Intia. Ladakh & Himachal Pradesh + Delhi 27.8-27.10.2023

Padum, Zanskar, Ladakh, India.

Kaukomaat kutsuvat jälleen! Viimeisin kaukomaa jossa olemme reissanneet oli Nepal vuonna 2019. Syy tähän pitkään taukoon löytyy vanhasta kunnon koronasta. 4 viimeisintä vuotta olemme siis reissanneet ainoastaan Euroopassa sekä Turkissa. Pakumatkat toivat toki mahtavaa vaihtelua reissaamiseen ja Rainokin löytyisi vielä (valitettavasti) pihastamme, emme siis saaneet sitä myytyä kesän aikana vaikka lähellä olikin. Järkevintähän olisi ollut taas lähteä pakulla liikkeelle, mutta kaipuu kaukokohteisiin oli liian suuri. Kohteenamme on Intian Himalaya ja siellä tarkemmin Jammu & Kashmirin osavaltiossa sijaitseva Ladakh. Joppe ajeli Suomessa kesän aikana moottoripyöräkortin, jotta saamme kokea upean Himalayan kaksipyöräisen selästä! Tämän lisäksi tälle reissulle uutta on se, että Jenni lähtee takaisi Suomeen syyskuun viimeinen päivä ja Joppe jatkaa matkaa vielä toisen kuukauden Jammu & Kashmirin eteläpuolella olevaan osavaltioon: Himachal Pradeshiin. Myös tämä osavaltio on Himalayalla, joten koko reissu tulee siis etenemään maailman korkeimpien vuorien keskellä.

27-28.8. Sunnuntai & Maanantai

Reissu starttasi Jyskästä sunnuntaiaamuna klo. 9:00. Edessämme oli yli 24 tunnin matkustus. Helpotusta hommaan onneksi toi Finnairin suorat lennot Helsingistä Delhiin. Delhiin saavuimme klo. 5:00 paikallista aikaa. Aikaeroon Suomeen oli 2,5 tuntia, joten siinä vaiheessa olimme matkustaneet noin 17,5 tuntia. Tässä vaiheessa olisi ollut mukava napata metro Delhiin ja mennä lepäilemään, mutta päätimme rykästä koko matkustuksen Ladakhiin kerta heitolla. Tämä päätös tarkoitti sitä, että edessämme oli vielä noin 8 tuntia matkustelua.

Delhin lentokentällä aamupalaksi Breakfast Dosa.

Lentokone Ladakhin pääkaupunki Leh:n lähti vasta 11:35. Koneen lähtiessä lentoon saimme nähdä yläilmasta kuinka Delhiä ympäröivät tasaiset peltoaukeat vaihtuivat ensiksi vehreseen vuoristoon, jonka jälkeen puuraja loppui ja allamme näkyi vain lumihuippuisia vuoria sekä mahtavia jäätiköitä. Lehin lähestyessä maisema muuttui hyvin kuivaksi, sillä korkeat Himalayan vuoret pysäyttävät Intian Valtamereltä tulevat pilvet, josta johtuen Ladakhin alueella sataa hyvin vähän ympäri vuoden. Laskeutuminen Lehin lentokentälle oli myös yksi jännimmistä laskeutumisista, sillä koneen pudottaessa korkeutta alkoivat lähellä olevien vuorien huiput olla lentokonetta korkeammalla. Lentokentältä nappasimme taksin hotelliimme, johon saavuimme kahden maissa. Pitkä matkustus oli vihdoin takana! Kyllä se tuntuikin kropassa. Varsinkin väsymystila sai aivotyöskentelymme todella hitaaksi. Tähän varmaan vaikutti myös Lehin korkea ilman-ala. Kaupunki sijaitsee 3500 metrin korkeudessa, jonka vuoksi happea on ilmassa noin 30 % vähemmän merenpinnan tasoon verrattuna. Ensimmäistä kertaa huomasimme tämän hengästyessämme, kun noustiin hotellin portaita ylös huoneeseemme. Normaalisti tällaista nousua ei edes huomaisi. 

Pikku lepäilyjen jälkeen lähdimme kaupungin keskustaan syömään. Ensi fiiliksemme kaupungista ja sitä ympäröivistä vuorista oli todella hyvä. Joppe sanoi melkein saman tien, että tämä on yksi lemppari paikoista ikinä! Tämä fiilis ei ainakaan huonontunut ravintolassa, sillä söimme todella maukkaat intialaiset setit, jotka eivät olleet pilattu myöskään hinnalla. Ruoan jälkeen kävimme ostamassa vettä ja lähdimme lepäilemään hotelliin.

Lehin viihdyttävä kävelykatu. Paljon ravintoloita, kielletty autoilta eikä juurikaan hiostavia kauppiaita. Nämä kaikki yhdistettynä tekivät Lehin keskustasta mahtavan paikan!

Yksi parhaimmista intialaisista ruoista ikinä.

Lehin palatsi, jonka takana pilkistää myös Tsemo Maitreya Temppeli.

Intian kartta. Lentomatka Delhistä Lehiin.

29.8. Tiistai

12 tuntia unta takana (paria heräämistä lukuunottamatta), joten nyt saimme pääkoppammekin mukaan reissuun. Aloitimme päivän maukkaalla aamupalalla keskustassa. Ravintolan listoilta löytyi tavanomaisia länsimaisia sekä aasialaisia aterioita. Niiden joukosta eniten pisti silmään kuitenkin kaurapuuro, sillä sitä ei yleensä saa mistään muualta kuin Suomesta. Aamupalan jälkeen kävelimme hieman kaupungin ulkopuolelle, jossa sijaitsee upea Shanti Stupa. Stupa kohoaa noin 100 metriä kaupunkia korkeammalla, joten näkymät sieltä olivat päätä huimaavat. Näkymien lisäsi myös vitivalkoinen Stupa miellytti silmäämme.

Nousu Stupalle ei ollut erityisen pitkä, mutta 3500 metrin korkeus teki siitä normaalia rankemman. Taustalla näkyvistä lumihuipuista korkein on Stok Kangri 6140 metriä korkea. 

Kahvilan terassi.

Shanti Stupa.

Stupalta lähdimme hoitamaan asioita, eli moottoripyörää tuleville viikoille sekä matkustuslupia ympäri Ladakhia. Ladakh sijaitsee Pakistanin ja Kiinan välissä. Näiden kolmen maan välillä on poliittista kitkaa, jonka vuoksi raja-alueiden läheisyyteen matkustettaessa joutuu hommaamaan erinäisiä lupia. Luvan hankinta virallisesta toimistosta olisi halvin ratkaisu, mutta samalla se kaikkein rasittavin. Tästä syystä ulkoistimme homman jollekkin kaupungin lukuisista matkayhtiöistä. Muutamissa moottoripyörävuokraamoissa käytyämme löysimme sopivan oloisen vuokraamon. Päädyimme vuokraamaan Royal Enfield Bullet 500 cc moottoripyörän. Kävimme ajelemassa pienen testiajon myös toisella mallilla, mutta Bullet tuntui parhaalta. Vuokraamo hoitaa myös matkustuslupia, joten saimme hoidettua kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Emme ottaneet moottoripyörää heti matkaan, sillä halusimme kävellä vielä läheisen Leh Palatsin juurelle sekä sen yläpuolella olevalle Tsemo Maitreya temppelille. Näistä jälkimmäinen tarjosi mahtavat näkymät kaikkialle Lehiin sekä etelämpänä olevaan Indus joen -laaksoon. 1555 vuonna rakennettu Tsemo Maitreya -temppelissä parasta olivat lukuisat rukousliput, jotka tekivät mahtavista maisemista eksoottisemmat. Laskeuduttuamme takaisin alas kävimme noutamassa moottoripyörän, ajoimme ravintolaan syömään ja takaisin hotellille. Huomenna pääsemme sitten testaamaan moottoripyörää vähän enemmän.

Takaisin Lehin keskustassa.

Nousua Tsemo Maitreya temppelille.

Temppeli ja rukouslippuja.

30.8. Keskiviikko

Aamulla hypättiin moottoripyörän selkään, ajeltiin keskustaan syömään aamupalaa ja lähdettiin tutkimaan Lehin eteläpuolella olevaa Indus -joen laaksoa. Ensimmäinen kohteemme oli Shey:n palatsi noin 15 kilometrin päässä Lehistä. Alkuperäinen palatsirakennus rakennettiin jo 900 -luvulla, mutta siitä on jäljellä nykyään enää rauniot. Nykyinen käytössä oleva palatsirakennus rakennettin vuonna 1655. Palatsin sisällä hienoin nähtävyys oli 15 metrinen kuparilla ja kullalla päällystetty Buddha-patsas. Ulkopuolelta palatsia oli kiva kierrellä, mutta jälleen kerran ympäröivät vuoret veivät suurimman huomion. 

Indus joki ja sen yli menevä kevyen liikenteen silta.

Nousua Sheyn palatsille.

Näkymiä Indusin laaksoon.

15 metrinen jässikkä.

900 -luvun palatsin raunioita.

Nykyään käytössä oleva Sheyn palatsi.

Sheyn palatsilta jatkoimme 6 kilometriä Indus laaksoa itään ja saavuimme Thiksey -luostarille. Tämä 1400 -luvun luostarikoulu oli suuri ja vaikuttava näky. Pääluostarirakennus on rakennettu kallion päälle ja samaisen kallion rinteillä kohosi valkoisia oppilasasumuksia. Tämä kokonaisuus Indusin laaksosta nähtynä oli reissun tähän mennessä hienoin kulttuurillinen nähtävyys. Kiertelimme värikästä pääluostaria reilun tunnin verran. Tämän aikana pääsimme mm. juttelemaan mukavan munkin kanssa. Yleensä luostareiden munkit ovat olleet omissa oloissaan, mutta tämä kaveri kertoi kysyttäessä omasta elämästään ja nauroi jopa vitseillemme. Munkki kertoi lähteneensä Etelä-Intiaan opiskelemaan 11 vuotiaana munkkiutta noin kymmeneksi vuodeksi, jonka jälkeen palasi takaisin Thikseyn luostariin ja on asunut siellä siitä asti. Hän ei kertonut minkä ikäinen on nyt, mutta arvioisimme, että noin 40-50 vuotias. Luostarista ajoimme vielä Indus joen rantaan katsomaan luostaria vähän kauempaa. 

Thikseyn luostari.

Pääluostarin sisäpiha.

Messuhalli. Mukava munkki näkyy oven suussa.

Luostarin katolta.

Huone, jossa jonkinmoisia Buddhalaisjumalia.

Luostari Indus joen rannasta.

Päivä oli vielä kohtalaisen nuori, mutta energiamme ei enää riittänyt kolmannen nähtävyyden tutkimiseen. Katsoimme mielummin nämä kaksi kunnolla ja jätettiin suosiolla loput Indus laakson nähtävyydet tuleville päiville. Joen rannasta ajelimme siis takaisin Lehiin jossa hoidimme loput asiat jotka pitivät hoitaa, ennen kuin lähdemme jatkamaan matkaa. Meillä oli siis edessä vielä yksi yö Lehissä, kunnes huomenna jatkamme matkaa pohjoiseen, kohti Nubra Valley:ta.

Jopen shortsit menivät haaroista rikki jo ensimmäisien päivien aikana. Onneksi Intiassa on helppo korjauttaa kamaa. Ompelija ompeli 15 minuuttia housuja ja laittoi sinne kaksi paikkaa ja hinta...? 50 centiä.

Ladakhilaisia Tandoori uunissa tehtyjä kana/kasvis momoja sekä israelilaista Laffa rullaa. Oli suorastaan laittoman hyvää! 

Toistaiseksi aika pienellä alueella ollaan pyöritty.

31.8. Torstai

Moottoripyörä käynnistyi päivän seikkailuun kahdeksan maissa. Tie kohti Nubra Valleyta lähti nousemaan jyrkästi heti hotellin pihasta. Ja sitä nousuahan riitti, sillä lähtökorkeutemme oli 3500 metriä ja seuraavan 36 kilometrin aikana nousimme 5600 metriin. Tie oli suurimmaksi osaksi hyväkuntoista asfalttia, ruuhkaa ei ollut ja kelikin oli täydellinen. Mikäs siinä päristellessä!

Indusin laakso jäi taakse.

Raino muuttui kaksipyöräiseen.

Noin 1,5 tunnin ajamisen jälkeen saavuimme 5600 metrin korkeudessa kulkevaan vuoristosolaan nimeltään: Khardungla Top. Intialaiset väittävät sen olevan maailman korkein tie, jossa pystyy ajamaan motorisoidulla ajoneuvolla, mutta ainakin Andeilla on teitä jotka kulkevat vieläkin korkeammalla. Maailman korkein tai ei, niin ainakin se on korkein paikka missä me olemme koskaan käyneet. Näkymät paikasta eivät olleet kaikkein parhaimmat, mutta ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

Typerillä jaloilla merkattu korkeus.

Khardungla Topista lähdimme pudottamaan korkeutta Nubran laaksoon. Lehin puolella nousu oli jyrkkää, mutta solan pohjoispuolella pudotimme korkeutta tasaisemmin. 75 kilometrin aikana laskeuduimme 3150 metriin Diskit -nimiseen kylään. Ajomatkan aikana oli paikoitellen ihan upouutta asfalttia, jossa pystyimme ajamaan yli 100 km/h, mutta keskivauhti jäi kuitenkin 50 hujakoille. 

Ravintolan terassilta.

Korkeusmetrit vähenee ja päivä etenee = vaatetta poies.

Saavuimme Nubra Valleyhin.

Nubra laakson pohjalla olevassa Diskitissa kirjauduimme halpaan hotelliin, hieman keskustan ulkopuolelle. Ajomatka oli väsyttävä, josta johtuen sängyssä makoillessamme torkahdimme. Unet eivät onneksi venähtäneet liian pitkiksi, sillä halusimme käydä katsastamassa vielä Diskit Monasteryn ja suuren Buddha patsaan. 1400 -luvun luostari hävisi kauneudellaan Thikseyn luostarille, mutta tunnelmaltaan Diskit oli parempi. Luostarin sisällä ei ollut kuin muutama turisti meidän lisäksi, jonka lisäksi saimme todistaa munkin mantraa ja rummun paukutusta. Jos taas vertaa Nubra laaksoa Indus laaksoon, niin siinä Nubra vei kyllä voiton. Suuri 33 metrinen Buddha patsas istuu hieman luostaria alempana. Patsas valmistui vuonna 2010 ja rakennustyöt kestivät nelisen vuotta. Patsaalla ollessamme aurinko teki jo laskuaan, minkä vuoksi näkymät Nubran laaksoon olivat entistä paremmat.

Buddha patsas Diskitin keskustan ravintolasta katseltuna.

Diskit Monastery.

Nubra Valley.

Buddha patsasta ympäröi lukuisat rukousmyllyt.

Aurinko painuu vuorien taa.

Noniin nyt alkaa matka taittumaan.

1.9. Perjantai

Tänään luvassa oli kevyempi ajomatka, joten nautittiin aamusta vähän pidempään. Klo. 9:30 aloitimme matkan luoteeseen kohti Turtuk -nimistä pientä kylää. Koko matka kulki Nubra Valleyn pohjalla seuraten Shyok -jokea. Päivän keskinopeus oli huomattavasti kovempi kuin eilen, sillä laakson pohjalla oli useampia kohtia jossa saimme huristella 100 km/h. Suurimmaksi osaksi vauhtimme oli kuitenkin 60 km/h luokkaa, varsinkin noin puolessa välin matkaa, jolloin laakso kapeni kanjoniksi. Ajaminen kanjonissa oli parasta ajamista tähän saakka. Liikennettä ei ollut juuri ollenkaan, ja tie mutkitteli koko ajan kanjonin reunaa mukaillen, jolloin tuntui kuin ajaisi Moto Gp:tä. Myös näkymien puolesta ajomatka oli 5 tähden luokkaa. Matkan aikana tuli mieleen kumma juttu; sillä nyt kun ajellaan täällä reilun 3000 metrin korkeudessa, niin sitä välillä unohtaa, että kaikki viereiset vuoret ovat yli 5000 metriä korkeita. Suurimmassa osassa maailman maista nämä vuoret olisivat maan korkeimpia, mutta täällä ne ovat vain vuoria. Päivän ajomatka oli yhteensä 90 kilometriä, jonka taitoimme 3,5 tuntiin (pidimme monta taukoa matkalla). Turtukista jos jatkaisi vielä 10 kilometriä eteenpäin niin päätyisi jo Pakistaniin. Pakistanin rajan läheisyys näkyikin selvästi matkan varrella, sillä ohitimme kolme suurta varuskuntaa sekä muutamia pienempiä. 

Maukasta baanaa!

Tyylikäs huippu.

Turtukissa vehreys pisti ensimmäiseksi silmään. Koko Ladakh on ollut hyvin kuivaa, mutta Turktukissa on paljon vihreää kukkaisketoa sekä puita. Alue sopii hyvin aprikoosien viljelyyn ja niitä myytiinkin lähes joka kadun kulmassa. Uskonnollisesti kylä poikkeaa myös muusta Ladakhista, sillä täällä valtauskonto on Islam. Loppupäivä kului Shyok joen rantahietikolla sekä kylän pienen luostarin terassilla istuskellen. 

Shyok joki.

Hiekkarannalta poistumassa.

Vihreät pellot ovat harvinaisia Ladakhissa.

Pienen luostarin terassilla.

Auringonlaskun aikaan.

2.9. Lauantai

Turtukiin tulo ehdottomasti kannatti! Matka sinne oli maukas ja itse kyläkin näkemisen arvoinen. Ainut huono puoli tänne tulemisesta oli se, että jouduimme ajamaan takaisin samaa reittiä, sillä Pakistaniin emme saa moottoripyöräämme viedä. :D Ajelimme samaa reittia takaisin 80 kilometrin verran, eli pysähdyimme noin 10 kilometriä ennen Diskitia. Määränpäämme oli Hundar:n -kylä. Hundarissa kirjauduimme leirintäalueelle, jossa majoituimme pieneen peltikattoiseen mökkiin. 

Aamupalaa sai Turtukissa nauttia aika kivalta paikalta.

Matkalla Hundariin.

Ainut syy miksi halusimme majoittua Hundarissa, ovat sen vieressä kohoavat harmaat hiekkadyynit. Dyynit eivät ole kaikkein massiivisimpia, mutta ympäröivät vuoret tekevät paikasta todella maukkaan. Hyvien näkymien lisäksi pääsimme kummastelemaan tyylikkäitä kaksikyttyräisiä kameleita. Hundariin saavuttuamme söimme ensiksi maukkaan intialaisen lounaan, jonka jälkeen kävimme pikaisesti katsastamassa dyynejä. Päiväseltään dyyneillä on todella kuuma, jonka vuoksi jätimme visiitin lyhyeksi. Illalla sitten uudestaan. Dyynit olivat juuri niin hienot kuin osasimme odottaa ja kamelit niin ikään yhtä tyylikkäitä kuin kuvitelmissamme. 

Parhaimmat ruoat ovat kyl olleet tällä reissulla kuin missään muualla! Annoskoot ovat myös todella runsaita.

Hundarin hiekkadyynit näkyvät taustalla.

Bactrian Camel.

Saavuimme dyyneille uudemman kerran 17:30 maissa. Päivällä koko alueella ei ollut juuri ketään, mutta näin illaksi paikalle oli saapunut enemmän porukkaa kuin olemme nähneet missään muualla Ladakhissa. Kameli kulkueita lähti jatkuvalla syötöllä liikkeelle dyynikävelylle ja dyynien päällä oli paljon pällistelijöitä. Vähänhän tällainen porukan paljous vie tunnelmaa, mutta dyynit ja vuoret olivat ilta-auringon aikaan juuri niin näyttävät kuin osasimme odottaa. Vielä eilen mietimme, että onko Hundar yhden yöpymisen arvoinen paikka? Nyt tiedämme vastauksen ja se on: ehdottomasti! Sen verran hienot dyynit olivat ilta-auringossa.

Turistit kameleiden selässä.

3.9. Sunnuntai

Aamulla jatkoimme matkaa Diskitiin jossa söimme aamupalan. Siitä vielä 15 kilometrin verran samaa reittiä kun tänne pari päivää sitten tulimme, mutta sen jälkeen käännyimme pohjoiseen, jossa Shyok joki vaihtui Nubra -jokeen. Nubra jokea seuraten ajelimme vielä noin 20 kilometriä Sumur:n -kylään, jossa kirjauduimme majataloon. Päivä oli siinä vaiheessa vielä nuori, joten jätimme vain kamat majataloon ja jatkoimme 36 kilometriä pohjoiseen. Siinä vaiheessa saavuimme Ensa Gompa:lle (= luostari). Matka luostarille kiemurteli todella tiukkaa serpetiinitietä pitkin, jonka jälkeen nousimme vielä noin 50 vertikaalimetriä polkua myöten. Luostari oli vaatimattomampi kuin aikaisemmat joissa olemme tällä reissulla käyneet, mutta syrjäinen sijainti teki siitä kuitenkin lumoavamman. Ei varmaan tarvitsisi edes mainita, että näköalat olivat jälleen timangia.

Saimme heti kättelyssä oman majatalon oman puutarhan kamomillateet tervetuliaisjuomaksi.

Luostarin edustalta. Alhaalla laaksossa virtaa Nubra joki.

Temppeli.

Seuraavaksi ajelimme takaisin Sumuria kohti Panamir Hot Springs:lle (= kuumat lähteet). Kuumilla lähteillä olisi ollut pari ulkoallasta, joista oli suorat näkymät vuoristoon, mutta niihin ei saanut mennä kylpemään. Sen sijaan jouduimme tyytymään pieneen ja matalaan sisä-altaaseen, hylätyn näköisen talon sisällä. Pieni pettymyshän tämä oli, mutta ainakin vesi oli kirkasta ja mukavan lämmintä. 

Tähän jouduttiin tyytymään.

Tämä olisi voinut olla mahdollisuus.

Kuumilta lähteiltä palasimme taas 6 kilometriä takaisin Sumurin suuntaan, jolloin pysähdyimme katsastamaan Luvan Tso -nimistä lampea. Lammen viereen ei päässyt moottoripyörällä, vaan käppäilemällä reilun kilometrin verran, josta reilu puolet oli kohtalaisen jyrkkää nousua. Paikka ei ollut ehkä se kaikkein näyttävin vuoristolampi, mutta tunnelma paikassa oli jälleen vertaansa vailla. Meidän lisäksi lammella liikuskeli vain lehmiä. Lammelta palasimme takaisin Sumurin majataloon, jossa paikan isäntä teki meille yhden parhaista illallisista ikinä. Illallisen lähes kaikki raaka-aineet tulivat omalta kasvimaalta ja sen kyllä ruoasta maistoi. Tämän lisäksi ruokaa valmistettiin ja kypsytettiin useita tunteja. Hinta illalliselle 300 rupiaa per. nuppi, joka tekee euroissa 3,4 euroa.

Luvan Tso lampi.

Matkalla takaisin majataloon.

Blogin päivitystä viihtyisällä terassilla.

4.9. Maanantai

Aamulla lähettiin tekemään matkaa Ladakhin ennelta odotetuimpaan kohteeseen eli: Pangong Tso -järveä kohti. Jouduimme tekemään pienen 30 kilometrin kiertotien takaisin Diskitiin, sillä käteisemme alkaa olla lopussa ja Diskitissä on lähin automaatti joka hyväksyy korttimme. Yritimme jo eilen nostaa rahaa kun olimme Diskitissa, mutta juuri se automaatti oli suljettu mihin meidän pankkikorttimme käyvät. Muut automaatit olivat tietysti 24/7 auki. Eiliseen nostoon liittyykin hauska tarina. Täällä Ladakhissa paikalliset ovat olleet todella rehtejä ja vieraanvaraisia, ei siis ole ollut samanlaista vääntämistä kaikkien kanssa niin kuin normaalisti Intiassa yleensä. Noh tässä pientä "vääntöä": Joppe saapui pankin viereen, mutta missään ei näkynyt automaattia. Pankin vieressä istui paikallinen, jolta Joppe kysyi: "Do you know where the atm is?" Paikallinen osoitti yläkertaa ja Joppe kysyi: "Upstairs?" Paikallinen nyökkäsi. Joppe suuntasi siis yläkertaan, mutta siellä oli vain portti edessä. Joppe huusi paikalliselle: "Theres no atm here, where is it?" Seuraavaksi paikallinen osoitti alakertaa. Ei muuta kuin takaisin alakertaan, jossa näkyi vain kaksi peltistä ovea suljettuna. Jälleen kerran Joppe kysyi paikalliselta: "Where is it?" Paikallinen siihen: "Its closed today." Siihen Joppe ei edes vaivautunut enää vastaamaan. :D Onneksi automaatti oli tänään auki ja saimme lisää käteistä.

Majatalossa oli hieno puutarha.

Diskitistä ajelimme samat tietyötäyteiset 15 kilometriä takaisin, kunnes pääsimme vihdoin uusille reiteille. Tai niin me ainakin luulimme. Kerkesimme ajella melkein 10 kilometriä, kunnes jotkut huitoivat meille tien vierestä ja kertoivat tien olevan suljettu. He neuvoivat meille uuden reitin mikä tarkoitti sitä, että jouduimme ajelemaan juuri ajamamme 10 kilometriä takaisin. Vaihtoehtoinen reitti kulki itään Shyok joen pohjoispuolella (alkuperäinen reitti olisi kulkenut joen eteläpuolta). Siitä matka alkoi rullaamaan oikein joutuisasti hyvää asfalttitietä pitkin. Noin 10 kilometriä myöhemmin tie muuttui todella kuoppaiseksi hiekkatieksi. Seuraavat noin 10 kilometriä jouduimme jurruttamaan 1-vaihteella ja Jopen vasta alkajan moottoripyörätaidot joutuivat paikoin koetukselle. Välillä tiellä oli 100 kiloisia kivenmurikoita, välillä upottavaa hiekkaa sekä tasaisen välein tulevia syviä vesilammikoita. Tämä oli kuitenkin pientä verrattuna siihen mitä edessämme vielä koitti...

Viimeiset tunnelmat Nubra Valleysta. Tässä odotellaan tietyön valmistumista...

Parempi soratie alkoi. Tässäkin kivet kuitenkin niin isoja, että nopeus oli pidettävä alle 30 km/h.

Surkeaa tietä, mutta hienot näkymät.

Piti vähän odotella, että koneet valmistavat meille pääsyn.

Ladakhin teiden vierestä löytyy paljon tällaisia rimmaavia viisauksia.

Noin 30 kilometriä ajettuamme ylitimme Shyok joen uudemman kerran, jonka jälkeen tie oli edelleen hiekkaa, mutta juuri lanattua ja saimme pitkästä aikaa vaihtaa 3-vaihteen silmään. Tämän jälkeen saimme paikoitellen ajaa hyvää asfalttia ja välillä motocross tasoista möykkytietä pitkin. Kun päivän kilometrejä oli taitettu 140 aloimme olla aika väsyneitä, mutta tieto siitä, että olisi enää 20 kilometriä jäljellä antoi voimaa. Intian tiet laittoivat kuitenkin vielä pari jykevää kapulaa raittisiin. Yht-äkkiä edessämme oli kuohuava koski, joka virtasi voimakkaasti suoraan tien yli. Meitä vastaan oli tullut moottoripyöräilijöitä sekä autoja, joten tiesimme, että kosken yli oli muutkin menneet. Joppe kävi paljasjaloin hyisessä vedessä etsimässä sopivan reitin, jonka jälkeen palasi takaisin ja kantoi ensiksi Jennin kosken yli. Tämän jälkeen Joppe palasi takaisin uudemman kerran hakemaan myös moottoripyörää. Sitä Joppe ei jaksanut kantaa kosken yli, joten ei siinä muu auttanut kuin laittaa kieli keskelle suuta ja ajaa rennosti yli vaan. Aikalailla se noin menikin: rohkeasti vain kaasua ja ohjaustanko suorassa, niin kyllähän pyörä siitä läpi pääsi. Loppumatkan ajan eteemme tuli vielä muutama louhikko sekä pienempi vesistön ylitys, mutta tällä kokemuksella läpäisimme ne kuin juttu, joka läpäisee asioita. Vihdoin klo 18:00 maissa saavuimme Durbuk -nimiseen kylään, josta löysimme kivan yöpymispaikan ravintolan yhteydessä olevasta mökistä. Päivä oli rankka ja paikoin vähän jännittäväkin, mutta juuri tällaista seikkailua reissuilta haemmekin.

Miksi tätä ei opetettu moottoripyöräkorttia ajettaessa?

Elämän ensimmäinen vesistönylitys moottoripyörällä suoritettu!

Toista ylitystä tutkailemassa.

Huonot tiet ja vesistönylitykset takana. Loppumatka kulki hyvää tietä pitkin ja hienoissa maisemissa laskevan auringon valossa.

5.9. Tiistai

Yö meni Jopella huonosti, kun uni loppui jo klo. 2:00, josta seurasi huono- sekä voimaton olo. Aamupala kuitenkin maistui ihan hyvin ja lähdimme jatkamaan matkaa suunnitellusti. Matka jatkui siis Pangong Tso järvelle, jonne oli matkaa vajaa 50 kilometriä. Matkan aikana teimme pikapysähdyksen Tangtse -temppelille, jonka vierestä oli jälleen kerran hyvät näkymät ympäristöön. Melkein heti temppeliltä lähdön jälkeen meiltä laskutettiin pääsymaksu Pangong Tso:lle. Emme tienneet, että järvelle pääsy maksaa ja meinattiin jo kääntyä takaisin, mutta lopulta maksoimme kuin maksoimmekin tyyriin pääsymaksun: 10 centia per. nokka.

Tangtse temppeli.

Näkymät temppelin korkeimmasta kohdasta.

Ensimmäinen kylä järven pohjois-osassa (jonnekka siis saavuimme) on: Lukung. Kirjauduimme kylään kahdeksi yöksi majataloon, joka koostuu 11 pikku mökistä. Eilinen valvottu yö väsytti erityisesti Joppea, mutta myös Jenni oli väsynyt, joten otimme päiväunet. Unien aikana Jopelle alkoi tulla tosi kylmä mikä viittasi kuumeen nousuun. Burana naamaan ja unta palloon. Uni keskeytyi kuumeen laskuun, jolloin hiki alkoi virrata. Lepäilyjen jälkeen Jopella oli ihan ok olo, vaikkakin edelleen voimaton. Jaksoimme lähteä kävelemään upean järven ympäristöön. Upea järvi toden totta onkin: 170 kilometriä pitkä ja noin 5 kilometriä leveä ja kummallakin puolella järveä kohoaa mahtavia vuoria. Järvi makaa 4100 metrin korkeudessa, mikä tekee siitä maailman korkeimmalla sijaitsevan suolaisen järven. Suurin osa järvestä on Tiibetin puolella noin 120 kilometriä, jolloin Intian puolelle järvestä jää 50 kilometriä. Kiinan rajan läheisyys näkyi Pakistanin rajan tavoin monina Intian armeijan tukikohtina. Ennen pimeän tuloa saimme hyvin tutkittua majoituksemme lähiympäristön ja toivottavasti huomenna me molemmat olemme terveitä, jotta voimme lähteä tutkimaan järveä vähän perusteellisemmin. Illan kohokohta oli illallinen majatalon ruokalassa. Ruokalaan saapui kuudesta eri mökistä intialaisia turisteja. Illan aikana tuli juteltua kolmen eri seurueen kanssa. Kaikkien kanssa rento juttu luisti ja jäi kyllä todella hyvä fiilis intialaisista ihmisistä.

Saavuimme Pangong Tso:lle.

Iltakäppäilyt järven rannassa.

Hyvät näkymät majapaikkamme edestä.

6.9. Keskiviikko

Aamulla Jopella oli jo aika hyvä olo, ei nyt vieläkään ihan sata lasissa, mutta kykenevä tekemään silti asioita. Aamupalan jälkeen ajelimme lyhkäisen matkan Spangmik:n -kylään, jonka vierustasta lähdimme suorittamaan reissun ensimmäistä vaellusta. Lähdimme kiipeämään 4750 metriä korkeaa huippua. Lähtökorkeutemme oli 4160 metriä, joten kiivettävää oli yhteensä 590 metriä. Vaeltaminen tällä korkeudella tuntui yllättävän rankalta, koska muistelimme ettei aikaisimmilla kerroilla näillä korkeuksilla ole ollut näin rankkaa. Ehkä se johtuu siitä, että takana ei ole vaelluspäiviä matalemmilla korkeusilla jonka vuoksi kroppamme eivät olleet tottuneet vaellukseen. Näkymät paranivat sitä mukaan kun korkeus kasvoi ja saavuttuamme määränpäähän näimme Tiibetiin asti, eli koko Intian puoleinen Pangong Tso järvi näkyi edessämme. Suoritimme koko 4,5 tunnin vaelluksen sekä siirymiset vaelluksen aloituskohtaan ja takaisin pienen aamupalan voimin, joten nälkä oli aika suuri kun vihdoin pääsimme syömään myöhäistä lounasta. Illalla Jopelle nousi jälleen kuume, mutta onneksi koko päivä ei mennyt kuitenkaan sairastellessa.

Matkalla vaelluksen aloituspaikkaan.

Siinä sitä painetaan jo aika korkealla.

Pangong Tsota Tiibetin suuntaan, eli kaakkoon.

Jyrkkää rinnettä huipulle.

Huipulla!

Pakko oli vielä kuumeisenakin lähteä vähän nautiskelemaan järvestä.

7.9. Torstai

Aamulla Joppe tunsi olonsa jälleen 100 prosenttiseksi, eli juuri sopivasti kun taroituksemme oli taas jatkaa matkaa. Aamupalan jälkeen aloitimme matkan kohti toista suurta järveä: Tso Moriri:a, jonneka oli tarkoitus saapua huomenna. Matkan ensimmäiset 50 kilometriä olivat maisemien puolesta parasta ajelua tähän asti. Pangong Tson vesi näytti paikoitellen aivan Karibian vesiltä turkoosin värin sekä kirkkauden puolesta, ja vuoret olivat jälleen todella majesteettisia. 50 ajokilometrin jälkeen olimme miltei kiven heiton päässä Tiibetin rajasta. Pangong Tso järvi kääntyy rajan kohdalta länsi-itä suuntaiseksi, kun Intian puolella järvi kulkee luoteesta-kaakkoon. 

Ihana Pangong Tso.

Aivan kuin Karibialla olisi...

Näitä teitä pitkin kelpaa päristellä.

Järveltä jatkoimme matkaa suurta laaksoa pitkin miltei suoraan etelään, kunnes lähdimme ylittämään vuoristoa jonka korkein kohta on: Kaksang La Pass (5355 metriä). Tasaisen laakson jälkeen nousu Kaksang La:lle kulki todella jyrkkää rinnettä pitkin, niin jyrkkää, että sellaista serpentiinikäkkärää emme ole koskaan kulkeneet, vaikka vuoristosolia on tullut reissuillamme ylitettyä ehkä jopa toista sataa. Laskimme myöhemmin kartalta kuinka monta U-käännöksen muotoista serpentiinimutkaa teimme, ja vastaus on: 40. Pahimman serpentiiniviidakon jälkeen emme kuitenkaan olleet vielä vuoriston korkeimmassa kohdassa, mutta tästä eteenpäin matkanteko kulki loivempaa ylämäkeä pitkin.

40 serpentiinimutkan jälkeiset näkymät.

Kaksang La ei tarjonnut matkan parhaimpia näkymiä, mutta fiilis näin korkealla on aina, ööhh: korkea. Solassa oli kova tuuli ja lämpötilakaan ei varmaan ollut paljoa plussan puolella, jonka vuoksi jatkoimme matkaa pikimmiten. Niin, ja mainittakoon vielä, että korkeimpaan kohtaa kerrytimme serpentiinimutkia lisää vielä 33 kappaleen verran. Alaspäin serpentiinimutkia oli harvaksemmaltaan joten sitä ei niinkään tajunnut, että niitä kertyi lisää vielä 53 kappaletta. Tarkoituksemme oli jäädä yöksi Mahe -nimiseen kylään, joka sijaitsee heti vuoriston päätyttyä. Kylä oli kuitenkin reissun ensimmäinen paikka missä ei ollut minkäänlaista majoitusta, ainoastaan kuppaisen näköinen ravintola. Jatkoimme siis matkaa seuraavaan kylään, joka oli: Sumdho. Siellä näimme kyltin joka mainosti (oikein) hotellia hyvine mukavuuksineen kuten: wifi, kuuma suihku sekä aamupala, lounas ja illallinen. Ajattelimme, että se on varmaan vähän kalliimpi paikka, mutta käydään ainakin kysymässä. Hinta oli hyvä ja päätimme ottaa huoneen yöksi, mutta aika pian selvisi ettei olisi kannattanut. Huoneita ei ollut siivottu ja kun pyysimme työntekijää siivoomaan, niin käytännössä hän oli vain rullannut peiton jalkopäähän. :D Pyyhkeet olivat likaisia, lakanoita ei ollut vaihdettu ja wc oli niin ikään likainen. Ainiin, unohtui mainita, että wifi ei toiminut, suihkusta ei tullut kylmää saati lämmintä vettä ja wc ei myöskään toiminut. Olisi ehkä pitänyt jo lähteä pois, mutta olimme kerenneet jo asettua aloillemme ennen kuin huomasimme kaikki viat. Myöhemmin kyllä mietimme, että olisi silti pitänyt lähteä. Saimme sentään kylmää sekä kuumaa vettä ämpäreissä huoneeseemme joilla pystyimme vetämään vessaa ja peseytymään. Ei se reissaaminen aina glamouria voi olla...

5 tonnin ylityksiä alkaa kertyä...

Pikkaisen alle 5000 metrin korkeudessa oli tämä hieno järvi (= Yaye Tso).

Maisema muuttui paljon lyhyen matkan aikana.

Takaisin reilun 4 kilometrin korkeudessa. Kuvassa vanha tuttu: Indus joki.

Saavuimme Sumdho kylään.

8.9. Perjantai

Aamulla jatkoimme todella mielellämme matkaa kohti parempia majoituksia. Matkaa Tso Morirille oli jäljellä enää 40 kilometriä, mutta suurin osa matkasta kulki huonoja teitä pitkin, jonka vuoksi matka kesti reilun tunnin. Kun Tso Moriri näkyi ensimmäisen kerran noin 10 kilometrin päästä, näytti se heti todella hienolta paikalta. Järven väri oli syvän sininen, jota ympäröivän maaston harmaan, tumman sekä ruskean värit oikein korostivat. Järven luona on ainoastaan yksi kylä: Karzok, josta löysimme kivan majatalon sekö puhtaan huoneen.

Hetken ajan huoneessa levättyämme lähdimme kiipeämään 4750 metriä korkeaa vuorta. Lähtökorkeutemme, eli samalla myös Tso Moririn korkeus on noin 4525, joten urakka ei ollut erityisen suuri. Siitä huolimatta näkymät syvän siniselle järvelle sekä useille yli 6000 metriin kohoaville vuorille olivat todella hyvät. Fiilistelimme huipulla pitemmän aikaa, kunnes palasimme takaisin alas lounaalle. Lounaaksi kiskoimme pari maistuvaa nuudelisettiä sekä kahdet kahvit yhteishintaan 5 euroa: ompa paha.

Taustalla kohoaa useampi yli 6000 metrin vuori.

Taustalla Tso Moriri.

Ei paljoa kasvillisuutta näy.

4750 metrissä.

Ennen auringonlaskua kerkesimme käydä vielä järven rannalla ihmettelemässä. Oli mielenkiintoista seurata, kun laskeva aurinko maalasi järven itärannikon vuoristoon näyttävän siluetin, länsirannikon vuorien huipuista. Samalla melkeinpä jo päätimme, että tykkäämme Tso Morirista enemmän kuin Pangong Tso:sta, vaikka ennakkotietojen perusteella asia piti olla toiste päin ja vieläpä isolla marginaalilla. Lonely Planetissa jopa luki, että Tso Morirille on turha enää mennä jos on jo käynyt Pangong Tsolla. Onneksi emme uskoneet "lounarin" toimittajaa.

Karzok.

Majatalomme tasanteella viimeiset hengailut.

9.9. Lauantai

Tämän päivän suunnitelma oli lähteä vaeltamaan järven länsirannikon puolella pohjoisesta etelään. Kiipesimme noin 400 metriä järven pintaa korkeammalle vuoristoon ja jatkoimme sitten suoraan etelään. Matkasta teki turhauttavan useat kanjonit matkan varrella joihinka jouduimme aina ensin laskeutumaan ja nousemaan toiselta puolelta takaisin. Kävelimme rankassa maastossa noin 5 kilometriä etelään kunnes laskeuduimme takaisin järven tasolle ja jatkoimme rantaa myöten takaisin. Takaisin tulomatkalla Joppe uskaltautui uimaan noin 10 asteiseen veteen. Rankka päivä vaellus ei tarjonnut reissun parhaimpia näkymiä, mutta päivä luonnossa teki hyvää, varsinkin kun näimme päivän aikana ainoastaan vuohia sekä niiden paimenen.

Reissun toinen vaellus sai alkaa.

Yksi ylitettävistä kanjoneista.

Kanjonin pohjalla.

Karua ja kuivaa on, mutta aina maapallolta kuitenkin elämää löytyy.

Melkein mahtu koko järvi kuvaan.

Vaelluksen jälkeen uiminen maistuu aina erityisen hyvältä vaikka vesi olikin kylmää. Kuvan korkein huippu on: Chamser Kangri 6622 metriä.

Rannalla lojui tuhottomasti loistavia leipäkiviä. Heittelimme parhaimmillaan toista kymmentä leipää.

Illalla kirjoittelimme blogia majatalon tasanteella, kun paikan omistaja halusi tulla hengailemaan kanssamme. Hän kysyi saako katsella kuvia kännyköistämme. Ajattelimme näyttää joitain kuvia Suomesta, mutta tyyppi vain nappasi puhelimen ja alkoi itse selailla kuvia. :D Onneksi puhelimissamme ei ole mitään salaista. :D

10.9. Sunnuntai

Tänään aloitimme paluumatkan takaisin Lehiin. Matkaa Karzokista sinne on 230. Moottoripyörä pitää palauttaa 12.9. illalla, joten kohtalaisen mukavia päivä ajomatkoja siis luvassa. Tso Moririlta ajoimme huonokuntoisen tien takaisin Sumdhoon, josta käännyimme länteen hyvälle asfalttitielle. Ajelimme tänään vielä toiset 40 kilometriä Thukje -nimiseen kylään, joka sijaitsee Tso Kar -järven vieressä. Tso Kar ei ole Tso Moririn tai Pangong Tson kaltainen upea sininen järvi, vaan kausittain kokoaan muuttava suolainen kosteikko. Kirjauduttuamme majataloon (kirjautuminen täällä käytännössä tarkoittaa sitä, että kysymme huonetta ja hintaa ja omistaja lyö avaimet käteen. Ei siis mitään passien valokopioita tai tulolomakkeen täyttelyä) ajoimme 13 kilometrin matkan Tso Kar järven toiselle puolelle, mistä löytyy eniten vettä koko järven alueelta. Löysimme järven rannasta rauhaisan paikan, jossa käytännössä vain istuskelimme ja nautimme luonnon rauhasta. Auringonlaskun aikaan nousimme vielä Thukjen luostarin kukkulalle ihailemaan auringonlaskua vuorten taa. Auringonlaskua ihallessa katsoimme samalla edessä näkyvää maisemaa ja mietimme, että vaikka näkymä ei välttämättä ole se kaikkein upein, niin siitä huolimatta keski-suomalaisen silmissä se on todella eksoottinen.

Viimeiset tunnelmat Tso Moririlta.

Thukjen "kylä". Käytännössä kylä koostui muutamasta rakennuksesta tien molemmin puolin.

Tso Kar järvi.

Ladakhin hyppykuva.

Nousua luostarille. Melkein koko matkan ajan polun vieressä oli näitä käsin kaiverrettuja kivi laattoja. Kovasti jaksaa munkit ahertaa...

Auringonlasku luostarilta.

11.9. Maanantai

Aamulla startattiin pyörä ja aloitimme matkan takaisin Indus -laaksoon. Vain 20 kilometrin ajelun jälkeen olimme saapuneet kuuluisalle Manali-Leh -valtatielle. Silloin oikeastaan ensimmäistä kertaa ajelimme 2 kaistaisella tiellä (eli siis yksi kaista molempiin suuntiin). Melkeinpä samantien tielle käännyttyämme aloimme ottamaan runsaasti korkeutta, sillä edessämme oli reissun kolmas korkea vuoristosola: Taglang La (5328 metriä). Nousu solan huipulle oli kylmintä kyytiä koko reissun aikana. Johtunee varhaisesta kellonajasta (9:00), sillä muut korkeat solat olemme ylittäneet päivemmällä. Näkymät huipulta olivat parhaat, jos siis vertaa kahteen aikaisempaan solaan. 

Lähes Taglang Lan huipulla.

Korkeimmassa kohdassa.

Hauskoja nämä tekstit näissä laatoissa.

Sinne päin matka jatkuu.

Ostimme moottoripyöräämme pienet rukousliput siunaamaan matkaamme.

Solalta jatkettuamme valtatien kunto huononi dramaattisesti ja jatkui niin noin 20 kilometriä välillä ollen parempaa ja välillä surkeaa. Leh-Manali valtatien vetonaula on ehdottomasti muuttuva ympäristö, sillä vain alle 100 kilometrin matkan aikana, jota me sitä pitkin kuljimme ympäristö muuttui useaan kertaan. Tien siistein osuus oli mutkitteleva kanjoni, juuri ennen Indus joen varteen saapumista.

Vara bensiinikanisterit tulivat tarpeeseen.

Tielle Intiassa saattaa hyppiä mitä otuksia vain.

Kanjoni alkamassa.

Täksi yöksi varasimme upean pikku mökin Indus joen pohjoispuolelta, Karu -nimisestä kylästä. Mökissä on hieno terassi, josta oli upeat näkymät suoraan joen uomaan sekä vuorille. Hetken aikaa terassilla fiilisteltyämme hyppäsimme pyörän selkään uudestaan, ja lähdimme katsastamaan kahta luostaria (= Chemrey- ja Taktok Gompa), jotka sijaitsevat 15 ja 25 kilometrin päässä Karu:sta pohjoiseen. Ensimmäisenä saavuimme Chemrey luostarille, joka kohoaa valkoisine rakennuksineen kalliota myöten sen huipulle asti. Paikasta tuli mieleen Taru Sormusten Herrasta leffojen: Minas Tirith, sillä valkoinen väri sekä tie, joka kiemurtelee korkeimmalle luostarille muistuttivat leffan linnoitusta. Luostarissa yhdistyivät Thiksey luostarin upeus ja Shey luostarin hiljaisuus, minkä ansiosta luostari nousi kärkikastiin. Taktok Gompa olikin paljon vaatimattomampi eikä se ollut edes auki. Ulkopuolelta se oli kuitenkin nätti paikka ja luostarin pihalta aukesi mahtavat näkymät etelän korkeille lumihuipuille. 

Mahtavaa! Se näkyy myös Jopen ilmeestä.

Siinä oma pikku mökkimme ja mahtavat näkymät.

Chemrey Gompa.

Luostarin sisäpiha.

Näkymät luostarilta jälleen ensiluokkaiset.

Näkymät Taktok Gompalta.

Noniin, pikkaisen tullut lisää paikkoja karttaan sitten viime blogipäivityksen.

12.9. Tiistai

Tänään oli aika palata takaisin Lehiin. Odotimme sitä innoissaan sillä viimeisen 12 päivän ajan majapaikkamme ovat olleet suurimmaksi osaksi aika kälysiä. Tämän lisäksi ravinto on ollut aika yksitoikkoista vaikkakin hyvää. Lehin mukavuudet kuulostivat siis todella maukkailta korviimme. Ennen Lehiin paluuta kävimme tutustumassa vielä yhteen Indus Valleyn luostareista. Luvassa oli Lehin alueen suurin ja rikkain luostari: Hemis Gompa. Tämä luostari on yli 1000 vuotta vanha, vaikkakin se oli käyttämättömänä usean sataa vuotta Keski-Ajalla, jolloin se raunioitui. Vuonna 1672 se perustettiin uudestaan. Luostarin sisällä oli suuri museo jossa oli esillä Buddhalais-esineitä kaikkialta Himalayalta. Vanhimmat esineet olivat yli 1000 vuotta vanhoja. Museo oli luostarin "highlight" vaikka muutenkin paikka oli hieno.

Noin 5 kilometriä ennen luostaria oli tällainen pyramidin muotoinen monumentti.

Hemis Gompa.

Luostarin jälkeen käytiin hakemassa reput majatalolta ja ajelimme loput 35 kilometriä takaisin Lehiin. Lehissä kirjauduimme halpaan, mutta todella hyvään majataloon, jossa vietämme seuraavat 3 yötä. Vietyämme kamat huoneeseemme suuntasimme vain 100 metrin päässä olevaan kaupungin keskustaan, jossa pääsimme jälleen nauttimaan käytännössä maailman parhaimmista ruoista. Illan suussa lähdimme palauttamaan moottoripyörää takaisin liikkeseen muutamaksi päiväksi. Ajoimme liikkeeseen kiertoreittiä jo tutuksi tulleen näköalapaikan kautta. Ajoimme siis Tsemo Maitreya Temppelille, johon viimeksi Lehissä ollessamme menimme kävellen. Sattumalta samaan aikaan meidän kanssamme oli lähdössä australilais-belgialainen pariskunta moottoripyörällä samaiseen paikkaan, joten päätimme lyöttäytyä yhteen. Siinä sitä sitten ihailtiin laskevaa aurinkoa ja parannettiin maailmaa. Auringonlaskun jälkeen me palautimme pyörän ja uusi tuttuvapariskunta lähti omille teilleen, mutta sovimme treffit keskustan ravintolaan ennen eroa, jossa tapasimme noin tuntia myöhemmin. Illalla istuskelimme nelistään ravintolassa parin tunnin ajan parantaen maailmaa hieman lisää sekä kuunnellen loistavaa covereita soittavaa musisoijaa.

Näkymät majatalon katolta. Tällä kertaa Lehissa yövyimme aivan keskustan tuntumassa. Paikka maksoi vain 10 euroa yöltä ja oli paljon parempi kuin viime kertainen hotellimme, joka maksoi yli 30 euroa yöltä.

Tunnelmaa tutulta näköalapaikalta.

13.9. Keskiviikko

Jotta Lehissä olo ei menisi täysin löhöilyksi ja mässäilyksi suuntasimme aamupalan jälkeen paikalliselle kuntosalille. Melkein 2 tuntia treeniä salilla, jossa teimme tuttuja liikkeitä mitä kotisalillakin teemme, jo ihan pelkästään sen vuoksi, että saimme nähdä miten 3500 metrin korkeus vaikuttaa treenitehoon. Kyllähän sillä suuri vaikutus oli. Esimerkiksi nyrkkeilyssä normista 2-3 minuutin setti menee Suomessa aika helposti, niin täällä 30 sekuntiakin alkoi jo tuntua raskaalta. Todella mukavata vaihtelua oli käydä treenamassa ja aiomme aloittaa huomisen päivän samalla rutiinilla. Treenin jälkeen suihkua, syömistä ja rentoa hengailua.

Jenniä ei 3500 metrin korkeus pysäytä.

Näitä oli ikävä moottoripyöräretken aikana.

Ilta tunnelmaa katolta.

14.9. Torstai

Kuntosalitreenit aamulla jonka jälkeen lounaalle. Tapasimme australialais-belgialaisen pariskunnan sattumalta uudestaa samaisessa lounaspaikassa. Heidän seuranaan oli 4 matkaseuralaista. Istuimme heidän seuraansa ja sovimme samalla tälle illalle jooga-treffit majatalon katolla, sillä belgialaisnainen on jooga-opettaja. Lounaan jälkeen menimme eri teille, mutta sovimme tapaavamme joogan merkeissä klo. 17:30. Ennen joogaa otimme rennosti ja hoidimme vähän asioita ennen seuraavaa moottoripyöräretkeä. Yksi asioista (se kaikkein tärkein) oli hakea moottoripyörä takaisin haltuumme. Olipa mahtava taas kääntää kahvaa pyörässä ja painella hitaampien ohi. Illan jooga oli loistavaa tasapainoa rankkoihin salitreeneihimme. Joogaopettaja piti sellaisen aika rentouttavan joogan, sillä mukana oli paljon ensikertalaisia. Siihen kun lisää vielä majatalon katolta avautuvat mahtavat näkymät, niin aika mahtava kokemus oli. Siitä tuli aivan mieleen jotkin mainosvideot jostain lomakohteesta, jossa joogataan uskomattomisssa maisemissa auringonlaskun aikaan. Tästä olisi saanut kyllä täydellisen mainosvideon, sillä joogamme tapahtui juuri auringonlaskun aikaan. 

Kyl se oikea suora lähtee näinkin korkealla.

Joga porukka katolla.

Nyt oli kiva lähteä iltasellakin Lehin keskustaan, kun majapaikkamme oli niin lähellä.

15.9. Perjantai

3 yötä Lehissa oli juuri sopiva akkujen lataustauko seuraavaa moottoripyöräretkeä varten. Tällä kertaa matkamme vie Indus Laaksoa pitkin länteen, josta koukkaamme etelään Suru- ja Zanskar Laaksoihin. Zanskar Laaksosta jatkamma matkaamme ehkä vielä etelään, jos tie sinne on ajettavassa kunnossa. Toinen vaihtoehto on ajaa mahdollisesti Zanskar Jokea pitkin takaisin Lehiin, mutta siinäkin reitissä on epävarmuutta, sillä tie Zanskar joen vieressä on vasta tekeillä, emmekä tiedä onko se jo valmis. Kolmas ja viimeinen vaihtoehto on tietysti palata samaa reittiä takaisin, mutta tätä emme haluaisi tehdä itsestäänselvistä syistä johtuen. Matka Lehista lähti liikkeelle klo 10 maissa. Indus Valleyta länteen vievä tie on Manali-Leh tien tapaan koko Ladakhin suurimpia teitä, eli kaikkiaan kokonaiset kaksi kaistaa. 30 kilometriä ajettuamme tulimme suositulle: Magnetic Hill -nimiselle nähtävyydelle. Paikassa pitäisi näkyä optinen illuusio joka saisi paikalleen olevan ajoneuvon näyttämään siltä, että se valuisi ylämäkeen. Me emme tätä kyllä nähneet ja yritimme kysyä useilta selfien ottajilta, että näkevätkö he tämän ilmiön. Heidän vastaus oli: "ei". Sen jälkeen kysyimme: "miksi te sitten otatte kuvia ja selfieitä?" Järkevää vastausta emme tähän saaneet. Ilmeisesti Instagramiin on kiva saada kuva itsestänsä suositun nähtävyyden luona.

No ei koettu ihmettä.

Magnetic hillilta oli vain lyhkäinen matka näköalapaikalle, jossa sedimenttinen Zanskar Joki yhtyy puhtaaseen Insus Jokeen ja jatkaa siitä sedimenttisenä virtaamista länteen. Komea paikka! Olisimme halutessaan voineet oikaista tästä suoraan Zanskar Valleyhin (jos siis tie on jo valmis), mutta halusimme jatkaa Indus Joen vierustaa, sillä edessäpäin on useita hienoja ja kiinnostavia paikkoja. 

Indus joki.

Siinä keskeltä tuleva Zanskar Joki kohtaa vasemmalta tulevan Indus Joen.

Seuraavaankin kohteseen: Basgo luostariin sekä -linnoitukseen oli vain 13 kilometrin ajomatka. Turismin tietämättömissä oleva luostari/linnoitus kompleksi yllätti positiivisesti. Varsinkin linnoitus oli komea pytinki rakennettuna strategisesti fiksuun- ja tätä myöten myös näyttävään paikkaan. Jos tätä paikkaa vähän markkinoisi, niin varmasti turistit ilmaantuisivat paikalle, sillä meidän mielestä tämä oli yksi näyttävimmistä nähtävyyksistä koko Ladakhissa.

Basgo Luostari.

Otimme matkan aikan vielä yhden vähän pitemmän pysähdyksen Likir Luostarilla. Myös tämä luostari oli komea paikka. Emme kuitenkaan viitsineet sisälle asti mennä, sillä koko reissulla oleva omaisuutemme on köytettynä pyörän päällä emmekä halunneet jättää sitä vartioimatta, vaikka kaikki Ladakhissa tapaamamme ihmiset ovatkin olleet todella rehtiä väkeä. Sen sijaan ihailimme paikkaa ulkopuolelta ja saimme nauttia viereisessä kahvilassa ihanat mutterikeittimellä valmistetut kahvit. :P

Likir Luostari.

Näkymiä luostarilta.

Ei olisi ikinä uskonut, että Ladakhista ja varsinkaan Lehin ulkopuolelta löytyy mutterikeitinkahvia. Kyllä maistui erityisen hyvältä!

Päivän lopullinen määränpää oli vielä 70 kilometrin ajomatkan päässä oleva kylä: Lamayuru. Koko matka kulki hyvää asfalttia pitkin, jolloin keskinopeutemme oli noin 70 km/h. Tämän lisäksi maisema vaihtui paljon matkan aikana, joista johtuen matkan teko oli oikein rattoisaa. Lamayurusta sanotaan, että sen ympäristö muistuttaa Kuun pintaa. Kyllähän siinä jotain todenperää on, paitsi veden muokkaamat kanjonit sekä uomat paljastavat todellisen taivaankappaleen. Vaikka maisema ei nyt täysin näytäkään Kuun pinnalta, niin siitä huolimatta vuoret, erikoiset kallionmuodostelmat sekä niiden keskelle rakennettu kylä tekivät tästä yhden hienoimmista paikoista tähän astisita. Kirjauduttuamme majataloon jonka terassilta avautuivat upeat näkymät kylän luostarille, lähdimme käppäilemään kohti myöhäistä lounasta. Söimme hyvät intialaiset setit, jonka jälkeen katsastimme luostarin. Luostarin sisällä ei päässyt oikeastaan muualle kuin päätemppeliin, jossa saimme todistaa jälleen munkin hokemia mantroja. Luosarilta nousimme vielä sen takana kohoavalle kukkulalle juuri sopivasti auringonlaskun aikaan. Istuskelimme kukkulalla mukavan tovin, jonka jälkeen palasimme majatalolle viettämään iltaa.

Näkymää luostarin edustalta Lamayurun keskustaan.

Lamayurun Luostari.

Matkalla luostarin takaiselle kukkualle.

Kukkulan päältä.

16.9. Lauantai

Aamulla ennen Lamayurusta poistumista ajelimme vielä kymmenisen kilometriä takaisin itään. Emme ajaneet kuitenkaan Indus joen vieressä vaan tiellä, joka kulkee noin 500 metriä jokea korkeammalla. Tie oli todella maukas maaseutuväylä, jossa ei liikkunut ketään muita. Tien toiselle reunalla oli jykevää vuoren seinämää ja toiselle lähes pystysuora 500 metrin pudotus Indus Joen laaksoon. Näkymistä tuli mieleen Perun Colca Kanjoni, vaikkakin tämä on melkein 10 kertaa matalampi. Todella maukas aloitus lauantai päivälle!

Tällaisisssa maisemassa sai tällä kertaa nauttia aamupalaa.

Kyllästyttiin viime moottoripyöräterkellä ainaiseen vaaleaan paahtoleipään ja munakkaaseen. Ostettiin siis oma kaurapuuro mukaan ja pyydetään majatalojen pitäjiä keittämään meille sitä. :)

Lamayuru kokonaisuudessaaan.

Tuota serpentiinitietä pitkin eilen ajelimme.

Ei paljoa siistimpää tietä pitkin voi enää moottoripyörällä huristella. (Tie kulkee kuvan oikeassa laidassa).

Lamayurusta jatkettuamme matkaa länteen, alkoi tie melkein heti nousta: Fotu La vuoristosolaa (= 4108 metriä) kohti. Vaikka tämä sola oli naurettavan matala verrattuna aikaisempiin ylittämiimme soliin, niin tämän solan ympäröivä maasto oli hyvin erilaista aikaisempiin soliin verrattuna, jonka vuoksi tykkäsimme paikasta kovasti.

Matkalla Fotu La Solalle.

Fotu Lalta laskeuduimme takaisin noin 3500 metrin korkeuteen, jossa matka taittui hyväkuntoista asfalttitietä pitkin joutuisasti. Noin 40 kilometriä myöhemmin olimme saapuneet toiselle solalle: Namika La:lle (= 3700 metriä). Solan päällä oli pieni kahvila jota ylläpitää: BRO -eli Border Roads Organisation. Kahvilassa oli töissä kaksi miestä, joilta päätimme ostaa kahvit. Kahvit juotuamme toinen työntekijöistä halusi ottaa selfien meidän kanssamme. Se ei täällä ole uusi asia, sillä pari kertaa aikaisemminkin paikalliset ovat halunneet samaan kuvaan kanssamme. Uutta tässä oli kuitenkin se, että kuvaamissessiossa kesti noin 15 minuuttia, jonka aikana kaveri otti kuvia meistä kahdesta, kaikista kolmesta, ainoastaan Jopesta ja hänestä + Jennistä ja hänestä. Kuvia otettiin eri näköalojen luona, sekä ihan vaan valkoisen seinänkin edessä. Välillä meinasi pokka pettää, kun kaveri aina vaan keksi uusia kuvakulmia ja ideoita. :D

Tässä muutama esimerkki kuvista.

Kuvia olisi vielä ainakin 10 lisää. :D

Seuraava stoppi matkallamme oli Mulbekh:n -kylä, joka on tunnettu kallioon kaiverretusta Buddha patsaasta. Ympäristö ennen Mulbekhiin saapumista muuttui aivan länkkäri leffojen näköiseksi, ja jatkui sellaisenaan myös kylän kohdallakin. Kylä olisi voinut olla ihan kiva paikka yöpyä, mutta me käytännössä katsastettiin vain kuuluisa kaiverrus ja jatkettiin matkaa. 

Parhaimmat "länkkäri" maisemat jäivät kuvaamatta.

Mulbekhin kallioon kaiverrettu Buddha.

Päivän lopullinen määränpää oli Ladakhin kakkoskaupunki (heti Lehin jälkeen): Kargil. Kargil sijaitsee suuren Suru -Joen varrella, samannimisessä Laaksossa. Tykkäämme Lehistä kovasti ja ajattelimme, että Kargilista voisi löytyä Lehin tapaan viihdyttävä pääkatu, jonka varrella olisi paljon hyviä ravintoloita. Todellisuus iski kuitenkin heti päin näköä Kargilin pääkadulle saavuttuamme. Pääkatu oli täynnä ihmisiä sekä autoja sikinsokin, tämän lisäksi koko ajan oli hirveä melu sekä tööttäily ja suurin osa ravintoloista näytti kaikelta muulta kuin kutsuvilta. Tuntui aivan kuin olisi jollain teollisuusalueella. Oikeastaan tämä on nyt lähimpänä sitä aitoa Intiaa koko reissun aikana. :D Löydettiin me kuitenkin Googlen avustuksella yksi hyvä ravintola Black Sheep -nimisen hotellin yläkerrasta. Ravintolassa oli parveke pääkadusta poispäin, jonka vuoksi se oli oikein rauhaisa paikka evästää jälleen myöhästynyttä lounastamme. Kargilin ulkopuolella löytyisi muutama näkemisen arvoinen paikka, mutta kello oli jo sen verran paljon, että jätettiin ne suosiolla huomiselle. Sen sijaan suuntasimme vain majataloon ja vietimme siellä rauhallisen loppuillan. 

Ravintolan terassilta.

Kargilin kaoottinen keskusta.

Siitä lähti seuraava kiertua hyvin käyntiin.

17.9. Sunnuntai

Herättiin tänään jo klo. 7:00, jotta kerkeisimme nähdä Kargilin ympäristössä olevat kiinnostavat kohteet. Ensimmäinen kohteista oli 4240 metriä korkea vuori, jossa on muistomerkki 1999 vuoden sodasta Intian ja Pakistanin välillä. Matkaa sinne oli 24 kilometriä ja about miljoona serpentiinimutkaa. Matka kulki hyvää vauhtia asfalttia pitkin aina 2 kilometrin päähän huipusta, kunnes edessämme oli Intian armeijan tukikohta ja "pääsy kielletty" kyltti. Harmi, sillä huipulta olisi ollut 360 asteen näkymät kaikkialle, mutta nyt näkymä rajoittui etelä-kaakko-lounas sektorille + myös muistomerkkikin jäi näkemättä. Toisaalta juuri etelän suuntaan oli kaikkein parhaimmat näkymät, sillä Suru Joki virtaa ohkaisesta laaksosta juuri etelän suunnasta. Matkalla alas pysähdyimme pitämmeksi toviksi kaikkein laajimman näkymäsektorin kohdalle, jossa nautiskelimme yhdistä reissun parhaista näkymistä.

Noin 4000 metrin korkeudessa. Taas aika kiemuraa tietä.

Siinä kuvan keskellä aukeaa reitti Suru Valleyhin.

Aamun toinen nähtävyys oli vain 2 kilometrin päässä Pakistanin vastaisesta rajasta. Kohteemme oli: Hundurmaan -hylätty kylä. Kylä oli Intian hallussa vuoteen 1947 asti, kunnes Pakistan valloitti sen. Kylä pysyi Pakistanin hallussa 24 vuotta, jolloin Intia vuonna 1971 valloitti sen takaisin. Jälkimmäisen sodan aikaan hundermaanilaiset hylkäsivät alkuperäisen kylänsä ja muuttivat korkeammalle vuoristoon. Tänä päivänä alkuperäinen kylä toimii ulkoilma-museona. Kylässä oli todella aito tunnelma, tuntui kuin kävelisimme suoraan jossain Indiana Jones leffan kohtauksessa. Jenni on itse asiassa lähes täysin varma, että näki Harrison Fordin vilaukselta. Tykkäämme kovasti tällaisista historiallisista paikoista, joissa saa kulkea vapaasti ja kaikki on jätetty entiselleen, ja mikä parasta: olimme paikassa vain kaksistaan.

Hundurmaan.

Aikainen herääminen ei riittänyt, sillä myöhästyimme majatalon check-out ajasta puolisen tuntia. Onneksi omistaja oli rento kaveri eikä laskuttanut myöhästymisestä mitään. Kargilista lähdimme seuraamaan Suru Jokea etelään kulkien samannimisen laakson pohjalla. Matkan ensimmäiset noin 30 kilometriä kulki hyvää asfalttitietä pitkin. Tämän jälkeen tie oli välillä hyvää, mutta välillä todella huonoa. Hyvät näkymät kuitenkin siivittävät matkaa mukavasti. Reilun 50 kilometrin jälkeen joki kääntyi ensiksi länteen, jonka jälkeen takaisin etelään. Etelään käännyttäessä meille avautuivat mahtavat näkymät suoraan Ladakhin korkeimmalle vuorelle: Nun:lle (7135 metriä). Pilvet hieman peittivät vuoren huippua, mutta siitä huolimatta mahtavat jäätiköt vuoren kyljessä olivat todella hieno näky. Pian tämän jälkeen tie nousi noin 100 metriä Suru Joen itäiselle puolelle. Siinä samassa tien kunto huononi entisestään. Vauhtimme oli enää parhaimmillaankin vain luokkaa: 20 km/h. Ei se mitään, sillä nousu metrien ansiosta Suru Laakso sekä -Joki näyttivät laskevan auringon kanssa aivan uskomattoman hienoilta. Päätimme päivän Parkatchik -kylään, jossa yövyimme kivisessä hökkelissä, joka toimii Homestay:na. Tällaisia kivisiä hökkeleitä on näkynyt reissun aikana paljon paikallisten asumuksina, joten oli kiva viettää nyt ainakin yksi yö samanlaisessa asumuksessa. Hinta yöstä: 200 rupiaa per. henkilö, eli 2,2 euroa: ompa paha.

Suru Valley sekä -joki.

Nun vuori kuvan keskellä.

Fantastista jälleen!

18.9. Maanantai

Ehkäpä kolmanneksi alkeellisin majoitus kaikki reissut mukaanlukien takana. Kaksi muuta on: Kenian savimaja sekä Kirgisian jurtta. Aamiaiseksi tarjolla oli roti -leipää sekä samoja kasviksia ja hapanjugurttia mitä meille tarjoiltiin eilen illalliseksikin. Aamiaisen jälkeen lähdimme ahkeroimaan 155 kilometrin matkaa Zanskar -Laaksoon ja Padum -nimiseen kylään. Tiesimme etukäteen, että "BRO" on tekemässä uusia teitä tälle alueelle, mutta emme tienneet missä vaiheessa tietyöt ovat. Parhaimmillaan matka voisi sujua todella lennokkaasti upouutta asfalttia pitkin, mutta huonoimillaan jurruttaisimme meneillään olevan tietyön seassa. Miten vain matka meneekään, niin tosiasia oli se, että heti lähdön jälkeen edessämme avautuivat näkymät osittain pilvessä olevalle Kun -vuorelle (7077 metriä), joka on Ladakhin toiseksi korkein vuori sekä Parkachik -jäätikölle. Nousimme läheisen kylän moskeijan kukkulalle katsomaan upeaa näkymää. Ei huonosti alkanut tämä päivä!

Ulkopuolelta alkeellinen majoituksemme näyttää itse asiassa ihan asialliselta.

Näkymiä moskeijan kukkulalta.

Kun vuori.

Parkachik jäätikkö

Seuraava etappi oli 45 kilometrin mittainen, josta ensimmäiset 20 kilometriä kulkivat hitaasti huonoa sekä todella huonoa tietä pitkin. Välillä Suru Joen eteläpuolella meille avautui näkymiä korkeille vuorille sekä niiltä laskeutuville jäätiköille, mutta ei huimat näkymät suuresti mieltä piristänyt surkeilla teillä. Onneksi jälkimmäinen 25 kilometrinen kulki sitten täysin päinvastaisessa maastossa, sillä tie oli saatu siinä kohti valmiiksi ja ajaminen tuntui aivan silkin pehmeältä. Urakan päätyttyä olimme saapuneet: Rangdun -luostarille, joka on rakennettu tasankojen keskellä kohoavalle kukkulalle. Näkymät olivatkin loistavat jokaiseen ilmansuuntaan luostarilta käsin katsottuna.

Rangdun luostari.

Luostarilta saimme onneksi jaktaa matkaa upouutta asfalttia pitkin. 26 lennokasta kilometriä myöhemmin olimme saapuneet: Penzi La -vuoristosolalle (4494 metriä). Solan kohokohtia olivat useat pienet järvet sekä niiden takana kohoava: Doda vuori (6560 metriä). Käppäilimme järvien vierustassa tovin ihaillen samalla maisemaa sekä naureskellen hauskoille Himalayan murmeleille. Vain muutama kilometri Penzi Lalta lähdön jälkeen meille avautui näkymät myös upealle: Drang Drung -Jäätikölle. 

Penzi Lalta! Kuvan keskellä näkyy Doda vuori.

Himalayan murmeli.

Drang Drung Jäätikkö.

Silkin pehmeä tie jatkui Penzi Lalta vielä noin 40 kilometrin verran, kunnes edessämme oli jälleen kinttupolkuja. Tämän lisäksi päivän sää oli koko matkan ajan heikentynyt tunti tunnilta ja loppumatkan saimme ajaa kovassa tuulessa, koleassa lämpötilassa sekä tihkusateessa. Niin se vain viimeiset 46 kilometriäkin taisteltiin, ja olimme lopulta saapuneet Zanskar Laaksoon sekä Padumin kylään. Meillä ei ollut majoitusvarausta tehtynä ja väsyneinä sekä nälkäisinä (olimme syöneet vain pienen aamupalan noin 7 tuntia sitten) päädyimme ottamaan yöpymisen heti ensimmäisestä paikasta josta kysyimme yöpymistä. Majoitus oli aika hulppea hotelli (Ladakhin standardeilla) ja maksoi noin puolet keskimääräistä yöpymistämme enemmän. Toisaalta: viime yö oli lähes ilmainen, joten jospa siitä syystä olimme tämän ansainneet. Jos nyt tietysti ajattelee asiaa myös hinta mielessä, niin ko. hotelli maksoi kahdelta henkilöltä 4000 rupiaa yöltä, sisältäen illallisen ja aamupalan. Euroissa tämä summa on noin 44,5 euroa, joten ei kai tässä ihan vararikkoon kuitenkaan mennä. Hotelliin kirjautumisen jälkeen olimme hyvin väsyneitä rankasta matkasta, jonka lisäksi ulkona tihutteli vieläkin vettä, joten nyt oli hyvä tilaisuus vain rentoutua loppu päivä. 

Hetki ennen reissun ensimmäistä sadetta.

19.9. Tiistai

Tämä päivän ajan teimme paikalliskierrosta Zanskar Valleyn ympäristössä. Zanskar Laakso on suuri ja tasainen aukea, jota ympräöivät lukuisat yli 5000 metrin vuoret. Melkein ainoa kumpu mitä koko aukealta löytyy on Pibiting Gompa:n (= luostari) kotipaikka. Luostari oli upea näky kauempaa katsottuna, kun korkeiden vuorten lumihuiput näkyivät sen taustalla. Luostari ei ollut vielä auki, mutta ulkoapäin nämä luostarit yleensä näyttävämpiä ovatkin. Täytyy kyllä sanoa, että Zanskar Laakson vuoret ovat komeimmat koko reissulla.

Pibiting Gompa.

Seuraavana vuorossa oli: Karsha Gompa. Tämä luostari on rakennettu Zanskar Laakson pohjoisen vuorijonon rinteille. Sinne ajettaessa ajattelimme luostarilta käsin olevan todella hyvät näkymät kaikkialle ympäristöön. Yleensä kun odotukset ovat näin korkealla, niin luvassa on pettymys, mutta tällä kertaa odotuksemme eivät olleet tarpeeksi korkealla. Kymmenkunta lumihuippuista vuorta vierekkäin etelän vuorijonossa, jonka lisäksi suuri aukea joka johti vuorille tekivät näkymästä lähes täydellisen. Siihenkö lisää vielä hienon värikkään 1000 -vuotisen luostarin, niin olimme aivan haltioissamme. Juuri kun olimme lähdössä luostarilta joka mies tuli suosittelemaan meille vielä kolmatta luostaria. Hän neuvoi, että voimme ajaa sinne tietä pitkin joka lähtee heti Karsha Luostarin alapuolelta. Toiselta luostarilta pääsisimme sitten toista reittiä takaisin Padumiin. Tämä kuulosti hyvältä, joten päätimme lähteä katsomaan vielä sitä. Ajelimme miehen neuvomaa tietä noin 9 kilometriä, kunnes vastaamme tuli paikallinen hevosella ratsastaen. Kysyimme häneltä kuinka luostarille päästään ja hän neuvoi, että meidän on palattava Padumiin ja sieltä käsin sitten luostarille. Että sellaset neuvot sitten saatiin aikaisemmin! Ei varmasti mies meitä tahalleen neuvonut väärään paikkaan, mutta ainakin hänen selitykset reitistä olivat päin honkea. Eipä se 9 kilometriä hienoissa maisemissa ja ilman kiirettä ole paljoa, mutta tie tänne oli todella huonoa, joten ei tämä suurta nautintoakaan ollut. Ei jaksettu enää lähteä kolmannelle luostarille, vaan menimme lounaalle, jonka jälkeen loppu päivä "easysti" mm. hotellimme katolla.

Uskomattomat näkymät Karsha Gompalta.

Harha-ajelun näkymiä.

Blogin tekoa hotellin katolla.

Hienosti tuli auringonsäteet vuorten takaa.

20.9. Keskiviikko

Tänään alkoi kaikkein epävarmin ajo-osuus. Olimme reissun aikana kyselleet paikallisilta paljon tien kunnosta, joka kulkee Zanskarista Darcha:n, eli lähes suoraan kaakkoon. Kaikki keneltä olimme kysyneet asiasta ovat sanoneet tien olevan todella huonossa kunnossa. Ei se mitään, sillä sehän kuulostaa seikkailulta. Tie osuus on yhteensä 135 kilometriä pitkä, josta noin 80 kilometriä olisi ennakkotietojen mukaan huonoa tietä. Tästä syystä olimme suunnitelleet viettävämme 2 yötä reitillä, jotta päivämatkat hitaasti jurruttamalla huonoa tietä pitkin ei kävisi liian rasittavaksi. Lähdimme matkaan klo. 8:30 lennokkaasti, sillä matkan ensimmäiset 20 kilometriä kulkivat asfalttilla.

Alkumatkan asfalttilta.

Hienolle paikalle rakennettu: Bardan Monastery.

Myös Zanskarin ja Darchan välille on suunnitteilla uutta asfalttitietä. Tästä johtuen seuraavat noin 30 kilometriä kulkivat hiekkapohjaista tasoitettua tietä pitkin, mihin mahdollisesti tehdään asfaltti vielä tämän vuoden aikana. Ensimmäinen yöpymispaikkamme oli Purne -nimisessä muutaman rakennuksen kylässä. Pikkaisen ennen perille pääsyä saimme kokea ensimmäiset hankalat tieosuudet tällä reitillä. Hankalin paikka oli syväkuoppainen ylämäki johon oli pakko ajaa kovaa, jotta sen pääsisi ylös. Muutaman kerran tässä hankalassa kohdassa moottoripyörän eturengas pomppasi ilmaan, jolloin ohjattavuus tietysti hävisi, mutta ei siitäkään aiheutunut muuta kuin pari kunnon pomppua sekä renkaan sutimista. Purneen saavuttuamme kirjauduimme telttaan nukkumaan. Erittäin mukava mies pyörittää alkeellista majataloa, jonka piha-alueella on telttamajoituksia. Teltta yölle maksoi 4,5 euroa yhteensä meiltä molemmilta: ompa paha!

Ihan kutsuvan näköinen teltta.

Kello oli vasta 11:15 saapuessamme perille. Aikainen saapuminen oli itse asiassa tarkoituksemmekin, sillä Purnesta on 5,1 kilometrin matka Phugtal Monastery:lle. Suomessa muutama kuukausi sitten tätä reissua suunnittellesamme ajattelimme, että juuri Phugtal luostari olisi se kaikkein näyttävin lukuisista Ladakhin luostareista. Ainakin tunnelma tässä luostarissa on sinänsä paras, sillä Phugtal on koko Ladakhin ainut luostari, jonnekka ei pääse teitä pitkin. Matka luostarille kulki Tsara -nimistä jokea seuraten. Joen vesi tulee suoraan noin sadan kilometrin päässä olevasta jäätiköstä, jonka vuoksi joen vesi on epätodellisen turkoosia. Jo matka luostarille turkoosin joen sekä upeiden vuorien saattelemana oli itsessään todella palkitsevaa.

Maukas vaelluspolku upean Tsara joen vieressä.

Vaikka 5 kilometriä ei sinänsä ole pitkä saati rankka vaellus, niin matkan aikana nousemamme ja laskemamme useat jyrkät mäet, sekä ohkainen ilma 3800-4000 metrin välillä tekivät tästä vaelluksesta yllättävän rankan. Kun luostari ensi kerran näkyi kallioiden takaa olimme välittömästi vakuuttuneita siitä, että tämä luostari on se kaikkein hienoin! Phutgal on rakennettu noin 4000 metrin korkeuteen suoraan pystysuoraan kallioon sekä kalliossa olevaan luolaan. Turkoosina virtaava joki oli upea näky luostarilta käsin. Luostarin luolasta on löydetty todisteita ihmisasutuksesta 2500-3000 vuoden takaa, joten pitkään ovat ihmiset saaneet ihailla turkoosia jokea. Palattuamme takaisin Purneen aurinko teki laskuaan jo hyvää vauhtia. Yhteensä luostariretkeen meille meni aikaa 5,5 tuntia. 

Joppe ylittämässä ei niin vakaan näköistä riippusiltaa.

Siellä se luostari näkyy!

Tämä luostari vetää vertoja helposti Euroopan hienoimmille linnoille.

Luostarin takaa.

Toinen huteran näköisen sillan ylitys.

Siitä se lähti.

Phugtal Monastery.

Huteran sillan toisella puolella oli ihania jakkeja.

Päivä päättyi kylpyyn hyisessä vedessä.

21.9. Torstai

Ei oikein teltassa nukuttanut. Jennillä oli kylmä ja Joppe taas ei muuten vaan saanut kunnolla nukutuksi. Show must go on, vaikka unta ei tarpeeksi tullutkaan. Aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa kaakkoon kohti buddhien pyhää vuorta, peikonhampaan muotoista: Gumbo Ranjan:a. Matkaa taitettavana oli 34 kilometriä, joka ei tietysti ole moottoripyörän selässä kovin paljoa, mutta tien mahdollinen huono kunto voi tehdä matkasta yllättävän pitkäkestoisen. Liikkeelle lähdettyämme tie oli hiekkaa, mutta jo tasoitettua tulevaa asfalttia varten. Parhaimmillaan ajoimme hiekkatieosutta pitkin jopa 50 km/h. Matkan ensimmäisen noin 25 kilometrin aikana oli oikeastaan vain yksi hankalampi kohta, mutta sekään ei hirveästi matkaa hidastanut. 25 kilometrin jälkeen edessämme oli iso yllätys: ASFALTTIA! Tämän tieosuuden piti olla koko Ladakhin vaikeimpia, mutta sen sijaan saimme kaasutella 100 km/h upouutta asfalttia pitkin. Toki olimme tyytyväisiä hyvään tiehen, mutta toisaalta (Jopelle) jonkinmoinen antikliimaksi, sillä tämä tie vaikutti niin mahtavalta seikkailulta reissua suunnitellesamme. Saavuimme Gumbo Ranjalle jo 11:00 aikaan. Vuoren edustahan piti olla meidän tämän päivän yöpymispaikka. Eilen saavuimme samaan aikaan edelliseen yöpymispaikkaamme, mutta silloin tiesimme, että teemme pitkäkestoisen vaelluksen. Tänään tällä alueella ei ollut tiedossa moista aktiviteettia. Tämän vuoksi päätimme vain ihailla upeaa vuorta tovin sekä syödä lounaan, jonka jälkeen jatkoimme matkaa.

Pyhä Gumbo Ranjan vuori.

Vasta Gumbo Ranjanilta lähdön jälkeen kohtasimme jonkinmoista haastavaa tietä. Pyhältä vuorelta lähdön jälkeen tie lähti lähes heti nousemaan jyrkästi kohti: Shingo La:n -vuoristosolaa (5091 metriä). Vasta jyrkissä serpentiinimutkissa tie oli kutakuinkin sellaista, mitä ajattelimme sen olevan koko matkan ajan. Nousun aikana kuljimme mm. louhikossa, syvissä sekä mutaisissa kuopissa, pehmeässä hiekassa ja terävien kivien seassa. Tämä ei kuitenkaan riittänyt täyttämään jo legendaksi muodostuneen tien ennalta ajattelemaamme hankaluutta. Shingo Lan solassa kävi kova tuuli, eikä elohopeakaan ollut varmastikaan kovin paljoa plussan puolella. Mielenkiintoinen homma solan huipulla oli se, että tulosuuntamme on Ladakhia, mutta menosuunta onkin jo Himachal Pradeshin osavaltiota. Tämän pystyi ihan näkemällä näkemään, sillä Ladakhin puoli oli tuttua ruskean ja harmaan sekaista kuivaa vuoristoa, kun taas Himachalin puolella näkyi terävämpää sekä vihreämpää vuoristoa. Meille oli jo ennalta tiedossa, että tie Shingo Lalta alas Darchaan tulee olemaan asfalttia. Siispä pystyimmme laskettelemaan kovaa vauhtia seuraavat 32 kilometriä Darchaan asti. Näin olimme suorittaneet reissun "kovimman haasteen" joka osoittautuikin ihan perus retkeksi. Reissun kovimmaksi haasteeksi jäikin yllättävästi matka Nubrasta Pangongiin. 

Shingo La.

Kyl on erinäköistä Himachalin puolella välittömästi.

Nyt kun meillä tavallaan on yksi ekstrapäivä käytettävänä, niin päätimme ajaa Darchasta etelään kohti Manalia, eli siis täysin päinvastaiseen suuntaan Lehista katsottuna. Löysimme kartalta mielenkiintoiselta vaikuttavan kohteen: Keylong:n -kaupungin. Kaupunki ei sinänsä ollut edes meidän varsinainen kohde, sillä Leh-Manali tie pitäisi ennakkotietojen mukaan olla tällä osuudella todella näyttävä. Ennekkotiedot pitivät enemmän kuin paikkansa, sillä noin 10 kilometriä ennen Keylongia tie nousi korkeutta 3300 metristä noin 100 metriä ylemmäksi, jolloin alhalla virtaava: Bhaga -joki sekä sen takana kohoavat vuoret olivat henkeä salpaava näky. Ei äkkiseltään tule mieleen mitään hinompaa tiepätkää missään päin maailmaa, joka olisi tätä hienompi. Keylongissa löysimme halvan hotellihuoneen keskustan tuntumasta. Pienen kaupungin kadut kiemurtelevat serpentiinimäisesti vuoren rinnettä pitkin. Kaduilla näkyi useampi ihan kivan näköinen ravintola ja muutenkin tunnelma kupungissa oli hyvä. Rakennusten välistä pilkahtelevat lumihuippuiset vuoret toivat myös oman tunnelmansa paikalle. Nopeasti paikan kiersi, mutta kyllä tästä paikasta jäi meille oikein hyvä fiba. 

Kyl on maukasta tietä!

Ei näytä huonolta Jopen ensi kuukauden Himachalin kiertue!

Keylong.

22.9. Perjantai

Emme lähteneet vielä aamullakaan kohti Lehia, vaan ajelimme vielä 30 kilometriä Manalin suuntaan katsomaan mitenkä hienona (ainakin Darchasta Keylongiin asti mennyt) upea Leh-Manali tie jatkuu. Tie jatkui lähes yhtä upeasti kuin eilinenkin, mutta ei kuitenkaan täysin pystynyt vetämään vertoja eiliseen. 30 kilometrin jälkeen pysähdyimme tienvarsi kuppilaan teelle, jonka jälkeen ajoimme takaisin Keylongiin. 

Ei se huononnäköistä tälläkään tieosuudella ollut.

Meillä oli aikaa vielä 4 ajopäivää Lehiin, ennen kuin pyörä tulisi palauttaa vuokraamoon. Matkaa taitettavana Keylongista oli yhteensä 358 kilometriä, joten varsinaista kiirettä meillä ei ollut. Tästä syystä päätimme ottaa loppu päivän levon kannalta ja ajelimme Keylongista vain 22 kilometriä Lehiä kohti, jossa kirjauduimme hyvään (mutta halpaan) hotelliin, upean Bhaga -joen rantaan ja jispa -nimiseen Kylään.

Lounaalla ravintolassa. Taustalla näkyy Jispan kylä.

Illan tuntumassa kävimme käppäilyllä joen rannassa. Kävelimme noin kilometrin joen rantaa pitkin samalla ihaillen mahtavia näkymiä, jonka jälkeen käännyimme takaisin hotellille. Paluumatkalla törmäsimme paikalliseen mies porukkaan joen rannalla. He olivat pystyttäneet ison nuotion ja joivat länsimaalaisen viskin lisäksi kotipolttoista viskiä sekä riisiolutta. He ottivat vieraanvaraisesti meidät mukaan porukkaan ja tarjosivat juotavia. Maistelimme heidän kotipolttoisia juomia, joidenka alkoholiprosentit olivat miesten mukaan jopa 90 % luokkaa, mutta jo juomia haistaessa totesimme niiden olevan huomattavasti laimeampia. Kun sanoimme miehille, että juomat eivät ole niin vahvoja kun he väittävät niiden olevan, niin he sanoivat niiden olevan jo valmiiksi lantrattuja. Oli miten oli, niin paikallisten miesten illanviettoon oli hauska tutustua. Kun lähdimme jatkamaan matkaa, niin yksi miehestä tuli yht-äkkiä autolla (muutaman alkoholipaukun jälkeen) meidän takaa ja kutsui meidät hänen luokseen teelle. Päätimme hypätä kyytiin, jonka jälkeen matkasimme ainoastaan pari sataa metriä hänen kotiinsa teelle. Juttelimme teen lomassa tunnin verran alueen historiasta, hänen perheestään sekä tulevaisuuden suunnitelmista. Keskustelujen aikana tapasimme myös miehen vaimon sekä 93-94 vuotiaan isäukon joka oli erittäin vetreä. Isäukko oli aikoinaan ratsumies, joka kuulemma tietää kaikki pikku polutkin Ladakhin sekä Himachalin alueella. Tee tuokion jälkeen kävelimme hotellillemme, jossa tilasimme illallisen. Illallisen aikana hotellin johtaja ilmaantui paikalle ja tuli juttelemaan kanssamme. Hän kertoi käyneensä Suomessa useamman kerran ollessaan töissä brittiläisellä risteilyaluksella. Tämä päivä oli mukava sekö rento, niin kuin oli tarkoituksemmekin, mutta paikallisten kanssa keskustelut tulivat täytenä (positiivisena) yllätyksenä. Tällaista matkailu onkin parhaimmillaan: suunnittelee toista ja tapahtuukin moista. 

Joen ranta käppäilyllä.

Kätevästi paikalliset ylittivät joen. Tässä about 90 vuotias mummeli ylittämässä jokea.

Paikalliset isännät.

Risteilyaluksella työskennellyt mies teki meille yllätyksen jälkkäriin. :D

On sitä tullut jo kierrettyä.

23.9. Lauantai

Aamulla aloitimme 336 kilometrin urakan takaisin Lehiin. Syksy on selvästi edennyt Pohjois-Intiassakin, sillä myös Joppe lähti aamulla liikkeelle ensimmäistä kertaa kaikilla mahdollisilla lämpimillä vaatteilla, mitä tälle reissulle lähti mukaan. Matka lähti lennokkaasti liikkeelle, sillä alkuun tie oli hyväkuntoista kaksikaistaista asfalttitietä. Tätä iloa jatkui noin 20 kilometriä, jolloin tie oli edelleen pääosin hyvää, mutta mutkaista, sillä olimme aloittaneet nousun 4850 metriä korkeaan vuoristosolaan nimeltään: Bara-Lacha La. Siitä eteenpäin saimme nauttia kaksikaistaisesta tiestä vielä 52 kilometriä, kunnes tie muuttui yksikaistaiseksi ja samalla aloitimme nousun myös toiselle vuoristosolalle. Nousu alkoi todella jyrkillä serpentiinimutkilla joita kutsutaan nimellä: Gata Loops. Kuorma-autoja körrytteli hitaasti ylämäkeen tasaisin välein ja jouduimme ohittamaan niitä ainakain parikymmentä kappaletta. Kun 21 serpentiinimutkaa oli suoritettu, tie jatkoi nousua tasaisemmin, mutta samaan aikaan sen kunto huononi. Ajattelimme, että ei Manali-Leh Highway voi kovin kauaa olla huonossa kunnossa, mutta erehdyimme pahemman kerran. Gata Loopseilta jatkoimme nousua vielä 20 kilometrin verran, kunnes olimme saapuneet 5059 metriä korkealle: Lachulung La -vuoristosolalle.

Heti alkumatkasta näkymät olivat jälleen ensiluokkaisia.

Bara-Lacha La vuoristosola.

Viimeisiä tunnelmia Himachalin puolella. Kohta taas Ladakhissa.

Lachulung La vuoristosola.

Toivoimme, että tie olisi parempaa vuoristosolan jälkeen, mutta hukkaan meni ne toiveet. Tie jatkui huonona vielä Pang -nimiseen kylään asti, jonne oli 21 kilometriä matkaa. Pangissa söimme lounaan ja tutkimme kartasta missä kohtaa voisimme mahdollisesti löytää yöpymispaikan. 43 kilometrin päästä löytyi otollinen paikka ja päätimme ahertaa vielä sen verran kilometrejä. Onneksi Pangista eteenpäin tie oli jälleen kaksikaistaista asfalttia, joka kulki vieläpä tasaisen: Moore Plains:n läpi. Pääosin loput matkasta saimme paahtaa noin 90 km/h. Suunniteltuun yöpymispaikkaan saavuttuamme löysimme alkeellisen savitiileistä rakennetun ravintola/majatalon. Paikassa oli huone, jonka lattialle oli levitetty 4 patjaa. Verhon takana toisessa huoneessa oli oma "wc": käytännössä reikä lattiassa. Olimme hyvin puutuneita matkasta, joten loppuilta maistui ottaa vain rennosti. Ahersimme tänään yhteensä 204 kilometriä, joka on koko reissun pisin päivämatka. Ei kuulosta niin paljolta, mutta Himachalin sekä Ladakhin huonot tiet huomioiden urakka oli aikamoinen.

Moore Plainsit alkoivat tästä hienosta kanjonista.

Intialaiset kuorma-autot on kyl hienoja.

Alkeellinen majapaikkamme heti Leh-Manali Highwayn vieressä.

Ei ollut iso kylä missä yövyimme.

Mitäpä sitä ihminen tästä enempää tarvitsee.

24.9. Sunnuntai

Tämä päivä oli melkein kuin toisinto parin viikon takaisesta. Heräilimme tutulta tieltä ja ajelimme tutut 102 kilometriä Karu -kylään ja kirjauduimme siellään tuttuun mökkiin Indusjoen rantaan. Tämän jälkeen tuttuun ravintolaan syömään, jonka jälkeen kävimme katsastamassa ei tutun Stakna Monastery:n. Stakna luostari on rakennettu Indusjoen rannalla kohoavalle tiikerin nenän muotoiselle kukkulalle (emme muotoa huomanneet, mutta paikka on saanut nimensä tiikerin nenästä, sillä Stakna tarkoittaa tiikerin nenää: TIIKERIN NENÄ!). Luostari näytti kauempaa kohtalaisen isolta, mutta sisälle astuessamme se olikin hyvin pieni. Vaikka luostari oli pieni, niin silti sisäpuolelta se oli yksi näteimmistä. Pienen luostarin tutkimiseen ei kovin kauaa mennyt ja valoisaa aikaakin olisi ollut vaikka muille jakaa, niin emme silti jaksaneet enää tutkia muuta, vaan ajelimme vain takaisin majoitukseen vetämään lonkkaa.

Stakna Monastery.

Indus joki ja Stakna Monastery.

Näkymiä Staknalta.

Luostarin temppelin sisältä.

25.9. Maanantai

Aamulla ajelimme viimeistä kertaa Lehiin. Vietimme siellä viimeiset 3 yötä ennen kuin palaamme Delhiin. Samalla Lehista tuli kaupunki, jossa olemme viettäneet kaikkein eniten aikaa reissuillamme. Taakse siis jäävät New Yorkit, Riot, Shanghait ja Tokion kaltaiset "mega-cityt". Yhteensä olimme Lehissä 9 yötä, ja jos emme väärin muista niin Shanghaissa vietimme aikoinaan yhteensä 6 yötä ja se on kakkos kaupunki vietetyn ajan perusteella. Leh on kyllä kaupunki, jossa helposti viihtyykin. Ihmiset ovat todella mukavia, ravintolat maailman parhaimpia ja hintataso todella halpa. Juuri näiden syiden vuoksi olimme jälleen innoissamme palaamassa kaupunkiin. 

Tästä aamu on mukava aloittaa.

Vietyämme kamat jo kolmanteen majapaikkaan kaupungissa, lähdimme vielä viimeiselle retkelle uskollisella moottoripyörällämme, ennen kuin palautamme sen lopullisesti. Kohteenamme oli Stok -Palatsi sekä -Luostari noin 15 kilometrin päässä Lehista. Palatsi oli suljettu, mutta ulkopuolelta se oli ihan nätti 1820 -luvun Ladakhin kuninkaalisen kesä-asunnoksi rakennettu pytinki. 1300 -luvun Stok Luostari sekä sen vieressä oleva 22 metrinen Buddha -patsas olivat  näyttävä näky. Myös luostarin kaikki ovet olivat suljettuja, mutta luostarin pikku kujilla pystyi kulkemaan siitä huolimatta vapaasti. Tämä olikin Ladakhin viimeinen luostari jossa kävimme. Luostarilta ajelimme takaisin Lehiin palauttaan haikeana meidän uljasta reissu kaveriamme. Loppu päivä Lehissa meni pikku kauppa kierroksilla sekä hyvistä ruoista nauttien live musiikin kera.

Tyytyväisen näköinen kaveri.

Stok Palatsi.

Stok Luostari.

Luostarin sisällä. Taustalla näkyy 22 metrinen Buddha.

Viimeiset ajellut Bulletilla. :´(

Takaisin yhdessä parhaimmista kaupungeista!

Siinä se nyt on! Ympyrä on sulkeutunut.

26-28.9. Tiistai, Keskiviikko & Torstai

Tiistain ja keskiviikon käytimme vain Lehin mukavuuksista nauttimiseen. Molemmat päivät alkoivat kovalla treenillä tutulla kuntosalilla. Keskiviikkona kävimme vihdoin kiertämässä Lehin Unescon perintökohteen tittelin omaavaa vanhaakaupunkia. Kaikkina yhdeksänä päivänä mitkä olemme kaupungissa viettäneet, on meidän ollut tarkoitus kiertää vanhakaupungin kadut. Parempi myöhään kun ei milloinkaan. Itse vanhankaupungin kadut olivat aika mitäänsanomattomia. Ohkaisia ja haisevia harmaita kujia. Vasta noustuamme kohti linnan kukkulaa (jonnekka asti vanhakaupunki jatkuu), alkoi paikka näyttämään hyvältä. Juuri ennen linnaa sijaitsee kaksi luostaria, joidenka vierustasta oli tuttuun tyyliin mahtavat näkymät. 

Näitä herkullisia ruoka kuvia olisi voinut tällä reissulla napata blogiin lähes joka aterialta.

Lehin keskustassa oleva luostari. Koko reissun ainut luostari, joka ei ollut rakennettu korkealle kukkulalle tai vuoren rinteelle.

Lehin katuja.

Käppäilyllä vanhassakaupungissa.

Yksi vanhankaupungin luostareista sekä väsynyt koira.

Torstaina saimme vielä nauttia rauhallisen aamun Lehissa, kunnes oli aika lähteä Ladakhista. Lento takaisin Delhiin lähti klo. 13:00. Tällä kertaa olimme varautuneet kameran kanssa jo koneeseen noustessa, jotta saisimme ikuistettua uniikin lentoonlähdön Lehin kentältä. Valitettavasti tällä kertaa kone oli täpötäynnä, jonka vuoksi emme päässeet ikkunapaikalle (sen kerran kun ikkunapaikkaa toivoimme). Delhissa matkustettiin 7 kilometrin matka lentokentän läheisyydessä olevaan kaupunginosaan: Mahipalpur:n. Siellä kirjauduimme halpaan hotelliin, joka sijaitsee todella aidossa Delhiläisessä lähiössä. Söimme pikaisen lounaan ja läksimme Uber:lla katsastamaan miltä näyttää Delhin vastine Taj Mahal:lle, kohteenamme oli Unescon perintökohde: Humayun´s Tomb. Hauta mausoleumi on Mughalin keisarin: Humayun rakennettama hänen ensimmäiselle vaimolleen vuonna 1558. Taj Mahal on ehkä kuuluisampi kohde ja rakennettu arvokkaammista materiaaleista, mutta Humayun´s Tomb ei muuten millään tavalla häviä kauneudellaan Taj Mahalille.

Koira hostelli.

Näköjään ylpeä kotipaikastaan

Isa Khan´s Tomb. Pienempi mausoleumi ennen suurta Humayun´s Tombia.

Humayun´s Tomb.

mausoleumilta kävelimme lyhkäisen matkan: Nizamuddin Dargah -Moskeijalle kuuntelemaan joka torstaista Qawwali laulua. Laulun suorittavat moskeijassa käyvät muslimit. Uskonnollinen kuorolaulu kymmenien ihmisten suorittamana on komean kuuloista. Moskeijan sisälle pääseminen oli hyvin haastavaa. Ohkaiset käytävät johtivat moskeijan keskustaan. Käytävien varrella oli porukkaa niin paljon, että eteneminen tapahtui käytännössä vain tunkemalla eteenpäin. Keraakaan moskeijan sisällä ollessamme ei ollut hetkeäkään, ettemme olisi olleet kosketuksissa johonkin muuhun. Tunkemalla pääsimme perille noin klo. 18:00, jolloin laulun piti alkaa. Odottelimme ahtaudessa noin puoli tuntia kunnes kaksi paikalliseta nuorta kertoi meille, että tänään on islamilainen juhla: Eid-e-Milad, jonka vuoksi moskeijassa oli niin pirusti porukkaa, ja jonka vuoksi lauluakaan ei tänään järjestetä. Olimme siis viettäneet melkein tunnin aikaa yhdessä epämukavammassa paikassa ikinä, ja turhaan. Noh; tämäkin kai lasketaan kokemuksesksi...

Kuin sillit suolassa Nizamuddin Dargahilla.

29.9. Perjantai

Tänään koitti viimeinen yhteinen päivämme Intiassa. :´( Aamusta nappasimme nopean ja kätevän lentokenttäjunan Delhin ydinkeskustaan. Ensimmäisenä kävimme kiertämässä kaupungin pääjuna-asemalta lähtevän kaupunginosan: Aram Bagh:n. Joppe kävi Delhissa viimeksi vuonna 2013 ja tykkäsi juuri tästä kaupunginosasta kaikkein eniten. Näköjään mikään ei ole muuttunut 10 vuodessa, sillä tämä kaupunginosa on edelleen yhtä eläväinen ja aito paikka kuin vuonna 2013. Hetken aikaa kaduilla kierrettyämme nousimme kerrostalon neljänteen kerrokseen syömään lounasta. Ajattelimme, että korkeammalla saamme vähän huilia kadun tasossa olevasta jatkuvasta melusta. Ajatuksemme ei käynyt toteen! Hetken aikaa ravintolassa istuttuamme kadulta alkoi kuulua musiikkia kovempaa kuin ikinä missään. Kadulla kulki kuorma-auto hiljaista vauhtia eteenpäin. Sen päälle oli viritetty kymmenkunta suurta kaijutinta, joista luukutettiin "yökerhomusaa" niin kovaa kuin kajareista lähti. Melu ei missään nimessä ollut nautinnollista, mutta kai tällaiset tempaukset kuuluvat aitoon "Intia kokemukseen". 

Aram Baghin pääkatu.

Kajareita autossa oli niin leveällä, että se vähän väliä juttui kiinni johonkin Delhin ohkaisilla sekä ruuhkaisilla kaduilla.

Näkymät ravintolan neljännestä kerroksesta.

Aram Baghista jatkoimme matkaa suureen ympyränmuotoiseen kaupunginosaan: Connaught Place:n. Täma kaupunginosa ympäröi niin ikään suurta ympyränmuotoista puistoa. Puistosta pois päin jokaiseen ilmansuuntaan löytyy lukuisia hyviä ravintoloita, kaikenhintaisia kauppoja sekä huijareita, hännystelijöitä ja huumekauppiaita. Oikealla asenteella paikka on oikeastaan hyvinkin viihdyttävä. :D Yksi hyvä esimerkki tästä sattui heti, kun olimme saapuneet kaupunginosaan. Istuimme hetken aikaa penkeillä, kun meille tuli intialainen mies juttelemaan. Hän kertoi olevansa lounastauolla ja sanoi, että tämä alue on vaarallinen, sillä kaikki haluavat hyötyä meistä jollain tavalla, eikä kannata luottaa kehenkään. Hän yritti jutella meille "kaverimaisesti" kunnes lopulta sanoi, että meidän tulisi lähteä hänen mukaansa hakemaan karttaa sekä ohjeistusta miten Delhissä selviää. Me noudatimme hänen ensimmäistä varoitustansa, emmekä luottaneet kehenkään. :D Noin 30 minuuttia Connaught Placessa kierrettyämme suuntasimme Starbucksiin päiväkahville sekä ilmalämpöpumpun alle hakemaan piristystä/viilennystä 35 asteen lämpötilaan.

Connaught Place ei ole kuvauksellisesti hieno paikka.

Connaught Placesta nappasimme kätevääkin kätevämmän rickshaw:n, jolla matka jatkui ehkä Delhin kuuluisimmalle nähtävyydelle: Red Fort:lle. Mughalin keisarien asuinpaikaksi vuonna 1638 rakennettu linna on nimensä mukaisesti punainen linnoitus. Sisäänkäynnin kohdalta nähtävyys oli hyvin näyttävä korkeiden tornien sekä muurin ja syvän vallihautansa vuoksi, mutta sisältä aika vaatimaton. Sisältä linnoitus oli lähinnä iso aukea piha, jota reunustivat muutamat rakennukset. Parasta paikassa olisi ollut käppäily korkeiden muurien päällä, mutta sinne pääsy oli estetty.

Seikkailijat rickshaw:ssa.

Red Fortin muurien ulkopuolella. Delhissä ainakin parikymmentä paikallista halusi ottaa eksoottisen Jennin kanssa yhteiskuvia. Noin ensimmäiset 10 kertaa suostuimme kuviin, mutta sitten aloimme jo kieltäytyä.

Red Fortin sisältä.

Linnalta matka jatkui kävellen kilometrin verran levottoman vanhankaupungin läpi: Jama Masjid -Moskeijalle. 1656 -vuonna rakennettu Delhin tärkein moskeija on Intian toiseksi suurin. Moskeijan suurelle piha-aukealle mahtuu yhtä aikaa hulppeat 25000 palvojaa. Toiseen moskeijan 40 metrisistä minareeteista olisi päässyt kiipeämään noin 2 euron hinnasta, mutta katsottuamme ylös minareetin huipuille näimme sen olevan niin täynnä ihmisiä, että siellä ei olisi voinut edes päätä kääntää. Eilen saimme tarpeeksi tämän kaltaisesta aktiviteetista, joten päätettiin jättää väliin. :D Jama Madjid moskeija menee heittämällä hienoimpien moskeijoiden joukkoon joita olemme nähneet. Moskeijalta olisi ollut vain reilun kilometrin kävelymatka metroasemalle, mutta päivä oli ollut sen verran hektinen ja täynnä toimintaa, joten nappasimme mielummin rickshawn. Hotellille saavuttuamme päätimme lähteä vielä viimeisen yhteisen illan kunniaksi syömään vähän parempaan ravintolaan.

Jos kaupungissa on 33 miljoonaa ihmistä, niin ei se ihme, että kadut näyttävät tältä.

Jama Masjid.

Viimeinen yhteinen illallinen. :´/

30.9. Lauantai

Eilen illalla huomasimme, että huoneessamme on hiiri. Sinänsä hiiri ei periaatteessa olisi pitänyt vaikuttaa yöuniimme, mutta asia jäi illalla ajatuksiimme ja vaikutti täten yöuniimme niin, että jo valmiiksi vain 4 tunnin nukkumisaikakin meni koiran uneksi. Klo. 4:00 hyppäsimme taksiin joka kuljetti meidän lentokentälle. Kentän sisällä Jenni suuntasi kansainvälisten lentojen puolelle kenttää ja Joppe taas Intian sisäisten lentojen puolelle. 

Nyt kun seikkailua jatkaa vain yksi soturi, niin tästä eteenpäin blogin kirjoitustyyli muuttuu siten, että Joppe toimii tarinan kertojana. Tässä ensimmäinen tyylinäyte: kello 7:50 matkani jatkui Delhistä 2 tunnin lennolla Himachal Pradeshin -osavaltioon, ja Dharamashala:n -kaupunkiin. Dharamashaliin saavuttuani sain lentokentältä kätevästi napattua taksin kahden muun turistin kanssa, jolloin säästimme kaikki mukavasti kymmenisen euroa. Jaetussa taksissa ainut huono puoli on vain se, että et pääse perille asti hotelliin. Jäin pois taksin kyydistä Dharamashalin esikaupungissa: Mcleod Ganj:ssa, joka tunnetaan myös nimellä "pikku Lhasa". Esikaupungin alueella asuu nimittiäin suuri joukko tiibetiläisiä pakolaisia. Näidän pakolaisten joukosta löytyy myös muuan: Dalai Lama. Vuonna 1959 neljästoista Dalai Lama: Tenzin Gyatso joutui pakenemaan Tiibetistä Intiaan Kiinan kommunistisen puolueen nousun myötä. Intia antoi Tenzinille turvapaikan Mcleod Ganjista, jossa samainen 88 vuotias herra asuu nykyäänkin. Anyway: jäin siis jaetun taksin kyydistä pois Mcleod Ganjin keskustassa, josta oli vielä 1,4 kilometrin matka varaamaani majataloon. Eihän se ole matka eikä mikään? Ei siis normaalissa olosuhteissa, mutta nyt ei ollut kysä normaalista. Koko 1,4 kilometrin matka majataloon esikaupungin keskustasta oli jyrkkää nousua 23 asteen lämpötilassa ja paahtavan auringon alla + rinkka selässä ja pikkureppu edessäni. Ei se mikään marathonin arvoinen suoritus ollut, mutta sellainen suoritus kuitenkin, että olin yltä päältä hiestä märkä saavuttuani majataloon. 

Angry huge cow definitely on juice.

Kuivassa Ladakhissa ei näitä kavereita näkynyt.

Mcleod ganj.

Lento Delhistä Dharamashaliin.

Hetken aikaa majatalolla hengähdettyäni kävin lounaalla, jonka jälkeen hieman lisää hikoilua. Lähdin juosten nousemaan kuuluisaa vaellusreittiä pitkin kohti Triund:n -kylää. Juoksin 25 minuutissa vain 2 kilometriä, jonka aikana otin korkeutta yli 700 metriä. Triundiin olisi kääntymispisteestäni ollut matkaa vielä 3,5 kilometriä. Jos lähipäivien säätiedotukset vähän paranevat, niin aikomukseni on nousta tulevina päivinä koko matka Triundiin, ja siitä vielä toiset 5 kilometriä 4350 metriä korkeaan: Indrahar Pass:n. Paluumatkan kuljin kävellen, jolloin pystyin paremmin nautiskelemaan näkymistä. Matkan hienoimmat näkymät löytyivät: Bhagsu -vesiputouksen kohdalta. Mistään Iquazun putouksista ei ollut kyse, mutta ihan nätti paikka se kuitenkin oli. Parasta paikassa oli käydä uimassa putouksen yläpuolella olevissa altaissa. Mikä onkaan parempaa rankan juoksun jälkeen kuin palauttava kylmä vesi? Päivän urheilusuorituksen jälkeen käppäilin keskustaan syömään illallista viihtyisään pubiin. 

Takaisintulomatkaa. Tällaista polkua pitkin tuli juuri juostua.

Tällaiseen altaaseen kelpaa pulahtaa vaikka vesi onkin kylmää.

Bhagsu vesiputous.

Kaupungin keskustasta poistuttaessa kävin tzekkaamassa paikkalisen kuntosalin. Nämä treenaajat näkivät kamerani ja pyysivät, että otan heistä pullistelu kuvan. :D:D

Jennin ja Jopen yhteisen reissun loppusanat:

Ladakh = ladakhin kielellä tarkoittaa kirjaimellisesti: The Land Of Passes, suom. vuoristo-solien maa. Solia Ladakh kyllä tarjosikin! Me ylitimme reissun aikana yhteensä 9 korkeaa solaa. Moottorikäyttöisellä ajoneuvolla niitä löytyisi vielä ainakin saman verran lisää. Tämän lisäksi Ladakhista löytyisi vielä kymmeniä korkeita solia, joidenka yli kulkee polku. Ennen reissua luimme netistä erästä blogia, jossa moottoripyörä-reissailija kertoi Ladakhin olevan hänen lemppari kohteensa moottoripyöräilyyn. Kaveri on ajellut moottoripyörällä yli 70 maassa, joten jonkinmoista perspektiiviä kaverilta löytyy. Meidän on vaikea sanoa pitääkö tämä paikkansa, sillä olemme moottoripyöräileet yhdessä vain Säynätsalossa sekä nyt Ladakhissa (ja Joppe näiden lisäksi myös Jyväskylän keskustassa ja Laukaassa) :D. Sen voimme kuitenkin sanoa, että Ladakh ja moottoripyörä sopivat yhteen todella hienosti. Jos ajattelee, että olisimme tehneet tämän reissun jollain muulla välineellä, niin olisi ollut joko paljon rasittavampaa, kalliimpaa, aikaa vievämpää tai ei niin vapaata (tai kaikki nämä yhdistettynä) reissamista. Jopen vähäinen moottoripyöräkokemus sai tulikasteen oikeastaan ensimmäisestä päivästä lähtien; ensin Lehin vilkkaassa liikenteessä, sitten maastoajeluissa ja näidän lisäksi ohkaisissa vuoristo- tai kanjoniteillä pujotellessa. Kaikissa näissä ympäristöissä ajamisessa oli oma juttunsa, mutta maukkaimmat ajelut kulkivat mutkittelevilla vuoristoteillä hyväkuntoista asfalttitietä pitkin. Näillä teillä pyörää sai kallistella maukkaasti mutkasta toiseen noin 60 lasissa, ja kaikki tämä käytännössä maailman parhaissa maisemissa. Royal Enfield Bullet 500 cc oli uskollinen matkakumppani. Kylmä käynnistäminen oli välillä vähän työlästä ja vaihdetta vaihdettaessa vaihde vaihtui välillä oudosti vapaalle, kun taas vaihteen halusi  tarkoituksella laittaa vapaalle, niin ei se välillä meinannut mennä väkistekkään. Jos nämä pikkuviat jättää huomiotta, niin pyörä oli oikein luotettava matkakumppani. 500 kuutiota riitti myös ihan kivasti, mutta välillä varsinkin ylämäkeen kiihdyttäessä (esim. serpentiinimutkan jälkeen), pyörässä olisi saanut olla vähän enemmän tehoa. Niissä kohdissa pyörä tuntui vähän mopomaiselta. Tasaisella tai loivassa alamäessä pyörän sai kuitekin lähtemään ihan mukavasti, varsinkin jos kiihdytteli vähän korkeammilla kierroksilla.

Lämpötila reissulla syyskuun puoleen väliin asti oli lähes täydellinen. T-paita ja shortsi keli 3500 metrin korkeudessa. Myös korkeammallakin oltaessa päivällä oli mukavan lämmin, mutta toki yöt olivat kylmät. Syyskuun puolen välin jälkeen alkoi päivälämpötilat putoamaan, mutta edelleen kuitenkin ihan miellyttävät kelit. Sadettahan täällä Ladakhissa ei juurikaan ole, varsinkaan syksyllä. Kesällä sataa eniten, mutta silloinkin vain muutamina päivinä kuukaudessa. Syyskuun puolivälin jälkeen alkaa Ladakhin low season, joten siinäkin mielessä syyskuu on aikalailla paras aika Ladakhin reissulle. 

Kuten tuli blogin alussa mainittua, niin ruokamielessä tämä reissu menee ehdottomasti ykköseksi! Alkeellisissa majataloissa ja muutaman kymmenen ihmisen kylissä saimme syödäksemme aika alkeellista ruokaa, mutta sekin oli hyvää. Riisiä, linssiä, herneitä, papuja, kukkakaalia ja hyvää kastiketta. Lehissä sekä parissa muussa vähän isommassa kylässä, joissa oli useampi ravintola, saimme tilailla aina vaan toinen toistaan parempia ruokia. Hintataso ruoille ei myöskään päätä huimannut. Kallein ravintolalasku koko reissulta oli 1600 rupiaa (17,80 euroa) meiltä molemmilta ja sinä kertana tilasimme pari olutta + muuta juomaa, 2 alkuruokaa sekä yhden pääruoan. Pääsääntöisesti ruokalasku kahdelta hyvässä ravintolassa oli 1100 rupiaa (12,30 euroa) ja huonomassa paikassa 400-600 rupiaa (4,50-6,70 euroa). Myöskään majoitukset eivät olleet hinnalla pilattuja, sillä huone kahdelle paremmasta paikasta maksoi 10:stä eurosta 20 euroon, ja kälyisempi majoitus kustansi 4-8 euroa kahdelta. Bensalitra täällä hieman yli euron ja moottoripyörän vuokraus 1500 rupiaa päivältä, eli 16,60 euroa.

Koko reissun teema oli hyvin pitkälti moottoripyörällä ajelua hienoihin paikkoihin, jossa sitten teimme pieniä käppäilyjä näköalapaikkoihin. Vaellus/vuorikiipeily mahdollisuuksia täältä olisi löytynyt helposti vaikka koko elämän tarpeisiin, ja kun sääkin oli käytännössä joka päivä sellainen, että yli 6000 metrin vuoren olisi voinut valloittaa, niin kyllähän se vähän jopa jälkeenpäin harmittelee. Tämä ehkä enemmän Joppea, joten ainakin Jopella on kiipeilynälkä suurimmillaan, kun lokakuussa Himachalin vuoret odottavat. Luostareita tuli tutkittua reissulla jokunen; itseasiassa tasan 20. Ne olivat lähes ainoita paikkoja koko reissun aikana, joissa tutustuimme Ladakhiin kulttuurillisesti/historiallisesti. Jos luostarit sijaitsisivat vain kadun varrella jossain random kaupungissa, niin emme ehkä olisi jaksaneet niin monessa käydä. Kuitenkin joka ikinen luostari on rakennettu niin upeaan paikkaan, että kulttuurillisen elämyksen lisäksi saimme nauttia niissä käydessämme jopa reissun parhaista näkymistä. Vaikka maantieteellisesti reissu sijoittui Intiaan, niin Ladakh on kulttuuriltaan aivan eri maa verrattuna muuhun Intiaan. Kulttuuri ja ihmiset ovat huomattavasti lähempänä Tiibetiä tai Nepalia kuin muuta Intiaa. Todellisempi kuva Intiasta reissun aikana tuli vastaan vasta kaoottisessa Delhissä. Delhi onkin mielenkiintoinen tapaus. Toisaalta se on yksi rasittavammista paikoista koko maailmassa. Toisaalta taas sellaista eksotiikkaa mitä tässä kaupungissa saa kokea, ei saa kokea missään muualla. Tämän vuoksi Delhin (tai muun Intian mega-cityn) tulisi löytyä jokaisen (uusia kokemuksia hamuavan) reppureissaajan bucket-listalta! Sanottakoon Delhistä vielä sen verran, että suuret nähtävyydet kuten Jama Masjid ovat toki hienoja, mutta se kaikesta suurin nähtävyys kaupungissa ovat sen ihan normaalit kadut!

Ennen reissua ajattelimme, että moottoripyöräily Ladakhissa lähes kuukauden päivät tulee olemaan yksi kaikkien aikojen reissuistamme. Sitä se ehdottomasti olikin! Ennen reissua sitä vaan ei osaa ajatella muuta kuin minkälaista ajaminen upeiden vuorien keskellä tulee olemaan, tai miten hyvän kuuloisia Lehin ravintolat ovat, ja miten hyvältä tuntuu palata Lehin mukavuuksien pariin alkeellisilta pikkukyliltä. Kaikki tämä toteutui kutakuinkin niin kuin olimme ennen reissua ajatelleet. Se mitä ei osaa ennen reissua ajatella on, että miten mahtavia ihmisiä paikalliset sekä muut turistit olivat. Tämän lisäksi luostareiden harras tunnelma sekä niiden rauhoittavat mantralaulut eivät tulleet mieleen Suomen arjessa. Ehdottomasti kuukausi Ladakhissa oli yksi kaikkein parhaimmista reissuistamme!

Jenni sanoo heipat kaikille lukijoille!

Reissun toinen puolikas ainoastaan minun (= Jopen) seurassa tulee jatkumaan Himalayan keskellä. Nelisen viikkoa "actionia" Jammu & Kashmirin eteläpuolella olevassa Himachal Pradeshin osavaltiossa. Suunnitelmissa on toki lisää moottoripyöräilyä eksoottisilla teillä sekä reissukohteeseen, kulttuuriin ja ihmisiin tutustumista. Näiden perinteisten reissu-aktiviteettien lisäksi mahdutan mukaan myös mahdollisimman paljon: vaellusta, kiipeilyä, maastopyöräilyä sekä muuta liikuntaa/urheilua. Tarkoitus olisi, että joka päivän päätteeksi olisin aivan paskana! ´:D 

1.10. Sunnuntai

Tämän päivän alkuperäinen tarkoitus oli vuokrata moottoripyörä päiväksi ja kierrellä Dharamashalin ympäristössä olevia mielenkiintoisia kohteita. Ongelmana oli vain se, että Mcleod Ganjista on tullut viime vuosina todella suosittu turistikohde intialaisille turisteille. Joka viikonloppu kaupunkiin sapuu autojonottain intialaista keskiluokkaa. Tämä viikonloppu oli vielä normaalia suositumpi, sillä 2.10 eli huomenna vietetään suurta intialaista juhlapyhää: Gandhi Jayanti:a = Mahatma Gandhi:n syntymäpäivää. Viikonlopun sekä juhlapyhän vuoksi kaikki moottoripyörät joka ikisestä vuokraamosta oli vuokrattu. Jos olisin reissua suunnitellessa tajunnut, että tämä paikka on tällainen turistirysä, niin en olisi tullut tänne ollenkaan, tai ainakaan viikonloppuna/juhlapyhän aikaan. Ei auta kuin laittaa uutta matoa vain koukkuun. Vaihtoehtoiseksi suunnitelmaksi lähdin juosten kiertämään lähiympäristössä olevia kohteita. En olisi halunnut tehdä tätä suunnitelmaa vielä tänään, sillä Mcleod Ganjin pohjoispuolella kohoaa todella nätti vuorijono joka piilottelee sankan pilviverhon takana. Tämän päivän juoksumatka kulki usean hienon näköalapaikan läpi, joissa olisin halunnut käydä vasta kirkkaana päivänä (jos sellaista edes tulee). Juoksin yhteensä 11,8 kilometriä jonka aikana korkeusmetrejä kertyi 1187. Keskinopeuteni oli vain 10:42/kilometri, mutta keskisykkeeni siitä huolimatta 164 pbm: kertoo paljon maaston rankkuudesta. Juoksumatka kulki paljon polkuja pitkin sankan metsikön keskellä. Juokseminen tällaisessa maastossa on kyllä miellyttävää, mutta kaikkien näköalapaikkojen kohdalla pystyin vain kuvittelemaan mitenkä hienoja vuorien huiput olisivat kirkkaana päivänä olleet. Palattuani takaisin keskustaan nälkäni oli aivan suunnaton. En malttanut käydä edes suihkussa, vaan suuntasin heti ravintolaan tilaamaan herkulliset intialaiset setit. Loppu päivän aikana ei ihmeempiä enää tapahtunut, hieman lisää herkullista ruokaa ja juoksusta palautumista.

Juoksu lähti heti käyntiin todella rankalla nousulla.

Siellä niitä lumihuippuja olisi jos vain pilvet poistuisi.

Church of St. John in wilderness. Ei oo paljoa kirkkoja näkynyt tässä maassa.

Illalla majoitukseni katolla näkyi jopa sinistä taivasta.

2.10. Maanantai

Aamusta lähdin katsastamaan paikkaa minkä vuoksi tämä kaupunki on tunnettu. Kohteena oli tietysti Dalai Lama Temple. Tänään Gandhin syntymäpäivien vuoksi Dalai Lama pitää puhetta temppelillä aamulla, jota lähdin katsomaan. Lähestyessäni temppeliä vastaani tuli tuhottomasti ihmisä ja autoja. Tiesin heti, että olin myöhästynyt puheesta. Toisaalta: vaikka olisin saapunut ajoissa, niin en olisi todennäköisesti nähnyt mitään, kun porukkaa tuli niin paljon vastaan ja temppelilläkin oli edelleen usea sata ihmistä. Saavuttuani perille ihmettelin missä se temppeli oikein on? Seisoin vaatimattoman hallin sisällä ja tarkistin kännykästä missä oikein olin. Ihan oikeaan paikkaan olin saapunut. Dalai Laman asuttama temppeli on vain näin karu. Kaikkien hienosti koristeltujen Ladakhin temppeleiden jälkeen itse Dalai Lama asuu tällaisessa rumiluksessa. Eipä oikein jäänyt käteen mitään tästä käynnistä.

McLeod Ganjin katuja.

Näkymiä temppelin parvelta.

Porukkaa edelleeen vaikka Dalai Lama lopetti jo puheensa.

Siinä se temppeli on.

Temppeliltä kävelin keskustaan syömään aamupalaa. Syömisen aikana sähköpostiini tuli viesti, että huomiselle varaamani bussimatkani Manali:n -kaupunkiin on peruutettu ja rahat palautetaan tililleni. Mitään syytä lipun peruuttamiseen ei ollut. Ei siinä auttanut muuta kuin suunnata bussiasemalle kysymään onko Manaliin lisää busseja. Samalla tajusin, että voisin ottaa bussin jo tälle päivälle, sillä en oikein tykkää tästä paikasta ja olen jo nähnyt kaiken muun näkemisen arvoisen paitsi vuoret kirkkaana päivänä (eli käytännössä se asia oli näkemättä minkä vuoksi tänne alun perin tulinkin). Huomiselle on taas luvattu sankkaa pilveä, joten minulla ei ollut muuta syytä jäädä tänne, paitsi jo maksamani majoitus joka maksoi 5 euroa yöltä. Sain liput klo. 23:30 lähtevään bussiin. Ennen bussin lähtöä kävin vielä paikallisella kuntosalilla vetämässä kunnon treenit. Tämän jälkeen päätin lähteä kävelemään 6 kilometrin matkaa bussiasemalle, sillä ainut muu vaihtoehto asemalle matkustamiseen olisi ollut taksi joka maksoi 7 euroa. Aikaa minulla oli yllin kyllin, joten päätin säästää "kalliin" taksikyydin. Matka asemalle oli mielenkiintoinen, sillä lähdin oikaisemaan päätieltä pienemmällä tielle, joka parin kilometrin käppäilyn jälkeen muuttui ensin poluksi, sen jälkeen paskaksi poluksi ja lopulta polku oli lähes kokonaan umpeen kasvanut. Siinä sitä sitten kompuroitiin pimeässä metsikössä rinkan ja repun kanssa seuraavat pari tuntia. Saavuin bussiaseman viereiseen ostoskeskukseen 3 tuntia ennen bussin lähtöaikaa (tarkoitukseni oli mennä odotellessa leffateatteriin, mutta elokuva oli kerennyt jo alkaa metsässä kompuroinnin vuoksi). Meni se odotteluaika ihan kivasti myös ostoskeskuksen kivassa kahvilassakin.

Käppäilyä temppeliltä.

Viimeiset tunnelmat McLeod Ganjista.

3.10. Tiistai

Bussin kohti Manalia piti lähteä klo. 23:30 ja saapua sinne tiistai-aamuna klo. 7:00. Edessäni oli siis jo valmiiksi pitkä bussimatka: 7,5 tuntia. Siitä tulikin vähän pidempi... Ensinnäkin bussi saapui tunnin myöhässä klo. 00:30. Ajattelin, että saavun vain Manaliin klo. 8:00, eipä sekään ole paha. Nukuin bussimatkan aikana ihan kivasti. Heräilin ensimmäisen kerran kun ulkona oli vielä pimeää, eli kello oli enintään viisi. Bussi oli silloin pysähtyneenä. Ajattelin että jotkut varmaan jäivät kyydistä siinä kohtaa ja jatkoin unia. Seuraavaksi heräsin noin tuntia myöhemmin, katsoin ulos ja näin, että siellä oli jo hämärää, mutta bussi seisoi edelleen samassa paikassa. Nukahdin taas ja seuraaksi heräsin klo. 8:00 ja bussi edelleen nököttää samassa kohtaa. Katsoin kännykästä missä kohtaa olemme menossa: matkaa Manaliin oli vielä lähes 100 kilometriä! Viimein noin puoli yhdeksän bussi lähti liikkeelle, mutta meno ei ollut kovinkaan vauhdikasta. Saavuin Manaliin vasta juuri ennen 11, eli nelisen tuntia myöhässä. Onneksi näitä bussimatkoja ei ole kuin kaksi koko matkan aikana. ´:D Bussin usean tunnin pysähdyksen syy jäi minulle hämärän peittoon, mutta ulkona käydessäni näin, että tie oli täynnä jonottavia autoja joten joku este edessäpäin varmasti oli.

Aamun tunnelmat. Oli sentään hyvät näkymät ruuhkassa seisoessa.

Manalissa kirjauduin majataloon noin kahden kilometrin päähän keskustasta. Paikka oli todella halpa (= 7 euroa kahdelta yöltä). Huone oli ainakin hintaansa nähden hyvä ja omalta pieneltä parvekkeelta hyvät näkymät vuoristoon. Paikan työntekijä oli vain todella ärsyttävä (pakko kai jotain huonoa paikassa olla, kun oli niin halpa). Hetken aikaa huoneessa palloiltuani lähdin Manalin keskustaan katsomaan miltä siellä näyttää, sekä katselemaan minkälainen moottoripyörä tarjonta täällä on. Ensi silmäyksellä Manali näytti oikein miellyttävältä paikalta. Ajattelin kaupungin olevan enemmän turistirysämäinen kuin Leh, mutta aika samalla viivalla kaupungit ovat siinä mielessä. Lehin tapaan Manalin keskustan kävelykadulta löytyy paljon hyviä ruokapaikkoja ja moottoripyörävuokraamoja on lähes joka kadun kulmassa. Olipa mukava olla taas paikassa jossa viihtyy oikein hyvin, kun Mcleod Ganj ei ollut oikein minun juttuni. Kävin kyselemässä moottoripyöriä useasta liikkeestä ja sain lupaavan oloisia tarjouksia. Huomenna teen päätöksen mistä liikkeestä lähtee seuraava pyörä matkaan. Manalin uuden kaupungin puolelta kävelin vielä vanhaankaupunkiin, mutta päätinkin jättää sen tutkimisen tulevaisuuteen, sillä viime yön bussimatka tuntui vähän kehossa. Sen sijaan lähdin käppäilemään majoitusta kohti. Matkan varrella tein vielä yhden pysähdyksen metsän keskellä olevassa: Hadimba Devi Hindu-temppelissä. Itse temppeli oli kuin joku Halssilan Hiihtomaan entinen grillikota, mutta sitä ympäröivät valtavat Himalajansetripuut olivat vaikuttava näky. Puut olivat niin paksuja (paksuimmat about 3 metriä halkaisijaltaan), että niistä tuli mieleen Pohjois-Kalifornian Punapuut. Metsiköstä oli enää lyhkäinen matka takaisin majoitukseen, jossa loppuilta meni rauhallisesti.

Näkymät majatalon parvekkeelta.

Kyllä maistuu taas!

Manalin katuja.

Manalin kävelykatu.

Hadimba Devi temppeli.

Valtava Himalajansetripuu.

4.10. Keskiviikko

Huuuhhh! Nyt tätä päivää kirjoittaessa istun mikropanimossa. Siis kelatkaa mikropanimo Intiassa! Edessäni on herkullinen Ale -tyylinen olut ja takanani on reissun ensimmäinen HC -kategoriaan menevä vaellus. Palataanpa takaisin aamuun... Aamupalan kävin syömässä vanhankaupunkin joen vierustaisissa hyvissä kahviloissa noin klo. 8:30. Tarkoitukseni oli testailla viereisen moottoripyöräliikkeen pyörää aamupalan jälkeen, mutta vaikka liikkeen omistaja sanoi eilen, että liike aukeaa 9:00 niin eipä ollut auki vielä klo. 9:20. Päätin siis säästää aikaa ja palata takaisin hotellille, vaihtaa vaelluskamat päälle ja lähteä vaeltamaan. Kohteenani oli 4025 metriä korkea Khanpari Tibba:n -huippu. Valitsin tämän vaelluksen seuraavista syistä: (tietenkin) tämä vaellus vaikuttaa hyvältä, mutta myös sen takia, että voin aloittaa vaeltamisen käytännössä suoraan majataloni rappusilta. Vaelluksen ensimmäisen kilometrin aikana kuljin hyvää ja leveää polkua pitkin, jonka aikana nousin ylös vain viitisenkymmentä metriä. Tämän jälkeen reitti kääntyi kohtisuoraan länteen ja samalla edessäni oli pelkkää jyrkkää mäkeä. Metrejä tuli nopeasti kovan vaellustahtini vuoksi, mutta myös sykkeeni huitelivat 180 bpm hujakoilla. Lähdin tarkoituksella pitämään kovaa tahtia yllä, sillä pääsin aloittamaan vaelluksen vasta klo. 10:00. Aloituskorkeuteni oli aika lailla tasan 2000 metriä, eli kiivettävää oli todella paljon edessä. Pimeä täällä tulee tähän aikaan vuodesta klo. 19:00 maissa, joten kovan nopeuden ylläpito oli tarpeellista. Otin tavoitteekseni saapua takaisin majataloon ennen 18:00, joten minulla oli tasan 8 tuntia aikaa painella 20 kilometrin matka, jonka aikana tulisi ottaa 2000 metriä lisää korkeutta ja laskea ne myös takaisin alas. ´:) Ensimmäisistä hyvistä näkymistä pääsin nauttimaan noin 1,5 kilometrin jälkeen, jolloin olin saapunut tasangolle, jossa laidunsi muutama lehmä ja kasvoi pari komeaa sekä isoa himalajansetripuuta.

Manalin vanhankaupungin joenvarsiravintoloita.

Lehmä ja puut.

Tasangon jälkeen matkani jatkui pääosin pitkän kasvuston sekä muutamien puiden ympäröimänä. Vasta viitisen kilometrin vaeltamisen jälkeen tiheä kasvusto alkoi hellittää kunnolla ja samaan aikaan puutkin katosivat. Tämä tarkoitti samalla myös sitä, että näkymistä pystyi nauttimaan lähes koko ajan. Vain muutama päivä sitten Manaliin sekä kaupungista pohjoiseen saapui sateita, jonka vuoksi/ansiosta kaikki yli 5000 metriä korkeat huiput olivat saaneet kauniin lumipeitteen. Samalla tosin monet vuoristosolat joidenkä läpi kulkee tie on nyt suljettu kaikilta muulta liikenteeltä paitsi nelivedoilta. Tämä tarkoittaa sitä, että Manalista Lehiin ei enää päästetä muita kulkuneuvoja läpi, paitsi nelivetoisia autoja sekä sitä, että yksi vuoristosolista joka minun piti seuraavalla moottoripyöräkiertueella ylittää on myös suljettu. Onneksi suljetun vuoristosolan pystyy kiertämään sekä kerkesimme Jennin kanssa tekemään kaikki suunnittelemamme matkat ennen lumen tuloa (samalla toivon, että lunta ei tulisi lisää ennen kuin olen ylittänyt kaikki tulevat vuoristosolat).  

Maukasta!

Alhaalla laaksossa näkyy Manali.

Kova tunnin setti jyrkkään mäkeen takana. Nyt evästauko.

Noin 2 kilometriä ennen huippua näin ensi kertaa kohteeni. Huippu sekä sen rinteet olivat kauttaaltaan vaalean heinikön peittämät. Samaan aikaan näin myös ensi kertaa näkymiä suoraan länteen. Siellä näkyi komea joen muodostama laakso, jonka takana kohosi mahtava vuorijono. Aloin olla jo aika poikki, mutta tavoitteeseen oli päästävä! Viimeisen kilometrin ajan annoin itselleni välitavoitteita, jotta saisin psykologista helpotusta matkan tekoon. Esim.: jokaisen 100 askelparin jälkeen annan itselleni luvan pysähtyä 10 sekunniksi vetämään henkeä. Tälläiset keinot todella helpottavat matkantekoa ja olin vihdoin saapunut huipulle! Huipulta näkymät eivät ainakaan dramaattisesti parantuneet, mutta fiilikseni olivat korkealla päästyäni perille (= eli käytännössä siis matkan puoleen väliin) ja vieläpä neljässä tunnissa, joka oli myös yksi asettamistani tavoitteista. Huipulla en kerennyt kovin kauaa fiilistellä, sillä jos aikomukseni oli päästä Manaliin vielä enne pimeää, niin minun oli jatkettava matkaa.

Ei hullumman näköistä huipulta käsin.

Paluumatkan ajattelin pääseväni vähintään 33,3 % ylöskiipeämistä nopeampaa. Vähimmäisvaatimus osui täysin nappiin, sillä ajallisesti suoritin alas menon lähes tasan kolmasosan nopeampaa kuin ylös kiipeämisen. Toivoin kyllä, että olisin pystynyt pitämään kovempaa tahtia yllä, mutta mäet olivat paikoitellen niin jyrkkiä, että alasmenokin oli hidasta. Hitusin tosin matkaa hidastivat myös lammaspaimenet ja heiden lampaat, jotka tukkivat polun. Lampaiden lisäksi matkaani hidasti myös juttu tuulella oleva englannismanni. :D 

Yksi lampaista oli loukannut jalkansa. Paimen nappasi sen kätevästi olalle.

Ruuhkaa.

Takaisin majatalolla kävin nopsaan suihkussa, jonka jälkeen äkkiä keskustaan valitsemaan paikka, josta vuokrata moottoripyörä huomenna alkavaan uuteen 15 päivää kestävään moottoripyöräseikkailuun. Tällä kertaa nappasin matakaan Royal Enfield Himalayan 411cc (ehdottomasti pitäydyn paikallisessa moottoripyörämerkissä vaikka saksalaista KTM:kin olisi ollut tarjolla ;)). Vaikka edellisessä pyörässä oli 500 kuutiota ja tässä miltei 90 vähemmän, niin silti Himalaynissa on lähes saman verran hevosvoimia ja vääntöä löytyy Bulletia enemmän. Tykkäsin tästä pyörästä jo Lehissä (tätä mallia koe-ajaessa), mutta istuinmukavuus kyydissä olevalle on Bulletissa parempi, jonka vuoksi valitsimme Jennin kanssa Bulletin. Heti vuokraamisen jälkeen lähdin ajelemaan vanhankaupungin ravintoloita kohti sammuttamaan valtavaa vaelluksesta johtuvaa nälkääni. Kyllä tuntui hyvältä taas reilun viikon tauon jälkeen vääntää kahvasta ja kaasutella kaksipyöräisellä! Lähes yhtä hyvältä maistui myös intialainen kanakastikesetti riisin kera! :P

Siinä päivän urheilusuorituksen statsit. Oikea alapesä tarkoittaa maksimikorkeutta.

Ei ollut kui kolmea olutta panimopubissa tarjolla, mutta en odottanut Intiasta löytyvän ainuttakaan.

5.10. Torstai

Ladakhissa moottoripyörällä ajamisesta tuli jo hieman rutiinia, vaikka nautinnollista se koko ajan olikin. Nyt kun pääsi aamulla taas kurvailemaan lähes tyhjille vuoristoteille oli intoni lapsen omaista. Aamupalan jälkeen starttasin pyörän ja aloitin matkan pohjoiseen, jossa ensimminen kohteeni oli: Lahaul Valley. Laaksoon johtaa Manalista kaksi tietä. Toinen teistä nousee 3980 metrin korkeuteen: Rohtang La -vuoristosolalle ja toinen taas kulkee vuoriston läpi 9 kilometriä pitkää Atal -tunnelia myöten. Olisin tietysti halunnut valita vaihtoehdoista ensimmäisen, mutta sola on suljettu moottoripyöriltä muutamia päiviä sitten tulleen lumen vuoksi. Heti Manalista lähdön jälkeen näkymät olivat aivan huikeat! Osittain lumisateiden vuoksi, sillä kaikki vuoren huiput olivat saaneet kauniin lumipeitteen. Matka Lahaulin laaksoon meni näissä olosuhteissa nopeasti.

Lähes upouusi Himalyan! 2023 vuoden malli ja mittarissa vuokratessani 4800 ajokilometriä.

Ajattuani tunnelin toiselle puolelle olin saapunut Lahaulin laaksoon. Jatkoin matkaani laakson pohjaa myöten itään. Äkkiä olinkin jo saapunut kohtaan, johon tie Rohtang La:lta laskeutuu. Tietä ei vartioitu millään tavalla, joten lähdin kokeilemaan kuinka korkealle pääsen ennen kuin joku käännyttää minut takaisin. Tämä päätös tuntui heti loistavalta, sillä ei tarvinnut montaa serpentiinimutkaa ajaa, kun näkymät olivat jo koko reissun parhaimmistoa. 15  kilometriä myöhemmin olin saapunut jo Rohtang Lan huipulle. Tie oli loistavassa kunnossa, eikä lumesta ollut tietoakaan. Kaikki Manalissa kertoivat, että sola on suljettu. Eikä ainoastaan jotkut random kaiffarit, vaan poliisit, moottoripyörävuokraamojen omistajat ja tourist officen työntekijät. Ensimmäiseksi kävin katsomassa miltä näkymät etelään, eli Manalin suuntaan näyttävät, jonka jälkeen ajattelin ajella rauhassa takaisin Lahaulin laaksoon ja nauttia matkalla näkymistä. Tullessani takaisin solan huipulle etelän suuntaan olevalta näköalapaikalta, solaa vartioivat poliisit pysäyttivät minut. He sanoivat etten voi jatkaa. Yritin kertoa heille, että juurihan minä tulin tuolta pohjoisesta, miten minä en nyt voi sinne takaisin mennä? He sanoivat, että minun on joko laskeuduttava Manaliin tai odotettava klo. 18:00 asti, jolloin saan jatkaa matkaa myös pohjoiseen. Olin ihan ihmeissäni asiasta, mutta ei poliisien kanssa väittely olisi mitään auttanut. En aikonut ajaa enää takaisin Manaliin, vaan jäin mielummin odottamaan 18:00. Kello oli siinä vaiheessa 12:10. :D

Rohtang Pass.

Ei tuosta tie enää kutsuvammaksi mene.

Jo kello 12:10 minulla oli vähän lounasnälkä, mutta ajattelin kävellä ennen ruokailua takaisin solan pohjoisimpaan päähän katsomaan näkymiä Lauhaulin laaksoon päin. Matkalla tuumailin, että vaikka joudun nyt odottelemaan lähes 6 tuntia, niin odottaminen täällä yhdessä maailman hienoimmista paikoista ei loppujen lopuksi kuulosta kovin pahalta. Käveltyäni aikomalleni näköalapaikalle otin muutaman kuvan, jonka jälkeen päätin nousta vähän korkeammalle viereisen vuoren rinteille. Käveltyäni jonkin matkaa päätinkin samalla hilpaista vuoren huipulle, ei se alhaalta katsottuna näyttänyt kovin rankalta. Kyseessä oli 4622 metriä korkea vuori: Beas Rikhi. Aloitus korkeuteni oli 3950 metrin luokkaa, joten kyllä vuoren päälle matkaaminen kohtalaisen kova urakka on, ainakin jos noita numeroita katsoo. Koko matka huipulle kulki hyvin jyrkkää rinnettä myöten. Jyrkkyys sai kuitenkin uuden merkityksen noin 200 vertikaalimetriä ennen huippua. Pääsin ensi kertaa tällä reissulla oikein kiipeilemään. Ei mitään super vaikeaa kiipeämistä tietenkään, mutta irtokivien sekä lumen kanssa oli oltava tarkkana ja jokainen "moovi" oli tarkoin harkittava. Huipulle pääseminen tuntui olevan loputon urakka; aina kun olin kiivennyt yhden vaikean osuuden katsoin ylös, jolloin näin edessäni toisen samanlaisen osuuden ja huippukaan ei näyttänyt lähenevän ollenkaan. Eipä siinä sinänsä mitään, kun aikaahan tässä oli, näkymät olivat uskomattomat ja kiipeileminen on kivaa. Ainoa ongelma oli vain se, että kun tarkoitukseni ei ollut lähteä tänne ylös, jonka vuoksi lounas oli jäänyt kokonaan väliin. Viimeksi olin syönyt aamupalan 9:00 maissa ja huipun lähellä kello näytti jo 14:30. Lopulta kaikki urakat kuitenkin loppuvat ja olin saapunut lähes huipun korkeuteen. Olin vuoristoharjanteen päällä noin 300 metrin päässä huipusta. Harjanteelta aukesivat aivan uudet näkymät, ja mitkä näkymät ne olivatkaan! Jo aikaisemmin näkyneet pohjoisen komeat vuoret yhdistettynä lännessä näkyviin tummiin kallioisiin vuoriin sekä lounaassa oleviin yli 6000 metrin jättiläisiin oli näkymä, jolle on vaikea hakea vertaistansa. Vaikka nälkä oli todella kova, niin tällaisissa paikoissa maalliset murheet vain unohtuvat. Enemmän minua haittasi reissuhatun jättäminen pyörän päälle kiinnitettyihin reppuihin, jonka vuoksi en viitsinyt vaivautua ottamaan itsestäni kuvaa kameran ajastimella. Jos olisin suunnitellut kiipeäväni tälle vuorelle, niin olisin tietenkin ottanut hatun mukaan, mutta edelleen: tarkoitukseni oli käydä vain vähän kappäilemässä, eikä lähteä yli 4 tunnin vaellukselle. :D Alas vuorelta kapusin eri reittiä myöten. Tämä reitti oli myös tosi jyrkkä, mutta ei niin kallioinen kuin ylös kiipeämäni, vaan enemmänkin pehmoisen sammaltyyppisen kasvin peittämä jyrkkä rinne. Tämä oli ihan tervetullut uutinen, sillä alas kiipeäminen vaikeata kallio/lumi rinnettä myöten olisi vienyt paljon enemmän aikaa.

Tästä ei paljoa vaellusmaisemat parane!

Jyrkkää on!

Saavuin harjanteelle.

Uutta maisemaa harjanteelta.

Tuon serpentiiniviidakon ajelin vähän aikaa sitten ylös.

Näyttää ukko orvolta ilman hattua.

Huipun näkymät Manalin laaksoon päin.

Rohtang Lan huipulla ei ole rakennuksia, sillä talvisin sitä peittää vähintään pari metrinen lumikerros. Kesällä solaan tuodaan kuitenkin ruokatelttoja joista saa ostettua alkeellista safkaa. Tilasin kolme pikanuudelipussia kasviksilla ja paistetulla kananmunalla. Lämmin ruoka (vaikkakin alkeellinen) nälkäisenä ja ulkoilmassa maistuu aina todella maukkaalta! "Lounaan" jälkeen minulla oli vielä reipas tunti aikaa ennen kuin saisin taas jatkaa matkaa. Käytin ajan intilaisten turistien kanssa juttelemiseen sekä kiertelyyn solan ympäristössä. Noin 17:30 aurinko painui vuorten taa, jolloin koko solan alueelle laskeutui varjo. Samaan aikaan lämpötila laski dramaattisesti. Viimeinen 30 minuuttia solalla oli aika kärvistelyä ja ajomatka takaisin Lahaulin laaksoon myös kohtalaisen kylmä. Sattuneesta syystä päivän suunniteltu yöpymispaikkani vaihtui 60 kilometriä länteen. Solalle johtavan tien kohdalla on Koksar:n -kylä, josta sain hommattua itselleni teltta majoituksen (suuri teltta jossa on sänky) yhdeksi yöksi.

Solan ympäristöä.

6.10. Perjantai

Aamulla heräsin into piukeana aloittamaan päivän seikkailut. Majoituksen aamupalassa kesti luvattoman kauan, vaikka sitä pitä saada jos klo. 7:00 lähtien. Vasta 8:40 olin syönyt ja pääsin starttaamaan pyörän. Kaksi kilometriä myöhemmin poliisit pysäyttivät minut jälleen kerran ja kertoivat, että reitillä johon olin menossa on moottripyöräkisat ja tie on suljettu 1,5 tunniksi muulta liikenteeltä. EIIIII! Tilanne tuntui minusta varmasti yhtä kamalalta kuin pikku lapsesta, jonka veisi Disney-Landin porteille ja sen jälkeen sanoittaisiin: "sinun on odottettava vielä 1,5 tuntia." Istahdin siis tien vierustaan kirjoittelemaan blogia. Onneksi minut päästettiin eteenpäin pikkaisen reilun tunnin odottamisen jälkeen. Samaan aikaan myös hyväkuntoinen asfalttitie muuttui todella pomppuisaksi hiekkatieksi. Tie veti parhaimmillaan, eli tässä tapauksessa huonoimmillan vertoja jopa Nubra-Pangong tielle. Pystyin silti ylläpitämään noin 40 km/h vauhtia, sillä allani kehräsi nyt maastoon sopivampi pyörä kuin Ladakhissa käyttämämme, eikä minun tarvinnut välittää takana istuvan matkustusmukavuudesta. Ajoin monta vaikeaa kohtaa 3 vaihteella kaasutellen, kun Ladakhissa Jennin kanssa olisimme ajaneet vastaavat osuudet ykkösellä. Vauhtia ja turvallisia tilanteita! 51 kilometriä ajettuani olin saapunut: Batal -nimiseen tienvarsi rest stop:n. Tien viereen oli pystytetty pari isompaa telttaa ruokailuja varten sekä monta pienenpää telttaa yöpyjille. Päätin jäädä täksi yöksi tänne ja se päätös tarkoittaa sitä, että pitkästä aikaa yövyn taas 4000 metrin korkeudessa. Sain käyttööni vastaavanlaisen telttan, jossa nukuin viime yönkin. Kello Bataliin saavuttuani oli vasta 13:00. Koko päivä siis vielä edessä ja minä päädyin jo majoitukseen: mikä homma? Homman nimi oli: Chandratal Lake. 13 kilometriä Batalista pohjoiseen sijaitsee komea, noin 1,5 kilometriä pitkä järvi. Halusin käydä järvellä niin, ettei minun tarvitse kantaa kaikkia kamojani mukanani, mutta ei myöskään jättää niitä pyörän päälle tien varteen siksi aikaa kun olen poissa. Jätin siis ylimmääräiset kamani telttaan ja lähdin ajamaan järvelle. 

Mukava aamu.

Huonot tiet alkoivat jälleen.

Batala.

Järvelle vievä tie huononi entisestään, mutta sitä kompensoi mukavasti upeat näkymät. Järven viereen asti ei päässyt moottoriajoneuvoilla (hyvä niin) vaan sinne oli noin kilometrin kävelymatka. En lähtenyt kävelemään järvelle suorinta reittiä, vaan koukkasin viereisen kukkulan päälle katsomaan miltä paikka sieltä käsin näyttää... ja vastaus on: ei todelliselta! Ajattelin, että eilisen päivän jälkeen tämä päivä tulee aivan varmasti jäämään kakkoseksi, mutta empähän tiedä. Maisemiltaan molemmat päivät ovat aika tasan, mutta eilisen parhaat mestat olivat Beas Rikhi vuorella, jossa ei ollut ketään muuta. Nyt ympärilläni oli epätodellisen upea laaja alue, missä ei myöskään ollut ketään muuta. Kukkulan päältä ei edes näkynyt järvelle asti, jonka inspiroimana tänne tulin, mutta se ei kyllä vienyt näiltä näkymiltä mitään pois. Ensimmäiseltä kukkulalta laskeuduin alas, jonka jälkeen kiipesin toisen kukkulan- ja vielä kolmannen- ja neljännenkin päälle. Jokaiselta kukkulalta maisemat muuttuivat hieman, ehkä jopa parempaan suuntaan. Viimeiseltä kukkulalta suuntasin katsomaan (vielä ennen järvelle menoa) joen synnyttämää kanjonia joka näkyi lähistöllä. Kanjoni oli myös todella upea, niin kuin koko paikka! 

Matkalla järvelle.

Ai että kun on upea paikka eikä paikalla näy ketään.

Siin on kyl upea vuori!

Kanjoni.

Olin viettänyt alueella jo melkein neljä tuntia ja nähnyt Chandratal järven vain vilaukselta kukkuloiden välistä. Nyt oli aika lähteä katsastamaan mistä siinä on kyse. Osasin jo vähän arvella, että ainakin alkuun järvi tulee olemaan antikliimaksi, sillä lähestyin sitä kaikkien komeiden lumihuippujen sunnasta, joten luonnollisestikaan huippuja ja järveä ei näkynyt yhtä aikaa. Laskeuduin järven rantaan ja kokeilin veden lämpötilaa: jos vaikka uimaan menisi? Järven vesi tulee suoraan 5 kilometrin päässä olevalta jäätiköltä, jonka vuoksi vesi oli jäätävää. Pakko sinne oli silti mennä, kun kerran näin kauniissa paikassa ollaan. Nopea dippaus vedessä, vähän kainaloiden huljettelua ja äkkiä pois.

Löytyhän se järvikin.

On kyllä kutsuva paikka.

Näköjään maistui, ainakin ilmeestä päätellen.

Ei se järvikään jäänyt näkymien osalta pettymykseksi, sillä sen itäpuolella kulkevalta polulta oli aivan huippu näkymät järven takana kohoaville vuorille. Näkymän ja koko mahtavan päivän kruunasi järven taa kauniisti laskeva aurinko, kulkiessani järven vierustaa pitkin takaisin pyörälleni. Noin 2 kilometriä järveltä pois päin ajettuani näin ensimmäiset ihmiset koko alueella. Kolme vaeltajaa huitoivat minulle tien vierustasta. Pysähdyin, ja kysyin mikä meno? Yksi vaeltajista koki kovaa päänsärkyä eikä pystynyt yöpymään tätä yötä teltassa. He kysyivät minulta voinko kyydittää hänet Bataliin? Vastasin, että totta kai, sinnehän minäkin olen menossa. Sainpa auringon viimeisen valon aikaan tehtyä vielä päivän hyvän työn. :) 

Järven rannalta toiseen suuntaan.

7.10. Lauantai

Aamulla matka jatkui syvemmälle itään. Ensimmäinen nähtävyys matkan varrella oli: Kunzum La -vuoristosola (4551 metriä). Solan päälle oli rakennettu kolme buddhalais stupaa sekä pieni temppeli. Parasta solassa oli kuitenkin näkymät samoille lumihuippuisille vuorille joita eilenkin ihailin Chandratal järveltä käsin. Solalta tie alkoi vähitellen laskeutua takaisin noin 4000 metrin korkeuteen. Laskeutumisen jälkeen olin jättänyt Lahaul -laakson taakse ja saapunut: Spiti Valley:n. Kilometrien lisääntyessä alkoi maasto olemaan entistä kuivempaa ja ympärilläni alkoi vähitellen näyttämään vanhalta tutulta Ladakhilta. Ennekkotietojen mukaan koko matka Kaza:n -kylään piti olla todella huonoa tietä, mutta yllätykseksi matkan aikana oli kymmenkunta kilometriä asfalttia sekä tasoitettua hiekkatietä, johon on tulossa uutta asfalttia jossain vaiheessa. Päivän kilometrisaldo Kazaan saavuttuani oli miltei 90 kilometriä.

Ajelua serpentiinitiellä tämän monsterin valvonnassa.

Kunzum La.

Nyt on tämäkin pyörä siunattu.

Kaza on Spiti laakson suurin asutuskeskus, kylästä löytyy runsaasti majoituksia, ravintoloita ja kauppoja. Täällä kannattaa hoitaa tai hommata kaikki tarvittava, sillä tästä eteenpäin edessä on vain pikku kyliä ennen Rekong Peo:n -kylää, jonnekka on matkaa reippaat 200 kilometriä pomppuisia teitä. Minunkin piti täällä hoitaa asioita: tie Kazasta eteenpäin kulkee lähellä Tiibetin rajaa, jonka vuoksi jouduin taas hommaamaan itselleni erityisluvan. Täällä Kazassa asian hoitamista ei voinut ulkoistaa niin kuin teimme Lehissä, vaan homma piti hoitaa itse. Intia on aivan mahtava maa siihen asti kunnes pitää hoitaa jotain asioita. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus. Virasto joka hoitaa lupia ei anna asiakkaalle lomaketta joka on täytettävä lupaa varten. Lomake pitää hakea toisesta paikasta. Lähin paikka josta lomakkeen saa on tien toisella puolella, mutta sähkökatkoksen vuoksi he eivät voineet tulostaa lomaketta minulle. Keskustassa pitäisi olla toinen paikka, joten kävelin sinne yli kilometrin. Keskustan paikassa ei ollut ketään paikalla. Kysyin viereisestä elektroniikkaliikkeestä tietävätkö he missä viereisen paikan tyyppi on? He sanoivat hänen tulevan paikalle viidessä minuutissa. 5 minuuttia ei Intiassa valitettavasti välttämättä tarkoita 5 minuuttia, vaan se voi tarkoitta kaikkea 5 minuutin ja ensi kuun välillä. Ei auttanut muuta kuin jäädä odottamaan. Odotin klo. 16:05:stä klo. 16:35 asti, kunnes minun oli pakko lähteä kokeilemaan ensimmäistä paikkaa uudestaan, koska lupavirasto menee kiinni viideltä. Sähköt eivät olleet edelleenkään palanneet ensimmäiseen paikkaan. Kysyin heiltä sattuisiko niitä lomakkeita olemaan jossain jemmassa valmiina? He alkoivat tonkimaan hyllyjä ja löysivät ryppyisen lomakkeen klo. 16:50 aikoihin. Olin jo varma, että luvan saaminen kosahtaa, kun tulen virastoon juuri ennen sulkeutumisaikaa. Onneksi mukava nainen otti minut vielä vastaan ja hommasi minulle sen pirun luvan. Hänellä meni vähän ylitöiksi minun vuokseni, joten annoin hänelle pikkaisen tippiä. Nainen oli yllättynyt tästä, mutta otti rahan vastaan hymyssä suin. Huh: on se vaan tällaista aina tämä asioiden hoitaminen tässä maassa! Loppupäivän otin rennosti, sillä huomenna aikaisin aamulla aloitan ensimmäisen yrityksen valloittaa yli 6000 metrin vuori. Vähän jännittää onnistuuko huiputtaminen, sillä vuorelle kiivetään perinteisesti kolmessa päivässä, ja minä yritän tehdä sen yhdessä. Illalla tapasin majoituksessani tsekkiläisen kaverin joka matkustelee myös yksinään moottoripyörällä. Tulimme hyvin juttuun, joten lähdettiin illalla yhdessä "yksille".

Kazan luostari.

Kazan kaupunki luostarin takana olevalta vuorelta käsin.

8.10. Sunnuntai

Noniin, edessä olisi nyt moment of truth: valloitanko tänään elämäni ensimmäisen 6000 metrisen nyppylän, vai jääkö tämä päivä muistiin blogin syövereihin ikuisesti häpeällisenä epäonnistumisena? Olin asettanut herätyskellon herättämään klo. 5:00, mutta heräsin jo neljältä. Näköjään oli intoa, kun ei lyhyetkään unet maistuneet. Vaelluspolun alkuun oli 20 kilometrin matka joka minun oli taitettava pyörällä pimeässä ja jäätävän kylmässä kelissä. Pääsin aloittamaan vaelluksen tasan viideltä. Aloituskorkeuteni oli 4043 metriä ja tavoitteeni oli päästä 6003 metriä korkean Kanamo Peak:n päälle. Manalin vaelluksella matka vuorelle ja takaisin, sekä noustut ja lasketut vertikaalimetrit olivat lähes identtiset tämän vaelluksen kanssa, mutta nyt aloituskorkeuteni on jopa pikkaisen korkeampi kuin Manalin vaelluksen korkein kohta. Matkan ensimmäisen tunnin painelin kauniin tähtitaivaan alla ja jyrkkään ylämäkeen. Ensimmäisen reilun tunnin aikana nousin jo 560 metriä ylöspäin, joten kohtalaisen kovan tahdin sain pidättyä tässäkin korkeudessa. Noin 6:30 alkoi olla jo sen verran valoisaa, että erotin kunnolla ympäristön. Saman tien edessäni häämötti valtavan näköinen Kanamo Peak. Samaan aikaan olin saapunut Kanamo Peakin base camp:lle, jossa oli kaksi telttaa pystyssä, eli jotkut muutkin ovat minun kanssani samalla asialla. Base campin kohdalla olin kävellyt jo yli 4 kilometriä ja noussut yli 600 metriä. Minusta alkoi tuntua, että eihän tästä vuoresta ole mitään vastusta, mutta en ryhtynyt kuitenkaan shamppanjaa vielä avaamaan. Base campiltä muutaman kilometrin käveltyäni törmäsin teltassa nukkujiin. 4 intialaista oli matkalla huipulle. Kävelin heidän kanssaan vähän aikaa, kunnes hiljainen vauhti sai minut kyllästymään ja lähdin jatkamaan matkaa omaa vauhtiani.

Kauan odotettu aurinko tuli vihdoin lämmittämään matkaani.

Kuvassa vasemmalla intialaiset kiipeilijät. Vielä tasaista, mutta kuvan jyrkät rinteet ovat kohta edessä...

Noin 2 kilometriä ennen huippua olin noussut jo 1000 metriä korkeutta, eli yli puolet kiivettävistä korkeusmetreistä oli jo takana. Korkeuteni tässä vaiheessa oli jo yli 5000 metriä ja se alkoi tuntua hengittämisessä sekä lievänä päänsärkynä. Vasta tässä vaiheessa vuori alkoi näyttämään mihinkä siitä on. Viimeisen 2 kilometrin aikana minun oli siis noustava vielä melkein toinen tonni. Edessäni olikin saman tien aivan hillittömän jyrkkä- ja pitkä mäki. Lähdin tarpomaan sitä ylös normaalivauhtiani, mutta se leikki loppui lyhyeen. Ei ollut mitään mahdollisuutta ylläpitää enää reipasta vauhtia, vaan keskityin syvään hengittämiseen ja otin samalla rauhassa lyhkäisiä askeleita. Tästä taktiikasta huolimatta välillä oli pakko pysähtyä haukkaamaan happea, sillä oloni oli aika ajoin kuin kalalla kuivalla maalla. Päästyäni jyrkän esteen ylös, edessäni oli uusi samanlainen rinne. Huippu näkyi tämän rinteen päällä, joten se toi pientä psykologista helpostusta kun tiesi, että tämä on viimeinen rutistus.

Viimeinen rinne. Se ei ollut ainoastaan jyrkkä ja pitkä, vaan koostui pinesti kivistä jotka luistivat ikävästi jalan alla, jolloin joutuu tekemäöän entistä enemmän töitä.

Viimeistä rinnettä kiivetessä tahtini hidastui entisestään. Olin tähän asti kävellyt aina tunnin, jonka jälkeen annoin itselleni luvan istumistaukoon, mutta nyt minun oli istahdettava aina jokaisen vartin välein. Välillä otin vähän liian kovia rutistuksia, joidenka jälkeen iski melkein pakokauhu kun happea ei meinannut saada. Olo oli koko ajan sellainen, että tekisi mieli kääntyä takaisin. Metri metriltä sain kuitenkin rutistettua itseni huipulle asti! Se on siinä: ensimmäinen 6000 metrinen vuori on valloitettu! Jo tämä fakta riittäisi palkinnoksi tästä urakasta, mutta sen lisäksi sain vielä mahtavat näkymätkin. Täytyy kyllä sanoa, että ovat ne kiipeilijät kovia kavereita, jotka pystyvät valloittamaan yli 8000 metrin vuoria ilman lisähappea. Tiedän tämän kokemuksen jälkeen, että minusta ei siihen olisi. 7000 metrinen varmaan menisi, jos yöpyisi muutaman yön vuorta valloittaessa, eikä painaisi yhdessä päivässä päälle ja takaisin. 

Vihdoin huipulla!

Todistusaineistoa. Minä siellä huipulla todella olen.

Jäätikköä huipulla.

Vuorelta alas tultaessa ja metrien vähetessä alkoi päänsärkyni hävitä ja kokonaisolokin koheni huomattavasti. En olisi uskonut tämän vaelluksen olevan näin rankka, varsinkin kun vielä 5000 metrin korkeudessa tuntui tosi hyvältä. Viiden ja kuudes kilometrin välillä on tosi iso ero. Vaellus oli mahtava ja fiilikseni oli aivan katossa vaelluksen jälkeen sekä huipulla ollessani, mutta nyt kun tietää minkälainen koitos tämä on, niin en ihan heti ole lähdössä uudelle kuuden tonnin valloitukselle. Ajettuani takaisin Kazaan olin aivan rikki: niskoihin sattui, reisiä kolotti, jalkapohja oli niin kipeä, että piti linkata ja oikea nilkka on vähän turvonnut. :D Majapaikkani työntekijät näkivät minut linkkaavan ja kysyivät mitä on käynyt? Kerroin heille urakastani ja he hämmästelivät, että tein juuri 3 päivän vaelluksen puolikkaassa päivässä. Loppupäivän otin ansaitusti rennosti ja söin mitä mieleni halaji.

Paluumatkalla näin tämän hienon lammen ensimmäistä kertaa, sillä aamulla kuljin tämän ohi pilkko pimeässä.

Tuo tuli juuri äsken kiivettyä. Aika massiiviselta se näyttää.

Ki Gompa. Kuva otettu ajaessani takaisin Kazaan.

Oikea alapesä! Ai, että!

Dharamashalan ja Manalin välillä ei ole punaista viivaa koska en ajanut sitä itse.

9.10. Maanantai

Herätessäni tajusin, että jalkani ovat palautuneet eilisestä rääkistä yllättävän hyvin. Jalat eivät ole juuri ollenkaan kipeät ja nilkan turvotuskin oli lähtenyt pois. Uittelin nilkkaa eilen kylmässä vedessä, ehkä se auttoi asiaan. Tämän päivän teema oli: sightseeing by motorbike. Eli ajelin moottoripyörällä mielenkiintoisen oloisista paikoista toisiin, ja samalla etenin myös reitilläni takaisin kohti Manalia. Ensimmäiseksi suuntasin eilen ohi ajamaani: Ki Monastery:lle. Sen verran hienolta se eilen näytti, että oli tultava takaisin tutustumaan paremmin. 1000 -luvulla perustettu luostari on Spiti Valleyn suurin. Kesäisin luostarin tiloissa asuu peräti 250 munkkia, joista osa lähtee talveksi Etelä-Intian luostareihin. Ennen kuin menin luostarin sisään käppäilin läheistä vuoren rinnettä noin 100 metriä luostaria korkeammalle, sillä rakennelma on todella hienon näköinen, kun Spiti laakso ja vuoret ovat sen taustalla. Luostarin huipulla olevan temppelin sisätilat olivat käytännössä identtiset muiden käymäni luostareiden kanssa. Sen verran upea paikka se oli varsinkin näköalapaikalta, että olin todella tyytyväinen tullessani tänne.

Kannatti nousta ne 100 metriä.

Luostarilta jatkoin matkaa Kazan yläpuolella oleviin kyliin. Ensin ajoin 4300 metrin korkeudessa olevaan: Langza:n. Matka kylään oli maukasta ajelua ohkaista ja hyväkuntoista sekä mutkaista tietä pitkin, jossa ei ollut liikennettä lainkaan. Langzassa ei oikestaan ollut muuta nähtävää kuin upeat vuoret kylän taustalla sekä kultainen suuri Buddha patsas. Seuraavaan kylään: Hikkim:n kulki huonossa kunnossa oleva hiekkatie. Hikkimissä ei oikestaan ollut mitään nähtävää. Kylä oli todella ylpeä mainostaessaan, että sieltä löytyy maailman korkeimmalla sijaitseva posti. En kyllä usko tähän väitteeseen, sillä Hikkim sijaitsee "vain" 4400 metrin korkeudessa. Kolmas kylä: Komic taas mainosti, että heiltä löytyy maailman korkein ravintola, mikä nyt ei ainakaan pidä paikkansa. Kylän korkeus on 4550 metriä. Tuli kuitenkin syötyä ravintolassa lounas, joten nyt kai voin ainakin komiclaisten mielestä sanoa syöneeni maailman korkeimmassa ravintolassa. Komiciin pääsee kahta tietä pitkin: toinen teistä on se mitä pitkin sinne tulin ja toinen on hiekkatie, joka jatkuu samaan suuntaan johon minun oli tarkoitus jatkaa matkaa seuraavaksi. Kaikki muut Komicissa samaan aikaan olleet poistuivat sitä tietä pikin mitä minä käytin tänne tullessa. Muut menivät todennäköisesti takaisin Kazaan tai jatkoivat matkaa suoraan Manaliin. Onneksi en ole kuin muut, jonka ansiosta sain toisen tien itselleni. Lähdettyäni ajamaan tietä pitkin näin armeijan tukikohtia joka puolella ja aloin jo miettimään olisiko tänne saanut tulla? Jatkoin kuitenkin eteenpäin, sillä missään ei näkynyt mitään kielto kylttejä tai vastaavaa. Hiekkatie oli yhteensä 18 kilometriä pitkä ja nousi parhaimmillaan 4700 metrin korkeuteen. Mitään supernäkymiä tie ei tarjonnut, mutta oli mahtavaa painella yksinään niin syrjäisellä ja ennalta tuntemattomalla tiellä. 

Langzan Buddha patsas.

Sekä nätit vuoret.

Kukapa sitä nyt ei rakastaisi?

Siinä taas kuvan oikeassa laidassa maailman korkein ravintola.

Mystisellä tiellä.

Näin tiellä ensi kertaa myös blue sheep:jä. Suomeksi = puolilammas.

Ajettuani "mystisen" hiekkatien parkkeerasin pyörän ja lähdin nousemaan 2,1 kilometrin matkaa, jonka aikana metrejä kertyi 228. Kohteenani oli: Balaari Top -niminen vuori (4737 metriä). Yllättävää kyllä, mutta edes jyrkän mäen nouseminen ei tuntunut pahalta jalossani: ihme homma. Yleensä jalkani ovat eilistä vastaavan kilometrimäärän, ja varsinkin alamäkeen kävelyn jälkeen aivan muussina ainakin seuraavat kaksi päivää. Lähestyessäni Balaari Top:n huippua tajusin, että näkymät sieltä tulevat olemaan aivan maagiset. Näin nimittäin, että huipun vierestä lähtee lähes pystyjyrkkä 1200 metrin pudotus Idus Valleyhin ja tiedän kokemuksesta, että näkymät tällaisten valtavien seinämien päältä ovat aina ykkös luokkaa. En erehtynyt asiassa: huipulta oli 360 asteen näkymä, ja joka suunnassa oli todella nättiä. Erityisesti suoraan alapuolella oleva Indus Valley oli uskomaton näky. Tästä paikasta olisi mahtava hypätä alas lasku- tai liitovarjolla. Hämmästelin myös huipulla ollessani, että miten kaikki päivät tässä maassa voivat tarjota näin mahtavaa settiä. Ajattelin eilen tätä päivää suunnitellessa, että: "huominen ei varmaan ole ihan niin siisti päivä kuin edelliset ovat olleet." Erehdyin pahemman kerran, sillä tämä päivä oli jälleen yksi parhaista. Huipulla ollessani aurinko painui jo vuorten taa. Minulla oli vielä 45 kilometrin matka tämän päivän yöpymispaikkaan: Tabo:n -kylään. Ajelin kylään reipasta tahtia, jotta olisin perillä ennen täyttä pimeyttä. Matka kylään oli myös aivan uskomattoman hieno, mutta en malttanut enää pysähtyä ottamaan kuvia.

Siellä näkyy Balaari Top.

Matkan varrelta.

Huipulla!

Takaisin alhaalla. Ajelin pyörän off-roadia vähän tieltä korkeammalle, niin uskalsin jättää roinat pyörän selkään vartioitta.

10.10. Tiistai

Päivän ensimmäinen askare oli kierrellä Tabon kadut. Kylän keskusta oli pieni, mutta ihan miellyttävä. Ainut nähtävyys oli Tabo Monastery, joka on Intian vanhin yhä käytössä oleva Buddhalais luostari: perustettu vuonna 996. Tämä luostari ei ollut rakennettu vuoren rinteille tai muuhun näköalapaikkaan ja oli myös ulkoasultaan hyvin pelkistetty. Vaikka keskusta oli ihan miellyttävä, niin lemppari juttuni Tabossa oli kävellä lukuisten omenapuiden välissä kulkevilla väylillä. Punaiset omenat puissa ja lumihuiput taustalla tekivät siellä kävelemisestä oikein idyllistä.

Suuri stupa.

Tabon vanha luostari.

Kylän keskusta.

Käppäilyä omenapuiden lomassa.

Moottoripyörän käynnistyttyä jatkoin matkaani itään. Ajelin 35 kilometrin verran hyväkuntoista yksikaistaista asfalttitietä pitkin pieneen Gue:n -kylään. Kylän suuri nähtävyys on monumentti joka on rakennettu muuan: Sangha Tanzin:n kunniaksi. Sangha Tanzin oli buddhalaismunkki joka löytyi vuoden 1975 maanjäristyksen jälkeen. Maanjäristyksessä tuhoitui 6 stupaa, ja yhden niistä sisältä löytyi Sangha Tanzinin muumio. Tutkijat ovat myöhemmin selvittäneet, että muumio on ollut samassa asennossa vuodesta 1430 asti, eikä mitään materiaalia ole käytetty muumion säilymiseen niin hyväkuntoisena. Taisi olla tämä munkki ensimmäinen näkemäni muumio. Muumion lisäksi paikasta oli myös hyvät näkymät ja muumion kunniaksi rakennettu monumenttikin oli oikein nätti.

Matkan varrelta.

Sangha Tanzin.

Näkymät paikasta.

Monumentti.

Guesta jatkettuani matkaa tuuli yltyi kovaksi, jonka vuoksi alkoi olla aika kylmä. Aikaisemmin olin pohtinut: ajaisinko tänään Pooh -nimiseen kylään asti, jonnekka Guesta oli matkaa vielä 85 kilometriä, vai ajaisinko vain 47 kilometriä Nako:n -kylään. Tuuli sen ratkaisi: ajan tänään vain Nakoon. Vain 20 kilometriä Guesta ajatteuni eteeni tuli kaksikaistainen upouusi asfalttitie. Minulle sanottiin Manalissa, että tiet täällä päin ovat karuja. Kuitenkin koko matkan ajan karua on ollut ehkä vain 100 kilometrin verran, jos edes sitä. Mikäs siinä: pääsen ainakin nopeammin tuulesta eroon. 20 kilometriä ennen Nakoa alkoi tie nousta kovasti korkeutta. Nakoon saavuttua olin noussut noin 3000 metristä 3700 metriin. Nakoon yöksi jäämiseen olikin juuri tullut kaksi syytä: toinen on kova tuuli, ja toinen on loistavat näkymät kaikkialta kylästä.

Matkalla Nakoon.

Nako.

Lounaan syötyäni kello oli vasta 13:00. Katselin kartasta minnekkä sitä voisi vielä lähteä käymään ennen pimeätä? Katsoin kartasta, että noin 8 kilometrin päässä kylästä on näköalapaikka Tiibetiin asti. Sinnehän sitä oli siis lähdettävä. Ennen lähtöä mietin minkälaisella varustuksella sitä lähtisti? Katsoin kartan korkeuskäyristä, että nousua näköalapaikalle on ehkä vain 300 metrin luokkaa, joten päätin pistää jalkaan juoksukengät ja painella matkan juosten. Heti alkumatkasta tajusin, että juokseminen oli hitusen ylimitoitettua. Ruoka painoi mahassa, jalat olivat kipeät, mutta eniten asiaan vaikutti 3700 metrin korkeus. Ei ollut mitään mahdollisuutta juosta ylämäkiä, ja tasaisellakin meno oli niin noloa, että päätin jatkaa matkaa vain reippaalla kävelyvauhdilla. Mukava lenkki se silti oli. Näkymät olivat koko matkan ajan hyvät ja sain mukavasti kerrytettyä nälkää illallista varten. Palasin majoitukselle klo. 18 maissa, missä loppu ilta meni rennoissa meiningeissä.

Heti alkumatkasta vastaa tuli kova nousu.

Kuvan kaikki kanjonin vasemman puolen oikeanpuoleiselta vuorelta taaksepäin on Tiibetiä. I´m like the Riddler.

Takaspäin mentäessä maltoin pysähtyä ottamaan kuvia.

"Son syssy täälläkin"

Tabon järvi jäätyy talvisin ja paikalliset luistelevat sen jäällä.

11.10. Keskiviikko

Kauniista aamusta kauniissa Nakossa oli hyvä aloittaa uusi päivä. Matka meneillään olevalla moottoripyöräkierroksella sai jatkua kohti Manalia. Ensimmäisen 26 kilometrin aikana pudotin korkeutta 3700 metristä 2800 metriin. Serpentiinimutka laskeutumisen jälkeen tie vei ohkaiseen kanjoniin, missä sai taas maukkaasti kallistella pyörää mutkasta toiseen. Kanjonia jatkui ainakin seuraavat 20 kilometriä. Se suureni hiljalleen suureksi laaksoksi, jonka pohjalta näin taas lumihuippuja. Tämän päivän määränpää oli kylä nimeltä: Rekong Peo. Kylä lepää 6050 metriä korkean Kinnaur Kailash -vuoren varjossa. Kinnaur Kailash on pyhä vuori sekä hindulle, että buddhalaisille. Hindu-uskomuksen mukaan Shiva -jumala asuu vuoren uumenissa. Minullekkin se on pyhä, jos sillä takoitetaan vuoren kauneutta. Rekong Peo:ssa kirjauduin pikkaisen parempaan majoitukseen. Hinnaltaa vähän budgettini yläkanttiin (11 euroa yöltä). Majoitukseen saavuttuani olin kyllä tyytyväinen, että päädyin tuhlailemaan. Oli lämmintä vettä ihan ylhäältä suihkusta eikä mistään ämpäristä, sängyssä oli lakanat ja pyyhkeet olivat puhtaat. Ainiin: sitten oli vielä ne täydelliset näkymät huoneen parvekkeelta Shivan lymyilypaikkaan sekä muille upeille vuorille.

Laakso läpi ajamani kanjonin jälkeen.

Kirjautumisen jälkeen käppäilin keskustaan lounaalle, jonka jälkeen hyppäsin pyörän selkään uudestaan ja nousin 2350 metristä 2800 metriin. Olin saapunut kuuluisaan: "suecide cliff" -nimiseen näköalapaikkaan. Ilmeisesti paikka on saanut nimensä useista itsemurhista. Kalliolta oli yli 500 metrin pystyjyrkkä pudotus joka tarkoittaa uskomatonta näkymää. Vielä uskomattomampia näkymiä oli kuitenkin matkalla tänne. Näkymät olivat mielestäni paremmat matkan varrelta kuin kuuluisalta näköalapaikalta. Suecide cliff vaan sattuu olemaan "se" paikka minne on mentävä. Kuuluisalla näköalapaikalla oli parin auton verran nuorisoa, mutta kun palasin taaksepäin muutama sataa metriä, niin sain mielestäni hienomman paikan sekä pitää sen aivan itselläni. Palasin retkeltä takaisin majoitukseen juuri ennen pimeää. Illalla sain aivan loistavaa kotiruokaa majataloni omistajilta. Tämä oli nyt vähän tämmöinen rennompi päivä, huomenna korvataan tämä!

Matkalla lounaalle.

Rekong Peo. Todella miellyttävä paikka: pari hyvää ravintolaa, hyvä tarjonta majoituksia ja maailman parhaat näkymät.

Ajelemassa Suicide Cliffille.

Näköalapaikan nuorisoa.

Tie pois näköalapaikalta.

Loppu fiilistelyt huoneeni parvekkeelta.

Noin puolessa välin kierrosta.

12.10. Torstai

Kaunista keliä luvattu tälle päivälle ja majoituksen takana kohoaa lähes 5000 metriä korkea vuori, joten sinnehän sitä oli lähdettävä. Sain majoituksen isännän kanssa sovittua eilen, että hän valmistaa minulle aamupalan klo. 6:00. Kerrankin kaikki oli valmista täsmällisesti ja pääsin klo. 6:30 käynnistämään moottoripyörän ja ajamaan 10 kilometrin verran vaelluksen aloituspaikkaan. Lähtökorkeuteni oli 2820 metriä, ja määränpääni 4974 metriä korkea Logocho -vuori, joten puurtamista oli jälleen edessä. Matkan ensimmäiset 2 kilometriä kulkivat metsässä jyrkkään ylämäkeen. Puurajan loputtua olin noin 4000 metrin korkeudessa, jossa edessäni oli melkein kilometrin verran tasaista niittyä. 

Toiset ne vaan jatkaa unia, kun yksi lähtee reippailemaan.

Alkumatkan metsikköä.

Niitty alkoi.

Tasaisen tarpomisen jälkeen edessäni olikin kaikkea muuta kuin tasaista. Käytännössä loput noin 5 kilometriä kuljin todella jyrkkää ylämäkeä pitkin. Tuntui kuin tekisin 10000 askelkyykkyä peränjälkeen yli 4000 metrin korkeudessa, alkoi siis lievästi tuntua reisissä. Viimeinen noin 150 vertikaalimetrin nousu huipulle oli jo jonkinmoista teknistä kiipeämistä. Muutamassa kohdassa tuli liian pahoja paikkoja, että jouduin kiipeämään takaisin alas ja etsimään toisen reitin. Voitin lopulta kuitenkin kaikki esteet ja olin saapununt huipulle. Huippu oli käytännössä vain metri x metri kokoinen- ja epätasainen kivi. Pakko oli kuitenkin nousta sen päälle, jotta saavutin vuoren korkeimman kohdan. Siihen ei kuitenkaan huvittanut jäädä hengailemaan, vaan laskeuduin muutamia metrejä alaspäin mistä löytyi tasaisempi kallion kohta, jossa pystyin hengähtämään, nesteytymään ja nauttimaan näkymistä. Matka takaisin alas ei taaskaan tuntunut loppuvan millään. Pitäisi kohta oikeasti hommailla liitovarjo, jotta voisi vain liidellä takaisin alas rankan nousun jälkeen. Lopulta se pyörä tuli kuitenkin vastaan, jolla huristelin kaupungin keskustaan lounaalle. Loppu päivä kului pyykin pesussa, blogin kirjoituksessa sekä yleisessä rentoutumisessa.

Juuri ennen viimeistä ja kaikkein jyrkintä osuutta.

Siinä se huippu häämöttää.

Tästä vain ylös.

Huipulla! Vuoren huippu on kuvan vasemmassa laidassa oleva nyppylä.

Paluumatkaa. Takaisin niityllä pikku tauolla ennen jyrkkää metsäosutta.

Tulihan sitä taas jumppailtua.

13.10. Perjantai

Rekong Peon eteläpuolella on Sangla Valley, jonnekka matkasin tänään yhdeksi yöksi. Laakson alkupisteeseen oli vain reilun 20 kilometrin ajomatka. Siitä matka jatkui laakson pohjoisseinämään kaiverrettua tietä pitkin toiset 20 kilometriä, jolloin saavuin tämän yön majoitukseen. Tie oli koko matkan kohtalaisen hyvässä kunnossa, joten tämän päivän ajomatka oli todella helppo. Majoituin laakson nimikko kaupunkiin: Sangla:n, jossa kirjauduin hostellin dormihuoneeseen. Heitin vaan repun sisälle ja jatkoin matkaani syvemmälle Sangla Laaksoon. Ensimmäinen kohteeni oli 11 kilometrin päässä oleva Rakcham:n -kylä. Kylässä ei oikeastaan ollut muuta nähtävää kuin suuri niitty, jossa oli oikein miellyttävää käyskennellä. Rakchamista ajoin toiset 11 kilometriä laakson viimeisen kylään: Chitkul:n, joka oli ihan kivan näköinen paikka, mutta eipä siellä oikein mitään nähtävää ollut. Ei se mitään, sillä pääasiassa lähdin ajelemaan tänne vain nähdäkseni laakson kauneutta. 

Tästä Sanglan laakso alkoi.

Rakchamin niityt.

Chitkulin vierustasta.

Takaisin Sanglassa kävin katsastamassa hienon 7-kerroksisen: Kamru -linnan. Linnaan ei päässyt sisälle, mutta jo ulkoapäin katsottuna erikoinen tornimainen linna teki paikasta jo käymisen arvoisen. Linnan kaksi alinta kerrosta on kiveä ja loput puuta. Sanglan Laakso onkin tunnettu puurakennuksista sekä taitavasta puukaivertamisesta. Linnalta ajelin vielä Sanglan keskustaan hengailemaan hetkeksi aikaa, kunnes palailin hostellille viettämään iltaa.

Kamru linna.

Esimerkkiä puukaiverruksista.

Sanglan keskustaa.

14.10. Lauantai

Olen pyrkinyt pitämään päivän ajomatkat korkeintaan sadassa kilometrissä, jotta moottoripyörällä ajaminen olisi koko ajan mukavaa, eikä muuttuisi työlääksi. Olen pystynytkin pitämään asian juuri näin, aina tähän aamuun asti. Takaisin Manaliin ajettaessa on kierrettävä Himalayan korkeat vuoret etelän kautta, mikä tietää matalampia korkeuksia ja enemmän asutusta. Seuraava varsinainen kohteeni on Parvati Valley, jonnekka Sanglasta on matkaa yhteensä melkein 300 kilometriä. En aikonut ajaa sitä missään nimessä putkeen, vaan ajan matkan yhden yön pysähdyksen taktiikalla. Päätin varata yöpymisen Jibhi -nimisestä kylästä, noin 200 kilometrin ajomatkan päästä. Olin viestitellyt Kazassa tapaamani tsekkiläisen kanssa ja hän suositteli minulle kyseistä paikkaa. Hän myös kertoi, että matka sinne kestää 8 tuntia ja on erittäin raskas ajaa. Aamulla lähdin siis ajamaan matkaa sillä asenteella, että päivästä ei tule helppo. Matkan ensimmäiset 50 kilometriä meni suhteellisen kivuttomasti. Tie ei ollut kovin huonoa, eikä paljoa liikennettäkään. Sen jälkeen seuraavat 100 kilometriä jouduinkin painelemaan huonokuntoisella tiellä, ja rankan kuorma-auto liikenteen seassa. Mitä alemmaksi laskeuduin Himalayan korkeuksista, niin sitä enemmän eteeni tuli kaupunkeja, kyliä sekä muuta asutusta. Alimmillaan tie vei minut 700 metrin korkeuteen joka tuntui myös lämpötilassa; viimeksi olin ollut näin kuumassa kelissä pari viikkoa sitten Delhissä. Kaupunkien ja kylien läpi ajettaessa ei tarvinnut enää väistellä pelkästään maassa olevia kuoppia sekä kiviä. Niiden lisäksi minun piti varoa myös: tielle äkiste peruuttavia kuorma-autoja ja puista tielle hyppiviä apinoita sekä kaikkea siltä väliltä (ihan oikeasti jouduin kerran jarruttamaan ja väistämään puusta hypännyttä apinaa :D). Viimeinen noin 60 kilometrin pätkä oli sinänsä mukavampaa ajettavaa, että liikenne väheni 98% aikaisemmasta. Viimeisen pätkän aikana nousin ensiksi 3134 metrin korkeuteen: Jalori -solan päälle sekä alas perille Jibhiin. Ainoa miinus viimeisessä pätkässä oli se, että nyt tiet olivat niin ohkaiset, että aina kun joku tuli vastaan tai joku piti ohittaa, niin oltiin jumissa. Matkalle mahtui useampi äkkijarrutus mutkan takaa tulevan auton kohdalla, jonka jälkeen jomman kumman oli peruuteltava kohtaan, jossa pääsimme toistemme ohi. Mietin matkan aikana mitä kummaa kaksi vastakkain tulevaa kuorma-autoa tekevät? Välillä tiellä oli toki kohtia missä kuorma-autot voisivat ohittaa toisensa, mutta näiden paikkojen välillä saattoi olla useampi kilometri. Jos autot siis kohtaavat tällaisella alueella (mikä on hyvin todennäköistä), niin usean kilometrin peruuttaminen ohkaisella tiellä on jo aikamoinen projekti. Matka Jibhiin otti minulta 6 tuntia, vedin matkan siis 2 tuntia tsekkiläistä kanssamatkustajaani nopeammin: Hyvä Suomi! 

Jalori Pass.

Tervetuloa moottoripyöräretkelle Intiaan.

Jibhin kylä sijaitsee vehreässä vuoristossa 1900 metrin korkeudessa. Kirjauduin kylässä Homestay -tyyliseen majoitukseen, oikein herttaisen perheen luokse. Rankan ajomatkan vuoksi en tänään jaksanut enää muuta kuin käydä kylän keskustassa pyörähtämässä sekä viettää iltaa huoneeseeni kuuluvalla verannalla. Illallisen söin majoituksessa. Paikan emäntä kokkailu kyllä sellaiset kotiruokapöperöt, etten vähään aikaan ole parempaa saanut.

15.10. Sunnuntai

Tänä aamuna minulla ei ollut mitään kiirettä, sillä klo. 12:00 minulla oli whatsapp puhelu Suomeen ja tarvitsin sitä varten majoituksen nettiä. Olin tilannut aamupalan vasta klo. 9:00, mutta se ei ollut vielä silloin valmis. Aamupalaa odotellessa majoituksen isäntä halusi lähteä kanssani kävelylle. :) Hän oli todella ylpeä siitä, että olin hänen ensimmäinen ulkomaanvieraansa ja vieläpä niinkin kaukaa kuin Suomesta. Kävelyn aikana hän esitteli minulle Jibhin ympäristöä ja kertoi kaikkien kasvien kohdalla mitä ne olivat. Kävelimme kylän ympäristössä melkein tunnin rupatellen samalla mukavia. Olipa erilainen, mutta mahtava aamu. Pikkaisen ennen klo. 12 hoidin Suomiasiat kuntoon. Asiat koskivat minun ja Jennin uskollista reissukumppania Rainoa. Sille oli vihdoin löytynyt ostaja. Hoidimme aamulla kaupat nettisopimuksella ja sinne se Raino sitten lähti lopullisesti uuden omistajansa kanssa. Hyviä seikkailuja kumppani! Heti kauppojen jälkeen jatkoin matkaani Jibhista. Majoituksen perhe ja varsinkin isäntä olisi kovasti halunnut minun jäävän myös toiseksi yöksi, mutta ei pysty kun päivät Himachalissa alkavat käymään vähiin. Jibhista ajelin ensin 53 kilometriä kohti Manalia, jonka jälkeen käännyin itään Parvatin laaksoon ja jatkoin sen pohjalla vielä 28 kilometriä Kasol:n -kylään. Kasol on tunnettu bilekylä, jota kuitenkin ympäröi todella hieno luonto. Varasin kylästä yöpymisen vain yhdeksi yöksi, koska haluan ensin katsoa pystynkö olemaan bilettäjien keskellä yhtä yötä enempää. Parvati laaksossa aijon kuitenkin viettää seuraavat 3 yötä, josta nyt ainakin yksi Kasolissa. Autokauppojen ja matkan vuoksi kello oli Kasoliin saavuttuani jo melkein viisi. Eipä sitä enää muuta kerennykään kuin syödä myöhäisen lounaan ja käydä vähän kävelemässä Parvati joen rannalla.  

Aamulla majatalon isännän kanssa käppäilyltä.

Kasol.

Parvati joki iltasella.

Sille kämpälle on käynyt köpelösti.

16.10. Maanantai

Aamulla katsoessani ulos näin edessäni kolean, pilvisen ja sateisen päivän. Yleensä reissuilla tällaisen päivän sattuessa ei oikein tiedä mitä tekisi. Tämä ei ollut kuitenkaan yksi niistä kerroista, sillä tiesin heti mitä tekisin tänään. Vain 5 kilometrin ajomatkan päässä Kasolista on Manikara:n -kylä. Paikka on tunnettu kuumista lähteistään. Aamupalan jälkeen pakkasin siis reppuni ja ajelin Manikaraniin. Löysin kylän keskustasta todella halvan majatalon, jonka alakerrasta löytyy 2 privaatti kuumaa lähdettä, joita asiakkaat saavat käyttää vapaasti. Aamusta asti minulla oli ollut vähän kylmä ja tätä tunnetta ei moottoripyörämatka Manikaraniin ainakaan poistanut. Suuntasin oitis siis majatalon alakertaan, riisuin vaatteet ja hyppäsin altaaseen. En tiedä veden lämpötilaa, mutta kyllä se ainakin 40 astetta oli. Normaalisti tämä olisi ehkä vähän liian kuuma allas, mutta nyt kun olin ollut vähän kylmissäni jo monta tuntia, niin näin kuuma vesi tuntui yhtä hyvältä kuin saunan ensilöylyjen puraisu, kun olet juuri astunut löylyihin avannosta. Aivan mahtavaa! Kylvyn jälkeen ajelin takaisin Kasoliin, sillä Manikaranissa ei oikein ole hyviä ravintoloita. Kerkesin onneksi juuri ajella Kasoliin ennen kuin ulkona alkoi sataa kunnolla. Ruokaa ja hengaillu Kasolissa seuraavat 3 tuntia, kunnes sade loppui. Sen jälkeen takaisin Manikaraniin ja uudestaan kuumaan veteen.

Sateinen Parvati Valley.

Manikaran.

Kuumat lähteet!

17.10. Tiistai

Vielä eilen illalla sää näytti myös tälle päivälle pelkkää vettä. Onneksi yön aikana tähän oli tullut muutos ja aamulla katsoessani säätiedotukset näyttivät vain pientä sadetta iltapäivälle. Eilinen nautiskelupäivä oli ihan mukava, mutta ei millään viitsisi ottaa kahta sellaista putkeen. Aamupalojen ja -uintijen jälkeen ajelin 30 kilometrin matkan luoteeseen, tutustumaan: "maailman vanhimpaan demokratiaan". Malana -joen laaksossa sijaitseva samanniminen kylä nimittäin väittää olevansa tätä. Kylällä on oma elämäntyyli, sosiaalinen rakenne ja sen asukkaat seuraavat heidän omia tapojaan todella tiukasti. Kylällä on myös oma kieli: kanahi, jonka puhujia löytyy maailmasta vain 1700. Kieli ei muistuta yhtään hindiä tai muita Intiassa puhuttavia kieliä. Malanalaiset pitävät itseään parempina ihmisinä, he uskovat olevansa Alexanteri Suuren sotilaan jälkeläisiä. Tämän vuoksi ulkopuoliset eivät saa koskea malanalaiseen, jos kylässä ollessa haluaa vaikka ostaa jotain, niin kyläläiset heittävät ostettavan tavaran- ja vaihtorahat aina pöydälle, eivätkä anna mitään suoraan käteen, sillä muuten vahingossa kädet saattaisivat koskea toisiinsa. Kyläläiset eivät pidä itseään intialaisina, vaan täysin omana kansana. Heillä on oma juridinen systeeminsä ja 11 poliitikon eduskunta. Kylässä on monta hauskaa omaa lakia. Tässä yksi esimerkki: Jos Malanassa ollessa sanoo jostain syystä: "haluan poliisin paikalle" niin siitä tulee automaattisesti 1000 rupian sakko. Tämä yksi esimerkki kylän monista oudoista laeista. Vuonna 2001 valmistunut Malana joen padonnut vesivoimalan vuoksi kylä saa entistä enemmän vierailijoita, sillä voimalan vuoksi rakennettu tie on lyhentänyt matka-aikaa kylään useasta päivästä vain muutamaan tuntiin. Ennen voimalaa kylään piti vaeltaa useita päivä, mutta nykyään vaellusmatka on vain 1,2 kilometriä, jonka aikana on noustava noin 500 metriä. Suurin tulonlähde kylälle on aina ollut erittäien laadukas hashish, jota kyläläiset myyvät ympäri maailmaa. Vesivoimalan myötä turismi on myös noussut suureksi tulonlähteeksi, vaikkakin ulkopuolisten yöpyminen itse kylässä on kielletty. Näiden faktojen innoittamana odotin kylään tutustumista todella kovasti. Homma ainakin alkoi lupaavasti, sillä jo matka Malana joen vierustaa kylälle oli todella hieno!

Siinä virtaa vielä Parvati Joki.

Maukasta tietä Malanaan.

Parkkeerattuani pyörän Malanaan johtavan polun viereen, aloitin käppäily matkan kylään. Ainoastaan 200 metrin kävelyn jälkeen polun varrella oli kahvila, jonka omistaja pyysi minut sisään. Omistaja oli aito malanalainen nuori sälli. Ensimmäisenä heppu toi minulle teetä, ilman edes kysymättä ensin otanko edes sitä? Tämän jälkeen omistaja sytytti hashissätkän palamaan ja kyseli minulta sitä poltellessaan kaikkea mahdollista Suomesta. Vieraanvaraista täällä on ollut kaikkialla ja paikalliset ovat olleen usein kiinnostuneita ulkomaalaisesta, mutta tämä oli kyllä omaa luokkaansa. Noin tunnin juttelun jälkeen maksoin teestä ja mietin: miten annan rahani hänelle, jotta kiellettyä kosketusta ei sattuisi. Olin ottanut vain rahat käteeni, niin omistaja ojentikin jo omansa. Hän otti rahat vastaan ihan suoraan kädestä, jonka aikana pieni sormikosketuskin tapahtui. Ehkä kylän säännöt eivät olekaan niin ankarat kuin netissä lukee. Loppu käppäilyn aikana ohitin vielä 3 kahvilaa lisää, joidenka kaikkien omistajat pyysivät minua sisään. Kieltäydyin heidän kutsuistaan kohteliaasti, sillä muuten tässä menisi koko päivä näidän "tee-hetkien" kanssa. Heti kylään saavuttuani huomasin miten meininki muuttui. Vastaan tulevat ihmiset (varsinkin naiset) menivät melkein ojaan asti, jotta en vahingossa koskettaisi heitä. Parin liikkeen myyjät tulivat esittelemään minulle ostettavaksi heidän neulomia asusteita. Myyjät laittoivat tuotteet ensin maahan ja vasta sitten sanoivat minulle: "kokeile miten hyvälaatuista kangasta". Maan kautta tavaran toiselle antamisessa ei ihomme vahingossakaan kosketa toisiaan. Kylän pyhille alueille ei myöskään kuulu kyläilijän mennä. Tästä hyvä esimerkki on se, kun vanhat papparaiset huusivat minulle jotain pyhältä alueelta. En kuullut huutoa joten liikuin vähän lähemmäksi. Muutaman metrin käveltyäni herrat käskivät minun pysähtyä, kun olin jo liian lähellä pyhän alueen rajaa. Siinä vaiheessa yksi papoista tuli lähemmäksi ja sanoi mitä hänellä oli sanottavana. Hetken aikaa kylässä pyörittyäni alkoi sataa, aivan kuten säätiedotuksessa ennustettiinkin. Palasin äkkiä yhteen tulomatkan aikana ohittamiini kahviloihin sataansuojaan, sekä syömään jotain. Tunnin päästä olin syönyt, juonut teen, katsellut kahvilan omistajan pössyttelyä sekä jutellut myös hänen kanssaan koko vierailun ajan. Sade oli tällä välin vähän hellittänyt, joten uskaltauduin jatkamaan matkaa. Sade jatkui Parvati laaksoon asti, jonka jälkeen loppumatka oli mukavaa ajelua aina Manikaraniin asti. Siellä vähän lisää evästä, jonka jälkeen koitti tietysti kuuma kylpy!

Polun varrella tämä ylpeä isä halusi minun ottavan kuvan hänestä, hänen down-syndrooma poikansa kanssa.

Tätä kasvia, sitä kasvoi polun varrella kaikkialla. Eipä ole ennen tullut nähtyä missään tätä, mutta täällä se oli kuin rikkaruoho.

Matkan varrelta.

Malana.

18.10. Keskiviikko

"Too little, too late" -oli päivän lausahdus aamulla herätessäni. Ulkona oli todella kaunis keli, eli nyt voisi siis lähteä Parvati laakson upeille vuorille. Ainoastaan minun oli pakko jatkaa matkaa, koska pyöränpalautushetki läheni kovaa vauhtia. Ennen aamupalaa oli pakko kuitenkin lähteä edes vähän käymään vuorilla. Suunnittelin pikataivaleen noin 800 metriä korkeammalla oleville kallioille. Aikaa oli käytettävänä korkeintaan 3 tuntia, sillä silloin minun oli oltava takaisin majatalolla uloskirjautumishommissa. Mitään varsinaista polkua kallioille ei mennyt, vaan matkasin ylös suurta maavyörymäkohtaa pitkin ylös. Parin jyrkän kilometrin jälkeen olin hyvässä vauhdissa ja edellä ennelta määrättyä aikataulua. Äkkiä kulkemani reitti jyrkkeni entisestään ja minulla alkoi olla todellisia vaikeuksia kiipeämisen kanssa. Nopeasti tilanne muuttui rankasta noususta - mahdottomaksi nousuksi. Etsin sopivaa reittiä ylös melkein tunnin, samalla jääden rankasti jälkeen asettamastani aikatavoitteesta. Eipä sillä ollut enää väliä, sillä huippu jäi tällä kertaa joka tapauksessa haaveeksi. Matkan aikana olin koko ajan ajatellut: "ylös päästyäni saan palkinnoksi mahtavat näkymät. Jonka lisäksi jonkun paremman alastuloreitin". Nyt sain palkinnoksi: en mitään ja joudun laskeutumaan ne samat vaikeat kohdat, jotka olin juuri ylös kiivennyt. Eihän siinä: ihan tykkään temmeltää tällaisessa maastossa sekä "free solo scramble:ta" vaikeassa rinteessä, mutta sen pitäisi kuitenkin aina johdata johonkin. Nyt se johti ainoastaan karvaaseen pettymykseen. 

Tässä melkeinpä korkeimmassa kohdassa johonka pääsin.

Nuo vuoret kokonaisuudessaan olisin voinut nähdä määränpäästäni.

Ei auta itku missään tilanteessa; vaan matkan oli jatkuttava. Edessäni oli reilun 60 kilometrin matka: Naggar:n -kylään. Kylässä kiinnostuksen kohteeni oli yli 500 vuotta Naggarin vanha linna, mutta myös se, että saan yhden välietapin matkalle Manikaranin ja Manalin välillä. Olin varannyt yöpymisen vähän Naggarin ulkopuolelta ainoastaan 2 euroa maksavasta privaatti huoneesta: ompa paha. Jos reissaittaisiin vielä Jennin kanssa, olisi huone maksanut vain euron per. nenä. Majatalo sijaitsi korkealla vuoren rinteillä, jonka ansiosta sieltä oli loistavat näkymät. Myös huone ja itse majatalo oli todella siistä sekä hyväkuntoinen, joten sain 2 eurolle aika mukavasti vastinetta. Majataloon kirjautumisen jälkeen ajoin takaisin Naggarin keskustaan ja käväisin katsomassa miltä se kylän linna näyttää. Linna on siitä uniikki, että se on muutettu hotelliksi, museoksi ja ravintolaksi. Olisi ollut ihan mielenkiintoista yöpyä linnassa (halvin huone: 13,50 euroa), mutta 2 euron yöpyminen oli minulle liian suuri houkutus. Söin kuitenkin sentään linnan ravintolassa ihan maukkaan intialaisen ruoan. Linnan tutkittuani halusin palata takaisin majoituksen kattoterassille katselemaan auringonlaskua.  

Näkymät majatalolta.

Naggarin linna.

Ympyrä sulkeutumassa.

19.10. Torstai

Aamulla edessänni oli enää lyhkäinen 30 kilometrin pätkä takaisin Manaliin. Kaupunkiin saavuttuani kirjauduin valmiiksi varaamaani hotelliin, vähän keskustan ulkopuolelle. Hotelli maksoi 8 euroa yöltä, joten se sijoittui reissubudgettini yläkanttiin, mutta rahalle sai todellakin vastinetta! Hotellihuone ja puitteet olivat kaikki kunnossa = ihan perusjuttu. Se mikä ertottaa tämän hotellin massasta on hotellin oma kuntosali/hengailualue. Kuntosali on hyvin varusteltu (mm. nyrkkeilysäkki ja battle rope), jonka lisäksi sieltä löytyy biljardipöytä ja jäätävät musiikkivehkeet. Malttamattomana vaihdoin heti hotellin kirjautumisen jälkeen treenikamat päälle ja suuntasin salille. Laitoin omat musiikit todella kovalle ja aloin tehdä rankkaa kuntopiiriä. Koko reissun aikana en ole kuunnellut omaa musiikkia. Ei minulla ole edes kuulokkeita mukana koko reissulla. Tästä syystä musiikki ja treeni yhdessä olivat todella suuri nautinto.

Parhaimpia hotellin kuntosaleja koskaan.

Moottoripyörä oli edelleen hallussani. Se piti palauttaa klo. 20:00 mennessä. Halusin käydä tekemässä vielä jonkun viimeisen ajelun pyörällä, ennen kuin joudun luopumaan siitä. Googlettelin hyviä ravintoloita Manalin ulkopuolelta ja löysin nopeasti hyvän paikan, noin 6 kilometrin päästä kaupungista. Ajelin siis sinne vain käydäkseni toteamassa ravintolan olevan suljettu. Ajelin siis takaisin Manaliin, ja siellä vanhankaupungin puoleisille hyville ravintoloille. Syömisen jälkeen ajoin viimeiset vajaat 2 kilometriä vuokraamoon ja sinne se pyörä jäi. :´( Saa nähdä milloin seuraavan kerran sitä pääsee taas päristelemään... Pyörän palauttamisen jälkeen käppäilin takaisin hotellin hengailualueelle kuuntelemaan musiikkia sekä pelailemaan biljardia.   

Mukavaa vaihtelua tavanomaiseen reissailuun.

20.10. Perjantai

Nyt tuli kyl niin rento päivä, että harvoin tällaisia reissuillani näkee. Lazy morning = aamupalan nautiskelua klo. 10-13:30. Sen jälkeen pikku asioiden hoitelemista ja ei kuin lounaalle. Ruoan jälkeen sentään kova kuntosalitreeni ja pikku bilispelit. Sen jälkeen olikin jo illallisaika ja siinäpä koko päivä menikin.

21.10. Lauantai

Eilinen rento päivä antoi mukavasti energiaa tämän päivän urakkaan. Edessäni oli todennäköisesti tämän reissun viimeinen vaellus. Kohteekseni olin valinnut Bhrigu -järven 4300 metrin korkeudessa. Eilen hommasin itselleni kyydityksen vaelluksen aloitus- ja lopetuspaikkaan. Aloituspaikka sijaitsi 25 kilometrin ajomatkan päässä Manalista. Kuski tuli hakemaan minua sovitusti klo. 9:00 vanhankaupungin leipomo/kahvilan edestä, jossa söin aamupalan. Ajomatka Intian hitailla teillä kesti 50 minuuttia, joten vaelluksen pääsin aloittamaan pikkaisen ennen kymmentä. Vaelluksen ensimmäiset 4,5 kilometriä kulkivat nurmiaukealle. Koko matka oli aikamoista paahtamista, sillä siinä 4,5 kilometrissä nousin korkeutta noin 1000 metriä. Kaiken tämän nousun jälkeen olin saapunut 3800 metrin korkeudessa olevalle vuoristoharjanteelle. 

Ompa mukava taas vaeltaa!

Lumiraja tuli vastaan nousun loppuvaiheilla.

Alkulämmittelyjen jälkeen matkasin vuoristoharjannetta pitkin etelään seuraavat 10 kilometriä. Aina kun reittini kulki vuoristoharjanteen eteläpuolella sain kulkea hyvää ja kohtalaisen kuivaa polkua pitkin. Kun taas reitti vei minut harjanteen pohjoispuolelle, jouduin tarpomaan pahimmillaan 50 cm syvässä lumessa. Nopeasti on lunta kertynyt Manalia ympäröiville vuorille. Noin 2 viikkoa sitten kun viimeksi olin täällä, lumiraja kulki noin 5000 metrin korkeudessa. Nyt lumiraja kulkee noin 3500 metrissä. Vaellusta suunnitellessa ajattelin, että harjanteella pystyn ylläpitämään kovaa vauhtia, jonka vuoksi voisin suorittaa sen noin kahdessa tunnissa. Lumitilanteen vuoksi minulla meni matkaan yhteensä 3,5 tuntia. Lumessa litimärät kengät jalassa tarpoessa sitä sai kuitenkin nauttia mahtavasti näkymistä, mikä toi mukavasti lohtua matkantekoon. Pikkuhiljaa suuret pilvimassat alkoivat kuitenkin kerääntymään vuorien päälle ja alkoivat peittämään matkaani piristävää näkymää. Koskaan näkymä ei kadonnut täysin pilviin, mutta vuorien terävät huiput jäivät pilvien taakse. Harjanteen loppuvaiheessa reitti haaraantui kahteen. Toinen haaroista kulkee Bhrigu järvelle ja toinen alkaa laskeutumaan takaisin alas. Vaikka Bhrigu järvi olikin vaelluksen varsinainen määränpää, niin oli minun siitä huolimatta jätettävä se väliin. Matkaa sinne olisi ollut enää vain kilometrin verran, mutta sen aikana olisi noustava 400 metriä ylös syvässä hangessa. Tänään oli ollut jo ihan tarpeeksi lumessa tarpomista, joten aloitin laskeutumisen. 

Suuri jakki.

Vielä huiput näkyy.

Pilvet saapuivat. Kuvassa näkee hyvin etelä- ja pohjoisrinteiden eron.

Harjanteen jälkeen edessäni oli yli 2000 vertikaalimetrin laskeutuminen. Vaelluksen aloituskorkeus oli 2850 metriä, mutta lopetuskorkeus vain 2100 metriä. Alamäet ovat aina vaelluksen ikävin vaihe. Vaikka alamäkeen kulkeminen on kevyempää verrattuna nousuun, niin alamäki rasittaa polvia ja selkää paljon ylämäkeä enemmän. Olisin muuten suunnitellut tekeväni vaelluksen toistepäin, mutta määränpäässäni Vashisht:n -kylässä minua odotti kuumalähde, josta haaveilin koko laskeutumisen ajan. Alasmenon aikana aurinko laski jo vuorien taa ja samalla pilvetkin alkoivat väistymään. Muutaman kerran jyrkän laskeutumisen aikana edessäni avautui oikein nättejä näkymiä. Pilvet, laskeva aurinko, vuoret sekä lisääntyvä puusto olivat paikoin todella hienon näköisiä. Olihan niistä pilvistä lopultakin muutakin kuin haittaa. Kello oli jo 17:30, kun saavuin Vashishtin kuumille lähteille. Idyllisin kuumalähde sijaitsi hindutemppelin sisällä, jonnekka minäkin suunnistin. Idyllistä ei kuitenkaan ollut nähdä pariakymmentä intialaista lähteen ympärillä puhumassa kovaan ääneen ja uittamassa jalkojaan noin 40 asteiseen veteen. Vain yksi intialaisista lillui vedessä vain alushousut jalassa. Muilla oli päällään kaikki vaatteet, ainoastaan vedessä olevat jalat olivat paljaina. Riisuessani itseni alushoususilleen intialaiset lopettivat metelöinnin, ja kaikki katsoivat minua. :D Minä katsoin heitä ja sanoin: "what´s up?" Silloin porukka taas rentoutui ja alkoi jutella keskenään. saman tien mentyäni ihanan kuumaan veteen, kaksi vaatteet päällä olevaa intialaista alkoi heti riisua vaatteitaan ja tulivat veteen juttelemaan kanssani. :D On tämä sitten mahtava maa! On mahtavia vuoria joissa juuri vaeltelin, sekä hauskoja tilanteita paikallisten kanssa luontoelämysten jälkeen. Rentouttavan kylvyn jälkeen ilmoitin henkilökohtaiselle kuljettajalleni olevani valmis. 20 minuutin päästä auto haki minut takaisin Manaliin. Manalissa nautiskelin vielä mahtavan illallisen lemppariravintolassani, jonka jäkeen vielä vähän musiikin popitusta majoituksen hengailutiloilla sekä siinä samassa vähän biljardia.                     

Pitkiä päivämatkoja on tullut tällä reissulla painettua.

22.10. Sunnuntai

Manalissa olisi viihtynyt helposti vielä pari päivää, mutta matkan on jatkuttava pikku hiljaa kohti Delhiä. Heti aamulla klo. 8:00 edessäni oli pitkä bussimatka Himachal Pradeshin pääkaupunkiin: Shimla:n. Olisin halunnut matkustaa pitkän 10 tunnin matkan samaan tapaan yöllä, kuten matkustin Manaliinkin, mutta samanlaisia yöbusseja ei kulje Manalin ja Shimlan välillä. Minun oli siis pakko uhrata yksi (arvokas) kokonainen reissupäivä tälle bussimatkalle. Bussi kierteli ja kaarteli vuoristoteitä ihan hyvää vauhtia, jonka vuoksi puolessa välin matkaa ajattelin saapuvani perille aikaisemmin. Loppumatka oli kuitenkin niin hidasta, että luvattu 10 tuntia piti paikkansa. Saavuin siis Shimlan bussiasemalle tasan klo. 18:00. Shimla on Delhin jälkeen tämän reissun suurin kaupunki; asukasluku pikkaisen vajaa 200,000 asukasta. Lähtökohtaisesti ajattelin tykkääväni kaupungista kovasti, sillä kaupunki sijaitsee 2200 metrin korkeudessa vuoren huipulla, jonka vuoksi näkymät ovat varmasti hyvät. Tämän lisäksi olen lukenut ja kuullut paljon hyvää paikasta + näin loppureissusta on aika kiva nauttia kaupungin mukavuuksista, varsinkin silloin kun hintataso on Intian luokkaa. Nyt saa vielä herkutella viimeiset herkulliset setit ravintoloissa, ennen paluuta Suomen hernerokan pariin. En ollut varannut mitään majoitusta kaupungista. Tänä aamuna ajattelin: "katson sitten perillä keskustan tuntumasta jonkun majoituksen nopeasti." Aamulla tämä tuntui niin hyvältä idealta, mutta Bussista ulos noustuani olin sen verran puutunut matkasta, että kaduin jo päätöstäni. Olisi ollut kiva vain napata taksi bussiasemalta valmiiksi varaamaani majoitukseen, jonka jälkeen äkkiä syömään. En nimittäin ollut koko päivän aikana syönyt mitään järkevää. Aamulla yhden leivän kananmunan kanssa ja bussissa vain sipsiä, banaania ja suklaata. Ilmeisesti Shimlassa on menossa juuri jotkut Hidnulaisuuteen liittyvät juhlat, jonka vuoksi majoitukset olivat normaalia täydempiä (ja kalliimpia). Näistä syistä jouduin murtumaan 22 euroa yöltä maksavaan hotelliin. Ennen tätä totaalista murtumista kävin kahdessa eri paikassa kysymässä huonetta, mutta molemmat paikat olivat täysiä. Kolmannessa paikassa oli tilaa, mutta hinta ikävän kallis. Onneksi olen säästellyt lähes koko reissun ajan majoituksissa ja yöpynyt parhaimmillaan 1,5 euroa maksavissa paikoissa, joten en kai minä tästä hairahduksesta vararikkoon mene, enhän? Heitettyäni rinkan huoneseen suuntasin keskustaan syömään. Ensitunnelmat Shimlasta olivat todella hyvät. Viihdyttävän oloista ja todella mäkistä, jonka voikin arvata kun kaupunki on rakennettu vuoren päälle.

Olin jo monessa ravintolassa kysellyt tällaisen erilaisista tandoori kanoista koostuvan tarjottimen perään, mutta missään en ollut sitä saanut. Nyt vihdoin sain sen, eikä se tuottanut pettymystä! :P Täydellinen lohturuoka pitkän bussimatkan jälkeen.

Apinoita juoksee vähän väliä Shimlan kaduilla.

Alkais olemaan Himachalinkin kierrokset tehtynä. Punainen viiva ei mene Shilaan, koska tätä matkaa en ajanut.

23.10. Maanantai

Aamusta vaihdoin majoitusta halvempaan vaihtoehtoon. Majoitusten hintataso Shimlassa on kalliimpi muuhun Himachaliin verrattuna, mutta 7 euroa yöltä privaattihuoneesta oli silti huomattavasti parempi vaihtoehto viime yön törsäilyyn verrattuna. Majoituksen vaihdon jälkeen lähdin tutkimaan kaupunkia. Heti kättelyssä tiesin osunneeni oikeaan tämän kaupungin suhteen, eli että tulen tykkäämään tästä. Siitä pitivät huolen hyvät näkymät ympäristön vehreään vuoristoon lähes kaikkialta kaupungin kaduilta sekä lukuisat hyvät ravintolat ja kahvilat. Kuitenkin ehkä paras asia kaupungissa ovat sen lukuisat kävelykadut. Yksi rasittavimmista puolista Intian kylissä ja kaupungeissa on autojen jatkuva tööttäily. Kävelykatujen ansiosta kaupunki on huomattavasti rauhallisempi muihin käymiini asutuskeskuksiin verrattuna. 

Suuren maailman meininkiä Shimlassa: kaduilla näkee heti isoja kansainvälisiä yhtiöitä kuten Puma ja Domino´s Pizza.

Aamupalaksi söin ison annoksen tattaripuuroa. Tilasin sen lisäksi myös suolaisen vohvelin. Olin täynnä jo puuron syötyäni, mutta ajattelin yhden vohvelin uppoavan vielä helposti. Ajatukseni muuttuivat heti, kun näin minkä kokoinen kyseinen kaveri on. Söin kyllä kaiken, mutta seuraavan kerran minulla oli nälän tunne vasta 8 tunnin päästä.

Miten niin muka lopetin itsestäni huolehtimisen Jennin lähdön jälkeen?

Suomeen paluu lähestyy, joten kai sitä oli vähän siistiidyttävä. Parturi teki työtään 1,5 tuntia joka kustansi 3,4 euroa: ompa paha!

Näkymiä Shimlan kaduilta

Pari tuntia keskutassa pyörittyäni aloitin nousun Shimlan korkeimpaan kohtaan, eli: 2453 metriä korkean Jakhoo -vuoren päälle. Vuoren päälle johtaa ensiksi jyrkkä tie, joka muuttuu puolessa välin matkaa mäntymetsän keskellä kulkeviin portaisiin. Jo kaupungin keskustan kaduilla on näkynyt paljon apinoita, mutta homma meni aivan uudelle levellille kävellessäni portaita pitkin. Jatkuvasti kuulin jostain päin apinoiden kiljumista tai näin puiden oksien heilumista. Välillä apinat hyppäsivät portaiden yllä olevan katoksen päälle ja rymistelivät siinä oikein urakalla. Vuoren huippu ei tarjonnut erityisen hyviä näkymiä, sillä puusto oli sen verran tiheää, että näkymät olivat puiden takana lähes totaalisesti. Näkymiä ei niinkään nähnyt, mutta huipulla seisovan valtavan 33 metrisen: Lord Hanuman -patsaan sen sijaan kyllä näki. Lord Hanuman on Hindu-jumala apinan muodossa: sopii hyvin tähän paikkaan itsestäänselvistä syistä johtuen. Vietin huipulla aikaa melkein pari tuntia, sillä jäin suustani kiinni 19 vuotiaan etelä-intialainen turistin kanssa. Kaveri oli juuri ensimmäisellä reissullaan ja haaveilee samantyylisestä reissailusta mitä minä harrastan. Jutteluiden lomassa alkoi sataa vettä ja samassa kelikin viileni. Minulla oli huipulla mukanani pelkästään t-paita ja kylmyyden vuoksi murruin nappaamaan kondolihissin takaisin kaupunkiin. Kyyti maksoi 2 euroa, ja kun kysyin uudelta tuttavaltani: hyppääkö hänkin hissin kyytiin? Hän vastasi olevansa matalan budgetin matkalla, joten aikaa kävellä. Arvostan! Pitäisi ottaa oppia... Haettuani lämpöistä vaatetta majoituksestani suuntasin vielä kaupungin kahteen pienpanimo-pubiin. Jo Manalissa hämmästyin nähdessäni pienpanimoja, mutta täällä niitä on peräti 4 kappaletta. Tänään tutustun niistä kahteen ja huomenna sitten toiset kaksi. :P   

Hanuman Statue.

Kondolihissillä alas.

Ensimmäinen panimopubi. Itse olut ei yllä Euroopan panimoiden tasolle, mutta tämä oli silti mukavaa vaihtelua reissulle.

Hieno auringonlasku sateesta huolimatta.

Shimla oli englannin siirtomaa-aikoina suosittu kohde englantilaisten keskuudessa. Siksi kaupungin keskustasta löytyy kuvan oikeassa laidassa oleva kirkko.

24.10. Tiistai

Vielä eilen myöhään illalla eilinen etelä-intialainen kaveri (Shahid Shikalgar) otti minuun yhteyttä Whatsappilla ja kysyi tehdäänkö huomenna jotain. Olin jo siinä vaiheessa päättänyt, että vuokraan huomenna vielä kerran moottoripyörän yhdeksi päiväksi, jolla kiertelen sillä Shimlan lähiympäristöä. Shahidilla ei ole moottoripyöräkorttia, joten hän kysyin voiko hän lähteä mukaan kyytiini? Normaalisti tykkään tehdä asioita yksin, mutta ajattelin, että voisi olla piristävää vaihtelua pyöriä päivä intialaisen kanssa, yksin mörköilyn sijaan. Siispä aamulla aamupalan jälkeen kävin vuokraamassa pyörän. Halusin kokeilla vielä kolmatta eri Royal Endfieldiä, joten tällä kertaa päädyin vuokraamaan Classic -mallin. Harmi vain ettei vuokraamolla ollut 500 kuutioista, joten jouduin tyytymään vain 350 kuutioiseen. Vuokraamo toimitti pyörän majoitukseni eteen sovitusti, minä hyppäsin pyörän päälle ja Shahid nousi taakse istumaan. Ensiksi ajelimme noin 5 kilometriä kaupungista länteen, jossa metsän keskellä sijaitsee korkea, mutta ei niin voimakas vesiputous: Chadwick Falls. Matka putoukselle kulki maukasta metsäistä vuoristotietä pitkin. Alkuun Classic mallin pyörällä oli todella outoa ajaa, sillä Himalayaniin verrattuna se tuntui aivan kuin joltain lasten pyörältä. Himalayanin istumakorkeus on ainakin 20 cm korkeammalla verrattuna Classiciin. Nopeasti pyörään alkoi kuitenkin tottua, jonka jälkeen serpentiinimutkiin sai taas päästellä normivauhtia. Chadwickin putoukset olivat aikalailla sitä mitä odotinkin. Nätti paikka rauhaisan metsän keskellä, mutta itse putous oli kuitenkin aika vaatimaton. Putouksen luona ei ollut kuitenkaan ketään muuta, joka on aina tervetullut uutinen luonnonnähtävyyksissä. Hengailimme ja juttelimme putouksilla tunnin verran ja lähdettiin jatkamaan matkaa.

Shimlan ympäristöä.

Polkua pitkin putouksille.

Chadwick Falls.

Seuraava kohteemme oli Shimlan itäpuolella oleva pieni kylä: Kufri. Shimlasta Kufriin matkaa oli noin 15 kilometriä. Matkan varrella näimme mahtavia näkymiä ja päätimme pysähtyä katselemaan niitä tarkemmin. Laskeuduimme tieltä noin 20 metriä alaspäin keskeneräisen rakennuksen katolle, josta näkymät näkyivät parhaiten. Päädyimme istuskelemaan ainoastaan betonista ja teräksestä koostuvat keskeneräisen rakennuksen päällä seuraavat kolme tuntia. Paransimme maailmaa ja ihailimme näkymiä. Tämän ajan olisin toki voinut käyttää moottoripyörällä ajeluun ja samalla tutustua ympäristöön, mutta juuri sitä olen tehnyt käytännössä jo edelliset 2 kuukautta. Jutustelu Shahidin kanssa hyvissä näkymissä oli asia jota en ole vielä tehnyt reissuni aikana. Lopulta lähdimme jatkamaan matkaa ja pääsimme Kufriin asti. Sinne saavuttuamme söimme kevyen lounaan, jonka jälkeen nousimme kävellen Kufrin korkeimpaan kohtaan: 2722 metriä korkean vuoren päälle. Siinä vaiheessa aurinko teki jo laskuaan, jonka ansiosta saimme mukavaa piristystä muuten aika sumeille näkymille. Ajomatka takaisin Shimlaan kulki pimeässä. Tänään Intiassa juhlitaan Hindujuhla: Vijayadashai:ta, jonka vuoksi pimeyden lisäksi jouduimme ajamaan myös todella tiheän ruuhkan läpi. Matkan aikana kiitin sitä, että allani oli moottoripyörä. Jos Shimlaan olisi yrittänyt tässä ruuhkassa ajaa autolla, niin matka olisi kestänyt monen monta tuntia. Autojonot olivat monta kilometriä pitkiä eivätkä liikkuneet eteenpäin juuri ollenkaan. Pyörällä pääsimme ajamaan vastaantulevien kaistaa parhaimmillaan 50 km/h, sillä kaikki pyrkivät Shimlaan suuntaan juhlimaan, muuta juuri ketään ei tullut vastaan. Shimlaan saavuttuamma Shahid lähti vielä yhdeksän tunnin bussimatkalle. Heitin hänet vielä bussiasemalle, jossa sanoimme lopulliset heipat. Shahid oli kuitenkin kovin luottavainen, että näemme vielä jossain vaiheessa elämää ja jossai päin maailmaa. Saa nähdä miten käy. :) 

Keskeneräisen rakennuksen katolla. Kuvassa uusi tuttavani: Shahid Shikalgar.

Näkymiä katolta.

Tässä kuvassa: valtavaan suosioon rymistellyt rock duo.

Auringonlasku 2722 metriä korkean vuoren päältä.

Jäähyväiset bussiasemalla.

Royal Enfield Classic 350cc.

Palautettuani pyörän vuokraamoon lähdin vielä tutustumaan niihin kahteen Shimlan panimoon, jotka eiliselta kierokselta säästin tälle päivälle. Ensimmäinen panimo oli vähän turhan kallis, joten otin vain yhden pienen oluen ja alkupalan. Toinen paikka oli jo huomattavasti parempi. Paljon halvempi ja heidän olutlistalta löytyi lempioluitani kuten Hefeweizen = vehnäolut ja Imperial Stout = tumma kermainen olut. Toinen panimo oli kirkkaasti paras Himachalin viidestä pienpanimosta, joissa kävin reissuni aikana! Annetaanpa vielä vähän kunniaa tällä ko. paikalle erittäin suositussa blogissa. Paikan nimi on: The Brew House Shimla SOL ja sijaitsee Mall Road:lla. Veikkaukseni on, että tämän blogipäivityksen jälkeen käviämäärät tässä panimossa tulee nousemaan tähtitieteellisiin lukemiin.

25.10. Keskiviikko

Pyysin eilen illalla majoitukseni henkilökuntaa tilaamaan minulle taksin tälle aamulle klo. 9:00. Paluulentoni Delhiin lähtee 11:45 ja kentälle on noin tunnin ajomatka. Aamulla herään siihen kun joku koputtaa kovaa oveeni klo. 7:40. Avaan oven ja sen takana seisoo se sama työntekijä jolta eilen pyysin taksin soittoa. Hän sanoin hätäisesti: "taksi tulee kohta, oletko valmis?" Minä hänelle: "Tässähän on vielä melkein 1,5 tuntia aikaa." Hän siihen: "minä aikaistin taksiasi tunnilla, koska ulkona saattaa olla ruuhkaa." Minä hänelle vähän vihaisena: "Jos teet tuollaisia päättelyjä itseksesi, niin sinun pitää neuvotella niistä ensin minun kanssani!" Ei siinä sitten muuta kuin vaatteet päälle, kamojen pakkaus ja taksin kyytiin. Matka lentokentälle kesti tasan tunnin, joten nyt jouduin odottamaan lentoani melkein 3 tuntia. :/ Onneksi itse lento Delhiin kesti vain tunnin. Bussi tai junamatka Shimlasta Delhiin olisi kestänyt yli 10 tuntia: on nämä Intian tiet sitten hitaita. Btw: tämän taksisekoilun takia en kerennyt syömään aamupalaa Shimlassa, ja kaupungin pienellä kentällä ei ole mitään mukavuuksia. Lennon jälkeen Delhissä kello oli jo 14:15, kun olin saanut rinkkani matkatavarahihnalta ja pääsin vihdoin syömään aamupalaa lentokentän Starbucksiin. 

Vielä jäi Intiaan pieni pläntti tutkittavaa.

Matkustaminen Delhissä paikasta toiseen on aina aika rasittavaa puuhaa, joten halusin tehdä sen mahdollisimman helpoksi. Tämän vuoksi varasin hotellin läheltä lentokenttää. Lentokenttämetro on nimittäin kaikkein nopein, kätevin ja mukavin matkustusmuoto kaupungissa. Ainoa miinus tässä on vain, että jouduin maksamaan hotellista 16 euroa yöltä. Heti hotellille saavuttuani tunsin kuitenkin tehneeni oikean ratkaisun, sillä lähin metropysäkki on vain 300 metrin kävelymatkan päässä hotellilta. Loppu päivän ohjelmaan kuului käydä tutustumassa Delhin ainoaan seinäkiipeilymestaan. Kaupungissa on 35 miljoonaa asukasta ja sietä löytyy tasan yksi kiipeilysali. Vertailuna: Helsingissä taitaa olla 8 kiipeilysalia ja noin 500,000 asukasta. Suhteutettuna Helsingin asukaslukuun Delhissä pitäisi siis yhden salin sijasta olla 560 kiipeilysalia. :D Tämä yksi ainut sali oli kuitenkin onneksi ihan kelpo paikka. Seinät olivat monipuoliset ja niihin oli rakennettu kohtalaisen hyviä kiipeilyreittejä. Intialaisten kiipeilijöiden taso oli myös kohtalaisen korkea. Varsinkin naiset kiipesivät todella vaikeita reittejä hyvällä tekniikalla. Jos (nykyään) maailman väkirikkain maa (Intia) vähänkin innostuisi kiipeilystä, tulisi se nopeasti olemaan yksi maailman kovimmista kiipeilymaista. Kiipeilyn jälkeen käppäilin parin kilometrin päässä olevaan suosittuun ravintolaan viettämään iltaa.

Ihan kelpo paikka.

26-27.10. Torstai & Perjantai

Delhissä olisi ollut vielä pari näkemisen arvoista nähtävyyttä, mutta aamusta ei kyllä innostanut yhtään lähteä niitä katsomaan. Tiesin jo ennalta, että en saisi niistä irti muuta kuin pari hienoa kuvaa ja jonkinmoista mieltä kutkuttavaa historiallista tietoutta. Lähtiessäni katsomaan näitä ko. nähtävyyksiä olisin todennäköisesti saanut eniten irti matkustuksesta näille nähtävyyksille Delhin kaootisten katujen läpi. Delhin kaduilla liikkuessa tulee käytännössä aina tapahtumaan- tai vähintäänkin näkemään jotain (rasittavan) hauskaa. Voi olla, että myöhemmin Suomessa minua kaduttaa etten lähtenyt kokemaan kunnon kaaosta enää tällä reissulla, mutta aamulla päätin siitä huolimatta ottaa viimeisen reissupäivän lomailun kannalta. Aamulla käppäilin lähistöllä olevan 5 tähden hotellin aamupalabuffettiin. Buffetti maksoi 7 euroa, mutta oli kyllä vimoisen päälle hyvä, monipuolinen ja herkullinen. Ainoa miinus käynnissä oli määrällisesti ylimitoitettu tarjoilija-armeija ravintolan sisällä. 5 tähden hotelli näköjään palkkaa työntekijöitä niin paljon, että rikkaat asiakkaat eivät joudu odottamaan palvelua hetkeäkään. Tämä ei nyt sinänsä minua ärsyttänyt, mutta tarjoilijoiden nöyristely asiakkaita kohtaan häiritsi hyvinkin paljon. En tykkää yhtään siitä, että joku kohtelee minua kuin olisin joku parempi ihminen. Tämä vieläpä korostuu näissä maissa, missä ihmiset saavat surkeaa palkkaa ja tekevät pitkää päivää, eikä varmasti löydy ammatti-liittoa jonnekka voisi valittaa työoloista. Muut ravintolan asiakkaat eivät selvästikkään jakanut tätä ajatusta kanssani. Seurasin muita pöytiä syödessäni ja huomasin, että varsinkin intialaiset asiakkaat olivat hyvin tylyjä tarjoilijoita kohtaan. Asiakkaat vain huusivat tilauksia tarjoilijoille pöydistä tylyyn sävyyn ja kun tarjoilija toi tilauksen pöytään, ei asiakas edes vilkaissut tarjoilijaa päin, saati kiittänyt häntä. Eräässä pöydässä taas istui intialainen nainen yksinään hienossa jakussaan ja oli selvästi pettynyt johonkin asiaan ravintolassa. Hän valitti pitkään tarjoilijoille naama mutrussa ja varmaan pyysi hotellin managerin paikalle, sillä jossain vaiheessa tarjoilijat kävivät hakemassa managerin,  jolloin nainen jatkoi valittamista sille. Kun tämä show lopulta päättyi, niin nainen jäi naama mutrussa mutustamaan aamupalaansa. Kyllä harmitti tarjoilijoiden puolesta. Tällaisia tilanteita on tapahtunut muuallakin tällä reissulla, varsinkin silloin kun olen vieraillut vähän paremmissa ravintoloissa, mutta tässä paikassa rikkaiden turistien käytös oli selvästi pahinta. Ehkä Himalayalla näkemissäni tilanteissa turistit eivät olleet niin rikkaita kuin täällä Delhissä. Maukkaan aamupalan jälkeen käppäilin hieman Delhin kaduilla. Parin kilometrin kävelyn jälkeen jatkuva autojen tööttäily alkoi käydä tarpeeksi rasittavaksi, joten suuntasin Starbucksiin toiselle aamukahville. Himalayalla hyvää kahvia ei ollut monesti saatavilla, joten otetaan nyt menetetyt kahvinautinnot takaisin. :D Kahvittelun jälkeen pikku välilounas, jonka jälkee Uberilla ostoskeskukseen, jossa suuntasin elokuvateatteriin. Ensimmäinen ja viimeinen kerta leffaan tällä reissulla. Intiassa olisi ollut kiva hyödyntää leffassa käyntiä edes pari kertaa, sillä liput maksavat kipeät 2,5 euroa (Suomessa nykyään perus 18 euroa), jalkatilaa on vaikka muille jakaa ja penkkien selkänojat kääntyvät miltei makuuasetoon. Maininnan arvoista on myös 10 minuutin jaloittelutauko elokuva puolessa välin. Tämän kirjoitettuani en taida Finnkinoon enää vaivautua ellei ilmaiseksi pääse. :D Leffan jälkeen vielä viimeiselle herkulliselle illalliselle hotellini lähellä oleviin hyviin ravintoloihin. Matkasin sinne jälleen Uberilla, mutta tilatessani kyytiä huomasin, että sovellus tarjoaa näköjään myös moottoripyöräkyytejä. Kyyti maksoi vain 60 centiä 9 kilometrin matkasta, joten tietysti nappasin sen, sillä autokyyti samalle matkalle olisi maksanut köyhdyttävät 1,8 euroa. Lento takaisin Suomeen lähti samaan aikaan kuin Jenninkin lento 4 viikkoa sitten. Herätys siis aikaisin klo. 4:30 ja ei kuin taksilla lentokentälle...

Ajettuani itse noin 4000 kilometriä ja kyyditettyäni muita ihmisiä. Oli se itsekin viimeisenä päivänä kokeiltava kerran kyydissä olemista.

Viimeinen ateria.

Jopen Solo-reissun loppusanat:

Olipahan reissu! Reissun loppuhetkien tuntenmuksien perusteella tämä reissu nousee ehdottomasti parhaimpien reissujen joukkoon. 5 kuukauden pakumatkaa tämä ei päihitä, mutta menee kuitenkin Jennin kanssa tehtyjen 2 kuukauden reissujen edelle, eli Espanjan- sekä viime keväänä tekemämme pakumatkan edelle. Siinä onkin samalla parhaimpien reissujen top 4. Reissuajan pituus on siis ratkaiseva asia miten hyvältä reissu tuntuu, ja sanomattakin on selvää: mitä pidempi reissu, sen parempi! Jos jotain miinusta pitää tästä reissusta hakea, niin välillä mieleeni pyörähtivät kuvat turkoosista merestä jonka rannasta nousee jyrkkiä vuoria. Tällainen miljöö olisi tuonut vaihtelua ja monipuolisuutta tähän kohtalaisen pitkäkestoiseen reissuun. Nämä ajatukset tulivat muutaman kerran mieleen ajellessani vähän vaatimattomamman vuoriston keskellä. Kaikki haaveilu kuitenkin loppui, kun edessäni aukenivat näkymävat 6000 metrin korkeuteen nouseville teräväkärkisille huipuille. Tästä reissusta oppineena tulen jatkossa suunnittelemaan kahden kuukauden, tai sitä pidemmät reissut niin, että jossain välissä reissua matkailen myös meren tai ison vesistön rannoilla. On itsestäänselvää mikä minulle oli parasta tässä reissussa. Jos jostain syystä et sitä keksi, niin vastaus on: VUORET! Tämän lisäksi tapasin reissun aikana kymmeniä huippu ihmisiä. Todella hyviä tyyppejä löytyi muiden turistien joukosta, mutta erityisesti vuorovaikuttaminen paikallisten asukkaiden kanssa tulee jäämään tiukasti mieleeni. Vieraanvaraisuus oli myös vertaansa vailla, ainoastaan Balkanilla sekä Lähi-Idässä olen törmännyt tämän kaltaiseen vieraanvaraisuuteen. 

Moottoripyöräily Intian Himalayalla on sitten mahtavaa puuhaa! Vähän liikennettä ja silloinkin kun sitä sattuu olemaan, on hitaampien ohittaminen helppoa. Paikasta toiseen suunnistus teitä pitkin on myös vaivatonta, sillä korkeiden vuorien keskelle pystyy käytännössä rakentamaan vain yhden tien ja vain yhteen suuntaan, navigaattorille ei siis ajaessa ole tarvetta. Siihen päälle vielä maailman parhaimmat näkymät joita ihaillessa saa samalla kaarrella mutkaisia teitä pitkin. Tällaiset mutkaiset tiet olisivat rasittavaa ajaa autolla, mutta pyörällä ajaminen tuntuu sitä maukkaammalta mitä enemmän mutkia on. Kaikki nämä asiat tekevät jo moottoripyöräilystä mahtavaa puuhaa, mutta kuitenkin ehkä se kaikkein kivoin asia on se, että Intiassa ei juurikaan ole liikennesääntöjä. :D Jos sääntöjä sattuu olemaan, niin kukaan ei niitä noudata. Säännöttömyydessä parasta on se, että saa itse päättää ajonopeutensa. Se jos mikä tekee ajamisesta nautinnollista. Suomessa ajaessa täytyy koko ajan tuijottaa pyörän nopeusmittaria ja samaan aikaan rajoituksia sekä pelti/eläviä poliiseja. Täällä ei poliisisetiä juurikaan näkynyt, ja silloinkin kun niitä näkyi, niin ei heillä ollut aikaa tai kiinnostusta valvoa liikenteen nopeuksia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin kokoajan kaahaillut hirveää vauhtia, vaan ajelin mielialan mukaan. Välillä oli kivaa ajella leppoisasti mutakaisia teitä pitkin ja kallistella pyörää rennosti. Välillä taas oli kivaa vääntää kaasua vähän rankemmalla kädellä ja hyökätä mutkiin ulkokurvista sisäkurviin. Yhteensä ajokilometrejä reissulla kertyi noin 4000. Tämän aikana pyörän päällä tuli oltua vähintään 150 tuntia: sen verran hitaita nämä vuoristotiet ovat. Otetaanpa tähän vielä pieni pyörävertailu: Bullet 500cc on klassisen tyylikäs katupyörä. Ei se mikään onneton maastossakaan ollut, vaikka sinne sitä ei ole suunniteltukaan. Ajoasento selän osalta helposti hieman lysähtää, sillä pyörä on sen verran matala. Jalat taas ovat todella mukavassa asennossa ajaessa, jonka vuoksi niitä ei helposti ala puuduttaa. Himalayan 411cc: Korkea istumakorkeuden vuoksi selkääni ei puuduttanut juuri ollenkaan, mutta jalkani sen sijaan olivat sen verran koukussa, että polviin alkoi pitkällä matkalla hieman sattua. Jousitus on sen verran hyvä, että aika isoihinkin töyssyihin sai ajaa kovaa vauhtia. Pyörää sai käyttää myös huomattavasti korkeammilla kierroksilla kuin Bullettia, joka oli tervetullutta jyrkissä ylämäissä. Serpentiinimutkassa kun vaihtoi ykköselle ja väänsi kaasua, niin Himalayanin sai kiihtymään huomattavasti äkäisemmin kuin Bulletin. Toki asiaan vaikuttaa jonkin verran myös pienempi paino pyörän päällä, sillä Himalayania ajelin yksin. Classic 350cc: vähän jäi suppeaksi tällä pyörällä ajo, mutta uskallan silti väittää tämän pyörän olevan itselle vähiten mieluisa. Ulkonäöltään pyörä on Bulletin tavoin todella tyylikäs, mutta 350 kuutiota on vain yksinkertaisesti liian vähän. Kiihtyvyys on sen verran heikko, että tuntuu kuin ajelisi mopolla. Ylämäessä jopa hiljaa tuksuttava kuorma-auton ohittaminen oli vaikeaa, kun pyörä ei millään meinannut kiihtyä. Jos itselle ostaisin jonkun näistä pyöristä, niin kyllä varmaan Himalayaniin päätyisin. Tyylikäs Bullet houkuttelisi, mutta Himalayanin monipuolisuus olisi kuitenkin se ratkaiseva tekijä.  

Himachal Pradesh vs Ladakh. Tämä on paha kysymys, sillä molemmat paikat ovat ehdottomasti yksiä lemppareitani koko maailmassa! Kulttuuriltaan nämä alueet ovat oikeastaan hyvin samanlaisia mikä oli minulle yllätys. Ennen reissua ajattelin Ladakhin olevan lähellä Tiibetin tai Nepalin kulttuuria missä osuin täysin oikeaan, mutta Himachalin kohdalla ajattelin sen olevan jo lähempänä muuta Intiaa, mutta Ladakhin tapaan myös Himachal muistuttaa enemmän Tiibetiä ja Nepalia. Kuiva ja karu Ladakh on sinänsä vähän eksoottisempi kuin Himachal, sillä Himachalin vuoristot muistuttavat paikoin Euroopan Alppeja, kun Ladakhissa sitä tuntee olevansa toisella planeetalla. Ladakhissa Lehiä lukuunottamatta sitä liikkuu joko keskellä luontoa tai pienissä alkeellisissa kylissä. Yöpymispaikat ovat todella pelkistetyt ja joka päivä ruokana on riisiä, kasviksia ja roti -leipää. Himachalista löytyi myös alkeellista kylää ja keskellä erämaata kulkevia teitä, mutta tasaisin välein eteen tuli kuitenkin suurempi kylä, jossa oli paremmin varutettuja hotelleja sekä useampaa ruokavaihtoaehtoa tarjoavaa ravintolaa. Näiden seikkojen vuoksi Ladakh tuntui enemmän seikkailulta kuin Himachal. Vertaillessani näitä kohteita, omiin tuntemuksiin vaikuttaa vahvasti myös se, että Ladakhissa matkustin Jennin kanssa ja Himachalissa yksin. Ladakh saa siis ekstrapisteitä jo pelkästään tämän takia, sillä nautin matkailusta enemmän Jennin kanssa kuin yksin. Lopputulos on siis hyvin vaikea määrittää, mutta sanoteaanko näin: jos haluaa matkustaa kohteeseen, jossa tuntee olevansa melkein kuin toisella planeetalla, kannattaa silloin valita Ladakh. Jos taas mahtavan Himalayan lisäksi haluaa päästä nauttimaan kaupungin tai kylän mukavuuksista, niin silloin Himachal on parempi vaihtoehto. Itse suosittelen kuitenkin tulemaan tänne vähintään kahdeksi kuukaudeksi ja matkustamaan molempiin. :) 

Himachal Pradeshin matkustuskausi on todella lyhyt, jos siis paikallisten sanaan on uskominen. Kesällä sataa niin maan perkeleesti, mutta talvella tulee lunta ja on kylmä. Keväällä on nättiä keliä muutamia viikkoja, mutta silloin kaikki vähänkin korkeammalla kulkevat tiet ovat lumen tukkimia. Koko vuoteen jää siis vain lyhkäinen, noin 6 viikon pätkä täydellistä säätä. Tämä pätkä alkaa syyskuun loppupuolella ja jatkuu korkeintaan marraskuun puoleen väliin. Itselläni kävi jäätävä pulla, sillä pääsin kuin pääsinkin näkemään kaikki paikat mitä halusinkin nähdä. Rohtang -sola meinasi jäädä väliin, mutta sinnekin lopulta pääsin, sillä lumet jota sinne satoi lokakuun alussa sulivat pois juuri ennen kuin saavuin sinne. Rohtang meni uudelleen kiinni noin viikon päästä käyntini. Ennen Spiti Valleyta oleva Kunzum La -sola sulkeutui niin ikään lumen takia vain 4 päivää sen jälkeen, kun olin ajanut sen läpi. Ei siis voi valittaa niistä muutamasta sadepäivästä, joidenka vuoksi jouduin jättämään pari hyvää vuorta väliin. 

Olipahan maukas reissu!