Argentiina & Chile + Frankfurt 6-26.5.2019

Atacama, Chile.

Olemme aina erityisen innoissaan kun matka suuntautuu Etelä-Amerikkaan. Lennot sinne ovat yleensä kalliita, joten tässä maailman kolkassa tulee käytyä vähiten. Tällä kertaa kohteenamme on pääosin Argentiina, mutta meinaamme käydä pyörähtämässä myös Chilen puolella pikaisesti.

6-7.5 Maanantai ja Tiistai
Matka starttasi Jyväskylästä junalla klo. 10:11. Aikataulu oli löyhä, sillä koneemme Frankfurt:in lähti vasta 18:10. Frankfurtissa meillä oli parin tunnin vaihtoaika, jonka jälkeen alkoi elämämme pisin lentomatka. Lento Buenos Aires:in kesti kokonaiset 13 tuntia ja 15 minuuttia. ´:/ Lento meni kuitenkin yllättävän mukavasti, kiittäen koneen henkilökohtaisia pikku tietokoneita, hyvää ruokatarjoilua ja etenkin kohtalaisen hyviä unia jotka matkalla saimme otettua.

Buenos Airesiin saavuimme klo. 6:30 paikallista aikaa (-6 tuntia Suomen ajasta). Passintarkastukset menivät mukavasti, mutta yllättäviä ongelmia tuotti pankkiautomaatin etsiminen. Yleensä automaatteja löytyy kentältä mielin määrin, mutta täällä niitä oli vain pari kappaletta ja nekin piilossa monen mutkan takana. Kun vihdoin löysimme sellaisen, niin meille selvisi, että jokainen rahannosto maksaa 450 pesoa (= 9 euroa) ja kerrallaan automaatista saa ulos vain 5,000 pesoa (= 100 euroa). Eli automaatit kiskovat mukavaa 10-15 % nostopalkkiota nostoista. Yritämme täten maksaa pankkikortilla mahdollisimman paljon ja välttää käteisen käyttöä.

Lentokentältä nappasimme bussin kaupungin keskustaan, joka kesti noin tunnin ruuhkien vuoksi. Bussiasemalta kävelimme vielä pari kilometriä hotelliimme jonnekka saavuimme 10 maissa. Toisin sanoen matkustus Jyväskylästä Buenos Airesin hotellille kesti tasan 30 tuntia. Olisipa ollut mukava marssia huoneeseemme ja ottaa mukavat pikku päivälevot, mutta saamme huoneen käyttöömme vasta 14:00. Isot reppumme saimme onneksi jättää hotellin respaan ja lähdimme tutkimaan kaupunkia.

Mahamme huusivat jo vähän murkinaa, joten luonnollisesti ensimmäinen etappimme oli mennä ravintolaan. Valitsimme matkaopaskirjastamme hyvänkuuloisen ravintolan ja menimme sinne pientä kiertotietä pitkin. Kaupungin ydinkeskustassa on monikaistainen tie, jonka keskellä kohoaa Obeliski. Paikalliset kokoontuvat sinne juhlimaan suuria jalkapallo voittoja. Obeliski ja sen ympäristö olivat ihan näkemisen arvoisia. Kun saavuimme varsinaiseen määränpäähämme eli ravintolaan se ei ollutkaan vielä auki. Vaihtoehtoisesti menimme syömään läheiseen pubiin leipää ja juomaan todella herkullista kermaista stout -olutta. :P

Obeliski kohoaa kapean kadun päässä.

Purtavan jälkeen marssimme Argentiinan Kongressitalolle ja sen viereiselle aukiolle. Talo oli oikein komea ja myös ympäristön rakennukset olivat mukavia. Muutenkin olemme tykänneet kävellä Buenos Airesin eloisia katuja pitkin.

Argentiinan kongressitalo ja sen viereinen puisto.

Näkymät puiston toiselle puolelle.

Seuraava kohteemme oli kaupungin ehkä kuuluisin paikka: Plaza De Mayo. Se on iso aukio, jota ympäröi kuuluisat rakennukset sekä useat ravintolat ja kahvilat. Alue oli ehkä näyttävin asia tähän asti näkemistämme paikoista. Väsymys alkoi hieman painaaja kellokin alkoi lähenemään kahta, joten tässä välissä oli hyvä käydä vähän hotellilla latailemassa akkuja.

Plaza De Mayo.

Lepäilyjen jälkeen alkoi olla taas nälkä, joten eikuin matka kohti ravintolaa. Argentiinassa syödään henkilöä kohti eniten naudanlihaa ja maasta tulee myös maailman parhaimpia viinejä, joten emme malttaneet vastustaa kiusausta mennä syömään pihviä ja kyytipojaksi vähän Malbec:ia (= Tumma punaviini). Matkasimme ravintolaan jälleen pienen kiertotien kautta. Tällä kertaa kävelimme Atlanttin rannalle. Sielä avautuu näkymät saarelle, jossa kohoaa kaupungin korkeimmat ja moderneimmat pilvenpiirtäjät. Rannikolla oli oikein mukavaa ja rauhallista käppäillä ja näkymätkin olivat todella hyvät.

Buenos Airesin pilvenpiirtäjät.

Ravintolassa tilasimme Bife De Lomo:n (= Naudan sisäfile) ja listan halvimman viinipullon (= 4,5 euroa). :P Pihvi oli oikein hyvää ja mehukasta, mutta ei kuitenkaan parasta mitä ollaan syöty. Jos tämä jää reissun parhaimmaksi pihviksi, niin täytyy sanoa, että pettymyksen maku suuhun jää. Tähän emme kuitenkaan usko! Viini taasen oli hinta/laatu suhteeltaan aivan timanttia. Täytyy jossain vaiheessa reissua raaskia heittää pari euroa lisää, ja maistaa minkälaista herkkua sillä saa. Ravintolan lasku oli kokonaisuudessaan 1,750 pesoa eli 35 euroa.

Njam :P.

Heti ravintolasta lähdettyämme törmäsimme jonkilaiseen kulkueeseen, jossa sadat tai ehkä tuhannet ihmiset heiluttivat lippuja, lauloivat ja soittivat soittimia. Jotain ne juhlistivat, mutta emme saaneet selville mitä. Matkaväsymyksen vuoksi marssimme hotellille jo klo. 20:00 ja aloimme yhdeksältä nukkumaan.

Väkijoukon juhlintaa.

Takaisin hotellille.

8.5 Keskiviikko
Kahden maissa nousimme ylös, joten nukuttua/lepäiltyä tuli mukavat 11 tuntia. Aloitimme aamun hotellin kälysellä aamupalalla johon sisältyi lähinnä makeita leivoksia ja mautonta kahvia. Tämähän ei meille käynyt, joten ensimmäinen aktiviteetti päivälle oli marssia San Telmo:n perinteiseen ja aitoon kaupunginosaan syömään "second breakfast". Nyt saimme syötyä ihanan leipä/kananmuna/pekoni -setin herkullisen kahvin kera. Aamupalapaikkana toimi viihtyisä Plaza Dorrego, San Telmon ytimessä.

Plaza Dorrega, San Telmo.

Herkullinen aamupala.

San Telmolta jatkoimme matkaa merenrantaa pitkin, satama/teollisuus -alueen läpi, La Boca:n -kaupunginosaan. Tämä osa kaupunkia majoittaa vähän köyhempää väestöä ja rakennuksista näkikin heti, että ne ovat vähän rähjäisempiä ja kauttaaltaan graffiteilla päällystettyjä. La Bocassa on kaksi suurta nähtävyytä, joista toinen on tietenkin La Bombonera -Boca Junioreiden (= jalkapallo joukkue) stadion. Toinen nähtävyys on taas El Caminito:n värikäs kävelykatu. Molemmat nähtävyydet olisi kiva ollut nähdä, mutta jalkapallostadionille ei pääse kuin pelipäivinä, joten menimme katsomaan vain toista. Odotimme Caminitolta paljon, sillä kuvat alueelta ovat todella hienoja, mutta todellisuus oli kuitenkin vähän pettymys. Ei sillä etteikö se olisi ollut kivan näköinen paikka, vaan koska se oli todellinen turistirysä. Kaikkialta tyrkytettiin jotain ostettavaa ja turisiryhmiä kierteli ristiin rastiin. Kyllä se käymisen arvoinen paikka oli, mutta pettymys kuitenkin.

Matkalla La Bocaan.

El caminito.

Emme jaksaneet enää kävellä takaisin keskustaan, joten murruimme ottamaan taksin. Keskustassa käppäilimme vielä hetken aikaa, kävimme syömässä ja aloitimme matkan jälleen lentokentälle. Sieltä matkamme jatkui klo. 17:25 parin tunnin lennolla Andien vuoriston tuntumaan, Mendozan kaupunkiin.

Viimeiset tunnelmat keskustasta.

Mendozan lentokentällä meitä odotti varaamamme auto. Tai ei oikeastaan, sillä olimme varanneet autoksi jonkin perus sedanin. Sen sijasta saimma käyttöömme Renault Dustertin eli city maasturin. Tämähän sopi meille mainiosti, sillä matkasuunnitelmamme Mendozan Provinssissa kulkee välillä vaikeakulkuisessa maastossa ja korkea citymaasturin maavara sopii siihen tarkoitukseen mainiosti.

Mendozasta jatkoimme vielä matkaa reilun 200 kilometriä San Rafael:in kaupunkiin, johon
saavuimme vasta hieman klo. 23 jälkeen.

9.5 Torstai
San Rafaeliin oli luvattu sateista sekä pilvistä säätä aamupäivälle. Päivän suunnitelmaamme kuului tutkia kaupungin eteläpuolella olevaa Valle Grande:a sekä sen takana olevaa Canyon Atuel:ia. Sateisen sään vuoksi otimme aamun rennosti ja odottelimme säätiedotuksen lupailemaa aurinkoista säätä. Lounaan jälkeen klo. 12 maissa lähdimme toteuttamaan päivän suunnitelmaa. Valle Grande on täynnä värikkäitä sekä komeita kallioita, ja kun sen läpi matkaa, niin saapuu Canyon Atuelille. Heti kun saavuimme reissun ensimmäisille luontonähtävyyksille, olimme intoa täynnä; tämä on se kaikkien reissujen "main event".

Valle Granden värikkäät kalliot olivat todella näyttäviä, mutta vasta kanjonilla leukamme loksahtivat auki. Kanjonissa on paljon vettä useiden patojen vuoksi, ja täten se on entistä näyttävämpi. Vesi sekä punertavat kalliot olivat todella hieno yhdistelmä. Ajelimme kanjonilla hetken aikaa ja pysähtelimme välillä ottamaan kuvia tien reunalta. Niin kuin lähes kaikki turistit jotka tänne matkaa. Tämä ei kuitenkaan meille riittänyt, vaan halusimme nousta korkeammalle katsomaan miltä kanjoni näyttää lintuperspektiivistä.

Valle Grandella.

Saavuimme Canyon Atueliin.

Kuvassa oikealla kanjonin suurin pato...

...ja sen synnyttänyt tekojärvi.

Nousua tien viereisille kallioille oli muutama sata metriä. Mitään kunnollista polkua sinne ei mennyt, mutta maasto oli aikahelppokulkuista. Määränpäähämme aikaa meni tunnin verran ja näkymät olivat luonnollisesti paremmat kuin tieltä katsottuna. Veden väri muuttui värikkäämmäksi näin ylempää katsottuna. Paluumatkan autolle kuljimme eri reittejä pitkin ja se tuotti hieman haastetta päivään. Meno oli välillä aika jyrkkää sekä kivikkoista, jonka lisäksi kaktukset sekä piikkipensaat pistivät välillä ikävästi jalkojamme.

Pikku vaelluksella. Huom! Jenni,varo kaktusta. :O

"Tämä on nyt meidän mantujamme".

N-Y-T... NYT!!

Komiata on.

Takaisin autolla jatkoimme matkaa aina syvemmälle kanjoniin. Siellä näimme useita hienoja ja erikoisia kallionmuodostelmia. Kallioiden väritkin olivat välillä melkein kuin suoraan sateenkaaresta. Päivän hienoimmat näkymät olivat kuitenkin pikku vaelluksemme aikana.

Syvemmällä kanjonissa.

Tulimme ulos kanjonin toisesta päästä ja sieltä jatkoimme vielä matkaa 150 kilometrin verran Malarque -nimiseen kaupunkiin aivan Andien vuoriston korkeiden huippujen tuntumaan. Yövyimme siellä yön mukavassa majatalossa.

10.5 Perjantai
Olemme jännänneet tätä päivää jo pitkään. Tänään olisi tarkoitus lähteä telttailemaan ja vaeltelemaan korkealle Andien vuoristoon. Säätiedotukset näyttivät pitkään näille main hyvää keliä ja toivoimme sen pitävän. Aamulla kaikki onneksi näytti hyvältä; tiedotukset lupailevat täyttä aurinkoa seuraaville kahdelle päivälle. Kylmää kylläkin, sillä päivän ylin lämpötila on vain 3-6 astetta ja alin taas -4 astetta. Olimme kyllä valmistautuneet kylmiin keleihin monella kerroksella vaatteita.

Retki sai alkaa supermarket ostosten jälkeen kymmenen maissa aamulla. Ajomatkaa Las Lenas:n maailman luokan laskettelukeskukseen oli noin 80 kilometriä, josta matka jatkui vielä 40 kilometriä vuorien ympäröimään laaksoon: Valle Hermoso:n. Suurin osa matkasta meni yli satasta ajellessa, mutta loppumatkasta tie alkoi tietysti nousemaan ja kiemurtelemaan vuoristoa ylös. Näköalat olivat koko matkan ajan aivan törkeen hienot ja taivas ei olisi voinut olla sinisempi. Las Lenasiin asti tie oli hyväkuntoista asfalttitietä, mutta siitä eteenpäin tie oli huonokuntoista hiekkatietä. Nyt viimeistään tuli todelliseen tarpeeseen meidän citymaasturi Renaultimme, sillä sedanilla matka olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempi. Matka taittui hitaasti, mutta näköalat olivat aivan fantastiset.

Paikallinen liikenneruuhka.

Kyllä näissä maisemissa kelpaa ajella, vaikka tie onkin huonokuntoista.

Noin 5 kilometriä ennen Hermoson laaksoa saavuimme korkealle tasanteelle (2,700 metriä), josta laakson ja sen upean laguunin pystyi näkemään kokonaisuudessaan. Olo oli epätodellinen, sillä näköalat joka ilmansuuntaan olivat parhaimpia mitä olemme koskaan nähneet. Erityisen hyvän näköaloista sekä etenkin tunnelmasta tekee se, että olimme alueen ainoat ihmiset.

Jenni katselee alas Valle Hermosoon.

Ennen kuin laskeuduimme alas laaksoon, päätimme tehdä muutaman tunnin vaelluksen viereiselle vuorelle (2,940 metriä). Matka ei ollut erityisen pitkä, mutta korkeusmetrejä tuli lyhyeen matkaan reippaasti; noin 250 metriä. Haastavaa matkasta teki myös vuoren irtokivinen rinne, jossa piti olla tarkkana mihin jalkansa laskee.

Kuvassa oikealla näkyy määränpäämme.

Jenni aka nälkäinen kauris.

Huipulta edelleen parhaat näkymät olivat laaksoon, mutta sen lisäksi pystyimme näkemään juuri kiipeämmämme vuoren takana olevat näkymät. Emme pitäneet mitään kiirettä, vaan nautimme huipun näkymistä pitkään. Tämän mahdollisti hyvin kohonnut lämpötila, mikä oli vain 5 asteen luokkaa, mutta tyyni keli ja aurinko siniseltä taivaalta tekivät ilmastosta yllättävän lämpöisen.

Joppe aka ylväs gorilla.

Ylväs gorilla ja nälkäinen kauris kohtasivat,ja suostuivat yhteiskuvaan.

Kun palasimme takaisin autolle, niin ajoimme sen laakson pohjalle aivan laguunin viereen ja pystytimme siihen teltan. Meillä oli vielä pari tuntia aikaa ennen pimeää ja käytimme sen pitkään lounastaukoon sekä käppäilyyn laguunin ympärillä.

Teltan pystytystä laguunilla.

Kyllä kelpaa näistä maisemista huomenna herätä.

Iltakäppäilyltä.

Aloimme nukkumaan 22:00 maissa ja saimme aika mukavasti nukuttua; klo. 2:00 asti. Silloin Jennille tuli kylmä ja piti meitä molempia hereillä. :D Siinä meni valvoessa seuraavat pari tuntia, kunnes me molemmat nukuimme "on/offia" klo. 7:20 asti.

Hyvää yötä!

11.5 Lauantai
Päivän suunnitelma oli kömpiä aamulla teltasta, syödä aamupalaa ja lähteä tekemään vielä yksi vaellus. Autoa ei ollut tarkoitus käynnistää vielä aamulla, sillä yöllä oli noin 4 astetta pakkasta ja täten olisi ollut hyvä odottaa lämpötilan nousua. Kuten arvaatkin: kun kömmimme teltasta ulos niin pakkanen oli sen verran purevaa, että nappasimme aamupala tarpeet autoon, auto käyntiin ja lämmöt täysille. :D Siinähän sitä samalla kun kerran auto käynnistettiin, niin ajeltiin auto laaksosta ylös samaiselle tasanteelle johon jätimme auton parkkiin eilenkin ja aloitimme vaelluksen sieltä.

Tasanteelta oli hyvä aloittaa päivän retki. Kohteenamme oli 3,140 metriä korkea vuori joka kohoaa ylös Hermoso laaksosta. Mitään polkua vuoren päälle ei mennyt joten tähystimme aina parhaimman näköiset reitit ylös. Alkumatka meni ihan mukavasti kunnes saavuimme kohtaan, jossa pystyi valitsemaan kahdesta eri reittivaihtoehdosta sen paremman. Emme kuitenkaan tehneet sitä, vaan valitsimme mukavan loivan ylämäen sijasta todella jyrkän ja irtokiviä täynnä olevan rinteen. Puolostukseksi voi sanoa, että emme nähneet loivaa rinnettä siitä kohdasta mistä tähyilimme ja jyrkkä rinne näytti helpommalta alhaalta päin katsottuna. Vaikka valitsimme vaikeamman reitin, niin ei se silti tarkoita, että olisimme luovuttaneet. Päin vastoin painoimme vain ylös välillä vähän liukastellen.

Matka sai alkaa kylmissä tunnelmissa: Jennillä oli päällään 5 kerrosta vaatteita ja Jopella 4. :D

Kun jyrkin osuus oli miltei suoritettu, niin aurinko tuli esiin vuorien takaa.

Kyllä se kuvastakin näyttää aika jykältä.

 Vaikean kohdan jälkeen pääsimme hengähtämään loivemmalle ja vähemmän kivikkoiselle rinteelle jota pitkin pääsi aina huipulle asti. Näkymät olivat jälleen samat kuin oikeastaan kaikkialta ympäristöstä, mutta nyt olimme saapuneet reilusti korkeimmalle kohdalle, joten näkymätkin olivat luonnollisesti paremmat.

Jyrkän kohdan jälkeen oli hyvä ottaa kunnon lounastauko.

Vuoren huippu oli laaja ja tasainen.

Reissun tähän asti korkein huippu; kelpaa vähän juhlistaa perinteillä.

Kuvan oikeassa laidassa näkyy eilinen vuori minkä kiipesimme.

Paluumatkan pystyimme menomatkasta oppineena valitsemaan sen helpomman reitin, joka todentotta oli todella paljon helpompi. Vaellus oli rankka ja siihen upposi aikaa viitisen tuntia.

Takaisin päin.

Valle Hermoson retki oli yksi parhaimmista, ellei jopa paras retki jota olemme koskaan tehneet. Näköalat, tunnelma, fiilis; kaikki olivat kohdallaan joka ikinen hetki. Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan ja nyt oli aika palata takaisin sivistyksen pariin. Olimme varannet yön taas San Rafaeliin, sillä se on sopivan ajomatkan päässä ja tarkoituksemme on jatkaa siitä matkaa takaisin Mendozan suuntaan sunnuntaina.

Ajattelimme että saapuisimme San Rafaelissa hyvään hotelliin, sillä varatessa sitä se näytti hyvältä varaussivuston kuvissa. Todellisuus oli kuitenkin rähjäinen huone likaisine päiväpeittoineen ja kylmine suihkuineen. :D Noh, tästä sisuuntuneena varasimme huomiseksi 100 euron loisto majoituksen vuoristo/viinitila näkymineen. :P

12.5 Sunnuntai
Aamulla heräsimmme surkeasta hotellistamme ja ajatuksemme olivat jo tulevassa yöpymispaikassa. Hotelli sijaitsee Valle De Uco:ssa; alue joka on tullut tunnetuksi vain ja ainoastaan maailmanluokan Malbec -punaviineistä. Ennen viinialuetta teimme kuitenkin pysähdyksen toisella San Rafaelin läheisellä kanjonilla, joka on myös padottu, ja tätä myöten kanjoni on täynnä vettä. Kanjoni oli käymisen arvoinen, mutta jäi kyllä pahasti ensimmäisen kanjonin varjoon.

Kanjonilta.

Padon päältä.

Kanjonilta Valle De Ucoon oli matkaa aikalailla tasan 100 kilometriä. Tämä matka meni lähes viivasuoraa tietä pitkin ja maisemat olivat tylsän tasaiset. Kaikki kuitenkin muuttui kun käännyimme kuuluisalta, koko Argentiinan läpi vievältä Ruta 40 länteen ja Valle De Ucon ytimeen. Nyt katselimme tasaisuuden sijasta laajoja viinitiloja ja korkeita Andien huippuja, joista yksi tulivuori kohoaa yli muiden; Volcan Tupungato (6,570 metriä).

Volcan Tupungato ja viinirypäle pensaat.

Ajelimme alueella hiljakselleen noin 50 kilometriä, jolloin saavuimme hiekkatien juurelle joka lähti kiemurtelemaan ylös vuorille. Päätimme lähteä ajelemaan sitä pitkin ja toiveenamme oli mahtavat panorama näkymät viinitiloille. Meno oli hidasta, sillä tie oli välillä hyvinkin huonossa kunnossa. Pientä jännitystä myös toi joen ylittävät puiset sillat, jotka niksuivat ja naksuivat niitä ylittäessä. Matkaan meni useampi tunti ja näkymät eivät koskaan olleet mitenkään spesiaalit. Osittain tietysti siitä syystä, että olimme vielä eilen ehkä kaikkein hienoimmissa vuoristo näköaloissa missä olemme koskaan olleet. Jälkeenpäin on helppo tietysti sanoa, että tämä retki ei ehkä ollut vaivan arvoista.

Hiekkatieltä.

Vuorilta alas laskeuduttuamme ajelimme loistohotelliimme johon saavuimme 17:30 maissa. Hotelli oli kyllä hyvän maineensa arvoinen; kaikki oli vimoisen päälle ja parasta olivat näkymät vuorille sekä ympärillä oleville viinitiloille. Ennen pimeää kävimme vähän käppäilemässä ympäristössä ja teimme samalla pöytävarauksen viehättävään kivistä sekä puusta rakennettuun ravintolaan.

Luksus hotellimme.

Näkymät huoneemme ikkunasta.

Käppäilyä viinitilojen lomassa.

Illallinen alkoi klo. 21:00. Sen hinta oli 30 euroa per. henkilö ja siihen sisältyi grillattua lihaa niin paljon kuin jaksaa syödä sekä siihen salaattia ja leipää kylkeen niin ikään buffet periaatteella. Tietysti laadukkaita viereisen viinitilan antimia unohtamatta. Vähän kallis setti meille budjetti matkoilijoille, mutta eipä me usein tällaista tehdä. Nautimme illallisesta ainkin pitkään ja hartaasti jolloin saimme rahelle enemmän vastinetta yhteensä siihen vierähti mukavat kolmisen tuntia. :p Nykyään välttää ähkyksi syömistä ja harvoin niin tulee enää tehtyä, mutta tämä kerta oli se yksi harvoista. :D

Siellä sitä lihaa valmistuu.

Empanada; argentiinalainen lihanyytti.

13.5 Maanantai
Nautiskelimme huippu hotellistamme nukkumalla ensinäkin pitkään, sillä aamupala oli tarjolla jopa 11 asti. Sen jälkeen otimme vielä rennosti hotellin kattoterasilla ja nautimme hyvistä näköaloista sekä auringon paisteesta. Kun aamu alkoi näin hyvin, niin täytyihin siihen joku pettymyskin saada mahtumaan. Saimme eilen hotellin työntekijän kautta varattua meille tour:n läheiselle viinitilalle ja sen oli määrä alkaa klo. 12:30. Sinne saavuttuamme kävi kuitenkin ilmi, että tour alkoikin jo klo. 12:00 ja emme siihen siis mukaan kerenneet. Olisimme saaneet syödä touriin kuuluvan lounaan viinitilalla, mutta 25 euron hintalappu ilman kierrosta viinitilalla oli liian kova hinta. Lähdimme pettyneenä jatkamaan matkaa seuraavaan kohteeseemme.

Seuraava määränpäämme oli pieni kylä Potrerillos. Itse kylä ei ole mitenkään erityinen, mutta sen vieressä komeileva tekojärvi vuorireunustoineen taas on hyvinkin erityinen. Viinitilalta lähdimme siis taittamaan 100 kilometrin matkaa Potrerillosiin pettymyksen karvas maku suussa. Karvas maku kuitenkin vaihtui nopsaan makeaksi, sillä näköalat matkan varrella eivät olisi voineet olla paremmat. Nyt kun olemme pallon eteläisellä puoliskolla, niin saamme kokea tänä vuonna syksyn ruskan kaksi kertaa. Tämä oli juuri se syy miksi matkan maisemat olivat aivan taivaalliset. Ruska puissa sekä rypälepensaissa ja lumihuippuiset Andien korkeat huiput olivat mahtava yhdistelmä.

Syksyn ruskasta ei saatu onnistumaan yhtään kuvaa blogin arvoisesti, mutta tässä lohdutuspalkinto.

Kun hieno matka oli saatu päätökseen niin edessä komeili monissa eri sinisen väreissä loistava tekojärvi. Kyllä meitä hellitään. :D Ennen kuin lähdimme järveä sen enempää tutkimaan, niin oli aika käydä lounaalla. Siinäkin osuimme jackpottiin; ravintola oli mäen päällä josta oli hyvät näkymät ympäristöön, mutta parasta oli kolmen ruokalajin ateriamme ja tietysti Malbec viini kyytipojaksi. Alkupaloiksi söimme juusto, liha, kasvis tarjottimen joka oli jo elämys itsessään. Alkupalat jäivät kuitenkin pääruoan varjoon joka oli pihviä, perunoiden ja salaatin kera, unohtamatta kahta loistavaa kastiketta. Jälkiruoka ei ollut ihan niin hulppea, sillä saimme trio jäätelöä. Tälläkin kertaa mahamme tulivat täyteen, mutta ei onneksi aivan ähkyksi kuitenkaan. Ennen reissua odotimme tältä matkalta tietysti hienojen luontomaisemien lisäksi argentiinalaista ruokaa. Nyt eilisen ja tämän päivän aikana olemme päässeet kunnolla sen makuun ja kaikki odotuksemme on lunastettu! Toivottavasti loppureissu jatkuu samaan malliin.

Saavuimme järven läheisyyteen.

Näitä näkymiä saimme ihastella ruokaa makustellessa.

Herkulliset alkupalat.

...ja pääruoka. :p

Lounaan jälkeen painelimme hotelliimme jossa aioimme viipyä ruhtinaaliset 2 yötä. Ruhtinaalinen oli myös hotellimme. Saimme jäätävän hyvän tarjouksen netistä hotellistamme joka on Potrerilloksen hienoin. Normaalihinta yöstä olisi Lonely Planet -kirjan mukaan 175 dollaria, mutta me saimme yön 31 euroon. :) Ensitöiksemme hotelliin saavuttuamme kävimme vähän kävelemässä hotellin pihassa, joka on täynnä ruskaisia viinirypälepensaita. Pensaiden lisäksi ei tietenkään saa unohtaa aivan loistavia järvi/vuori näkymiä. Aikamoiset luksus hotellit meillä tulee olemaan nyt 3 päivää putkeen. Ennen auringonlaskua kävimme vielä vähän ajelemassa järven ympäri, samalla pysähdellen ottamaan kuvia ja ihastelemaan näkymiä.

Hotellin pihalta.

Järveä kiertämässä.

Tunnel to heaven.

14.5 Tiistai
Tänään lähdimme ajamaan Ruta 7 kohti Chilen rajaa. Emme kuitenkaan sitä ylittänyt, vaan nousimme vain korkealle vuoristoon keskelle maiden välistä rajaa, jonka jälkeen käännyimme takaisin kohti Argentiinan ydintä. Matka kohti raja-aluetta oli alusta asti silmiä hivelevä. Koko matkan ajan kuljimme Rio Mendozan (= joki) kaivertamaa kanjonia pitkin noin 120 kilometrin verran.

Ruta 7 kohti vuoria.

Matkan loistavai näkymiä.

Ensimmäinen pysähtymispaikkamme (jos ei lasketa pieniä kuvien ottamis taukoja) oli Puenta Del Inca:n; luonnon sillalla. Se oli ihan mielenkiintoinen pysähtymispaikka, mutta bussilastilliset turisteja pilasivat tunnelmaa hieman. Söimme alueella myös lounaan: kana/salaatti setit.

Puenta Del Inca.

Sillalta jatkoimme matkaa aivan Chilen rajalle asti. Koko matkan saimme matkata hyväkuntoista asfalttitietä pitkin, mutta viimeinen 8 kilometriä oli jyrkkää hiekkatietä mitä pitkin nousimme 3,820 metriin asti. Ylhäällä teimme vielä pienen nousun (80 metriä) kukkulan päälle. Sieltä oli todella hyvät näkymät sekä Chilen, että Argentiinan puolelle. Näimme ylhäällä myös ylvään Andien Kondorikotkan liitelemässä päämme yläpuolella. Kun laskeuduimme takaisin asfalttitielle, bongasimme vielä yhden eläimen joka oli jonkinlainen kettueläin.

Näkymät kiipeämämme kukkulan päältä. Tässä Argentiinan puoli.

Joppe katselee Chilen puolelle.

Ylväät kalliolla.

Maiden välillä oli myös kristuspatsas.

Takaisin alas.

Rajalta lähdimme ajamaan takaisin Potrerillokseen päin, mutta matkalla teimme vielä yhden pysähdyksen. Mikä ei ollutkaan ihan mikä tahansa pysähdys, vaan läksimme katsastamaan miltä maailman korkein vuori Himalajan vuoria lukuunottamatta näyttää. Ko. vuori on tietysti Aconcagua (= 6,961 metriä). Huippu olisi ollut kiva valloittaa, mutta se jääköön ensi kertaan. :D Tällä kertaa tyydyimme vain kävelemään (lähes yhtä haastavan suorituksen kuin huiputus olisi ollut) 2 kilometrin lenkin näköalatasanteelle josta sai esteettömän näkymän "Amerikoiden katolle".

Kumpi on ylväämpi: kuvan seikkailija vai mahtava vuori?

Aconcagua.

Wuhuuu!

Matkalla takaisin hotellille pydähdyimme vielä syömään pikkukylä Uspallata:n, jonka jälkeen loppu 50 kilometriä jouduimme ajamaan pimeässä. Mahtava retki jälleen, johon kului tasan 12 tuntia.

Matkalla takaisin näimme tämän erikoisen värisen kallion.

15.5 Keskiviikko
Mendozan provinssi oli aivan käsittämättömän upea, mutta tänään oli aika jatkaa matkaa, toivottavasti yhtä upeaan paikkaan. Kohteenamme oli lentää Mendozasta pohjoiseen ja tutkia siellä Salta:n sekä Jujuy:n provinsseja. Chilen visiittikin olisi tarkoitus siellä tehdä. Saimme ottaa viimeisen aamun Mendozassa vielä rennosti, sillä lentokentälle oli matkaa vain 70 kilometriä ja lentomme lähti vasta klo. 13:20. Lento lähti ajallaan ja matkustus Saltaan kesti 1 tunnin ja 40 minuuttia.

Lentelyä Andien huomassa.

Saltan lentokentältä nappasimme reissumme toisen auton ja tällä kertaa olimme ihan varanneet maastoauton. Ensimmäinen etappimme oli ajaa Saltasta 133 kilometriä San Salvador De Jujuy -nimisen kaupungin tuntumaan, jossa meitä odotti viehättävä mökki yöpymispaikaksi. Matkalla mökille pysähdyimme syömään ja supermarkettiin, josta ostimme illaksi vähän grillattavaa. Hyvät pöperöt väänsimme itselle mökin kivassa grillikatoksessa.

Viehättävä mökkimme, joka oli yllättävän tilava.

Aika makoisat pöperöt noista tuli.

Hieno grillikatoksemme.

16.5 Torstai
Aamulla matka jatkui 66 kilometriä Purmamarca -nimiseen, vain 900 asukkaan kylään. Kylä on tunnettu sitä ympäröivistä värikkäistä kallioista. Kun saavuimme kylään meillä oli jo nälkä, sillä mökkimajoituksemme aamupala oli mitätön. Olimme kuitenkin sen verran aikaiseen liikkeellä, että ruokapaikat eivät olleet vielä auenneet. Luppoajan käppäilimme kummun päälle noin 100 metriä kylän yläpuolelle, josta oli loistavat näkymät värikkäille kalliolle.

Matkalla Pumamarcaan.

Aavemainen sumu. Niin ikään matkan varrelta.

Matkalla ylös pikku kukkulalle.

Hienosti erottuvat punaiset kalliot muuten niin harmaasta maastosta.

Pikku käppäilyjen jälkeenkään ravintolat eivät olleet vielä auki. Löysimme kuitenkin pienen kahvilan, josta tilasimme muutamat kroissantit sekä banaanipirtelöt. Niiden voimalla jaksoimme tutkia kylän katukauppoja, joissa myytiin Etelä-Amerikalle tyypillisiä värikkäitä vaatteita.

Pumamarcan kaduilta.

Kylän marketit.

Alue oli niin näyttävä, että halusimme tehdä aamuisen pikku käppäilymme lisäksi vielä vähän haastavammankin vaelluksen. Siispä lähdimme nousemaan 2,880 metriä korkeaa vuorta ylös (lähtökorkeutemme oli 2,350 metriä). Nousimme yhdessä noin 200 metriä, jolloin ohkaisesta ilmanalasta rasittunut Jenni jäi hieman huilailemaan ja Joppe jatkoi yksin huipulle asti. Näkymät olivat ehkä jopa paremmat kohdassa mihin Jenni jäi, sillä värikkäiden kallioiden värit eroittuivat paremmin sieltä. Huipulta taas oli paremmat näkymät kaikkialle ympäristöön ja lisäksi lukuisat kaktukset tekivät vuoren huipusta ainutlaatuisen. Vaelluksen jälkeen saimme vihdoin kunnon ravintola ruokaa; söimme ihan kelvot kana- sekä nautapihvit.

Eikuin vuorta valloittamaan.

Näin korkealla nousimme yhdessä.

Tässä kuva hieman huipun alapuolelta.

Purmamarcasta jatkoimme matkaa reilun 70 kilometriä Salinas Grandes -suola-aavikolle. Matkan aikana otimme reippaasti lisää korkeutta ja korkein kohta olikin peräti 4,170 metriä. Suola-aavikolle laskeuduimme hieman, mutta siltikin se sijaitsee 3,600 metrin korkeudessa.

Jyrkkää nousua heti Pumamarcasta lähdön jälkeen.

Tässä näkymät 4,170 metrin korkeudesta.

Salinas Grandes oli ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka, mutta parasta siinä kuitenkin oli ottaa hassuja kuvia, sillä valkoinen alusta saa syvyyskontrastin häviämään täysin, jolloin asioiden etäisyyksiä on mahdotonta nähdä kaksiuloitteisista kuvista. Tässä muutama esimerkki:

Peukalois-Jenni kurkistaa jättiläis-Jopen hatusta.

Nyt peukaloinen on noussut uuden laukkunsa päälle.

Osat vaihtuivat ja Joppe potkii suutuksissaan ilmaan.

Osat vaihtuivat jälleen.

Kumpi voittaa?

Arvasti oikein, ja nyt Joppe joutuu rangaistukseksi syömään meidän auton.

Leikki sikseen. Hienon näköistä alueella myös on.

Olimme varanneet yöpymisen 16 kilometrin päästä Salinas Grandesta. Majatalomme sijaitsi pienen pienessä kylässä keskellä Atacaman autiomaata. Majataloa pyörittää mukava perhe, jossa etenkin perheen isäntä oli oikein leppoisa kaveri. Pikku kylässä ei ollut minkäänlaista kauppaa saati ravintolaa, joten saimme päivällisen majatalolta. Pääsimme syömään oikein aitoa Pohjois-Argentiinalaista kotiruokaa.

17.5 Perjantai
Tänään koitti päivä jolloin matkaamme Argentiinan länsinaapuriin, eli Chileen. Majataloltamme matkaa Rajalle nimeltä Paso Jama oli 205 kilometriä. Matka meni aika rattoisasti, sillä näköalat olivat kokoajan niin eksoottiset, että kilometrit vain viuhuivat. Rajalla törmäsimme ranskalaiseen liftariin, joka oli menossa samaan paikkaan mihin mekin. Emme välttämättä olisi halunnut ottaa ketään kyytiin pilaamaan meidän rauhaamme, mutta ei sitä oikein kehdannut kieltäytyäkään. Rajatarkastukset sujuivat kuin heinän teko ja eipä aikaakaan kun jatkoimme matkaa kolmistaan Chilen puolella.

Pitkä ajomatka sai alkaa.

Matkan ensimmäinen jättiläis tulivuori.

Näkymät Chilen puolella eivät ainakaan huonontuneet, sillä matkan aikana vastaan tuli useampia hienoja laguuneja sekä mahtavia tulivuoria. Määrämpäämme Chilessä oli kaupunki nimeltä: "San Pedro De Atacama", jonne rajalta matkaa oli 157 kilometriä. Matkan aikana juttelimme ranskalaisen matkustajamme kanssa mukavia sekä ihailimme mahtavia näköaloja.

Suolajärvi Chilen puolella.

Laguuni.

Tasaista ja kuivaa Atacaman autiomaata.

Kun saavuimme San Pedro De Atacamaan erosimme ranskiksen kanssa ja kävimme kahdestaan pizzalla. Tämän kaloripitoisen lounaan ansiosta jaksoimme jatkaa matkaa lähes 6,000 metrisen vuoren huippua kohti (= tämä tulivuori on nimeltään Cerro Sairecabur ja korkeudeltaan se on huikeat 5,971 metriä). Kuulostaa aika mahtipontiselta, mutta todellisuus oli se, että melkein vuoren huipulle asti johtaa autotie. Tie kohti huippua oli koko matkan hiekkatietä, mutta suurimman osan matkasta pystyimme ajamaan noin 80 km/h vauhtia. Ainoastaan viimeiset 20 kilometriä oli jyrkkää nousua, jolloin vauhtimme putosi rankasti. Vaikka automme oli maastoauto, niin silti siinä ei ollut neliveto ominaisuutta jota olisi tarvittu tien jyrkimmissä osuuksissa. Taistelimme itsemme kuitenkin noin 5,500 merin korkeuteen, jolloin automme yksinkertaisesti hyytyi lähes tasaisella pehmoisella hiekkaosuudella. Silloin päätimme antaa auton hieman huilata ja kävimme vähän kävellen pyörähtämässä läheisellä kallion kielekkeellä katsomassa näköaloja. Houkutus noin 500 metrin loppunousuun huipulle oli suuri, mutta Jennille alkoi tulemaan jonkin verran ohkaisesta ilmanalasta tulevia oireita, joten parempi oli lähteä laskeutumaan alaspäin. Vaikka huippu jäi valloittamatta niin silti kokemus käydä näin korkealla oli todella mahtava ja voimmepa sanoa, että olemme käyneet reippaasti yli Everest base camp:in (= 5,364 metriä) yläpuolella.

Näkymät noin 5,500 metrin korkeudesta.

Pikkaisen alempana oli tämä kyltti.

Sun goes down but travelers just keep going.

18.5 Lauantai
Aloitimme aamun herkullisella aamupalalla San Pedron keskustassa ja nautimme samalla katujen hiljaisuudesta. Hiljaisuudesta puheen ollen: emme ole sitten yhtään tykänneet tästä Atacaman autiomaan pääkaupungin meiningistä. Nimittäin turreja liikuu kaduilla reippaasti edemmän kuin paikallisia ja muutenkin kaupungin meininki on todella epäaito. Esimerkiksi: vaikuttaa, että joka toinen liike kaupungin kaduilla on tour company (= matkatoimisto).

Loistavan aamupalan jälkeen oli hyvä aloittaa päivä "Etelä-Amerikan safarilla". Annoimme tämän nimen itse, sillä päivän ensimmäinen aktiviteetti oli ajaa reitti usean laguunin ohi San Pedron pohjoispuolella, jolloin pystyimme pongailemaan eläimiä laguunien rannoilta. Näimme useita guanakoita, vikunjoita, alpakoita (= melkein sama eläin) sekä flamingoja (flamingot olivat lagunoiden vastarannalla, eli hyvää kuvaa oli mahdotonta niistä saada). "Safarin" lisäksi saimme ihastella myös mahtavia tulivuoria, jotka ovat nätissä rivissä Bolivian vastaisella rajalla.

Tällä laguunilla näimme flanmingoja kaukana vastarannalla.

Vikunjoja.

Huomatkaa tulivuoren kraateri kuvan korkeiman vuoren huipulla.

"Safarin" jälkeen ajoimme laaksoon nimeltä: "Valle De Marte". Se koostuu hiekkakivestä muodostuneista terävistä kallioista. Niiden väliin on tehty tie, jota pitkin ajoimme kolmisen kilometriä hiekkadyynille. Dyyni oli noin 100 metriä korkea ja sen päälle sai kiivetä. Jennillä alkoi olemaan huono olo jostain syystä, ehkä alueen korkeudesta johtuen, joka on noin 2,500 metriä. Siispä päätimme seuraavaa: Jenni jää autoon huilailemaan ja Joppe nousee dyynin korkeimmalle huipulle. Korkea ilmanala todellakin vaikutti kiipeämisurakkaan: 20 askelparia jyrkkää dyynin rinnettä tuntui samalta kuin Suomen happitasossa juosta täysiä urheilukentän ympäri (= 400 metriä). Näkymät dyynin päältä teräville hiekkakivikalliolle sekä niiden takana ylväästi kohoaville lähes 6,000 metrin korkeuteen kohoaville tulivuorille olivat todella hyvät.

Herkullista kanaa lounaaksi välissä.

Dyyniä ylös.

Hiekkadyynien jälkeen jatkoimme autolla matkaa vielä kilometrin verran polun juurelle, joka johti kallioiden päälle. Kallioille matkasimme yhdessä, sillä matka ei ollut niin rankka kuin nousu dyynien päälle. Näkymät kallioiden päältä olivat aikalailla samanlaiset kuin hiekkadyynienkin päältä.

Kallioiden päällä.

Valle De Marte.

Valle De Marten alueella oli jo jonkin verran muita turisteja, mutta kun alue oli niin iso, niin väki jakautui moneen eri paikkaan. Seuraava kohteemme, joka oli "Valle De Moon" (= kuu laakso) ei ollutkaan niin iso alue, että väki olisi jakautunut moneen eri paikkaan. Valle de Moonissa olisi ollut paljon nähtävää, mutta kun saavuimme ensimmäiselle "nähtävyydelle" joka oli "Piedra del Coyote" meillä paloi käämit ihmispaljouteen. Näkymä kuulaaksoon oli toki todella näyttävä, mutta usella turistibussilla saapunut ihmisjoukko pilasi koko tunnelman. Emme vain nauttineet hommasta enää, joten oli helppo päätös päättää päivän meiningit tähän.

Valle De Moon.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli nukkua teltassa tämä yö tähtitaivaan alla, mutta Jennin olo ei helpottunut, joten varasimme täksikin yöksi hotellin. Varasimme huoneen Toconao -nimisestä kylästä, joka sijaitsee 40 kilomerin päässä San Pedrosta. Varatessa hotellimme vaikutti oikein hyvältä, mutta sinne saavuttuamme se oli kaikkea muuta. Sanotaanko nopeasti, että: pankkikortilla ei voinut maksaa yömpymistä vaikka olisi pitänyt, olimme varanneet illallisen hotellin ravintolasta, mutta kokki ei ollut töissä ja huoneen hintakin oli 10 euroa enemmän kuin olisi pitänyt. Noin 30 minuutin "kielimuuri" -neuvottelun jälkeen päädyimme perumaan varaamamme huoneen ja lähdimme etsimään toista yösijaa. Tiesimme, että Toconaon keskustassa on myös toinen yöpymispaikka, joten ajoimme seuraavaksi sinne. Ongelma vain oli, että kyseisessä majatalossa ei ollut "respaa" ollenkaan, joten varaus olisi pitänyt tehdä etukäteen. Mukavan ohikulkevan miehen sekä majatalossa majailevan naisen ansioista saimme yhteyden majatalon omistajaan ja eipä aikaakaan kun saimme sieltä huoneen. Loppujen lopuksi homma meni meidän kannalta hyvin, sillä tämä majatalo oli halvempi ja parempi kuin ensiksi varaamamme hotelli.

19.5 Sunnuntai
Tänä päivänä alkuperäinen sunnitelmamme oli valloittaa 5,592 metriä korkea Volcan Lascar, mutta Jennin olo ei edelleenkään ollut tarpeeksi hyvä näin suureen urakkaan. Vaihtoehtoinen suunnitelma oli ajaa Lascar -vuoren lähettyvillä sijaitsevalle: Laguna Lejia:lle. Ensimmäiset 23 kilometriä majataloltamme oli hyvää asfalttitietä, tämän jälkeen tie muuttui hiekkatieksi ja paikoitellen se oli täyttä perunapeltoa. Näissä kohdissa nopeus oli laskettava kävelyvauhtiin tai vaihtoehtoisesti ajaa niin kovaa, että auton renkaat "liitävät" kumpujen päällä. Jälkimmäinen lähestymistapa vain todennäköistää renkaiden rikkoutumista teräviin kiviin. Huonoa tietä jatkui 40 kilometriä aina laguunille asti. Näköalat olivat koko matkan ajan kuitenkin loistavat, joten mikäs siinä körötellessä.

Siinä se Volcan Lascar olisi. Kiipeäminen jäi seuraavaan kertaan.

Guanako.

Matka kohti laguna Lejiaa.

Kun saavuimme laguunille, niin emme meinanneet uskoa silmiämme; näkymät olivat aivan timanttia. Tämä olisi ollut aivan unelmapaikka viettää telttayö, mutta lämpötilat putoavat yöllä -11 tähän aikaan vuodesta. Näin päiväsaikaan lämpötila oli nollan tuntumassa, mutta aurinko lämmitti mukavasti, jolloin sää oli ihan mukava. Suhtkoht kova tuuli hieman häiritsi meidän rauhaa. Tämä retki on juuri sitä mitä reissuiltamme haemme: olemme aivan yksin keskellä kaunista erämaata ja kun autolla matkaa eteenpäin, niin ei voi koskaan tietää mitä eteen seuraavaksi tulee.

Melkein perillä kukkulan päälle, josta oli loistavat näkymät laguunille.

Laguna Lejia.

Kävimme myös laguunin rannalla.

Takaisin isolle tielle pääsi kahta eri reittiä. Toinen vaihtoehto olisi palata takaisin 40 kilometrin huono hiekkatieosuus ja sen jälkeen ajaa vielä 52 kilometriä isoa tietä etelään, kohtaan johon toinen vaihtoehtomme olisi määrä saapua. Luonnollisesti valitsimme 23 kilometriä pitkin hiekkatieosuuden, jota pitkin emme ole siis vielä ajaneet. Homma lähti mukavasti liikkeelle hienoissa maisemissa ja tiekin oli mukavaa pehmoista hiekkatietä. Muutaman kilometrin jälkeen tie alkoi laskeutumaan kohti isoa tietä. Eipä aikaakaan kun tajusimme olevamme jyrkässä alamäessä, joka on täynnä syviä railoja sekä suuria kiviä. Siinä vaiheessa ajattelimme, että "olikohan tämä hyvä reitti?" Olimme kuitenkin jo niin pitkällä jyrkkää alamäkeä, ettei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin. Tämän jälkeen vastaamme tuli toinenkin jyrkkä alamäki, joka oli kuoppainen + se koostui pehmeästä hiekasta. Ajoimme sen alas, jolloin päädyimme kanjonin pohjalle. Reitti jatkui toiselta puolelta kanjonia, jossa edessämme oli samanlainen jyrkkä, pomppuinen ja pehmeästä hiekasta koostuva ylämäki. Lähdimme ajamaan sitä kaasu pohjassa ylös, mutta ilman neliveto-ominaisuutta auto ei jaksanut nousta mäkeä ylös. Yritimme tehdä väylästä kovemman laittamalla reitille isoja kiviä ja peitimme ne hiekalla. Pääsimme tällä keinoin hieman korkeammalle, mutta auton tehot eivät yksinkertaisesti vain riittänyt ylös asti. Yritimme päästä myös takaisin päin, mutta kanjonin toinenkin mäki oli liikaa autollemme. Siinä sitä sitten oltiin kanjonin pohjalla jumissa ja kännyköissämme ei ollut kenttää.

Tässä vaiheessa näytti vielä hyvältä.

Isolle tielle oli matkaa 12 kilometriä ja ainoa vaihtoehtomme oli lähteä kävelemään sinne. Pakkasimme reppuun juomista sekä syömistä ja aloitimme matkan. Kun pääsimme kanjonista ylös puhelimiimme tuli kenttää. Yritimme soittaa autovuokraamoon, mutta ilmeisesti Chilen puolelta olisi pitänyt olla eri suuntanumero, kuin mitkä numerot meille oli annettu. Soitimme jopa 911 (= hätänumeroon), mutta kaveri siellä ei osannut englantia. Joppe yritti sössöttää jotain espanjaksi, mutta eipä mennyt viesti perille. Eikun eteenpäin vain. Koko matkan ajan toivoimme, että joku tulisi autolla vastaan edestämme tai takaa, mutta reitillä oli hiiren hiljaista, juuri sitä mitä olimme aikasemmin toivoneet. :D

Näteissä näköaloissa kävelymatkaa sai ainakin taittaa.

Noin 2,5 tuntia myöhemmin saavuimme maatalolle, jonka pihassa näimme ison maasturin. Kohta näimmekin talon isännän jollekka saimme selvitettyä osittain espanjaksi ja osittain elekielellä mikä on tilanne. Kaveri puhui ensiksi, että apua saa 3 päivän päästä tai huomenna, mutta siinä vaiheessa kun Joppe sanoi taikasanan: "pesos for you" niin alkoi ukon silmissä kiiltää ja ahneus iski päälle. Lähtöhinta hänen avustaan oli 200 euroa, mutta aika helposti saimme summan tingittyä 50 euroon. Ensiksi homma ei oikein vaikuttanut hyvältä, sillä ensimmäinen asia minkä ukko pakkasi auton kyytiin oli 6 pack kaljaa. :D:D Toinen asia taas oli toinen ukko, joka oli kännissä kuin käki. Lähti autoon onneksi matkaan myös kunnon hihna ja isännän koirakin hyppäsi heti auton kyytiin, kun näki että olemme lähdössä jonnekkin. Kun saavuimme autollemme, laitoimme hinaushihnan kiinni ja känninen ukko hyppäsi automme rattiin. Joppe yritti sanoa, että minä ajan, mutta kielimuurin takia oli ehkä parempi, että rateissa on kaksi samaa kieltä puhuaa ihmistä. Siispä  lähdimme jurruttamaan jyrkkää mäkeä ylös. Homma vaikutti jo onnistuvan, mutta sitten jopa jykevä nelivetokin alkoi sutimaan ja jouduimme peruttamaan takaisin alas. Ukot höpisivät hetken aikaa keskenään ja nelivedon kuljettaja antoi tiukkana ohjeita kännikalalle, jollekka viesti ei meninannut mennä perille. Toinen yritys jäi vielä tuhnummaksi kuin ensimmäinen. Siinä vaiheessa olimme jo hyvin epätoivoisia ja ajattelimme, että "mitähän tästä vielä seuraa." Kolmas yritys lähti hitaasti liikkeelle ja näytti siltä, että homma kusahtaa jälleen. Kuinkas kävikään: autohan alkoi nousta ja noin 20 metrin jälkeen tiesimme, että nyt se onnistuu. Kun pääsimme kanjonin päälle saivat ukot vihdoin tahtonsa läpi, sillä alusta asti he yrittivät tyrkyttää olutta Jopelle. Jopen vastaus oli aina sama: "hoidetaan auto ensiksi ylös ja sen jälkeen juodaan ne oluet." Lupaushan on pidettävä, siispä pysähdyimme kanjonin päälle juomaan voiton oluet. :D Loppumatka takaisin isolle tielle oli jyrkkää kivistä alamäkeä, mutta se ei tuottanut ongelmia. Yhteensä meillä meni aikaa tähän sotkuun 6 tuntia. Sanomattakin on selvää, että päivän suunnitelmat menivät täysin uusiksi. Olimme kuitenkin niin helpottuneita, että saimme auton ylös vielä saman päivän aikana, että ei edes osannut harmittaa mitä kaikkea jäämme tämän takia näkemättä sekä kokematta.

Voiton kaljat. Kuvassa vasemmalta: kännikala, Joppe, Jenni ja nelivedon kuljettaja.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli käydä katsomassa vielä pari laguunia ja ylittää raja Argentiinaan Paso Sico -nimisellä rajanylityspaikalla. Näimme isolle tielle saapuessamme poliiseja, ja kysyimme niiltä tietävätkö he miten rajat ovat auki? Poliisit sanoivat, että Sico on jo kiinni, mutta Paso Jama (= eli raja jonka kautta saavuimme Chileen) olisi auki. Meillä oli hotellivaraus Argentiinassa, joten halusimme päästä sinne, etteivät rahamme mene hukkaan. Siispä lähdimme ajamaan 90 kilometrin matkaa takaisin San Pedro de Atacamaa kohti.

Aurinko laski melkein heti kun aloitimme matkan kohti San Pedroa.

Hienosti värjäytyvät vuoret auringon laskiessa.

Ja taivas myös.

San Pedrosta käännyimme kohti rajaa ja onneksi näimme tien vieressä kyltin, jossa luki jotain rajoista ja niiden aukioloajoista. Otimme kyltistä kuvan ja näytimme sen parkissa olevalle rekkakuskille, jolta saimme selville, että raja on kiinni tähän aikaa vuodesta kello 18-8:00 välisen ajan. Jos emme olisi kylttiä huomanneet, niin olisimme ajanut 160 kilometrin matkan rajalle turhaan. Sehän tästä olisi vielä puuttunut. Ei siinä siis muu auttanut kun ajaa takaisin "rakastamaamme" San Pedroon ja etsimään sieltä yösijaa. Kiertelimme muutaman hostellin ovella, joista kaikista saimme saman vastauksen: "kaikki huoneet ovat täynnä". Yhden hostellin ovella tapasimme kuitenkin chileläisen naisen, joka tarjosi meille huonetta omasta asunnostaan. Hän oli vain huolissaan käykö meille talo, jossa ei ole sähköjä ollenkaan. Kyllähän se meille tietysti passasi. Menimme talolle San Pedron kautta, josta nappasimme kytiin naisen italialaisen poikaystävän sekä ruoka tarvikkeita ja hyvää chileläistä viiniä. Siinä sitä sitten istuttiin iltaa hyvinkin alkeellisessa talossa ja söimme illallista hyvässä seurassa. Eipä olisi aamulla uskonut, että päivä tulee päättymään näinkin erikoisissa merkeissä. :)

20.5 Maanantai
Nyt kun eilen jäimme sattuneesta syystä aikataulustamme jälkeen, niin tänään oli luvassa vähän kirittävää. Siispä aloitimme päivämme aikaisin, jo klo. 6:00. Paso Jamahan aukeaa klo. 8:00, joten meillä oli mukavat 2 tuntia aikaa ajella 160 kilometrin matkaa. Tie rajalle oli pitkälti nousua, joten emme ihan kahdeksaksi rajalle kerinneet. Kello 9:00 olimme kuitenkin jo Argentiinan puoleisella huoltoasemalla pitämässä pientä kahvitaukoa. Tai kellohan oli jo 10:00, sillä maiden välillä on
tunnin aikaero.

Seuraavaksi matka jatkui 180 kilometrin verran La Polvorilla:n (vanhalle rautatie sillalle). Tästä matkasta 80 kilometriä meni asfalttitietä pitkin, ja loput sata hiekkatietä. Onneksi suurimmaksi osaksi hiekkatie oli hyväkuntoista ja nopeutemme oli 80-100 km/h.

Näkymiä matkan varrelta.

La Polvorilla silta oli ennen tärkeä alueen kaivostoiminnan logistiikan kannalta. Nyt kaivostoiminta on lopetettu ja silta on jäänyt käyttämättömäksi. Se oli ihan käymisen arvoinen paikka, ei mikään maailmoja mullistava kuitenkaan. Sillan päälle pystyi kävelemään zik'zak polkua pitkin, mikä sinänsä oli helppo tehtävä, mutta todella kova tuuli teki hommasta mielenkiintoisemman. Tuuli, varsinkin sillan päällä oli niin kova, että sitä vasten piti nojata tai muuten se olisi kaatanut meidät.

La Polvorilla -rautatiesilta.

Sillan päältä, valitettavasti kuvassa ei näy tuulen kovuutta. :)

Sillalta matkaa San Antonio de los Cobres -nimiseen kaupunkiin oli vain 18 kilometriä. Tästä kaupungista meidän olisi pitänyt herätä tänään, jos eilistä vastoinkäymistä ei olisi tapahtunut. Söimme kaupungissa herkulliset lounaat ja jatkoimme päivän urakkaamme.

Lounaan jälkeen meidän piti tehdä vaikeahko päätös reittivalinnan suhteen. Seuraava hotellimme oli varattu läheltä kaupunkia nimeltä: Cachi. Sinne oli mahdollista mennä joko 240 kilometrin asfalttitietä, tai 140 kilometrin hiekkatietä. Helppo valintahan olisi ollut ottaa lyhyempi reitti, mutta tämä tie kulkee maailman korkeimman kohdan yli, kun kyseessä on: "national highway"
-verkosto (= kansallinen valtatie (ainoastaan Kiinan Tiibetissä on vielä korkeampi tie, mutta se ei ole national highway)). Ilman eilistä kommellusta olisimme helposti valinneet lyhyemmän reitin, mutta nyt vähän mietitytti. Luimme tietoa tieosuudesta netistä, ja saimme sieltä vähän ristiriitaista tietoa. Osa porukasta sanoi, että tie on hyvässä kunnossa ja sen pääsee ajamalla ylös jopa normi sedanilla. Osa porukasta taas sanoi, että neliveto on välttämätön. Päädyimme valitsemaan ko. tien ja ajattelimme, että: "kyllähän me sen alas pääsemme." Eri asia olisi voinut olla, jos joutuisimme nousemaan tien ylös.

Eli matka jatkui 13 kilometriä asfalttitietä, jonka jälkeen alkoi 30 kilometrin nousu hiekkatietä pitkin, maailman korkeimpaan mountain pass:n. Paikan nimi on Abre del Acay ja se on huimaavan 4,953 metrin korkeudessa. Jos rautatiesillan luona tuuli "Markus Pöyhösen" kovaa, niin täällä tuuli oli "Usain Bolt" -kovaa. Kun ulkona hyppäsi ilmaan kovassa tuulenpuuskassa, niin lensi vähintään metrin tuulen mukana. Joppe kokeili ulkona pientä juoksutestiä tuulen myöntäisesti ja kiihtyvyys oli aikamoista. Myös näköalat olivat todella hyvät, mutta niistä oli vaikea nauttia tuulen vuoksi.
Myös automme heilui kuin olisi maanjäristyksen keskellä ja kun oven avas, niin siitä piti pitää kiinni lujasti, ettei tuuli repäissyt sitä irti.

Abra Del Acay.

Abra del Acaysta alkoi siis kova 91 kilometrin alamäki Cachin lähellä olevaan majataloomme. Ajomatka oli mietä parhainta ajamista ikinä. Reitti kulki ohkaista vuorenrinnettä pitkin ja välillä toisella puolella oli monen sadan metrin pudotus, ja toisella taas kovaa kalliota. Näköalatkin olivat koko matkan ajan todella hyvät. Lisäksi ajamisesta teki ainutlaatuista useat joet, jotka ylitimme autollamme (siltaa ei siis ollut). Ajoimme niihin aina suht' kovalla vauhdilla, jotta kaksivetoinen automme ei vain juutu keskelle jokea. Siitähän luonnollisesti syntyi aina mukava pärskäys ja seikkailuistamme likainen automme sai pientä puhdistusta. Ei olla koskaan ajettu näin eksoottista reittiä pitkin.

Ohkaista tietä pitkin.

Iso Alpakka lauma.

Alempana alkoi olemaan paljon kaktuksia ja erilaisia kallioita.

Yöpymispaikkamme oli oikein viehättävä, maaseudulla sijatseva majatalo. Sen vastapäätä oli majatalon omistama viinitila, josta ostimme yhden punaviinipullon palkkioksi tämän päivän rankasta ajomatkasta. Kilometrejähän tänään tuli yhteensä lähes 500, josta suuri osa oli hiekkatietä. Nyt saimme kuitenkin aikataulumme kurottua ja huomenna pääsemme jatkamaan matkaa normaalisti.

Majatalomme sisäpiha.

Illalla tuli sähkökatko ja saimme täten syödä illallisen huoneessamme. :P

21.5 Tiistai
Aamulla jatkoimme matkaa btw. ruta 40 pitkin, jota ajelimme jo Mendozan alueella. Tämä tiehän oli se tie, joka menee pohjois-eteläsunnassa koko Argentiinan halki ja on yli 5,000 kilometriä pitkä. Täällä Saltan alueella tie on vain hiekkatietä. Tänään siirryimme yhteensä noin 200 kilometriä Cachista etelään Cafayate:n kaupunkiin. Matkan varrella oli muutamia hienoja pysähtymispaikkoja. Ensimmäinen etappimme oli 65 kilometrin päässä sijaitseva: Laguna De Brealito. Matka sinne meni osittain huonokuntoista tietä pitkin ja vaikka matka ei ollut pitkä, niin silti siinä kesti yllättävän kauan.

Majatalon aamupalalla oli hyvät näkymät ulos.

Matkalla laguunille.

Viimeinen lasku alas laguunille.

Laguuni oli todella rauhaisa ja kaunis paikka. Luonnon kauneuden lisäksi saimme nauttia aasien, lampaiden ja useiden eri lintulajien seurasta, näimme mm. pieniä flamingoja ja tällä kertaa vielä aika läheltä. Käppäilimme laguunin ympärillä, istuskelimme komean kelopuun päällä ja nautimme vain lintujen laulusta sekä miellyttävän lämpimästä kelistä.

Laguna De Brealito.

Hengailua kelopuun päällä.

Pikku Flamingoja.

Laguunilta matka jatkui todella maukkaalla ajolla. Seuraavaan etappiimme matkaa oli noin 80 kilometriä, joista ensimmäiset 40 kulki todella ohkaista tietä pitkin, kanjonin reunaa seuraten. Ajaessa kanjonin reunalla sivupeileistä näki kuinka takarengas meni välillä vain sentin päästä, noin 100 metrin pudotusta. Tämän lisäksi reittimme kulki myös usean kuivan joenuoman yli ja ainoat ihmiset joita matkan varrella näkyi, olivat paikallisia enduro ajajia sekä pienten kylien asukkeja. Tämä oli taas sitä parasta reissaamista. Kunpa aikaa vain olisi enemmän, niin tämänkin ajon olisi voinut tehdä paljon hitaammin ja hartaammin.

Ja matka jatkuu...

Kanjonin reunalla taiteilemista.

Kun saavuimme takaisin Ruta 40:lle, matka oli taas tavallista jurruttamista hiekkatietä pitkin, mutta tietysti maisemat olivat jälleen mitä parhaimmat. Seuraava stoppimme oli: Monumento Natural Angastaco, joka koostuu tuulen sekä veden kuluttamista kalliosta. Alueella tulee paljon, joten kalliot ovat tästä syystä kuluneet oudoiksi aaltoja muistuttaviksi muodoiksi. Todella hieno paikka!

Monumento Natural Angastaco.

Angastacosta oli vielä viimeinen, noin 80 kilometrin rutistus Cafayaten keskustaan. Sinne saavuttuamme mielemme teki rasvaista pizzaa, joten palkitsimme itsemme sillä. Hotellimme sijaitsi hieman kaupungin ulkopuolella. Tällä kertaa emme olleet varanneet mitään ihan tavallista paikkaa. Hotellimme nimittäin on keskellä viinitilaa ja muistuttaa enemmän kuninkaalisten palatsia kuin hotellia. Saimme siitä halvan tarjouksen ja käytimme vielä hotels.com -sivustolle keräämiämme palkinto öitä, jolloin emme joutuneet maksamaan yöstä juuri mitään. Emme kyllä hotellilla juuri mitään ihmeellistä tehneet, mutta välillä on kiva yöpyä paikassa, jossa kaikki toimivat kuten pitää.

Cafayaten keskustaa.

Kuninkaallisten huone, jossa majailee 2 köyhää lähihoitajaa.

22.5 Keskiviikko
Nautimme aamulla hotellissa maukkaan aamupalan ja lepäilimme check out aikaan asti, joka oli jo naurettavasti klo. 10:30. Saltan alue on Mendozan jälkeen Argentiinan toiseksi tärkeintä viinialuetta, ja NYT vihdoin pääsimme sinne viintilian tour:lle sekä maistelemaan herkullisia viinejä. Viinitila: Finca Las Nubes sijaitsee viitisen kilsaa Cafayaten keskustasta, ja on yksi alueen tunnetuimmista. Tour alkoi klo. 11:30 ja olimme ainoat tämän asiakkaat. Oppaamme sanoi aluksi ettei osaa yhtään englantia, mutta osasi kuitenkin sitä kuitenkin vähintään auttavasti ja paikkasi puuttuvan sanoston espanjalla. Ymmärsimme oikeastaan kaiken mitä hän kertoi viinin valmistuksesta sekä tämän viinitilan erikoisuuksista.

Touriin kuuluvat viinit, joita pääsimme maistelemaan.

Viinitilalta lähdimme ajamaan 180 kilometrin matkaa Saltaan. Ensimmäiset noin 100 kilometriä matkasta meni kanjonin pohjalla ja näkymät ympäristön värikkäille kallioille menevät reissun parhaimmistoon. Matkan aikana pysähtelimme toista kymmentä kertaa, ja muutamiin niihin sisältyi pikku käppäily alueella. Pari paikkaa matkan aikana eroittuivat muista kauneudellaan ja ne ovat
nimeltään: Los Estratos sekä Tres Cruces.

Heti Cafayaten ulkopuolella aukesi näin upeat näkymät.

Le Obelisco.

Los Estratos.

Lisää näkymää matkan varrelta.

Tres Cruses.

Saltan lähestyessä pilvet alkoivat lisääntymään ja matkalla tuli muutama vesikuurokin.

Saltaan saavuttuamme käynnissä oli juuri iltapäivä ruuhkat ja röyhkeyttä liikenteessä tarvittiin, jotta perille pääsisi edes joskus. Muutamien tööttäyksien ja kiilauksien jälkeen pääsimme hotelliimme, aivan Saltan keskustaan. Ilta alkoi jo hämärtyä kun pääsimme hotellista ulos etsimään ravintolaa. Tämä homma olikin yllättävän haastava ja ikävä. Tänään keli on ollut viileä sekä pilvinen, ja kun ravintolan etsimesessä meni aikaa, niin kylmähän siinä kerkesi jo tulla. Espanjan typerä siesta kulttuuri on täällä voimissaan ja kaikki ravintolat ovat kiinni vähintään 15-19:00 välisen ajan. Lopulta noin 3 kilometrin kaupungilla pyörimisen jälkeen löysimme jonkun pikku kuppilan joka oli avoinna, söimme siellä ihan kelpo ateriat. Emme oikein tykänneet Saltasta, varsinkin kun saavuimme sinne niin ihanasta ja rauhaisasta luonnosta. Kaupungin liikenteestä aiheutuva melu ja keskustan hajanaisuus eivät olleet meidän mieleemme. Siispä päivällisen jälkeen olimme jo ihan kypsiä painumaan takaisin hotelliimme.

Saltan keskusaukiolta.

Cathedral Basilica De Salta.

Keskusaukio oli ainoa paikka Saltasta josta tykkäsimme.

Iglesia San Francisco.

23.5 Torstai
Reissu alkaa valitettavasti olla jo loppupuolella ja tänään oli aika palauttaa auto lentokentälle ja hypätä Buenos Airesin koneeseen. Eilisen jälkeen emme olleet kiinnostuneita tutkimaan enää Saltaa, joten otimme aamun vain rennosti ja saavuimme lentokentälle klo. 12:30. Koneemme Buenos Airesiin nousi ilmaan klo. 15:00 ja saavuimme perille viiden maissa. Taksit Buenos Airesissa ovat aika halpoja, joten päädyimme ottamaan sellaisen hotelliimme. Maan sisäiset lennot Buenos Airesista lähtevät keskustan lähellä olevalta kentältä, joten taksimatka maksoi vain noin 5 euroa. Ruuhkat kaupungin keskustassa olivat aivan hirveät: yhden korttelin ajamiseen meni aina pari minuuttia aikaa.

Käytimme jälleen yhden hotels.com palkintoyön, jonka lisäksi saimme hyvän tarjouksen 4 tähden hotellista, joka sijaitsee 9 De Julio -kadun varrella. Tämä katu on kaupungin pääkatu, jonka keskellä seisoo Obeliski, joka on yksi kaupungin tunnetuimmista nähtävyyksistä. Huoneemme hotellissa oli 6:ssa kerroksessa, jolloin jo meidän ikkunasta oli todella kivat näkymät Buenos Airesin ylle. Myös hotellin katolle pääsi päällistelemään. Se sijatsee 12 kerroksen korkeuksessa, joten luonnollisesti näkymätkin ovat vielä paremmat.

Näkymät hotellin katolta.

9 De Junio -katu.

Illalla lähdimme vielä pienelle noin 4 kilometrin iltakävelylle. Samalla kävimme myös syömässä loistavan päivällisen nuorison suosimassa edullisesssa, mutta todella hyvässä ruokapaikassa. Maukkaat ateriamme maksoivat yhteensä vain 10 euroa, jonka lisäksi 2 olutta + 1 limsa 4 euroa. Maukkaan aterian jälkeen painelimme Plaza De Mayolle, jossa kävimme jo reissun alussa, mutta nyt
oli jo pimeä ja halusimme katsoa miltä se näyttää iltavalaistuksineen. Hienoahan siellä oli!

Plaza De Mayo.

Takaisin hotellilla halusimme nauttia huoneemme näköaloista vähän enemmän ja samalla juhlistimme Jennin toisen nimen (= Emilia:n) nimipäivää takautuvasti (= nimipäivähän oli jo 19.5.2019). Tämän kunniaksi söimme vähän suklaata sekä juustoa, ja mikäköhän sopisi niiden kanssa paremmin kuin loistava argentiinalainen Malbec -viini. :P

Mukavat nimipäivän vietot. :P :) PS. huomaa viinipullon etiketti.

24.5 Perjantai
Meillä jäi vielä yksi iso nähtävyys näkemättä viimeksi Buenos Airesissa ollessamme. Tämähän on tietysti Recoleta:n hautausmaa. Nähtävyys on tunnettu rikkaiden, kuuluisien ja muuten merkittävien henkilöiden viimeisenä lepopaikkana. Päätimme kävellä hotellistamme hautuumaalle asti, jonnekka matkaa kertyi 4 kilometriä.

Obeliski 12 kaistaisen, 9 De Junio -kadun keskellä

Jos pitää valita yksi hautuumaa maailmasta jossa käydä, niin se on oltava juuri Recoletan hautuumaa. Haudat ovat kuin rakennuksia, toinen toistaan hienompia. Emme välttämättä oikein tykkää, että kuolleisiin ihmisiin käytetään näin suuria summia rahaa, mutta pakkohan se on myöntää, että oli alueella kyllä kiva tepastella sen puolisen tuntia, jonka me sinne käytimme.

Recoletan hautuumaa.

Hautuumaalta jatkoimme liikkumista päivän teemalle sopivana, eli kävellen. Painelimme seuraavaksi taas 4 kilometriä kaupungin tunnetuimpaan ravintolaan. Niin kuin tässä blogin aikana on monta kertaa tullut sanottua; Argentiina on tunnettu pihveistään sekä Malbec viineistään. Harvoin käytämme syömiseen enemmän rahaa kuin 20 euroa per. nenä, mutta nyt oli koittanut kerta, jolloin rahaa meni peräti 35 euroa per. nenä. Tämä summe meillä kului Don Julio -ravintolaan, joka on kaupungin hienoimpia. Emme maksaneet kallista summaa pelkästään todella maukkaasta ruoasta, vaan myös kokemuksesta syödä tällaisessa normaalisti rikkaiden sekä kuuluisien ihmisten ravintolassa. Syödessä ei kyllä tarvinnut keskittyä mihinkään muuhun kuin syömiseen, sillä jos vaikka lasista loppui juoma, niin samantien joku tarjoilijoista säntäsi paikalle täyttämään lasin. Meidän täydellisen pihvin metsästys meni aika viime tinkaan, mutta nyt voidaan sanoa, että söimme elämämme parhaimpien pihvien joukkkoon kuuluvat pihvit. Vähintään top 5:n menee Jopella ja Jennillä taas ihankärkipaikalle asti.

Don Julio -ravintola.

Unelma!

Emme olleet vielä täysin tyytyväisiä viinin maistelu kertoihin tässä reissussa, joten seuraavaksi kävelimme kilometrin verran viinikauppaan, jossa saa myös maistella viinejä. Paikan nimi on: Pain Et Vin, jossa 12 eurolla sai maistella kuutta eri vuosikerta viiniä, joidenka lisäksi sai kaveriksi juustoja sekä leipiä. Nyt saimme ensimmäistä kertaa oikein kunnon viininmaistelu kokemuksen. Aina olemme miettineet mikä ero on perus viinin ja laadukkaan viinin välillä. Nyt se selvisi ja niiden välillä on todellakin eroa. Todella kiva kokemus ja ehdottomasti rahan arvoinen.

Pain Et Vin maistelut.

Viininmaistelujen jälkeen palasimme takaisin hotelliimme, jossa huilasimme vähän aikaa ja lähdimme viettämään reissun viimeistä iltaa kaupungille. Tarkoituksemme oli syödä, käppäillä vähän ja mennä elokuviin katsomaan Aladdinia. Muuten homma meni niin kuin suunnittelimme, paitsi leffa oli dubattu espanjaksi, vaikka leffateatterin nettisivut väittivät muuta. Aladdinin sijasta palasimme hotellihuoneeseemme ja katsoimme siellä tv:n tarjontaa.

Viimeiset fiilistelyt hotellimme katolta.

Ei ole tullut puhuttua mitään yhdestä isoimmasta asiasta Argentiinasta. Tämähän on tango. Kuvassa näkyy maan kovimmat tämän taiteenlajin taitajat, jotka eivät halua tehdä itsestään numeroa. He harjoittavat taidetta yksin, ilman ulkopuoleisten katseita Buenos Airesin yllä, rakennusten katoilla.

25-26.5 Lauantai-Sunnuntai
Voi voi, nyt se sitten loppuu. :'( Aamulla kävimme vielä vähän ihmettelemässä kaupungin keskustassa, jossa Espanjan siirtomaavallan vallankumous juhlapäivän valmistelut olivat kovassa vauhdissa. Plaza De Mayo oli suljettu ja siellä pidettiin jonkinlaista puhetta/juhlapäivän avausta. Mellakkapoliisit vartioivat kaikkia väyliä, jotka johtivat Plaza De Mayolle. Lisäksi vähän kauempana aukiosta huomasimme viiden poliisiajoneuvon saattueen parkissa, jotka olivat valmiustilassa jos jossain aletaan rähistä. Yksi ajoneuvoista oli panssaroitu miehistönkuljetusvaunu, jonka katolla oli itkk (= ilmatorjuntakonekivääri) valmiina pudottamaan vaikka helikopterin taivaalta. :D

Viimeiset käppäilyt Plaza De Mayon läheidyydessä, jossa kaikki kadut olivat suljettuja ja ammottivat täten tyhjyyttään.

Ready to war!

11 maissa lähdimme lentokenttää kohti. Otimme hotellin tarjoaman auton kentälle, joka on saman hintainen kun bussiyhtiö jolla tulimme Buenos Airesin keskustaan reissun alussa. Älytöntä, eikö vain? Koneemme kohti reissun viimeistä kohdetta (eli Frankfurtia) lähti viideltä. Yö koneessa meni hyvin vähillä unilla meillä molemmilla, muuten lento meni ihan kivasti. Saavuimme Frankfurtiin 10:30 maissa tietysti sunnuntain puoella.

Päivän sana Frankfurtissa oli: "zombit kaupungilla." Emmekä tarkoita nyt vain meitä, vaan kännisiä saksalaisia (ja kellohan oli12 paikkeilla, sunnuntai aamupäivää), jotka toikkaroivat ympäriinsä. Hauskin tilanne oli kaupungin läpi virtaavan Am Main -joen varrella, jossa keski-ikäinen mies (joka oli täysin humaltuneessa tilassa) makasi todennäköisesti naisensa (joka oli vähintään yhtä humalassa) päällä ja suuteli naista todella intensiivisesti. Nainen oli hämärän rajamailla tilanteessa, ja homma näytti enemmän siltä, että mies antaisi naiselle tekohengitystä. Taustalla taas näytti olevan jonkilainen yleinen kusipaikka muurin juuressa, jossa kävi kaksi asiakasta lyhyen ajan sisään. :D Tämä siis ensivaikutelma saksalaisista. Ilmeisesti juna-aseman lähistö on enemmän spurgujen suosimaa aluetta, sillä vähän syvemmällä kaupungissa porukka alkoi olemaan normaalimpaa.

Aloitimme kaupunkiin tutustumisen oikein rytinällä; nousimme heti ensimmäiseksi katsomaan kaupunkia yläilmoista, yhdestä kaupungin monista pilvenpiirtäjistä. Ylhäältä huomasi, että kaupunki on yllättävän pieni, sillä jo muutaman kilometrin päässä kaupungin keskusta alkoi täysmetsä.

Näkymät Main Tower:sta (200 metriä).

Kuvassa vanhakaupunki.

Pilvenpiirtäjän jälkeen siirryimme pois kaupungin bisneskeskuksesta kauniin joen rantaan. Kävelimme siellä muutaman kilometrin ja suuntasimme pubiin maistamaan tälle alueelle ominaista juomaa, joka on omenaviini. Maku muistutti halpaa ja aika kuivaa valkoviiniä. Ei välttämättä uudestaan tulisi enää tilattua, mutta onpahan tämäkin nyt koettu.

Am Main joen varrelta.

Jenni tanssahtelee.

Omenaviini tiukassa makutuomaroinnissa.

Pubista pääsi kätevästi joen yli siltaa myöten, jolloin saavuimme vanhaankaupunkiin. Se on aika pieni tämän kokoiseen kaupunkiin, joten ei meillä sen tutkimiseen kovin kauaa mennyt. Palasimme takaisin lentokentälle 19 maissa ja koneemme Helsinkiin lähti 21:10. Tämä noin 6 tunnin visiitti kaupunkiin riitti mainiosti ja kerkesimme tekemään kaiken mitä olimme suunnitelleet. Ihan kiva kaupunki käydä, mutta ei nyt välttämättä varsinaiseksi kohteeksi voisi suositella. Toki Saksan tiet ovat sen verran hyviä, että Frankfurt voisi toimia hyvänä tukikohtana kaupungin ympäristön tutkimiseen.

Kuvassa yksi vanhankaupungin kolmesta aukiosta.

Loppusanat:
Etelä-Amerikka ei koskaan petä! Joka ikinen reissumme tälle mantereelle ovat olleet toinen toistaan parempi. Nyt tämä reissu on se paras, jonka tänne olemme tehneet. Ainoa miinus mitä reissultamme voimme keksiä on hintataso, joka on Viron luokkaa. Tämä olikin viime vuosien reissuihin verrattuna kallein, mutta myös todella antoisa ja rahan arvoinen! Saimme onnistumaan lähes kaikki tärkeimmät suunnitelmat mitä olimme suunnitelleet, joten voidaan sanoa, että reissu onnistui senkin puolesta. Ainoa asia mikä varsinkin Joppea jäi kaivelemaan oli se, että nyt olisi ollut oiva mahdollisuus kiivetä 6,000 metrinen monsteri, mutta yhden kirotun kanjonin, noin 30 metrin ylämäen takia tämä jäi tekemättä. Kelitkin olisivat voineet olla huonommat, sillä tähän aikaan vuodesta etenkin Mendozan alueen vuoristossa, on jonkin verran sateita ja pilviä. Nyt saimme nauttia lähes pilvettömästä taivaasta päivittäin.

Luontomeiningit mitä maassa teimme olivat yksiä parhaimpia, mitä olemme tehneet. Etenkin Valle Hermoson telttayöpyminen ja vaellukset jäävät ehkä jopa kaikkein parhaimmaksi luontoelämykseksi, jonka olemme tehneet. Siitä tulikin mieleen toinen asia joka reissusta jää vähän harmittamaan: vietimme vain yhden yön teltassa. Tarkoituksemme oli telttailla yhteensä ainakin 3 yötä, mutta Jennin mysteeritauti joka kesti vajaan viikon, esti loput telttailut.

Miten Argentiinan sitten sijoittaisi meidän maa-rankingiin? Maa ei välttämättä ole se kaikkein eksoottisin, vaikka on myös sitä. Reissu kuitenkin oli niin pirun hyvä, että väkisinhän maa on korkealle nostettava. Jäädään jälleen hautomaan asiaa ja yritetään väsätä uusi lista maista tässä lähiaikoina.

Argentiinassa on loistava bussijärjestelmä, joka on sekä miellyttävä matkustaa että edullinen. Jos reissuaikaa olisi enemmän, niin olisimme varmasti hyödyntäneet tätä enemmän, mutta omalla autolla liikkuessa säästää runsaasti aikaa, joten auton vuokraus oli oikea päätös. Ehkä vähän toista sataa euroa olisimme säästäneet, jos olisimme liikkuneet matkat busseilla.

Oikeastaan kaikki ihmiset joidenka kanssa juttelimme reissun aikana, olivat todella mukavia sekä avuliaita. Yhteistä kieltä harvoin löytyi, mutta espanjan kielessä on paljon englannin kielen kanssa saman kuuloisia sanoja, joten ymmärsimme yllättävän paljon. Ehkä meidänkin espanjan kieli parani hieman reissun aikana.

Ennen jokaista reissua mielessämme on aina eniten kohteen luontonähtävyydet. Tällä kertaa asia oli myös niin, mutta toinenkin asia mikä vei tilaa aivojemme asioidenkäsittely kapasiteetilta, oli maan ruoka- sekä juomakulttuuri. Argentiinan keittiö on hyvin lihapainotteinen ja annoskoot ovat todella isoja. Mitään naurettavia 180 gramman pihvejä maassa ei tunneta, vaan pihvikoko on vähintään 300 grammaa, mutta yleensä 400-500. Kaikkihan tietävät ettemme tykkää lihasta ja isoista annoksista. Ainoa asia mikä ruokapuolessa oli pettymys: oli aamupalat, jotka pääsääntöisesti koostuivat ainoastaan leivästä sekä sokeroiduista kroissanteista, ja leivänhän päälle oli yleensä ainoastaan makeaa levitettä. Alkoholi maassa on uskomattoman halpaa, viinipullo perushyvässä kuppilassa maksoi jopa niinkin vähän kuin 3 euroa. Kaupassa halvimmat pullot olivat euron ja vahvat alkoholitkin, kuten litran viskipullo maksoi halvimillaan 4 euroa. Myös ruokakaupoissa oli jäätävän halpaa, sillä kunnon köntti sisäfile pihviä maksoi kilohinnaltaan noin 7 euroa. Toisin sanottuna eläminen ei täällä paljon maksaisi.

Annetaanpa Buenos Airesille vielä ihan oma kappaleensa, sillä kaupunki oli positiivinen yllätys. Toki ajattelimme, että kaupunki tulee olemaan kiva paikka, mutta se oli vielä astetta kivempi. Tämän mahdollisti kaupungin monet loistavat ravintolat, kohtuullinen hintataso (näin suureksi kaupungiksi) ja paljon nähtävää. Kaupungin tunnetuimpien nähtävyyksien lisäksi tykkäsimme kävellä ihan vain normikaduillakin. Kaikkialla kaupungissa tuntui olevat jonkinlaista menoa ja meininkiä, ja peruskatujenkin rakennukset olivat monesti jo nähtävyyksiä itsessään. 

Se pieni visiitti jonka Chilessä teimme, jätti vähän kysymyksiä. Toki luonto maassa on aikalailla yhtä kaunista kuin Argentiinassa, mutta turismia oli todella paljon enemmän kuin Argentiinassa. Näimme varmaan 90 % kaikista länsimaalaisista koko reissun aikana juuri Chilessä parin päivän aikana, jotka siellä vietimme. Hintatasokin oli noin 30 % kalliimpi kuin Argentiinassa. Täytyy tietysti käydä Chilessä vielä uudestaan paremmalla ajalla, jotta voidaan tuomita maa lopullisesti.

Nälkäinen kauris ja ylväs gorilla sanovat hei hei.

Ja Jenni haaveilee, että Suomi voittaisi Kanadan finaalissa.

Ja Joppe on iloinen tuoreesta maailmanmestarista!