Pakumatka vol. 2. Italia, Sardinia & Korsika. 2. 1.2-4.4.2023

Raino, Korsika, Ranska.

Jennin, Jopen ja Rainon ei pitänyt enää lähteä kolmistaan matkaan, sillä syksyllä etsimme Rainolle uutta omistajaa. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, joten tässä sitä ollaan. Tällä kertaa Raino tulee suuntaamaan Keski-Eurooppaan sekä Välimerelle. Edellisen pakumatkan, ja tämän reissun väliin mahtui 6 työntäyteistä kuukautta Suomessa, jonka vuoksi reissuun lähtö tuntui erityisen hyvältä. Itseasiassa: Jopella ei ole koskaan ollut näin pitkää työputkea aikaisemmin.

Reissu Eurooppaan näin kevättalvena ei ole aivan ihanteellista kylmien kelien vuoksi, mutta reissu on aina reissu! Ja jos ajattelee, että minkälaiset kelit Suomessa on yleensä helmi-maaliskussa, niin varamasti parempaa on kuitenkin luvassa. Reissulle lähettäessä suurrimmat odotukset olivat muutamassa yksittäisessä paikassa, mutta eniten kuitenkin siinä, että pääsemme jälleen nauttimaan luonnonrauhasta pakun tuomien mukavuuksien kanssa.

1-2.2. Keskiviikko & Torstai

Ai että mikä fiilis se taas olikaan, kun käänsimme avainta virtalukossa ja Raino hyrähti tyytäväisenä käyntiin. Kello oli silloin 9:40, ja matka kohti Vuosaaren satamaa alkoi. Koska tämä pakumatka on suhteellisen lyhyt, päätimme skipata Via Baltican (= Baltian läpi vievä tie) ja seilata Finnlinesin laivalla suoraan Saksan Travemünde:n. Kun laiva kohti Saksaa nytkähti liikkeelle klo. 16:15, niin me olimme kerinneet jo laivan salille tekemään reissun ensimmäistä kovaa treeniä!

Laivan kuntosali oli pieni, mutta kyllä siellä silti pari todella tehokasta treeniä tuli heitettyä.

Illallinen oli hyvä. :P Alkupalat parempaa kuin pääruoka.

Torstaina klo. 22:15 laiva saapui sateiseen Travemündeen. Ajelimme vielä 70 kilometriä, jonka aikana tankkasimme Rainon tankin täyteen dieseliä, joka kustansi litraa kohti mukavat 30 centiä vähemmen, kuin Suomessa olisi kustantanut. Tätä yötä päädyimme viettämään Hampurin esikaupnkialueelle rauhaisan päättyvän tien perälle.

Aamupala maistuu aina.

Löysimme kaksi euron kolikkoa, joten raaskimme vähän pelata. Hävittiin kaikki.

3.2. Perjantai

Vettä satoi koko yön, ja se vielä aamullakin. Alkuperäinen suunnitelmamme oli lähteä heti aamusta ajamaan yli 500 kilometrin matkaa etelään; Bamberg:n -kaupunkiin. Säätiedotukset lupailivat kuitenkin sateita Bambergiin koko päiväksi, ja Hampurin keli taasen pitäisi parantua päivää myöten. Meidän oli siis helppo muuttaa suunnitelmia. Ajoimme siis Rainon Hampurin keskustaan, ja lähdimme tutkimaan miltä Saksan tärkein satamakaupunki näyttää.

Aloitimme kaupungin tutkimisen keskusten eteläpuolella olevasta vanhasta satama-alueesta. Useista kanaaleista koostuva alue, missä punatiiliset rakennukset kohoavat suoraan vedestä, oli mielenkiintoista kierreltävää. Mieltä ei painanut edes kovat tuulenpuuskat, jotka iskivät meihin kovaa aina kanaaleita ylittäessä. Alueelta olisi löytynyt myös kehuttu: Miniatyyri museo, mutta 20 euron sisäänpääsymaksu oli kahdelle pummille liikaa (kuulostaako tutulta?)

Hampurin satama kanaaleja, ja suoraan vedestä nousevat punaiset tiilitalot.

Satama-alueelta käppäilimme keskustaan, jossa hienoimmat paikat olivat: Kaupungintalo sekä sen aukio, ja Saint Peter's Church, jonka 132 metriseen kirkon torniin nousimme katsomaan näkymiä. Hyvät olivat näkymät! Harmi vain, että niitä pääsi ihailemaan ainoastaan kirkon likaisten ikkunoiden läpi.

Näkymiä kirkon tornista. Huomatkaa kuvan takana Hampurin valtava satama ja nostokurjet, jotka nostavat kontteja laivaan.

Hampurin kaupungintalo, ja sen aukio.

Kaupungintalo vasemmalla.

Iltapäivästä lähdimme vielä suorittamaan yli 500 kilometrin ajourakkaa, josta urakoimmekin ihan kelvot 430 kilometriä. Olimme täten saapuneet ilmaiselle karaavani-pysäköintialueelle, pienen: Motten:n -nimisen kylän keskelle.

4.2. Lauantai

Aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa etelään 130 kilometrin verran. Tällöin saavuimme vihdoin sinne Bambergiin. "Vihdoin" siksi, että olemme suunnitelleet sinne menemistä jo 2 kertaa aikaisemmin reissuillamme, mutta aina se on jäänyt väliin syystä tai toisesta. Kolmas kerta toden sanoi.

Bamberg ei jättänyt meitä kylmäksi. Kaupungin värikkäät rakennukset ja eloisa tunnelma tekivät kaupungista huippu yksilön. Suurin ja uniikein nähtävyys oli joen ylittävän sillan keskelle rakennettu kirkko. Jos Bamberg hemmoitteli silmiämme näyttävällä arkkitehtuurilla, niin ei makuaistimmekaan jäänyt ilman nautintoja. Kaupungilla on nimittäin oma tyylinsä valmistaa olutta. Rauchbier on Bambergin erikoisuus, joka tarkoittaa kirjaimellisesti: savustettua olutta. Maistoimme uniikkia juomaa kahdessa eri pien-panimossa, joista jälkimmäinen oli kaupungin vanhin (Rlosterbräu perustettu: 1533). Ennen oluen maistelua ajattelimme sen olevan liian tunkkaista, mutta yllättävästi se olikin todella helposti juotavaa bisseä.

Bambergin romanttisia katuja.

Sillan päälle rakennettu kirkko.

Rauchbier. :P

Oluen kanssa sopii parhaiten rasvainen possu.

Bambergista jatkoimme ajourakkaa etelään. Tänään päädyimme Münchenin eteläpuolelle: Mangfall -nimisen joen rantaan. Löysimme joen rannasta levikkeen, johon Rainon sai juuri sopivasti parkkeerattua.

5.2. Sunnuntai

Olimme juuri nukkuneet reissun kylmimmän yön. Elohopea laski aamuyöllä -5 celsiukseen. Nukuimme siitä huolimatta ilman lämmitystä, ja myös hyvät yöunet. Aamulla jatkoimme jälleen matkaa etelään ja samalla siirryimme reissun toiseen maahan. Olimme saapuneet Itävaltaan! Ensimmäinen aktiviteetti uudessa maaassa oli suunnata pikkukylä: Bad Häring:n, ja siellä todella nättiin urheilupuistoon. Vedimme rankan 1,5 tunnin juoksu/lihaskuntotreenin näyttävissä vuoristomaisemissa. Treenin jälkeen poikkesimme moottoritien varrella olevalle pysähtymispaikalle, jossa oli euron maksava suihku (euro per. 10 minuuttia, joka riitti hyvin meille molemmille.)

Mangfall joen vierustassa. Alpit ovat jo lähellä ja täten luntakin on maassa.

Siellä ne Alpit ovat. <3

Kovaa treeniä.

Saksan ajelut.

Olimme ajatelleet viipyä Itävallassa ja Alpeilla useamman päivän, mutta tulevien päivien kelit eivät mairitelleet. Viimeinen niitti oli tulevat yöt, joille oli luvattu peräti -15 asteen pakkasia. Periaatteessa automme lämmityksellä voisimme yöpyä noinkin kylmässä, mutta lämmitin kuluttaa kaasua niin paljon, että kaasut eivät riittäisi koko reissulle. Ja jos joku ihmettelee, että miksi emme vain vaihda uutta pulloa sen tyhjentyessä, niin tässä vastaus. Suomalaista kaasupulloa ei voi vaihtaa muualla kuin Suomessa, ja pullojen täyttäminen ei täällä Länsi- ja Keski-Euroopassa toimi samoin kuin viime reissulla, sillä tämä ei ole Turkki tai Balkan, joissa kaikki tuntuu aina järjestyvän. Näistä syistä jatkoimme vain matkaa lähes koko Alppien läpi, aina Italiaan asti.

Itävallan ajelut.

Italiassa saavuimme Garda -järven lähettyvillä olevaan pikkukylään nimeltä: Brentonico. Kylän sivustassa sijaitsi ilmainen matkailuautojen pysäköimispaikka, johon jäimme yhdeksi yöksi. 

6.2. Maanantai

Tänä aamuna oli tarkoitus lähteä heittämään reissun ensimmäistä vaellusta Garda järven upeissa maisemissa. Aamun pilvinen sää sai meidät muuttamaan suunnitelmia ja siirtämään vaellus huomiselle, mille oli luvattu parempaa keliä. Vaihtoehtoinen suunnitelma oli ajella Garda järven itäisen puolen vuoristossa: Santurario della Madonna della Corona -kirkolle. Ko. kirkko on rakennettu dramaattiseen paikkaan noin 850 metrin korkeuteen, ja suoraan pystysuoren kallion keskelle. Paikkaan rakennettiin ensimmäinen kappeli jo vuonna 1200, mutta nykyistä kirkkoa muistuttava rakennelma on peräisin 1500 -luvulta. Meillä oli hieman hankaluuksia päästä kirkolle, sillä kirkolle johtava vuoristotie oli hyvin huollettu noin 10 kilometrin päähän kirkosta, jonka jälkeen edessämme oli lumivalli. Tien auraus oli vain ilmeisesti päätetty hoitaa tähän asti, ja ilman mitään varoituskylttejä tienhuolto oli päätetty pysäyttää siihen pisteeseen. Jotenkin niin italialaista. Ei siinä mitään, otettiin pikku tauko, tehttiin U-käännös ja laskeuduttiin vuoristosta laaksoon, josta kiertotietä takaisin vuoristoon. Onneksi tälle päivälle ei pilvisen kelin vuoksi oikein ollut suunnitelmia, joten tällaiset vastoinkäymiset ei hirveästi mieltämme painanut.

Tällaisista maisemista saimme herätä ensimmäisen Italia yön jälkeen.

Vuoristossa ajelua. Tässä tällainen pato.

Kello oli jo melkein 16, kun vihdoin saavuimme kirkon parkkipaikalle. Parkkipaikalta kirkolle pääsi jyrkkiä portaita pitkin. Matkaa sinne oli noin kilometri, jonka aikana puotettiin korkeutta noin sata metriä. Kirkko ja sen vieressä kohoavat kalliot olivat komea näky, ja kaikki vaivannäkö mitä teimme tänne tullessa; palkittiin. Uskomatonta minkälaisia asioita ihmiset ovat pystyneet rakentamaan 500 vuotta sitten. Ihmetystä myös aiheutti se, että koko paikassa ei näkynyt ketään muuta. Reissua suunnitellessa näimme kuvia paikasta, ja kaikissa kuvissa näkyi turisteja ruuhkaksi asti. Kyllä low seasonina matkustaminen on sitten mukavaa!

Santurario della Madonna della Corona kirkko.

Kirkon jälkeen lähdimme suuntamaan Garda järven rannalle, ja etsimään tämän yön yöpymispaikkaa. Matkan aikana Italian tiet tekivät meille uuden tepposen. Tällä kertaa tien päättymisestä ilmoitettiin kyllä, mutta kyltti oli sijoitettu vain 900 metriä ennen, kun tie päättyy. Sen olisi voinut laittaa myös 15 kilometrin päähän, jolloin emme olisi ajaneet moista matkaa turhaan. Ei siinä auttanut muu, kuin tehdä "uukkari" jälleen kerran, ja ajaa kiertoreittiä järven rantaan. Järven lähestyessä näkymät alkoivat olla maagisia. Harmi vain, että tämän päivän pilvinen keli teki näkymistä utuisia. Järven rannalla saavuimme pieneen: Castelletto -kylään, josta löysimme parkkipaikan aivan järven rannalta. Siinä vaiheessa oli kerennyt tulla jo pimeä, joten emme päässeet ihastelemaan järvinäkymiä enää. Illalla pakussa hengaillessa mehustelimme jo ensi aamua, jolloin saamme (toivottavasti) nauttia upeista järvi näkymistä aamupalan kera. 

Garda järven rannalla tämä yö.

7.2. Tiistai

Ihana oli herätä aamulla ja todeta ensimmäisenä, että säätiedotus on osunut nappiin! Garda järvi, ja sen takana kohoavat vuoret sekä pikku kylä jossa yövyimme, olivat kerrassaan idyllinen näky. Jälleen kerran pitää todeta, että tällaiset turistimagneetti paikat täytyy katsastaa näihin vuodenaikoihin, sillä kaduilla ei näkynyt turistin turistia.

Näin hienosta kylästä herättiin.

Aamupalan jälkeen pääsimme toteuttemaan päivän suunnitelmaa, eli reissun ensimmäistä vaellusta. Kohteeksemme olimme valinneet järven luoteisosassa kohoavan: Punta Larici -vuoren (907 metriä). Saavuttuamme vaelluksen aloituspaikan parkkipaikalle saimme ikäväksemme todeta, että parkkipaikalla on 2 tunnin parkkeeraamisrajoitus. Jouduimme siis tyytymään siihen, että vaelluksemme korkein kohta tulee olemaan noin 250 metriä suunnittelemaamme matalammalla. Ikävä lähtökohta vaellukselle, että joudumme kulkemaan aikataulun varassa, mutta minkäs teet? Heti vaelluksen alettua polku lähti jyrkkään nousuun. Puustoa tai muuta kasvillisuutta ei ollut paljoa, joten näkymät järvelle ja vuorille olivat saman tien loistavat. Ainoa miinus näkymiin oli jonkinmoinen epäpuhtaus ilmassa, jota keskipäivän aurinko vain vahvisti. Siitä huolimatta näkymät olivat todella hyvät, ja Suomen talvesta tulleenamme, jo pelkästään keskipäivän aurinko kuulostaa jo aika hyvältä. 

Reippaan tunnin kapuamisen jälkeen olimme saapuneet vaelluksen korkeimpaan kohtaan. Näkymät olivat oletettavasti lähes yhtä hyvät kuin korkeimmalta huipulta, mutta korkeampi huippu peitti näkymät pohjoiseen, joka tietysti vähän kaiversi mieltämme. Onneksi etelään katsoessa kaikki huolet ja murheet kuitenkin unohtuivat, sillä kun edessä on lähes täydellinen näkymä, niin ei itkeä saa. 

Vaelluksen korkein kohta.

Alaspäin.

Vaelluksen jälkeen ajelimme järven länsirantaa pitkin etelään, jonka jälkeen nousimme uudestaan vuoristoon, mutta tällä kertaa kuitenkin autolla. Saavuimme aikalailla niille korkeuksille joihin vaelluksemmekin korkeimmillaan päätyi. Parkkerasimme Rainon, ja teimme vielä yhden: reilu kilometrin käppäilyn läheiselle vuorelle. Näkymät vuorelta olivat erilaiset, sillä upean luontonäkymän lisäksi saimme ihailla myös ihmiskäden tuomaa kaunetta, kun vieressämme komeili: Santuario di Montecastello -kirkko. Aurinko teki laskuaan juuri kirkon taakse, joka teki näkymästä dramaattisemman.

Kirkko ja järvi.

Järven takana mahtavat lumiset Alpit.

Käppäilyn jälkeen ajelimme parin kilometrin verran läheisen kylän rauhaiselle parkkipaikalle, josta löytyi loistava paikka viettää tuleva yö.

Iltakäppäilyllä  nukkumispaikan lähettyvillä.

Pakun sisustuksen korjailua. Pahvilla ja ilmastointiteipillä se hoituu.

8.2. Keskiviikko

Aamulla suuntasimme viimeiselle Garda järvi aktiviteetille. Ajoimme 50 kilometriä järven etelä rannoille, jossa tutustuimme: Sirmione:n -keskiaikaiseen kaupunkiin sekä sen hienoon linnaan: Scaliger Castle:n. Hienoninta tässä 1350 vuoden tienoilla rakennetussa linnassa oli sen muureilla ympäröity satama, jossa Gardan kirkas vesi velloi kauniisti. Linnan lisäksi Sirmionen vanhakaupunki oli sievä ja pieni sekä sokkeloinen kaupunki.

Scaliger Castle.

Linna sekä vanhakaupunki sijaitsivat tämän ohkaisen niemen kärjessä.

Vanhakaupunki.

Nätti Keski-Aikainen satama.

Kun päivän kulttuuri anti oli täytetty, niin seuraavaksi koitti päivän treenit läheisellä ulkokuntosalilla. Teimme käytännössä samanlaisen treenin kuin viimeksikin, eli lihaskunto/juoksu supersarjaa. Päivän viimeinen eteppi oli ajaa reilut 100 kilometriä etelään, lähelle Parma:n -kaupunkia, ja siellä: Torrechiara -linnan kupeeseen, johon jäimme yöksikin. Huomenna aamulla pääsemme sitten tutustumaan itse linnaan.

9.2. Torstai

Aamulla siis linnaan tutustumista. Kiersimme linnaa lähes 360 astetta ympäri, mutta pysyen noin 500 metrin päässä linnasta. Näin ollen saimme ihastella hienoa linnaa sekä sen ympärillä olevia viinitiloja ja peltoja, jotka levittäytyivät kaikkialle ympäristään kumpuilevassa maastossa. Linnaan olisi päässyt myös sisälle, mutta tällä kertaa meihin iski piheys 5 euron hintalapun kohdalla.

Torrechiaran linna.

Linnan kupeessa oli myös muutamia Keski-Aikaisia rakennuksia.

Linnan jälkeen otimme suunnan Välimeren rannikkoa kohti. Matkaa merelle oli vain reilun sadan kilometrin verran. Tälle päivälle ei oikeastaan ollut muita suunnitelmia, joten skippasimme (maksullisen) moottoritien ja ajoimme merelle maisemareittiä myöten. Reitimme kulki: Parco Nazionale dell'Appennino Tosco-Emiliano -luonnonpuiston läpi, joka näin kevättalvella oli vielä hyvinkin luminen. Ajomatkan korkein kohta oli: Passo di Cirone (1266 metriä), jossa etenkin luminen puusto vuoristoisessa maisemassa oli silmää miellyttävää.

Yllättävän luminen maisema vain reilussa kilometrissä.

Maisemaa Passo di Cironelta.

Samalla kun Välimeri näkyi ensimmäistä kertaa, olimme myös saapuneet: Cinque Terre -kansallispuistoon. Tämä kuuluisa puisto koostuu jylhistä merenrantakallioista, metsäisestä vuoristosta sekä tunnetuimpana: viidestä pienestä merenrantakylästä, joidenka rakennukset ovat maalattu pastillin värein. Viittä kylää yhdistää vaellusreitti: Blue trail, joka olisi huomenna tarkoitus vaeltaa. Illalla valitettavasti luimme, että osa Blue trailista on romahtanut maavyöryn seurauksena, joten saa nähdä miten me huomenna reitillä vaelletaan. Tarkoitus olisi kuitenkin päästä näkemään kaikki 5 kylää.

Ihana Vällimeri!

Täksi yöksi parkkeerasimme auton 500 metrin korkeuteen Cinque Terren luonnonpuistoon, ihan vain tien levikkeelle tällä kertaa. Saavuimme yöpymispaikkaan jo 15:30, joten meille jäi mukavasti aikaa tehdä pieni muutaman kilometrin käppäily hienoissa merimaisemissa. Käppäilyn aikana näimme jo muutamia näistä viidestä kuuluisasta kylästä, mutta 500 metrin korkeudesta ne eivät näyttäneet vielä niin hienolta. Muuten iltakävely oli kyllä bueno!

Iltakäppäily viinitilojen lomitse.

Nätit näkymät myös nukkumispaikaltamme.

10.2. Perjantai

Ajelimme auton ensimmäisen kylän: Riomaggiore:n lähettyville jo ennen auringonnousua. Teimme siellä aamupalan ja lähdimme laskeutumaan reilua 200 vertikaalimetriä ensimmäiseen kylään. Emme kerinneet kauaa kävellä, kun italialainen kaveri pysähtyi autolla meidän viereemme ja halusi heittää meidät alas. Kyllä kelpasi, sillä alkumatka kylälle olisi ollut puuduttavan tylsä matka. Riomaggiore on yksi suurimmista kylistä Blue trailin varrella. Kylän pääkatu oli kivannäköinen leveähkö kävelykatu värikkäine rakennuksineen, mutta parhaimmillaan kylä oli vasta sen satamasta, josta kylän värikkäät rakennukset lähtivät nousemaan kallioiseen maastoon.

Riomaggioren katuja.

Kylä satamasta käsin.

Matka seuraavaan kylään: Manarola:n olisi normaalisti ollut helppo 1,5 kilometrin käppäily hieman merenpinnan yläpuolelle rakennetulla väylällä. Maavyörymän takia tämä väylä oli kuitenkin suljettu, joten jouduimme matkaamaan reittiä pitkin, joka nousee merenpinnan tasosta jyrkästi 230 metriin ja sieltä takaisin alas Manarolaan.

Manarola näytti Riomaggioren tyyliin hienoimmalta mereltä päin. Kylän satamasta lähti kivinen väylä rantaviivaa pitkin kohti seuraavaa kylää, ja sen varrelta Manarola oli upea näky.

Manarola seuraavan vaellusreitin alusta nähtynä.

Reitti kohti seuraavaa kylää: Corniglia:a oli niin ikään sortunut ja jälleen kerran edessämme oli jyrkkää nousua. Tällä kertaa vielä reilut sata metriä korkeammalle kuin aikasemmalla käppäilyllä. 5,4 kilometrin matkan aikana merimaisemat ja merenrantakalliot olivat hienoa nähtävää. Tämän lisäksi siniseltä taivaalta paistava aurinko oli suorastaan ihanaa. Cornigliaan saavuttuamme saimme todeta sen olevat vähemmän näyttävä kuin kaksi edellistä. Kiertelimme kylässä hetken aikaa, kävimme syömässä ravintolassa pasta annokset (ensimmäiset Italiassa) ja jatkoimme matkaa seuraavaan kylään.

Corniglia.

Corniglian katuja.

Ei vielä italialainen pasta vakuuttanut. Jenni söi pesto-pastaa ja Joppe simpukoilla.

Kerrankin maavyörymä ei ollut tuhonnut pääreittiä matkallamme. 3,5 kilometrin matka seuraavaan kylään: Vernazza:n olisi pitänyt olla vaelluksen kaikkein rankin matka, jos kaikki pääreitit olisivat olleet auki, mutta tässä tilanteessa se olikin kaikkein helpoin. Reitti nousi kyllä reiluun 200 metriin, mutta ylämäki oli huomattavasti loivempaa kuin vaelluksen ensimmäisillä pätkillä. Tällä matkalla merimaisemat olivat ehkä koko vaelluksen parhaimmat, jonka lisäksi Vernazzan lähestyessä, se näytti oikein näyttävältä vaellusreitin varrelta.

Vaelluksen näteinpiä merimaisemia.

Vernazza oli kaikkein näyttävin ylhäältä päin katsottuna.

Vernazzaan saavuttuamme kävelimme äkkiä sen läpi, ja saavuimme kivenlohkareista koostuvaan rantaan. Siellä valitsimme itsellemme mukavan sekä tasaisen kiven ja nautiskelimme siinä juuri suorittamaamme vaellusta. Emme nimittäin mene viimeiseen kylään lainkaan, sillä (yllätys yllätys) polku myös sinne on käyttökiellossa. Jos sinne oltaisiin kävelty, olisi meidän pitänyt ensin nousta noin 300 metriä korkeammalla kulkevalle autotielle ja kävellä sitä pitkin. Se olisi ollut noin 4 tunnin reissu, joten jätimme väliin. Kivenlohkareella makoillessa keksimme hyvän idean loppu päivälle. Otamma junan takaisin Manarolaan, käymme siellä syömässä, jonka jälkeen odotamme pimeää jotta näemme kylän iltavalaistuksineen.

Vernazza "lepokiven" päältä.

Saavuttuamme takaisin Manarolaan menimme odottamaan auringonlaskua ravintolaan (tällä kertaa pizzaa ensimmäistä kertaa Italiassa). Auringon laskettua saimme todeta, että kyllä kannatti tulla tänne uudestaankin. Valaistuksien kanssa rakennusten värit oikein korostuivat. Manarolasta otimme junan vielä takaisin Riomaggioreen, josta kävelimme vielä viimeisen 30 minuutin rutistuksen takaisin autolle. Antoisa reissu oli, johon kuluikin koko päivä aamusta iltaan. Päivän aikana kilometrejä kertyi yli 15, jonka aikana reilu 1000 nousumetriä. Yöksi ajelimme takaisin samaan paikkaan, jossa nukuimme viimekin yön.

Aurinko laski hienosti merelle.

Manarolan valot.

11.2. Lauantai

Seuraava kohteemme suuntautui jälleen Italian kauniiseen luontoon. Aamupalan jälkeen edessä oli 60 kilometrin siirtyminen: Apuan Alps National Park:n, jossa komeat vuoret kohoavat yli 1500 metriin. Autolla pääsimme nousemaan 800 metrin korkeuteen, jonka jälkeen matka jatkui jalkaisin. Pakkasimme reppuun retkieväät sekä trangian, ja otimme nokan kohti: 1149 metriä korkeaa: Monte Focoraccia:a. Nopeasti autolta lähdön jälkeen ympärillämme alkoi näkyä komiaa maisemaa. Idässä kohosi puiston korkeimpia, hieman lumipeitteisä vuoria ja idässä taas avautui näkymä Välimerelle. Erityismaininta myös vuoriston kasvillisuudesta, sillä vuorilla kasvava vaalea heinikko sekä ruskea kanervikko sopivat maisemaan erityisen hienosti. Luonnonkauneuden lisäksi ihmisen kädenjälki näkyi puistossa vahvasti, sillä tämä alue Italiasta on kuuluisa sen marmorista ja näimmekin useita marmori louhoksia ympäröivillä vuorilla. 

Matkalla luonnonpuistoon pääsimme näkemään myös aivan mahtavia näkymiä.

Jenni puurtaa jyrkkää mäkeä.

Mäet on jo suurimmaksi osaksi suoritettu tässä vaiheessa. Vielä viimeinen tasaisehko rutistus määränpäähän.

Määränpäämme ja vaelluksen korkein kohta tarjosi niin ikään loistavat näkymät, mutta eivät ne hirveästi parantuneet kuitenkaan matkan varren näkymistä. Toki niitä oli ihan kiva ihastella määränpäässä, sillä siellä kokkasimme herkullisen lounaan sekä päiväkahvit. Matkalla takaisin autolla kiersimme vielä toisen vuoren kautta (Monte Carchio 1083 metriä), jonka huipulle emme päässeet, koska pääsy oli estetty jonkun radiomaston vuoksi. Kun tämä tosiasia meille selvisi, niin Joppe tokaisi: "harmi kun emme päässeet huipulle." Ja samaan aikaan Jenni ajatteli: "onneksi ei tarvinnut enää nousta tonne huipulle." :D Tämän pettymyksen/mukavan yllätyksen jälkeen edessämme oli enää lyhyt matka takaisin autolle.

Kokkailua korkeimmalla huipulla.

Takaisin päin ruskean kanervikon ympäröimänä.

Mitähän varten tämä hökkeli on tähän joskus rakennettu?

Marmorilouhoksia.

Luonnonpuistosta jatkoimme vielä toiset 60 kilometriä etelään, jonka aikana saavuimme: Toscana:n auringon alle. Siellä ensimmäinen kohteemme oli: Lucca:n -kaupunki. Perille saavuttuamme kirjauduimme leirintäalueelle, jotta pääsimme pesämään monen päivän vaellushiet pois. Illalla jaksauduimme vielä lähteä kaupungille syömään. Matkalla ravintolaan kerkesimme jo vähän nähdä kaupungin jopa tuhat vuotisia rakennuksia. Hyvältä näytti kaupungin meno jo näin pikaisesti, huomenna sitten tutustumaan paikaan perusteellisemmin. 

Luccan pisin kävelykatu.

Amphiteatteri aukio.

Pizzaa syödessä totesimme, että ehkä taikinassa on se juttu mikä tekee italialaisesta pizzasta niin hyvää.

12.2. Sunnuntai

Ennen Luccan tutkimista oli aika taas suorittaa treeni. Jälleen kerran 1,5 tuntia lihaskunto/juoksu supersarjoja. Sen jälkeen hyödynnettiin lerintäalueen palveluja maksimi paljon käymällä uudestaan suihkussa, ja täyttämällä Rainon vesisäiliöt. Luccan vanhankaupungin jykevien muurien sisällä tutustuimme kaupungin marmorisiin kirkkoihin, hienoihin aukioihin sekä kiipesimme 45 metriseen Guinigi Tower:n. 700 vuotta vanha kellotorni tarjosi mahtavat näkymät kaikkialle kaupunkiin sekä horisontissa kohoavaille vuorille. Kaupunkia katsoessa siitä oikein huokui "vanhuus", kun lähes kaikki rakennukset vanhassakaupungissa ovat vähintään 700 vuotta vanhoja.

Guinigi Towerin huipulta.

Marmori kirkko.

Toinen samaa laatua.

Yksi kaupungin hienoista aukioista.

Seuraavaksi matka jatkui lähes 100 kilsan ajelulla San Gimignano:n -kylään. Aina vain vanhemmaksi menee, sillä tämä kukkulan päällä oleva kylä on perustettu 2300 vuotta sitten. Sen kukoistuksen ajat sijouttuvat 1200 ja 1300 -luvuille, jolloin kaupunkiin rakennettiin parhaimmillaan 72, yli 70 metristä tornitaloa. Tänä päivänä torneja on jäljellä enää 14, mutta jo se määrä oli komea näky kylää lähestyttäessä. Miltähän paikka olisi näyttänyt 72 tornin kanssa? Saavuttuamme perille saimme ikäväksemme todeta, että meneillään on juuri jotkin naamiaiskarnevaalit. Erityisesti lapset olivat pukeutuneet joksikin hahmoiksi, ja kylän kadut olivat tupaten täynnä ihmisiä. Pääsimme tätä hulinaa onneksi pakoon viinikauppaan, jossa pääsi maistelemaan Toscanalaisia viinejä sekä juustoja ja erilaisia leikkeleitä. Kaikki mitä suuhun laitoimme oli todella hyvää, mutta erityismaininta Chianti -punaviinille sekä yhdelle juustoista (ei muisteta enää nimeä). Ei pystytty oikein uppoutumaan kaupungin Keski-Aikaisseen tunnelmaan karnevaalien takia, mutta sen mitä näimme, niin tykkäsimme kovasti. Tämän lisäksi luonto kylän ympärillä oli juuri sitä Toscanaa, mikä Toscanasta tulee ensimmäisenä mieleen. 

Kuva sijainnin jo kertoo. Se on Toscana!

:P Ai, että kun se maistui! :P

Karnevaaliväkeä.

Ei sovi nuo värikkäät örvelöt tänne Keski-Aikaiseen kylään.

Kylän pääkatu.

Siellä niitä torneja kohoaa.

Auringonlaskun aikaan ajoimme vielä 40 kilometrin matkan Siena:n -kaupunkiin, jossa parkkeerasimme auton ilmaiselle parkkipaikalle keskustan tuntumaan. 

Välitietoa Italian seteistä. Hieman zoomaushommia taas vaatii, jos haluaa tarkasti nähdä missä ollaan liikuttu.

13.2. Maanantai

Sienan kaupunki heti ensi siemauksien aikana tuntui siltä, että nämä kaupungithan Italiassa ovat vain toinen toistaan hienompia. Yöpymispaikalta lähdettyämme saavuimme pian näköalatasanteelle, josta pystyi näkemään Sienan vanhaakaupunkia. Korkeat kirkkojen ja katedraalien tornit kohosivat vanhojen tiilirakennuksien seasta hienosti. Näköalapaikalta sukelsimme kaupungin ytimeen, jossa erityisesti suuri kaupungin pääaukio sekä kaupungin katedraalin aukio olivat omaa luokkaansa. Kaupungista paistoi Keski-Aikainen taiteellinen ja arkkitehtuurillinen kilpavarustelu läheisen Firenzen kanssa, sillä Sienan merkittävät rakennukset olivat tupaten täynnä pikkutarkkoja yksityiskohtia veistosten ja maalauksien muodossa. Kolmisen tuntia kaupungissa vierähti, ja sellainen fiilis meille jäi, että tämä olisi reissun tähän asti hienoin kaupunki. 

Siena näköalatasanteelta.

Lisää näkymää tasanteelta.

Kaupungin keskusaukio.

Kaupungin pisin kävelykatu,

Lukuisia yksityiskohtia täynnä oleva katedraali.

Sienasta matka jatkui 40 kilometrin ajelulla etelään, jossa teimme pikapysähdyksen: San Quirico d'Orcia:n -kylään. Itse kylä oli nätti, vaikka nähtävää oli vain yhden, noin 500 metrin kävelykadun verran. Kylä ei kuitenkaan ollut se syy, miksi tänne pysähdyimme. Oikea syy oli kylän ympärillä oleva Toscanan maaseutu. Ennakkotietojen perusteella juuri täällä pitäisi olla sitä kaikkein hienointa Toscanaa, mutta maaseutu eilisen San Gimignanon -kylän ympärillä oli meidän mielestä kuitenkin vähintään yhtä hienoa. Oli miten oli, niin oli kiva pysähtyä vielä viimeisen kerran haistelemaan Toscanan ilmaa.

San Quirico d'Orcian katuja (tai siis käytännössä se yksi ja ainut katu).

Jotain vangitsevaa tässä Toscanan maisemassa on, vai mitä?

Ennen pimeää kerkesimme paahtaa vielä 130 kilometriä etelään, jossa saavuimme 250,000 tuhatta vuotta sitten saammuneen tulivuoren kraatterille. Lago di Vico:n -luonnonsuojelualue sijaitsee tulivuoren kalderassa. Kiehuvan laavan sijaan kalderassa on nykyään nätti järvi, joka on lintubongareiden suosiossa lukuisten lintulajien vuoksi. Saavuttuamme alueelle pääsimme ensiksi päälistelemään kalderaa kraatterin korkeilta reunoilta, jonka jälkeen laskeuduimme kalderaan ja parkkeerasimme auton lähellä järveä. Vasta Turkissa viime reissulla yövyimme ensimmäistä kertaa tulivuoren sisällä, mutta nyt se toistuu heti seuraavassa reissussa. Tästähän meinaa tulla tätä tahtia kohta arkinen asia.

Kraatterin reunamien päältä. Siellä se Laco di Vico -järvi makaa.

Kraatterin pohjalla.

14.2. Tiistai

Uuteen päivään saimme jälleen kerran herätä sinisen taivaan alla. On kelit olleet kyllä jäätävän hyvät koko reissun ajan! Edelleen öisin elohopea painuu pakkaselle, mutta nyt viime päivinä päivälämpötilat ovat käyneet parhaimillaan 15 asteen hujakoilla. Aamupalaa syödessä suunnittelimme vähän reissun seuraavia päiviä. Viimeistään tänä aamuna päätimme, että jatkamme matkaa vielä etelään noin 500 kilometrin verran, jolloin saavumme Napolin -alueelle. Siellä sitten viikon verran reissailua, jonka jälkeen jätämme mantereen ja suuntaamme Sardinia:n sekä Korsika:lle. Aamupalan jälkeen taitoimme matkaa etelään 200 kilometrin verran. Matkalla ohitimme maan pääkaupunki: Rooma:n, ja saavuimme kutakuinkin 100 kilometrin päähän Napolista. Edessämme oli vielä yksi aktiviteetti sekä yöpyminen ennen Napoliin saapumista. Olimme saapuneet: 800 metrin korkeuteen, Parco dei Monti Aurunci -luonnonsuojelualueelle. Alue koostuu kymmenistä, yli 1200 metrin korkeuteeen kohoavasti vuorista, joista valitsimme yyhden kiivettäväksi. Kohteena oli: Cima del Redentore (1252 metriä). Näkymät jo vaelluksen aloituspaikalta olivat huikeat, mutta alkoivat parantua entisestään mitä korkeammalle nousimme. 

Seuraava vaellus sai alkaa.

Kuljimme koko matkan huipulle kuvan oikeassa laidassa kulkevaa aidattua väylää myöten.

Pikkaisen ennen huippua saavuimme tälle kallion sisään rakennetulle kirkolle.

5,2 kilometrin, ja 450 nousumetrin jälkeen olimme saapuneet huipulle. Näkymät Välimerelle olisivat voineet olla paremmat, jos ilma olisi ollut puhtaampi. Sen sijaan kauempana sisämaassa näkyi kaukaisia huippuja, jotka kohosivat pilvien yläpuolelle. Tämä näkymä oli suorastaan vangitseva. Paluumatkan aikana aurinko laski vuorien taa, ja takaisin autolle saavuimme juuri ennen pilkkopimeää. Pimeyden vuoksi meille oli siis helppo päätös jäädä yöksi samaiseen paikkaan. Pääsemmepä vielä huomenaamuna nauttimaan hyvistä näkymistä ennen matkan jatkumista.

Huipulla! Nämä pilvien seasta kurkistavat huiput olivat lempi näkymämme.

Huipulle rakennettu kristillinen monumentti.

Näkymiä pohjoiseen rannikkoa myöten.

Siamilaiset seikkailijat.

Paluumatkalla.

Viimeinen näkymä ennen pimeää.

15.2. Keskiviikko

Takana oli yllättävän lämmin yö, vaikka vietimme sen 800 metrin korkeudessa. Lämmöstä kertoi hyvin se, että aamupalaa kokkailessa emme tarvinneet lämmitystä lainkaan. Tänään taitoimme loput matkasta Napoliin asti. Tai itse asiassa ajoimme kaupungin ohi, sen eteläpuolella sijaitsevaan niemimaahan, jonka etelärannoilla sijaitsee maailmankuulu: Amalfi Coast.

Vaikea keksia mitään parempaa kuin herätä aamulla tällaiseen näkymään.

Niemimaahan saavuttuamme ajelimme heti ensimmäiseksi 1100 metrin korkeuteen, tavoitteenamme vaeltaa niemimaan korkeimmille huipuille (= Monte San Michele:lle 1444 metriä & di Mezzo:lle 1426 metriä). Homma kuitenkin tyssäsi heti alkuunsa, sillä näillä vuorilla oli todella paljon lunta. Yllättävää sinänsä, koska eilen vaelsimme käytännössä samoilla korkeuksilla ja yhtä kaukana merestä, eikä lunta ollut nimeksikään. Vaihtoehtoiseksi suunnitelmaksi valitsimme käppäillä helpohkon vaelluksen: San Michele Arcangelo -kirkolle, joka sijaitsee 1260 metrin korkuisen vuoren päällä. Vaellus sinne kulki myös lumen päällä, mutta matkaa oli vain kolmisen kilometriä, joten se sujui helposti. Vaelluksen parhaat näkymät olivat pohjoiseen, jossa kohosi kuuluisa: Mt. Vesuvius.

Saavuimme niemimaalle.

Kohtalokas Mt. Vesuvius.

Luminen vaellus.

San Michele Arcangelon -kirkon pihalta.

Ennen vaellusta, vasta ajellessamme vaelluksen aloituspaikkaan, näimme tien varrella suuren levikkeen josta oli loistavat näkymät ympäristöön. Vaelluksen jälkeen päätimme ajella takaisin levikkeelle, ja jäädä siihen täksi yöksi. Tämä tarkoitti sitä, että ensimmäistä kertaa reissullamme olimme saapuneet nukkumispaikalle melkein 2 tuntia ennen pimeää, jota meille jäi mukavasti ajanviettoaikaa ulkoilmaan, samalla kun aurinko vielä helli hipiöitämme.

Graalin malja.

Nyt näitä megahyviä yöpymispaikkoja alkoi tällekkin reissulle siunaantua.

16.2. Torstai

Juuri kun tuli kehuttua reissun loistavia kelejä, niin jouduimme heräämään pilviseen aamuun. Kyllähän me tietenkin muutaman pilvisen ja sateisenkin päivän kestämme, mutta nyt säätiedotuksen kuitenkin näyttävät pilvistä keliä ainakin viikoksi eteenpäin. Ei auta kun katsoa miten kelit kehittyy ja jatkaa reissailua parhaamme mukaan. Nyt kun kerta keli ei suosinut tämän niemimaan mahtavien näkymien nauttimiseen, niin ajelimme 40 kilometrin matkan niemimaan etelärannikolle, eli Amalfi Coast:lle ja kirauduimme siellä leirintäalueelle yhdeksi yöksi. Matkan aikana saimme pientä makupalaa siitä, mitä Amalfi Coast voi parhaimillaan tarjota, sillä näin pilvisellä kelilläkin näkymät olivat todella näyttävät. Jos kelit tästä paranevat, niin aijomme vuokrata skootterin ja tulla ajelemaan näitä samoja teitä uudestaan. Rainon kanssa homma ei nimittäin oikein toimi, koska parkkitilaa ei isolle autolle ole oikeastaan ollenkaan ja muutenkin tiet olivat niin kapoiset, että 40 kilometrin matkan ajamiseen mkului aikaa yli tunti. Leirintäalueeelle päästyämme otimme loppupäivän "easysti". Vedimme pienet lihaskuntotreenit ja illalla paikalliseen pizzeriaan herkuttelemaan. 

Ensitunnelmat Amalfi Coastille.

Jo kolmas pizza Italiassa. Yritetään vähentää sitten kun täältä poistumme.

17.2. Perjantai

Täksi päiväksi oli säätiedotuksen mukaan luvattu pilvistä keliä, mutta aamulla meitä odotti kuitenkin positiivinen yllätys. Keli oli osittain pilvinen, mutta juuri Amalfi Coast:n suuntaan näkyi lähes pelkkää sinistä, ja sinne meidän oli juuri tarkoitus mennäkkin. Leritinäalueelta ajoimme vain 8 kilometrin matkan rauhaiselle päättyvälle tielle, ja siellä levikkeelle, johon Raino jäi parkkiin huomisaamuun asti. Raino jäi parkkiin ja me taas lähdimme vaeltamaan Amalfi Coastin suosituimmalle vaelluspolulle, eli: Path of the Gods:lle. Emme aloittaneet vaellusta siitä kohti mistä polku virallisesti alkaa, vaan lähestyimme polkua korkeammalta. Tästä syystä jouduimme ensiksi pudottamaan korkeutta 300 metrin verran, joka tapahtui noin kilometrin etenemisen aikana. Tämän jälkeen näykmät merelle sekä upealle rannikolle paranivat, ja myös polkukin oli tasaisempaa sekä paremmassa kunnossa. Vaelsimme yhteensä 4 kilometrin matkan: Nocelle -nimiseen kylään, jossa ostimme luomumehut ja palasimme samaa reittiä takaisin autolle. Yhteeensä 8 kilometrin matkaan meni aikaa kuutisen tuntia, eli käytännössä koko päivä. Takaisin autolle saavuttuamme ei ehditty muuta, kun laittaa vaelluskamat paikalleen ja katsella auringonlaskua hetken aikaa, jonka jälkeen olikin jo pimeä. Näin ne päivät hurahtavat, mutta ei voi valittaa, kun takana oli jälleen aivan loistava reissupäivä.

Alkumatka kulki metsikössä. Tässä ollaan juuri saapumassa mahtaviin merinäkymiin.

Path of the Gods kuvan etualalla.

Yllättävän epäsosiaalinen jenkki tarjoitui ottamaan tämän kuvan.

Jennin edessä kohoaa tämän niemimaan korkeimmat huiput. Samoille huipuille oli tarkoituksemme kiivetä pari päivää aikaisemmin, mutta vuorien lumitilanne esti nämä aikeet.

Nocelle kylä.

Jenni, sitruuna- ja appelsiinimehu ja lähelle hakeutuva kissa, joka ei kuitenkaan tykännyt kosketuksesta.

Kokkailu tauko.

Tässä yöpymispaikkamme näkymät.

18.2. Lauantai

Jos aamulla olisi ollut hyvä keli, niin oltaisiin vuokrattu tälle päivälle skootteri ja käyty sillä tutkimassa Amalfi Coastin pieniä rannikkokyliä. Valitettavasti päivä oli niin pilvinen, että moinen aktiviteetti ei niin innostanut. Sen sijaan käytettiin tämä päivä lepo- sekä asian hoitelu päivänä. Päivään kuului monta vähän ikävämpää asiaa, kuten pyykinpesu, kaupassa käynti, auton tankkaus, rengaspaineiden tsekkaus ja siirtyminen lähemmäksi Napolin kaupunkia. Onneksi päivälle siunaantui sentään yksi mukava asia, sillä klo. 16:00 olimme varanneet viininmaistelun sekä lounasruokailun Vesuviuksen kupeessa olevalle luomu-viinitilalle. Viinin maisteluun kuului myös lyhyt kierros tilalla, jossa kierroksen pitäjä kehui kovasti heidän luomutuontantoaan sekä vulkaanista maaperää, joka antaa rypäleille paljon ravinteita. Tilalla tarjottava lounas oli ihan hyvää, ei mitään maailman erikoisinta. Samaa oikeastaan voidaan sanoa viineistäkin. 2 valkoviiniä olivat ihan kelpoja, kun taas 2 punaista ollivat lemppareitamme, mutta parempiakin olemme maistaneeet. Yhden punaisen olisimme voineet ottaa matkamuistoksi, mutta 20 euron hintalappu teki päätöksen meidän puolesta, eikä tarvittu ostaa yhtään mitään. Kaiken kaikkiaan siltä mukava reissu. Ainiin: iso plussa tulee siitä, että saimme jäädä viinitilan pihaan yöksi ja samalla saimme käyttöön ilmaisen sähköpaikan, wc:n ja puhtaan juomaveden, jolla täyttää auton vesivarat taas täyteen!

Matkalla saimme ihastella komeaa Mt. Vesuviusta.

Viinitilalla.

Viinitilan 3-ruokalajin lounaan alkupalat olivat herkulliset, mutta tämä pääruoka pasta oli ihan peruskauraa ja jälkiruokakin jätti toivomisen varaa.

19.2. Sunnuntai

Aamulla heräsimme pieneen sateeseen sekä täysin pilviseen keliin. Onneksi olimme varautuneet tähän, suuntaamalla tänään Napoliin. Ajoimme auton kohtalaisen lähelle keskustaa, johon aijoimme jättää auton parkkiin ja jatkaa loppu matkan metrolla. Mieli kuitenkin muuttui saavuttuamme alueelle, sillä alue oli kuin pahamaineinen slummi: roskaa ja graffitteja kaikkialla. Mieleemme tuli kuva Rainosta, josta on renkaatkin viety alta, kun palaamme takaisin keskutasta. Tästä syystä ajoimme auton vartioidulle parkkialueelle, mikä maksoi 2 euroa tunti, mutta eipä tarvinnut ainakaan mietiskellä auton perään. Vaikkakin jouduimme jättämään avaimet parkkipaikan vartialle, sillä autoja pitää mahdollisesti siirrellä asiakkaiden poissa ollessa. Google arvostelut paikasta olivat kuitenkin sen verran hyvät, että uskalsimme lähteä kaupungille sen enempää huolehtimatta.

Metrolla huristeltuamme keskustaan odotimme näkemämme vanhoja, mutta tyylikkäitä ja värikkäitä rakennuksia sekä muodikkaita italialaisia ihmisiä. Sen sijaan homme ei hirveästi slummista muuttunut. Oli toki keskustamaisempaa ohkaisine katuineen ja kadut olivat tupaten täynnä ihmisiä (johtunee varmaankin ainakin osittain sunnuntaista), mutta kaikki oli edelleen hyvin rähjäistä ja rakennuksten seinät olivat töhritty täyteen graffitteja. Kaupungista tuli mieleen enemmän Sao Paolo, tai jokin muu Etelä-Amerikkalainen suurkaupunki. Eipä siinä mitään; tunnelma katukuvassa oli todella aito, aivan päinvastainen turistirysästä, mikä Napolista saattaisi tulla ensimmäisenä mieleen. Ei olisi uskonut, että tästä kaupungista saa näin eksoottisen elämyksen.

Porukkaa riitti sunnuntaina Napolin kaduilla.

Kaupunki päivään mahtui paljon kävelemistä: mm. pitkällä kävelykadulla: Via Toledo:lla, jonka kävelimme päästä päähän sekä ohkaisella ja vanhalla marketti kadulla: Via dei Tribunali:lla, joka tuli niin ikään tutkittua kokonaan. Kaikki tämä kävely aiheutti meille suuren nälän, joka oli hyvä mennä sammuttamaan yhdessä maailman vanhimmassa pizzeriassa: Antica Pizzeria Port'Alba:ssa. Pizzeria on perustettu vuonna 1738, ja voi olla, että se on peräti se ensimmäinen. Asiasta ei ole varmaa tietoa. Varmaa tietoa on kuitenkin se, että pizza oli erinomaista, kuten myös kyytipojaksi juomamme pullo italialaista punkkua. Tämä kaikki kustansi meille 35 euroa, joten ei voida puhua mistään kiskuri hinnoista, mitä tällainen perinnepaikka voisi vaikka turisteilta veloittaa.

Kohtalaisen hieno ostoskeskus Via Toledon varrella.

Napolin keskusaukio.

Antica Pizzeria Port'Alba.

Kyl Italiassa osataan.

Napolin katedraali.

Joppe onkin aina miettinyt miksi kaikki haluaa häntä. Nyt se vihdoin selvisi.

20.2. Maanantai

Illalla meillä oli pieni Jaakobin paini siitä, mitä tänään tekisimme? Säätiedotusten mukaan vaikuttaisi siltä, että tämä päivä on viimeinen päivä, jolloin Napolin alue tarjoaa meille hyvää keliä ennen kun lähdemme jatkamaan matkaa. Vaihtoehtoina olivat: Vesuviuksen valloitus, tai Capri -saaren tutkiminen. Molemmissa vaihtoehdoissa oli omat hyvät puolensa, mutta valintamme osui pienehkön, Napolin edustalla sijaitsevan saaren (= Capri) tutkimiseen. Ajattelimme, että Capri tarjoaa meille enemmän kokonaiselle päivälle, kuin yksi tulivuori voisi tarjota. Valintamme tarkoitti hieman epämukavuuden sietämistä, sillä herätys oli jo klo. 6:00, jonka jälkeen matkustelua ensin autolla, sitten ratikalla ja lopuksi vielä 50 minuutin laivamatka. Saarelle saavuimme vasta 10:30. Ensivaikutelma laivasta poistuttaessa saaren dramaattisille, merestä nouseville satojen metrin korkuisille kallioille oli se, että kaikki vaivannäkö oli tämän arvoista.

Napoli jäi taakse. 

Say hello to my little island.

Ensitöiksemme Caprissa (saaren nimi sekä sen pääkaupunki) vuokrasimme skootterin, sillä mikä olisikaan sen parempi kulkuneuvo luonnonkauniilla saarella? Ensimmäinen kohteemme oli saaren lounaisnurkassa sijaitseva hieno majakka sekä sitä ympäröivä luonto. 

Tie lähti heti nousemaan vuoren rinteitä ylös.

Kuvan oikeassa laidassa vilkuttaa saaren hurjin skodekuski.

Saavuimme ensimmäiseen kohteeseen.

Näkymää majakalta.

Majakalta matka jatkui: Anacapri:n -kaupunkiin, joka on käytännössä toinen, saaren kahdesta kaupungista. Lähes kaikki ravintolat koko saarella ovat vielä kiinni näin low seasonina, mutta löysimme yhden avonaisen paikan, jossa saimme mahat täytettyä. Energiavarat täynnä oli hyvä suunnata saaren korkeimpaa huippua kohti (= Monte Solaro (589 metriä)). Matka starttasi metsäissä maastossa, jossa kävelimme noin 1,5 kilometriä. Ainoastaan 80 vertikaalimetrin päässä huipusta metsä väistyi, ja edessämme avautui huippu näkymät Capri (kaupungin) sekä Amalfi Coastin suuntaan. Samaan aikaan pystyimme myös näkemään Mt. Vesuviuksen sekä Napolin kaupungin. Tovin näkymiä ihasteltuamme jatkoimme matkaa korkeimmalle huipulle. Huipun lähestyessä, lähestyi sitä meidän lisäksi myös pilvet, ja sinne saavuttuamme näimme oikeastaan samat näkymät sieltä, kuin alempaakin. Pilvet nimittäin peittivät näkymät Anacaprin suuntaan täysin. Hienoin juttu huipulla oli: lähes 600 metrin pystysuora pudotus mereen, joka näyytti aika hurjalta, jopa meidän kokeneidenkin vuorisamoojien mielestä.

Jenni ja Monte Solaro kuvan keskellä.

Italian hyppykuva. Vähän ikävä, kun jätettiin hatut autoon skootterilla ajelun vuoksi. Tässä tää nyt kuitenkin on. Ilman hattua...

Saavuimme huipulle! Tässä huima, lähes 600 metrin pudotus mereen.

Vuoren jälkeen huristelimme skootterille vielä saaren etelärannikolle, jossa ihanan rauhaisa tunnelma turkoosin veden, sekä massiivisten kallioden kanssa tekivät tästä mahtavan paikan lopettaa Caprin tutkiminen.

Skode kaverukset.

Ihana merenranta.

Takaisin autolle saavuimme vasta klo. 20 maissa, joten emme enää muuta tehneet, kun ajettiin auto jonkinlaisen urheilukeskuksen pihaan ja jäimme sinne nukkumaan. 

Hei hei Capri!

21.2. Tiistai

Elättelimme vielä eilen illalla toiveita, että tänään olisi hyvä keli ja voisimme kiivetä Vesuviuksen päälle. Aamun sää tappoi ne ajatukset kuitenkin lopullisesti, sillä ulkona näkyi pilvinen ja sumuinen sää. Jätimme viime Napoli käynniltä yhden alueen kaupungista katsomatta, joten päätimme tänään lähteä sinne. Kyseessä oli: Vomero:n -kaupunginosa, joka toimii "kaupungin kattona" korkean sijaintinsa vuoksi. Pilvisen kelin vuoksi emme kuitenkaan suunnanneet sinne heti, sillä toivoimme, että keli iltaa kohti vähän kirkastuisi. Sen sijaan kiertelimme keskustassa ja kävimme maistelemassa italialais syntyistä capuccinoa kivassa kahvilassa. Sieltä matka jatkui (luonnollisesti) Di matteo -pizzeriaan, joka oli selvästi ylpeä siitä, että Bill Clinton on käynyt siellä pizzalla. Tämä pizzeria on perustettu vasta 100 vuotta sitten, mutta oli saanut parhaat Google arvostelut kaikista Napolin lukuisista pizzerioista. Eikä suotta, sillä pizza oli hyvää ja hinnat jälleen huokeat.

Kovia on Napolin pojat töhrimään.

Kahvia ja blogin päivitystä.

Tiedetään, että pizzaa menee likaa, mut nyt ollaan kuitenkin Napolissa!

Noin tunti ennen auringonlaskua nappasimme metrokyydin vihdoin sinne Vomeroon. Saavuttuamme ostimme jäätelöt, ja menimme katsomaan Napolia yläilmoista. Näkymä oli erityisen laaja ja hieno, mutta kyl se Vesuvius olisi tehnyt siitä suorastaan täydellisen. Nyt näimme vain vuoren juurta, mutta sen huippu pysytteli piilossa. Viivyimme Vomerossa pimeeseen asti, jonka jälkeen nappasimme metron takaisin autolle ja ajoimme samaan paikkaan viettämään tätä yötä, kun kaksi edellistäkin, eli sporttikeskuksen pihaan.

Aurinkokin päätti näyttäytyä tänään.

Gelato. ;P

Napoli näköalapaikalta.

Napolin kaupunki oli positiivinen yllätys! Odotimme tavanomaista Eurooppalaista suurkaupunkia, jossa keskellä on vanhakaupunki ja sitä ympäröi modernimpi uusikaupunki. Napolissa ei ollut varsinasita vanhaakaupunkia laisinkaan, vaan koko paikka oli sekoitus vanhaa ja modernia yhtäaikaa. Kaupungista ei myöskään löytynyt Eiffel tornin tai Big Benin kaltaisia maailmankuuluja nähtävyyksiä, vaan ihan kaupungin tavalliset kadut olivat se nähtävyys. Aito ja kaottiinen meininki voittaa teennäisen ja instaselfie supernähtävyyden mennen tullen.

Manner-Italian ajelut kokonaisuudessaan. 

22.2. Keskiviikko

Tänään vaihdamme maisemaa pitkästä aikaa. Lautta kohti Sardinia:n Cagliari:a lähti Napolin satamasta kello 19:00. Ennen laivan lähtöä "hyödynsimme" takuuvarman suihku mahdollisuuden laivalla, treenaamalla tutun lihaskunto/juoksu supersarja-setin. Ensimmäistä kertaa pystyi treenaamaan ihan t-paitasilleen. Treeniä lukuunottamatta otimme päivän rennosti.

Kohtuu kokoinen Välimeren risteilijä odotti myös lähtöä Napolin satamassa.

Ei haluttu maksaa laivan kalliita aterijoita, joten pakattiin mukaan pik´nik eväät. Eikös näytäkin hyvältä?

23.2. Torstai

Kello 10:15 starttasimme Rainon Sardinian maaperällä. Matka kuitenkin tyssäsi nopeasti. Tullivirkailijat pysäyttivät meidät ja halusivat laittaa huumekoiran haistelemaan auton läpikotaisin. Näyttikö suomalainen pariskunta, vähän rähjäisessa pakussa jotenkin epäilyttävältä? No, koira ei mitään tietysti löytänyt, ja päästiin pikaisesti jatkamaan matkaa. Cagliari oli reissumme eteläisin kohta, joten tästä eteenpäin matka jatkuukin pääpiirteittäin pohjolaa kohti. Ensimmäinen matkamme Sardiniassa kulki 130 kilometrin matkan saaren itäisen rannikon tuntumassa. Luonto matkan aikana säväytti kauneudellaan. Metsäiset vuoret ruskeine kallioisine huippuineen, sekä lukuisat viiniköynnökset olivat miellyttävää katseltavaa. Tällaista maastoa ei Manner-Italiassa näkynyt. Toinen asia mikä poikkasi mantereesta, oli rauhallisempi liikennekulttuuri. Mantereella italialaisten oli ohitettava edessä ajava mahdollisimman nopeasti, jos se ei ajanut vähintään 30 km/h ylinopeutta. Ohitus tapahtui yleensä vielä "toivotaan toivotaan" -taktiikalla, eli aika isolla riskillä. Toinen ärsyttävä piirre italialaisten ajotyylissä oli se, että "Stop" -merkin takaa kiilattiin eteen surutta, vaikka vain muutaman sekunnin odotukselle voisi kääntyä tyhjälle baanalle. Täällä Sardiniassa, ei ainakaan ensimmäisen 130 kilometrin aikana näkynyt yhtään holtitonta ohitusta, ja perässä ajavat autot pitivät edes jonkinlaista turvaväliä, vaikka siinä asiassa olisi kyllä täälläkin parannettavaa.

Ensimmäinen "maistiainen" Sardinian luontoon. Todella "herkullista".

Ajomatkan luonto oli sen verran kaunista, jonka lisäksi päivän kelikin oli oikein miellyttävä, niin olihan se lähettävä tutustumaan luontoon vähän lähempää. Lähdimme nousemaan rannikon tuntumassa kohoavaa: Punta Cartucceddu -vuorta (570 metriä). Matka vuorelle kulki tasaisesti nousevaa polkua pitkin, joka kulki meren sekä kohteenamme olevan vuoren välissä. Täten näköalat merelle olivat hyvät heti vaelluksen alusta asti.

Ensimmäinen vaellus Sardiniassa alkoi.

Tasaista kiipeämistä rinnettä ylös.

Pääsimme niin korkealle, että näimme ensimmäiset näkymät myös pohjoiseen.

Noin 3 kilometrin, ja 250 nousumetrin jälkeen lähdimme nousemaan metsäistä rinnettä pitkin huipulle. Metsän loputtua olimme saapuneet 520 metrin korkuiselle huipulle. Vuoren korkeimmalle huipulle olisi siitä pisteestä ollut vielä noin 300 metrin matka vaikeakulkuisessa maastossa. Kello oli siinä vaiheessa jo 17:10, aurinko laskee 18:10, niin päätimme kääyntyä takaisin, jotta saisimme taittaa paluumatkaa mahdollisimman pitkään ennen pimeän tuloa. Valoisan aikaan kerkesimme onneksi taittamaan kaikkein haastavimmat kohdat, ja pimeälle jäi vain noin kilometrin matka. Vaelluksen jälkeen starttasimme vielä auton, mutta ajomatkaa ei onneksi ollut enää nimeksikään. Vain kilometrin päässä oli iso hiekkaparkkipaikka, johon saimme parkkeerattua Rainon täksi yöksi.

Metsän loputtua näimme loistavat merinäkymät jälleen. Siinä vaiheessa oli hyvää pitää kokkailu tauko.

Näkymät vaelluksen korkeimmasta kohdasta.

Vielä olisi useampi kilometri jäljellä ja aurinko on jo melkein laskenut.

24.2. Perjantai

Se ois taas välipäivän aika. Rennon aamun jälkeen täytimme Rainon vesivarat, ostettiin grillausvärkkejä ja ajettiin 50 kilometriä pohjoiseen. Täten saavuimme pitkälle: Lido delle Rose -rannalle grillailemaan sekä pelailemaan pallopelejä. Päivän lämpötila oli pertäti 19 astetta, minkä vuoksi grillata pystyi ihan shortseissa ja t-paidassa (ja tällä tarkoitetaan Joppea). Itseasiassa päivän sää oli ehkä vähän liiankin hyvä, sillä säätiedotus lupasi tälle päivälle toki lämmintä, mutta täysin pilvistä keliä. Tästä syystä päätimme "vain" grillata, emmekä lähteneet nauttimaan Sardinian näkymistä. Grillatessa kuitenin tajusimme, että yllämme on lähes sininen taivas ja viereiset vuoret näyttävät todella hyvältä. Toivottavasti viikonloppu jatkuu samanlaisena, jotta tällä "hukatulla" päivällä ei menetetty mitään. Kaikesta huolimatta päivä oli mahtava ja grilliruoat miltei suussa sulavia.

Lido delle Rose ranta. Taustalla kohoavat: Supramonte di Baunei -luonnonpuisto, joka ainakin lähtökohtaisesti on Sardinian ykköskohteemme.

Siinä kaikki grillattavat, ja pakussa keittyy kilon verran perunaa. Ei syöty kaikkea tätä, vaan kokkasimme ruokaa valmiiksi myös tuleville päiville.

Luonto rannan ympärillä oli täyttä timangia.

Lovely.

Sen verran lämmin päivä, että tarkeni käydä uimassakin.

25.2. Lauantai

Sateita luvattu koko päivälle, ja kun suunnitelmamme tälle päivälle oli nauttia luonnosta, niin edessämme oli pulma. Aamulla pähkäilimme erilaisia vaihtoehtoisia suunnitelmia: mitä tänään tehtäisiin? Juuri kun jonkinlaiset suunnitelmat olivat laadittu, niin sade lakkasi. Keli oli edelleen pilvinen ja sateisen näköinen, mutta päätettiin silti lähteä kokeilemaan onneamme. Ensimmäinen kohteemme Supramonte di Baunein puistossa oli 669 metriä korkea: Monte Oro. Lähtökorkeutemme vuorelle oli 450 metrin paikkeilla, joten urakka oli enemmän aamupalan sulattelemis jumppa, kuin kunnon vaellus. Vuoren huipulle talsimme noin 45 minuutissa, ja saimme nauttia hienoista meri, tasanko ja vuoristo näkymistä. Erityisen hienon näkymästä teki tylpän peikonhampaan muotoinen vuori: Monte Scoine (647 metriä).

Monte Oro lähestyy.

Huipulla.

Uskomatonta, mutta vuori oikeasti vähän liikkui.

Takaisin autolla ajelimme uudestaan meren pinnan tasolle: Pedra Longa -nimisen, merestä nousevan vuoren (128 metriä) juurelle. Vuoren päälle olisi mennyt jonkinlainen polku, jota yritimmekin nousta, mutta loppua kohti olisimme tarvinneet köysivarmistusta, sillä homma alkoi mennä turhan hurjaksi. Siitä huolimatta meri- ja vuoristonäkymät jo huipun alapuolelta olivat ensiluokkaisia. 

Näkymiä Pedra Longan juurelta.

Kuvan korkein vuori on: Punta Giradili.

Siinä Pedra Longa vuori.

Vielä olisi ollut valoista aikaa jäljellä noin kolme tuntia, mutta nyt se sade sitten alkoi. Ajelimme Supramonte di Baunei puiston ytimeen, noin 400 metrin korkeuteen odottelemaan, että sade lakkaisi. Hengailimme autossa 17:30 asti, jolloin sade hieman hellitti ja kävimme kiertelemässä lähimaastoja. Samalla huomasimme, että alueella on yöpymiskielto sakkojen uhalla, joten lähdettiin ajamaan hämärällä vielä toiseen paikkaan. Lopulta jäimme yöksi rauhaisalle levikkeelle, puiston vieressä kulkevan isomman tien varteen.

Aivan kuin jokin taikametsä.

26.2. Sunnuntai

Aamulla ulkona meitä odotti todella terävä näkymä. Eiliset sateet ja koko yön puhaltanut tuuli oli puhdistanut ilmaa niin, että harvoin näkee niin kirkasta näkymää. 

Nukkumispaikkamme oli todella hieno.

Tällä aamupalalla ollaan aloitettu lähes kaikki aamut reissun aikana.

Tämän päivän suunnitelma oli jälleen kerran suunnata Supramonte di Baunein puistoon. Siellä kohteenamme oli: Punta Giradili -vuori (732 metriä) sekä timantti aarteen etsiminen, mutta siitä lisää myöhemmin. Matkaa vuoren huipulle oli aika tasan 5 kilometriä. Matka oli siis kohtuullisen pitkä, mutta hommaa helpotti se, että suurimmaksi osaksi koko puisto on vain tasaista maastoa 400-700 metrin korkeudessa, mikä sitten laskeutuukin pystysuorasti mereen. Matkan ensimmäiset 3 kilometriä kulkivat hiekkatietä pitkin ja metsikön keskellä. 

Legendan mukaan puistoon on kätketty muinainen läpinäkyvä aarre, joka voisi viitata timantteihin. Tänään emme siis pelkästään metsästä täydellisiä näköaloja, vaan myös äkkirikastumista. Ensimmäinen vihjeemme aarteesta oli se, että se voisi majailla paikallisten asukkien rakentaman oudon kodan lähellä. 3 kilometrin kävelyn jälkeen löysimme kodan sekä hienot merinäkymät kodan vierestä, mutta aarretta emme löytäneet.

Nätit näkymät.

Ja outo kota.

Ei tuoreita aarteenmetsästäjiä kuitenkaan yhdellä pettymyksellä nujerreta, vaan kävelimme syvemmälle puistoon ja uusien vihjeiden perään. Seuraavaksi matka jatkui noin kilometrin hiekkatietä myöten, jonka jälkeen siirryimme tasapainottelemaan veitsenterävien kallioiden päälle. Noin 700 metriä vaikeakulkuista maastoa, jolloin saavuimme ensimmäistä kertaa puiston reunalle, josta pudotusta mereen oli yli 700 metriä. Yksi vihje aarteen sijainnista oli juuri tällaiset pystyjyrkät kalliot, jonka reunalla aarre voisi majailla. Aarteesta emme valitettavasti vieläkään nähneet jälkeäkään, sen sijaan edessämme avautui yksi elämämme parhaista merinäköaloista!

Noin kilometri ennen merinäköaloja metsäinen maasto muutui paljaaksi kallioksi.

Siellä merinäkymät näkyvät jo, mutta missä aarre?

Nyt on kyl hieno!

Tästä blogistahan tuli saari hyppy kuvallinen. Ensimmäinen hyppy Caprilla ja toinen Sardiniassa. Tulisikohan vielä kolmas? Ei kyl uskalla toivoa, ettei tuu pettymystä.

Mies ja meri.

Paluumatkan taitoimme osittain pettyneinä, mutta osittain tyytyväisinä mahtavan retken vuoksi. Takaisin autolle saavuttuamme näimme jotain kimmeltävää Rainon eturenkaan edessä. Aarre oli vihdoin löytynyt! Yksi vihje olikin, että aarre saattaisi sijaita harmaan ison moottorisoidun laitteen edessä, mutta emme ymmärtäneet vihjeen tarkoitusta ensimmäistä kertaa sitä lukijessa. Eikä oikein ymmärretä vieläkään, mutta tärkeintä on kuitenkin se, että aarre vihdoin löytyi.

Lähdimme takas päin.

Aarre oli kuin olikin timantteja! Tässä vain pieni osa valtavasta aareesta. Olemme rikkaita!

Vaelluksen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa pohjoiseen. Matka kulki Supramonte di Baunein puiston länsilaitaa kiertäen. Näkymät koko matkan ajan olivat aivan fantastiset. Ainut miinus oli vain se, että heti rannikolta lähdettyämme, alkoi yllämme roikkua uhkaavia pilviä. Ei keritty kauaa ajaa, kun alkoikin jo sataa. Jonkin aikaa sadetta jatkui, jonka jälkeen se lakkasi. Samalla päätimme tehdä vielä yhden pikku vaelluksen: Arco Suttaterra -nimiselle luonnon muokkaamalle sillalle. Matka kohteeseen ei ollut pitkä, mutta kuitenkin niin pitkä, että sade kerkesi alkaa uudestaan. Ei me nyt ihan läpimäriksi kastuttu, mutta ei kyllä näkymistäkään päästy nauttimaan.

Arco Suttaterran silta.

Illaksi ajelimme vielä: Cala Gonone:n -rannikkokaupunkiin. Kaupunki elää selvästi turismista, sillä se oli kuin aavekaupunki. Ajattelimme mennä syömään kaupungissa ollessa, mutta päädyttiinkin lopulta ajamaan takaisin vuoristoon, jossa yksi ravintola oli avoinna. 

Cala Gononen rantaraitti oli kyllä tunnelmallinen kävellä.

27.2. Maanantai

Meinaa taas sateet puskea päälle sillä lailla, että joutuu tekemään kompromisseja sekä suunnitelman muutoksia. Heti aamusta tämä asia tuli käytäntöön, kun iltapäivälle oli luvattu sateita, ja tarkoitus olisi ehtiä tekemään noin 5 tunnin vaellus ennen sitä. Tästä syystä herätyskello oli asetettu herättämään meidät tekemään aamupalaa klo. 6:00, jonka jälkeen lähtö kohti: Cala Luna:n -rantaa sai alkaa.

Aurinko oli juuri noussut kun vaellus alkoi. Aamun sarastaessa meri sekä vuoret olivat kauneimmillaan. Hypättyämme pakusta ulos pääsimme ihastelemaan tätä näkymää saman tien. Vaelluksen alettua homma oli kuitenkin toinen, sillä seuraavat 2 tuntia ja 5,5 kilomeriä kuljimme lähinnä metsän keskellä kulkevaa polkua pitkin, eikä hinoja merinäkymiä päässyt ihastelemaan ennen määränpäätä.

Päivä ei voi olla huono jos se alkaa tällä näkymällä.

Cala Lunan rannalta odotimme paljon, ja ne odotukset se kyllä palkittiin. Vuorien välissä oleva, noin 400 metrin levyinen ranta oli kauttaaltaan mahtava näky, mutta parasta siinä oli kalliossa oleva luola, jonka sisältä katsoessa luolan suu oli kuin elokuvateatterin valkokangas, josta meri sekä sininen taivas näyttivät täydellisiltä.

Vaellus Cala Lunalle kulki metsässä, mutta mahtui matkalle tällainen luola.

Cala Lunan ranta.

Cala Lunan luola.

Ja paras näkymä luolan sisältä.

Mahtavan aamu vaelluksen jälkeen aloitimme matkan kohti Sardinian luoteis-rannikkoa. Tarkoituksemme oli yöpyä erään hotellin pihassa, jossa oli mahdollisuus päästä suihkuun ilmaiseksi, jos ostaa ravintolasta illallisen. Paikkaa oikein mainostettiin sillä, että se on aina auki. Kuitenin sinne saavuttuamme meille sanottiin, että se on kiinni. Paikan omistaja olisi kuitenkin antanut meideän jäädä heidän parkkipaikalle yöksi, ja suihkukin olisi järjestynyt törkeään: 10 euron/per. henkilö hintaan. Meidän vastaus on helppo arvata: "ei kiitos!" Hotellin parkkipaikalla keksimme nopeasti uuden suunnitelman. Päätimme ajaa vielä 80 kilometriä luoteeseen, jolloin saavuimme mahtavaan maatilamajoitukseen (= Agriturismo Satanchitta). Siellä onnistui kaikki. Pääsimme suihkuun taas monen päivän tauon jälkeen, jonka lisäksi pääsimme nauttimaan aidosta sardinialaisesta monen ruokalajin illallisesta, joka oli loihdittu tilan omista antimista (mukaan lukien tilan oma viini). Aivan mahtava kokemus, jota maaatilan ystävälliset omistajat ainoastaan paransivat.

Maatilan lähellä oli tämä hieno tekojärvi.

Maatilan illallisen ensimmäiset ruokalajit.

28.2. Tiistai

Aamu alkoi maatilan aamupalalla, joka valitettavasti kalpeni kyllä kirkkaasti eiliselle illalliselle. Aamupala koostui lähinnä makeista leivoksista, mitkä suorastaan yököttivät meitä, jotka ovat aloittaneet reissun kaikki muut aamut aidolla suomalaisella kaurapuurolla (jota Suomesta lähti jälleen mukaan reilut 10 kiloa)!

Jälleen kerran säätiedotus näytti sateita tälle päivälle, mutta sateet näyttivät kuitenkin painottuvan aamupäivälle. Aamulla satoikin jonkin verran, mutta saavuttuamme päivän ensimmäisen kohteeseen: Bosa:n -pieneen kaupunkiin, oli sade onneksi loppunut. Bosan visiittimme oli lyhkäinen, mutta lyhkäisessäkin ajassa kerkesimme käppäillä pikku kaupungin kadut, sekä nousemaan linnan kukkulalle. Itse linna oli kiinni, mutta kukkulalta oli hyvät näkymät kaikkialle ympäristöön. Parasta kaupungissa oli: linnan kukkulan edustalla sekä joen rannassa olevat värikkäät rakennukset. Ne olivat erityisen hienot joen toiselta puolelta katsottuna, jolloin rakennusten värit heijastuivat hienosti veden pinnasta.

Bosa.

Kaupungin värikkäät rakennukset joen vieressä.

Linnan kukkulalta.

Epävakaisen sään takia ajattelimme tutkia tänään vielä toisen kaupungin. Bosasta ajelimme 46 kilometriä: Alghero:n -kaupunkiin hienoa rannikkotietä myöten. Noin puolessa välissä matkaa päivän sateet jatkuivat, mika oli erityisen harmi, sillä näkymät merelle olisivat olleet todella hienot. Algheroon saavuttuamme sade edelleen jatkui, vaikka aamun säätiedotuksen mukaan ei näin olisi pitänyt olla. Jäimme autoon reiluksi tunniksi lepäilemään ja odottelemaan, että sade lakkaisi. Ei se ihan kokonaan loppunut, mutta hellitti sen verran, että lähdimme kävelemään reilun kilometrin matkaa vanhaankaupunkiin. Se oli ihan kiva Keskiaikainen kaupunki, mutta ei mitänkään massasta erottuva. Toki masentavalla säällä on aina oma vaikutuksensa tunnelmaan. Kävellessämme takaisin autolle sade jälleen kiihtyi ja kasteli meidät kohtuu pahasti. Silloin meille riitti! Ostettiin paikallisesta Lidlistä herkkuja ja ajeltiin läheiseen niemimaahan: Parco di Porto Conte:n viettämään tulevaa yötä, sekä syömään ostamiiamme herkkuja. 

Matkalla Algheroon pysähdyimme kokkailemaan lounasta. Silloin sade ja pilvet eivät vielä olleet kerinneet pilata näkymää.

Algheron katuja.

Tämä tyylikäs katapultti vartioi kaupungin rannikkoa.

Aika kivat valkosipuli patongit ja naudanliha suikaleet kokkasimme pakussa sadekelin masennukseen.

1.3. Keskiviikko

Aamun säätiedotus onneksi piti paikkansa ja heräsimme auringonpaisteeseen. Tai oikeastaan Joppe heräsi ja lähti kiipeämään viereisille kallioille, kun Jenni taasen jäi vielä pakuun nukkumaan. Joppe kiipesi noin 200 metriä nukkumispaikkaamme korkeammalle, josta Sardinialaiseen tyyliin kalliot laskeutuivat pystysuorasti mereen. Todella kiva parin tunnin aamulenkki, jonka jälkeen aamupuuro maistui erityisen hyvältä.

Mahtavat merenrantakalliot.

Aina kiva herätä näin upeasta paikasta niin, että on saapunut sinne pimeällä eikä tiedä mikä aamulla odottaa.

Pienen pieni Raino näkyy jylhien kallioiden päällä kuvan keskellä.

Näitä teitä pitkin kelpaa ajella.

Aamupalan jälkeen meidän oli tarkoitus käydä tutustumassa niemimaalta löytyvään: Grotte di Nettuno -luolastoon. Luolat olivat kuitenkin rankan merenkäynnin vuoksi suljettu, mikä ihmetytti meitä, sillä ei merenkäynti ollut mitenkään erityisen kovaa ja muutenkin mitä se luolastoon vaikuttaa? Tämän sijaan käytiin katsomassa vanhaa Keski-Aikaista vartiotornia, joita pystytettiin ympäri Sardinian rannikkoa 105 kappaletta vuosien 1500 ja 1800 välillä. Tornit on pystytetty niin, että jokaisella tornilla on näköyhteys seuraavaan ja näin ne pystyivät viestittelemään toisille vihollisen nähtyään. Torneja rakennettiin kolmea eri kokoa. Meidän näkemämme torni oli näistä kolmesta keskikokoisin, eli 13 metriä korkea ja 10 metriä leveä. Tällainen torni miehitettiin käytössä ollessaan: komentajalla, kolmella sotilaalla sekä kahdella tykillä, viidellä kiväärillä sekä kolmella pienemmällä tykillä. 

2 tornia bongattu (kuvan vasemmassa laidassa näkyy yksi). 103 jäljellä...

Torniin tutustumisen jälkeen katsoimme säätiedotusta, joka näytti jälleen runsaita sateita tuleville päiville, mukaan lukien tämä ilta. Meillä oli lauttamatka varattuna perjantaille Korsikalle, mutta kokeilimme huvikseen voisiko matkan vaihtaa jo tälle päivälle. Sehän onnistui ja lähdimme kiiresti ajamaan kohti: Santa Teresa Gallura:n -satamaa, sillä lautan lähtöaika oli jo kolman tunnin päästä, ja meillä oli edessä 140 kilometrin ajomatka. Tiet satamaan olivat hitaita ja mutkaisia, mutta kerkesimme kuitenin kevyesti perille, sillä lauttaa alettiin lastata vasta 30 minuuttia ennen lähtöä. Niin sitä sitten saavuttiin Korsikan Bonifacio:n pari päivää suunniteltua aikaisemmin.

Sardinian ajelut. Saa taas karttaa vähän zoomailla, josa haluaa saada kunnolla selvää.

Tänään emme olleet syöneet muuta kuin aamupalan sekä muutamat leivät ja kello näytti jo 17:00. Emme kuitenkaan raaskineet kovasta nälästä huolimatta mennä heti syömään, sillä pimeä tulee nopeasti ja halusimme tutkia vielä hienon näköistä Keski-Aikaista kaupunkia ennen sitä. Paras pala kaupungista oli itse asiassa sen ulkopuolella. Kaupunki on rakennettu suoraan merestä nousevan kallion reunalle, jonka vuoksi se näyttää todella hienolta kauempaa katsottuna. Itse kaupungin kadut olivat näin low seasonina täysin autiot, eikä siellä oikein ollut mitään nähtävää. Ei mitään nähtävää, eikä myöskään mitään syötävää. Täten päädyimme käymään vielä kaupassa ja kokkailemaan ruoan itse, ennen kuin pääsimme syömään. 

Bonifacion jylhät kalliot.

2.3. Torstai

Myös Korsikalle on luvattu sateita tälle sekä huomiselle päivälle. Sen verran alkoi sateet ärsyttää, että päätettiin varata Airbnb -asunto kahdeksi yöksi, ja jatkaa pakuilua sen jälkeen. Asunto sijaitsi: Porto-Vecchio -nimisen kaupungin läheisyydessä, noin 40 kilometrin päässä Bonifaciosta. Asuntoon pääsi kirjautumaan vasta klo. 15:00, mutta onneksi päivän sateittenkin oli määrä alkaa vasta samoihin aikoihin. Ennen asuntoon linnouttautumista käytiin tutkimassa Porto-Vecchio, josta ei oikein ole mitään mainittavaa. Kaupungin lisäksi käytiin myös vetämässä pieni leuka treeni, sekä kunnon kauppareissu asunto päiviä varten. Päivän sateet alkoivat oikeastaan niin täydellisesti kuin voivat, sillä juuri kun oltiin saatu kaikki kamat asunnon sisään, niin alkoi sataa oikein urakalla. 

Porto-Vecchion keskusta.

Tehtiin illalliseksi tällainen tapaspöytä.

3.3. Perjantai

Tämä päivä nautittiin asunnon tuomista mukavuuksista, eikä lähdetty käymään missään. Aamiaiseksi tehtiin kunnon herkku setti, kuten myös lounaaksi sekä illalliseksi. Ruokailujen väliin kuului tietysti kova treeni asunnon pihalla. Säätiedotukset lupailivat pelkkää sadetta tälle päivälle, mutta sateet tulivatkin jo aamupäivän aikana, eikä iltapäivällä satanut enää tippakaan. Vähän turhaan tuli siis kaksi yötä asunossa vietettyä, mutta saatiin ainakin kunnon lepo tähän väliin reissua, ja huomenna tutumpi reissutyylimme jatkuu jälleen.

Siinä on aikalailla meidän lemppari aamupala. :p

Reissuillamme yritämme tutustua reissumaihin monilla erillä tavoin. Eniten tutustuminen painottuu aina asioihin, joista olemme kaikkein kiinnostuneimpia. Kaikista kiinnostavin elementti maista on: yllätys yllätys: luonto ja sen geologinen historia. Toisena tuleekin reissu kohteen ruoka sekä juoma. Tutustutaanpa tähän asiaan vähän enemmän. Viimeiset kolme reissuamme ovat kaikki suuntautuneet suuriin viinin tuottaja maihin. Kolme edellistä reissuammehan suuntautui: Espanjaan, Itä-Eurooppaan sekä nyt Italiaan ja Ranskaan. Tästä johtuen meille tuli mieleen kysymys. Mitkä maat maailmassa tuottavat eniten viiniä? Googletimme tämän, ja kerromme seuraavaksi Googletuksen tuloksen. Ennen kuin luet tästä eteenpäin, niin arvaappa top 3 viinituottomaat sekä kuinka paljon ne tuottavat viiniä litroissa vuosittain. Katsotaan osuuko veikkauksenne oikeaan, tai edes sinne päin. Sanotaanko vielä ennen vastauksia, että Jopen veikkaukset menivät aivan reisille sekä tuottavimman viinimaan osalta, että määränkin. Maailman eniten viiniä vuodessa tuottaa (vuonna 2022)... rummun pärinää: Italia. Italia tuottaa vuosittain: 4,45 miljardia litraa viiniä! Ihan käsittämätön summa! Toisena Espanja: 3,5 miljardia litraa ja kolmantena: Ranska 3,42 miljardia litraa. Jopen veikkaus ykköseksi oli: Etelä-Afrikka, ja määränä 800 miljoonaa litraa. Kyl sitä viiniä näköjään jotkin muutkin tykkäävät maistella. Tämä data saatiin osoitteesta: https://www.thedrinksbusiness.com/2022/05/top-10-biggest-wine-producing-countries/

4.3. Lauantai

Olipa mukava aamulla taas käynnistää paku ja lähteä luonnon helmaan. Varsinkin kun ulkona odotti ihana auringonpaiste. Tänään matka suuntautui Keski-Korsikan vuoristoon. Tarkemmin sanottuna ajoimme 60 kilometrin matkan: Col de Bavella -vuoristosolaan (1250 metriä). Matkan aikana saimme nauttia hyvistä näkymistä, ja samalla seurasimme myös miten lumitilanne muuttui korkeuden lisääntyessä. 1200 metrin korkeudessa lunta olikin jo yllättävän paljon, jos miettii, että manner-Italiassa samoilla korkeusilla ei ollut lunta ollenkaan. Col de Bavellaan oli saapunut näin nättinä lauantai päivänä muitakin ihmisiä viettämään päivää. Oli mäkeä laskevia lapsia, lumikenkäilemään lähteviä aikuisia sekä lyhyt jalkaisia lumessa rämpiviä koiria. Me ei kovin kauaa tällaisessa väenpaljoudessa viihdytä, joten katseltiin vähän näkymiä ja jatkettiin matkaa.

Col de Bavella lähestyy ja samoin lumihuippuiset vuoret.

Pikainen pysähdys matkan varrella, jolloin nousimme tällaisen kukkulan päälle nauttimaan näkymistä.

Col de Bavella.

Lunta oli maassa noin metri.

Jatkoimme päivää samalla teemalla, eli ajelemalla Korsikan upeita teitä pitkin. Seuraava kohteemme oli: Lac de Tolla -tekojärvi, jonne kiemurtelimme vuoristoteitä pitkin 90 kilometrin verran. Matkan aikana pysähdyimme useaan kertaan käppäilemään pikku lenkin tien vieressä olevien kukkuloiden päälle. Tämän vuoksi 90 kilometrin matkaan meni aikaa 3,5 tuntia, mutta ei se mitään, kun takana oli niin mukava ajelu. 

Vuohet ja lehmät ovat olleet tientukkona reissuillamme monen monta kertaa, mutta tällä kertaa syylliset olivatkin possut.

Col de Bavellan jälkeen vuoristonäkymät eivät ainakaan huonontuneet.

Jälleen pikku käppäilyllä.

Ja näköjään vähän kiipeilylläkin.

Lac de Tollalla löysimme todella maukkaan nukkumispaikan, noin 100 metriä järven yläpuolelta. Nukkumispaikan vierestä näki järvelle, sekä sen synnyttämälle padolle, jotka molemmat olivat hieno näky. Paras näkymä oli kuitenkin länteen, jossa kohosi upeita vuoria ja kauempana kimmelsi myös Välimeri. Ennen pimeää kerkesimme tehdä vielä reilun tunnin kiipeily retken helppoa Via Ferrata -reittiä pitkin kohti patoa. Laskeuduimme Via Ferrattaa pitkin yli 100 metriä padon edessä olevaan kanjoniin. Aivan kanjonin pohjalle ei reitti kuitenkaan kulkenut, mutta kohtuu lähelle kuitenkin. Reitti ei tarjonnut mitään huippu näkymiä, mutta oli siitä huolimatta oiva ilta retki.

Lac de Tollan tekojärvi.

Jenni kiipeää Via Ferrattaa pitkin.

Via Ferrattan jälkeen kerkesimme vielä ihastella mahtavaa auringonlaskun jälkivaloa.

5.3. Sunnuntai

Hieman on taas sateita luvattu, varsinkin Keski-Korsikan vuoristoon. Tästä syystä rannikko kutsui ja siellä ensimmäiseksi: Ajaccio:n -kaupunkiin. Ajaccio on Korsikan mittakaavassa iso kaupunki (noin 70,000 ihmistä) ja toimiikin yhtänä Korsikan pääkaupunkina. Kaupunki on myös tunnettu historiallisessa mielessä, sillä muuan: Napoleon Bonaparte syntyi ja vietti lapsuuden Ajacciossa. Kaupungin pienen keskusta-alueen kiersimme nopeasti, eikä siellä ollut mitään erityistä nähtävää. Lukuunottamatta tietenkin Napoleonin lapsuudenkotia, johon pääsi tutustumaan ja vieläpä ilmaiseksi näin kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Bonaparten perhe oli alhaista aateli sukua, joten talo oli kohtalaisen hulppea, siis ainakin 1600-1700 -luvun standardeilla. Talossa oli kolme kerrosta, joista alimmainen toimi kellarina sekä hevostallina. Keskimmäinen kerroksessa oli iso olohuone sekä usemapi makuuhuone lapsien käyttöön. Ylimmässä kerroksessa oli myös useampi makuuhuone, joista ainakin kaksi toimivat Napoleonin vanhempien huoneina. Jokaisessa talon huoneessa oli oma takka, eli koko kämpässä oli takkoja ainakin kymmenen. Napoleonilla oli 7 sisarusta (12 alunperin, mutta 5 kuoli nuorena/lapsena), joten kyllä talossa on kohtalaisesti porukkaakin asunut. Yllättävän viihdyttävää oli kiertää näin vanhassa talossa ja samalla opiskella Napoleonin vaiherikasta elämää.

Lac de Tolla aamutuimaan.

Ajaccion rantaraitti.

Napoleon keskellä, ja hänen ympärillään hänen 4 veljeänsä.

Napoleonin lapsuudenkoti.

Tässä kaksi makuuhuonetta ylimmässä kerroksessa.

Tässä keskikerroksen olohuone.

Ajacciosta ajelimme lyhkäisen matkan kaupungin länsipuolella olevaan niemimaahan. Teimme siellä noin 5 kilometrin käppäilyn, jonka aikana nousimme 100 metriä korkean kukkulan päälle sekä: Tour de la Parata:n -Keski-Aikasen vartiotornin kukkulalle. Molemmilta kukkuloilta oli loistavat näkymät niemimaalle, sekä usean saaren ryhmälle, jota jatkuivat niemimaan kärjestä merelle päin. Vaelluksen jälkeen ajelimme vielä kymmenisen kilometirä pohjoiseen, jossa jäimme yöpymään hiekkarannan parkkipaikalle.

Niemimaa, jonka kärjessä komeilee Tour de la Paratan vartiotorni.

Tornilta.

6.3. Maanantai

Tänään aamusta teimme päätöksen, että täytyy jättää Keski-Korsika nyt käytännössä kokonaan väliin, sillä siellä tuntuu näin talvikuukausina olevan koko ajan sateita. Keskitytään nyt siis vain saaren kauniiseen rannikkoon (noin kun asian esittää, niin ei se kuulosta kovin ankaralta kompromissilta). Ajacciosta löytyi iso hyper-marketti, josta nappasimme mukaan evästä tuleville pävillä, jonka jälkeen matka jatkui saaren länsirannikkoa myöten pohjoiseen, 80 kilometrin verran. Matkan aikana pysähdyimme reilun tunnin pysähdyksen jalkapallokentälle, jossa pelattiin erinäköisiä pallopelejä, ja sieltä jatkettiin loput kilometrit määränpäähämme eli: Calanchi di Piana:n -alueelle. Tätä reissua suunnitellessa juuri tämä alue oli yksi koko reissun odotetuimmista paikoista. Sinne saavuttuamme ensi fiiliksemme olivat odotetunlaiset, eli olimme hyvin täpinöissämme. Mutkitteleva vuoristotie kaarteli noin 500 metrin korkeudessa, vasemmalla sivullamme näkyi merta sekä punertavan ruskeita vuoria ja oikealla sivulla taas reippaasti yli kilometriin kohoavia vuoria. Pääsimme nauttimaan tällaisesta näkymästä ihan auringonlaskuun saakka, sillä nukkumispaikkamme sijaitsi 625 metriä korkean vuoren (= Monte San Ghiabicu:n) päällä. Ilta oli kohtuu lämmin, mutta hyvin tuulinen. Löysimme vuorelta kuitenkin tuulensuojaisan paikan, johon pystytettiin pik'nik pöytämme ja nautittiin mahtavasti näkymistä lähes pimeeseen asti. 

Näkymää Monte San Ghiabicun päältä.

Kohtalaisen houkutteleva piknik pöytä. :P

Auringonlaskun aikaan maisema ainoastaan parani.

7.3. Tiistai

Eilen tätä päivää suunnitellessa olimme vähän masentuneita, sillä koko päiväksi oli luvattu sateita. Aamulla keli näytti kuitenkin kohtuu hyvältä, sillä sinistä taivasta näkyi reippaasti pilvien väleistä. Ei ole ensimmäinen kerta nyt näinä Korsikan päivinä, että säätiedotus lupaa huonompaa keliä mitä se sitten todellisuudessa onkaan. Tästä yllätyksestä riemuissamme lähdimme heti aamupalan jälkeen ajamaan erään vaellusreitin varteen. Vaelluskohteeksemme olimme valinneet: Capu Rossu -niemekkeen, jonka korkeimmassa kohdassa (= 315 metriä) kohoaa jälleen yksi Keski-Aikainen vartiotorni (= Tour de Turghiu). Vaelluksen lähtökorkeus oli noin 300 metriä, joten määränpäämme sijaitsi siis samalla korkeudella, mutta kuitenkin noin 5 kilometrin päässä. Kuulostaako liian helpolta? Ei se nyt sentään niin helppoa ollut kuin kuulosti, sillä polku tornille laskeutui ensiksi lähes merenpinnantasoon ja sieltä nousimme jälleen takaisin 300 metriin. Menomatka oli siis suurilta osin joko alamäkeä tai tasaista puurtamista, paitsi lopussa nousimme kohtaisen jyrkästi tornin luokse. Merinäkymät menomatkan ajan olivat koko ajan loistavat.

Uusi päivä olikin säältään näin komea.

Siellä edessä kohoaa Capu Rossun korkein kohta sekä määränpäämme.

Matkan merimaisemaa.

Tour de Turghiun juurelle saavuttuamme saimme positiivisen yllätyksen siitä, että tämä torni oli ensimmäinen kaikista näkemistämme torneista johon pääsi sisälle. Tornin sisällä oli yksi huone, jossa oli tulipesä sekä yksi tarkkailu ikkuna. Lisäksi joka huushollissa kuuluu olla vessa, joka tässä tornissa oli yksinkertaisesti maahan ulottuva reikä. Ei mene tämä wc ainakaan tukkoon. Tornin huipulla oli muurien ympäröimä avoterassi, jossa oli useampi paikka tykeille. Kohtaisen hulppeista näkymistä ovat tämän tornin sotilaat päässeet nauttimaan. Tornilta siirryimme läheiseen luolaan pitämään ruokataukoa, sillä tämäkin päivä oli hyvin tuulinen ja luola toimi oivana tuulen suojana.

Joppe kiipeää Tour de Turghiun sisään.

Näkymät tornin päältä.

Kokkailu luolamme.

Paluumatkan suoritimme lyhempää, mutta teknisesti haastavampaa reittiä pitkin. Matkanteko oli hidasta, sillä paikoitellen reitti kulki hyvinkin jyrkkiä kallioita pitkin, mutta samalla saimme ihastella ohkaisen niemekkeen jylhiä kallioita sekä kauempana kohoavia vuoria. Yleensä vaelluksillamme paluumatka on se vähemmän näyttävä osuus, mutta tällä kertaa homma menikin toiste päin. Loppupäivänä ei enää kerittykkään muuta kuin etsiä uusi yöpymispaikka, jossa ennen nukkumaan menoa suoritimme pakumatkailun tutut iltarutiinit.

Paluumatka alkoi.

Paluumatkan näkymät olivat käytännössä vaelluksen parhaimmistoa.

Myös matkanteko paluumatkalla oli mielekkäämpää.

8.3. Keskiviikko

Eilinen oli lämmittelyä tätä päivää varten. Aamulla aloitimme urakan: Capo d'ortu:n -vuoren huipulle (1294 metriä). Lähtökorkeutemme oli 450 metriä ja huipulle oli matkaa 7 kilometriä, joten kohtalaisen kova urakka oli siis edessämme. Homma lähti liikkeelle heti noin sadan vertikaalimetrin nousulla, hyvin jyrkkiä portaita pitkin. Tämän jälkeen seuraava noin viisi kilometrinen oli tasaista puurtamista, välillä metsäisen- ja välillä hienojen vuoristoaukeiden keskellä. Viimeinen kilometri oli taas vuorostaan jyrkkää nousua aina huipulle asti.

Todella maukkaita vuoristoteitä täällä läntisessä Korsikassa.

Matkan hienoja vuoristotasankoja.

Huipulle saavuttuamme pilvet olivat valitettavasti kerinneet peittää näkymät Korsikan sisäosiin, jossa kohoaisi aivan upeita lumihuippuisia vuoria. Sen sijaan saimme onneksi ihastella kuitenkin mahtavia meri näkymiä, mikä sinänsä voisi olla se parempi näkymä, mutta olimme saaneet katsella samaa näköalaa paljon jo matkan aikana. Kaikesta huolimatta voidaan kutsua tätä kuitenkin onnistuneeksi huiputukseksi. Huipulla kokkailimme hyvin ansaitun lounaan, ja lähdimme taittamaan matkaa takaisin alas.

Huipulla!

Sieltä päin tulimme.

Ilman pilviä edessämme olisi nyt mahtavia lumihuippuja.

Eväs tauko huipulla.

Paluumatka kulki aika verkkaisesti eilisten sateen kastelemien kallioiden päällä, jonka vuoksi paluumatkaan meni saman verran aikaa mitä meno matkaankin. Tästä johtuen vaelluksemme oli kestänyt yhteensä niin kauan, että aurinko oli jo hyvin matalalla saapuessamme autolle. Ajelimme auringonlaskun aikaan vielä 60 kilometriä pohjoiseen, jossa saavuimme pienen: Galeria -kylän tuntumassa olevalle leirintäalueelle. Useampi päivä sekä vaellus on tapahtunut viime suihkun jälkeen, joten tuntui kohtaisen hyvältä pestä itsemme taas putipuhtaiksi.

9.3. Torstai

Pari vaellusta takana peräkkäisinä päivinä alkoi jo tuntua jaloissamme, joten päätettiin pitää tämä päivä lepopäivänä. Vähän kyllä houkutti toisaalta pistää taas vaellusbuutsit jalkaa (enemmänkin Jopella), sillä keli ulkona oli todella maukas. Maltettiin kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa, joka oli ostaa Galeria kylän pikku kaupoista grillailu setit ja lähteä rannalle niitä grillailemaan. Ei jaksettu lähteä ajamaan minnekkään kauas etsimään sopivaa rantaa, vaan valittiin: Delta du Fango -ranta, joka oli lähimpänä kylää. Ainoa ongelma vain oli, että rannalla ei päässyt autolla, vaan sinne oli käveltävä 900 metriä. Pakattiin siis rinkka täytään varusteita, ja grilli sekä pöytä/tuoli + muuta sälää kulki rannalle kätevästi Jopen käsivarsilla. Ei ne kamat kovin paljoa painanut, mutta 900 metrin matkalla kohtailaisen kevyt ja vähän vaikeasti kannettava tavara on yllättävän painava.

Pientä vaivannäköä.

Kyllä kannatti!

Rantsulla emme pitäneet mitään kiirettä vaan nautimme reissun lämpimimmästä päivästä ja grillailimme ruokia yksitellen, niin että saimme eteen jatkuvasti suoraan grillistä tullutta kamaa. Kolmisen tuntia myöhemmin pakkasimme kamat taas rinkkaan sekä syliin ja painelimme takaisin autolle. Yllättävästi näinä päivinä ei kerkiä tehdä kuin yhden aktiviteetin, sillä auton jälleen käynnistyessä kello oli jo 16:30. Ennen pimeää kerkesimme ajella vielä 30 kilometriä: Calvi:n -kaupungin lähettyville, jossa jäimme nukkumaan tien viereiselle levikkeelle.

Grillailua, ja nyt vihdoin näemme ne lumihuiput!

:P

10.3. Perjantai

Aamusta läksimme tutkimaan Calvin kaupunkia. Se on faktaa, että Napoleon syntyi Ajacciossa, mutta epäselvää on: syntyikö Kristoffer Columbus myös Korsikalla ja juurikin Calvissa. Jos asiaa kysyy calvilaista, niin siitä ei ole epäselvyyttä, mutta suurin osa historioitsijoista uskoo kuitenkin Columbuksen syntyneen Genovassa. Luimme asiasta tietoa, ja jotkin tutkimukset osoittavat Columbuksen olleen calvilaisen kalastajan poika. Korsika oli siihen aikaan Genovan hallitsema, joten Genovassa Columbus siis tavallaan syntyi näissä molemmissa teorioissa. Calvissa oli muistomerkki Columbukselle sekä hänen vanhan talonsa rauniot. 

Näin upeasta paikasta heräsimme aamulla.

Kristoffer Columbuksen muistomerkki.

Ei näitä Korsikan isoimpia kaupunkeja kauaa tarvitse kierrellä, kun ne ovatkin jo kierretty. Kaupungin 1300 -luvun muurien ympäröimä vanhakaupunki oli oikeastaan parhaimmillaan, kun sitä katseli läheiseltä kukkulalta. Itse kaupungin kadut olivat aika tylsät. Tämän lisäksi erittäin tuulinen päivä teki koko hommasta: ei niin nautittavaa.

Näkymää Calvin muurien päältä.

Calvi parhaimmillan.

Calvista lähdimme vähän ajelemaan ohkaisia vuoristoteitä pitkin ja katselemaan kukkuloiden päälle rakennettuja kyliä. Myös siellä tuuli kiusasi meitä, jonka vuoksi päätettiin lähteä ajamaan itään, ja samalla lähemmäksi Bastia:n -kaupunkia, josta hyppäämme lautan kyytiin maanantaina ja palaamme takaisin Euroopan mantereelle. Ajelimme 60 kilometrin verran vuoristoteitä pitkin ja lopulta päädyttiin: Lac de Padula -tekojärven rannalle. Tuuli jatkui myös järvellä, mutta keli oli muuten tosi kaunis ja järveä oli kiva katsella ihan pakustakin käsin. :)

Ajelua vuoristoteillä.

Yksi näkemistämme kylistä.

Saavuimme hienon tekojärven rantaan.

Viimeiset nautiskelut ulkona ennen pimeää.

11.3. Lauantai

Tuuli se vain jaksaa tuivertaa jo kolmatta päivää putkeen oikein kunnolla. Säätiedotus on näyttänyt tuuleksi 18 m/s ihan tuollein kokoaikaiseksi, mutta puuskat on merkattu jopa 60 m/s. Siltä se viimekin yönä kyllä tuntui, kun herättiin kovaan tuulen pauhuun sekä pakun heiluntaan useaan otteeseen. Täksi päiväksi oli luvattu pilvistä keliä (ja tietysti lisää sitä tuulta), mutta huomiseksi aurinkoista. Tämän vuoksi ajateltiin käyttää tämä päivä Bastian tutkimiseen ja huomenna suoritamme Korsikan viimeisen vaelluksen. Aamupalan jälkeen ajelimme 20 kilometriä Bastiaan hienoja vuoristoteitä pitkin. 

Viimeiset nautiskelut järvinäkymissä.

Bastiassa suuntasimme ensiksi kahvilaan nauttimaan "second breakfast:n" sekä lataamaan läppärin akkua. Kahvilasta lähdettiin kiertämään Bastiaa. Kaupunki oli kuin muutkin Korsikan isommat kaupungit: pitkähkö kävelykatu, joka näin low seasonina on lähes kuollut. Suurehko satama-alue ja Keski-Aikainen linnoitus. Satamassa ollessamme saimme kokea tuulen täyden voiman, kun eteenpäin ei meinannut päästä ja satamassa parkissa olleet lukuisat purjeveneet heiluivat ja paukkuivat vimmatusti. Jopa paikalliset tuntuivat olevan häkeltyneitä tuulen voimasta, joten saattaa olla, että tällainen tuuli on täälläkin harvinaisempaa. 

Takana olevasta merestä oikein näkee miten tuulinen keli oli.

Bastian satama.

Satama, kaupungin linnoitukselta kuvattuna.

Bastiasta matka jatkui pohjoiseen: Cap Corse:n -niemimaahan, tai "Korsikan sormeen" joska sitä myös nimitetään. Cap Corse on 40 kilometriä pitkä vuoristoinen niemimaa, jonka huiput kohoavat korkeimmillaan yli 1300 metriin. Yöpymiskohteeksemme otimme 950 metrin korkeudessa oleva vuoristosolan. Ennakkotietojen mukaan tie vuoristosolalle on huonokuntoinen, mutta kuitenkin ajettavissa. Noin 500 metrin korkeudessa asfalttitie loppui ja edessämme oli heti kättelyssä todella surkeassa kunnossa olevaa hiekkatietä. Sitä pitkin oltaisiin kyllä päästy ainakin jonkin matkaa, mutta kokemuksesta jo oppineena päätimme kääntyä heti takaisin, koska tiellä olisi jossain välissä ollut todennäköisesti niin huono kohta, että kääntyminen oli vain ajan kysymys. Vastoinkäymisen jälkeen jatkettiin vielä 20 kilometriä pohjoiseen, jossa löysimme hyvän yöpymispaikan: Luri -nimisen pienen kylän lähettyviltä. 

Auringon laskiessa vuorien taa näytti kuin taivas olisi ollut tulessa.

12.3. Sunnuntai

Päivän teema: Korsikan viimeinen vaellus. Vaellus, joka olisi täynnä hurjia nousuja, litroittain hikeä ja eeppisiä näköaloja. Vaellus lähti liikkeelle suoraan yöpymispaikaltamme noin 400 metrin korkeudesta. Ensimmäisistä hyvistä merinäköaloista pääsimme nauttimaan jo 100 metrin ja 1300 metrin kävelyn jälkeen, jolloin olimme saapuneet: Tour de Seneque -Keski-Aikaisen vartiotornin kupeeseen. 

Tour de Seneque.

Tornilta matka jatkui vuoristoharjannetta pitkin, jolloin kerrytimme koko ajan tasaisesti korkeutta. 2,5 kilometrin ja 300 nousumetrin jälkeen olimme saapuneet: Monte Grofiglieta -vuoren (836 metriä) päälle. Sieltä saimme täydellisen 360 asteen näkymän kaikkialle ympäristöön. Kaikissa ilmansuunnissa oli loistavat näkymät, mutta voiton vei kevyesti näkymät lounaaseen. Siellä näkyi aivan mahtava rantaviiva, kimmeltävä meri sekä Korsikan korkeimmat lumihuippuiset vuoret, joidenka joukosta löytyy myös se kaikkein korkein eli: Monte Cinto (2706 metriä). 

Tasaista nousua tornilta.

Monte Cinto ja muut Korsikan korkeimmat huiput.

Monte Grofiglietalta puotimme korkeutta reilut 250 metriä vuoristotasanteelle, josta matka jatkui taas uudella nousulla. Tasanteella korkeutemme oli hieman alle 600 metriä ja kohteemme oli 1139 metriä korkea: Monte Alticcione. Suurin osa tästä 7,1 kilometrin matkasta kulki hiekkatietä myöten. Ainoastaan pari viimeistä kilometriä Alticcionen huipulle kulki polkua pitkin, mikä olisi saanut olla paremmassa kunnossa. Polku oli lähinnä lampaiden tekemää, jonka vuoksi ihmisen korkuiselle kaverille mm. pikkipensaat olivat alituinen riesa. Konttaamalla, eli kulkemalla lampaan korkeudessa piikkipensaat olisi voinut välttää, mutta ei me kuitenkaan ihan niin hulluja vielä olla. Päästiin kuin päästiinkin pensaiden läpi aina huipulle asti. Näkymät huipulta eivät valitettavasti olleet niin hyvät kuin Grofiglietan huipulta, mutta olimme silti tyytyväisiä tänne tulosta. 

Seuraavat 5 kilometriä kulkikin tietä pitkin.

Välissä vähän kanamuna/pekoni leipää kahvin kera. :P

Huipulla! Vasemmalla Krisoffer Columbus- ja oikealla Napoleon Bonaparte olut.

Paluumatkan alkuperäinen tavoite oli se, että saapuisimme takaisin: Tour de Senequelle viimeistään klo. 18:00, jotta saisimme päättää vaelluksen auringonlaskuun tornin hyviltä näkymiltä. Piikkipensaista selvittyämme uudemman kerran päädyimme siirtämään tavoite aikaa puolella tunnilla eteenpäin: klo. 18:30:n. Noin 4 kilometriä siitä eteenpäin tavoite muuttui niin, että tornilla oltaisiin juuri ennen pimeää, eli about: klo. 18:50. Siitä vielä 3 kilometriä niin emme edes tavoitelleet enää tornille pääsyä, vaan sitä, että oltaisiin edes autolla ennen pimeää. Vielä 2 kilmotriä eteenpäin, niin olikin jo pimeä ja olimme päättäneet, että heti asfalttitien kohdatessamme Joppe lähtee juoksemaan autolle ja palaa autolla hakemaan Jenniä. Tämä tapahtuikin klo. 19:15, jolloin autolle oli matkaa 2,3 kilometriä ja 130 metriä nousua. Tällöin Joppe luovutti rinkan Jennille ja lähti juoksemaan pilkkopimeässä asfalttitietä pitkin autolle. Autolle saapuessa Jopen sykemittari näytti 198 bpm, ei ois vaatinut kuin 100 metriä lisää matkaa, niin 200 bpm:n olisi rikkoutunut. Jopen haettua Jennin, niin ajelimme takaisin edellis yön yöpymispaikkaan viettämään iltaa ja tietysti yöpymään. Yhteensä vaelluskilometrejä vaellukselle kertyi 23 kilometriä ja nousumetrejäkin reippasti yli 1000. Ansaittu päätös Korsikan viimeiselle vaellukselle.

Aurinko on jo melkein laskenut.

Kyl maisema on vain niin kaunis auringonlaskun aikaan.

13.3. Maanantai

Lauttamme Ranskan: Toulon:n lähti tänään klo. 19:00, joten meillä oli siis edessä vielä lähes kokonainen päivä Korsikasta nauttimiseen. Nauttiminen oli helppoa, kun saimme herätä sinisen taivaan alla. Aamupalan jälkeen laskeuduimme autolla Cap Corsen läntiselle rannikolle, jota seuraten matkasimme takaisin etelään, ja samalla pikkuhiljaa kohti Bastian satamaa. Tie rannikon läheisyydessä oli vain 2,5 metriä leveä ja kulki 150-200 metrin korkeudessa. Liikennettä ei ollut nimeksikään, joten ajaminen rauhakseltaan loistavassa kelissä ja mahtavissa maisemissa eilisen urakan jälkeen oli kuin unelmaa. Noin 10 kilometriä ajettuamme pysähdyimme isohkolle levikkeelle nauttimaan päivästä ja kirjoittamaan hieman rästiin jäänyttä blogia. 

Reissu kolmikko!

Pikku leikille on aina aikaa.

Leikki sikseen: blogin teko on vakavaa hommaa.

Blogi tehty ja nyt palkinnon aika.

Pari tuntia nautiskelua loistavissa näkymissä jatkoimme matkaa niin ikään loistaviin näkymiin. Ennen Bastiaan saapumista pysähdyimme vielä pikaisesti: Nonza:n -kylässä, jossa nousimme vanhan vartiotornin juurelle katselemaan kylän hienoa kirkkoa sekä mahtavaa merimaisemaa. Ennen kun nousimme laivaan kerkesimme vielä treenata Bastian ulkokuntosalilla sekä täyttää pakun vesivarat ja käydä kaupassa.

Cap Corsen länsirannikkoa oli kyllä mahtava ajella.

Nonza.

Siinä Korsikan ajelut kaikenkaikkiaan.

14.3. Tiistai

Toulonin satamaan saavuttiin aamulla klo. 7:30. Keli oli puolipilvinen ja hieman Korsikan keliä kylmempi, mutta kuitenkin ihan lämpöinen. Satamasta aloitimme matkan kohti Monaco:a (2 kuukautta reissaamista, ja pienen pieni Monaco on ainut uusi valtio, joka kilahtaa "valtiokassaamme"). Laivassa jouduimme heräämään jo klo. 6:30, joka oli liian aikainen herätys näin reissun päällä, joten matkan varrella pysähdyimme vetämään pikku tirsat, jonka jälkeen kokkailtiin aamupala. 

Saavuimme ranskalaiseen: La Turbie:n -kylään klo. 12:30. Kylä sijaitsee lähes kivenheiton päässä Monacosta. Jätimme Rainon sinne parkkiin ja suuntasimme 550 metriä korkean: Tête de Chien -vuoren huipulle katsomaan miltä Monaco näyttää yläilmoista. Montaa paikkaa ei maailmasta löydy, jossa voi sanoa näkevänsä kokonaisen valtion laidasta laitaan. Monacon rajat olivat helposti erotettavissa ympäröivästä Ranskasta, sillä tarvitsi vain katsoa missä kohtaa alkaa järkyttävän tiivisti rakennettu kaupunki, niin siinä kohtaa raja meni.

Monaco, Tête de Chienin huipulta katseltuna.

Vuorelta käveltiin nelisen kilometriä alas, jolloin saavuimme Monacoon. Siellä nousimme ensimmäiseksi Monacon ruhtinaskunnan palatsinkukkulalle. Palatsi kohoaa kukkulan pohjoispäädyssä, mutta muuten kukkulalta löytyy ihan normaali asumuksia. Kukkulan näkymät Monacoon ja sen takana kohoaville vuorille olivat todella hyvät. Palatsinkukkulan rakennuksista paistoi raha, kuten kaikkialla muuallakin Monacossa. Siitä kertoo hyvin se, että Porche oli hyvin tavanomainen auto Monacon kaduilla, joidenka lisäksi nähtiin myös 6 Ferrariakin ja pari Teslaa sekä Rolss Royce:a. Tällaisen valtion näköjään saa, kun poistaa tuloverotuksen kokonaan.

Ompa jyrkät portaat. Ei jaksaisi kävellä...

...Onneksi ei tarvitse, kun voi liukua.

Monacon ruhtinaan palatsi.

Näkymää kaupungin suurimpaan satamaan.

Kukkulalta löytyi myös kaupungin katedraali.

Sekä oikeustalo.

Toinen satama.

Kohtalaisen tiiviisti on rakennettu. 

Kukkulan jälkeen kierreltiin Monacon suurimmassa satamassa, jossa 20 metrinen huvijahti oli vain surkea pikku paatti. Monacon kierros päätettiin ehkäpä maan kuuluisimman rakennuksen nurkille, eli Monte Carlo:n -kasinolle. Sieltä nappasimme bussin takaisin Ranskaan ja La Turbien kylään, jonne kerkesimme juuri auringonlaskun aikaan. Kävelimme nopeasti noin 2 kilometrin matkan takaisin Tête de Chien vuorelle katsomaan Monacon iltavalaistuksia. Tämän jälkeen ajeltiin vielä 200 metriä korkeammalle Mont Agel -vuoren rinteille, myös sieltä oli näkymät suoraan Monacoon. Saavuimme sinne lähinnä nukkumaan, mutta näkymät olivat siihen mukava bonus.

Satamassa kiertelyä.

Monte Carlon kasino.

Monacon valot.

15.3. Keskiviikko

Aamupalan jälkeen laskeuduimme alas rannikolle, ja Ranskan viimeiselle kaupungille ennen Italian rajaa. Tämä värikäs merenrantakaupunki on nimeltään: Menton. Parkkipaikan löytyminen monien hankaluuksien saattelemana oli melkoinen urakka, mutta lopulta löydettiin tilava taskuparkki. Meinasimme jo yhdessä vaiheessa luovuttaa ja ajaa vain Italiaan, mutta onneksi emme sitä tehneet, sillä Menton oli oikein vimoisen päälle hieno paikka, etenkin kaupungin satamasta käsin katseltuna. Tämä oli oiva päätös Ranskalle, jossa emme Korsikaa lukuunottamatta viettäneet kovin paljoa aikaa; "maybe next time".

Mentonin värikkäät rakennukset.

Ja Ranskan ajelut.

Italian puolella aloitimme ajourakan Piemonte:n -Lääniin. Tarkemmin sanottuna ajoimme 220 kilometriä Italian Alppien lounais osaan, ja lähelle: Cuneo:n -kaupunkia. Cuneossa kävimme hypermarketissa ostamassa ruokaa useammalle päivälle, jotta voimme keskittyä rauhassa Alppimaisemien nauttimiseen ainakin seuraavan kahden päivän ajan. Olipahan mukavata käydä taas kaupassa Italian puolella, sillä Ranska (Korsika mukaan lukien) on reippaasti Italiaa kalliimpi. Itseasiassa ruoka Ranskassa on jopa Suomenkin hintatasoa kalliimpaa. Tähän ollaan törmätty vain muutaman kerran kaikilla reissuillamme. Cuneosta ajeltiin vielä 30 kilometrin verran Alppeja kohti, jolloin saavuimme: Madonna del Colletto -kirkon parkkipaikalle, noin 1300 metrin korkeuteen. Kirkko on rakennettu kahden vuoren väliseen solaan, joten saimme nauttia todella mahtavista lumihuippunäkymistä vielä hetken aikaa, ennen kuin aurinko laski. 

Joppe oli todella innoissan hienoon Alppimaisemaan pääsystä vaikka kuvasta ei intoa näykään...

Madonna del Colletton kirkko.

16.3. Torstai

Joppe oli eilen illalla laittanut herätyskellon soimaan klo. 6:15. Herättyään hän puki vain vaatteet päälle, hörppäsi vettä ja lähti vauhdilla valloittamaan: Monte La Piastra:n -vuorta (1835 metriä). Kyseessä oleva vuori on nukkumissolamme läntisellä, eli Alppien puoelella. Säätiedotukset olivat osuneet nappiin, kun Jopen lähtiessä pakun yllä oli ihanan kirkas tähtitaivas. Alkumatka vuoren huipulle oli lumista, mutta helppo kulkuista, sillä lämpötila näissä korkeuksissa sahailee päivän ja yön välillä pakkasesta plussan puolelle, jonka vuoksi hangen pinta on kuin asfalttia. Vuorta ylös noustessa teki aurinko samalla myös omaa nousuaan, jonka vuoksi maisema muuttui koko ajan valoisemmaksi sekä jylhemmäksi korkeuden noustessa. Juuri ennen huipulle tuloa, myös aurinko nousi itäisten vuorien ylle ja valaisi ympäristön kauniisti. Näkymät huipulta olivat reissun parhaimmistoa, sillä lumiset Alpit olivat aamuauringossa aivan uskomattoman hienon näköisiä.

Vähän alkaa jo vuorien huipuilla aurino paistaa.

Huipulla! Maukasta!

Jenni heräsi samalla, kun Joppe avasi pakun ovet hieman klo. 8 jälkeen. Teimme aamupalan, söimme sen ja lähdimme valloittamaan yhdessä solan itäisellä puolella kohoavaa: Cima Pissousa:a (1670 metriä). Fiilikset ennen lähtöä olivat sellaiset, että: "eihän näkymät voi matalammalta vuorelta, ja vielä kauempana Alpeista olla niin hyvät kuin Jopen kiipeämältä vuorelta". Ei tarvinnut kovin kauaa kävellä, kun näkymät alkoivat olla jo todella hyvät. Pohjoinen laakso ja sen takana kohoavat vuoret olivat todella hienot, jonka lisäksi Jopen kiipeämä Monte La Piastra kohosi jylhänä vieressämme. Siitä kohdasta eteenpäin kuljimme leppämetsässä. Lepistä pudonneet lehdet olivat kertyneet suoraan kulkemamme polun päälle, joka teki matkanteosta haastavampaa, sillä parhaimmillaan kuljimme lähes metrin syvyisessä lehtikasassa, jonka pohjalla saattoi olla jäätä, lunta, mutaa, you name it. 

Joppe osoittaa ylpeänä kiipeämänsä Monte La Piastra vuorta.

Lehdissä tarpomista.

Metsikkö loppui noin 500 metriä ennen huippua, jolloin saimme kulkea mahtavia näkymiä täynnä olevan harjanteen päällä. Tässä vaiheessa Jopen oli myönnettävä, että kyllä tämä matalampi ja kaukaisempi (Alpeista katsottuna) huippu tarjosi paremmat näkymät. Huipulla näkymät ainoastaan paranivat, sillä nyt saimme ihailla matkan aikana näkemiämme huippuja sekä aikaisemmin piilossa olleita vuoria. Oli se aika uskomaton fiilis istua vuoren huipulla, kun päätä kääntämällä mihin suuntaan tahansa pystyi näkemään aina yksiä elämämme parhaimpia näkymiä. 

Harjanteen päältä.

Huipulla!

Takaisin autolla söimme lounaan ja lähdimme ajamaan syvemmälle Alppien sydämeen. Ajoimme upeassa vuorien ympäröimässä laaksossa noin 20 kilometriä, jolloin yritimme kääntyä kapeampaan sivulaaksoon. Pääsimme etenemään noin 7 kilometriä, kunnes kohtasimme lumivallin. Tietä ei ollut aurattu siitä kohtaa kauemmaksi. Olisimme voineet jäädä siihen yöksi, mutta näkymät eivät olleet tarpeeksi hyvät, joten palasimme takaisin aikaisempaan isompaan laaksoon. Sieltä löysimme vihdoin oivan yöpymispaikan laakson pohjalla virtaavaan joen varrelta. Kello oli vielä sen verran vähän, että kerkesimme vielä ennen pimeää grillailla, sekä nauttia mahtavasta auringonlaskusta laakson jyrkimpien vuorien taa.

Matkalla yöpymispaikkaan pysähdyimme tälle hienolle kukkulalle.

Kukkulan näkymät laakson pohjalle.

Grillailua joen rannalla.

Grilliruokien syömistä ja auringonlaskun katselemista, mikäs siinä.

17.3. Perjantai

Vielä täksi päiväksi oli luvattu hyvää keliä, joten olihan se pakko hyödyntää ja lähteä vaeltamaan. Vaelluskohteiden valitseminen näin keväällä on hankalaa, sillä vuorien sekä niille johtavien teiden lumitilanne on kysymysmerkki. Täästä syystä valitsimme kohteeksi vuoren, jonka huipulle pystyimme näkemään ja toteamaan ettei lunta ole, tai ainakin sitä on hyvin vähän. Kohteemme oli: Testa di Peitagù (1815 metriä). Kyseessä oleva vuori on yksi monista huipuista, jotka sijaitsevat nukkumamme laakson pohjoispuolella kulkevalta vuoristoharjanteelta. Autolla pääsimme 1000 metriin asti ja noin 5 kilometrin päähän huipusta, joten edessä oli siis kohtalaisen rankka setti.

Ihana aamu!

Heti alkuun lähdimme nousemaan jyrkästi vuoristoharjanteelle. Tämän vuoksi myös näkymät paranenivat nopeasti. Harmi vain, että yön aikana ilmaan oli kertynyt jonkinmoista likaa, jonka vuoksi näkymät eivät olleet enää niin kirkkaat kuin eilen. Noin 1,5 kilometriä kävelyä ja 300 metriä nousua alkoi harjanteen päällä olemaan metsäisempää. Tästä vaeulluksesta tulikin toisintaa eiliseen, kun polku oli täynnä liukkaita lehtiä. Lisä haastavuutta hommaan teki eilistä vaellusta jyrkempi mäki. Tämän lisäksi todella monet puut metsässä olivat lahoja, joten niistäkään ei saanut tukea.

Alkumatkan näkymät.

Harjanteella vaeltaminen on kyllä mukavaa, kun näkymät ovat koko ajan loistavat.

Siellä laaksossa eilen yövyimme.

Kolmisen kilometriä käveltyämme katsoimme tavoitevuortamme ja näimme sen olevan aina vain tiheämmän metsän peitossa. Silloin päätimme nousta vielä hieman korkeammalle harjannetta pitkin, jossa aloimme kokkailla lounasta. Sen jälkeen laitoimme pillit pussiin ja palasimme takaisin autolle. Yhteensä vain 6 kilometrin vaellukseen meillä meni aikaa melkein 6 tuntia. Normaalisti olisimme kulkeneet saman matkan ehkä kahteen tuntiin, joten kohtalaisen haastavaa maastoa olimme juuri kulkeneet. Vaelluksen jälkeen ajelimme 30 kilometriä pohjoiseen, jossa jäimme yöksi: Cartignano -kylän ylläpitämälle ilmaiselle leirintäalueelle.

Tomaattikastiketta, jauhelihaa ja perunaa. :P

Hymyilevä kokki.

Haastavan liukasta alasmenoa.

18.3. Lauantai

Aamulla matka jatkui kohti Pohjois-Italiaa sekä Milano:n -kaupunkia. Ajamista oli edessä 250 kilometrin verran, mutta muuten päivälle ei ollut suunnitelmia. Päätimme siis valita matkan varrelta pari mielenkiintoisen oloista paikkaa, jotta pitkähkö ajomatka sujuisi siinä sivussa. Ensimmäiseen pysähdyspaikkaan ei ollut kuin kymmenisen kilometriä. Olimme saapuneet Dronero -nimiseen kylään, jonka läpi ajoimme eilen. Sen verran tykkäsimme eilen näkemästämme, että halusimme tehdä kylään vähän lähempää tuttavuutta. Hienoimmillaan kylä oli korkean sillan päältä, josta näkyi kylän rakennuksia, taustalla Alpit ja etualalla vanha 1300 -luvun silta. 

Dronero.

1300 -luvun silta.

Seraavaksi ajeltiin reilut 60 kilometriä pienempiä teitä pitkin Barolo:n -kylään, joka on yksi Italian tärkeimpiä viini alueita. Itseasiassa Barolon viinitilat ovat saaneet peräti Unesco maailmanperintökohde tittelin. Barolon kylä ja sitä ympäröivät kumpuilevat viinitilat olivat komea näky. Vähän tuli Toscanamainen fiilis tästä paikasta. Viininmaistelua olisi voinut tehdä lähes joka kadunkulmalla Baron kaduilla, mutta kaikissa paikoissa oli sama ongelma: ne olivat liian kalliita. Yhdessä paikassa käytiin, jossa pystyi maistamaan vaikka vain yhtä viiniä, joten se ei käynyt niin kalliiksi. Harmi vain, että viiniä kaadettiin lasiin niin vähän, että sitä hädin tuskin pääsi kunnolla maistamaankaan. Eli siihen nähdän sekin paikka oli kallis. Lopuksi onneksi löydettiin halpa ravintola, jossa tilasimme oman viininmaistelusetin, eli tilattiin ruokalistalta pari halvimpaa viiniä eri laseihin, ja kyytipojaksi herkullinen juusto/leikkele tarjotin. Barolosta jatkettiin vielä matkaa reilut 100 kilometriä, jolloin saavuimme Milanon eteläpuolelle, noin 60 kilometrin päähän kaupungista. Jäimme yöksi: Po -nimisen joen penkalle, jossa oli oikein rauhaisaa nukkua.

Barolo jo sitä ympäröiviä viinitiloja.

Barolon linna.

Oma viininmaistelumme ravintolassa.

19.3. Sunnuntai

Hotels.com:sta tuli vähän aikaa sitten viestiä, että aikasimmilla reissuillamme keräämämme "palkintoyöt" ovat menossa vanhaksi, jos emme tee uutta varausta sivustolta pian. Tästä syystä päätettiin varata hotelliyö Milanosta, johon saisimme kätevästi myös Rainon parkkiin koko päiväksi. Saavuttuamme hotellille autolla, parkkeerasimme sen ja nappasimme hotellin vierestä metron kaupungin keskustaan. Viimeksi olimme Milanossa vuonna 2010, silloin emme pahemmin kaupungista tykänneet. Päätimme antaa sille kuitenkin uuden mahdollisuuden, sillä vuonna 2010 emme tienneet mistään mitään. Takaisin maan pinnalle nousimme suoraan Milanon ydinkeskustan suuren katedraalin suurelle aukiolle. Paikka kuhisi ihmisiä sekä paikallisia, että turisteja. Heti meille tuli mieleen, että ehkä me vuonna 2010 sittenkin tiedettiin jotain jostain. Keskustasta ei tullut yhtään samanlainen aito fiilis kuin aitoakin aidommasta Napolista. Noh, eihä siinä muuta kuin eteenpäin mielet avoimina.

Katedraali ja sen suuri aukio.

Katedraalilta kävelimme leveää kävelykatua myöten kaupungin suurelle linnalle. Linnan sisälle pääsi ilmaiseksi, mutta useat museot linnassa olisivat maksaneet. Jätimme museot väliin ja ihalimme vain hienoa linnaa. Sieltä palasimme vielä katedraalin lähistölle syömään. Yritimme löytää napolilaistyylistä pizzeriaa Googlettamalla, mutta kaikki pizzeriat menivät kiinni juuri klo. 14-15 maissa (ja juuri siihen aikaan me kaupungilla liikuttiin). Jouduimme tyytymään turistimaiseen ravintolaan, jossa söimme kyllä pizzat, mutta eivät ne oikein lähteneet. Tämän lisäksi niistä sai pulittaa tuplasti, mitä pizzat Napolissa olisi maksaneet. Hintataso Milanossa oli muutenkin reippaasti muuta Italiaa korkeammalla. 

Via Danten kävelykatu.

Milanon linna kävelykadun päässä.

Linnan sisäpiha.

Jennin intoa ei meinaa nähdä, kun hän sai viimein kaipaamansa jäätelön.

Ruokailun jälkeen tutkittiin vielä pramea: Galleria Vittorio Emanuele 2 -ostoskeskus. Se on Italian vanhin yhä käytössä oleva ostoskeskus (rakennettu vuosien 1865-1877 välissä.) Ostoskeskuksesta löytyi kaikki Milanon huippumuotiliikkeet: Louis Vuittonista Pradaan, joidenka taustalla näkyi tietysti McDonald's, joka sopi tällaiseen paikkaan kuin nenä varpaaseen. ;)

Galleria Vittorio Emanuele 2 ostoskeskus.

Keskuksen sisältä.

Nytkö sen paljastamme? Paljastetaan vain. Todellinen syy, miksi tulimme Milanoon oli Seria A:n huippu jalkapallo-ottelu: Inter Milan vs Juventus. Tällä hetkellä Inter Milan on Serie A:ssa toisena, ja Juventus olisi periaatteessa 3 pistettä edellä Milanoa, mutta se menetti 15 pistettä jäätyään kiinni pelaajahankintamaksujen väärentämisestä (jotenkin niin italialaista). Edessä oli siis todellinen huippu matsi. Matkustimme legendaariselle: San Siro stadionille jo hyvissä ajoin makustelemaan tunnelmaa. Tunnelmaa stadionin ympärillä olikin reippaasti jo 3 tuntia ennen pelin alkua. Kiersimme stadionin ympäri rauhassa, jonka jälkeen menimme syömään päivän toiset pizzat. Sisälle stadionille saavuttiin 1,5 tuntia ennen pelin alkua. Jo silloin Milanon fanikatsomo piti todella komeaa meteliä. Tunnelma stadionilla ennen peliä ja pelin aikana oli huumaavaa, harmi vain, että kotijoukkue hävisi pelin 1-0 emmekä täten päässeet kuulemaan miten stadion olisi räjähtänyt Milanon tehdessä maalin. Kaikenkaikkiaan silti aivan mahtava kokemus, josta jopa jalkapalloa inhoava Jenni tykkäsi kovasti.

Siinä sen on! Vuonna 1926 valmistunut 80,018 paikkainen: Stadio Giuseppe Meazza, eli tutummin: San Siro Stadion.

Kisa pizzat.

Tähän kun lisää vielä about 80 desipelin kannustuksen.

20.3. Maanantai

Yksi päivä suurkaupungissa riitti ja nyt takaisin Alpeille. Matka jatkui jälleen pohjoiseen, tällä kertaa tasan 100 kilometrin verran, jolloin saavuimme Como -järven rannikolle. Aivan järven rantaan emme kuitenkaan jääneet oleskelemaan, vaan ajelimme 1799 metriä korkean: Monte Croce di Muggio:n rinteille. Aivan vuoren huipulle asti ei tie meitä vienyt, mutta kuitenkin 1200 metrin korkeuteen. Sieltä löysimme ehkä tämän reissun parhaimman yöpymispaikan mahtavailla Alppi- ja järvi näkymillä. Garda järvellä ollessamme reissun alkupuolella ilma oli likaista ympärillämme ja näkymät täten usvaiset. Sama toistui myös Comolla, jossa ilma oli ehkäpä vielä usvaisempaa kuin Gardalla. Taivaallahan ei kummallakaan järvellä ollut pilveä pilveä, joten huono näkyvyys oli siis jotain ilmassa leijailevaa epäpuhtautta. Huonosta näkyvyydestä huolimatta, näkymä oli silti aivan uskomaton. Varsinkin auringonlaskun aikaan, jolloin ymprärillämme olevat lumihuippuiset vuoret olivat parhaimmillaan. Toivottavasti saamme huomenna herätä kirkkaaseen näkymään. Tänään emme muuta tehneetkään, kun siirryttiin vain Como järvelle ja nautittiin näkymistä. Syy tähän oli eilinen klo. 1:00 asti venähtänyt päivä, joka oli liikaa tällaisella rennolla pakumatkalla.

Aika hieno yöpymispaikka!

Utuinen Como järvi.

Vuoret värjäytyivät upeasti auringon laskiessa.

Welcome to my van.

21.3. Tiistai

Eivät käyneet toiveemme toteen, kun aamu sarasti edelleen sumeissa näkymissä. Siitä huolimatta näkymät ruskeasävyiseen ympäristöön aamukäppäilylenkillä olivat mahtavat. Yöpymispaikalta jatkoimme matkaa vuoristossa ajellen reilun 30 kilometrin verran. Kohteena oli: Monte Legnoncino:n huippu (1711 metriä). Autolla pääsimme 1300 metrin korkeuteen ja 2,5 kilometrin päähän huipusta. Ilmassa leijaileva sumu oli selkeästi pakkautunut matalalle, sillä mitä korkeammalle nousimme tai mitä korkeampia vuoria katselimme, niin sitä kirkkaampia näkymät olivat. Vuoren huippu olisi tarjonnut aivan mahtavat näkymät Como järvelle, mutta tässä tilanteessa se näkyi vuoren huipulle vain vaaleana tasankona. Sen sijaan lähimmät lumihuippuiset vuoret olivat todella hieno näky. Vuoren huippu tarjosi näkymien lisäksi myös historiaa, sillä noin 10 metriä huipun alapuolelle oli kaivettu bunkkeri, joka on yksi monista: Cadorna Line:n burkkereista. Cadorna Line rakennettiin vuosien 1899-1918 -välillä ja sen oli tarkoitus suojata Italian tärkeitä tehdaskaupunkeja Saksan, Ranskan tai Itävalta-Unkarin hyökkäyksiä vastaan. 

Ihana aamu!

Siitä ei paljoa yöpaikka enää parane.

Järvi näkyi kirkkaimmillaan kolmisen tuntia auringonnousun jälkeen.

Matkalla Monte Legnoncinon huipulle.

Vuoren alapuolinen bunkkeri.

Vaelluksen ja lounaan jälkeen kello olikin jo rientänyt 16 asti, joten oli aika ajella seuraavaan yöpymispaikkaan. Matka kulki Comon itärannoilta pohjoiseen ja sieltä järven länsirannikolle. Sieltä löysimme hyvän parkkipaikan vanhan kirkon vierestä, noin 600 metrin korkeudesta. Näkymät edelleen sumuiselle järvelle olivat sumusta huolimatta hyvät. Jälleen kerran päivä päättyi siihe, että jäimme toivomaan kirkasta järveä huomisaamulle.

Näkymät kirkon parkkipaikalta.

22.3. Keskiviikko

Kyl on sitkeessä tuo usva. Olimme ajatelleet tänään lähteä Sveitsiin, olla siellä reilun viikon ja sitten ajella Saksan läpi Travemünden satamaan. Säätiedotukset näyttävät kuitenkin niin huonoa keliä lähes kaikkialle Sveitsiin seuraavaksi viikoksi, joten päätettiin hylätä ne suunnitelmat. Sen sijaan päätimme pysytelle Pohjois-Italian sekä Etelä-Sveitsin alueella, joihin on luvattu kaikkein parasta keliä. Ensimmäiselle Sveitsi visiitille lähdimme heti aamupalan jälkeen. Ajelimme 40 kilometrin verran: Lugano:n -kaupunkiin sekä Lugano -järven rantaan. Matka Luganoon Como järven rantaa pitkin olisi kirkkaalla kelillä ollut aivan mahtavaa ajelua, mutta tässä tilanteessa ajaminen oli vähän karvasta hommaa.

Kohtalainen näkyvyys järveltä poispäin.

Mutta Como jälleen usvainen.

Ei muuttunut keli kirkkaammaksi Sveitsissäkään, jonka lisäksi Luganon kaupunkikaan ollut oikein mistään kotoisin. Voisihan se tietysti olla kivempi, jos lompakostamme löytyisi enemmän paksuutta, mutta kun pelkästään Mcdonald´s:n Big Mac -ateria maksaa jo 14 euroa, niin ei sitä oikein kaupungista pysty nauttimaan. Parasta kaupungissa oli näkymät Lugano järvelle, mutta mielummin järveä katselesi jostain Italian puoleisista kaupungeista, jossa laadukkaan ravintola-aterian saa alle 15 euron.

Luganon keskusaukio.

Lugano järvi.

Luganon jälkeen ajeltiin 20 kilometrin verran lähelle Italian rajaa tekemään lihaskuntotreeniä. Ennen sitä oli kuitenkin kokattava ruokaa ja syötävä se. Ruoan jälkeen alkoi meitä molempia ramasta niin paljon, että murruimme päiväunille Rainon pienelle sohvalle änkeytyneenä (olisihan sitä voinut mennä sänkyykin) :D. Sen jälkeen jatkettiin matkaa ja jätettiin treenit huomiselle. :D Ennen pimeää poistuimme Sveitsistä takaisin Italiaan, jossa ajoimme: Balcone d´Italia -nimiselle näköalatasanteelle 1303 metrin korkeuteen. Tämä alkaa jo toistamaan itseään; kun näkymät Lugano järvelle olisivat olleet aivan uskomattoman hienot, mutta valkoinen usva pilasi ne jälleen kerran. Ehkä huomeaamuna...

Hienot näkymät kuitenkin lounaspaikalta.

Usvaiset näkymät Balcone d´Italialta.

23.3. Torstai

Ei se keli varmaan kirkastu ennen kuin sadevesi ilman puhdistaisi. Huomiseksi on onneksi luvattu sateita, joten toivoa vielä on. Tänään luvassa oli lämmin päivä  aurinkoisella kelillä, josta halusimme nauttia. Normaalisti olisimme lähteneet nauttimaan alueen mahtavista vuorista, mutta eiköhän sitä ole saanut jo tarpeeksi pettyä huonoon näkyvyyteen. Meillä oli siis hyvä syy nautiskella päivästä ulkotreeni alueella. Ennen treeniä siirryimme länteen 70 kilometrin verran, jolloin saavuimme Luoteis-Italian kolmannelle Alppi järvelle eli: Lago Maggiore:lle. Lähellä järveä sijaitsi pieni treenipaikka: Ranco -nimisen kylän vierustassa, jossa palloilimme sekä teimme "rangaistus" leukoja ja punnerruksia aina, kun jompikumpi mokasi erilaisissa palloiluhaasteissa. Melkein pari tuntia sekä pari litraa hikeä myöhemmin ajelimme viereiselle leirintäalueelle suihkuun ja illanviettoon.

24.3. Perjantai

Heti aamusta säätiedotus osui nappiin ja vettä alkoi ripotella. Illalle oli luvattu kovimmat sateet, joidenka pitäisi loppua ensi yön aikana. Sadepäivä oli oiva päivä hoitaa pyykinpesua, kaupassa käyntiä ja muuta tylsempää askaretta. Iltaa kohti sade vain yltyi, jonka aikana käytiin ravintolassa syömässä rauhakseltaan. Pimeällä sekä vesisateessa siirryimme vielä reilut 30 kilometriä kohti Sveitsin rajaa ja saavuimme: Piancavallo -nimisen kylän lähettyville. Siellä jäimme nukkumaan 1220 metrin korkeudessa olevalle levikkeelle. 

25.3. Lauantai

Melkein neljä päivää on mennyt niin, että kaikki mahtavat näkymät ovat olleet usvan peitossa. Emme kuitenkaan olleet vieläkään lannistuneet, vaan eilen illalla asetimme kellon herättämään meidät 6:45, jotta mahdollinen aamuauringon valaisema maisema ei jäisi meiltä väliin. Klo. 6:50 kömmimme autosta ulos ja Maggiore järvi oli valkoisen värin takana. Tämän valkoisen värin yläpuolella näkyi vuoren huippuja, sininen taivas ja IHANA aurinko! Vihdoin meidän odotus palkittiin; edessämme oli yksi parhaimmista näkymistä ikinä! Tämä oli toisinto Pohjois-Espanjan vaellukselle, jolloin teltasta noustuamme saimme katsoa pilvimeren seasta nousevia vuoria. Ei haitannut yhtään vaikka järvimaisemaa emme nähneetkään, sillä tämä oli jotain paljon parempaa. Nautimme näkymästä oikein pitemmän kaavan kautta kokkaamalla herkullisen aamupalan, jonka makustelimme ulkona parhaasta mahdollisesta katselu paikasta. Kaiken tämän saimme kokea aivan keskenämme, sillä muita ihmisiä ei ollut mailla halmeilla!

Raino, aurinko ja pilvet.

Aamupalalla.

Pikkuhiljaa aurinko lämmitti niin, että pilvet alkoivat hävitä.

Mahtavan aamun jälkeen ajelimme kolmisen kilometriä pohjoiseen, josta aloitimme reilun 20 kilometrin vaelluksen. Vaelluksen aloituskorkeus oli: 1230 metriä, ja kohteena oli 2156 metriä korkea: Monte Zeda. Urakkaa oli edessä melkoinen määrä, mutta sitä helpotti paljon se, että suurin osa vaelluksesta kulki leveähköä maastopyörille tarkoitettua väylää pitkin. Vaelluksen ensimmäiset 6 kilometriä kulki nopeasti hieman nousevaa maastoa pitkin.

Maastopyöräreittiä pitkin.

Kuuden kilometrin jälkeen koitti noin 300 vertikaalimetrin nousu, joka tehtiin vain 500 metrin aikana, joten kohtalaisen rankka nousu saatiin siinä tehdä. Tämän jälkeen jälleen loivempaa noin kilometri, jolloin saavuttiin luonnonpuiston vuokramökille. Italialaiset vieraat olivat vuokranneet mökin ja tarjosivat ystävällisesti meille suojaa siksi aikaa, kun söimme eväitämme. Aika mahtavaa olisi joskus itsekin vuokrata tälläinen mökki hyvällä porukalla, josta sitten tehdä vaelluksia ympäristöön ja nauttia hyvistä ruoista. Saunaa se tietysti vielä kaipaisi...

Tällä kertaa vaellusevääksi oli cous cousia, kanaa ja papuja.

Vuokramökki.

Vuokramökiltä huipulle oli enää reilut kaksi kilometriä matkaa, jonka aikana otimme korkeutta 560 metriä. Korkeuden noustessa näkymät jylhenivät metri metriltä. Huipulta näkymät eivät enää niinkään parantuneet, mutta Monte Zeda on alueen korkein huippu, jonka vuoksi näimme aivan uusia maisemia, jotka olivat aikaisemmin huipun peittämiä. Vuoren päällä emme pystynyneet hirveästi viettämään aikaa, sillä tunnetusti huipulle tuulee. Paluumatkalle olisimme mielellään valinneet jonkin toisen reitin, mutta sen verran kiirus (pimeän vuoksi) tuli, että palasimme takaisin samaa reittiä myöten, joka oli kaikkein lyhkäisin. Takaisin autolle saavuimme vasta 18:15, eli noin 45 minuuttia ennen pimeää. Sieltä ajoimme enää vain sen samat 3 kilometriä takaisin samaan nukkumispaikkaan, jossa edellisyönkin vietimme.

Huipulla! Urakasta palkkioksi Gatoradet. 

Takaisin alas.

Takaisin nukkumispaikalla. Hieno se on näin illallakin.

26.3. Sunnuntai

Ei tämä aamu voittanut eilistä aamua, mutta silti järvimaisema komeiden vuorien kanssa on aina mahtava näkymä aloittaa aamu. Päivän ensimmäinen askare oli laskeutua takaisin järven rantaan ja sitä pitkin aina Sveitsiin asti. Siellä ajelimme treenipaikalle, jossa kikkailimme jalkapallo neppailua sekä teimme lihaskuntotreeniä. Reilu tunti treeniä, jonka jälkeen nousimme jälleen vuoristoon. Tällä kertaa 850 metrin korkeuteen ja Maggiore järven koilispuolelle. Sieltä löysimme Rainon mentävän aukon tien vierestä, jossa hyvien näkymien lisäksi nautimme herkullisista grilliruoista, joita kokkailimme niin ikään herkullisen italialaisen viinin kera.

Grillailu- sekä yöpymispaikka.

Mukavan värikkäät eväät.

Blogin kirjoittamista autossa.

27.3. Maanantai

Uuteen viikkoon saimme herätä jälleen kirkkaaseen, mutta tuuliseen keliin. Rauhaisan aamun jälkeen ajelimme jälleen Italian puolelle. Parkkeerattuamme auton, suuntasimme lyhkäiselle 3 kilometrin edestakaiselle vaellukselle: Monte Borgna:n (1163 metriä) päälle. Runsas lehtimäärä maan pinnalla tuntuu olevan ainakin täällä Italian Alpeilla jonkinmoinen juttu, sillä jälleen kerran lehtiä oli kertynyt (todennäköisesti viime syksyltä) vaelluspolun päälle parhaimmillaan melkein polviin asti. 

Lago Delio -tekojärvi.

Tästä vaellus alkoi.

Kyl on lehtiä.

Huipun näkymät Lago Maggiorelle olivat yhdet reissun parhaimmista. Näkymää toki paransi se, että se oli äärimmäisen terävä. Jos lähiaikoina olemme joutuneet tuijottamaan näkymiä, jotka ovat olleet usvan peitossa, niin tämä näkymä oli sen vastakohta. Näkymästä pystyi erottamaan jopa Ranskan ja Italian välisiä Alppeja, eli näimme reippaasti yli 100 kilometrin päähän. 

Monte Borgnan huipulta.

Kuvan korkein huippu on pari päivää sitten kiipeämämme: Monte Zeda.

Mitä kummaa tässä tapahtuu?

Tänään ajatuksemme oli suunnata lopullisesti pois Italiasta Sveitsiin, mutta ajatus, että poistuttaisiin Italiasta ei tuntunut hyvältä. Olemme kovin tykänneet reissata Italiassa ja kun miettii, että Sveitsi on ainakin 3 kertaa Italiaa kalliimpi, niin päätös oli loppujen lopuksi helppo. Ajoimme takaisin Ranco -kylän leirintäalueelle, jossa yövyimme viime torstaina, jotta pääsisimme taas peseytymään. Ja kun kerran suihku oli luvassa, niin olihan se otettava ennen sitä vielä vähän intervalli juoksuja.

28.3. Tiistai

Tänään matka jatkui jälleen kerran Maggiore järven länsirantaa pohjoiseen. Jos Garda-, Como- sekä Luganojärvet jäivät kaikki osittain näkemättä usvan vuoksi, niin Maggiore tuli kyllä tutkittua vimoisen päälle kunnolla. Keli oli jälleen hyvä, joten olihan se nautittava järvi näkymistä vielä viimeisen kerran. Leirintäalueelta ajeltiin 30 kilometrin verran: Pizzo di Cuvignone -vuoren (1017 metriä) vierustaan, josta sitten mokoma kiivettiin. Vaikka Maggiore järvi on jo nähty monen monta kertaa, niin siitä huolimatta uusi vuori toi jälleen aivan uuden näkymän. Tältä vuorelta oli parhaat näkymät lähes 3000 metriä korkeille lumihuippuisille vuorille. Tämän lisäksi oli myös kiva katsella eripuolille järveä ja tunnistaa sieltä kaikki vuoret, jotka olemme viime päivinä valloittaneet.

Näkymiä Pizzo di Cuvignonelta.

Lähtiessämme jatkamaan matkaa auton mittaristoon syttyi jäähdytinnesteen merkkivalo, joka ilmoittaa, että nestettä on liian vähän. Ei siinä muuten mitään muuta kuin vain ajattaisiin huoltoasemalle ostamaan lisää nestettä ja matka saisi jatkua. Ongelma oli vain se, että valo syttyi myös eilen, jolloin ostettiin litran pullo nestettä ja kaadettiin se tankkiin, jonka jälkeen nesteen taso oli ok. Nyt auto oli ainoastaan 50 kilometrin ajamisen jälkeen "syönyt" kaikki lisäämämme jäähdytinnesteet. Tämä ei tietenkään ole normaalia, joten ajettiin läheiseen Luino:n -kaupunkiin, joka on alueen suurin. Etsimme sieltä korjaamoa, jonka löysimmekin nopeasti, mutta tämä korjaamo ei ottanut meitä vastaan, vaan suositteli meille toista paikkaa. Se oli vain 2,5 kilometrin päässä, joten helppo homma. Ei sittenkään! Ajettuamme 1,5 kilometriä saavuimme liikenneympyrään, josta olisi pitänyt ajaa suoraan päästäksemme korjaamolle. Suoraan menevä väylä oli suljettu poliisin toimesta. Sen vuoksi 2,5 kilometrin matka muuttuikin 7 kilometrin matkaksi. Ei kuulosta sekään pahalta vai mitä? Melkein saman tien, kun käännyttiin liikenneympyrästä kiertotielle, edessämme oli hillitön ruuhka tietyön takia. Siitä päästyämme huomasimme, että määränpäämme viereinen vuorenrinne savuaa metsäpalon vuoksi, jota helikopterit yrittivät sammuttaa vettä pudottamalla. Tämän vuoksi myös kiertotiemme tyssäsi poliisin estämään tiehen. Näin sitä turhaan körötellään edes takaisin viimeisenä päivänä Italiassa ja vieläpä niin, että ulkona olisi mahtava keli nauttia Italian luonnosta. U-käännöksen jälkeen palasimme takaisin päätielle siihen samaan liikenneruuhkaan mistä äsken tulimme. Päätien varrella oli vielä yksi korjaamo jota lähdimme kokeilemaan. He ottivat onneksi meidät vastaan, jonka lisäksi korjaamosta löytyi vieläpä ihminen joka osasi englantia. Mekaanikot katsoivat autoa saman tien ja eivät olleet varmoja missä vika on. Tämän vuoksi auton piti jäädä korjaamoon yöksi. Siispä Raino jäi sinne ja me saatiin korjaamon työntekijältä kyytii Luinon keskustaan, jossa kirjauduimme hotelliin. Koko päivän aikana emme olleet kerenneet syödä muuta kuin aamupalan ja pari suklaapatukkaa. Vasta klo. 19:00 päästiin vihdoin ravintolaan tilaamaan pizzaa (tottakai), niin voit arvata kuinka hyvältä se maistui.

Lake Maggiore Luinosta käsin.

Muutaman kerran on ollut nyt vähän huonompia pizzoja, mutta nämä olivat taas erinomaisia (eivät toki tietenkään Napolin tasolle päässeet).

No nyt Italian makumaailmaa oikein kunnnolla.

29.3. Keskiviikko

Aamulla 11 maissa korjaamon hinausauto tuli hakemaan meitä hotellilta. Korjaamolla selvisi, että jäähdytinnestetankissa ei ole vuotoa, joten neste jonka mekaanikot olivat tankkiin lisänneet ei ollut valunut pois. He olivat sitä mieltä, että moottori oli jostain syystä kuluttanut nesteen eilen, mutta todennäköisesti ongelma olisi nyt ohi. Niinkin erikoiselta kuin asia kuulostaa, niin toivotaan, että asia olisi juurikin niin. Ihan turhaa auto ei kuitenkaan korjaamolla ollut, sillä he olivat vaihteneet samalla parit palaneet polttimot ja korjanneet jo aikaisemmin hajonneet pissapojat. Jälleen Rainon ratissa jätimme nyt Italian taakse lopullisesti ja jatkoimme Sveitsiin. :´/ 

Ihan kohtalaisen hyvin on tullut Italia nyt nähtyä. Varsinkin kun tämä oli jo 4. kerta maassa...

Pitkälle emme Sveitsissä ajaneet, vaan jäimme lähellä Italian rajaa: Bellinzona -nimiseen kaupunkiin. Paikka on tunnettu useasta hienosta linnasta, jotka ovat rakennettu alle kilometrin päähän toisistaan, muodostaen täten puolustuslinjan noin kilometrin levyisen: Ticino -laakson poikki. Laakson pohjalla seisoo linnoista suurin nimeltään: Castelgrande. Ticino laakso on strategisesti todella tärkeä kohta, joka yhdistää Pohjois-Euroopan Italiaan Alppien läpi. Tämän vuoksi jo Rooman imperiumi rakensi Castelgranden kohdalle ensimmäisen linnoituksen vuonna 100 ennen ajanlaskua. Siitä eteenpäin lähes 2000 vuoden ajan Ticino laakso on vaihtanut omistajaa lukuisia kertoja ja aina, kun omistaja on vaihtunut niin laaksoon rakennetiin lisää linnoituksia ja vanhoja linnoja laajennettiin sekä vahvistettiin. Laakson toisiksi suurin linna: Montebello rakennettiin 1200 -luvulla, Bellinzonan silloisen hallitsian: Rusca perheen toimesta. Laakson kolmas linna: Sasso Corbaro rakennettiin 1400 -luvulla, jona aikana laakson poikki rakennettiin myös: Murata -muuri, jonka ansiosta laaksoa sekä Bellinzonan kaupunkia oli helpompi puolustaa. 1800 -luvulla linnoja ei enää tarvittu, jonka jälkeen ne rapistuivat. Murata muurikin oli sortunut jo 1515 vuonna sattuneessa tulvassa, eikä sitä enää sen jälkeen rakennettu uudelleen. Linnat kunnostettiin nykypäiväiseen kuntoon vasta vuonna 1992, jonka ansiosta niille annettiin Unescon maailmanperintökohde titteli vuonna 2000. Todella mielenkiintoisen historian sekä Ticino laakson ja sitä reunustavien vuorien ansiosta, Bellinzonan linnat ovat ehkä paras linna kokemuksemme ikinä. Sveitsin kalliiden hintojen vuoksi emme kuitenkaan käyneet yhdenkään linnan sisällä. :D Onneksi kuitenkin Montebellon- sekä Sasso Corbaro linnojen sisäpihalle pääsi ilmaseksi. Varsinkin Montebellon linna oli erittäin hieno ja sen pihalta käsin myös Castelgrande oli vaikuttava näky. Jäimme hengailemaan sekä odottelemaan auringonlaskua korkeimmalla sijaitsevan Sasso Corbaron vierustaan useaksi tunniksi. Sitä odotellessa nautimme samalla mahtavista linna/vuoristonäkymistä.

Montebello linna.

Ilmaiselta sisäpihalta.

Ticino laakso ja vuoret.

Pitkän hengailutuokion jälkeen tuli jo hämärä.

Montebello ja Castelgrande. Näin lähellä ne ovat toisiaan.

Edelleen Montebello.

Castelgrande iltavalaistuksineen.

Montebello.

Montebello.

Nähtyämme linnat vielä iltavalaistuksineen lähdimme ajamaan reilun 100 kilometrin matkaa Keski-Sveitsin Lucerne -järvelle. Sinne saavuttuamme nousimme 600 metrin korkeuteen, eli noin 200 metriä järven pintaa ylemmäksi nukkumaan tienvarsilevikkeelle. Illalla keli oli hieman sateinen, mutta järveä ympäröivien vuorien huippujen siluetit erottuivat, joten toivoa on, että huomenna saisimme herätä hienoon näkymään vaikka keli olisikin edelleen sateinen.

30.3. Torstai

Aamun keli oli hyvin samanlainen mitä illallakin, eli pilvistä, mutta näkyvyys oli kuitenkin hyvä. Mahtavalla kelillä Lucerne järvi olisi upea näky, joltain sitä ympäröivien vuorien huipulta. Oli se silti pilvisellä kelillä ja nukkumispaikkamme kohdaltakin hieno näky. Aamupalan jälkeen aloitimme matkan Saksaan. Ajoimme yhteensä 385 kilometriä: Heidelberg -nimiseen kaupunkiin. Matkan aikana satoi paikoitellen runsaastikin vettä, mutta loppupäiväksi oli luvattu aurinkoa. Matkan aikana huomasimme valitettavasti, että jäähdytysnesteen taso tippui edelleen. Epäilemme, että neste valuu moottoriin, sillä sitä ei näy moottorin alla taikka maassa. Kannen tiiviste siis todennäköisesti valskaa. Onneksi tähän on "lääke", jolla voi mahdollisesti välttää kalliit korjaukset. Jäähdytinnestetankkiin voi kaataa tiivisteainetta, joka tukkii vuotokohdat. Yritimme matkan aikana etsiä tiivisteainetta, mutta tuloksetta. Päätimme nauttia tästä päivästä rauhassa ja etsiä huomenna sen pirun aineen. 

Lucerne järvi.

Sveitsin kurvailut.

Heidelbergiin saavuimme klo. 17:00. Ensimmäisenä kävelimme kaupungin pitkän kävelykadun päästä päähän. Ensivaikutelma kaupungista oli vähän tylsähkö, mutta saavuttuamme kadun itäiseen päähän, alkoi meno muuttua mielenkiintoisemmaksi. Suuri katedraalinaukio tarjosi hyvät näkymät kaupungin suurelle linnalle, joka on vain osittain entisöity, ja osittain se on edelleen raunio Keski-Ajalta. Käveltyämme kävelykadun päähän, nousimme linnan kukkulalle. Linna oli kerinnyt mennä jo kiinni, mutta sen puutarhaan pääsi onneksi käyskentelemään. Itse linna oli hieno, mutta kaupunki ja sen taakse laskeva aurinko varastivat kuitenkin näkymä-pääpalkinnon. Linnalta laskeuduimme takaisin kaupunkiin, jossa suuntasimme panimoravintolaan syömään.

Heidelbergin kävelykatu.

Kirkon aukio.

Kaupungin linna.

Seikkailijat näköalatasanteella.

Ruokana Jennillä Schnitzel (= leivitettyä possun fileetä) ja Jopella panimon erikoinen: juusto nuudelit. Juomana paikallisten panimoinen erikoisuuksia. Hyvää oli! :P

Heidelbergistä ajoimme vielä lyhkäisen matkan: Hemsbach:n -kaupunkiin tekemään lihaskuntotreeniä. Kerkesimme treenata vain hetken aikaa, kunnes alkoi taas sataa. Pakko oli laittaa pillit pussiin ja ajoimme nelisen kilometriä korpeen nukkumaan.

31.3. Perjantai

Aamulla olisi ollut kiva jatkaa eilen kesken jäänyttä treeniä, mutta vesisade jatkui edelleen. Treenin sijaan hoidimme sadepäivän kunniaksi viimeiset shoppailut sekä etsimme sen tiivisteaineen jäähdyttimeen. Shoppailuilta matka jatkui 180 kilometriä luoteeseen, lähelle: Köln:n -kaupunkia. Siellä etsimme rauhallisen parkkipaikan johon jäimme täksi yöksi.

Rainon kokemus karttuu: 200,000 kilometriä täynnä!

1.4. Lauantai

Eilinen säätiedotus jo uhkaili sadetta koko päiväksi, eikä yön aikana homma ollut muuttunut yhtään paremmaksi. Onneksi vedimme ässän hihasta, joka oli ajaa yhdelle Kölnin kiipeilykeskuksista, jossa voisimme treenata pitkään ja hartaasti, sillä sateen vuoksi meille ei ollut mitään parempaakaan tekemistä (tai no Jopen mielestä maailmasta ei hirveästi löydy edes parempaa tekemistä, jos siis kiipeilyyn vertaa). Kiipeilyhalli oli tarkoitettu ainoastaan boulderointiin, eli siis kiipeilyyn ilman köysiä lyhkäisiä kiipeilyreittejä pitkin. Tämän lisäksi keskuksesta löytyi kuitenkin monipuolinen kuntosali, jossa pääsimme tekemään vihdoin sen voimaharjoittelun sateesta piittaamatta. Viihdyimme keskuksessa melkein 4 tuntia, johon sisältyi: kattava lämmittely, parin tunnin kiipeily sekä sen päätteeksi vielä tehokas voimatreeni. Odotimme keskukselta myös sitä, että pääsisimme taas pitkästä aikaa pesulle. Muuten kiipeilykeskus oli vertaansa vailla, mutta pesu hoitui ainoastaan kylmässä suihkussa. Ei olisi uskonut että Saksassa, ja vieläpä modernissa kiipeilykeskuksessa joutuu kylmään suihkuun.

Jennin tyylinäyte.

Ja tässä Jopen.

Kölnin alue on tunnettu: Kölsch -nimisestä oluttyylistä. Kölsch on raikas ja vaalea olut, joka muistuttaa lageria tai pilsneriä. Vuonna 1986 määriteltiin, että Kölschia ei saa panna missään muualla kuin Kölnin alueella. Joten täällähän sitä pitää siis päästä maistamaan. Rankan sekä pitkän treenin jälkeen mielemme teki ruokaa sekä tietysti Kölsch olutta. Siispä ajelimme Kölnin viereiseen: Leverkusen:n -kaupunkiin (joka siis kuuluu vielä tähän Kölschin panemis-alueeseen), josta löytyi yksi panimoravintola mihin saimme varattua pöydän, näin lauantai illalle. Kölsch olut oli niin raikasta kuin sen pitikin olla. Kölschin lisäksi nautimme panimossa myös pari muutakin olutta, jotka olivat myös tämän alueen tuotoksia.

Kölschiä panimoravintolassa.

2.4. Sunnuntai

Se ois sitten viimeinen päivä reissun päällä, jos huomista laivamatkustuspäivää ei lasketa. Kyl on sateista Saksassa, sillä sadetta on tullut jo kolme päivää melkein putkeen. Vielä aamullakin satoi, mutta ei onneksi enää kuin lyhkäisiä kuuroja. Nukkumisparkkipaikalta oli matkaa kaupungin keskustaan 2,5 kilometriä, joka hoitui reippaasti kävellen Kölnin koleassa aamussa. Saavuttuamme Saksan kuuluisimman joen: Rhein:n varrelle, pääsimme heti ihastelemaan kaupungin kuuluisinta nähtävyyttä, eli: Kölnin Tuomiokirkkoa. Kirkko näytti toki komealta, mutta ei sen kummoisemmalta kuin esimerkiksi: Regensburg:n katedraali, jossa vierailimme vuonna 2019.

Mielenkiintoista saksalaista arkkitehtuuria Rheinin varrella.

Kölnin Tuomiokirkko.

Kölnin ydinkeskusta oli hyvin saksalaismainen kaupunki, eli paljon pitkiä kävelykatuja jotka olivat täynnä kahviloita, kauppoja ja baareja. Näin sunnuntaiaamuna lähes kaikki paikat olivat vielä kiinni, joten kohtalaisen tylsäähän se oli. Päästyämme tuomiokirkon aukiolle tajusimme, että vaikka kirkko muistuttaa arkkitehtuuriltaan Saksan muita katedraaleja, niin kyllä sen valtava koko pisti silmään. 157 metriä korkeana se on maailman korkein kaksitorninen kirkko ja kolmennaksi korkein over-all. Kirkossa oli meneillään sunnuntaimessu, mutta sinne pääsi kuitenkin sisälle. Sisältä kirkko ei juurikaan poikennut muista vastaavista. Täysikasvuisen Punapuun paksuiset pylväät kirkon sisällä ovat kyllä aina vaikuttava näky. Kirkon jälkeen Kölni olikin aikalailla paketissa, joten palattiin autolle ja jatkettiin matkaa pohjoiseen.

Kaupungin keskustaa.

On sillä kokoa..

Kirkon viereisen sillan kaide oli kauttaaltaan näin paljon lukkoja.

300 kilometriä myöhemmin saavuimme Bremen:n. Laiva kohti Suomea lähtisi vasta klo. 2:00, joten kerkesimme hyvin tutkia vielä yhden kaupungin. Emme olleet oikeastaan ottaneet mitään selvää Bremenistä etukäteen, joten emme tienneet mitä oli luvassa. Saavuttuamme kaupungin keskustan reunamille homma näytti jälleen hyvin tavanomaiselta saksalaiselta kaupungilta. Kaupunki näytti kuitenkin parhaat puolensa vasta saavuttuamme keskustan kolmelle aukiolle, joita reunustivat: kaupungintalo, katedraali, pari muuta kirkkoa sekä muita vanhoja rakennuksia. 

Sillan yli Bremenin keskustaan.

Yksi aukioista.

Kaupungintalo.

Mahtavien aukioiden jälkeen käppäilimme vielä ohkaisen: Böttcherstrabe -kadun päästä päähän. Katu on tunnettu sen poikkeuksellisesta arkkitehtuurista. Punaiset tiilitalot kadun reunoilla olivatkin kaikki eri muotoisia ja niiden reunoilla sekä katoilla oli kaikennäköisiä- ja muotoisia yksityiskohtia. Kadun varrella olisi ollut pari käymisen arvoista panimoa, mutta molemmat olivat valitettavasti sunnuntaina kiinni. Bremenin jälkeen ajelimme loput 200 kilometriä Travemündeen, jossa pääsimme nousemaan laivaan klo. 23:45. Heti hyttiin päästyämme Jenni painui pikaisesti nukkumaan ja Joppe lähti saunaan...

Böttcherstrabe.

Saksan ajamiset kokonaisuudessaan.

3-4.4. Maanantai-Tiistai

Vaikka eilinen meni myöhäiseksi, niin olimme silti tarppeeksi reippaita heräämään jo klo. 7:00, jotta kerkesimme vetää tunnin juoksumattotreenin ennen aamupalaa. Laivamatka oli oikein hyvä päätös reissulle kaikenkaikkiaan. Parit treenit, kolme erinomaista buffet ateriaa sekä saunomista kahden kuukauden tauon jälkeen. Tiistaina saavuimme Vuosaaren satamaan klo. 9:15, josta painelimme takaisin Jyväskylään yhdellä istumalla, ja siitä se arki taas alkaa...

Meidän alkuperäinen hyttimme oli perinteinen ikkunaton hytti. Sen hytin ovi oli onneksi epäkunnossa ja saimme tilalle tällaisen sviitin.

Siinä se sitten tuli tällainen lenkki hetitettyä.

Loppusanat:

Elämämme toinen pakumatka alkoi oikeastaan sellaisella asenteella mihin ensimmäinen loppui. Ei siis alusta asti hirveästi sykitty paikasta toiseen, vaan reissaamistahti oli verrattain verkkaista. Nyt viimeistään tiedämme minkälainen meidän unelmapakumme tulisi olla, jos ja kun sellaista joskus hankimme. Oikeastaan suurin puutos Rainossa on suihku, mitä emme välttämättä kovin usein käyttäisi, mutta silloin kun sitä tarvitsisi, niin se olisi kullan arvoinen. Suihku oli nimittäin tälläkin reissulla suurin syy, miksi meidän oli palattava aina sivistyksen pariin aika ajoin. Tämän lisäksi emme pystyneet treenata niin paljon kuin olisimme halunneet, koska ei viitsitty hiostuttaa itseämme silloin kun tiesimme, että suihkuun ei pääsisi vähään aikaan. Kesällähän tämä ei tietenkään ole ongelma, kun voi suihkutella ulkona. Suihkun lisäksi unelmapakussa pitäisi olla parempi maavara, jonka päälle mielellään neliveto. Tämä mahdollistaisi ajamaan jonnekin vaikekulkuiseen vuoristolaaksoon, jossa voisimme viipyä vaikka kuinka pitkään ja nauttia vain luonnon rauhasta. Yksi unelma olisi vielä se, että sinne rauhaisaan laaksoon lähtisi mukaan... wait for it... telttasauna.

Ennen reissua olimme tottakai innoissamme tulevasta matkasta, mutta kohteena: Italia, Sardinia ja Korsika eivät sytytä meitä samalla tavalla, kuin vaikkapa Kirgisia tai Indonesia. Tiedettiin kuitenkin jo ennalta, että nämä kohteet tulevat varmasti sytyttämään meidät, vaikka lähtökohtaisesti ne eivät olleetkaan niin eksoottisia. Hommaa tietysti paransi huomattavasti se fakta, että koko reissuaika oli low seasonia, jonka vuoksi saimme nauttia melkeinpä kaksistaan kaikista todella suosituista turistikohteista (kuten esim. Como järvestä). Tästä hyvä esimerkki on viime reissulta, kun mahtavat Balkanin jälkeen saavuimme takaisin Itävaltaan, niin emme oikein pystyneet nauttimaan maasta laisinkaan kun jokainen nurkka oli tupaten täynnä porukkaa. Oikeastaan tätä parempi reissuajankohta Eurooppaan on ainoastaan loppu syksy, jolloin korkeille vuorillekin on ainakin teoreettinen mahdollisuus mennä ilman suurempaa lumikinosta. Vaikka allamme ei ollut unelmapaku, eikä kohteetkaan olleet niin eksoottisia, niin siitä huolimatta tämä reissu oli todella hieno, ja saimme palata sieltä takaisin Suomeen jälleen monta kokemusta rikkaampana.

Ennen tätä reissua olimme käyneet Italiassa jo kolme kertaa, joista jokaisen käynnin jälkeen meille oli jäänyt maasta vähän huono fiilis. Mielet avoimina lähdimme kuitenkin tälle seuraavalle retkelle. Emme olleet suunnitelleet, että olisimme olleet maassa näin pitkään kun olimme. Se jo kertoo hyvin, että tällä kertaa Italia iski meihin. Jos Italiaa vertaa Ranskaan tai varsinkin Sveitsiin, niin valitsemme niistä kolmesta ehdottomasti Italian. Tähän tietysti vaikuttaa Ranskan ja Sveitsin kalliimpi hintataso, mutta se onkin yksi tärkeimmistä kriteereistä, kun verrataan matkakohteita toisiinsa. Välillä italialaisten röyhkeys varsinkin liikenteessä vähän ärsytti, mutta vastakohtana sille: tapasimme myös monta todella mukavaa ja vieraanvaraista italialaista. Röyhkeydestä puheen ollen; Napoli vei siinä kisassa mestaruuden. Napolilaiset olivat aivan omaa luokkaansa tässä kategoriassa. Yksi esimerkki Napolin röyhkeydestä oli, kun matkustimme ratikalla ja pysäkillä joku paikallinen nainen oli hyppäämässä vaunusta ulos. Hän ei kuitenkaan päässyt pois, koska kaksi miestä tunki sisälle niin, että tönäisivät samalla naista. Nainen sanoi jotain italiaksi, jolloin olisi kuvitellut, että miehet olisivat pahoitelleet. Sen sijaan miehet huusivat vain jotain äkäisesti takaisin. Tästä huolimatta, tai ehkä jostain kumman syystä jopa sen takia tykkäsimme silti Napolin eksoottisuudesta, sekä siitä, että tällainen paikka oli meille jotain aivan uutta.

Sardinian sekä Korsikan "viba" oli hyvin erilainen kuin mantereen. Saaret ovatkin vain nimellisesti Italian ja Ranskan omistuksessa. Molemmilla saarilla on oma kulttuuri ja kieli. Odotimme molemmilta saarilta paljon, mutta kiinnostuksemme oli lähtökohtaisesti enemmän vuoristoisemmassa Korsikassa. Sardinia pisti kyllä hyvin kampoihin, varsinkin itärannikon jylhät merenrantakalliot toivat mieleemme Indonesian Nusa Penidan saaren. Se on paljon sanottu, sillä Nusa Penida on edelleenkin yksi lemppari paikoistamme koko maailmassa. Sardinia nostaa Korsikaan verrattuna myös pisteitä halvemmuudestaan. Säiden takia jouduimme Korsikalla keskittymään pääasiassa vain rannikkoseutuihin, joka ei ollut kovinkaan suuri rangaistus, sillä varsinkin saaren länsirannikko oli todella upea. Jälkikäteen arvioituna Korsika vie kahden saaren kamppailun edelleen, mutta niukemmin kuin olisimme ennen reissua ajatelleet.

Ranskaa ei voida sen enempää lähteä tuomitsemaan, kun olimme manner-Ranskassa vain pari päivää. Kalleus sekä ranskalaisten ylpeys jättivät maasta vähän huonon kuvan, mutta voi olla, että Ranskalle tulee joskus käymään samanlailla, kun Italialle tällä reissulla. Ranskalaisten ylpeydestä tällainen esimerkki: Korsikalla ajellessamme huomasimme, että tienviitat joissa paikkojen nimet lukevat sekä ranskaksi, että korsikaksi olivat sutattuja niin, että ainoastaan ranskankielinen nimi näkyi. Tämän lisäksi moniin paikkoihin oli kirjoitettu: "Corsica belongs to France!" tai jotain vastaavaa. Emme tietenkään tiedä, että asialla on ollut manner-ranskalainen, mutta epäilemme sitä vahvasti. Sveitsin upeita luontokohteita olisi ollut kiva kierrellä pakulla, kun voi ostaa ruoat valmiiksi Italiasta, jolloin rahaa ei tarvitse käyttää maailman kalleimmassa maassa yhtään. Huonot kelit estivät kuitenkin nämä sunnitelmat, mutta sen ansiosta saimme viikon lisäaikaa Italiaan, mikä ei ollut taas kummoinen rangaistus (ehkä pikemminkin palkinto). 

Ei ole montaa vuotta aikaa siitä, ettemme olleet käyneet Saksassa laisinkaan. Nyt lähes vaivihkaan olemme viidellä eri reissulla tutkineet maasta aina pari uutta paikkaa kerralla, jonka vuoksi siitä on tullut yksi eniten tutkimistamme Euroopan maista. Saksaan suhtaudumme aina vähän ristiriitaisesti. Se ei ole superkallis, mutta kuitenkin huomattavasti esimerkiksi Espanjaa kalliimpi. Maan kulttuuri muistuttaa niin paljon Suomea, että kunnollista eksotiikkaa ei maasta saa. Siitä huolimatta maasta löytyy monta todella hienoa kaupunkia, joidenka pienpanimot ovat aina vertaansa vailla. 

Treeni statsit:

Jenni:

Lihaskunto-treenit: 

Treeniaika: 12 t 7 min, Kulutus: 3901 Kcal.

Juoksu & lihaskunto:

Treeniaika: 8 t 49 min, Kulutus: 4035 Kcal, Matka: 25,76 km.

Vaellus:

Vaellusaika: 66 t 7 min, Kulutus: 24,350 Kcal, Matka: 178 km, Nousumetrit: 11,150 metriä, Laskumetrit: 9325 metriä.

Treeniaika yhteensä: 87 t 3 min, Kulutus yhteensä: 32,286 Kcal.

Joppe:

Lihaskunto-treenit:

Treeniaika: 15 t 6 min, Kulutus: 12,126 Kcal.

Juoksu & lihaskunto:

Treeniaika: 7 t 5 min, Kulutus: 6064 Kcal, Matka: 44,82 km.

Vaellus:

Vaellusaika: 66 t 1 min, Kulutus: 34,880 Kcal, Matka: 171,6 km, Nousumetrit: 12,400 metriä, Laskumetrit: 12,340 metriä.

Treeniaika yhteensä: 88 t 12 min, Kulutus yhteensä: 53,070 Kcal.

Kiitos jälleen seurastasi.