja sitä ennen söimme nostalgisessa: Appelbee´sissä. (Nostalginen siitä syystä, että kävimme kyseisessä ketjuravintolassa vuonna 2015 USA:ssa, jolloin erityisesti Jenni innostui paikasta. (Mainittakoon vielä, että se oli ensimmäinen kerta kun maistoimme nachopeltiä: eikä paluuta enää ollut…)

27.1. Tiistai

Kelit eivät Xalapan alueella suosineet, sillä tänäänkin heräsimme täysin pilviseen ja viileään keliin. Show must go on: aamupalan jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa. Halusimme välttää Meksikon kalliita moottoritiemaksuja ajamalla Coatepecistä pois pienempiä teitä pitkin. Vuoristoisen metsikön keskellä kiemurteleva tie oli sen verta huonossa kunnossa, ettemme ole varmoja, oliko ratkaisumme kymmenen euron säästön arvoinen. Fiiliksemme rauhaisaan köröttelyyn oli kuitenkin verrattain korkea, minkä ansiosta mateleva matka kulki ihan kivasti.

Päivän lopullinen määränpäämme oli vuoristoisen viidakon ympäröimä Cuetzalanin kaupunki, mutta ennen sinne saapumista pääsimme vihdoin tutustumaan reissun ensimmäiseen Amerikan alkuperäiskansojen jättämään raunioon. Cantonan kaupunki perustettiin yli 2 000 vuotta sitten ja sen kukoistuskautena siellä asui yli 90 000 ihmistä. Espanjalaiset löysivät kaupungin hylättynä 1 500-luvulla ja nykyarvioiden mukaan intiaanit jättivät sen 1050-vuoden paikkeilla. Usean neliökilometrin kokoiselle alueelle levittäytyvässä rauniokaupungissa kierteleminen, oli yksi parhaista historiallisista kokemuksista, minkä olemme reissuillamme kokeneet. Käytännössä emme usean tunnin aikana nähneet muutaman vartijan lisäksi yhtään ketään ja kaupungin monet pyramidit olivat todella näyttäviä, taustalla kohoavasta tulivuoresta puhumattakaan. Samalla raunioita kiertäessä, luimme hieman kaupungin historiasta, josta erityisen kiinnostavaa oli Cantonan pallopelikulttuuri. Kaupungin asukkaat pelasivat raskaalla monen kilon painoisella kumipallolla erikoista pallopeliä, jossa pelivälineeseen sai koskea ainoastaan reisillä, kyynärpäillä ja lantiolla. Varsinaisia sääntöjä ei kunnolla tiedetä, mutta se tiedetään, että hävinneen joukkueen kapteeni (joskus myös voittajajoukkueenkin) tapettiin ja uhrattiin jumalille.

Cantonan rauniot eivät pettäneet! 

Uskomatonta, että saimme kulkena näin upeassa paikassa vain kaksistaan.

Yksi kahdestakymmenestäseitsemästä pelikentästä.

Raunioiden visuaalisen kauneuden kruunasi tämä taustalla näkyvä: Volcán de Pizarro -tulivuori.

Cantonassa oli useita kuvan vasemman laidan pyramidejä.

Taco-laskuri:

Joppe: 24

Jenni: 24

28.1. Keskiviikko

Cuetzal sijaitsee vain reilun kilometrin korkeudessa. Eilinen päivä puolitoista kilometriä korkeammalla ylängöllä oli pelkkää auringonpaistetta, mutta heti alemmissa korkeuksissa kohtasimme täysin pilvisen ja sumuisen sään. Emme antaneet sen haitata ja lähdimme heti aamupalan jälkeen tutustumaan yhteen alueen monista kanjoneista. Matka ei ollut pitkä, mutta Meksikon huonot tiet hidastivat nopeuttamme reippaanlaisesti. Kun viimein pääsimme perille, näkivät paikalliset naiset meidät ja huusivat paikalle oppaan. Pian meille selvisi, ettemme saaneet jatkaa matkaa keskenään, vaan matkaa olisi jatkettava 30 euroa per nenä veloittavan oppaan kanssa. Pelkkä opas olisi jo riittänyt meille hylkäämään koko kanjonin, johon suuri hintalappu laittoi vielä sinetin päälle.

Onneksi pikku kaupunki Cuetzalanin keskusta lunasti sekä ylitti odotuksemme. Kaupungin suuri kirkko ja valkoiset talot vetivät vertoja jopa Taxcolle, mutta Taxcossa oli enemmän nähtävää ja sen tunnelma oli parempi. Cuetzalan on turistirysämäisempi kuin Taxco, vaikka ei sitäkään voi mihinkään Venetsiaan verrata.

Cuetzalanin kapeita katuja.

Tutustuimme myös hieman ympäröivään viidakkoon.

Näimme nämä kanat tässä paikassa jo päivällä ja myöhemmin illalla ne nukkuivat yhä samassa paikassa. 

Illalla kaupunkiin nousi sumu.

Harmi ettei kaupungin suurin kirkko ollut valaistu.

Taco-laskuri:

Joppe: 27

Jenni: 26

29.1. Torstai

Olimme valmistautuneet tämän päivän yli 200 kilometrin ajomatkaan mielestämme hyvin, mutta siitä huolimatta turhautumisilta ei kuitenkaan vältytty. Ensimmäinen sadan kilometrin pätkä kulki pienempiä vuoriston keskellä kiemurtelevia teitä pitkin. Neulanterävät mutkat, ajoittaiset kaameassa kunnossa olevat tietpätkät ja äärimmäisen tiheästi viljeltyt liikennetöyssyt kiristivät kaikki hermojamme omalta osaltaan. Kaiken tämän jälkeen luulimme pahimman olevan jo ohitse, kun viimeisestä sadasta kilometristä peräti 70 kilometriä tulisi kulkemaan moottoritietä pitkin. Odottamaton tietyö pysäytti liikenteen kuitenkin täysin ja nähdessämme meksikolaisten tekevän u-käännöksiä lähimmälle rampille, päätimme itse tehdä samoin. 16 kilometrin mittaisella kiertotiellä jouduimme matelemaan äärimmäisen hiljaista vauhtia uskomattomassa liikenneruuhkassa. Olemme kohdanneet reissujemme aikana monia hirveitä ajopäiviä ja tämän päivän ajomatka nousee aivan kärkikastiin. Siitä asti, kun vuokrasimme auton, olemme risteilleet Pueblan ja Veracruzin osavaltioissa vuoron perään, mutta nyt kun saavuimme määränpäähän: Canón Pena del Airelle, olimme saapuneet Hidalgon -osavaltioon. 

Tällainen hidastetöyssyjen helvetti oli yksi syy, miksi 200 kilometrin ajomatka venyi kuuden tunnin mittaiseksi.

Canón Pena del Aire.

Jos emme koskaan olisi nähneet yhtäkään kanjonia, olisi Canón Pena del Aire varmasti säväyttänyt ihan satasella. Kokemuksemme vuoksi tämä hieno luonnonnähtävyys jäi vähän lappeaksi ja oikeastaan suurin nautinto sinne pääsyssä oli pitkän ajomatkan loppuminen ja hermo-oluen juominen.

Kanjonilta ajelimme yöksi läheiseen: Pachucan -kaupunkiin. Tämänkertainen AirBnb asunto sijaitsi todella aidossa naapurustossa ja jäimme innolla odottamaan huomista kaupunkipäivää.

30.1. Perjantai

Naapurustomme oli todella aito, ainoastaan paikallisen (ehkä vähän köyhemmän) väestön asuttama. Samaa voidaan sanoa aamun treeni-lokaatiosta. Aamupuurot massuissamme kävelimme parin korttelin päähän asunnostamme, josta löytyi pieni crossfit-tyyppisiä treenejä harjoittava sali. Ajattelimme ensiksi tehdä omatoimisen treenin, mutta päätimme kuitenkin liittyä meksikolaisen valmentajan vetämään ryhmätreeniin. Todella rankka 45 minuutin jalkarääkki oli mukavaa vaihtelua tavanomaisiin treeneihimme, jonka lisäksi treenaaminen yhdessä paikallisien asukkaiden kanssa toi mukanaan oman hohtonsa.

Pienestä salista löytyi kaikki tarpeellinen.

Taustalla näkyy jopa pieni kiipeilyseinä.

Pachucan voittokulku jatkui heti, kun lähdimme suihkun jälkeen käppäilemään kohti sen ydinkeskustaa. Kaupungista tuli mieleen Bolivian pääkaupunki La Paz, koska molemmat kaupungit sijaitsevat vuorten ympäröimässä laaksossa ja vuorien rinteitä peittää runsaat slummimaiset asuinkorttelit. Juuri tällaisissa kortteleissa itsekin majoituimme. Harvoin tulee talsittua niin aidoilla kaduilla kuin mitä Pachucan vanhankaupungin korttelit meille tarjosivat. Kun kaupungin tunnelma, aitous ja näyttävyys ovat tällä tasolla, voidaan se automaattisesti nostaa parhaimpien kaupunkien harvalukuiseen joukkoon. 

Kaupungin kadut olivat täynnä hienoja graffitteja ja muraaleja.

Vuorien rinteitä peittävät asuinkorttelit.

Pääaukion keskellä kohoava torni.

Aidosta tunnelmasta kertoo monesti se, että olemme Jennin kanssa iso nähtävyys vastaan käveleville paikallisille. Pachucassa länsimaiset turistit ovat selvästi harvinaisuus, sillä käänsimme jatkuvasti paikallisien katseet. 

Kummasti saa väreillä piristettyä vähän karumpaakin talorypästä.

31.1. Lauantai

Tammikuun viimeinen päivä kului hyvin pitkälti asioiden hoitelun parissa. Ensiksi siirryimme Pachucasta Ixmiquilpanin -kaupunkiin, jonka jälkeen pesimme pyykit, täytimme noin 30 litran vesikanisterivarastomme ja kävimme parturissa.

Kuvateksti on jo kuvassa.

Mietimme tosissamme onko tämän lammen vesi vain vihreäksi värjättyä asfalttia. Siltä se nimittäin näytti.

1.2. Sunnuntai

Tänään olisimme halunneet vierailla Tolantongon -kuumilla lähteillä, mutta koska kohde on niin suosittu, ei sinne ollut mitään järkeä lähteä viikon ruuhkaisimpana päivänä. Keksimme nopeasti vaihtoehtoisen suunnitelman, jonka seurauksena Tolantongon vierailu siirtyi huomiseen. Aluksi epäilimme hieman uutta suunnitelmaamme tutustua läheisen Presa Zimapán -tekojärven ympäristöön, mutta jo ajomatkan aikana kaikki epäilykset hälvenivät. Tie Ixmiquilpanista luoteeseen kulki juuri sellaisen maiseman halki, millaiseksi olimme Meksikon luonnon pienestä pitäen kuvitelleet.

Kuivahko maasto ja kaktukset: aivan kuin seikkailisimme Lucky Luken sarjakuvissa.

Pysäytimme auton lähes 300 metriä järveä korkeammalle kohoavaan maastoon. Laitoimme vaelluskengät jalkaan ja lähdimme liikkeelle pysytellen maaston korkeimmassa kohdassa sekä noudattaen järven rantaviivaa. Meillä ei ollut mitään tietoa kulkisiko valitsemassamme reitissä polkuja, eikä myöskään siitä, kuinka kauan vaelluksemme tulisi kestämään. Korkeassa maastossa jouduimme ajoittain väistelemään kaikenkarvaisia piikikkäitä kasveja, mutta suurimmaksi osaksi eteneminen oli helppoa. Vaikeudet alkoivat vasta, kun sain päähäni laskeutua järven rantaan ja kävellä sitä kautta takaisin autolle. Laskeutuminen korkeasta maastosta vaati useamman hankalan kalliokiipeilyosuuden sekä piikkipensasviidakon läpi puskemista. Naarmuilta ei siis vältytty, eikä myöskään holtittomalta putoamiselta. Kiipeillessäni alas parin metrin mittaista kallio-osuutta huikkasin Jennille: ”Kaippa tuo kivi kestää”, ja tartuin oikealla kädelläni vankan oloiseen kallionkulmaan. Ei mennyt montaa sekuntia, kun kallionkulma murtui ja putosin alla olevalle tasanteelle. Tasanne paljastui vain kapeaksi kielekkeeksi, josta pudotus jatkui vielä muutaman metrin. Sain pysäytettyä syöksyn vaivoin tarraamalla vasemmalla kädellä kalliosta ja oikealla kantapäällä kielekkeen tasaisesta kohdasta. Vaikka tilanne tuli silmänräpäyksessä, tein vasemmalla jalallani lähes vaistonvaraisesti täydellisen, oppikirjamaisen ”heel hookin”.

Presa Zimapánin järvi.

Kävelyä korkeassa maastossa.

Mm. tällaisia pallokaktuksia jouduimme väistelemään.

Tämän veneen nimi sopisi hyvin myös meille, sillä piikikkäät kasvit eivät meitä voittaneet, eivätkä myöskään haastavat kalliolaskeutumiset.

Vaelluksen viimeinen este.

2.2. Maanantai

Vaikka Tolantongon kuumilla lähteillä vierailee maanantaisin vain murto-osa viikonlopun kävijämääriin verrattuna, riittää siellä silti väkeä. Halusimme vältellä väenpaljoutta kaikin keinoin, ja niinpä asetimme herätyskellon soimaan kuudeksi, jotta saapuisimme lähteille mahdollisimman aikaisin. Suoritimme 40 kilometrin ajomatkan Ixmiquilpanista noin tuntiin ja ensimmäiset kuumat lähteet olivat edessämme ennen yhdeksää. Luonnon synnyttämään, noin 40 metriä pitkään luolaan tihkuu kuumaa vettä vähän sieltä sun täältä ja veden synnyttämä vesihöyry sai luolan tuntumaan kuin olisimme höyrysaunaan astuneet. Sen sijaa luolan viereinen isompi onkalo saa kuuman vetensä vesiputouksesta, joka putoaa sen katosta kovalla paineella. Putouksen synnyttämä virtaus oli sen verta voimakas, että sen vastavirrassa pystyi uida paikallaan. Se oli mukavaa hupia, jonka jälkeen oli mahdollisuus ottaa todella kovakourainen hartijahieronta vesiputouksen syleilyssä.

Miltei Tolantongossa. Varhainen aamu oli vielä pilvinen.

Hetki ennen kuumaan tunneliin sukeltamista.

Kaikki aikaisemmilla reissuilla vierailemamme kuumat lähteet ovat koostuneet korkeintaan muutamista altaista. Tolantongo ei todellakaan voi sanoa samaa, vaan pitemminkin se muistuttaa valtavaa ulkoilmakylpylää. Ensiksi vierailemamme luola ja onkalo sijaitsivat Tolantongon läntisessä päässä, kun taas itäinen pää on kuuluisa mehiläiskennon tavoin vuoren rinteeseen levittäytyvästä kuumien altaiden ryppäästä. Päästäksemme itäiseen päähän, oli meidän käveltävä miltei kolmen kilometrin matka. Kun kyse kerran oli kuumien lähteiden täyttämästä alueesta, olisi matkankin aikana pystynyt jatkuvasti pulahtamaan lämpimään veteen. Alueella virtaa kuumaa vettä nimittäin niinkin paljon, että se riittää täyttämään kokonaisen joen.

Lämpimään jokeen oli padottu kymmeniä tällaisia altaita.

"Hunajakennoaltaat."

Itäisen päädyn altailla. Tämä putous ei ollut niin voimakas, kuin läntisen päädyn onkalon suuri putous.

Päivä oli helmikuun alkuun nähden lämmin, mutta kuitenkin sen verta viileä, että altaiden vesi olisi saanut olla kuumempaa. Hunajakennoaltaiden lämpötila oli ehkä 35 astetta. 

Tolantongo tuntui sen verta ainutlaatuiselta kohteelta, että siellä käyminen oli ehdottomasti käyttämämme rahan ja ajan arvoista. Siitä huolimatta tällainen vesipuistotunnelma ei ole meitä varten ja jos joskus kävisi ilmi, että tällainen samantyylinen paikka löytyy jostain päin maailmaa, emme tuskin tule siellä enää vierailemaan.

Taco-laskuri:

Joppe: 28

Jenni: 27

3.2. Tiistai

Muutama viime päivä on tuntunut meistä niin hektisiltä, että päätimme varata seuraavan majoituksen Tequisquiapanin -kaupungista ja ottaa siellä pari päivää vähän rennommin. Ennen majoitukseen menemistä tutkimme Bernalin -kaupungin sekä sen taustalla kohoavan maailman kolmanneksi suurimman monoliitin. Vaellus monoliitin juureen on jonkinlainen ”must do” kokemus Bernalissa, mistä syystä mekin sinne lähdimme. 1,5 euron pääsymaksu oli todella kallis, kun ottaa huomioon vaelluspolun pituuden sekä sen näkymät, jotka olivat ainakin meidän standarteilla todella vaatimattomat. Monoliitti oli parhaimmillaan vasta Bernalin vanhankaupungin näteiltä kortteleilta, joidenka väleistä se pilkahti näkyviin vähän väliä.

Eilen kuumilta lähteiltä ajelimme reilun kolmen tunnin matkan takaisin Presa Zimapánin rannoille ja täten saimme viettää yömme näinkin näteissä maisemissa.

Tulee aivan VanLife ajat mieleen.

On CRW:läisten aamupala niin herkullista, että myös kotkat ilmaantuivat sitä himoitsemaan.

Pääsimme maistamaan myös vähän erilaisia tacoja (tai Joppe pääsi). Tacos con guacamole and heinäsirkka.

Pena de Bernal on maailman kolmanneksi suurin monoliitti, heti Gibraltarin ja Rio de Janeiron Sokeritoppa vuorien jälkeen. Pena de Bernal syntyi yli 10 miljoonaa vuotta sitten tulivuoren sisään jähmettyneestä magmasta. Eroosion kuluttamana itse tulivuori sen ympäriltä on kadonnut ja jäljelle on jäänyt vain sen sisällä ollut magma. 

Bernalin katujen tunnelmaa.

Taco-laskuri:

Joppe: 31

Jenni: 27

4.2. Keskiviikko

Pidimme lupauksemme ottamalla tämän päivän levon kannalta. Toki joku voisi sanoa, ettei sellainen päivä, jossa suorittaa reilun kahden tunnin rankan kuntosalitreenin ole kunnollinen lepopäivä.

Tequisquiapanin pääaukio.

Tequisquiapan on tunnettu viini- sekä juustoalue. Juustoa pääsimme maistamaan jo eilen, kun ostimme sitä Bernalista lähtiessämme. Paikallista viiniä sen sijaan emme päässeet maistamaan, vaikka kovasti yritimmekin. Tequisquiapanin ravintoloissa paikallisista viineistä pyydettiin yli 20 euron hintaa, ja niinpä jouduimme tilaamaan herkullista chileläistä viiniä tämän, niin ikään herkullisen pizzan kyytipojaksi.

 5.2. Torstai

Säätiedotukset näyttivät vihdoin hyvää keliä Pinal de Amolesin -kaupunkiin sekä sitä ympäröivään vuoristoon. Lähdimme innoissaan ajelemaan sinne heti aamupalan jälkeen ja odotimme aamun pilvisen kelin selkenevän hetkenä minä hyvänsä. Sankka pilvipeite jatkui läpi ajomatkan ja ennen määräpäähän; yli 2 400 metrin korkeuteen saapumistamme, tie johdatti meidät suoraan sumupilveen. Olomme oli vielä optimistinen, sillä säätiedotusten mukaan pilvien pitäisi väistää ennen kello yhtä, eli noin tunnin päästä. Optimismi mureni hetki hetkeltä ja lopulta pilvet eivät väistäneet koko päivänä. Pieni erhe säätiedotuksissa on ymmärrettävää, mutta silloin, kun ne lupailevat täyttä aurinkoa kello neljästä eteenpäin ja keli jatkuu täydessä sumussa auringonlaskuun asti, ei ymmärrystä hirveästi löydy.

Matkan aikana emme vielä osanneet aavistaa sään jatkuvan kuvankaltaisena.

Pinal de Amoles.

Tämä koira seurasi meitä koko päivän ja nukkui huoneemme ulkopuolella vielä seuraavana aamunakin.

Emme keksineet mitään muuta tekemistä sumuisessa pikkukaupungissa kuin grillaamisen. Olihan se huomattavasti parempi vaihtoehto, kuin hyisen kylmässä huoneessamme kököttäminen.

6.2. Perjantai

Vielä Suomessa tätä reissua suunnitellessa emme osanneet aavistaa, että Cuatro Palos -näköalapaikka olisi tällainen rahastus-, turismi- ja byrokratiahelvetti, kuin se todellisuudessa onkaan. Ei se mitään: onneksi olemme vuosien kokemuksen ansiosta oppineet etsimään vaihtoehtoisia sekä paljon coolimpia tapoja tutustua tällaisiin äärimmäisen hienoihin, mutta massaturismin pilaamiin paikkoihin. Käppäily Cuatro Palosiin on helppo, noin 20 minuutin sunnuntailenkki, kun taas meidän keksimämme reitti on verrattavissa kovatempoiseen maratoniin. Meillä ei ollut epäilystäkään pystyisimmekö suorittamaan yli 25 kilometrin vaelluksen, jossa nousu- ja laskumetrejä kertyisi miltei kaksi kilometriä, vaan epäilymme kohdistuivat ainoastaan säätidotusten oikkuiluun. Varhainen aamu ainakin lupasi hyvää, sillä puuron keittely majapaikan ulkokeittiössä sujui pilvettömän tähtitaivaan alla.

Taivas pysyi kirkkaana vielä auringonnousun jälkeenkin ja reilun 20 kilometrin ajomatkan jälkeen olimme saapuneet vaelluksen aloituspaikkaan, noin tuhannen metrin korkeuteen. On hieman hassua laskeutua ensiksi 2 400 metristä autolla alas tonnin korkeuteen ja kohta lähteä vaeltaen nousemaan takaisin samoihin korkeuksiin. Näin pitkälle todelliset hyvän tunnelman metsästäjät ovat näköjään valmiita menemään, jotta pääsisi eroon ihmispaljoudesta.

Ennen vaelluksen alkamista tutkimme tämän vanhan luostariraunion.

Lähdimme tälle pitkälle vaellukselle ensisijaisesti luonnonrauhan sekä hienojen näkymien vuoksi. Kivaa plussaa retkelle kuitenkin loi se fakta, että reittimme tulisi kulkemaan alueella asuneiden intiaanien tekemillä poluilla. Ehkä tästä syystä polut osoittautuivat tavanomaisia vaelluspolkuja leveämmiksi sekä parempikuntoisiksi.

Ensimmäisen kolmen kilometrin ajan kuljimme kuivuneiden jokien muodostaman tasangon läpi. Tasangossakaan ei ollut mitään vikaa, mutta sen päätyttyä aloitimme pitkän nousun, mikä sai meidät välittömästi unohtamaan eilisen pettymyksen. Polku kulki eroosion kuluttamassa ympäristössä seuraten tasaisesti nousevaa harjannetta. Tämän ansiosta näkymät olivat koko ajan hyvät ja koska vaelluksemme oli niin pitkä, kerkesimme nähdä ympäristöä todella monipuolisesti.

Alle kahden kilometrin korkeudessa maasto oli kaktuksien ja muiden kuivassa maaperässä viihtyvien kasvien peittämää...

...kun taas korkeampaa, kosteampaa ja viileämpää vuoristoa peitti vihreänä helottavat metsät.

Pitkä vaellus ja rankat nousut alkavat selvästi painamaan. 

Huipulta käsin pystyimme nähdä kaikki kävelemämme polut vaelluksen aloituspaikan luostariraunio mukaanlukien.

Huipun jylhät näkymät ovat sanoinkuvailemattoman kauniit ja hauskuutta hommaan toi tämä pitkänaruinen keinu, jossa kovat vauhdit tuntuivat mahanpohjassa asti.

Kahdenkymmenenkuuden kilometrin vaellus kulutti koko päivän ja saavuimme takaisin autolle pilkkopimeässä.

Taco-laskuri:

Joppe: 43

Jenni: 39

7.2. Lauantai

Tänään vuorossa oli jälleen pitkä ajomatka ja koska viimekertainen ajopäivä oli niin perseestä, päätimme pätkiä matkan osiin suunnittelemalla kaksi pitempää pysähdystä. Ensimmäinen pysähdys koitti vanhan tutun Bernalin hujakoilla, jossa pääsimme vihdoin maistamaan meksikolaista viiniä. Olimme jo moneen otteeseen pyrkineet viininmaisteluihin tässä maassa, mutta syystä tai toisesta emme koskaan päässeet maistamaan ”punaista kultaa”. Nyt kun vihdoin pääsimme haluamallemme pienviinitilalle, tuotti meksikon viini pettymyksen. Viinitilan omistaja kehui viinejänsä ja tarjoili meille puolimakeaa punaviiniä, joka oli kuin liian makeaa mehua. Jos käynnistä jotain hyvää haluaa hakea, niin ainakaan emme ole koskaan kokeneet tällaista viinimaistelua. Omistaja toi meille pullollisen viiniä pöytään ja siinä se.

Törkeän kallis viini (350 pesoa = 16 euroa) ei ollut hyvää, mutta todella kookas snack-lautanen sen sijaan meni kuin kuumille kiville.

Matkan toisen pysähdyksen teimme: San Miguel del Allenden -kaupungissa. Mäkinen ja värikäs kaupunki oli näyttävä, mutta suuret turistilaumat pilasivat sen tunnelmaa. Tunnin visiitti 60 000 ihmisen kaupugissa ei ehkä ole tarpeeksi muodostamaan kunnollista mielipidettä, mutta olimme kuitenkin tyytyväisiä, ettemme jääneet kaupunkiin yöksi.

San Miguel del Allenden keskusaukio.

Tällaisia örvelöitä liikkuu näköjään muulloinkin kuin pelkästään Kuolleiden päivänä. 

Kun yksi hattu ei ole tarpeeksi.

Kaksi pysähdystä melkein 300 kilometrin ajomatkalle toi kivaa piristystä, mutta tällä kertaa tiet olivat sen verran hyviä, ettei matka olisi ollut mahdottoman tuskainen yhdellä istumalla taitettavaksikaan.

8.2. Sunnuntai

Eilisen ajomatkan päätteeksi saavuimme muutaman kilometrin päähän Guanjuaton -kaupungista, jossa kirjauduimme jälleen yhteen AirBnB-asuntoon. Tunsimme molemmat olomme huonovointisiksi heti aamusta, mutta onneksi voimaa piisasi sen verran, että jaksoimme lähteä tutkimaan Guanjuaton keskustaa.

Keskustaan päästyämme tunsimme itsemme entistäkin onnekkaammiksi, sillä kaupungin kadut, tunnelma ja ainutlaatuisuus olivat vertaansa vailla. Alkureissusta vierailemamme Taxcon jälkeen emme uskoneet minkään muun kaupungin yltävän sen tasolla, ainakaan enää tämän reissun aikana. Monet Meksikon kaupungit ovat kuitenkin olleet todella hienoja ja niiden joukosta Guanjuato nousee kaikkein korkeimmalle. Ainut negatiiviseksi asia Guanjuatossa oli hieman suurempi turistimäärä moniin muihin Meksikon kaupunkeihin verrattuna, mutta siitä huolimatta kaupunki onnistui säilyttämään vähintään tyydyttävän tunnelman. Turisteja pääsi kätevästi pakoon todella kapeille sokkelomaisille kujille sekä kaupungin alla kiemurtelevaan tunneliverkostoon.

Ensiksi saavuimme Pípilan suositulle näköalatasanteelle.

Laskeuduimme kaupunkiin. Kuvassa näkyy tunneliverkostoon sukeltava aukko.

Tien ylle kurottavat ja tukitolpin tuetut asunnot olivat mielenkiintoinen näky. Ei varmaan täyttäisi suomalaisia rakennusstandardeja tämä.

Yksi kaupungin suosituimmista nähtävyyksistä: Callejón Beso (Suudelman kuja), jossa kaksi parveketta ovat vain 68 sentin päässä toisistaan. Legendan mukaan Doña Ana, varakkaan ja ankaran miehen tytär rakastui Don Carlosiin, köyhään kaivosmieheen. Anan isä vastusti suhdetta ja uhkasi lähettää tyttärensä luostariin tai naittaa hänet rikkaalle espanjalaiselle aateliselle. Rakastavaiset alkoivat tapailla salaa asuntojen parvekkeilla sen jälkeen, kun Don Carlos oli vuokrannut vastapäisen talon. 

Tarina päättyy traagisesti, kun eräänä yönä Anan isä yllätti heidät suutelemasta parvekkeilla. Raivostuneena hän iski tikarin tyttärensä rintaan. Don Carlos ehti antaa Analle vielä yhden viimeisen suudelman tämän elottomalle kädelle ennen kuin tyttö menehtyi. Legendan mukaan murtunut Carlos teki myöhemmin itsemurhan hyppäämällä läheisen kaivoksen syvyyksiin.

Legenda on tehnyt parvekkeista pusupaikan turisteille.

Guanjuaton suurin marketti.

Meitä vaivannut tauti teki lopulta tehtävänsä.

Guanjuaton tunneliverkosto rakennettiin 1700-luvulla maanalaista jokea verten, jotta kaupunki säästyisi tulvilta. 1960-luvulla rakennettu pato kuivatti tunnelit, jonka jälkeen ne asfaltoitiin. Tänäpäivänä tunnelit muodotavat yli kahdeksan kilometriä pitkin tieverkoston, jossa on myös kävelyteitä sekä bussipysäkkejä. Ilman tunneliverkostoa Guanjuaton kapeat kadut olisivat jatkuvasti täysin tukossa, mutta nyt maanpäälinen liikenne näytti soljuvan sujuvammin kuin monissa muissa Meksikon kaupungeissa.

Maanalainen tieverkosto näkee välillä päivänvaloakin.

Tunnelit kulkevat ristiin rastiin.

Sinne vain maan uumeniin.

Taco-laskuri:

Joppe: 46

Jenni: 42

Päivitystä matkareittiimme.

9-11.2. Maanantai, Tiistai, Keskiviikko & Torstai

Meillä oli kova hinku päästä taas kuntosalille, mutta tunsimme olomme vielä sen verta heikoiksi, että oli parempi jättää hikoilut vielä väliin. Eipä ollut kuitenkaan yhtään hullumpaa lähteä Guanajuaton uusintakierrokselle varsinkin, kun nyt kaupungista oli helpompi nauttia hieman terveempänä.

Poikkeamme niin paljon massasta, ettemme voineet ottaa pusukuvaa kuuluisilla parvekkeilla, vaan nappasimme sen tällaisessa paikassa.

Guanajuatossa oli nättiä, minne vain sattui menemään.

Värikkäiden rakennusten lisäksi seinissä oli myös taidetta. Tässä kajahtanut ritari: Don Quijote kohtaa vihollisensa.

Tässä taas sattuu ja tapahtuu vaikka mitä.

Tässä yksi esimerkki kaupungin kapeista kujista.

Tiistaina jatkoimme matkaa taas uusille huudeille. Otimme suunnaksi Guanajuatosta etelään siintävän: Morelian -kaupungin. Tämän päivän ajomatka olikin viimeinen kerta, kun liikumme muualle kuin itään. Morealian jälkeen meidän on aloitettava paluumatka Mexico Cityä kohti. Kolmen tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme vihdoin salille, jonka jälkeen ilta kului raukeassa mielentilassa uudesta AirBnB asunnosta nauttien.

Keskiviikko oli ehkä koko reissun rennoin päivä. Oikeastaan ainoa mainitsemisen arvoinen asia oli Morelian keskustan tutkiminen. Vietimme kaupungilla kolmisen tuntia ja lopputulemaksi totesimme kaupungin olevan aika tylsä.

Morelian mielenkiintoisin nähtävyys oli tämä vanhan kirkon sisälle perustettu kirjasto.

Istuva Jenni ja taustalla näkyy kaupungin suurin katedraali.

Ryyppäävä luuranko.

Erityisesti Jenni (= suuri Harry Potter fani) tykkäsi tästä velhomaailman mukaan sisustetusta kahvilasta.

Vasemmanpuoleisen juoman nimi oli: Kermakalja (= makea, voita ja kermavaahtoa sisältävä juoma, jossa ei kuitenkaan ollut alkoholia.)

Oikeanpuoleinen juoman nimi: Expelliarmus (= Munatotipohjainen juoma.)

Perjantaina siirryimme jälleen lähemmäksi Mexico Cityä. Puolitimme usean tunnin ajomatkan tehokkaalla selitreenillä matkan varrelle osuneessa kaupungissa. Hikisinä kaasuttelimme loput matkasta: Valle de Bravon -kaupunkiin. Meille meinasi tulla vähän kiirus ennen auringonlaskua, mutta kerkesimme kuitenkin tehdä kaikki sunnittelemamme asiat. Asuntoon kirjautinen, pikainen syöminen ja helppo, mutta hikinen nousu satametrisen kivisen kalliopylvään päälle tulivat kaikki tehtyä ennen pimeän tuloa.

Kallion päälle oli mahtava kavuta syömään loppuja ruokia ja nauttimaan hyvistä näkymistä: Valle de Bravon -tekojärvelle.

Angél del sol.

12.-13.2. Perjantai & Lauantai

Valle de Bravossa heräsimme jälleen lämpimään ja aurinkoiseen säähän. Kelit ovatkin viime päivien aikana muuttuneet lämpimämmiksi, eikä iltaisinkaan ole tullut enää kylmä. Niin se vain taitaa Meksikon lyhyt talvi olla jo ohitse. Reissailumme jatkui hyvin rentona, ja perjantain ohjelmaksi muodustui vain helpohko nousu läheiselle vuorelle sekä Valle de Bravon keskustan tutkiminen. Vuorinousu oli oikein mukava lenkki, mutta kaupunki sen sijaan osoittautui turhan suosituksiksi turistikohteeksi.

Vuoren huippu osoittautui suosituksi riippuliitolähtöpaikaksi.

Mitä Joppe näkee erikoisesti katkenneessa puussa?
- Hauskan kiipeilypaikan. 

Valle de Bravon keskustaa.

Rantaraitti oli kaupungin miellyttävin mesta, vaikka sielläkin liikuskeli toureja kauppaavia hiostajia.

Valle de Bravon ympäristö on aina talvisin miljoonien monarkkiperhosten koti.

Rento teema reissailussamme jatkui vielä lauantainakin, kun siirryimme Zinacantepecin -kaupunkiin. Päivä kului nopeasti ajamisen, kuntrosalitreenin ja vähän pidemmän ravintolakäynnin parissa.

Taco-laskuri:

Joppe: 47

Jenni: 43

15.2. Sunnuntai

Jos tässä on muutamat viime päivät menneet vähän rennommin, niin tänään oli aika tasata puntteja. Herätyskello pärähti soimaan tuotteliaan ihmisen aikaan kello 4:00. Kaurapuurot nassuun ja nokka kohti Nevado de Toluca -tulivuorta.

Ajaminen pilkkopimeillä Meksikon teillä on vähän holtitonta, sillä jos liikennetöyssyjä on välillä vaikea havaita päiväsaikaankin, ei pimeällä niitä meinaa nähdä lainkaan. Onneksi alkumatkan jälkeen eteemme kiilasi joku autoilija, kaiketi paikallinen, ja hänen peesissä töyssyt olivat helppo havaita. Viimeisen hitaan hiekkatieosuuden jälkeen olimme vihdoin valmiit päivän koitokseen ja huiputus sai alkaa ikävän tuulisessa sekä kylmässä säässä hieman ennen kuutta.

Neljän kilometrin jälkeen olimme jo nousseet miltei 500 metriä korkeutta ja koko huiputus alkoi tuntumaan vain rutiinivedolta. Vuorilla on kuitenkin tapana jyrketä ennen huippua, mistä syystä Tolucan toinen viidensadan nousumetrin taivalluksemme osoittautui aikamoiseksi urakaksi. Jyrkimmät osuudet tarjosivat monipuolisesti haasteita: jalat alta vievä hietikko kaatoi meidät muutamaan otteeseen puhumattakaan jäisestä lumesta, mutta kaikkein vaarallisimmaksi osuudeksi osoittautui hankalat kiipeilyt murenevalla kalliolla. Kaikista vaikeuksista kuitenkin selvittiin vain vähillä naarmuilla ja kohtasimme 4 640 metriä korkean kraatterinreunaman: Pico del Águilanin kymmenen pintaan. Tuuli vaivasi edelleen, mutta kraatterin reunan takaa ilmestynyt aurinko sekä ilmiömäiset näkymät kraatterijärvelle piristivät mieltämme.

Nousua heinikossa aamuvarhaisella. Nevado del Toluca sijaitsee suurien kaupunkien, kuten Mexico Cityn ja Tolucan vierustassa. Nevado del Toluca on yksi monista vuorista, jotka ympäröivät tätä valtavaa kaupunkien täyttämää laaksoa, jossa asuu yli 20 miljoonaa ihmistä. Tiheästi asuttua laaksoa ympäröivät vuoret muodostavat "kulhomaisen" rakenteen, joka estää tehokkaasti saasteiden haihtumista. Tässä kuvassa tuo saastekerros on mainiosti nähtävillä.

Jyrkkää nousua lumen ja kivikon peittämässä rinteessä.

Viimeiset kiipeilyt ennen huippua.

Huipulla! Pilvien ja saasteiden seasta pilkistää kaksi komeaa tulivuorta: Iztaccíhuatl (5 230 metriä) ja Popocatépetl (5 452 metriä).

Nevado del Tolucan vaellus oli siinä mielessä poikkeuksellinen vuorikiipeilyretki, ettei meidän tarvinnut palata takaisin samoja askeleita pitkin. Monesti vuorien huipuille kulkee ainoastaan yksi reitti jokaista ilmansuuntaa kohti, ja koska autot eivät ainakaan vielä aja ilman kuljettajaa, on takaisin alas melkein pakko kulkea samaa reittiä pitkin. Olimme tohkeissamme Águilan huipulla, koska saimme päättää menisimmekö kraatterin reunaa pitkin itään ja nousisimme samalla: Pico del Frailen huipulle (4 690 metriä). Fraile edustaa Tolucan korkeinta kohtaa ja alunperin meidän oli tarkoitus lompsia myös sinne, mutta koska Frailen pohjoisrinnettä peitti niin nätti lumikerros, päätimmekin suunnata kraatterinreunaa pitkin etelään.

Nevado del Tolucan kraatterijärvi.
Eikö sinustakin tuo lumikerros Frailen rinteillä ole niin nätti, että teimme oikean päätöksen?

Jennin kiipeilyskilssit koetuksella.

Jennin takana kohoaa: Pico del Águilan.

Ilman noita valmiita askelia tämä rinne olisi ollut huomattavasti hankalampi.

Edessä siintää kraatterin pohjoisreunamaa.

Kuinka sitten palasimmekaan autolle, kun kerran emme kulkeneet samaa reittiä pitkin? Kuljettuamme kraatterinreunaa pitkin sen pohjoisimpaan kohtaan, laskeuduimme pari kilometriä alas ja kuljimme loppumatkan (vähän tylsästi) hiekkatietä pitkin.

Ilman hienoja näkymiä Pico del Águilanille hiekkatieosuus olisi ollut todella tylsä.

Tämä kolmikko olivat ainoat ihmiset joita näimme koko päivän aikana.

Olipahan urakka!

16.2. Maanantai

Tälle päivälle olimme suunnitelleet vähän erilaisen vaelluksen. Santuario de la Mariposa Monarca -puistot ovat miljoonien monarkkiperhosten suojelualueita keskisessä Meksikossa. Joka kevät valtavat perhosparvet tekevät pitkän, peräti 4 500 kilometrin muuttomatkan etelään Yhdysvaltojen pohjoisosista sekä Kanadasta. Pojoisesta etelään matkaavaa sukupolvea kutsutaan ”super-sukupolveksi”, koska se suorittaa koko matkan ja viettää sen jälkeen lopputalven horroksessa. Tämä sukupolvi elää 8-9 kuukautta, kun taas etelästä pohjoiseen matkaavat perhoset elävät vain viikkoja ja matkaan tarvitaan kolme-neljä sukupolvea. Muuttomatkan suurin mysteeri onkin se, kuinka kummassa super-sukupolvi löytää saman puun, jossa heidän isoisoisovanhemmat syntyivät. Siitä on noin 20 vuotta, kun näin ensikerran dokumentin tästä ainutlaatuisesta luonnonihmeestä ja siitä asti olen halunnut todistaa sen omin silmin. Jenni sai kuulla Meksikon perhosista vasta pari päivää aikaisemmin, mutta tunsimme kuitenkin samansuuruista intoa.

Kuudesta suojelualueesta valitsimme: Piedra Herradan, koska alueen jyrkät rinteet vaativat jonkin verran ponnisteluja, minkä ansiosta se ei houkuttele niin paljoa kävijöitä. Olisimme halunneet vierailla puistossa jo lauantaina, koska Valle de Bravosta käsin matkaa sinne oli vain 30 kilometriä. Tälle reissulle jo tuttuun tyyliin kaikkein suosituimmat kohteet sattuvat osumaan viikonlopuille, jolloin ne kuhisevat ihmisiä kuin herhiläispesät. Nevado de Tolucan vaelluksenkin olisimme mielellämme tehneet arkipäivänä, mutta jotainhan meidän oli viikonloppunakin tehtävä. Toisaalta sunnuntai ei millään tavalla vaikuttanut Tolucan kävijämäärään, sillä koko päivän kestäneen vaelluksen aikana näimme vain kolme gaúchoa ja nekin vasta loppumatkan hiekkatieosuudella.

Heräsimme jälleen aikaisin kello 6:40 ja lähdimme taittamaan reilun 40 kilometrin ajomatkaa Piedra Herradaan. Matka kulki sujuvasti noin puoleen väliin, kunnes kohtasimme tietyömaan sekä paikallaan kököttävän autojonon. Odottelimme kiltisti autossa miltei tunnin, kunnes kyselimme muilta odottajilta tilannetta. Saimme erilaisia vastauksia ja lopputulemaksi odotusaikaa oli jäljellä vielä tunnista kahteen. Punnitsimme eri vaihtoehtoja ja pohdimme myös kuinka kauan joutuisimme odottamaan paluumatkalla. Lopulta päätimme tehdä u-käännöksen ja ajoimme lähimpään Starbucksiin. Kaikkien huulilla on varmasti sama kysymys; oliko kahvi hyvää?

- Se todellakin oli! 

Tämän missasimme ! 

Yllä oleva on hyperlinkki. Klikkaa siis siitä nähdäksesi perhosia. Älä huoli, siitä ei tule viruksia.

17.2. Tiistai

Tänään oli aika ajella takaisin Mexico Cityn alueelle sekä lähelle lentokenttää. Koska lähestyimme kaupunkia sen länsipuolelta ja lentokenttä sijaitsee kaupungin itäpuolella, oli meidän ajettava jättiläiskaupungin läpi. Onneksi matkaa ei tarvinnut tehdä yhdellä istumalla, sillä pysähdyimme tuttuun kiipeilyhalliin tietysti kiipeilemään, mutta myös salitreeniä varten. Seuraavat neljä tuntia vierähtivät siis nopeasti, minkä jälkeen seuraava kaksituntinen ei kulkenutkaan enää niin vauhdikkaasti. Ajoittain kaupungin korttelit vain vilisivät silmissämme auton kiitäessä satasta moottoriteillä, mutta välillä jouduimme matelemaan ruuhkaisia pikkuteitä pitkin. Loputtomalta tuntunut matka päättyi kello viiden pintaan, kun saavutimme: Teotihuacánin kaupungin ja pääsimme vihdoin aloittamaan kauan haaveilemamme grillailun.

Kummasti alkoi janottamaan, kun näin tämän seinämaalauksen.

18.2. Keskiviikko

Matkailijat saapuvat Teotihuacániin ainoastaan yhdestä syystä, emmekä me tehneet asiaan poikkeusta. Kaupungin alueella sijaitsee yksi Mesoamerikan suurimmista muinaisista kaupungeista. Nimi: Teotihuacán tarkoittaa asteekkien kielellä: ”paikkaa, jossa ihmisistä tulee jumalia.” Alunperin kaupunki ei kuitenkaan ollut asteekkien rakentama, vaan paljon vanhemman tuntemattoman sivilisaation aikaansaannos. Se perustettiin vuonna 100 eaa. ja hylättiin noin vuonna 650 jaa. todennäköisesti sisäisen rappion tuloksena. Kukoistuksen aikaan kaupungissa asui jopa 200 000 ihmistä, mikä teki siitä aikansa suurimman kaupungin Amerikoissa sekä yhden maailman suurimmista.

Ajoitimme vierailumme mahdollisimman aikaiseen aamuun välttääksemme ryysistä. Olimme siis kärppinä paikalla heti aamu kahdeksalta, kun portit avattiin. Saimme heti kiittää päätöstämme, sillä pääsimme käyskentelemään suuren: Kuun Pyramidin päällä sekä sen aukiolla vain kahdestaan.

Matkalla Teotihuácaniin kolme koiraa lähti seuraamaan meitä hieman ahdistellen.

Aivan kuin Turkin Cappadokia all over again. 

OMG! They are coming!

Teotihuácanin toiseksi suurin pyramidi: Kuun Pyramidi.

Kuun Pyramidin päältä.

Teotihuácanin leveä ja pitkä pääväylä: Camino de los Muertos (= Kuolleiden tie.)

Valtavan kokoinen Kuun Pyramidi kalpeni massiivisen: Auringon Pyramidin rinnalla, jonka pohjan ala on lähes yhtä suuri kuin Gizan suuren pyramidin. Korkeudessa Auringon Pyramidi tosin häviää reipppasti egyptiläiselle ”serkulleen”, sillä Auringon Pyramidin korkeus on ”vain” 65 metriä (Gizan korkeus karkeat 138m). Toisin kuin Egyptissä, jossa pyramidit toimivat hautapaikkoina, Teotihuacánin pyramidien käyttötarkoitus on ainakin meidän mielestä huomattavasti fiksumpi. Kaupungin pyramidien huippuja komisti aikoinaan pyhät, puusta rakennetut temppelit.

Kuvan keskellä näkyy valtava: Auringon pyramidi.

Templo del Quetzalcoatl (= Sulkakäärmeen temppeli.) Temppelin seinämät olivat täynnä kiviveistoksia.

Kannatti saapua aikaisin, koska jo kymmeneltä paikka kuhisi ihmisiä.

Aamupäivän kulttuuripläjäyksen jälkeen oli aika palauttaa hyvin palvellut Hyundaimme takaisin vuokraamoon ja nousta Pohjois-Meksikon osavaltioon; Nuevo Leóniin vievän lentokoneen kyytiin. Kone laskeutui Nuevo Leónin pääkaupunkiin: Monterreyhin kello 20:50. Oletimme saapuvamme 25 kilometrin päähän Monterreyn keskustaan reippaasti ennen kymmentä, mutta monen vastoinkäymisen (= Uberin iltataksa olikin melkein tuplasti kalliimpi päivätaksaan verrattuna, mistä syystä päätimme matkustaa bussilla. Edellinen bussi oli varmaan juuri lähtenyt, koska jouduttiin odottamaan seuraavaa melkein tunnin. Kolmen vartin matkustamisen jälkeen jouduttiin odottamaan bussiasemalle tilaamallamme Uberiä melkein varttitunnin.) jälkeen kokkailimme papumuhennosta tortillojen kanssa vasta puoli kahdeltatoista.

Mexico Cityn lentokenttien pisuaarit saavat käyttäjänsä toivomaan, ettei pissa koskaan loppuisi.

Meksikon ensimmäisen osuuden loppusanat:

Meillä oli kovat odotukset Meksikosta, eikä maa ole tuottanut pettymystä. Tacot, quesadillat, nachot ja muut meksikolaisen keittiön herkut ovat olleet todella hyvänmakuisia sekä halpoja. Tiesimme suurin piirtein minkälaista ruoka tulee olemaan, mutta esim. tacojen täyte on hieman yllättänyt. Suomessa tortillat ja tacot täytetään yleensä monipuolisesti jonkinlaisella proteiinilähteellä sekä kasviksilla. Täällä Meksikossa tacot sisältävät järjestään reippaasti lihaa ja vain vähän, tai ei ollenkaan kasviksia.

Luonto on ollut niin hienoa kuin osasimme odottakin, jonka lisäksi kaupungit ovat yllättäneet positiivisesti. Usean Etelä-Amerikkaan suuntautuneiden reissujen jälkeen olemme huomanneet, että vain harvat kaupungit täällä päin maailmaa ovat käymisen arvoisia. Odotimme saman teeman jatkuvan kaikkialla Latinalaisessa-Amerikassa, eli mukaanlukien Meksikossa. Kuinkas ollakaan: tähän mennessä lähes puolet käymistämme kaupungeista ovat osoittautuneet positiivisiksi yllätyksiksi, joiden joukosta kaksi kaupunkia voidaan nostaa maailman parhaimpien kaupunkien joukkoon. Guanajuato nousi Meksikon lempikaupungiksemme, eli jopa taianomainen Taxco jäi sen taakse. Näitä kahta todella kuvauksellista kaupunkia vertaillessa huomionarvoista on se, että kaupungit eivät muistuttaneet toisiansa. Guanjuaton kadut olivat täynnä väriloistoa, kun taas Taxcon valkoiset rakennukset ja kaduilla kurvailevat kuplavolkkarit loivat aivan omanlaatuisen tunnelmansa.

Jos Meksikon yhä käytössä olevat kaupungit ovat säväyttäneet, niin saman ovat tehneet myös käymämme muinaiset rauniokaupungit. Ennen reissun alkua olimme suunnitelleet käyvämme ainakin kymmenessä eri rauniokaupungissa, mutta kun saimme tietää kymmenen euron pääsymaksusta, kaveni rauniot vain kahteen. Teotihuacánin massiiviset pyramidit olivat ehdottomasti näkemisen arvoisia ja aikaisen vierailuaikamme ansiosta saimme nauttia osittaisesta hyvästä tunnelmasta. Tässä vaiheessa reissua Amerikan alkuperäiskansojen kaupunkien voitto menee kuitenkin Cantonan rauniokaupungille, jonka tunnelmaa ja upeutta on vaikea voittaa. Cantona olisi vaikuttava paikka missä vain ympäristössä, mutta osa sen upeutta olivat sen taustalla näkyvät luonnonihmeet, kuten tulivuori Pizarro.

Meksiko voidaan asettaa halpojen reissumaiden joukkoon, mutta ainoastaan silloin, jos matkailija tietää miten reissata halvasti. Tietyissä ravintoloissa joutuu maksamaan itsensä kipeäksi pelkästään ruokien hinnoissa, jonka päälle lisätään automaattisesti vielä 20-25 % tippi sekä verot. Eksyimme tällaiseen ravintolaan vain kerran ja sekin hirvittää yhä edelleen! Rahaa on säästynyt runsaasti myös jätettyämme kokonaan väliin useita luontokohteita, joihin meidän piti alunperin tutustua. Emme osanneet odottaa, että niin moniin Meksikon luontokohteisiin vaadittaisiin pääsymaksuja, pakollisia oppaita ja/tai lupia. Maksoimme ainoastaan yhdestä luontokohteesta ja siitäkin vain euron per. nenä, kun taas loppuihin maksullisiin kohteisiin sniikkailimme ”takaporttien” kautta.

Yksi asia, jossa olisimme voineet säästää runaasti rahaa on bussimatkustaminen. Meksikon bussit ovat äärimmäisen halpoja, kun taas ajaminen on kallista. Oman auton tuoman vapauden vuoksi emme kuitenkaan lähteneet tässä asiassa liiammin säästämään. Pelkästään autonvuokraus oli kohtalaisen kallista, vaikka valitsimmekin jälleen kerran vuokraamon halvimman automallin. Bensalitra maksoi vain euron, mutta moottoriteiden tiemaksut olivat todella tyyriitä: muutaman kerran ainoastaan 25 kilometrin matka kustansi kuusi euroa. Välttelimme moottoriteitä jonkin verran, mutta liikennetöyssähelvetin jälkeen jopa ultrasäästäväinen ihminen ajautuu helposti murtusmispisteeseen, jolloin moottoritiet kutsuivat: maksoi mitä maksoi.

Liikennetöyssyt olivat ensimmäisen reissukuukauden rasittavin ja hermoja koettelevin asia. Jopa kapeille teille oli pystytetty töyssyjä aina 20 metrin välein, vaikka ilman niitäkään kukaan tuskin ajaisi kolmeakymppiä kovempaa. Töyssyjen suuri määrä oli vain osa ongelmaa, sillä suurimmaksi osaksi ne olivat niin v-mäisiä, että vain kolmen kilometrin tuntinopeuskin sai auton iskunvaimentimet koville. Pariin otteeseen en huomannut töyssyjä lainkaan, mikä ei ole ihme, sillä monesti töyssyistä ei varoitettu liikennemerkein, eikä edes katumaalein. Näinä kertoina auto pomppasi oikein kunnolla ja yksi kolauksista sai takakontin sisätilan vanerisen pohjan halkeamaan.

Jatkuvat töyssyt söivät miestä, mutta kaikkein turhauttavinta oli se väärä toivo, jonka kylän loppuminen antoi. Tasainen tie kutsui ojentamaan oikean nilkan suoraksi, ja juuri kun vauhti oli ehtinyt nousta mukavaan matkanopeuteen, vastaan tuli se viimeinen ”loppuvastus”. Yksi ainoa töyssy, joka pakotti pudottamaan vauhdin takaisin kilpikonnatasolle juuri kun vapauden piti alkaa.

Meksikon talvi on lyhyt, eikä edes kovin kylmä. Tammikuussa erityisesti illat ja yöt olivat viileitä, mutta helmikuussa lämpötilat nousivat jo hellelukemiin. Emme olisi joutuneet palelemaan oikeastaan lainkaan, jos Meksikon asunnoista olisi löytynyt edes jokin lämmintyslaite. Sellaisia ei kuitenkaan löytynyt, mistä syystä meinasimme jäätyä. Onneksi sentään nukkuessa ei tarvinnut pääsääntöisesti palella. Siitä pitivät huolen asuntojen paksut peitot. Kylmyys ei meitä siis pitänyt hereillä, mutta Meksikon kaupunkien ja aivan pienempien kylienkin viikonloppubileet sen sijaan meinasivat valvottaa. Reissun ensimmäisen viikonlopun jälkeen ajattelimme, ettemme tulisi viikonloppuisin juurikaan nukkumaan: Taxcon majapaikan vierustassa soitettiin livemusiikkia kovalla voluumilla aamu kuuteen asti. Onneksi Taxcon yöpyminen jäi koko kuukauden äänekkäimmäksi yöksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että muut viikonloppuyöt olisivat olleet täysin hiljaisia. Basson jyske, kova puheensorina, koirien haukunta, kukkojen kiekunta ja ilotulitteiden pauke olivat läsnä jokaisena viikonloppuyönä.

Noin 33,3 % reissua ohi ja 66,6 % jäljellä.

19.2. Torstai

No nyt on lämmin! Heti aamusta kaupungille sännättyämme elohopea kipusi hellelukemiin. Eilisen illan sekä tämän aamun ensimmäisten korttelien jälkeen Monterreyn kaduilla näyttäisi olevan paljon enemmän kodittomia, jengiläisiä ja huumeiden käyttäjiä kuin muualla Meksikossa. Ehkä tämä johtuu vuosien 2010-2012 välisestä ajanjaksosta, jolloin huumekartellit ottivat yhteen Monterreyn kaduilla, eikä sivullisilta uhreilta vältytty. Kodittomien näkeminen on tietysti surullista, mutta toisaalta tykkäsimme Monterreyn todella aidosta tunnelmasta. Siitä kertoo parhaiten se, että emme nähneet lainkaan turisteja, minkä lisäksi meidän läsnäolo vaikutti vahvasti paikallisiin. Monien vastaantulijoiden päät kääntyivät meidän suuntaamme ja useat ihmiset halusivat sanoa meille edes jotain.

Monterrey!

Monterreyssä oli kiva kävellä pitkiäkin matkoja.

Värikäs Barrio Antiguon naapurusto jäi meidän lempialueeksi 

Tämän värikkään kaupan sisällä oli kiva kierrellä, vaikka emme ostaneetkaan mitään.

Ai, että kun osasikin olla hyviä kanatacoja.

Taco-laskuri:

Joppe: 55

Jenni: 50

20.2. Perjantai

Perjantai aamu lähti käyntiin kisastudiossa, kun jännitimme aamukahvien kanssa kuinka Suomen käy Kanadan myllyssä.

Eihän siinä hyvin käynyt.

Päivä oli jo pitkällä, kun ensi kerran astuimme ulos Monterreyn helteeseen. Matkustimme metrolla kaupungin kehuttuun puistoon: Parque Fundidoraan, joka ei kyllä meidän kehuja ansaitse. Puisto olisi ainoastaan kiva urheiluun, mutta kaikki muut aktiviteetit eivät meihin uponneet.

Viikinki- ja fantasiamaailma teemainen pubi.

Hurja viikinkikuningas!

Parque Fundidora.

Perjantai iltaisin Monterreyn pubeissa ja baareissa on runsaasti live-musiikki tarjontaa, ja olimme jo monta päivää uhonneet, että lähdettäisiin tänään kaupungin yöhön. Huilitauko kämpillä venähtikin suunniteltua pitemmäksi ja väsähdettiin jo ilta kahdeksalta.

Ensimmäinen ympyrä on sulkeutunut.

21.-22.2. Lauantai & Sunnuntai

Lauantai lähti käyntiin Monterreyn kiipeilykeskuksessa, jossa vierähti Mexico Cityn kiipeilyjen tavoin yli neljä tuntia. Liikunnallisen päivänaloituksen jälkeen kaipasimme pientä huilia kämpillä, jonka jälkeen päätimme lähteä sinne Monterreyn yöhön (ehkä halusimme todistaa itsellemme, ettemme ole vielä liian vanhoja.) Hyvän illallisen jälkeen astuimme sisään lupaavan oloiseen pubiin, jossa illan bändi jo viritteli kamojansa. Pari cover-biisiä kuunneltuamme emme kestäneet enää hillittömän kovaa desibelimäärää, joten matkustimme metrolla takaisin kämpille. En tiedä todistettiinko tällä pikapyörähdyksellä mitään yhtään kenellekään, sillä me molemmat olimme untenmailla jo hyvissä ajoin ennen puolta yötä.

Monterrey osoittautui ihan kivaksi suurkaupungiksi, mutta emme me pelkän kaupungin takia tänne matkustaneet. Alkuun Nuevo Leon valikoitui reissukohteeksemme siksi, koska Mexico Cityn ja Havannan välinen lento tekee välilaskun Monterreyssa. Tämän tajuttuamme Monterrey lukeutui automaattisesti reissukohteittemme joukkoon, mutta vähän paremmin asiaan paneuduttuamme tajusimme, että Monterreyn ympäristöhän on varsinainen helmi. Etenkin kaupungin eteläpuoleinen vuoristo suorastaan kutsui meitä tutustumaan itseensä, ja näin ollen muutaman päivän kaupunki- visiitti olikin muuttunut kahden viikon mittaiseksi seikkailuksi.

Jotta vuoriston ytimeen pääsisi kunnolla, tarvitsimme käyttöön uuden menopelin. Siispä nappasimme Uberin lentokentän autovuokraamoon, johon olimme tehneet varauksen. Tällä kertaa vuokraus ei kuitenkaan sujunut tutulla rutiinilla. Vuokraamon työntekijä vaati meiltä peräti 600 euron arvoista ylimääräistä vakuutusta, vaikka vuokrasopimuksessa luki, että siihen pitäisi kuulua kaikki pakolliset vakuutukset. Hetken aikaa väiteltyämme, marssimme ulos ja varasimme uuden auton eri vuokraamosta. Koska teimme varauksen niin viime tinkaan, jouduimme odottamaan autoa yli kaksi tuntia. Kun kello viimein löi kolme, saavuimme uuteen vuokraamoon, mutta taas meiltä vaadittiin ylimmääräistä vakuutusta, jonka summa oli tällä kertaa ”vain” 200 euroa. Emme millään olisi halunneet maksaa, mutta työntekijän mukaan emme saisi autoa ilman sitä, koska niin sanoo Meksikon laki. Emme ymmärrä kuinka vuokraus sitten onnistui ilman ongelmia viimeksi Mexico Cityssa. Ehkä tämä juttu on vain Nuevo Leonin kotkotuksia, tai sitten Mexico Cityn työntekijä teki virheen. Päätimme maksaa ylikalliin vakuutuksen, koska muuten koko aika ennen Kuuban lentoa menisi käytännössä hukkaan. Kaiken säädön takia olimme hukanneet koko päivän ja aikaa riitti enää kaupassa käyntiin ja uuden AirBnB asunnon kirjautumiseen.

23.2. Maanantai

Yksi yö takana ja kuusi edessä. Toissapäivänä katselimme pitkään Monterreyn eteläpuoleisen vuoriston majoitustilannetta, joka osoittautui erittäin nihkeäksi. Lopulta päädyimme varaamaan peräti seitsemän yötä yhdestä ja samasta asunnosta, muutaman kilometrin Monterreyn keskustan itäiseltä puolelta. Tämä asunto toimii siis tukikohtanamme, josta lähdemme tekemään tehokkaita pistohyökkäyksiä eri puolelle vuoristoa. Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui noin 2 670 metrinen Cerro Dona Vidal -vuori.

90 kilometrin ajomatka on toki kohtalaisen pitkä, mutta emme kuitenkaan odottaneet matkan kestävän kolmea tuntia. Monterreyn ruuhkat eivät edes olleet kovin pahat ja tietkin olivat pääsääntöisesti kohtalaisen nopeat, mutta johonkin se aika vain katosi. Onneksi ajomatka tarjosi sentään aika kivaa maisemaa.

Monterreyn vuorien seinämät ovat todella jyrkkiä. 

Pitkäkestoisen ajomatkan takia vuorikiipeilyretkemme alkoi vasta puoli kahdelta. Tähän aikaan vuodesta pimeä tulee noin seitsemältä, joten meistä tuntui ihan realistiselta, että ehtisimme kiivetä noin 700 metriä lähtökorkeuttamme korkeamman vuoren huipulle ja takaisin alas ennen pimeää. Alku ei tosin luvannut hyvää, koska kunnollista polkua ei koskaan löytynyt. Meillä ei kuitenkaan ollut enää aikaa ajella uudelle vuorelle, joten lädimme nousemaan huippua kohti kasvillisuutta pursuavaa rinnettä pitkin.

Vaellus lähti käyntiin näteissä maisemissa. 

Meidän olisi pitänyt kääntyä takaisin heti ensimmäisen sadan metrin jälkeen, koska jyrkän rinteen kasvillisuus osoittautui hyvin piikikkääksi. Jokin ääni sisällämme kuitenkin esti meitä tekemästä sitä. Ääni oli onnistumisen painetta, joka oli seurausta eilisen päivän vastoinkäymisistä. Koko eilinen päivähän käytännössä valui hukkaan, minkä lisäksi arvokas vakuutusmaksu loivat meissä pakonomaista tarvetta saada ikimuistoisia kokemuksia. Onhan piikkikasvien ja kaktuksien piikittämäksi joutuminenkin ikimuistoista, mutta emme ihan tällaisia kokemuksia kuitenkaan hamunneet. Olisimme aivan varmasti kääntyneet takaisin, jos vuoren ylärinteet eivät olisi näyttäneet piikkivapailta. Harmi vain, ettemme koskaan päässeet sinne asti, sillä 400 metriä noustuamme kello oli jo niin paljon, että meidän oli pakko kääntyä takaisin.

On sitä joskus tullut parempiakin polkuja tallattua.

Näkymää vaelluksen korkeimmasta kohdasta. Onhan tämä näkymä ihan kiva, mutta ei kuitenkaan riittävän kiva korvaus lukuisista haavoista sekä menetetystä ajasta ja rahasta.

Taco-laskuri:

Joppe: 60

Jenni: 56

24.2. Tiistai

Eilistä päivää ei voida kutsua menestykseksi, mikä ainoastaan lisäsi bensaa sisällämme palaviin liekkeihin. Tiistaina lähdimme hakemaan tulosta vähän lähempää, kun ajelimme Monterreyn välittömässä läheisyydessä levittäytyvään: La Huastecan -luonnopuistoon. Eiliseen verrattuna ajomatka sujui hyvin lennokkaasti kaupungin läpi vieviä monikaistaisia moottoriteitä pitkin.

Monterreyn teillä on ollut ilo ajella etenkin siksi, koska näkymät ovat olleet lähes kokoajan tämän kaltaiset.

Luonnonpuiston porttien jäätyä taakse kaikkialla ympärillämme nousevat uber-jyrkät kallioiset vuorenrinteet ainakin lupasivat hyvää. Emme ajaneet puiston sisällä kilometriä enempää, kun jo pysäköimme auton ja lähdimme nousemaan: Cueva de la Virgenin -luolille.

Mitäs kummaa tässä on tapahtunut?

Sinne vain vuorta kohti.

Emme tienneet luolista, saati sinne johtavasta polusta kovinkaan paljoa, joten lähdimme vain kiipeilemään suurin piirtein oikeaan suuntaan. Pian lähdön jälkeen löysimme jyrkän polun, joka johti suoraan noin 400 metriä laakson pohjaa korkeammalla näkyviä kahta suurta luolaa kohti. Meidän ei tarvinnut nousta pitkään, kun löysimme itsemme aivan mahtavan seikkailun keskeltä. Jyrkkä kallioinen rinne vaati meiltä kaikennäköisien kiipeilytekniikoiden käyttöönottoa, jonka lisäksi takanamme näkyvä maisema vain parani metri metriltä. Välillä jouduimme palata takaisin kohdattuamme liian vaarallisia kiipeilyosuuksia, mutta onneksi löysimme aina vaihtoehtoisen reitin, eikä mikään voinut estää meitä saavuttamasta molempia luolia.

Nousu luolille oli täynnä seikkailua.

Saavutimme alemman ja pienemmän luolan.

Siellä se ylempi sekä suurempi luola näkyy jo.

Sinne pääsy vain vaati kiipeilyä.

Kiipeily ei loppunut edes luolan sisällä.

Retki oli todella mahtava kaikin puolin, eikä tunnelmakaan olisi voinut olla parempi. Koko neljän tunnin kiipeilyn aikana näimme ainoastaan kolme paikallista kiipeilijää ja heidätkin vasta paluumatkan aikana.

25.2. Keskiviikko

Otettiin välipäivä luontoseikkailuihin käyden salilla, ottamalla rennosti ja tietysti kokkailimme sekä söimme hyviä ruokia.

26.2. Torstai

Tykkäsimme La Huastecan luonnonpuistosta sen verta paljon, että tänään oli uusintavisiitin aika. 2,1 kilometrin ja 880 nousumetrin vaellus: Pico Horconesin (1 475 metriä) huipulle ei lähtökohtaisesti ollut erityisen kova urakka, mutta keskipäivälle luvatulla 40 asteen lämpötilalla oli suuri potentiaali tehdä hommasta haastavampaa.

Lämpötila tuntui tukalalta jo autoa käynnistäessä, vaikka parkkipaikkamme onkin täysin varjossa. Hiki virtasi selkää myöten tunnin ajomatkan aikana ja ensimmäinen 750 millilitran juomapullo oli tyhjentynyt, ennen kuin koko vaellus oli edes alkanut. Kello yhdeltätoista aurinko oli noussut jo sen verta korkealle, ettei vuoren itäisellä rinteellä ollut lainkaan varjoja. Kaikesta huolimatta kuljimme lähes tavanomaista nopeuttamme koko ensimmäisen tunnin ajan.

"Vaihu jo!"

KUUMA!

Tukala lämpötila alkoi tosissaan tuntua heti toisen vaellustunnin alusta lähtien. Liikkumisemme oli yhtä tahmeaa kuin mitä se yleensä on vasta yli neljän kilometrin korkeudessa. Onneksi matkaa ei ollut määränsä enempää ja tavoitimme huipun vajaassa kolmessa tunnissa. 360 asteen mahtavat näkymät kaikkialle puistoon sekä reppumme uumenista kaivamamme taco-eväät suorastaan kutsuivat meitä viettämään rauhassa aikaa määränpäässämme, mutta emme pystyneet pitämään kuin lyhkäisen ruoka/valokuvaustauon auringon paahtamalla huipulla.

Viimeinen tasanko ennen loppu nousuja.

Kiipeilyä ei ollut lähellekään niin paljoa mitä Cueva de la Virgenin vaellus tarjosi, mutta nautimme kovasti tästä pienestäkin pätkästä.  

Kapea ja pitkulainen huippu. Näkymät itään...

...ja näkymät länteen.

Runsas hikoilu ja saunamainen lämpötila alkoivat tuntumaan lievänä huimauksena, mikä oli selvä merkki aloittaa paluumatka. Onneksi aurinko oli laskenut sen verta alas, että saimme taivaltaa varjossa noin puolet paluumatkasta. Mukaamme pakatut nesteet loppuivat noin puoli tuntia ennen autolle paluuta, mikä sai meidät entistä enemmän haaveilemaan heti puiston porttien ulkopuolella olevan kioskin jääkylmistä juomista.

Tällä kertaa emme saaneet kovin montaa pistosta tämänkaltaisilta kasveilta.

Taco-laskuri:

Joppe: 72

Jenni: 64

27.-28.2. Perjantai, Lauantai,

Perjantain 32 celsiusta tuntui jo selvästi eilistä viileämmältä, mutta ei tätäkään astemäärää voi kylmäksi haukkua. Eilinen hikoilu ja huimaus eivät selvästikään riittäneet meille, sillä lähdimme uhmaamaan hellettä ilmastoimattomalle kuntosalille. Liki kahden tunnin jumppa kasteli allekirjoittaneen puuvillapaidan niin märäksi, kuin mitä puuvilla vain suinkin pystyy nestettä sitomaan.

Illalla lähdimme uudestaan katsastamaan Monterreyn live-musiikki skeneä. Tällä kertaa valitsimme vahingossa todella suositun pubin, mistä syystä emme päässeet lavan eteen, vaan meidät ohjattiin istumaan baarin puolelle. Kaukana lavasta bändin musisointi jäi vähän laimeaksi, mutta ainakin korvaparkamme säästyivät hermoja raastavalta desibelitasolta.

Olimme valmistautuneet kovaan volyymiin kuten kuvasta näkyy. Harmi vain, etteivät tulpat tulleet edes tarpeeseen baarin puolella istuskellessa.

Emme juoneet eilen edes kovin paljoa, mutta siitä huolimatta heräsimme lauantaiaamuna vetämättömään oloon. Ehkä syynä oli valvominen pikkutunneille asti: aloimme nukkumaan vasta puoli kahdelta. Sen verran otimme itsestämme niskasta kiinni, että alkuillasta suoritimme tehokkaan BodyCombat tunnin kämppämme edustalla.

Sunnuntaina tuli viikko täyteen yhdessä ainoassa asunnossa ja nyt oli aika lähteä jatkamaan matkaa. Alkuperäinen tarkoituksemme oli aloittaa tänään noin 250 kilometrin vuoristokierros Monterreyn eteläpuoleisilla vuorilla. Tavallaan me sen aloitimmekin, mutta ei aivan niin kuin olimme suunnitelleet. Ajoimme vain 90 kilometriä länteen, Saltillon kaupunkiin. Muutimme suunnitelmia aivan viime tinkaan, koska asunnolta lähtiessämme huomasimme vuorien olevan pilvien peitossa. Toivottavasti huomenna maanantaina kelien kanssa lykästää ja voimme aloittaa matkan keskelle vuoristoa. Ei meillä Saltillossakaan mikään huono päivä ollut. Teimme kahden puolen tunnin treenin paikallisella salilla ja kävimme illalla syöpöttelemässä: ehkä vähän epäterveellisen puoleista ruokaa.

Nacholautaset Meksikon ravintoloissa eivät ole säväyttäneet montaa kertaa. Tämä oli yksi parhaista.

2.3. Maanantai

Nyt näytti keli taas lupaavalta heti aamusta alkaen ja mielemme oli korkealla käynnistäessämme autoa. Saltillosta matka jatkui suoraan itään vuoriston keskelle. Maisema muuttui nopeasti kaupungista vuoristoksi ja miltei samaan aikaan asfaltti jäi taaksemme, ja matkamme sai jatkua hiekkatietä pitkin. Tie ei ollut erityisen huonokuntoista, mutta vauhtimme ei silti päätä huimannut keskivaudin pudotessa kolmenkympin tienoille. Fiiliksemme oli silti korkealla, koska vuoristossa ajeleminenhan oli koko päivän päätarkoitus. Ajelimme rauhassa eteenpäin ja nautimme samalla omatekemästämme aivan loistavasta soittolistasta.

265 kilometrin ajomatkan aikana kerkesimme nähdä yhtä sun toista. Ensin tie vei meidät hiljaisien maaseutukylien keskelle, josta matka jatkui tiheään metsikköön. Erityisesti metsän keskellä olisimme voineet bongata eksoottisia eläimiä mustakarhuista papukaijoihin, mutta valitettavasti villieläinhavainnot jäivät tien poikki juoksevaan oravaan. Metsän loppuessa edessämme avautui kuivempi kaktuksien täyttämä maasto, jonka jälkeen oli matkan seikkailullisimman osuuden aika, kun saimme jännittää riittääkö automme suorituskyky rutikuivan jokilaakson huonoilla teillä.

Alkumatkan maaseutu maisemaa.

Sitten tuli metsä.

Ja kuivuus alkoi.

Pitkän ajopäivän aikana pysähdyimme kertaalleen vähän pitemmäksi toviksi, kun käppäilimme tämän, noin 150 metriä ympäröivää maastoa korkeamman kukkulan huipulle. Ja sekö jos mikä saa miehen hyppimään.

Yritimme istua ja fiilistellä tässä kivellä vähän pidemmän tovin, mutta ikävät pienikokoiset hyönteiset veivät siitä kaiken nautinnon. 

Taco-laskuri:

Joppe: 76

Jenni: 64

Matkareittimme Mexico Cityn ja Monterey ympärillä tekivät pienet lenkit suurikokoiseen Meksikon karttaan. Siitä huolimatta seikkailimme yhteensä kolmessatoista Meksikon kolmestakymmenestäkahdesta osavaltiosta. Käymämme osavaltiot olivat: Mexico D.F, Mexico, Morelos, Guerrero, Puebla, Veracruz, Tlaxcala, Hidalgo, Querétaro, Guanajuato, Michoacán, Nuevo León ja Coahuila.

3.3. Tiistai

Viimeinen kokonainen päivä Meksikossa kului kiipeilykeskuksessa ja loppushoppailujen parissa.

Päivän ainut varsinainen reissu-aktiviteetiksi jäi nousu Monterreyn kuuluisimpaan näköalapaikkaan: Cerro del Obispadolle. Loistavat näkymät kaupungin pilvenpiirtäjille sekä vuoristoon olivat mitä parhaimmat laskevan auringon aikaan. Tämä oli täydellinen lopetus Meksikon osuudelle reissusta.

Huomenna lennämme kuin lennämmekin Kuubaan! Vielä pari viikkoa sitten olimme lähes varmoja Kuuban matkan peruuntumisesta.

Sen jälkeen kun USA tammikuussa kaappasi Venezuelan presidentin, on Kuuban tilanne huonontunut jatkuvasti. Venezuela oli Kuuban tärkein kauppakumppani ja öljyn maahantuoja. Venezuelalaisen öljyn sekä muiden tarvikkeiden tulon loputtua, on maa kärsinyt pahoista sähkökatkoksista, vesiongelmista, polttoaineen puutteesta ja jopa ruokapulasta. Kuubaan väliin jättäminen ei tuntunut meistä hyvältä ajatukselta, mutta kun Suomen suurlähetystökin alkoi suositella välttämään maassa matkustamista, aloimme järjestellä lentojamme uusiksi. Ensiksi otimme yhteyttä Air Franceen, joka vastaa Havannan ja Helsingin välisestä paluulennosta. Lennon vaihtaminen olisi onnistunut, mutta ainoastaan tuhannen euron lisähintaan. ”Ei se mitään” ajattelimme, sillä eiköhän vakuutusyhtiö korvaa kyseisen summan, kun kerran suurlähetystökin suosittelee välttämään Kuubassa matkustamista. Otettuamme yhteyttä vakuutusyhtiöön, saimme kuulla, että he korvaavat lennot ainoastaan silloin, jos Kuuba joutuisi sotaan tai pahan luonnonkatastrofin iskemäksi. Tuhatta euroa emme aikoneet hävitä, joten Kuuba palasi takaisin matkakohteeksemme.

4.3. Keskiviikko

Ennen kuin olimme edes saapuneet Kuubaan, oli maassa vallitseva poikkeustila iskenyt meihin jo useamman peruutuksen voimin. Aikaa sitten varaamamme AirBnB asunto ei voikaan majoittaa meitä, koska sähköpulan vuoksi heidän asuntoon ei tule vettä laisinkaan. Uuden varauksen tehtyämme sama ongelma toistui, eivätkä hekään voineet majoittaa meitä. Kolmas kerta toden sanoi ja nyt meille varmistui, ettemme ainakaan heti Kuuban matkan alkaessa joudu kodittomiksi.

Tänä aamuna jo kauan odottamamme sähköposti viimein kilahti Gmailiin. AirFrance oli peruuttanut paluulentomme Havannasta Pariisiin. Otimme välittömästi yhteyttä lentoyhtiöön ja pian reissumme oli lyhentynyt neljällä päivällä, kun Pariisin sijasta lennämmekin Panamaan, josta matkamme jatkuu Amsterdamiin. Jää nähtäväksi tuleeko peruutuksia vielä rutkasti lisää, vai säästymmekö näin vähäisillä ongelmilla.

Keskiviikkopäivä meni ensiksi rennosti Monterreyn kahviloissa istuessa, kunnes oli aika hypätä Havannaan vievään koneeseen kello 15:50. Kahden ja puolen tunnin lennon aikana pelailimme lähinnä puhelimillamme ja siinä samassa aurinko painui horisontin taa. Kuuban ilmatilaan saapuessamme ulkona oli jo täysin pimeää ja samaa voidaan sanoa myös Kuuban maaperästä. Normaalisti öinen maanpinta on lentokoneesta nähtynä täynnä kaupunkien, katuvalojen ja autojen synnyttämää valoa, mutta Kuuban maaperässä ei näkynyt valon valoa: koko maa oli pimeänä. Lentokentän lähestyessä huomasimme, että sentään siellä sähköt pelittivät, todennäköisesti generaattorien tuottamana.

Yksi meidän perinteistä: second breakfast.

Viimeiseksi ateriaksemme Meksikossa jäi tämä pummiruokailu lentokentän edustalla. Lopulliseksi taco-laskurin tulokseksi jäi:
Joppe: 79
Jenni: 66

Joko se lopullinen pummeus vihdoin koitti?

Lento meni kohtuu sukkelasti, mutta siihen se sukkeluus sitten jäikin. Kuuban maahantulovelvollisuudet menivät vielä ihan kivasti, mutta valmiiksi maksettua paikallista sim-korttia haettaessa ongelmat alkoivat. Sim-kortti liike oli sijoitettu lentokentän sisällä niin erikoiseen paikkaan, ettemme heti sitä huomanneet, vaan kävelimme suoraan ulos lentokentältä. Vasta infopisteestä kysyttäessä meille selvisi, missä liike todellisuudessa sijaitsee sekä se, ettei takaisin lentokentän sisälle ole enää menemistä. Jouduimme säätämään asian kanssa yli tunnin, kunnes saimme tahtomme läpi, kun mukaamme lähti saattaja. Vihdoin meillä oli netti käytössä seuraavan kuukauden ajaksi.

Ongelmat jatkuivat lentokentältä poispääsyn kanssa, koska halusimme välttää 40 dollarin hintaista taksikyytiä. Lentokentälle kulkeviin paikallisbusseihin on vaikea päästä, mutta ei kuitenkaan mahdotonta. Kaiken matkustamisen ja muun säätämisen jälkeen meillä ei kuitenkaan ollut enää energiaa painia bussikuskien kanssa, varsinkaan sen jälkeen, kun meille avautui tilaisuus jakaa taksikyydin kustannukset kahden muun turistin kanssa. Taksimatkan aikana taitoimme matkaa osittain katuvalojen valaisemia teitä pitkin, mutta Havannan kaduilla ei palanut valon valoa, loistoluokan hotelleja lukuunottamatta.

Meksikon toisen osuuden loppusanat:

Meksikon kulttuuri ja tunnelma jatkui samankaltaisena ensimmäisen osuuden kanssa, mutta pieniä poikkeavuuksiakin oli havaittavissa. Samanlaista liikennetöyssyviidakkoa emme joutuneet enää Monterreyn alueella kohtaamaan ja muutenkin tiet olivat paremmassa kunnossa. Meidän ei edes tarvinnut kertaakaan turvautua maksullisiin teihin, koska maksuttomat tietkin mahdollistivat parhaimmillaan 120 kilometrin tuntinopeuden, vaikka rajoitus olikin vain 80.

USA:n läheisyys näkyi Monterreyssa enemmän. Turisteja ei onneksi ollut, mutta jenkkiläisiä pikaruokaravintoloita oli huomattavasti laajempi kirjo.

Kummasta alueesta tykkäsimme enemmän? Molempia voimme suositella, mutta Mexico Cityn ympäristössä näimme Meksikoa paljon laajemmin sekä kaupunkien, että luonnon muodossa.

Tähän päättyy Meksikon osuus reissusta.

5.3. Torstai

Sähköt eivät olleet palanneet vielä aamullakaan, mutta saimme hyviä uutisia majoittajaltamme. Tämä osa Havannaa, eli Vanha-Havanna ei ole kokenut näin pahoja sähkökatkoja sitten syyskuun. Sähkölaitoksessa ilmeisesti uusittiin jotain tärkeää osaa, jonka takia ainakin Havannan alue oli täysin ilman sähköä noin vuorokauden. Sähköt palasivat vasta puolen päivän aikoihin.

Tältä Havanna näytti meille ensimmäistä kertaa majoituksemme kattoterassilta.

Ensimmäisen aamupäivän kaupunkikierroksen jälkeen meille jäi aika ristiriitaiset fiilikset Havannasta. Toisaalta kaupungin värikkäät ja rähjäiset kadut sekä ohiajavat amerikan raudat ja ladat olivat juuri sitä Havannaa, jota olimme toivoneetkin. Varjopuolena voidaan sanoa jatkuva huomio, jota Havannan kaduilla saimme. Todella moni ihminen halusi hyötyä meistä jollain tavoin, eikä hiostajista meinannut päästä eroon, ainakaan kohteliaalla tavalla. Köyhyyden vuoksi tällainen käytös on helppoa ymmärtää, mutta ei se silti poista sitä faktaa, että kaduilla oli aika rasittavaa kulkea. Toivottavasti asiaa on luvassa helpotusta sitten aikanaan, kun poistumme Vanhasta-Havannasta.

Vanhan-Havannan rähjäisiä katuja.

Jenkkirautoja todellakin näkee Havannan kaduilla.

Ladat parkissa ja linna taustalla on poliisilaitos.

Vähän hienompaa kärryä.

Luotimme liikaa tähän mukavaan perheeseen ja he veivät meidät baariin, jossa meiltä yritettiin veloittaa hirmuisia hintoja. Kerkesimme jo juoda tilaamamme juomat, minkä takia jouduimme väittelemään hyvän tovin laskua maksettaessa. Lopulta maksoimme juomista toki liikaa, mutta 2,5 euroa kahvia ja mehua sisältävää isohkoa juomaa kohti ei onneksi meitä aivan perikatoon asti vie.

Tämä rähjäinen 1600-luvun rakennus toimi alunperin Afrikasta tuotujen orjien sijoituspaikkana ennen myyntiä. Nykyään se on usean perheen koti.

Huijarikahvilan terassilla.

Havannan kadut ovat täynnä ansoja.

Päivä päättyi rannikolle.

6.3. Perjantai

Tänään tutustuimme: Casablancan -kaupunginosaan, joka sijaitsee Havannan kahtia jakavan lahden (= Bay of Havanna) itäisellä puolella. Lyhyen lauttamatkan jälkeen saimme heti huomata, että tunnelma Casablancassa on täysin erilainen Vanhaan-Havannaan verrattuna. Ohi kävelevät ihmiset eivät sanoneet meille mitään ja baarien sekä ravintoloiden pitäjät pyysivät meitä asiakkaikseen vain kertaalleen. Toisaalta kävelimme suurimman osan päivästä tyhjiä autobaanoja pitkin, samalla kun tutustuimme Che Guevaran taloon sekä Fortaleza de San Carlos de la Cabana -linnoitukseen.

Matkalla lautalle.

Che Guevara muutti tähän taloon heti vallankumouksen jälkeen tammikuussa 1959.

Alkuperäisenä säilytetty Che Guevaran työhuone sekä hänen käyttämänsä lankapuhelin.

Espanjalaisten rakentama 1700 -luvun massiivinen linnoitus ei ollut mitenkään super erikoinen nähtävyys, mutta eiköhän se kuitenkin kattanut noin euron maksaneen pääsymaksun.

Tämä Mojiton ja oluen sekoitus oli ihan ok:n makuista. Toisaalta ainakin Havannan Mojitot ovat tuottaneet pettymyksen.

Nuoria kerääntyi sankoin joukoin perjantai iltaa viettämään.

7.3. Lauantai

Ensimmäisen päivän jälkeen olemme suhtautuneet kaduilla vastaan käveleviin hiostajiin kohteliaan välinpitämättömästi ja tämä taktiikka on toiminut. Olemme tykänneet Havannan vanhasta osasta huomattavasti enemmän ensimmäiseen päivään verrattuna.

Aina iltaisin Havannan kadut muuttuvat jalkapallo, rullaluistelu, baseball, skeittaus areenoiksi. 

Kuubalaisesta ruoasta: Ropa Viejasta on tullut nopeasti yksi lemppareistamme.

Lauantai tuli ja meni nopeasti kuntosalin, juoksulenkin ja perus kaupunkikiertelyjen parissa. Päivä meni oikeastaan todella nopeasti, joka osittain johtuu unisuudestamme. Ensimmäisinä päivinä Kuubassa olemme nukkuneet todella pitkiä yöunia ja heränneet vasta 9-10 aikoihin, kun taas Meksikossa olimme järjestään aamupalan keitossa viimeistään kahdeksalta. Ehkä tämä johtuu kuuman kosteasta ilmasta tai hiostajien kanssa käydyistä keskusteluista. Saattaa syynä toki olla myös kaikennäköinen säätö mitä olemme joutuneet tekemään raha-asioiden, netin toimimattomuuden sekä bussilippujen hankkimisen kanssa, tai nämä kaikki yhdessä.

Taitavia nuo kuubalaiset kävelemään puujaloilla.

No nyt oli aito sali: kaikki laitteet olivat romuraudasta itse leikattuja sekä hitsattuja.

Onko tämä huumediilerin tai salaisen agentin kassakaappi?

Auringonlaskut eivät ole olleet niin hienoja kuin ajattelimme. Tässä hienoin näkemämme.

8.3. Sunnuntai

Olisimme halunneet jättää Havannan tänään taaksemme ja matkustaa bussilla 300 kilometrin matkan kaakkoon, Trinidadin -kaupunkiin. Busseja ei ollut kuitenkaan saatavilla tälle päivälle (voi olla, että bussiliikennettä on vähennetty bensapulan takia). Matkustamisen sijaan joudumme viettämään vielä kaksi yötä Havannassa, koska ensimmäinen mahdollinen bussivuoro osui vasta tiistaille. Vaihdoimme aluetta Havannan sisällä kuitenkin sen verran, että siirryimme Vanhasta-Havannasta kolmisen kilometriä länteen: Vedadon -kaupunginosaan. Taitoimme matkan kävellen 30 asteen helteessä suhteellisen isojen reppujemme kanssa, joka oli hyvin hikistä puuhaa. Säästimmepähän taksimatkan hinnan, joka on Kuubassa yllättävän tyyristä.

Havannan Capital Building on suora kopio Washington DC:n vastaavasta, mutta Havannan versio on metrin korkeampi ja metrin leveämpi alkuperäiseen verrattuna.

Ensitunnelmamme Vedadosta olivat toiveikkaat: hiostajia ei enää ollut ja muutenkin meininki vaikutti aidommalta, vaikka ei Vanha-Havannakaan mikään öljyrahalla pröystäilty kiiltokuvakaupunkikaan ollut.

Kirjauduttuamme uuteen asuntoon ja lähdettyämme Vedadoa kunnolla tutkimaan, kiertelimme ensin todella leveitä kommunistityylisiä katuja pitkin, joita sai todentotta kierrellä rauhassa, mutta eipä siellä oikein mitään nähtävääkään ollut. Vasta rannikon läheisyydessä ja Havannan rosoisien pilvenpiirtäjien keskellä olimme ensi kerran saapuneet silmiä miellyttävään osaan Vedadon kaupunginosassa.

Vedadon pilvenpiirtäjiä.

Myös Vedadon kadut toimivat lasten urheilupaikkana.

Meininki jatkui parempana myös rannikon pilvenpiirtäjien jälkeen, kävellessämme: Barrio Chinon (= China-Town) lävitse.

Nämä lapset oikein kysymällä kysyivät kuvaan pääsyä.

Nämä kaljottelevat herrat sen sijaan vain päätyivät kuvaan. 

Maailmankuulun kuubalaisen sikarin maistelua. Ei ole meidän juttu, mutta pitäähän sitä nyt kokeilla.

Vaikka Jenni näyttää nauttivan sikarista sydänmensä pohjasta, ei todellisuus aivan sitä kuitenkaan ollut.

9.3. Maanantai

Uusi viikko alkoi vanhalla aktiviteetilla, kun aamuisten kuntosalitreenien jälkeen lähdimme tutkimaan Vedadon -kaupunginosaa tarkemmin. Näimme paljon samaa mitä eilenkin ja nyt voimme varmaksi sanoa, että tykkäämme Vedadosta enemmän kuin Vanhasta-Havannasta, vaikka Vedadon kadut eivät ehkä olekaan aivan niin näyttäviä kuin turistien suosiman Vanhan-Havannan kadut.

Amerikan raudat eivät loppuneet Vedadon puolellakaan.

Nousimme korkean asuinrakennuksen viidenteentoista kerrokseen, josta avautui hienot näkymät Havannaan. Näkymien lisäksi myös itse rakennukseen oli kiva tutustua.

Kommunistityyli näkyi kerrostalossa vahvasti, kuten näillä käytävillä.

10.3. Tiistai

Havannan piti jäädä taaksemme kello 15:00, joka oli bussimme aikataulun mukainen lähtöaika kohti Trinidadin kaupunkia. Ostamamme lipun mukaan asemalle piti tulla puolitoistatuntia lähtöaikaa aikaisemmin ja niin me myös teimme. Puolitoistatuntinen kului hyvin hitaasti ja toivoimme todella bussin lähtevän ajoissa, mutta kuten arvata saattaa: mitään lähdön merkkejä ei ollut havaittavissa kellon lyödessä kolme. Seuraavan puolentoistatunnin ajan seurasimme tuskaisena, kun monet matkustajat nousivat busseihinsa, mutta meidän vuoro ei tuntunut ikinä koittavan. Viimein kello 16:30 Viazul bussiyhtiön työntekijä huusi meidän vuoromme numeroa ja pääsimme liikkeelle.

Aikataulun mukaan reilun 300 kilometrin matkan Trinidadiin olisi pitänyt kestää 7 tuntia ja 40 minuuttia, mutta emme koskaan oikein uskoneet aikataulun pitävän. Olimme oikeassa, sillä saavuimme Trinidadin asemalle vasta 00:45, eli bussi saapui perille yhteensä kaksi tuntia ja viisi minuuttia myöhässä aikataulusta. Ennen lepoa edessämme oli vielä reilun kilometrin kävelymatka läpi sähkökatkossa kärvistelevän pilkkopimeän Trinidadin.

Nyt kun Kuuban reissua on takana jo hyvä tovi, olemme aika hyvin perillä Havannan nykytilanteesta. Ainakaan Havannasta emme saaneet niin pahaa kuvaa, kuin mitä uutisista luimme ennen maahan tuloa. Ensimmäisenä päivänä sähköt olivat poikki pitemmän pätkän, mutta sen jälkeen ne toimivat Vanhan-Havannan puolella moitteettomasti. Vedadon asunnossa sähköt katkeilivat tasaisin välein muutamiksi tunneiksi. Roskia ei myöskään ole näkynyt kaduilla mahdottoman paljoa. Emme tietysti tiedä onko vähäinen roskamäärä Havannan katukuvassa normaalia vai ei. Ensikertalaisen roolissa emme myöskään voi sanoa maan normaalista turistimäärästä, mutta veikkaamme vahvasti, että turisteja näkyi vielä viime vuoden maaliskuussa huomattavasti tätä vuotta enemmän. Tämä pitäisi olla selvää jo pelkästään siitä syystä, että Kanada on lopettanut Kuuban lennot tyystin, joka puolittaa automaattisesti Kuubaan saapuvien turistien määrän. Havaintojemme perusteella ravintolat ovat miltei tai kokonaan tyhjiä, ja ehkäpä turistien vähyyden vuoksi meihin kohdistui myös normaalia enemmän huomiota.

Asioiden hoitaminen on varmasti aina ollut Kuubassa hankalaa, mutta vallitsevan tilanteen vuoksi todennäköisesti vieläkin haastavampaa. Meidän on pitänyt hankkia lisää rahaa, koska emme viitsineet kantaa 800 euroa enempää mukanamme kuuden viikon aikana Meksikossa. Lisärahan hommaaminen olisi helpointa hoitaa pankkiautomaatilla, mutta samalla menettäisimme noin kolmasosan rahoistamme. Western Unionin kaltaiset sähköiset rahansiirtopalvelut eivät toimi USA:n pakotteiden takia. Ainoa keino hommata lisää rahaa on käyttää esimerkiksi majoittajan ulkomaalaista pankkitiliä. Juuri näin teimme, kun siirsimme 800 euroa majoittajamme espanjalaiselle tilille ja hän antoi vastaavan summan Kuuban pesoina. Valitettavasti otimme tässäkin takkiin neljäsosan, sillä vaihto tapahtui kuubalaisen pankin kautta, joka veti välistä suolaiset 200 euroa. Mukanamme olleet 800 euroa sen sijaan vaihdamme kadulla, jossa saamme rahoille huomattavasti paremman kurssin.

Rahan hommaamisen vaikeus oli meillä jo tiedossa ennen Kuubaan tuloa, mutta ei ongelmat siihen kuitenkaan loppuneet. Kuin varkain löysimme itsemme ongelmista bussilippujen hankkimisen kanssa. Kuuban kehutuin bussiyhtiön: Viazulin nettisivut eivät suostuneet ottamaan maksua vastaan. Emme ikinä olisi uskoneet, ettei kuubalaisen yhtiön kuubalaiset nettisivut toimi ilman VPN:nää. Emme ole koskaan käyttäneet VPN:nää ja pikaisen perehtymisen perusteella se olisi pitänyt hankkia ennen Kuubaan tuloa ja nyt se oli liian myöhäistä. Aloimme jo miettimään maasta poistumista, kunnes majoittajamme osasi neuvoa meille VPN:nän, jonka pystyy lataamaan myös Kuubassa. Vihdoin saimme bussiliput hommattua ja kaiken lisäksi hankkimamme VPN oli ilmainen!

Ravintoloista myös sen verran, että emme ole koskaan aikaisemmin käyneet niin monessa hienossa ravintolassa syömässä kuin mitä Havannassa. Kaduilla meille juttelemaan tulleet ihmiset varoittivat hienoihin ravintoloihin menemisestä, koska ne ovat kalliita sekä valtion omistuksessa, jolloin käyttämämme rahat päätyvät ihmisten sijasta valtiolle. Emme epäile valtio-omisteisuutta, mutta kalleudesta olemme vahvasti eri mieltä. Kaikki käymämme todella hienot ravintolat ovat olleet naurettavan halpoja, jopa halvempia kuin paikallisien pyörittämät: Paladarit. Luulemme tämän johtuvan Paladarien käyttämästä hinnoittelusta, jossa he määrittävät huomattavasti kalliimmat hinnat turisteille kuin paikallisille. Haluaisimme ehdottomasti käyttää rahamme mielummin Paladareissa kuin valtion omistamissa hienoissa ravintoloissa, mutta hintatietoisina matkailijoina käännymme helposti halvempien paikkojen puoleen. Jääpähän rahamme joka tapauksessa pahoissa taloudellisissa ongelmissa olevaan Kuubaan.

Ei tilanne määränpäässäkään kovin hyvältä vaikuttanut.

Kuuba voi parhaimmillaan olla ihanan halpa. Kuvan puolen litran hanaolut maksoi 60 senttiä, todella maukas pizza 3,60 euroa ja neljä tacoa (jotka pystyivät kilpailemaan makunsa puolesta Meksikon parhaimpien tacojen kanssa) kirpaisevat 2,80 euroa.

Kuuban tiet eivät ole leveitä pelkästään kaupungeissa.

11.3. Keskiviikko

Ensimmäiset kolme yötä Trinidadissa vietämme Casa Particularissa, eli paikallisen perheen kodissa (Majoitusmuotona Casa Particular on todella yleinen Kuubassa ja tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun pääsimme yöpymään moisessa.) Heti kättelyssä majoittajamme kertoi Trinidadin kärsivän päivittäisistä noin 22 tunnin sähkökatkoista. Näin pitkät katkokset ovat pakottaneet trinidadilaiset sopeutumaan ja monet ovat hankkineet aurinkopaneeleita sekä generaattoreita. Näin myös meidän majapaikkamme, mutta rahaa säästääkseen generaattoriakin pidetään päällä vain tarpeen mukaan. Rahaa on todellakin säästettävä, sillä Kuuban energian hinnat, etenkin kaasun hinta huitelee aivan omissa sfääreissä. Majoittajamme kertoi 22 litran nestekaasupullon maksavan 300 euroa (vertailun vuoksi Suomessa uusi teräspullo maksaa noin 70 euroa ja tyhjän pullon vaihto täyteen noin 25 euroa).

Ensimmäinen aamu Casa Particularissamme oli aikamoista hässäkkää, sillä valtion sähkö alkoi virtaamaan samaan aikaan, kun säiliöautosta pumpattu vesi tulvi talon lattioille (käyttövesi on tuotava asuntoihin säiliöautolla, koska sähkökatkoksien takia vesijohtovesi ei toimi). Majoittajamme joutui kuivaamaan lattiaa ja samanaikaisesti kokkailemaan ruokaa, sillä valtion sähkön virratessa, on sitä hyödynnettävä mahdollisimman tehokkaasti. Majoittajan, ties kuinka monentena huolenaiheena oli keskiyöllä saapuneiden uusien vieraiden (= meidän) kestiminen, jotka olivat huolissaan kaurapuurosta. Olimme valinneet juuri tämän Casa Particularin siitä syystä, että he tarjoavat vierailijoillensa keittiötä. Kaasun hinnan vuoksi majoittaja suhtautui kaurapuuronkeittoomme aika nuiveasti, mikä sai meidätkin huolestumaan. Sähkö ja vesi voidaan kyllä ottaa meiltä pois, mutta joka aamuisesta kaurapuurostamme emme luovu! Lopulta majoittaja myöntyi ja antoi meidän keittää pienen kattilallisen puuroa.

Ylimääräisen aamusäädön jälkeen pääsimme toteuttamaan suunnitelmaamme. Trinidad sijaitsee lähellä merenrantaa, mutta se ei kuitenkaan ole rannikkokaupunki. Turistit suuntaavat viiden kilometrin päässä siintävälle rannikolle yleensä taksilla, mutta 20 dollarin suuruinen (yhteen suuntaan) oli meidän budjetillemme aivan liikaa. Viiden kilometrin kävelymatkakaan ei kuulostanut houkuttelevalta Kuuban polttavan auringon alla, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi polkupyörien vuokraus. Pyörät hankkiaksemme lähdimme vain kävelemään kohti Trinidadin keskustaa, eikä aikaakaan, kun vastaamme ratsasti keltapaitainen cowboy. Hän yritti myydä meille vankkurikierrosta Trinidadin nähtävyyksille, mutta kerrottuamme pyöräaikeistamme, pystyi hän tarjoamaan meille myös pyöriä. Saimme nopeasti tingittyä kymmenen euron / pyörä päivätaksan viiteen euroon ja nyt meillä oli pyörät allamme seuraavan viiden päivän ajaksi. Loppupäivä kuluikin rennoissa rantameiningeissä La Bocan, María Aguilarin ja Anconin rannoilla.  

Trinidadin keskustaa.

Hiekkaranta ensimmäistä kertaa koko reissun aikana! Kuvassa La Bocan ranta.

Tässä taas nimetön ranta, josta löytyi myös ihan kelpo ravintola.

Karibian auringonlasku.

12.-13.3. Torstai, Perjantai & Lauantai

Torstaista lauantaihin jatkoimme siitä mihin keskiviikkona jäimme, eli roimasti lisää Karibian verkkaista rantaelämää.

Uusi päivä ja uudestaan Trinidadin rannikkoa kohti.

Kyllä kissat osaavatkin olla röyhkeitä.

La Bocan rannikko oli huonoin ranta uimiseen, mutta maisemiltaan taas kaikkein paras.

Viime vuoden syyskuussa Egyptin Hurghadassa jätimme koralliriutoilla snorklailut kokonaan väliin, koska snorklausvälineiden vuokraus osoittautui liian kalliiksi. Jo Egyptissä tiesimme tulevasta Kuuban reissusta sekä maan maailmanluokan koralliriutoista, mikä osaltaan helpotti päätöstä jättää Punaisen Meren riutat näkemättä. Nyt Kuuban Trinidadissa kysyimme snorklausvälineiden vuokrauksen perään ja jätimme sen kokonaan väliin, koska se osoittautui liian kalliiksi. Yhdet välineet olisivat maksaneet suolaiset 10 euroa tunnilta.

Uusi päivä ja pyörät siististi parkissa coctail-baarin edustalla.

Tämä herra tässä on haaveillut hummerin syömisestä jo kymmenen vuoden ajan. Haaveena on ollut halvan hummeri-aterian löytäminen jostain päin maailmaa. Kuuba oli vihdoin se maa, joka täytti pitkäaikaisen haaveen. Täällä hummeri-annoksen on saanut halvimmillaan alle neljän euron. Hummeri ei myöskään tuottanut pettymystä. Se on kuin rapua, mutta ilman rasittavaa perkaamista pikkuriikkisen lihapalan takia.

Jenkkirautoja näkee myös Trinidadin kaduilla.

Jo Havannan Vedadon kaduilla ja nyt myös Trinidadissa olemme nauttineet paljon enemmän paikasta toiseen liikkumisesta. Saamme kulkea kaduilla ilman jatkuvia huijaus-, rahankeräys-, ja rihkamanmyynti yrityksiä. Tai noh; kyllä Trinidadin ydinkeskusta osoittautui aika rasittavaksi paikaksi. 

Trinidad ei ole pelkästään rantoja, sillä kaupungin kaduilta löytyi muutama ihan kiva nähtävyys sekä useampi hyvä ja todella halpa ravintola.

Pienpanimossa käyntiä unohtamatta.

Aamupäivä kului kuntosalilla sekä kaupungissa ja illaksi lähdimme taas rannikkoa kohti.

Kaksi Pina Coladaa, Cohiba-sikari sekä auringonlasku = Täydellinen Karibian ilta.
Normaalisti koktaileja tulee tilattua todella harvoin missään päin maailmaa, koska niiden hinnat alkavat neljästä eurosta. Kuubassa olemme kiskoneet ennätysmäärän koktaileja, sillä täällä niiden hinnat alkavat 80 sentistä ja kalleimillaankin ne maksavat vain neljä euroa. 

Mikäs siinä!

Jennistäkin on kuoriutunut kelpo tervakeuhko, sillä tällä kertaa tyttö nautti sauhuttelusta ihan tosissaan.

15.3. Sunnuntai

Viimeinen päivä Trinidadissa sekä viimeinen päivä polkupyörillä sujui tuttuun tyyliin. Trinidadin alueella on muutamia mielenkiintoisia kohteita kaupunkia ympäröivässä viidakossa ja alunperin tarkoituksemme oli tutustua erääseen vesiputoukseen, jonka takana oleviin luoliin olisi voinut uida. Aika ainutlaatuisen kuuloinen kohde, mutta se kariutui kahteen asiaan. Ensinnäkin pääsymaksu oli jälleen suolaiset 10 euroa henkilöltä, ja toiseksi: Jenni ei olisi kuitenkaan tullut edes uimaan, joten hänen rektensä olisi jäänyt hyvin tyngäksi.

Viimeiset kurvailut pyörillä.

Saimme vihdoin BodyCombat treenit rullaamaan, kun vedimme viiden päivän Trinidad visiitillä peräti kolmet BodyCombat setit.

Huomenna maanantaina on aika siirtyä uuteen kohteeseen. Ennakkoon ajateltuna Kuuban mielenkiintoisimmat kohteet sijaitsevat maan kaakkoiskulmassa, jonne mielemme kovasti halaji. Niin kauas lähteminen tarkoittaisi lähes 20 tunnin bussimatkustusta, ja sama Kuubaksi: ”30 tuntia”. Viime vuosien matkoilla olemme tottuneet omaan kulkuneuvoon sekä nopeaan matkantekoon, mistä syystä noin 60 tunnin bussimatkustus kuulosti vankilatuomiotakin pahemmalta rangaistukselta. Näin ollen päätimme aloittaa paluumatkan kohti Havannaa heti huomenna. Emme kuitenkaan palaa pääkaupunkiin yhdellä istumalla, vaan pysähdymme matkan aikana kolmeen mielenkiintoisen oloiseen kohteeseen. Huomenna bussimme starttaa matkan aamulla kello (toivottavasti) 7:00 ja määränpäänämme on 80 kilometrin päässä levittäytyvä kaupunki: Cienfuegos.

Jotta samanlaista läheltä piti tilannetta ei enää sattuisi, päätimmme ottaa selvää puuronkeitto mahdollisuuksista jo etukäteen.

15.3. Sunnuntai

Viimeinen päivä Trinidadissa sekä viimeinen päivä polkupyörillä sujui tuttuun tyyliin. Trinidadin alueella on muutamia mielenkiintoisia kohteita kaupunkia ympäröivässä viidakossa ja alunperin tarkoituksemme oli tutustua erääseen vesiputoukseen, jonka takana oleviin luoliin olisi voinut uida. Aika ainutlaatuisen kuuloinen kohde, mutta se kariutui kahteen asiaan. Ensinnäkin pääsymaksu oli jälleen suolaiset 10 euroa henkilöltä, ja toiseksi: Jenni ei olisi kuitenkaan tullut edes uimaan, joten hänen rektensä olisi jäänyt hyvin tyngäksi.

Viimeiset pyöräilyt Playa Ancon rannan tuntumasssa.

Tunnin BodyCombat setti tuntuu aina erittäin raskaalta.

Huomenna maanantaina on aika siirtyä uuteen kohteeseen. Ennakkoon ajateltuna Kuuban mielenkiintoisimmat kohteet sijaitsevat maan kaakkoiskulmassa, jonne mielemme kovasti halaji. Niin kauas lähteminen tarkoittaisi lähes 20 tunnin bussimatkustusta, ja sama Kuubaksi: ”30 tuntia”. Viime vuosien matkoilla olemme tottuneet omaan kulkuneuvoon sekä nopeaan matkantekoon, mistä syystä noin 60 tunnin bussimatkustus kuulosti vankilatuomiotakin pahemmalta rangaistukselta. Näin ollen päätimme aloittaa paluumatkan kohti Havannaa heti huomenna. Emme kuitenkaan palaa pääkaupunkiin yhdellä istumalla, vaan pysähdymme matkan aikana kolmeen mielenkiintoisen oloiseen kohteeseen. Huomenna bussimme starttaa matkan aamulla kello (toivottavasti) 7:00 ja määränpäänämme on 80 kilometrin päässä levittäytyvä kaupunki: Cienfuegos.

On parempi laittaa majoittajille viestiä etukäteen tragediaa välttääksemme.

16.3. Maanantai

Harvassa ovat olleet aikaiset herätykset tällä reissulla, mutta tänä päivänä jouduimme kokemaan yhden mokoman. Herätys viideltä, kylmät puurot nassuun ja puoli kuudelta bussiasemalle. Olimme uumoilleet jo edellisinä päivinä, että bussi sekä sen kuski todennäköisesti viettävät yönsä Trinidadissa, joten oletettavasti meidän pitäisi ainakin lähteä ajoissa matkaan. Ei bussi kauheasti seitsemästä myöhästynyt, mutta koska sen kuski oli ilmeisesti halunnut nukkua vähän pitempään, kurvasi bussi asemalle vasta tasan kello seitsemän, mikä tarkoitti sitä, ettemme ainakaan tasan seitsemältä päässeet matkaan. Bussin lastaus kesti vain pari minuuttia, mutta siitä huolimatta matkaan päästiin vasta 7:13. Onhan se ymmärrettävää, sillä kyllähän kuskin pitää nyt vähän paskaa päästä jauhamaan aseman työntekijöiden kanssa. Matkan aikana saimme huomata miksi bussit kulkevat tässä maassa järestään myöhässä. Kuski pysäytti bussin useaan otteeseen nappaamaan jotain random ihmisiä kyytiin ja jokaisella ylimääräisellä pysähdyksellä jäimme pikkaisen aikataulusta jälkeen. Hieman enemmän minuutteja kului pysähdyksellä, jossa kuski heitti täyden kauppakassin ruokaa (todennäköisesti) hänen perheellensä ja samalla talonväen kanssa oli jauhettava hieman lisää paskaa. Eväskassin jätön jälkeen emme matkanneet kauaa, kun oli aika pysähtyä tien vieressä odottavan muorin viereen, joka ojensi kuskille termarillisen kahvia. Pelkän termarin antoon ei olisi montaa kymmentä sekuntia kulunut, mutta olihan kuskin jauhettava muorin kanssa muutama minuutti paskaa. Kaikkien ylimääräisien pysähdyksien jälkeen jäimme noin vartin aikataulusta jälkeen. Jos puolentoistatunnin matkan aikana bussi myöhästyy jo varttitunnin, niin ei ihme, että seitsemän tunnin ja neljänkymmenen minuutin matkan aikana myöhästymisaikaa kerääntyy kokonaiset puolitoistatuntia.

Cienfuegosin vierailumme oli oikeastaan tuomittu epäonnistumaan jo ennen sinne saapumista. Muutamia päiviä sitten bussilippuja varatessamme luulimme bussien kulkevan sunnuntaita lukuun ottamatta joka päivä. Todellisuudessa Havannan ja Trinidadin välillä kulkee bussi vain tiistaisin ja lauantaisin. Näin ollen jo varaamamme kahden yön sijasta, joutuisimme viettämään Cienfuegosissa peräti viisi yötä. Suhtauduimme asiaan optimistisesti ja ajattelimme kaupungin sekä sen ympäristön olevan sen verta mielenkiintoisia, että siellä riittäisi tekemistä niinkin pitkäksi aikaa. Arvaa riittikö? – Ei muuten riittänyt!? Heti ensiaskelien aikana epäilykset alkoivat hiipiä mieliimme ja muutaman tunnin jälkeen Jenni mainitsi ensimmäisenä väistämättömän lauseen: ”Pitäisikö meidän lähteä pois täältä jo huomenna?” Minä yritin vielä antaa armoa Cienfuegosille, mutta tiesin jo sisimässäni, ettei siellä jaksaisi millään viettää viittä päivää. Pian olimme valmiit kohtaamaan tosiasiat ja laitoimme huomisaamuisen bussilipun varaukseen. Päätös oli vaikeampi kuin mitä sen olisi pitänyt olla, koska meillä oli jo valmiiksi varattu sekä maksettu yö Cienfuegosissa. Sen verta tylsä paikka kaupunki kuitenkin oli, että olimme valmiit heittämään hukkaan kokonaiset 15 euroa.

Cienfuegosin keskusaukiota.

Poikkeustilnne tai ei: Kuuban supermarketit eivät ole mitään Prismoja.

Cienfuegosin majapaikkana meillä toimi tämä siirtomaa-ajan rakennus, joka oli täynnä 1800-luvun huonekaluja.

Kaupungin kävelykatu voisi sijaita vaikka modernissa Eurooppalaisessa kaupungissa, jos sen varrelta olevista liikkeistä vain löytyisi jotain.

Parempina päivinä Cienfuegosin rantaraittia reunustaa kymmenet ravintolat, mutta nyt katua reunustaa vain autiotalot.

Oikeastaan nyt ensimmäistä kertaa Kuuban nykytilanne vaikutti kunnolla matkaamme. Koska bussit kulkevat ainoastaan kaksi kertaa viikossa, joudumme viettämään kussakin kohteessa kolmesta-neljään yötä. On nykytilanne tietysti pieniä haittoja heittänyt eteemme aikasemminkin, kuten pelkän vesipullon ostaminen, jota saatamme joutua metsästämään kymmenestä eri kaupasta ja peräti kahdenkymmenen korttelin alueelta. Vesipullon ostamiseen voi tietysti suhtautua optimistisesti, sillä näemmepähän samalla kaupunkia, kun ravaamme kaupasta toiseen. Huumoria on kuitenkin vaikea repiä niistä muutamista erittäin hikoiluttavista öistä, jotka ovat osuneet sähkökatkoksien ajalle. Unen saaminen 35 asteen huonelämpötilassa vailla ilmastointia tai edes tuuletinta, on ainakin kylmään tottuneille suomalaisille helpommin sanottu kuin tehty.

17.3. Tiistai

Tiistaiaamun bussi starttasi jälleen vartin myöhässä, mutta tällä kertaa emme myöhästyneet minuuttiakaan matkan aikana. Sen verta ison eron saa aikaiseksi sellainen kuski, jolla ei ole tarvetta jauhaa paskaa jokaisen vastaantulijan kanssa.

Puolentoista tunnin matka toi meidät historiallisestikin merkittävälle alueelle: Sikojen Lahdelle (= Bay of Pigs). Koska päätimme hypätä bussista pois Playa Girónin asemalla, toivoimme kovasti tämän pienen rannikkokylän olevan tarpeeksi mielekäs kohde seuraavaksi neljäksi yöksi. Kovin lupaavasti ei vierailumme ainakaan alkanut, sillä majoittajamme kertoi kylän sähköjen olleen poikki jo kahden vuorokauden ajan. Onneksi olimme osanneet odottaa tätä varaamalla kaikki neljä yötä hieman kalliimmasta kämpästä, jonka kattoa komistaa/rumentaa neljä suurta aurinkopaneelia.

Playa Girón ei ainakaan tähän maailmanaikaan ole mikään aktiviteettien ihmemaa ja heti ensimetrien aikana totesimme sen kaduilla vallitsevan apokalyptisen tunnelman. Aloimme jo pelkämään, että joka ikinen ravintola olisi suljettu, kunnes vastaan sattui kaksi oikein miellyttävän oloista sekä todella halpaa ravintolaa. Nämä kaksi syöttölää ja lähes autiot hiekkarannat takasivat vähintään sen, että Cienfuegosista lähteminen oli oikea ratkaisu.

Jenni tunsi olonsa hieman huonoksi, mistä syystä tämän päivän BodyCombat treenit olivat yhden taistelijan vastuulla.

Playa Girónin suuri hotelli sekä sen vieressä levittäytyvä ”mökkikylä” sopisivat vaikka zombileffan kulisseiksi, sillä sen verta kolkko tunnelma niissä vallitsi.

Satakunta mökkiä tyhjillään

18.-20.3. Keskiviikko, Torstai & Perjantai

Tiistaina luulimme kahden Playa Girónin keskustassa seisovan ravintolan olevan ainoita paikkoja, jotka ovat auki koko kylän alueella. Ihan niin huonosti asiat eivät kuitenkaan ole, sillä Playa Girónin nimikkorannan viereiseltä: Playa Los Cocosin -rannalta löytyi kaksi avoinna olevaa juoma/ruoka kojua. Mitään ravintoloiden tungosta ei siis ollut, mutta jo tähän valikoimaan meidän piti olla tyytyväisiä.

Miltähän tässäkin kohdassa näyttäisi tähän aikaan vuodesta vaikkapa pari vuotta sitten.

Jo tiistai iltana päällemme putosi Kuuban ensimmäiset vesisateet, jotka jatkuivat vielä keskiviikko aamunakin. Vesisateet rantakohteessa olisivat jo normaalitilanteessakin ikävä vastoinkäyminen, mutta osittaisessa ”zombikylässä” ja sähkökatkojen keskellä tilanne ei hirveästi naurattanut. Saimme keskiviikko päivän kuitenkin rullamaan yllättävän joutuisasti asennetta täynnä olevan, ja sateessa tehdyn BodyCombat tunnin sekä rantajoogan parissa.

Kalkkunakondorit kuivattelevat sateen kastelemia siipiään.

Sadekelin auringonlasku.

Epävakainen sää jatkui vielä torstainakin, mutta onneksi ehdimme urheilla päivän minimitavoitteet täyteen ennen kovempia sateita. Normaalisti tällainen keli saisi meidät helposti muuttamaan suunnitelmia lennosta, mutta Kuuban nykyisessä poikkeustilanteessa se on lähes mahdotonta tai ainakin todella kallista. Oman kulkuneuvon vuokraaminen ei onnistu, ja taksikyydit ovat tähtitieteellisissä hinnoissa. Syykin on selvä: bensiinipula on nostanut polttoaineen litrahinnan uskomattomalle tasolle. 3 000 Kuuban pesoa litralta on euroissa noin kuusi euroa. Kuuban keskipalkka on nykyisin noin 30 euroa kuukaudessa, joten Suomen noin 3 800 euron keskipalkkaan verrattuna bensiinin pitäisi maksaa meillä kirpaisevat 760 euroa litralta. Tämä on hyvä pitää mielessä, jos kahden euron litrahinta suomalaisella pumpulla tuntuu pahalta.

Sateen jatkuessa jätimme rannat suosiolla väliin ja suuntasimme Playa Girónin ainoaan museoon: Museo de la Intervencióniin. Museo valottaa lyhyesti Playa Girónin ja koko Sikojenlahden historiaa, mutta pääpaino on vuoden 1961 tapahtumissa. Yhdysvaltain johto oli näreissään Fidel Castron ja Che Guevaran johtamasta vallankumouksesta, jonka myötä amerikkalaiset yhtiöt kansallistettiin ilman korvausta. Samassa hötäkässä tavallisen kansan elinolot paranivat huomattavasti.

Yhdysvallat ei niellyt tappiota helpolla, ja siksi CIA suunnitteli oman vallankaappauksen asettaakseen Kuubaan jälleen Yhdysvalloille suotuisan johtajan. Huolimatta teknologisesta ylivoimasta huhtikuussa 1961 tehdyt ilma- ja laivastohyökkäykset epäonnistuivat. Tämän seurauksena presidentti John F. Kennedy päätti lähettää saarelle maavoimia, jotka rantautuivat juuri Sikojenlahdelle. Vaikka CIA oli harjoitellut operaatiota kuukausia ja pyrkinyt pitämään suunnitelmat salassa, Kuuba osasi odottaa hyökkäystä. Sikojenlahdelle nousi noin 1 500 Yhdysvaltojen kouluttamaa ja tukemaa sotilasta, jotka kuubalaiset kuitenkin peittosivat alle kolmessa vuorokaudessa.

Hyökkäys sai Fidel Castron pelkäämään uutta invaasiota, mikä osaltaan vaikutti hänen päätökseensä sallia Neuvostoliiton tuoda ydinohjuksia Kuuban maaperälle. Tämä johti kuuluisaan Kuuban ohjuskriisiin, joka syöksi maailman ydinsodan partaalle.

Vaikka Playa Girón muistutti paikoitellen vuoden 1986 Tšernobylia, saimme siitä ja sateisesta säästä huolimatta ajan kulumaan rattoisasti. Siitä saamme isolta osin kiittää erästä laadukasta ja erittäin edullista ravintolaa. Neljän päivän aikana: El Cocodrilo -ravintolasta tuli meidän kantapaikkamme. Herkullisen ruoan lisäksi saimme päivittäin parantaa maailmaa ravintolan todella miellyttävän nuoren miestarjoilijan kanssa.

"Ma oon lomalla!"