Kirgisia 9.-31-8.2014

Ala-Kol, Kirgisia

Kirgisian-reissuumme pakkasimme kamat kokoonpanolla minä, Joppe ja Jenni. Matka starttasi Jyväskylästä elokuun 9. päivä vuonna 2014, ja edessä häämötti pikkaisen reilu kolme viikkoa tutkimusmatkailua.

9.–10.8. Lauantai ja sunnuntai

Herätys oli aikainen: lähdimme liikkeelle jo aamuneljältä takanamme vaivaiset kaksi tuntia yöunta. Matka Helsinki-Vantaalle taittui kuitenkin leppoisasti viiden euron Onnibussilla. Helsingissä väsymys alkoi jo painaa kroppaa – emme jaksaneet tehdä muuta kuin käydä vilkaisemassa Tuomiokirkkoa ja istua puolinukuksissa kahvilassa odottamassa lentoa.

Lento Istanbuliin lähti tunnin myöhässä seitsemän maissa illalla, ja Istanbulista matka jatkoi heti eteenpäin kohti Biškekiä. Viiden tunnin yölennolla olimme molemmat jo aivan hämärän rajamailla. Väsymyksen tasosta kertoo hyvin se, kun kone aloitti laskeutumisen ja oli aika kiinnittää turvavyöt. Jotenkin onnistuimme sotkemaan vyömme niin, että minulla oli käsissään kaksi naaraspäistä turvavyötä ja Jennillä kaksi urospäätä. Kun minä katsoin Jenniä kysyvästi, Jenni vain tuijotti vöitään suu auki täysin ymmärtämättä, mitä oli tapahtunut tai mitä vöille pitäisi tehdä. :D

Kun lopulta laskeuduimme Biškekiin, otimme minibussin keskustaan. Sieltä edessä oli vielä kävely etukäteen varatulle hostellille. Matkaa kertyi noin viisi kilometriä, mikä tuntui raskaiden kantamusten, univajeen ja 30 asteen helteen vuoksi vähintään maratonilta. Ensimmäinen päivä Kirgisiassa kuluikin pitkälti sumussa kebabbia syöden ja uutta kulttuuria ihmetellen. Oli jännittävää nähdä aasialaisen näköisiä ihmisiä, jotka puhuivat sujuvaa venäjää tai sitä kovasti muistuttavaa kirgiisiä.

11.8. Maanantai

Seuraavana yönä otimme univelkaa takaisin ja nukuimme kuumuudesta huolimatta huikeat 11 tuntia. Tankkasimme hostellin aamupalalla ja ahtauduimme paikalliseen minibussiin, joka oli pakattu niin täyteen, että se kilpaili matkustajamäärissä ison dösän kanssa. Suuntana oli bussiasema, josta yritimme tiedustella seuraavan päivän kyytejä eteenpäin.

Tiedustelu osoitti nopeasti matkailun parhaat puolet: suunnitelmat menivät heti uusiksi. Paikkaan, jonne halusimme matkustaa, ei mennyt lainkaan busseja. Mutta eipä se meitä haitannut – päätimme vain kiertää maan kartalla vastakkaiseen suuntaan!

Bussiasemalta jatkoimme matkaa kaupungin suurimmalle markkina-alueelle tekemään pientä tiedustelua loppureissun ostoksia varten. Koska aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja mittari näytti 35 astetta, etenimme kaupungilla noin kilometrin pätkissä ilmastoidusta tilasta ja varjosta toiseen. Taktiikka toimi, ja saimme tutkittua Biškekin tärkeimmät paikat huomaamatta.

Paikallinen hintataso herätti myös heti rakkautta: täällä ei nimittäin rahoistaan pääse helpolla eroon! Esimerkiksi maittava kahden hengen ravintola-ateria maksoi yhteensä neljä euroa, ja kaupasta matkaan tarttuneet kaksi jäätelötuuttia sekä litran limu maksoivat vaivaiset 1,5 euroa. :P

Joppe, ja taustalla Lenin :)

Jenni ja Bishkekin pääaukio

Tiistai 12.8.

Edellisen illan kebab päätti muistuttaa itsestään, ja Jennin yö sujui huonosti vatsavaivojen parissa. Tämän vuoksi aamumme venähti, ja pääsimme suuntaamaan bussiasemalle suunniteltua myöhemmin. Kello hurahti jo yhteen iltapäivällä, ennen kuin istuimme paikallisen minibussin kyydissä. Kuski oli päättänyt kääriä matkasta maksimaaliset massit, joten auto oli ahdettu aivan viimeistä paikkaa myöten täyteen. Seuraavat kolme tuntia sulimme tässä liikkuvassa saunassa, kunnes olimme perillä Kochkorissa. Voitte vain kuvitella, ettei matka ollut kuumuuden ja polttelevien vatsakipujen vuoksi Jennille mikään herkkureissu.

Kochkor osoittautui kuitenkin heti sympaattiseksi pieneksi kyläksi. Koska paikka sijaitsee vuorten syleilyssä noin 1500 metrin korkeudessa, Biškekin tukala helle vaihtui täällä ihanan siedettävään ilmastoon. Noin kilometrin kävelyn jälkeen löysimme kylän keskustan laidalta suloisen majatalon, jota pyöritti vanhempi paikallinen nainen.

Illalla pääsimme nauttimaan emäntämme valmistamasta illallisesta, joka oli AITOA kirgisialaista kotiruokaa – ja aivan mielettömän hyvää! Rakastamme molemmat reissatessamme juuri tällaisia hetkiä, joissa pääsee kurkistamaan paikallisten aitoon arkeen maaseudulla. Nyt tuntuu siltä, että seikkailu on vihdoin kunnolla alkanut. Kunhan Jennin vatsa tästä vielä rauhoittuu, olemme valmiita kaikkeen!

Majatalolle johtava katu.

Majatalon illallinen :P

Kochkorin lapset olivat innoissaan minun hauiksesta :D

Keskiviikko 13.8.

Tänään se vihdoin alkoi – reissun ensimmäinen virallinen vaelluspäivä vuoristossa! Aamumme käynnistyi tosin pienellä sählingillä. Kielimuurin vuoksi majoittajamme oli luullut meidän haluavan aamupalan vasta yhdeksältä kahdeksan sijaan. Kävimme kyselemässä ruoan perään, ja se loihdittiinkin pöytään ennätysajassa jo puoli yhdeksäksi. Tankkauksen jälkeen juoksimme kylän keskustan kautta ostamaan vaelluseväitä, minkä vuoksi olimme lopulta 15 minuuttia myöhässä autokyydistämme, joka odotti viedäkseen meidät vaelluksen alkupisteeseen.

Itse vaellus pääsi alkamaan kello 9.30. Ensimmäiset yhdeksän kilometriä olivat leppoisaa ja tasaista nousua. Matka taittui mukavasti, vaikka molempien vatsat kapinoivat yhä edellispäivien kirgisialaisesta ruoasta. Helppo osuus päättyi kuitenkin kuin seinään, kun eteen tuli kuohuva koski – ilman minkäänlaista siltaa. Kulutimme tunnin etsimällä sopivaa ylityspaikkaa, kunnes löysimme kohtalaisen reitin. Hypimme pikkukiviä pitkin joen puoliväliin, mutta loppumatka oli pakko kahlata paljain jaloin. Vesi virtasi suoraan vuorilta ja oli hyytävän kylmää, lähes nollassa! Jääkylvyn jälkeen matka jatkui taas helpommissa merkeissä seuraavat neljä kilometriä.

Alkumatkan loivaa tasaista nousua.

Joen ylitys.

Seuraavaksi vuorossa oli jyrkkä ylämäki. Nousu ei vaatinut kiipeilytaitoja, mutta veti hien pintaan, sillä olimme nousseet jo 3 000 metrin korkeuteen. Ohut ilmanala sai keuhkot tekemään tuplasti töitä. Kun pääsimme mäen päälle, kaikki vaiva unohtui: edessämme avautui uskomaton, turkoosina hohtava vuoristojärvi, jota ympäröivät lumihuippuiset vuoret. Jäljellä oli enää kolmen kilometrin loppurutistus järven toiselle puolelle, missä meitä odotti aito kirgisialainen jurttamajoitus.

Saavuimme määränpäähämme: Köl-Ukök järvelle.

Aivan jurtan kynnyksellä kohtasimme vielä viimeiset esteet: kaksi virtaavaa jokea. Minä ehdin jo kahlata ensimmäisen yli, kun paikalle ratsasti kaksi perheen lasta hevosineen. Jenni pääsi ylittämään molemmat joet kuninkaallisesti hevosen selässä, ja minäkin hyppäsin ratsun kyytiin jälkimmäisessä joessa. Hyvä niin, sillä jälkimmäinen joki olisi saattanut olla liian voimakas kahlaukseen.

Jenni ratsastaa, kuin Indiana Jones.

Jurtalla tapasimme lasten äidin. Yhteistä kieltä ei juuri ollut, mutta elekielellä perusasiat hoituivat mutkattomasti. Kun olimme kotiutuneet omaan jurttaamme, meille tarjoiltiin jo päivällistä, joka maistui pitkän päivän jälkeen taivaalliselta. Söimme nuudeleita ja mitä ilmeisimmin lampaanlihaa. Illalla palasimme omaan jurttaamme, johon perheen poika oli pedannut meille pedin kolmesta paksusta peitosta. Aluksi pelkäsimme vuoristoyön kylmyyttä, mutta jurtta piti lämmön niin hyvin, että kohta minä nukuin jo pelkissä boksereissa toinen jalka peiton ulkopuolella! :D

Meidän jurttamme. Vasemmanpuoleinen oli minun ja Jennin nukkumapaikka.

Torstai 14.8.

Vuoristoyö sujui leppoisasti, vaikka heräsimme kahden maissa pyörimään tunniksi – uni maistui onneksi taas sen jälkeen, olimmehan nukahtaneet jo iltayhdeksältä. Kahdeksalta kömmimme ulos jurtasta, ja meidät otti vastaan täydellisen sininen taivas ja lämmin auringonpaiste. Nautimme aamupalan yhdessä isäntäperheemme kanssa heidän jurtassaan. Eksoottisen säväyksen aamuun toi tieto siitä, että jurtan kamiina oli lämmitetty kuivatulla hevosen ja lehmän lannalla! :P

Aamiaisen jälkeen suuntasimme kevyelle kävelyretkelle jurttakylän lähellä kohoavalle kukkulalle. Edellispäivän vaellus painoi yhä jaloissa, joten tyydyimme nousemaan vain noin sata metriä jurttia korkeammalle. Löysimme rinteestä täydellisen, tuulensuojaisen nurmikaistaleen, johon aurinko porotti mukavasti. Jämähdimme ruohikolle makoilemaan lähes kahdeksi tunniksi ja seurasimme yläpuolellamme kaartelevia suuria kotkia. Hetki oli pysäyttävän kaunis, ja matkafiilis nousi aivan kattoon.

Maisemaa kukkulalta johon kiipesimme aamulla.

Meidän lekottelu/kotkien bongailupaikkamme.

Yhteisen lounaan jälkeen oli aika hyvästellä ihana perhe. Lähtömme oli ajoitettu kello yhdeksi, mutta kohtasimme yllättävän muuttujan: ratsuamme oli yöllä puraissut koira, eikä se raukka jaksanut kantaa meitä jokien yli. Meidän ei auttanut muu kuin selvitä vesimassoista omin voimin. Strategiaksi valikoitui todellinen herrasmiestaktiikka: minä kahlasin ensin rinkkojen kanssa hyisessä vedessä paljain jaloin yli ja palasin sitten hakemaan Jennin reppuselässäni. :) Tämä sama kuvio toistui kaikkiaan kolme kertaa. Parhaiden ylityspaikkojen etsimiseen tuhrautui tunti, ja meille alkoi tulla kiire. Paluukyytimme oli nimittäin sovittu kello kuudeksi samaan paikkaan, josta vaellus oli alkanut.

Jurtan vieraanvarainen emäntä.

Otimme loppumatkasta kunnon spurtin ja saavuimme muutamassa tunnissa sille joelle, joka oli tuottanut tulomatkalla eniten päänvaivaa. Tällä kertaa onni oli puolellamme ja homma sujui kuin rasvattu – löysimme sopivat kivet, joita pitkin loikimme kuivin jaloin yli. Olimme lopulta tapaamispaikalla vain 15 minuuttia myöhässä, ja kuski odotti meitä valmiina. Takana oli aivan huikea ja ikimuistoinen vaellus, jota ei onnistunut pilaamaan edes se, että molemmat kärsimme koko reissun ajan melkoisesta kurataudista! :/

Perjantai 15.8.

Aamulla suuntasimme heti eteenpäin ja otimme noin kahden tunnin jaetun taksin Kyzartiin. Kyseessä on paikallinen systeemi, jossa auto starttaa vasta, kun jokainen penkki on täynnä matkustajia. Matka ei sujunut aivan ilman draamaa: taksistamme puhkesi rengas kesken taipaleen. Kuski vaihtoi alle pienen vararenkaan, jonka nopeusrajoitus oli 50 km/h. Se ei menoa haitannut – kuski nimittäin päästeli menemään rennosti kahdeksaakymppiä!

Ei mitenkään harvinainen tapahtuma Kirgisian huonokuntoisilla teillä.

Pääsimme kuitenkin ehjin nahoin perille. Loppupäivä kuluikin visusti makoillessa, sillä molempien vatsat olivat niin kurjassa kunnossa, ettei meistä ollut mihinkään aktiviteetteihin. Päivän ehdoton kohokohta oli kuitenkin päästä peseytymään ensimmäistä kertaa kolmeen päivään! Pääsimme testaamaan venäläistä saunaa – löylyt eivät olleet suomalaiseen makuun kovinkaan tujakat, mutta kokemuksena se oli todella hauska ja virkistävä.

Nyt kun takana on lähes viikko Kirgisiaa, on pakko kehua paikallisia. Ihmiset täällä ovat poikkeuksetta erittäin mukavia ja ystävällisiä, vaikka yhteistä kieltä ei englannin muodossa juuri löydykään. Olemme myös tehneet mielenkiintoisia havaintoja paikallisesta kulttuurista. Vaikka noin 70 % maan väestöstä on muslimeja, se ei juurikaan heijastu katukuvaan. Perinteisiä pitkiä kaapuja ei näy kenelläkään, ja naiset pitävät huiveja suurin piirtein saman verran kuin mummot Suomessa. Moskeijoita näkyy vain harvakseltaan, ja vodka näyttää maistuvan paikallisille paremmin kuin hyvin! :D

16.–19.8. Lauantai – Tiistai

Toisen vaelluksemme ja odotetun jurttayön oli määrä alkaa tänään, mutta sitkeä matkatauti pakotti meidät muuttamaan suunnitelmia. Koska olimme edelleen huonossa hapessa, minä soitin jurttamajoituksien järjestäjälle ja selitin tilanteen. Onneksemme varauksen siirtäminen seuraavalle päivälle onnistui ongelmitta.

Illalla Jenni, johon tauti oli iskenyt minua rajummin, sai kokea paikallista kansanparannusta parhaimmillaan. Majatalon isäntä toi aluksi Jennille kaksi tablettia lämpimään veteen sekoitettuna. Hetken kuluttua mies palasi huoneeseemme kantaen mukanaan vodkapulloa, shottilasia, pyyhkeitä, saksia ja mystisiä nestekuppeja. Katsoimme toisiamme silmät pyöreinä: mitä ihmettä täällä tapahtuu? :D

Mies viittoi Jennin sängylle pitkälleen ja pyysi nostamaan paitaa. Hän alkoi hieroa kupeissa ollutta nestettä Jennin vatsaan tarmokkaasti. Seuraavaksi isäntä sekoitti shottilasiin suolaa ja vodkaa, ja Jenni kulautti tämän "ihmereseptin" urheasti alas. Rituaalin kruunasi se, kun Jennin vatsan ympärille kiedottiin kolme eri pyyhettä – joista yksi oli uitettu vodkassa – ja hänet pakattiin kahden paksun peiton alle hautumaan puoleksi tunniksi. Kyllä Kirgisiassa konstit tunnetaan! :D

Sunnuntaina heräsimme kahdeksalta jännittäen, olisiko vodkahoito tehnyt ihmeitä. Valitettavasti edes paikallinen taikajuoma ei purrut tähän sitkeään pöpöön. Aamupalan jälkeen totesimme, ettei pelkkään toivoon kannata enää luottaa, ja otimme kyydin takaisin Kochkoriin.

Kochkorissa matkustuslogistiikka toimi kuin elokuvissa. Kun kuskimme kuuli meidän olevan matkalla Balykchyyn, hän viittoi meidät heti seuraavaan autoon, ja reput siirtyivät takakontista toiseen sekunneissa. Matka Balykchyyn taittui 40 minuutissa kuskin painaessa kaasua huolella. Perillä reput vaihtuivat lennosta minibussiin, ja neljän tunnin taival kohti Karakolia alkoi välittömästi. Karakolissa majoituimme viihtyisään hostelliin 700 somin (noin 10 €) henkilöhintaan, ja illalla juhlistimme perillepääsyä pizzalla. :P

Karakol ei alun perin kuulunut reittisuunnitelmaamme. Suunnitelmat menivät täysin uusiksi Kochkorin turisti-infossa. Olimme ajatelleet suunnata etelään kohti maan toiseksi suurinta kaupunkia Oshia, mutta infotyyppi palautti meidät nopeasti todellisuuteen. Tiet Kochkorista Oshiin ovat surkeat, eikä julkista liikennettä ole laisinkaan. Vaihtoehdot olivat vähissä: joko ottaisimme ryöstöhintaisen yksityiskyydin etelän kautta (noin 10 000 somia) tai palaisimme Biškekiin, josta edessä olisi ollut 12 tunnin kärsimysnäytelmä jonkin vanhan japanilaisen autorouskun kyydissä. :D Valitsimme suosiolla salaisen kolmannen vaihtoehdon eli upeista vuoristoreiteistään tunnetun Karakolin.

Maanantain lepo teki tehtävänsä, ja tiistaina Jenninkin vatsakivut olivat vihdoin historiaa – kiitos minun Kochkorista ostamien lääkkeiden! Päivä oli siis täydellinen uuden vaelluksen aloittamiseen. Pakkasimme reput, teimme viimeiset varustehankinnat Karakolissa ja kello 11.30 otimme ensimmäiset askeleet kohti Altyn-Arašania.

Matkalle Altyn-Arasaniin.

Altyn-Arašan on upea, korkeiden vuorten syleilyssä lepäävä laakso, josta löytyy muutamia vuoristomökkejä retkeilijöiden iloksi. Noin 4,5 tunnin vaellus itsessään ei tarjonnut suuria maisemallisia elämyksiä, mutta kaikki vaiva palkittiin matkan lopussa. Kun saavuimme kukkulan laelle ja Altyn-Arašanin laakso avautui silmiemme eteen, olimme hukkua ihastukseen. Paikka näytti aivan suoraan satukirjan sivuilta repäistyltä, taianomaiselta piilopaikalta.

Altyn-Arashan: taianomainen laakso.

Majoituimme kodikkaaseen mökkiin, jota pyöritti aivan loistava tyyppi, kunnon vanha vaeltajakonkari. :D Vaelluksen kruunasi käynti alueen kuumilla lähteillä. Oli aivan uskomaton tunne upottaa väsyneet ja särkevät lihakset 40-asteiseen, höyryävään veteen.

Hot spring.

Illalla mökillä saimme paikalliselta oppaalta tilaisuuden maistaa aitoa kymysiä eli käynyttä tammanmaitoa. Minä päätin testata rohkeuttani ja ottaa huikan, kun taas Jenni tyytyi pelkkään haisteluun. Haju paljasti jo kaiken oleellisen: se toi mieleen etikan ja viinan sekoituksen, eikä makukaan jättänyt toivomisen varaa. Oppaan mukana olleet turistit nauraen kertoivatkin, ettei opas ollut juonut koko päivän kestäneellä vaelluksella pisaraakaan vettä – hän oli pärjännyt pelkällä kymysillä! :D

20.8. Keskiviikko

Aloitimme tämän päivän vaelluksen yhdeksän maissa aamulla. Kohteena oli pieni vuoristojärvi noin seitsemän kilometrin päässä mökistämme. Koska järvelle pääsy vaati joen ylityksen, emmekä tienneet ylempien siltojen tilanteesta, teimme päätöksen: joen yli heti Altyn-Arašanissa ja ensimmäiset kilometrit suoraan umpimetsään ilman polkua. Minä nautin tästä rämpimisestä suunnattomasti, Jenni ehkä hieman vähemmän. :D

Metsän jälkeen nousimme kukkulalle, josta avautui täydellinen 360 asteen näkymä lumihuippuisille vuorille – aivan mahtava paikka evästauolle. Matka jatkui keskelle jokilaakson lumikenttiä. Parin kilometrin lumessa tarpomisen jälkeen kengät alkoivat antaa periksi ja päästää vettä läpi. Järven lähestyessä hylkäsimmekin lumen ja siirryimme hyppimään kiveltä kivelle suoraan keskelle jokea.

Lounaspaikkamme näköalaa.

Vähemmästäkin ihminen alkaa hyppimään riemusta

Matkalla järvelle

Joella kiveltä kivelle hyppimistä.

Viiden tunnin urakan jälkeen olimme perillä, eikä kohde todellakaan tuottanut pettymystä. Uljaat vuoret heijastuivat peilityynen järven pintaan. Aikamme maisemaa ihailtuamme edessä oli vielä kahden ja puolen tunnin paluumatka. Keli suosi meitä koko päivän: taivas pysyi sinisenä ja aurinko helli vaeltajia. Mikä parasta, heti mökille palattuamme pääsimme rentouttamaan väsyneet jalat kuumaan lähteeseen!

Määränpäämme kirkas pieni vuoristojärvi.

21.8. Torstai

Torstaipäivän vaelluksemme alkoi jo aamukuudelta. Kohteena oli legendaarinen Ala-Kul-vuoristojärvi, jonne pääsy vaati 15 kilometrin talsimisen ja huiman 1 000 metrin nousun. Eilisen metsässä rämpimis kokemuksen perusteella minä tein taktisen oletuksen: joen yli kannattaa mennä vasta myöhemmin, koska eilenkin ylempää löytyi toinen silta. No, arvaatte varmaan, oliko siltaa? EIPÄ TIETENKÄÄN! Joki oli aivan liian vuolas ylitettäväksi omin jaloin, ja ilmassa oli jo luovuttamisen tunnelmaa yli kolmen kilometrin kävelyn jälkeen. Onni kuitenkin kääntyi, kun vastaan ratsasti lammaspaimenia. Sadalla somilla (noin 1,5 euroa) saimme lainata hevosta joen ylitykseen – kriisi peruttu ja seikkailu käyntiin!

Seuraavat kilometrit olivat tasaista nousua metsässä ja jokivartta pitkin. Reitin edetessä suuret kivilohkareet vaativat hieman tarkkuutta, mutta pian vaivannäkö palkittiin. Reitti avautui pitkään, vihreään ruohikkolaaksoon, jota ympäröivät jylhät vuoret. Neljän kilometrin laaksotalsimisen jälkeen edessä odotti päivän kovin koitos: pystysuoralta näyttävä, luminen seinämä. Onneksi muiden vaeltajien askeleet olivat muodostaneet lumeen jonkinlaisen polun. Hitaasti mutta varmasti taapersimme tuon viimeisen lumisen kilometrin ylös asti, kunnes määränpää vihdoin häämötti harjanteen takana.

Alkumatkan metsikköä.

Puolessa välin matkaa maisemat olivatkin jo vuoristoisemmat.

Viimeiset puristukset jyrkkää rinnettä ylös.

Sitä näkyä on mahdotonta pukea sanoiksi. Olemme molemmat yhtä mieltä siitä, että Ala-Kulin avautuva maisema on kauneinta, mitä olemme ikinä nähneet – se vetää vertoja jopa Machu Picchulle.

Tuolta suunnasta me tulimme...

...ja tänne me päädyimme

Vietimme ylhäällä pari tuntia eväitä syöden ja näkymiä ahmien, kunnes oli aika kääntyä takaisin. Paluumatka sujui rauhallisesti, joskin herrasmies ja virallinen kantojuhta, eli minä pääsin jälleen tositoimiin kantamalla Jennin reppuselässä muutaman joen yli. :) Yhteensä 11 tunnin urakan jälkeen olimme takaisin mökillä. Voitte vain kuvitella, miltä tuntui pulahtaa väsyneillä jaloilla suoraan kuumaan lähteeseen...!

Riemunloikka.

22.8. Perjantai

Aamupalan jälkeen, siinä kahdeksan maissa, oli aika jättää vuoristo taakse ja aloittaa paluumatka Karakoliin. Taas taitettiin kolme tuntia jalan ja loppumatka puoli tuntia minibussilla, kunnes päästiin kaupunkiin. Kirjauduimme sisään samaan tuttuun hostelliin, jossa olimme majoittuneet ennen vaellusta.

Seuraavaksi ohjelmassa oli vuorossa se kaikkein odotetuin kolmikko: kunnon suihku, pizza ja kylmä limsa! :P Raskaan aterian jälkeen otettiin tietenkin kunnon ruokalevot. Kun energiavarastot oli ladattu, suuntasimme Karakolin "huimalle" nähtävyyskiertueelle. Suurin osa kaupungin kohteista osoittautui aivan turhiksi, mutta upea puinen ortodoksikirkko ja kiinalaistyylinen moskeija olivat sentään näkemisen arvoisia. Täällä reilun kilometrin korkeudessa laaksossa kuumuus ahdistaa aivan eri tavalla, ja pikkuhiljaa meille alkoi tulla jo ikävä takaisin vuoriston viileyteen.

Ortodoksikirkko.

Moskeija.

23.8. Lauantai

Lauantaiaamu alkoi asioiden hoitamisella seuraavaa koitosta varten. Kun välttämättömät juoksevat asiat oli kuumuuden keskellä hoidettu, oli ihana hypätä Pristaniin vievään bussiin – se on nimittäin Karakolin lähin ranta. Kohdetta voi hyvällä syyllä kutsua suuren luokan nähtävyydeksi, sillä kyseessä on maailman toiseksi suurin vuoristojärvi, Issyk-Kul. Tämän visiitin jälkeen voimmekin ylpeänä sanoa nähneemme maailman kaksi suurinta vuoristojärveä, sillä listaykkönen, Titicaca-järvi, on myös jo koettu!

Itse vesi Issyk-Kulissa ei tosin tällä kertaa juuri houkutellut: ranta näytti likaiselta, ja vedessä lillui roskien lisäksi jopa kakkapökäleitä. Minua se ei hidastanut, vaan hyppäsin rohkeasti uimaan Jennin tyytyessä pelkkään auringonottoon. Parin tunnin hengailun jälkeen suuntasimme tienvarteen odottamaan sitä samaa puoli vuosisataa vanhaa bussia, jolla olimme tulleetkin. Bussin sijaan kohdalle osui kuitenkin todellinen helmi: toisen maailmansodan kokenut, ehtaa neuvostolaatua oleva Lada! :D Kuski otti meidät kyytiin, ja heitimme hänelle matkasta noin euron verran someja.

Issyk-köl ja Tienshanin vuoristo.

Illallinen paikallisessa ravintolassa tarjosi vielä päivän parhaat naurut. Kesken ruokailun stereoista alkoi yhtäkkiä pauhata tanssimusiikki täysillä. Viereisestä huoneesta, jossa oli käynnissä jonkinlaiset yksityisjuhlat, ryntäsi reilun kymmenen hengen seurue keskelle salia jammailemaan kunnon Saturday Night Fever -tyyliin. :D Nautimme aivan loistavasta ruoasta ja seurasimme viihdyttävää show'ta, jossa vodkapullo kiersi vauhdilla tanssijalta toiselle.

Päivän päätteeksi edessä oli vielä perinteinen urakka, eli rinkkojen pakkaaminen huomista vaellusta varten. Lopputulos ja pakkaustyyli näkyvät alla olevasta kuvasta! :D

No okkei. Ei tämä jäänyt viimeiseksi ratkaisuksi. :D

24.8. Sunnuntai

Tänä aamuna otimme mukavuudenhaluisina taksin suoraan hostellin pihaan. Maksoimme kyydistä Jeti-Ögüzin Korort -nimiseen paikkaan varmaan kymmenkertaisen hinnan bussiin verrattuna, mutta eipä 30 kilometrin matka silti kustantanut kuin nelisen euroa per nenä – ja säästyimme painavien rinkkojen raahaamiselta ympäri kaupunkia. Olimme vuokranneet edellisenä päivänä teltan ja makuupussit, mikä mahdollisti kunnon irtioton Karakolin luonnonpuiston villiin luontoon. Minä olin suunnitellut meille kartasta katsomalla reitin noin 20 kilometrin päässä häämöttäville vuoristojärville.

Vaelluksen alkutaival oli tuttua loivaa ylämäkeä kuoppaista hiekkatietä pitkin. Olimme ehtineet talsia vasta pari kilometriä, kun takaa kurvasi kuorma-auto, jonka lavalla istui kaksi saksalaista turistia. Kuski jarrutti kohdallamme ja huikkasi meidät kyytiin. Otimme tarjouksen ilolla vastaan, sillä tylsän autotieosuuden skippaaminen sopi meille enemmän kuin hyvin! Köröttelimme lavalla varttitunnin verran auton päätepisteeseen asti, eikä ystävällinen kuski suostunut ottamaan kyydistä edes maksua.

Kuorma-auton kyydissä.

Lavalla istuessamme olimme tehneet tuttavuutta saksalaisten kanssa, ja matkan jatkuessa jalkaisin lyöttäydyimme – osittain vähän sosiaalisen pakon sanelemana – samaan porukkaan. Mukaan kävelemään lähti myös kuorma-auton apukuski. Seura oli mitä mukavinta, mutta vaelluksella sitä kaipaa ennen kaikkea luonnon omaa rauhaa. Onneksi tiesimme saksalaisten reitin, ja polkumme erosivat noin neljän kilometrin yhteisen taivalluksen jälkeen. Kun jätimme heille hyvästit, alkoi vaelluksen todellinen helmi: autotie loppui kokonaan, ja edestä hävisi käytännössä kunnollinen polkukin. Kaukaisuudessa, tulevassa määränpäässämme, siinsivät jo huikeat, jäätikköhuippuiset vuoret.

Heti saksalaisista eroon päästyämme alkoivat maisemat myös hienontua.

Ensimmäiselle karttaan merkitylle järvelle oli vain muutama kilometri. Perille päästyämme huomasimme kuitenkin, ettei kyseessä ollutkaan järvi vaan suuri "allas", jota halkoivat useat joenhaarat. Ilmeisesti kevään lumien sulamisaikaan paikka täyttyy kokonaan vedestä, mikä selittäisi karttamerkinnän. Jatkoimme matkaa vielä kahdeksisen kilometriä laajojen ruohikkotasankojen halki, villien hevosten ja lehmien laiduntaessa ympärillämme. Lopulta saavuimme kohisevan joen varrella olevaan pieneen metsikköön, johon päätimme pystyttää ensimmäisen leirimme. Kello ei ollut vielä paljoakaan, mutta energiatasomme alkoivat olla nollissa, joten loppupäivä pyhitettiin pelkälle rentoutumiselle leiritulen ääressä. Fiilis tällä reissulla oli aivan katossa: saimme olla täysin omassa rauhassamme keskellä koskematonta erämaata. Pimeyden laskeutuessa oli maagista istua nuotiolla, joka loisti ainoana valonlähteenä kymmenien kilometrien säteellä.

Ruohikkotasangot, jotka olivat täynnä nelijalkaisia.

Leiripaikan läheiseltä aukion maisemaa.

Väsyneet nuotiontuijottajat.

25.8. Maanantai

Yö erämaassa oli jostain syystä katkonainen, ja heräilimme molemmat tunnin välein. Lopulta minä nousin ylös jo kuudelta sytyttämään aamunuotiota. Jennikin kömpi teltasta ennen seitsemää, ja rauhallisen aamuhetken jälkeen olimme valmiita jatkamaan matkaa klo 8.30. Teimme taktisen liikkeen: piilotimme teltan, toisen rinkan ja kaiken ylimääräisen tavaran tiheään pusikkoon, ja jatkoimme matkaa kevyesti vain yhden päivärepun kanssa.

Matka jatkui joen uurtamaa leveää kanjonia pitkin, kohti edessä kohoavaa massiivista vuoriseinämää. Noin viiden kilometrin talsimisen jälkeen kohtasimme paikallisia metsästäjiä. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut, saimme viittomakielellä selville, että he olivat jahtaamassa jotakin alueen sarvekkaita eläimiä.

Jenni katselee taakseen kauhistellen tulevaa pitkää paluumatkaa. :D

Kilometri kilometriltä jylhät huiput tulivat lähemmäksi. Viimeiset kilometrit tarjoilivatkin sitten kunnon haastetta: reitti nousi jyrkästi ylös vaikeakulkuisessa maastossa, jossa jalkojen alla mureni irtomaa ja ympärillä raapivat piikkipensaat. Vaiva kuitenkin palkittiin, kun saavuimme määränpäähämme. Seisoimme kukkulalla, vain muutaman sadan metrin päässä yli 5 000 metrin korkeuteen kurottavista vuorista! Näkymät olivat sanoinkuvaamattomat, ja tunnelmaa korostivat jäätiköltä kuuluvat kovat rysähdykset, kun valtavat jäämassat murenivat syvänteisiin.

Minä kiipeän innokkaasti määränpäätä kohti.

Redbull antaa siivet.

Yli 5000 metrin jäätikköiset huiput.

Kun taivaalle alkoi kerääntyä tummia pilviä, oli aika kääntyä takaisin. Lähtömme venyi kuitenkin hieman liian pitkälle, sillä ehdimme kävellä vasta kilometrin, kun taivas repesi. Onneksi olimme hyvällä jalalla liikkeellä ja säästimme voimia, eikä kuuro kestänyt puolta tuntia pidempään. Paluumatka pusikkopiilollemme sujui vauhdilla: siihen meni vain kaksi tuntia, vaikka ylös oli talsittu yli neljä! Pikaisen evästauon ja kamojen keräilyn jälkeen suunta otettiin taas kohti sivistystä.

Paluumatkan maisematkaan eivät olleet huonot.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli kävellä niin pitkään kuin valoa riittäisi ja pystyttää leiri matkan varrelle. Pääsimmekin yllättäen aivan Jeti-Öguziin asti ennen hämärää, kiitos matkan varrella kohdatun, jo valmiiksi aivan täyteen ahdetun jeepin! Mahduimme kyytiin siten, että istuimme Jennin kanssa sylikkäin etupenkillä, kun takapenkillä nökötti viisi tai kuusi paikallista. :D Kyyti oli vähintäänkin ikimuistoinen: koko autoporukalla oli huikea bilefiilis, paikallinen poppi raikasi stereoista, ja kaikki tanssivat ja lauloivat mukana.

Jeti-Öguziin saavuttuamme löysimme mukavan, suojaisen paikan, johon saimme teltan pystyyn ja iltanuotion palamaan juuri parahiksi ennen kello kahdeksan maissa laskeutuvaa pimeyttä.

26.8. Tiistai

Yö teltassa sujui huomattavasti edellistä mukavammin, ja saimme nukuttua pari kunnollista neljän tunnin pätkää. Aamun otimme taas täysin rauhassa nuotion loimussa, minkä jälkeen edessä oli vain lyhyt kävely parkkipaikalle. Siirryimme sieltä jaetulla taksilla takaisin Karakoliin. Tällä kertaa suuntasimme eri majapaikkaan kuin aiemmin – olimme nimittäin edellisellä Karakolin visiitillämme bonganneet toisen, sekä halvemmalta vaikuttaneen että selvästi paremman yöpymispaikan.

Aamunotski.

Telttapaikan näköalat. Seven bulls, on puiden takana näkyvän kalliomuodostelman nimi.

Kahden takana olevan raskaan vaelluksen vuoksi loppupäivä sujui hyvinkin väsyneissä, mutta sitäkin mukavammissa merkeissä. Kyseessä oli todella viihtyisä koti-majoitus, jonka omistajaperhe pyöritti myös aivan vieressä olevaa loistavaa ravintolaa. Paikka oli niin mukava, ettei meidän tarvinnut poistua huone-ravintola-akselilta koko loppupäivänä. Kulutimme ravintolan tuoleja peräti neljä erillistä kertaa ennen kuin oli aika painua unille! :)

Minun illallinen, "pallerot" ovat perunaa, jonka sisällä oli naudanlihaa. :P

Jennin illallinen, hyvää kastiketta ja naudan jauhelihapihvejä, eikä todellakaan mitään Saarioisten. :P

27.8. Keskiviikko

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Meidän oli aika pakata kimpsut sekä kampsut Karakolissa ja aloittaa pitkä minibussimatka takaisin Bishkekiin. Heti lähdössä saimme matkaseuraksi noin 50-vuotiaan, vahvassa humalassa olleen miehen vaimonsa ja lapsensa kanssa. Koska bussi oli aivan täynnä, jouduimme istumaan eri puolilla autoa, ja Jenni päätyi harmillisesti tämän öykkärin viereen. Alkumatka sujui vielä joten kuten miehen höpötellessä jotain kirgiisiksi, mutta noin tunnin kohdalla tilanne muuttui piinaavaksi. Mies alkoi örveltää kunnolla ja koputteli Jenniä jatkuvasti selkään ja olkapäähän. Hän piti kättään röyhkeästi Jennin selkänojalla niin, että taakse nojatessa käsi osui suoraan Jennin harteille.

Lopulta muillakin matkustajilla alkoi palaa pinna, ja ilmassa oli suuren kahakan merkit. Öykkärin mukana ollut kaveri joutui kirjaimellisesti sitomaan miestä penkkiin kiinni, kun tämä yritti nousta haastamaan riitaa. Minä seurasin tilannetta hampaat irvessä toiselta puolelta bussia ja mietin sekuntikellon kanssa, milloin on pakko mennä väliin – yhteenotto oli todella lähellä. Onneksi kolmen tunnin piinan jälkeen perhe jäi pois kyydistä, ja loppumatka sujui rauhallisemmin.

Vaihdoimme Balykchyssä autoa ja taitoimme viimeiset 2,5 tuntia Bishkekiin. Pääkaupunki otti meidät vastaan musertavalla todellisuudella: kuumuudella. Kello kuudelta illalla mittari näytti yhä 31,5 astetta. Kaikkien reissun aikana koettujen kälyisten hostellien ja ulkovessojen jälkeen teimme nopean päätöksen ja kirjauduimme Hotel Richiin! :D 25 euron yöhinnalla per nenä saimme todellista luksusta: ilmastoinnin, kuntosalin, uima-altaan, oman suihkun, aamupalan ja nopean wifin. Koko päivän kuumassa bussissa istuminen vei Jenniltä voimat ja toi huonon olon, joten hän pyhitti illan levolle minun testatessa hotellin kuntosalia ja allasosastoa.

28.8. Torstai

Aah, mikä yö! Ilmastoidussa huoneessa nukuttujen loistavien yöunien ja tuhdin aamupalan jälkeen otimme suunnaksi Osh Bazaarin. Kyseessä on aivan jäätävän kokoinen markkina-alue, josta löytyy kaikkea mahdollista vaatteista aina auton varaosiin asti. Yli 30 asteen helteessä valtavan ihmis- ja tavaramassan keskellä luoviminen kävi kuitenkin nopeasti raskaaksi, varsinkin kun etsimme tiettyjä ostoksia. Kolmen tunnin vaeltelun jälkeen jouduimme myöntämään vetäneemme vesiperän – mitään etsimäämme ei löytynyt. Ei auttanut kuin päättää ottaa huomenna uusiksi, ja loppupäivä vietettiinkin visusti hotellin ilmastoinnin suojassa hengaillen.

Tämmöisiä käytäviä marketista löytyi satoja.

29.8. Perjantai

Osh Bazaar, uusintakierros! Tänään sitkeys palkittiin, ja eilisen harhailun jälkeen meillä meni vain kaksi tuntia kaiken haluamamme löytämiseen. Kun ostokset oli tehty, suuntasimme keskustaan hengailemaan ja nauttimaan kaupunkitunnelmasta. Illan kruunasi vierailu paikallisessa "KFC:ssä". Kyseessä ei suinkaan ollut se tunnettu ja kallis amerikkalainen jättiketju, vaan aito paikallinen Kyrgyz Fried Chicken – ja voimme kertoa, että tästä paikasta löytyi laatua! Ostimme jättimäisen kanaboksin, joka sisälsi peräti 24 friteerattua kanankoipea ja -siipeä. Sitten ei muuta kuin takaisin hotellille, kamat sängylle ja herkut naamaan telkkaria katsellen. Täydellinen lopetus päivälle! :P:P

Suuri ortodoksikirkko kaupungin keskustassa.

Auringonlasku Bishkekissä. 

Kirgisiassa ei plagiointisyytteitä tunneta.

30.8. Lauantai

Viimeinen päivä koitti! :( Kaikki pakolliset velvoitteet ja ostokset oli nyt hoidettu, joten pyhitimme reissun viimeiset hetket pelkkään Kirgisiasta nauttimiseen. Pitkään nukutun aamun jälkeen hotellin kuntosali ja uima-allas kutsuivat vielä kerran. Saimme pitää huonetta poikkeuksellisen pitkään, sillä check-out oli vasta klo 18.30. Sieltä suuntasimme keskustan kahvilaan kuluttamaan iltaa, sillä lentomme takaisin Suomeen oli lähdössä vasta aamuyöllä klo 3.55.

Kahvilassa meillä kävi loistava tuuri, sillä pääsimme nauttimaan elävästä musiikista. Istuimme siinä iltaa ja juttelimme, miten onnistuneita nämä matkan viimeiset päivät olivatkaan olleet. Yleensä reissujen loppuhetket menevät herkästi pelkäksi ajan tappamiseksi jossain epämukavassa paikassa rinkan päällä istuen, mutta tällä kertaa saimme nauttia lomasta täysillä aivan viimeisiin metreihin asti.

Viimeiset kävelyt keskustassa.

Loppusanat:

Upea luonto on se ehdoton juttu, miksi Kirgisiaan kannattaa matkustaa. Jos olet puhtaasti kaupunkilomatyyppinen matkaaja, tämä kohde kannattaa suosiolla jättää väliin. Reissun aikana opimme kyllä tykkäämään niin Bishkekistä kuin Karakolistakin – varsinkin rankkojen vaelluspäivien jälkeen kaupunkien ravintolaruoat maistuivat aivan taivaallisilta.

Yksi matkamme suurimmista kohokohdista oli kuitenkin paikallisiin ihmisiin tutustuminen. Oli uskomatonta nähdä läheltä, miten ihmiset asuvat ja elävät kuukausikaupalla yli 3 000 metrin korkeudessa, jylhien lumihuippujen syleilyssä. Jotkut viettävät vuorilla koko elämänsä, kuten se tapaamamme papparainen Altyn-arashanissa. Paikallinen elämänmeno teki muutenkin vaikutuksen: täällä jopa viisivuotiaat lapset ravaavat hevosilla menemään vaikeakulkuisissa vuoristomaastoissa. Se oli melkoisen pysäyttävä ja kunnioitusta herättävä näky, varsinkin kun miettii, mitä samanikäiset lapset meillä Suomessa yleensä puuhaavat.

Tämä reissu jätti pysyvän jäljen. Joten eiköhän oteta kaikki itseämme niskasta kiinni, suunnata vaellusvaatekaupan kautta lentokaupoille ja panna ne Bishkekin lennot varaukseen! :D

Kirgisian olympiamaajoukkue kiittää kaikkia lukijoita.