Pakumatka. Itä-Eurooppa & Turkki 27.2-31.7.2022

Raino, Göreme, Cappadocia, Turkiye.

Meillä on ollut jo pitkään haaveena ostaa matkailuauto ja lähteä sillä reissaamaan ympäri maailmaa. Espanjan reissulla haave vain kasvoi, kun näimme paljon pakumatkailijoita ympäri Espanjaa. Espanjasta Suomeen palattuamme aloimme heti etsiä sopivaa retkeilyautoa. Noin kuukauden etsinnän jälkeen löysimme lähes täydellisen auton: Best-Caravanin Tampereen liikkeestä. Heti kun auto ilmestyi myyntiin, soitti Joppe liikkeeseen ja lähti Tampereelle katsomaan sitä. Pari tuntia eteenpäin, niin olimmekin jo auton omistajia. B-)

 

Jo pelkästään pakumatka kuulostaa todella maukkaalta, mutta kun siihen lisää 5 kuukauden reissuajan, niin vaikea keksiä äkkiseltään mitään parempaa (tai noh, 8 kuukauden pakumatka olisi jo paremman kuuloinen :D).

 

Reissusuunnitelmamme oli ajaa Baltian, Puolan, Tsekin ja Itävallan läpi pikatahtiin Sloveniaan. Siitä eteenpäin matka kulkisi sitten jo huomattavasti verkkaisempaan tahtiin. Reissun kaukaisin kolkka, jonka olimme suunnitelleet etukäteen, oli Turkin itäiset osat. Saapi nähdä kuinka pitkälle ehdimme elämämme pisimmällä reissuajalla.

 

27.2-2.3. Sunnuntai-Keskiviikko

Sunnuntai aamuna Jopen loma alkoi jo klo. 7:00, kun yövuoro päättyi. Jenni taasen joutui odottamaan loman alkua vielä aamuvuoren verran. Periaatteessahan olimme aloittaneet pakumatkan jo lauantai-iltana, sillä Jenni nukkui yön autossa ja Joppe tuli autoon nukkumaan yövuoron jälkeen (työpaikan parkkipaikalle :D). Töiden jälkeen ajoimme kotia, pakkasimme viimeiset kamat autoon ja lähdimme ajamaan Hyvinkäälle. Siellä nukuimme yön Best-Caravan -liikkeen pihassa, jossa saimme käyttöön sähköpaikan ilmaiseksi sekä heitimme viimeiset löylyt saunassa, ehkä viiteen kuukauteen (toivottavasti ei).

 

Lautta Vuosaaresta Viron Muugaan lähti klo. 11:00 ja perille saavuttiin 13:40. Siitä sitten lähes yhdellä istumalla ajoimme reilun 500 kilometrin matkan Liettuaan, ja siellä pysähdyimme Kaunasin -kaupungin lähettyville nukkumaan.

 

Keli pitkälle ajomatkalle ei oikein olisi voinut olla parempi.

Yöpymispaikkamme Kaunasin pohjoispuolella.

Tiistai aamuna ajoimme loput kilometrit Baltiassa ja lähdimme ylittämään Puolaa. Viimeksi Puolassa ollessamme (vuonna 2012) menetimme järkemme jatkuviin tietöihin, ja odotimme sitä jo kauhulla. Alkumatka Pohjois-Puolassa toteutti pelkomme, kun ensimmäiset 200 kilometriä moottoritietä oli remontissa. Tästä syystä matka kulki pieniä huonokuntoisia teitä pitkin, pienten kylien- sekä kaupunkien läpi. Varsovaan saavuttuamme kello sattui olemaan juuri 16:00, jolloin iltapäivä ruuhkat olivat pahimmillaan. Noin 10 kilometrin matkaan Varsovan läpi kesti tunnin verran. Siinä vaiheessa tiesimme, ettemme tule ehtimään tänään enää Tsekkeihin asti, joka oli meidän tavoite.

 

Kulttuurielämykset matkan varrella olivat vähissä. Tässä yksi elämys puolalaisessa ravintolassa.

Varsovan ruuhkat.

Varsovasta matka jatkui onneksi hyvää moottoritietä pitkin, aina Etelä-Puolaan asti. Täksi yöksi jäimme laiskoina nukkumaan vain moottoritien vieressä olevalle levähdyspisteelle. Hyvä puoli siinä oli se, että siellä pääsi ilmaiseksi suihkuun.

 

Keskiviikkona matka jatkui Tsekkeihin, jossa hyvä moottoritie kulki koko maan läpi, aina Itävaltaan asti. Sielläkin sama homma jatkui Wieniin asti, kunnes moottoritie muuttui pieneksi tieksi ja lopulta päädyimmekin aivan Wienin keskustan tuntumaan. Kumma juttu, ettei moottoritietä ole rakennettu kiertämään pääkaupunkia. Kaiken lisäksi jälleen kerran satuimme maan isoimpaan kaupunkiin juuri neljän ruuhkaksi. Tuntihan siinä taas vierähti muutaman kilometrin matkaan.

 

Wienin ruuhkat.

Wienistä ajoimme vielä noin 300 kilometriä Graz:n -kaupungin tuntumaan. Olimme siinä vaiheessa ajaneet mukavat 800 kilometriä tälle päivälle, joten luonnollisesti olimme levon tarpeessa. Löysimme metsätien verralta oivan levikkeen, johon jäimme yöksi.

 

3.3. Torstai

Enää ei ollut edessä koko päivän ajomatkaan, vaan vain reilut 100 kilometriä Slovenian rajalle. Ei mikään kovin paha ajomatka milloinkaan, mutta lumihuippuiset vuoret matkan varrella tekivät ajomatkasta suorastaan nautinnollisen.

 

Sloveniassa saavuimme Solčava -nimisen kylän seuduille, jonka tiestö on yksi maan kauneimmista. Tiet lunastivat maineensa helposti, sillä lumihuippuiset vuoret ja pienet kylät teitten varrella olivat mitä parhain palkinto miltei 2500 kilometrin ajomatkasta! Teitten hienoudesta kertoo paljon myös se, että käytimme noin 15 kilometrin ajomatkaan 5 tuntia aikaa. :D Toki söimme matkalla aamupalan sekä lounaan, ja kävimme myös vähän käppäilemässä vuoristossa.

 

Lähes 2500 kilometriä takana ja tänne me päädyimme!

Yksi pienistä kylistä teitten varrella.

4 pakettia jälkiuunileipää mukana Suomesta. Nautitaan niistä alkureissun ajan.

Kello 18 pintaan saavuimme tämän päivän viimeiselle etapille, joka oli vuoristotien varrella oleva levike vuoristonäkymineen. Aikaisen yöpymispaikkaan saapumisen ansiosta saimme hieman illanviettoaikaa, ensimmäistä kertaa reissun aikana. Se mahdollisti myös tämän ensimmäisen blogipäivityksenkin. ;)

Kuvassa Solcava Valley.

Palkinto kovasta ajourakasta. Munatotia Joppe siis siemailee.

Tähän jäimme yöksi.

Aika iso siivu siinä jo mentiin Euroopan halki muutamassa päivässä.

4.3. Perjantai

Yön aikana maahan oli kertynyt pari cm lunta, mutta sadepilvet olivat kuitenkin jo aamun mennessä kaikonneet ja keli jatkui pilvettömänä. Aamun auringossa lumiset vuoristomaisemat olivat todella hieno näky.

 

Ihana aamu.

Ei hassumpaa ajelua.

Aamupala paikka.

Hyvin pitää Suomalaiset kitkarenkaat jäisillä teillä.

Tänään luvassa oli jotain mitä emme ole koskaan kokeneet aikaisemmin. Tai noh; itse asiassa tämän olemme juurikin kokeneet aikaisemmin. Ajelimme nimittäin kahdelle kauniille järvelle (= Bled ja Bohinj), joissa kävimme jo vuonna 2012. Emme ole siis koskaan aikaisemmin reissuillamme käyneet samassa paikassa kahta kertaa (lukuun ottamatta Tallinnaa). On tässäkin käynnissä kuitenkin ainutlaatuinen piirre, sillä viimeksi olimme täällä helle keleissä ja nyt vuoria komisti valkea lumipeite.

 

Ensimmäisenä saavuimme Bledin järvelle, jossa nousimme 600- sekä 700 metristen vuorten päälle. Järvi sekä vuoret sen ympärillä olivat fantastisen näköisiä matalamman vuoren päältä. Ainutlaatuisen näkymästä tekivät järven keskellä olevassa saaressa kohoava kirkko, sekä pylväsmäisen vuoren päällä oleva linna. Näkymät korkeamman vuoren päältä eivät olleet ihan niin hienot, mutta käppäily luonnossa oli silti sinne kiipeämisen arvoista.

 

Bled.

600 metrisen vuoren päältä.

Vähän evästä välissä. Ootko Jesse tyytyväinen?

Bledistä ajoimme siis reilun 30 kilometrin matkan Bohinjin -järvelle, joka on enemmän luonnon ympäröimä kuin pienempi Bled. Hienointa Bohinjin -järvessä olivat kannot, jotka pilkottivat järvestä sekä tietysti jylhät kalliomaiset vuoret, jotka kohosivat jyrkästi heti järven rannasta.

 

Bohinj.

Päivän valo oli miltei jo kaikonnut, kun olimme tutkineet molemmat järvet. Lähdimme vielä pimeässä ajelemaan kohti Kroatiaa. Ajoimme reilut 100 kilometriä etelään, jolloin poikkesimme moottoritieltä pienelle metsän keskellä kulkevalle hiekkatielle. Sen varrelta bongasimme oivan tasaisen sekä rauhaisan alueen, jossa nukuimme seuraavan yön.

5.3. Lauantai

Aamun ensimmäinen askar oli ajelu läheiselle: Predjaman -linnalle. Linna on rakennettu kallion seinämään, jossa on luonnon muodostama kolo. Strategisesti siis lähes täydellinen sijainti linnalle. Paikkaan on rakennettu ensimmäisen kerran linnoitusta jo vuonna 1274, mutta nykyään nähtävänä oleva linna rakennettiin vuonna 1570. Olemme reissuillamme ennen nähneet vastaavasti rakennettuja luostareita, mutta kallion seinämään rakennettuun linnaan emme olleet aikaisemmin törmänneet. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

 

Predjaman Linna.

Linnalta jatkoimme matkaa etelään ja Kroatiaan. Maiden rajalla koronapasseistamme oli ensimmäistä kertaa jotain hyötyä, kun niitä kysyttiin. Aikaisemmin maiden rajojen läpi on voinut vain ajaa. Saavuttuamme Kroatiaan: ensifiiliksemme oli jonkinmoinen eksotiikka, jota emme osanneet odottaa vielä tässä vaiheessa reissua. Kroatian rajalle asti on tuntunut kulttuurillisesti todella kotoisalta, mutta jotenkin Kroatian maisemat sekä kaupungit tekivät olomme eksoottisemmaksi. Tämähän on tietysti todella hyvä asia! Eksotiikan lisäksi tälle reissulle uutta oli todella kova tuuli, josta moottoritien varoituskyltit huomauttelivat. Pakettiauto meinasi välillä lähteä tuulen mukana teillä ajellessa.

 

Slovenian meiningit.

Ensimmäinen suunnittelemamme kohde maassa oli: Mahavica -näköalatasanne, 750 metrin korkeudessa. Näköalat sieltä olisivat olleet todella hyvät Adrianmerelle, mutta kovan tuulen vuoksi ei näkymistä voinut oikein nauttia. Katsoimme netistä tuulen olevan tälle sekä huomiselle päivälle: 14 m/s, ja puuskissa vielä enemmän. Jos tuuliennuste huomiselle pitää, niin voi olla, että jää näkymät näkemättä kokonaan. :( Jäipähän (tuulen vuoksi) ainakin aikaa lepäilylle ja hengailulle, kun ulkoilmasta ei päässyt nauttimaan.

6.3. Sunnuntai

Erittäin kova tuuli jatkui koko yön, eikä aamukaan tuonut helpotusta. Mahavican näköalapaikalta tie jatkui ohkaisena kohti etelää. Tie ei ollut kuin muutaman kymmen-centimetriä leveämpi kuin automme. Eilen illalla paikallinen mies kehotti meitä palaamaan takaisin alas samaa reittiä kuin tulimmekin. Tiesimme näköalojen olevan kuitenkin erinomaiset etelään suunnatessa, että halusimme ajaa tietä myöten varoituksista huolimatta. Tämä olikin oiva päätös, sillä teitä pitkin ajaminen oli todella maukasta seikkailua ja näköalat olivat mitä parhaimmat. Ei tie mitään vaarallista ollut, tai tietysti on vaarallista ajaa tieltä ulos rotkoon, mutta miksi niin tekisi? :D Takaisin merenrannalla pysähdyimme kokkailemaan aamupalaa sekä täyttämään vesivarastomme rannan vierestä lähteestä.

 

Joppe uhmasi aamulla tuulta ja kävi katsomassa miltä Mahavican näkymät näyttävät.

Ohkaisia teitä ajellen.

Tuorepuuroa ja kahvia merenrannalla. :P

Kova tuuli sen kuin jatkui koko päivän, joten kun kerran ulkona ei oikein mitään voinut tehdä, niin päivä oli hyvä käyttää ajomatkaan etelän lämpöä kohti. Iltaan mennessä saimme ajettua vain 250 kilometriä. Vähäinen kilometrimäärä monen tunnin ajourakan jälkeen johtui pienistä maaseutu teistä, joita pitkin ajoimme ensiksi päästäksemme moottoritielle. Päästyämme motarille, pyyhälsimme sitä pitkin noin 100 kilometriä, kunnes tietyöt pakottivat meidät takaisin pikkuteille. Tulipahan ainakin nähtyä Kroatian maaseutua. Seitsemän maissa päädyimme: Krka National Park:n kupeessa olevan hiekkatien levikkeelle viettämään iltaa sekä tulevan yön.

Matkalla pysähdyimme kokkailemaan lounasta tämän järven rannalle.

7.3. Maanantai

Kello 9:00 aukesi Krka National Parkin portit, jolloin ostimme liput sinne (50 kunaa per. nenä) ja lähdimme tutustumaan puistoon. Luonnonpuisto on saanut nimensä Krka -joesta, joka virtaa puiston läpi. Juuri tätä jokea mekin tulimme tänne ihastelemaan. Luonnonpuiston eteläisessä päässä joki laskee reilun 80 metrin verran alas, ainoastaan 500 metrin matkalla, jonka ansiosta jokeen on muodostunut monta upeaa vesiputousta (= Skradinski Buk). Putousten ympäri menee noin 2,5 kilometriä pitkä kävelypolku, jonka kävelimme kokonaisuudessaan. Kävelyreitin varrella oli koko matkan ajan kiva tunnelma, mutta kyllä loppuhuipennus putousten läheisyydessä oli se juttu, miksi tänne kannatti tulla.

Krka joki.

Alkumatkasta vähän vain kiusoiteltiin putouksilla.

Kunnes päästiin asiaan.

Krka joelta ajelimme 80 kilometrin matkan Split -kaupungin tuntumassa olevalle: Klis Fortress -linnakkeelle. Linnake olisi ollut jo valmiiksi käymisen arvoinen paikka, mutta valitsimme sen kohteeksi erityisesti siitä syystä, että linnake oli yksi Game of Thrones -sarjan kuvauspaikkoja (sarjassa linna oli kaupunki nimeltä: Meereen). Linnake on rakennettu harjumaisen vuoren päälle, se on noin 500 metriä pitkä, mutta ainoastaan noin 20 metriä leveä. Parasta linnassa olivat näkymät Splitin kaupunkiin sekä Adrian merelle.

Kliss Fortress.

Tänään kerkesimme tehdä paljon verrattuina viime päiviin, sillä linnalta ajoimme vielä 80 kilometrin verran: Makarskan -kaupungin vieressä olevaan luonnonpuistoon (= Biokovo Botinical Garden). Puistossa valitsimme kohteeksemme: Sveti Jure -vuoren (1762 metriä). Vuoren huipulle asti menee tie, joten tämän reissun vaellusneitsyys jää vielä korkkaamatta. Matka vuoren huippua kohti heti rannikon tuntumasta oli todella nättiä ajelua; hyvien meri/vuoristo näkymien- sekä merelle siltaa tekevän auringon vuoksi. Fiiliksemme ajellessa oli lähes epätodellinen, kun totesimme ajavamme "kotiamme" todella maukkaille paikoille. Tämä on pakumatkailua parhaimmillaan! Tänään emme ihan huipulle asti menneet, vaan pysäköimme auton tien levikkeelle 1300 metrin korkeuteen, ja kävelimme siitä kilometrin verran vuoriston jyrkänteelle ihastelemaan auringonlaskua. Sieltä sitten pikkaisen ennen pimeän tuloa hipsimme takaisin autolle viettämään iltaa sekä nukkumaan yötä.

Näkymiä 1300 metrin korkeudesta.

8.3. Tiistai

Viime yö oli selkeästi kylmin tähän aistisista, sillä auton vesihanan putki oli jäätynyt. Nukkumistilassa oli kuitenkin lämpöistä nukkua, sillä ohjasimme kaiken lämmityksen sinne. Startattuamme auton jatkoimme ensimmäiseksi matkaa Svetin Juren huipulle. Huipun lähestyessä alkoi lumen määräkin lisääntyä. Tiet olivat kuitenkin suurilta osin kuivat. Ainoastaan viimeinen noin 300 metrin tiepätkä huipulle oli niin luminen ja jäinen, että automme kitkarengas ei olisi siinä enää pitänyt. Siitä ei olisi ollut paha matka enää kävellä huipulle, mutta tuulet olivat edelleen todella voimakkaat, joten jätimme väliin. Näkymät ympäriinsä olivat kuitenkin jo todella hyvät hieman huipun alapuoleltakin.

Lumista on huipun tuntumassa.

Huipun tuntumasta palasimme takaisin päin noin 5 kilometrin verran, josta lähdimme kävellen valloittamaan matalampaa: Vošak:n -huippua (1421 metriä). Mikään kovin kova urakka se ei ollut, sillä nousua huipulle oli vain 150 metrin verran, reilun kilometrin matkan aikana. Vaikka matka ei fyysisesti ollut rankka, niin psyykkisesti se sitä kuitenkin oli, sillä tuulet puhalsivat jälleen 20 m/s luokkaa ja lämpötila oli +2. Vuoren huipulla oli vuoristomaja jonka sisälle ei päässyt, mutta sen takana sai olla tuulen suojassa ja samalla katsella näkymiä. Ei se kuitenkaan kovin herkkua ollut kun tiesi, että kohta olisi taas lähdettävä myrskyn silmään. Semmoinen aamujumppa sitten tällä kertaa...

Tuulinen huippu.

Aamujumpan jälkeen söimme aamupalan ja lähdimme ajamaan kohti: Peljesac:n -niemimaata. Alkumatka Makarskan alueella oli hillittömän hienoa ajelua kaareilevaa tietä pitkin vuoren seinämään myöten. Merinäköalat olivat todella hienot! Harmi, että sitä jatkui vain pari kilometriä, mutta oli kyllä yhdet hienoimmista kilometreistä ikinä.

Peljesacin niemimaa on yhteydessä manner-Kroatiaan teitse, mutta päätimme saapua sinne kuitenkin autolautalla, jotta säästyimme 150 kilometrin ajomatkalta. Peljesac on Kroatian tunnetuinta viini- sekä oliiviöljy seutua. Näiden lisäksi ohkainen sekä vuoristoinen niemimaa on täynnä todella näyttävää luontoa. Näistä syistä se oli lähtökohtaisesti lähes täydellinen matkakohde. Saavuttuamme niemimaalle ajoimme ensiksi yhteen sen tunnetuimmista viinitiloista (= Matusko Winery) maistelemaan viinejä sekä oliiviöljyä. Viinitila oli maineensa veroinen, sillä Dingač -alueen viinit olivat todella maukkaita. Myös oliiviöljy oli pehmeän maukasta, joten se sopii hyvin kaurapuuron sekaan, jota otimme Suomesta 25 kiloa mukaan reissulle. :D

Aamukahvit tuulen suojassa.

Matusko Winery.

Aika se vain rientää reissatessa ja oli aika alkaa etsiä yöpymispaikkaa. Toiveenamme oli löytyy huoltoasema, jossa olisi suihku, mutta kun sellaista ei löytynyt aloimme etsiä leirintäalueita. Turistisesonki on vielä kaukana, josta syystä lukuisat niemimaan leirintäalueet olivat kiinni. Lopulta päädyimme Orebičin -kaupunkiin, josta löysimme halvan majatalon yhdeksi yöksi.

Majapaikan etsimisessä oli se hyvä puoli, että näimme samalla tätä upeaa niemimaata.

9.3. Keskiviikko

Nyt oli aika korkata se vaellusneitsyys! Kohteeksemme valitsimme Peljesacin korkeimman vuoren: Sveti Ilija:n (961 metriä). Lähtökorkeutemme oli 158 metriä, joten edessämme häämötti 803 metrin kiipeämisurakka. Matka kulki aluksi jyrkässä rinteessä, jossa ei kasvanut hirveästi kasvustoa, joten näköalat olivat hyvin näkyvissä. Tämän jälkeen siirryimme tasaisempaan metsikköön, jolloin näkymiä ei luonnollisesti näkynyt. 

Noin 3 tunnin urakan jälkeen olimme saapuneet Sveti Ilijan huipulle. Näkymät erityisesti Peljesacin ohkaiselle niemimaalle olivat todella hyvät. Emme viettäneet huipulla kovin kauaa aikaa, sillä nälkä alkoi olla jo kova ja kaikki eväämme olivat jo syöty. Matka takaisin autolle meni kutakuinkin kahteen tuntiin. Yllättävän rankka viisituntinen oli tämä reissun ensimmäinen vaellus.

Sveti Ilijan huipulla.

Takas päin.

Aikalailla koko päivä oli siinä sitten jo mennyt, joten suuntasimme marketin kautta etsimään tulevan yön yöpymispaikkaa. Löysimme rauhallisen tien vierustasta tasaisen levikkeen niemimaan puolelta välin. Näkymiä emme nukkumispaikalta vielä sinne saavuttuamme nähneet, sillä pimeä kerkesi jo meidät yllättää. 

Pysähdyimme vähän ennen nukkumispaikkaamme kokkailemaan päivällistä ja katsomaan upeaa auringonlaskua.

10.3. Torstai

Takana oli juuri reissun lämpimin yö. Ei nyt mikään trooppinen yö kuitenkaan, mutta jouduimme keskellä yötä säätämään Trumatic -lämmityslaitteemme pienimmälle mahdolliselle teholle liiallisen lämmön vuoksi. Herättyämme ajoimme muutaman kilometrin kohti Dubrovnikia, jolloin vastaan tuli mahtava paikka kokata sekä syödä aamupala.

Aamupala paikka.

Aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa seuraavaan kohteeseemme, joka oli siis: Dubrovnik. Ajomatkaa sinne kertyi reilut 80 kilometriä ja koko matka kulki aivan fantastisia merenrantateitä pitkin.

Jo toinen kerta, kun Joppe saapui Dubrovnikiin. Ensimmäisellä kerralla kaupungista ei jäänyt hyvä kuva, sillä kaupunki oli tosi kallis ja turisteja parveili lähes läpipääsemättömänä häröpallona. Tällä kertaa odotukset olivat kuitenkin suhteellisen korkeat, sillä tähän aikaan vuodesta turisteja ei paljoa täällä ole, ja Game of Thronesin: King's Landing -kohtaukset ovat kuvattu juurikin Dubrovnikissa. Näistä syistä odotukset olivat korkeammat. Edelliskerralla Joppe ei raaskinut nousta Vanhankaupungin muurien päälle, sillä siitä kiskottiin aivan törky hintaa (muistaakseni 10 euroa). Tällä kertaa ajattelimme, että 10 euroa on aivan liikaa, mutta kaipa sen nyt kerran voi maksaa. Hinta oli kuitenkin noussut kevyet: 330% edellisestä kerrasta ja nyt muurien päällä tallustamisesta joutuu pulittamaan 33 euroa. Eipä tulla siis ikinä muurien päällä käyskentelemään. Muuten Dubrovnikin Vanhankaupungin muurien sisällä oli ihan nätin näköistä, jonka lisäksi Game of Thronesin kuvauspaikkojen tunnistaminen oli hauskaa puuhaa, mutta edelleen Jopelle jäi vähän pettymyksen maku kaupungista, jenni taasen tykkäsi paikasta enemmän. Tämän kaiken lisäksi parkkeeraaminen noin 500 metrin päässä keskustasta maksoi parilta tunnilta 12 euroa, joten kyllä tässä kaupungissa osataan rahastuksen jalo taito.

Dubrovnikin Vanhankaupungin pääkatu.

Shame, shame, shame.

Länsi-satama

Dubrovnikin keskustasta lähdimme autolla käymään kaupassa noin klo. 13:30. Ostimme kaupasta vähän Quesadilla -aineksia, jonka jälkeen nousimme autollamme Dubrovnikin takana kohoaville kallioille viettämään aikaa ja ihastelemaan hyviä näkymiä. Olimme innoissamme, että kello oli vasta niin vähän ja meillä oli kerrankin oikein kunnolla aikaa viettää rauhaisaa iltaa. Into loppui kuitenkin lyhyeen... Parkkeerattuamme auton hyvälle paikalle suuntasimme kallioiden reunalle katsomaan miltä Dubrovnik näyttää yläilmoista käsin. Juuri kun olimme päässeet kallion reunalle, Joppe onnistui pudottamaan kameran kalliolta alas. Kamera putosi ensiksi vain muutaman metrin pehmeälle nurmikolle, ja oli jo pystyä siihen, mutta se kuitenkin jatkoi vierimistä ja putosi vielä noin 6 metriä kiviselle kalliolle. Joppe kiipesi kallion alas hakemaan kameraa, ja katsomaan vaurioiden laajuutta. Kameran näyttö oli hajalla, mutta objektiivi näytti oleva ehjä, paitsi että kamera ei tunnistanut sitä. Hetken aikaa mietimme mitä tehdä ja päädyimme siihen, että ajamme takaisin Dubrovnikiin ja ostamme sieltä uuden kameran. Ajoimme kaupunkiin googlettamamme kameraliikkeen eteen. Se liike oli ilmeisesti lopettanut toimintaansa. Toiselle liikkeelle kurvailimme 2,2 kilometrin verran ja siellä ei ollut kameroita tällä hetkellä lainkaan. Kolmannen liikkeen työtekijä sanoi, että he tilaavat kameroita ainoastaan asiakkaan pyynnöstä, mutta tilaus tulisi vasta noin viikon päästä. Siinä ne kaikki tämän kaupungin kameraliikkeet olivatkin. Ei kuin vain pettyneenä takaisin Dubrovnikin ylle, ja ajattelimme tyytyvämme vain kännyköidemme kameroihin. Saavuttuamme takaisin ylös, Joppe väänsi kameran objektiivia väkivaltaisesti ees/taas ja kappas vaan: kamera alkoi toimia. Nyt vain toivomme, että kamera toimisi vähintään Kreikkaan asti, jossa on isompia kaupunkeja ja sitä myöten parempi tarjonta uusista kameroista. Onneksi vakuutusyhtiöstä saa todennäköisesti kelpo korvauksen kamerastamme, joten ei tästä välttämättä kovin suurta rahallista haittaa aiheudu. Illanviettoajastamme lohkesi tämän episodin vuoksi nyt pari tuntia, mutta kerkesimme sentään takaisin ylös ennen pimeän tuloa, joten saimme nautiskella upeasta auringonlaskusta.

Dubrovnikin Vanhakaupunki on parhaimmillaan täältä korkealta katsottuna.

Upeita auringonlaskuja on Kroatiassa riittänyt.

Maat sen kuin vaihtuvat, mutta yksi maailman keittiöistä pysyy silti meidän ruokalistoilla.

Dubrovnikin valot auringon laskettua.

11.3. Perjantai

Jälleen kerran kova tuuli puhalsi koko yön ja heilutti autoa miten sattuu. Tuulesta huolimatta saimme nukuttua kelpo unet. Herättyämme kävimme vain vähän vilkaisemassa hyviä näkymiä Dubrovnikiin, jonka jälkeen lähdimme ajamaan kohti Montenegroa ja Kotorin lahtea. Matka Montenegroon kulki pikkuteitä pitkin, mutta samalla todella nättien näkymien läpi. Rajanylityksessä kysyttiin rekisteriotetta ensimmäisen kerran, mutta koronapassit eivät tällä kertaa rajavirkailijaa kiinnostanut. Ensimmäinen aktiviteetti Montenegrossa oli syödä aamupala merenrannalla (Herceg Novin kaupungissa), ja samalla ihaillen auringossa kiiltelevää merta sekä taustalla kohoavaa lumihuippuista Stirovnik:n vuorta (1748 metriä). Jälleen kerran maan vaihduttua eksotiikka viisari värähti eteenpäin, Montenegron ollessa Kroatiaan verrattuna vieläkin eksoottisempi.

Vielä viimeiset nuuhkaisut Kroatian ilmaa.

Aamupalapaikka Montenegrossa.

Siinä Kroatian ajelut.

Aamupalan jälkeen jäljellä oli enää lyhkäinen, mutta erittäin hidasvauhtinen ajomatka tulevan yön viettopaikkaan. Hidas vauhtimme johtui erittäin jyrkästä ajomatkasta paikoitellen todella huonokuntoista tietä pitkin, keskelle metsän peittämää vuoristoa. Löysimme tien vierestä pienen tasaisen sekä rauhaisan aukion, joka oli niin hieno paikka, että meidän oli pakko jäädä siihen yöksi. Sinne saavuttuamme kello oli vasta 13:00, joten nyt meillä jäi oikeasti kunnolla aikaa rennolle illanvietolle.

Siihen jäi auto täksi yöksi.

Jotta homma ei menisi ihan läskeilyksi, niin lähdimme maittavan lounaan jälkeen vielä käppäilemään vuoristoon ja katsomaan paikkaa, jonka vuoksi me tänne alun perin tultiinkin. Kävelimme noin 4 kilometriä ja 300 vertikaalimetriä vuoren huipulle, josta pystyimme samaan aikaan ihastelemaan Adrian-merta, Stirovnikin lumista huippua sekä mahtavaa Kotorin lahtea. Auringon laskiessa, sen valo värjäsi näkymän ruskeahkoksi, jolloin pääsimme toteamaan katselevamme juuri tähän asti reissun parhaimpia näkymiä. Hieman ennen pimeän tuloa lähdimme hipsimään takaisin autolle ja kerkesimme kulkea lähes koko matkan ennen kuin ulkona oli täysin pimeää.

The Bay of Kotor.

Vuoren päällä oli myös tämä pieni kirkko.

12.3. Lauantai

Aamusta laskeuduimme autolla alas Kotorin lahdelle, missä nautimme aamupalan aivan loistavissa näkymissä. Siitä matka jatkui vuoriston ja lahden välissä kiemurtelevaa tietä pitkin: Perast:n -kylään.

Aamupalapaikka.

Perast oli oikein viehättävä pikku kylä lahden rannalla. Kävelimme koko kylän halki edelleen tuulisessa säässä, mutta tuulen suojassa aurinko lämmitti oikein mukavasti, päivän lämpötilan ollessa hieman +10 paremmalla puolella. Kylän hienoin nähtävyys oli korkeahko kirkon torni, joka kohosi kylän keskustassa.

Perast.

Seuraavaksi ajelimme Kotorin lahden nimikko kaupunkiin: Kotoriin. Siellä kiertelimme Unescon perintökohteisiin kuuluvan Vanhankaupungin ohkaiset kadut ja väittelimme samalle kumpi on hienompi: Kotor vai Dubrovnik? 

Välillä vähän muidenkin tekemää ruokaa.

Kotorin Vanhankaupungin ohkaisia katuja.

Yksi kaupungin aukioista.

Illaksi ajoimme vielä Kotorin takana kohoaville vuorille viettämään tulevan yön. Ennen pimeää kerkesimme vielä lähteä nousemaan 1098 metriä korkean: Derinski vrh -vuoren päälle. Polku vuoren päälle ei ollut erityisen hyvässä kunnossa ja jouduimme täten taistelemaan itseämme ylöspäin. Noin puolessa välin matkaa Joppe kysyi Jenniltä onko auton avaimet tallessa? (Tämähän oli siis ensimmäinen kerta, kun auton avaimet olivat Jennillä eikä Jopella.) Etsimme avaimia kaikista Jennin taskuista, mutta niitä ei löytynyt. Matka jonka olimme jo kulkeneet sattui olemaan täynnä 1-10 metrisiä onkaloita, joten avaimen etsiminen oli samanlaista kuin neulan etsiminen sieltä kuuluisasta heinäsuovasta. Joppe kuitenkin yritti tunnin verran avainta etsiä, mutta tuloksetta. Tällä välin Jenni oli noussut vuoren huipulle ja Joppekin kerkesi huipulle juosten, juuri ennen pimeän tuloa, täten saatiin sentään edes näkymät nähdä, vaikkakin näkymien ollessa jo hyvin hämäriä. Reitti takaisin autolle kulki osittain piikkipensaiden seassa ja pimeässä, ei siis mitään herkkua. Tämän jälkeen edessämme oli omaan autoon murtautuminen, sillä olimme piilottaneet auton sisälle vara-avaimen. Ilman työkaluja auton sisälle oli kuitenkin vaikea päästä, ilman ikkunan hajottamista kivellä. Läheisessä talossa oli kuitenkin onneksi ihmisiä, joten Joppe meni kysymään heiltä apua. Mies tuli talosta avaamaan ovea ja oli ymmärrettävästi hieman epäileväinen, kun joku random kaveri tulee ja pyytää apua autoon murtautumiseen. :D Joppe kuitenkin näytti miehelle ajokorttiaan ja sanoi, että voi näyttää auton sisälle päästyämme rekisteriotteen, jolloin nimet täsmäävät. Ennen kuin murtauduimme autoon mies pyysi meidät sisälle taloon ja tarjosi meille viiniä sekä yöpymispaikkaa. Talossa oli myös toinen mies sekä heidän lapsiansa (oli heillä siis vaimotkin, mutta ne olivat jääneet pois näistä karkeloista. :D). Molemmat miehet polttivat tupakkaa oikein ketjuna, ja siis sisällä, joten yöpymispaikka tarjousta emme varsinkaan siitä syystä halunneet ottaa vastaan. Juttelimme miesten kanssa noin tunnin, jonka jälkeen lähdimme katsomaan miten autoon pääsisi sisälle ilman hajottamatta mitään. Keksimme, että toisen sivuikkunoista saisi auki työntämällä puukon ikkunan välistä, samalla ruuvinmeisselillä ikkunaa taivuttamalla. Veitsellä sai työnnettyä hiljalleen ikkunan kahvoja siten, että ainoastaan toisen kahvan muovinen osa meni rikki, mutta tämä oli silti selvä voitto. Jopen ryömiessä ikkunasta sisään myös ikkunan verho kärsi pienoista damagea, mutta silti voidaan olla tyytyväisiä, että esimerkiksi ovea ei tarvinnut vääntää auki sorkkaraudalla. Tämän jälkeen olisimme halunneet lähteä saman tien jatkamaan matkaa muutaman kilometrin päähän suunnittelemaamme yöpymispaikaan, mutta miehet halusivat, että tulisimme vielä hengailemaan heidän kanssaan. Emme siis kehdanneet kieltäytyä. Vietimme iltaa heidän kanssaan jäätävässä tupakansavussa noin 1,5 tuntia, jolloin oli pakko sanoa, että lähdemme nukkumaan. Siitä siis viitisen kilometriä nukkumispaikkaamme: 1400 metrin korkeuteen, josta olisi luonnollisesti loistavat näkymät, mutta tietenkin ne saavat odottaa aamuun pimeyden vuoksi.

Lovcen -luonnonpuiston lumiset huiput.

Avaimet on hukattu, mutta voi kai sitä silti tuuletella.

13.3. Sunnuntai

Korkeuden vuoksi yö oli jälleen hyvin kylmä, mutta auton sisätilat olivat siitä huolimatta lämpöiset lämmittimemme ansiosta. Miinus korkealla nukkumisessa on lämpötila, mutta plussana saimme herätä sitäkin parempiin näkymiin. Kotorin lahti näistä korkeuksista oli todella upea ilmestys. Yleensä olemme syöneet aamupalan vasta pikku ajelujen jälkeen, mutta nyt näiden näkymien ansiosta päätimme nauttia aamupalan nukkumispaikassa.

Nukkumispaikkamme.

Joppe kävi aamulla lenkkeilemässä ja hyvältä näytti Kotorin lahti näiltäkin korkeuksilta.

Matka aamupalan jälkeen jatkui: Lovcenin luonnonpuiston mahtavilla teillä kohti Albanian rajaa. Rajan lähestyessä saavuimme uudemman kerran rannikolle, jossa pysähdyimme Sveti Stefan -nimisen, saarella sijaitsevan kaupungin tuntumaan, ja kokkailimme siellä lounasta sekä ihastelimme näkymiä.

Viimeiset näkymät Kotorin lahdelle Lovcenin luonnonpuistosta.

Lumista maisemaa 1700 metrin korkeudesta.

Luminen maisema muuttui turkoosiksi mereksi. Kuvassa: Sveti Stefan.

Lounaspaikalta Albanian rajalle oli vielä 70 kilometriä matkaa. Tie oli hyvässä kunnossa rajalle asti, joten matka meni joutuisasti. Rajalla perus tarkastukset menivät nopsaan, ainoastaan yksi rajavartiosta tuli automme luokse ja kysyi vakavana: "where are you going?" -Joppe siihen: "To Albania" -vartija: "aaahh, have a nice trip." :D

Matkalla Albanian rajalle.

Montenegron meiningit. Käymiemme paikkojen nimien fonttikoko hyvin pieni. Zoomaile karttaa jos haluat tietää mikä paikka oli mikäkin.

Albaniassa eksotiikkakäyrä nousi todella jyrkästi, kun kaikki ympärillämme muuttui rähjäisemmäksi ja teillä ei näkynyt enää ainoastaan autoja, vaan seassamme kulki aasilla vedettäviä kärryjä, sekä vanhoja pappoja lähes yhtä vanhojen pyörien selässä. Myös Läntisen Euroopan joka kylästä sekä kaupungista löytyvät kirkot saivat korvaajakseen moskeijat. Samalla kun eksotiikka-mittari Albaniaan saavuttua kohosi jyrkästi, niin myös teiden kunto heikkeni lähes yhtä jyrkästi. Albanian tiet ovat nimittäin täynnä ikäviä roudan aiheuttamia kuoppia, eivätkä ne ennen vaurioitakaan olleet mitään auto-bahnoja.

Ensimmäinen kohteemme Albaniassa oli: Theth National Park, jonka rajoille kerkesimme ajaa juuri ennen pimeää. Luonnonpuisto sijaitsee vuoriston ympäröimässä laaksossa, ja me olimme juuri saapuneet laakson läntisemmän vuorijonon päälle. Ajaessamme vuorijonon päälle lumen määrä lisääntyi korkeusmetrien karttuessa. Vuorijonon päällä korkeutemme oli reippaat 1700 metriä, joten luntakin oli tien vierustassa paikoitellen yli 2 metriä. Olisimme voineet jatkaa pimeässä matkaa laaksoon asti, mutta päätimme jäädä yöksi vuorijonon päälle ainoaan kohtaan, jossa tie oli tarpeeksi leveää, jotta ohimenevät autot mahtuisivat siitä. Tämä kohta oli lyhkäisen tunnelin alla, ja täten paikasta tuli yksi oudoimmista, jossa olemme yön viettäneet.

Noiden lumihuippuisten vuoren päällä ensi yö vietetään.

Jenni kurkistelee autosta.

Siihen jäätiin yöksi.

14.3. Maanantai

Vaikka vietimme yön 1700 metrin korkeudessa, niin yllättäen yö oli aika lämmin ja aamu sitäkin lämpimämpi. Aamuaurinko ja noin 5 asteen lämpötila tuntuivat melkeinpä etelän helteiltä. Siihen kun lisää vielä lumiset vuoristomaisemat sekä hiiren hiljaisen luonnon, niin ei aamu enää paljoa paremmin voisi alkaa.

Ihana aamu!

Korkeat ovat lumivallit tien molemmin puolin.

Vuoriston päältä ajoimme alas Thethin -kylään; kahden vuoriston väliseen laaksoon. Laakson pohja oli vain 800 metrin korkeudessa, joten olisi voinut kuvitella lämpötilan olevan huomattavasti korkeampi kuin nukkumispaikassamme, mutta laaksossa tuuli hieman tuiversi, josta johtuen siellä oli oikeastaan viileämpi kuin vuoriston päällä. Söimme laaksossa aamupalan ja lähdimme tekemään noin 4 kilometrin pikku käppäilyn mahtaviin näkymiin. Käppäilyjen jälkeen kävimme kysäisemässä yhdestä kylän monista majataloista: voisimmeko käydä suihkussa, pientä korvausta vastaan? Albanialainen vieraanvaraisuus osoitti olevan voimissaan, kun ensimmäinen majatalo josta kysyimme asiaa: suostui heti, eikä suostunut ottamaan siitä edes maksua. Päätimme kuitenkin suihkun jälkeen ostaa majatalosta pari lasia viiniä ja samalla maksaa niistä ekstrahintaa, joka kattoi lämpimän suihkuveden sekä wifin käytön.

Pikku käppäilyllä laakson pohjalla.

Suihkun raikkaana matka jatkui kohti Luoteis-Albanian rannikkoa. Kohteenamme oli: Rana e Hedhun -ranta, joka on kuuluisa vuorien reunamiin kasaantuneista hiekkadyyneistään. Matkaa rannikolle oli hieman reilu 100 kilometriä. Lähes pari tuntia matka otti ja pimeäkin kerkesi tästä syystä matkan aikana jo laskeutua. Tie rannalle asti oli asfalttia, jonka jälkeen se muuttui rantahiekan keskellä kulkevaan kovettuneeseen soraan. Jatkoimme sitä pitkin kilometrin verran, samalla sopivaa nukkumispaikkaa tähyillen. Vähän vaivihkaa kova sora muuttuikin rantahiekaksi, jolloin pysähdyimme ja laitoimme pakin päälle jotta emme jäisi hiekkaan jumiin. Pakin teho ei riittänyt hiekasta poispääsyyn, joten oli pakko yrittää kääntää auto. Kääntäessä autoa eturenkaat kuitenkin upposivat hiekkaan ja jäimme jumiin. Muutamia kertoja yritimme pakittaa pois samalla autoa työntäen, mutta turhaan. Ei auttanut muuta kuin alkaa kaivaa pehmeää hiekkaa renkaiden alta ja takaa. Tämän lisäksi auton eturenkaat olivat uponneet hiekkaan pakitus yrityksiemme aikana, jolloin myös auton keula oli kiinni hiekassa. Piti siis kaivaa hiekkaa myös auton keulan alta. Tunnin verran hiekkaa kaivettua kokeilimme jälleen työntää sekä pakittaa. Auto liikkui noin 20 cm, mutta jämähti taas. Pikku kaivamiset välissä ja seuraava yritys tuotti tulosta, ja saimme auton eturenkaat pois pehmeästä hiekasta. Tämän jälkeen paikaltaan lähtö takaisin tulosuuntaan oli myös haasteellinen, sillä pehmeää hiekkaa oli edelleen allamme. Rauhallinen kiihdytys paikaltaan, jotta rengas ei sutisi pehmeässä hiekassa, jonka jälkeen vaihde kakkoselle ja kaasu pohjaan. Hieman meinasi rengas edelleen upota ja vauhti hidastua, mutta pääsimme siitä huolimatta takaisin kovettuneelle soralle.

Löysimme hyvän paikan autolle noin 500 metrin päästä jumiutumiskohdasta, mutta sitten huomasimme uuden ongelman. Auton toinen akku (eli siis se akku joka vastaa valoista, vesihanan pumpusta sekä lämmityslaitteen puhaltimesta) oli jostain syystä tyhjentynyt hiekkajumin aikana. Emme olleet varmoja onko akku nyt kokonaan rikki, vai pelkästään tyhjentynyt? Yritimme selvittää asiaa ajamalla toiselle rannalle (= Shëngjin Beach), joka sijaisi 10 kilometrin ajomatkan päässä. (Autohan siis lataa molempia akkuja ajon aikana). 10 kilometrin matka ei kuitenkaan ollut riittävä lataamaan akkua kunnolla, edes led-lamppujen toimintaan. Olimme sen verran väsyneitä ettei meitä kiinnostanut enää lähteä ajamaan pitemmälle asian selvittämiseksi, joten jäimme nukkumaan rannalle ilman lämmitintä (onneksi edessämme oli kuitenkin lämpimähkö yö) sekä epätietoisuuteen siitä onko akku edes toimiva enää?

15.3. Tiistai

Aamulla emme sen enempää jääneet rannalle loikoilemaan, vaan jatkoimme matkaa kohti etelää. Ajomatkaa oli edessä 70 kilometriä Albanian pääkaupunki: Tiranan pohjoispuolella komeilevalle tekojärvelle: Bovilla Lake:lle. Pääkaupunki saa järvestä suurimman osan vedestänsä ja me turisteina taas saimme järvestä sekä sitä ympäröivistä vuorista mahtavan reissukohteen. Ajomatkan ensimmäiset 55 kilometriä kulkivat kohtalaisessa kunnossa olevaa asfalttitietä pitkin, keskivauhtimme oli noin 60 km/h. Tämän jälkeen käännyimme itään, jolloin matka taittui todella pomppuista hiekkatietä pitkin, ja vauhtimme oli hädin tuskin 15 km/h. 70 kilometrin matkaan meillä meni melkein 2,5 tuntia. ':/

Shëngjin Beach

Saavuttuamme järvelle: löysimme upean ja tasaisen parkkipaikan autolle. Päätimme jäädä sinne yöksi, kun kerta tänne ajettiin. Heti ensimmäiseksi testasimme toimiiko auton toinen akku. Se toimii! Huh, ei olisi millään jaksanut alkaa etsimään autokorjaamoa. 

Bovilla Lake.

Ensimmäinen aktiviteetti oli syödä (vasta) aamupala, jonka jälkeen Joppe lähti yksin valloittamaan noin 1200 metriä korkeaa: Maja e Gamtitit -vuorta (lähtökorkeus oli: 425 metriä). Matka vuoren päälle kulki erittäin jyrkkää sekä metsäistä rinnettä ylös. Puista pudonneet lehdet jyrkässä mäessä olivat paikoitellen hyvin liukkaita, jolloin välillä 2 askelta otettua liukui yhden taakse. Huipulle Joppe kuitenkin tallusteli reilussa tunnissa ja näkymät olivat erinomaiset.

Maja e Gamtitit -vuoren huipulta.

Jopen palattua takaisin autolle kokkailimme yhdessä lounaan. Kylläisinä lähdimme yhdessä noin 150 metriä korkean tasanteen päälle, joka sijaitsi samaisen vuoren rinteillä, jonka Joppe aikaisemmin kiipesi. Tasanne oli aivan mahtava paikka nauttia kuumaa kaakaota sekä seurata miten laskeva aurinko värjäsi ympäröiviä vuoria kauniin värisiksi.

Matalampi tasanne.

16.3. Keskiviikko

Aamusta ajelimme Tiranan läpi Beratin -kaupunkia kohti. Kaupunki sijaitsee Keski-Albaniassa. Matkaa Beratiin oli 140 kilometriä, mutta kun Albanian teiden kunto olivat tiedossa, niin lähdimme ajamaan sinne sillä asenteella, ettemme jaksa koko matkaa tänään vielä ajaa. Saimme kuitenkin positiivisen yllätyksen, kun tiet Tiranasta eteenpäin olivatkin yllättäen hyvät. Tie oli moottoritietä Albanian standardeilla, eli hieman aaltoilevaa tietä, jossa nopeusrajoitus korkeimmillaan: 90 km/h. Tästä syystä emme ainoastaan ajaneet Beratiin asti, vaan jatkoimme siitä vielä 25 kilometriä pidemmälle. Olimme täten saapuneet: Tomorri Mountain National Parkiin. Suunnitelmissamme ei kuitenkaan ollut sen enempää puistoon tutustumista, vaan parkkeerattiin auto hienojen näkymien luokse ja otettiin loppupäivä rennoin menoin.

Ihana sumuinen aamu Bovilla järvellä.

Aito Vanlife:ffilainen.

Pientä käppäilyä Tomorri Mountain National Parkissa.

17.3. Torstai

Aamulla se vihdoin tapahtui! Ensin herkullinen aamupala nassuun ja ei kuin treenaamaan. Otimme Suomesta mukaan erinäisiä treenivehkeitä, levitimme ne automme viereen ja aloitimme noin tunnin kestävän tehokkaan kuntopiirin. Näin lähtee päivä kunnolla käyntiin!

#Epictraining

Tomorri Mountainilta ajoimme vain 20 kilometrin matkan Beratiin, joka on kuuluisa sen ottomaani-aikaisesta arkkitehtuuristaan. Tämän vuoksi kaupunki on lisätty Unescon perintökohteisiin. Tänään emme kuitenkaan lähteneet vielä kaupunkia tutkimaan, vaan kirjauduimme hotelliin. Kyllä, luit oikein: hotelliin. Tässä kolme syytä miksi tulimme hotelliin: Albania on todella halpa ja hotelli myös. Meidän piti pestä pyykkiä ja tässä hotellissa oli pyykinpesukone. Meidän piti päästä wifiin päivittämään blogia ja tsekkaamaan pari muutakin juttua. Kun edellä mainitut asiat olivat hoidettu, niin päätimme ottaa hotellista kaiken irti jäämällä vain hengailemaan huoneeseemme katselemaan leffoja ja kirjoittelemaan blogia rauhassa.

Luovaa pyykinripustamista.

18.3. Perjantai

Aamulla jatkettiin eilen aloittamaamme treenikuuria. Lihaksemme olivat kyllä kipeitä eilisestä, mutta teimme sen mitä pystyimme hotellin viereisellä rauhallisella tiellä. Tämän jälkeen maittava aamupala sekä vähän loikoilua, kunnes lähdimme tutkimaan Beratin nähtävyyksiä. Hotellilta matkaa kaupungin keskustaan oli pari kilometriä, tämän aikana saimme nauttia aidosta paikallisesta arjesta. Olimme paikallisille melkeinpä nähtävyys, ainakin meitä seuraavista katseista päätellen. 

Kuten aikaisemmin tuli mainittua; kaupungin keskusta koostui ottomaanien kyhäilemistä valkoisista rakennuksista, jotka seisovat suurilta osin kaupungin linnan kukkulan rinteillä. Rakennuksia katsellessa ymmärsi hyvin miksi kaupunkia kutsutaan: "tuhansien ikkunoiden kaupungiksi". Jokaisessa talossa oli nimittäin noin 20 ikkunaa vierivieressä. Jäimme katselemaan hyviä näkymiä ravintolan terassille, samalla herkullista hiilillä paistettua lihaa nautiskellen.

Beratin ottomaani-aikaista arkkitehtuuria.

Ruoan jälkeen nousimme linnan kukkulalle, joka toimii edelleen paikallisten asuinpaikkana. Linnoitus koostui ohkaisista teistä sekä sopuisasti vierekkäin rakennetuista kirkosta ja moskeijasta. Linnoitukselta laskeuduttuamme kävelimme takaisin hotelliin nauttimaan vielä ekstra tilasta, kunnes huomenna taas takaisin paku-elämän pariin.

Linnankukkulan päältä.

19.3. Lauantai

Suunnitelmissa oli aloittaa vielä tämä aamu treenillä, kun kerran meillä oli suihku käytössä. Lihaksemme olivat kuitenkin niin kipeät, että ei auttanut enää treenailla. Aamu meni auton vesisäiliöitä täytellessä, jonka jälkeen lähdetiin uusiin seikkailuihin. Ajelimme 170 kilometrin verran etelään: (linnuntietä matka olisi ollut vain: 50 kilometriä) Nivicë -kanjonille. 

Saavuttuamme kanjonin alueelle saimme todeta ajelevamme juuri sellaisilla huudeilla, joista tykkäämme kaikkein eniten. Ympärillämme oli vuoristoista seutua, kaunista luontoa sekä pieniä paimentolais -kyliä siellä täällä. Tämän alueen läpi oli mukava körötellä kakkosvaihteella, ja molempien päät pyörivät näkymiä katsellessa. Välillä tien tukkona oli lammaslauma iloisen paimentolaisen- sekä äkäisen lammaskoiran kera. Ajeltuamme noin 30 kilometriä alueella, kello näytti jo 16:30 ja tiesimme, ettei tänään kerkeä aloittamaan enää suurempaa vaellusta. Siispä käppäiltiin vähän kanjonin reunalla ja suunniteltiin sammalla minne lähdetään huomenna vaeltelemaan.

Saavuttiin Nivicën kanjonille.

Tuonne kanjonin pohjalle huomenna lähdetään.

Käppäilyjen jälkeen lähdimme etsimään sopivaa yöpymispaikkaa. Otimme kohteeksemme pienen lammen vuorien keskellä. Tie lampea kohti oli paikoitellen huonossa kunnossa, mutta ei kuitenkaan mitään ylitsepääsemätöntä. Lammen rantaan vievää tietä ei ollut merkattu karttaamme, joten ajelimme ensiksi väärään paikkaan, ja olimme jo jäädä huonotkoon paikkaan yöksi. Onneksi lähdimme vielä pikku ilta kävelylle, jolloin löysimme lammen ja sen viereen vievän tien. Lähdimme äkkiä takaisin autolle, jotta kerkeisimme ajaa lammen rantaan ennen pimeää. Kerkesimme paikalle juuri ja juuri, ja samalle totesimme tämän olevan (ainakin) tunnelmaltaan paras yöpaikka tähän asteisista.

Sopivaa reittiä lammelle etsimässä.

Löydettiin lampi ja nyt sen rannalla parkissa.

20.3. Sunnuntai

Olipahan huikeat näkymät joihin saimme tänä aamuna herätä. Tai kuvassa näkymät eivät välttämättä ole kaikkein hienoimmat, mutta jotenkin tunnelma täällä Albanian vuoristossa on niin eksoottista, että se tekee näkymistä erityisiä.

Näistä näkymistä kelpaa heräillä.

Nukkumispaikalta ajoimme lyhkäisen matkan eiliselle kanjoni-näköaloille, josta aloitimme vaelluksen kanjonin pohjalle. Kanjonin reunalta polku lähti heti jyrkästi laskemaan kohti pohjaa. Noin kilometrin kävelyn jälkeen tulimme pienelle vesiputoukselle sekä kanjonin pohjalla virtaavalle joelle. Polku olisi jatkunut joen toisella puolella, mutta (varmaankin) näin keväällä talven sulamisvedet tekevät joesta erityisen voimakkaan ja täten emme päässeet jatkamaan polkua pitkin. Löysimme kuitenkin toisen polun jota pitkin päästiin vielä noin 50 metriä alemmaksi, toiselle suuremmalle vesiputoukselle. Tästä eteenpäin ei enää päässyt, ellei olisi pakannut reppuun köysilaskeutumisvehkeitä mukaan.

Kanjonin pohjalla.

Kanjonista noustuamme ajelimme 11 kilometrin matkan päivän toiselle aktiviteetille, joka suuntautui kolmen reilun 1000 metrin korkuisen vuoren päälle. Vuorien päältä luvassa olisi mahtavat kanjoni näkymät. Suunnittelemamme reitti oli noin 8 kilometrin mittainen. Ensimmäiseltä vuorelta näkymät olivat toki hyvät, mutta kanjonia sieltä ei vielä nähnyt. Toiselta vuorelta ei myöskään nähnyt kanjonia, mutta sieltä käsin pystyi varmistamaan, että kolmannelta vuorelta kanjoninäkymät ovat taatut. Matka kolmannen vuoren huippua kohti meni hyvin aivan sen vierustaan asti, kunnes huipulta tupsahti lammaslauma. Lampaista ei tietenkään ole mitään harmia, mutta lampaiden kanssa kulkee yleensä paimen sekä todella vihainen lammaskoira, joka puolustaa lampaita henkensä uhalla. Käännyimme takaisin heti kun näimme lampaat, ja ei aikaakaan, kun kuulimme takaa paimenen huudot ja kyllä se koirakin olisi siellä ollut. Jäi siis kanjoni näkymät näkemättä, mutta luonnossa käppäily on aina mukavaa ja ei lumihuippuiset vuoret ympärillämme mitään rumiluksia olleet.

Päivän toiselta vaellukselta.

Vaelluksen jälkeen aloitimme matkan kohti Albanian rannikkoa. Lähdimme liikkeelle vähän epätietoisina pääsemmekö perille suunnittelemaamme reittiä pitkin. Tie kulki vuoriston halki ja se on ollut huonokuntoista hiekkatietä ainakin vielä vuonna 2018, mutta tiesimme, että tielle on ollut rakenteilla uusi asfalttitie, muttemme tienneet onko se jo valmis. Meidän onneksi saimme ajella ensimmäiset 15 kilometriä upouutta asfalttitietä pitkin. Tämän jälkeen alkoi hyvin lanattu hiekkatie, johon vaikutti olevan rakenteilla asfalttitie lähivuosina. Hyvin lanattu hiekkatie kuitenkin muuttui pomppuiseksi hiekkatieksi vain pari kilometriä ennen suunnittelemaamme nukkumispaikkaa. Tie oli kuitenkin tarpeeksi hyvässä kunnossa, että pääsimme perille nukkumispaikkaamme. Ainut ongelma vain on se, että huomenna meidän on päätettävä jatketaanko eteenpäin 16 kilometrin verran rannikolle tätä tietä, mikä on todella hidasta kulkemista. Toinen vaihtoehto on ajaa takaisin Nivicë:n ja kiertää sieltä melkein 200 kilometrin lenkki. Se jää nähtäväksi mikä on päätöksemme huomenissa... Tämän yön nukkumispaikastamme vielä sen verran, että kävi huomenna miten kävi, niin varmaa on se, että nukkumispaikkamme on taianomaisen kaunis.

Ei huono nukkumispaikka tämäkään.

21.3. Maanantai

Aamulla Joppe kävi hieman juosten tiedustelemassa rannikolle vievän tien kuntoa. Rannikolle menee kaksi eri tietä, joista Jopen tiedustelema reitti olisi ollut 16 kilometriä pomppuista kyytiä. Ei haluttu lähteä kuluttamaan autoa sinne. Toiselle tielle kuljimme: Kuc -nimisen kylän halki, jossa pysähdyimme kysymään yhdeltä kyläläiseltä toisen tien kuntoa. Mies sanoi: "no problem", kun näytettiin meidän autoa ja kysyimme pääseekö sillä? Siihen mies vastasi: "no problem." Lähdimme siis ajamaan sitä tietä pitkin. Alkumatka kulki äskettäin lanattua hiekkatietä pitkin, mutta äkkiä tie muuttui jälleen todella pomppuiseksi ja samalla näimme edessämme todella jyrkkiä sekä pomppuisia mäkiä. Ei se nyt ihan "no problem" reitti tämäkään ollut. Pakko oli vain kääntää auto ympäri ja ajaa Nivicën kanjonin kautta takaisin. Tästä johtuen Rannikolle meno sai siirtyä yhdellä päivällä ja ajoimme sen sijaan 70 kilometrin matkan: Gjirokastra:n -kaupunkiin.

Ei oltais haluttu enää ajaa Nivicën kautta, mutta kyllähän nämä näkymät olivat ihan kiva nähdä uudestaakin.

Gjirokastra on liitetty Beratin kanssa yhtä aikaa Unescon perintökohteisiin. Beratin tavoin myös Gjirokastra on tunnettu ottomaani arkkitehtuuristaan. Saavuttuamme kaupungin ohkaisille kaduille saimme heti todeta sen olevan enemmän turistikaupunki kuin Berat. Lähes joka toinen kauppa oli turistikamaa myyvä liike. Vanhakaupunki oli kierretty aika nopeasti ja vaikka se oli viihdyttävää sekä kaunista aluetta, niin ei sitä tutkiessa kuitenkaan tuntia kauempaa kulunut. Toki toinen tunti olisi varmaankin mennyt kaupungin linnalla, mutta se oli valitettavasti kiinni jonkun erikoistapahtuman vuoksi. Kaupungilta ajeltiin läheiselle leirintäalueelle täksi yöksi.

Gjirokastran vanhakaupunki.

22.3. Tiistai

Treeniaamu! Aamu alkoi reippaasti noin tunnin kuntopiirillä. Siitä matka jatkui 160 kilometrin ajomatkalla vuoristoja kiertäen Albanian etelärannikolle. Meidän oli tarkoitus illalla vielä vähän käppäillä rannikon upeilla vuorilla, mutta rannikolle saavuttuamme kello olikin jo sen verran, että ajoimme vain rauhaisalle yöpymispaikalle: Karaburun-Sazan Marine National Parki:n. Yöpymispaikkamme sijaitsi upeasti meren ja vuoriston välissä.

Pitkällä ajomatkalla on mukava pysähtyä syömään.

Yöpymispaikkamme.

23.3. Keskiviikko

Aamulla ajettiin merenpinnantasosta 1025 metrin korkeuteen syömään aamupalaa. Olimme täten saapuneet: Llogara National Park:n. Aamupalan jälkeen pakkasimme reppuihin lounas-tarpeet sekä retkikeittimen, ja lähdimme vaeltamaan 1352 metriä korkean: Maja Thanasit -vuoren päälle. Vaelluksen näkymät olivat ennakolta Albanian parhaimmistoa, jonka vuoksi päivän utuinen keli vähän harmitti. Aurinko paistoi siis siniseltä taivaalta, mutta jonkinlaista tomua ilmassa leijui, josta johtuen näkyvyydessä oli toivomisen varaa.

Vaelluksen vuoren huipulle suoritimme reiluun tuntiin, jonka aikana matkaa kertyi 3 kilometriä. Huipulta olisi voinut vielä jatkaa matkaa vuoristoharjannetta pitkin korkeammille huipuille, mutta näkymät olivat parhaat Maja Thanasitin päältä. Tästä syystä päätettiin jäädä kokkailemaan sekä hengailemaan rauhassa vuoren päälle. 

Nyt näimme ensimmäisen bunkkerin Albaniassa. Näitä bunkkereita rakennettiin ympäri Albaniaa kylmän sodan aikana yli 200,000 kpl.

Reippaasti on vuorien päällä lunta myös täällä Etelä-Albaniassa.

Tortilla kestit. Jopen ympärillä on 8 esitäytettyä tortillaa ja kaikki menivät. :P

Saavuttuamme takaisin autolle, laskeuduimme jälleen lähelle merenpinnantasoa ja suuntasimme katsastamaan miltä läheinen: Gjipe -kanjoni näyttää. Ennen pimeää kerkesimme kävellä kanjonin reunaa myöten ja näimme kanjonin pohjan parista eri kohtaa. Kanjonin pohjalle suuntaamme kuitenkin vasta huomen-aamuna. Yläilmoista, noin 100 metriä syvä ja 30 metriä leveä kanjoni oli ihan komia näky, vaikkakin emme kertaakaan päässeet näkemään sitä kokonaisuudessaan. Molemmat näköalapaikat olivat nimittäin sellaisessa kulmassa, että kanjonin mutka peitti näkymät. Kanjonin jälkeen löysimme nopeasti kivan parkkipaikan kanjonin vierestä, johon jäimme täksi yöksi.

Gjibe kanjoni.

24.3. Torstai

Aamusta käppäilimme 1,6 kilometrin matkan Gjipe kanjonin suulle. Jo matka kanjonille oli hieno mahtavine merimaisemineen ja Kreikan Korfu -saari oli samalla ensimmäinen Kreikka havaintomme. Kanjoni päättyy hienolle merenrannalle, joka olisi mahtava paikka pikkaisen kesemmällä uiskennella kanjoni seikkailujen jälkeen. Nytkin jo aamun lämpötila oli sen verran lämmin, että uimaan olisi tarjennut mennä, mutta noin 15 asteinen merivesi ei kuitenkaan houkutellut tarpeeksi. Kanjonin pohjalla kävelimme vielä noin 1,5 kilometriä syvemmälle kanjoniin, kunnes se kapeni ja sen pohjalla oleva kasvusto esti syvemmät kanjoni seikkailut. 

Matka Gjibe kanjonille.

Kanjonin sisällä.

Kanjonilta ajelimme reilun 20 kilometrin verran upeita "Albanian Riviera" teitä pitkin: Porto Palermo -linnalle. Linnan sisälle olisi päässyt, mutta ei huvittanut maksaa noin 2,5 euron pääsymaksua. Kiertelimme linnaa hetken, kunnes pääsymaksun rahastaja halusi tulla kertomaan linnan historiasta, ja etenkin Albanian kommunismi-aikaisesta historiasta. Lisäksi mies kertoi laulavansa Albanian kansallislaulu akabella ryhmässä, ja halusi antaa meillekin pienen live näytteen taidoistaan; komiasti ukko lauloi. :)

Linnalta vielä reilun 60 kilometrin ajomatka: Syri i Kaltër -lammelle. Englannin kieliseltä nimeltään paikka kuuluu: Naturel Monument The Blue Eye. Nimi tulee lammen "sinisestä silmästä" eli vähintään 50 metriä syvästä, ja vain 2 metriä leveästä onkalosta, josta pulppuaa vahvasti sinertävää vettä. Ihan mielenkiintoinen paikka käydä, kun se oli täysin matkamme varrella, mutta ei tänne nyt varta vasten jaksaisi ajella.

Syri i Kalter.

Siitä se syvä onkalo lähtee.

Lammelta jatkoimme matkaa vielä reilut 20 kilometriä Kreikan rajalle, ja myös ylitimme sen. Kreikan rajavalvonta oli kevyesti matkan tiukinta, kun oikein rajavartija halusi hieman vilkuilla auton sisälle. Tämän lisäksi meistä otettiin myös koronan pikatestit. Myös rajavartioiden maskit kasvoilla muistuttivat meitä taas koronan olemassaolosta, sillä Albaniassa emme nähneet maskeja juuri kellään, eikä niitä sisätiloissakaan käytetty. Rajalta jatkoimme matkaa noin 10 kilometriä: Zaravina -lammen rantaan, josta löysimme kelpo paikan täksi yöksi.

Albanian reitti.

25.3. Perjantai

Päivä oli mukava aloittaa treenillä nätin lammen rannalla. Treenin jälkeen matka jatkui: Vikos -rotkolle, noin 40 kilometrin ajomatkan päähän. 

Aamutreenit.

Vikos rotko on 20 kilometriä pitkä, noin 400 metriä leveä ja syvimmillään 1600 metriä syvä. Rotkon lisäksi sen alueella on useampia nättejä kyliä, jollaiseen kävimme ensitöikseen tutustumassa. Matka kylään kulki erittäin kiemuraisia teitä pitkin, jonka aikana ajoimme myös toisen kylän läpi. Kylän über -kapeilla teillä oli paikoittain hyvin ahdasta ajaa. Hyvin matkasta kuitenkin selvittiin ja olimme saapuneet rotkon pohjoispäässä sijaitsevaan: Papingo:n -kylään. Tärkein ajatuksemme kylään tultaessa oli löytyy suihku majataloista, mutta siinä samallahan kylänkin kiersi. Kylän kiviset rakennukset ja niiden takana kohoavat rotkon seinämät olivat upea näky. Suihkun kanssa meitä sen sijaan ei onnistanut, Albanian vieraanvaraisuus oli historiaa ja kaikki majatalot kieltäytyivät tarjoamasta suihkua, vaikka teimme selväksi maksavamme siitä.

Saavuimme Vikos -rotkolle!

Pikku kiipeilyä tähän väliin.

Papingon kylä.

Vaikka suihku jäi väliin, niin emme olleet huolissaan. Pääsemmepä käyttämään ostamaamme retkisuihkua ensimmäistä kertaa. Ottaessamme rotkon pohjalla virtaavasta joesta vettä suihkuun, Joppe tajusi että voisi käydä jääkylmässä joessa pesulla. Jenni jäi pakuun keittelemään itselleen suihkuvettä, ja samaan aikaan Joppe paineli vähän kauemmas tiestä, laittoi shampoot päähän ja hyppäsi veteen: kylmää oli, mutta puhdasta tuli. Jenni kävi omassa lämpimässä suihkussa pakun takana, ja näin olimme testanneet retkisuihkumme, joka todisti olevansa hintansa väärti (6,5 euroa).

Puhtaana jatkettiin matkaa: Oxia viewpoint:lle 1325 metrin korkeuteen. Sieltä rotkoa pääsi ihailemaan tähän asti laajimmillaan. Makeasti alkoi kyllä Kreikan nähtävyydet, sillä rotko on yksi hienoimmista luontonähtävyyksistä Euroopassa. Kohtuu kova tuuli vain hieman lannisti tunnelmaa, mutta onneksi jäljelle jääneestä (kuumasta) suihkuvedestä tehty kaakao lämmitti sisuksiamme mukavasti.

Oxia viewpoint.

Vietimme näköalatasanteella auringonlaskuun saakka, ja lähdimme pimeässä ajamaan tulevan yön nukkumispaikkaan. Tällä kertaa yövyttiin rauhaisalla tienvarsi-parkkipaikalla hyvine luontonäkymineen. Ainiin, emme kuitenkaan viettäneet siellä iltaa kahdestaan. Seuraamme nimittäin liittyivät toiset pakumatkalaiset, jotka aloittivat reissunsa jo meidän ollessa vielä Espanjassa viime syksynä. Kyseessä oli tästäkin blogista tuttu: Arsi (= Jopen armeijakaveri) sekä hänen vaimonsa: Susanna + Luna koira. Heti kättelyssä vaihtui meidän tavanomainen rytmimme hieman myöhäisemmäksi, kun illanvietto Arsin ja Susannan luxuspakussa (jossa erityisesti sivuovi miellytti meitä) venyi 23:30 asti (normaalisti olemme menneet nukkumaan 20-21:00 maissa) :D.

26.3. Lauantai

Aamusta lähdettiin katsomaan (kaikki yhdessä) vielä yhtä näköalapaikkaa Vikosin rotkolle. Tällä kertaa ajoimme: Beloi Viewpoint:lle, joka makaa 1300 metrin korkeudessa. Sinne pääsy vaati parin kilometrin helpon vaelluksen. Näkymät olivat samantyyliset kuin Oxialta, mutta tällä kertaa saimme katsella rotkoa vastakkaiselta puolelta.

Beloi viewpoint.

Rotkolta lähtiessä pakumme erkaantuivat päivän ajaksi, kun Arsilla ja Susannalla oli asioita hoidettavana ja me lähdimme ajamaan syvemmälle Kreikan vuoristoon. Ennen toisille vuorille pääsyä oli meidän kuitenkin ensiksi laskeuduttava Vikosilta alas. Sen jälkeen matkasimme: Ioannina -kaupungin vierustaa tasaisessa maastossa. Ajaessamme Ioanninan tehdasalueen läpi näimme tienvarressa autokorjaamon. Meidän akkuhan kärsi kaasutellessamme Pohjois-Albanian hiekkarannalla. Luulimme silloin, että vika oli korjaantunut, mutta akku on jatkanut reistailuaan. Itseasiassa se ei ole toiminut lainkaan viimeiseen kahteen päivään. Kääntyessämme autokorjaamon pihaan olimme ihan varmoja, että emme tule saamaan akkua kuntoon. Tuuria oli onneksi matkassa, kun korjaamolla sattui olemaan käymässä merimies, joka kertoi olevansa laivalla monesti 9kk vuodesta. Hän osasi hyvää englanti, kun taas mekaanikot eivät puhuneet sanaakaan. Merimies toimi siis tulkkina ja akun ongelmaa alettiin tutkia. Mekaanikot eivät kuitenkaan osanneet korjata sähkövikoja, joten apuun hälytettiin sähkömies. Kun kyseessä on Kreikka, niin olimme ihan varmoja, että muualta hälytetty sähkömies saapuu paikalle hyvällä tuurilla 3 tunnin päästä. Vielä mitä, ukko saapui noin 30 minuutin päästä soitosta ja toisessa puolituntisessa vika oli paikannettu. Vika oli jonkinnäköinen muuntaja moottoritilassa sijaitsevassa akussa, joka vastaa asuintilassa sijaitsevan akun latauksesta. Se oli ruostunut ja täten vaurioitunut kaasuttelusta rannalla. Uuden muuntajan etsiminen kulutti aikaa jälleen noin 30 minuuttia, mutta kun se oli löydetty ja asennettu, niin akku alkoi latautua saman tien. Pari tuntia ja 50 euroa se otti, mutta olimme todella tyytyväisiä, ettei tätä ongelmaa tarvitse enää miettiä.

Ensimmäistä kertaa korjaamolla tällä reissulla. Toivottavasti ei tarvitsisi uudestaan mennä...

Korjausepisodin vuoksi meiltä jäi nyt vuoristo tältä erää väliin, mutta onneksi huomenna oli tiedossa todella upea päivä: Meteora:n kallioluostareilla. Ioanninasta ajoimme siis noin 100 kilometriä Meteoran -kaupungin tuntumaan, jossa yövyimme leirintäalueella. Yöpyminen alueella on ilmaista, jos syö illallisen leirintäalueen Tavernassa. Saapuessamme leirintäalueelle Arsi ja Susanna olivat jo meitä vastassa, suuntasimme melkeinpä suoraan syömään illallista, jonka jälkeen illanvietto venyi taas 23 asti.

Ensimmäinen kreikkalainen salaatti-annos Kreikassa. Todella maukasta, raaka-aineet olivat aivan tip top.

27.3. Sunnuntai

Treenipäivä jälleen, mutta tällä kertaa kuntopiiriä porukalla! Treeni kulki hyvin pelkän banaanin voimalla, jonka jälkeen kaurapuuro marjojen ja maapähkinävoin kera maistui kerrassaan herkulliselta. Sanottakoon vielä, että alkaa päivät sen verran lämpenemään, että pystyimme nauttimaan aterian ulkosalla, ja vieläpä upouuden piknik pöytämme äärellä.

Suihkujen jälkeen lähdimme tutustumaan Meteoran luostareihin, tai enemmänkin upeisiin pylväsmäisiin kallioihin, joidenka päälle luostarit ovat rakennettu. Luostarit ovat rakennettu 1300-1500 vuosien välillä, ottomaanien hyökkäyksien turvaksi. Ne olivatkin oivia turvapaikkoja, sillä silloin niiden päällä pääsi ainoastaan vinssillä tai korkeilla tikkailla. Korkeat hiekkakivipylväät olivat todella komea näky ja linnamaiset luostarit tekivät paikasta uniikin. Kävelimme luostareiden takana olevaa korkealla kulkevaa tietä pitkin usean kilometrin verran, jonka aikana näimme jokaisen vielä toiminnassa olevan luostarin. Yhteensä kallioin päälle rakennettuja luostareita on 24, mutta yhä toiminnassa olevia on enää 6, joista yhdessä kävimme. Valitsimme kohteeksemme yhden isoimmista luostareista (= The Holy Monastery of Varlaam). Hienoimmilta luostarit näyttivät kauempaa katsottuna, mutta kyllä arkkitehtuuri luostarin sisälläkin oli näkemisen arvoista.

Meteoran kivipylväät.

The Holy Monastery of Varlaam.

Luostarin sisältä.

Lopetimme Meteoran tutkimisen upeaan auringonlaskuun, jota ihastelimme kallionkielekkeellä sijaitsevalta näköalatasanteelta.

Upea auringonlasku!

28.3. Maanantai

Matka jatkui jälleen etelään. Kohteenamme oli iso tekojärvi (= Kremasta Lake) Keski-Kreikassa. Matkaa taitettavana oli reippaat 230 kilometriä. Noin puolet matkasta kulki moottoritietä myöten, mutta loppu matka oli taitettava serpentiini mutkaisia vuoristoteitä myöten. Matkan aikana söimme yhdessä (kaikki neljä) lounaan, mutta se jäikin aika lailla ainoaksi aktiviteetiksi koko päivän aikana, sillä järvelle saavuttuamme oli jo hyvin hämärää. 

Kreikkalainen salaatti on täällä Kreikassa kyllä hyvää!

Kremasta Lake.

29.3. Tiistai

Otettiin aamu rennosti porukalla, kunnes koitti päivän vaellus. Ajoimme järveltä noin 20 kilometrin matkan läheisen (1450 metriä korkean) vuoren rinteille. Autoilla pääsimme noin 850 metrin korkeuteen, ja noin 6 kilometrin päähän vuoren huipusta. Nousu huipulle kulki suurelta osin tietä pitkin, paitsi viimeinen noin kilometri kuljettiin jyrkkää ja metsäistä rinnettä pitkin. Näkymät huipulta olivat todella hienot kaikkialla ympäristössä kohoaville lumihuippuisille vuorille sekä tekojärvelle. Ainoa haitta näkymissä oli usvaisuus, joka pilasi näkyvyyttä etenkin kauempana oleviin kohteisiin.

Nukkumispaikkamme oli aivan järven rannalla.

Vuoren huipun näkymät.

Joppe ja Jenni sekä Susanna ja Arsi.

Paluumatkaa takaisin järvelle.

Vaelluksen jälkeen palasimme takaisin samaiselle nukkumispaikalle, jossa edellisenkin yön vietimme. Tuttuun tyyliin loppuilta meni yhteiseen illanviettoon, ainoana poikkeuksena pääsimme korkkaamaan meidän upouuden grillimme (= 15 euroa Biltemasta), jolla taioimme mahtavat herkut. :P

Toisilla on tyylikkäämpi paku ja toiset ovat vaan tyylikkäämpiä.

Vaikuttaa siltä, että grilli on joka sentin väärti.

30.3. Keskiviikko

Porukkatreeni jälleen! Pikkuhiljaa alkaa pääsemään taas kuntoon, kun lihakset eivät treenien jälkeen ole enää niin kipeät ja samalla treeniaikakin on alkanut pidentyä. Treenin lisäksi otimme aamun super-rauhassa, josta kertoo hyvin Jennin aamupala-aika: klo. 14:30. :D Aamu oli rento ja samaa voi sanoa myös loppupäivästä, sillä Kremasta -järveltä ajoimme vain reilut 60 kilometriä toiselle järvelle (= Lake Trichonida), jossa ilta kului jälleen grillailujen parissa.

#Epictraining vol. 2

Grilli kuumana Lake Trichonidalla.

31.3. Torstai

Aamusta jatkettiin matkaa vielä kerran etelään. Tällä kertaa matka jatkui: Klokova -vuoren (= 1037 metriä) rinteille. Olimme täten saapuneet Manner-Kreikan eteläisimpään kolkkaan. Tänään koko päivä oli tuulinen ja sateinen (käytännössä reissun ensimmäinen täysin pilvinen keli), mutta säätiedotus lupaili hyvää keliä seuraavalle aamulle. Siispä suunnitelmamme olivat nukkua yö noin 3,5 kilometrin päässä huipusta, herätä jo klo. 6:00 ja suunnata vuoren huipulle ennen auringon nousua. Sateisesta kelistä johtuen loppupäivä kului pakun sisällä hyvien juttujen parissa.

1.4. Perjantai

Yön aikana sateet olivat lianneet tuulilasimme ja muut ikkunat liejuisiksi. Tämä kertoo paljon pölyn määrästä, jota on ilmassa viime päivien aikana leijunut ja samalla peittänyt hienoja näkymiä. Suunnitelmien mukaan lähdimme käppäilemään Klekovan huipulle klo. 6:15. Ilmassa leijui kosteaa pilvimassaa, mikä yleensä poistuu viimeistään auringon noustessa. Emme siis olleet huolissaan näkymistä. Kävelimme matkan tuulivoimaloiden hallitsemalle huipulle noin tuntiin, jolloin aurinko oli juuri nousemassa horisontin takaa. Edessämme häämötti Patraksen lahti, jonka takana Peloponnesoksen -niemimaa. Harmi vain, että öiset sateet eivät olleet puhdistaneet ilmaa nimeksikään ja näkymiä peitti edelleen (voiko sanoa suoraan) lika. Tämän lisäksi kova tuuli teki reppuumme pakkaamistamme aamupalojen nauttimisesta epämieluisaa. Ei mennyt nyt ihan putkeen tämä retki ja samalla yksi Kreikan odotetuimmista näkymistä jäi kokematta.

Tuulivoimaloita ilmestyi kuin tyhjästä pilvien väistyessä.

Pelkkää pilveä ja sumua.

Pettyneenä takaisin autolle, jolloin edessämme oli jälleen huonoja uutisia, vaikka nämä uutiset jo tiesimmekin. Kahden pakun liitto oli päättymässä. Arsi ja Susanna lähtivät jatkamaan matkaa etelään Peloponnesokselle ja me taas suuntasimme pakun nokan kohti pohjoista, ensimmäistä kertaa koko reissulla. Edessämme oli pitkä 360 kilometrin ajomatka Kreikan itärannikolle. Matka meni kohtuu mukavasti äänikirjan tunnelmissa ja ennen pimeää olimme saapuneet: Mount Olympuksen (= 2918 metriä) tuntumaan. Saapuessamme vuoren lähettyville, sen huippu oli sankan pilvimassan peittämä, mutta muuten ilma vaikutti puhtaammalta kuin etelässä. Täksi yöksi kirjauduimme kreikkalaisen perheen omistamalle leirintäalueelle merenrannan tuntumaan. Saa nähdä saammeko nukkua yön rauhassa, vai pitääkö Zeuksen salamat meidät hereillä.

2.4. Lauantai

Tämän päivän aamutreeni vedettiin kukkoilevien kukkojen sekä alistuvien kanojen keskellä. :D Treenin jälkeen koittivat suihku ja auton vesitynnyrien täyttö, jonka jälkeen suuntasimme vuorille. Ajoimme 45 kilometriä Olympus vuoren pohjoisella puolella kohoavien: Barbalas (1842 metriä) ja Papa Rachi (1880 metriä) -vuorien tuntumaan. Tavoitteemme oli ajaa tasan 1000 metrin korkeuteen ja jäädä sinne viettämään iltaa sekä seuraavaa yötä. Emme aivan päässyt tavoitteeseen, sillä noin 10 metrin luminen tieosuus juuri ennen määränpäätä esti matkamme. Ei se mitään, sillä löysimme tasaisen levikkeen tien viereltä vain 500 metrin päästä määränpäästä. Parkkeerattuamme auton alkoi kova tuuli, vesi- sekä raesade. Tulosuunnassa merellä näkyi sininen taivas, aurinko ja noin 10 astetta lämpimämpi sää. Joku voisi sanoa, että teimme huonon päätöksen tulemalla tänne. Katsotaan huomisaamuna miten huono päätös se oli.

Joppe oli menossa aamulla tarpeille ja yllättyi, että lukitsematon wc olikin varattu.

Vasemmalta tulimme ja oikealle saavuimme. Kannattiko?

3.4. Sunnuntai

Herätyskello oli asetettu herättämään klo. 6:30. Kellon soidessa ulkoa kuului pientä sateen ropinaa ja kovaa tuulta. Tästä syystä torkutettiin kelloa seitsemään asti, että ulkona olisi tarpeeksi valoisaa, jotta näkisimme kannattaako sinne lähteä vaeltamaan laisinkaan. Onneksi sade oli vain pieni kuuro ja näkyvyys oli hyvää kaikkialle; etenkin Mount Olympukselle. Siispä kokkasimme aamupalan, söimme sen ja pääsimme aloittamaan vaelluksen klo. 8:20.

Ihana aamu! Luminen huippu taustalla on: Mount Olympus.

Vaelluksen ensimmäinen kilometri oli tasaista, mutta sen jälkeen edessä häämötti todella jyrkkä sekä metsäinen rinne. Rinteen alkupäässä oli majatalo, jonka pihasta luoksemme juoksi kaksi isoa harmaata koiraa. Rapsuttelimme koiria hetken aikaa ja lähdimme nousemaan jyrkkää rinnettä ylös. Koirat eivät malttaneet jäädä majatalolle, vaan lähtivät sinnikkäästi seuraamaan meitä. Alkumatka jyrkässä rinteessä kulki kuivalla maalla, mutta äkkiä kuljimmekin korkean lumikinoksen päällä. Onneksi aurinko ja pakkanen on vuoronperään kovettanut lumen kestohangeksi, jonka päällä liikkuminen ei tuottanut suurempia ongelmia.

Jenni ja koirat.

Mount Olympus vasemmalla ja Papa Rachi oikealle. Jenni keskellä!

900 vertikaalimetriä ja 4,2 kilometriä myöhemmin, me neljä (= Jenni, Joppe ja koirat) olimme saapuneet Papa Rachin huipulle. Näkymät olivat juuri sitä mitä halusimmekin: Mount Olympus toisessa suunnassa ja toisessa Aeganin meri. Näkymät olivat erityisen hyvät myös siitä syystä, että näkyvyys oli kirkasta ja terävää. Viime päivien lika ilmasta oli poistunut, josta johtuen taivas näytti epätodellisen kirkkaalta ja vuorien ääriviivat todella teräviltä. Aivan kuin olisimme siirtyneet VHS-ajasta suoreen 8K-aikaan. Pitäessämme taukoa huipulla, koirat ilmeisesti tylsistyvät ja alkoivat leikkisästi purra toisiaan. Leikki meinasi hieman karata käsistä, kun ne yrittivät purra meitäkin. Teimme niille kuitenkin selväksi, että se ei käy päinsä ja koirat ymmärsivät purra vain toisiaan. 

Poseidonia saati Zeusta emme nähneet, mutta tuo on selvästi Hercules!

Kaverukset.

Paluumatkalla aurinko oli hieman pehmittänyt lumista rinnettä, jolloin sitä pitkin oli suorastaan helppo laskeutua. Jalkamme upposivat juuri sopivasti lumeen, jolloin jyrkkää rinnettä olisi voinut laskeutua vaikka juosten. Koko matkan meitä seuranneet koirat jäivät majatalolle loikoilemaan. Olisiko pitänyt pyytää majatalon isännältä lounaspalkan, kun annoimme koirille 8,5 kilometrin ilmaisen lenkin? Pelkän aamupalan voimalla tehty vaellus nostatti valtavan nälän, jolloin takaisin pakun luona kokkailemamme eväät upposivat meihin kuin Zeuksen salama.

Paluumatkaa.

Lounaan jälkeen ajoimme takaisin rannikolle pesemään pyykkiä itsepalvelupesulaan, josta matka jatkui 70 kilometrin verran: Thessaloniki:n edustalle. Löysimme oivan yöpymispaikan merenrannalta pienen luonnonsuojelualueen (= Delta Gallikou) keskeltä.

1,18 kilon kalkkuna-klöntistä riittää ravintoa useaksi päiväksi.

Viereisellä laguunilla näimme flamingoja.

4.4. Maanantai

Aamu valkeni pilviseen ja kylmään keliin (verrattuna eiliseen). Ei se mitään, sillä tänään suunnitelmissa oli hoitaa asioita ja ajaa pitkä ajomatka Turkkiin. Ensiksi ajoimme Thessalonikin läpi, kaupungin lentokentän lähettyvillä olevaan caravan-liikkeeseen. Automme jääkaappi on oikeastaan reissun alusta asti temppuillut silloin, kun haluamme kylmentää jääkaappia kaasulla. Kaasusytytin on toiminut vaihdellen. Caravan-liikkeessä oli kuhinaa, mutta onneksi heillä oli aikaa katsoa myös meidän autoa. Pari tuntia se otti, mikä oli enemmän kuin ajattelimme, mutta nyt jääkaappi on onneksi kunnossa. Jääkaapin lisäksi yksi auton astiakaapeista meinaa kokoajan pudota niskaamme. :D Kaappia myös korjailtiin, mutta tekivät sen osalta kyllä vähän huonoa työtä. Jopella olisi ollut hyvä idea miten kaappi korjata "once and for all", mutta eivät työntekijät kuunnelleet neuvoja. Hinta korjauksista oli myös aivan liikaa, mutta ainakin jääkaappi on nyt kunnossa. Alkureissusta jääkaapin kaasukylmennys ei ole ollut ongelma, sillä isompi ongelma on ollut kylmemmät kelit, kuin mitä jääkaapin sisällä koskaan tuulisi olemaan. Nyt kelit ovat kuitenkin lämpiämässä, jolloin jääkaappi tulee tarpeeseen 24/7. Maksusta vielä sen verran, että ei ihme kun Kreikka tarvitsee vähän väliä taloudellista apua, sillä maksaessamme palveluista työntekijä kysyi: maksammeko käteisellä vai kortilla? Jos meillä olisi ollut tarpeeksi käteistä, niin kuittia ei olisi kirjoitettu ja käteiset olisivat varmaankin jaettu työntekijöiden kesken, niin että Kreikan verokarhu ei olisi niihin käsiksi päässyt. Nyt kun meillä ei ollut käteistä tarpeeksi, niin jouduttiin maksamaan 24 % veroa, eikä työntekijätkään saaneet rahaa pimeänä. Täten oma osuutemme tehty Kreikan talouden tukemisessa.

Seuraavaksi ostoskeskukseen kaupoille ja syömään, jonka jälkeen moottoriteitä pitkin Turkin rajalle 360 kilometrin verran. Turkin rajatarkastukset olivat aika leppoiset, vaikkakin pikkaisen ennen rajatarkastusta tien varrella oli sekä Kreikan, että Turkin sotilaita raskailla aseistuksilla varustettuna. Rajalta ajelimme vielä 170 kilometriä: Eceabat:n -kaupunkiin, jossa jäimme nukkumaan paikallisen pubin parkkipaikalle, mikä on samalla myös caravan "parkkis".

Vielä jäi aimo annos Kreikkaa tutkimatta. Jäi jotain seuraavallakin reissulle. B-)

5.4. Tiistai

Jälleen kolea aamu, eikä treeni kuulostanut tästä syystä kovin houkuttelevalta. Pubissa oli kuitenkin suihku mahdollisuus, joten niin kuin sanonta menee: "ei suihkua ilman treeniä". Siispä päivä lähti käyntiin tunnin treenillä, jonka jälkeen maukas aamupala ja pubiin suihkuun. Suihkun jälkeen kysyimme pubin omistajalta paljonko parkki ja suihku maksavat? Omista nimeltään Mesut totesi: "one drink for Mesut!" :D Joppe kävi siis hakemassa autosta yhden oluen, johon Mesut oli tyytyväinen.

Aamutoimien jälkeen katsastimme läheisen: Kilitbahir:n -linnan. Linna on rakennettu 1460 vuonna, jolloin ottomaanit tekivät arkkitehtuurisesti vaihtelevan näköisiä linnoja. Kilitbahirin linna on esimerkiksi kolmiapilan muotoinen. Sitä sanotaan: "meren lukoksi", sillä se ja vastarannan Canakkale:n -linna yhdessä suojaavat ohkaista: Dardanellit -lahtea. Jykevä linnoitus oli kiva kiertää, sen muureilta oikein näki miten taktisesti se on rakennettu suojaamaan merta.

Kilitbahirin linna.

Tästä mallinnuksesta näkyy hyvin linnan kolmiapilan muoto.

Seuraavaksi ylitimme salmen lautalla, ja lähdimme tutkimaan Canakkalen kaupunkia. Heti ensimetrien jälkeen saimme todeta tykkäävämme kaupungista ja sen ohkaisista kaduista. Se oli tosi eläväinen kaupunki, ja vaikka lukuiset kojut myymässä kaikennäköistä pikku tavaraa sai turistirysämäisen vaikutelman, niin silti emme nähneet turistin turistia. 

Ensimmäinen ravintolaruoka Turkissa. Mikäs muukaan kuin paikallinen kebab.

Jälkiruoaksi vähän granaattiomena mehua. Ei vois paremmin Turkin reissu alkaa.

Pieneen mukiin mahtui neljä isoa granaattiomenaa.

Jo ensimmäisestä Turkin marketista olisi voinut ostaa vaikka mitä kotiin viemisiksi. Ei ostettu kuitenkaan mitään. :D

Historiallisesti merkittävä Troijan -kaupunki sijaitsee lähistöllä, ja tämä elokuvalavaste vuoden 2004 Troija -elokuvasta on tuotu Canakkaleen turistinähtävyydeksi.

Viihdyttävien pikkukatujen lisäksi Canakkalesta löytyy myös nätit merenranta boulevardit.

Suunnitelmamme oli ajaa mahdollisimman nopeasti Turkin lounaisrannikolle: Marmariksen Luonnonpuistoon. Tänään se ei kuitenkaan tullut enää kysymykseen. Kello oli nimittäin Canakkalea kiertäessä vierähtänyt jo pitkälle iltapäivään, eikä haluttu ajaa etelään yötä myöten. Toinen syy (joka on jopa parempi) oli 170 kilometrin päässä sijaitsevan: Ayvalik:n -alueen oliiviöljyt, jotka lukeutuvat Turkin parhaimmistoon. Siispä ajelimme tuon 170 kilometriä Ayvalikiin ja löysimme rauhaisan parkkipaikan merenrannalta, johon jäimme täksi yöksi.

6.4. Keskiviikko

Aamulla siivosimme vähän autoa ja lähdimme maistelemaan- sekä shoppailemaan öljyjä. Oliiviöljy brändi on nimeltään: Novavera olive oil. Heillä oli tarjota meille kahdeksaa eri öljyä maisteltavaksi, joista neljä oli puhdasta oliiviöljyä ja loput neljä oliiviöljyjä joihin on sekoitettu mm. basilicaa ja tangeriinia. Öljyistä maistoi laadun saman tien, sen enempää ei meidän kokemuksella pystykään enää sanomaan. Sen verran tykkäsimme sekä öljyjen mausta, että -hinnoista, että matkaamme tarttui 7 litraa öljyä. :P

Olipahan herkkuja. :P

Loppupäivä meni hyvin pitkälti ajaessa. Ainut mainitsemisen arvoinen asia oli Turkin moottoritie -passin hankkimisessa. Moottoritie maksut ovat sujuneet kaikissa muissa maissa, joissa olemme tämän reissun aikana ajaneet helposti; joko maksamalla tulliporteilla ajetun matkan tai ostamalla moottoritie -lipukkeen maiden rajoja ylittäessä. Turkissa homma on tehty vaikeaksi, sillä lipukkeen voi käytännössä ostaa vain posteista. Ensimmäinen posti johon pysähdyimme ei jostain syystä myynyt lipukkeita. Toiselle postille saavuttaessa saimme huomata sen olevan täynnä ihmisiä. Jonotimme postiin puolisen tuntia ennen vuoroamme. Voisi ajatella, että lipukkeen voisi ostaa vain antamalla auton rekisterinumeron ja laittamalla rahaa tiskiin. Lipukkeen osto oli kuitenkin monimutkainen prosessi, johon tarvittiin auton rekisteriote ja kuljettajan passi. Noin 15 minuuttia postin työntekijä teki meille moottoritie lipuketta ja pääsimme jatkamaan matkaa. Periaatteessa moottoriteitä ei edes tarvitsisi Turkissa ajaa, sillä maantietkin ovat loistavassa kunnossa ja ne ovat lähes aina kaksikaistaisia. Keskinopeuskin on helppo pitää 90 km/h luokassa. Moottoritiet tulevat kuitenkin hyvinkin tarpeelliseksi, kun matkan varrella on isoja kaupunkeja. Kaupunkien tiet eivät nimittäin täytä muuten niin hyvässä kuosissa olevien teiden määritelmää. Tai kyllä kaupunkienkin tiet ovat hyvässä kunnossa, mutta jos ei halua pysähtyä 50 metrin välein minuutiksi liikennevaloihin ja jatkaa tätä 20 kilometrin verran, niin moottoritiet ovat oikea ratkaisu. 

Pitkän: 450 kilometrin ajomatkan aikana olisi ollut muutamia hienoja näköalapaikkoja, mutta epäonneksemme likainen ilma on palannut. Kaikki hienot näkymät olivat jälleen sumuisen verhon takana. Marmariksen luonnonpuistoon saapuessa ajoimme auton päättyvän tien päähän merenrannalle. Paikka oli suorastaan paratiisi, mutta valitettavasti siellä oli jo nelisen pakua parkissa. Ei jaksettu kuitenkaan lähteä enää etsimään rauhaisempaa paikkaa, vaan peruuttelimme pakumme viimeiseen pakun mentävään aukkoon, mitä rannalla oli enää jäljellä.

Saavuimme rannalle juuri ennen pimeää.

7.4. Torstai

Aamulla herättyämme näky ulkona ei ollut toivottu. Ilma oli edelleen lian peitossa ja huisin hienot näkymät olivat täten piilossa. Ei tarvinnut siis kiirettä aamulla pidellä, vaan nautittiin aamupala ulkosalla, varpaat lähes vettä koskien. 

Vähän tuli oliiviöljyä ostettua kotiin viemisiksikin.

Vaikka päivä oli sumuinen, niin ei shortsit ja t-paita päällä vietetty aamupalahetki ulkona kuulosta silti kovin pahalta.

Marmariksen luonnonpuisto koostuu kahdesta niemimaasta, jotka lähtevät Marmariksen -kaupungista länteen sekä etelään. Eteläisen niemimaan nimi on: Bozburun ja läntisen Datca. Tänään lähdimme ajamaan Datcan niemimaan kärkeä kohti. Lähtiessämme ajamaan pettymys näkymiin sen kuin kasvoi, sillä tiesimme, että ympärillämme olisi aivan huippu hienoja vuoristo/meri näkymiä, mutta nyt kaikki näkymät olivat usvan peitossa. Ratkaisuksi tähän pettymykseen päätimme suunnata yhteen alueen monista viinitiloista ja tilasimme viinimaistelu setin. Valitsimme monista viinitiloista sen mikä oli saanut parhaat arvostelut googlen käyttäjiltä. Viinitilan nimi oli: Knidos Winery: se viljelee itse omat rypäleensä ja yksi viinitilan rypälelajikkeista kasvaa ainoastaan Datcan niemimaalla. Maistelimme neljää eri viiniä, jotka olivat toki hyviä, mutta eivät aivan kreikkalaisten viinien tasolle yltäneet.

Siellä ohkaisella rannalla tuli yö nukuttua. Unelma paikka jos muut autot eivät olisi siellä olleet.

Joppe työnsi tämän hitaan tienylittäjän metsään turvaan.

Knidos Wineryn herkut.

Viinitilalta ajoimme lyhkäisen matkan Datcan -(nimikko) kaupunkiin, jossa söimme tämän alueen perinneruokaa ja se oli suorastaan erinomaista. Ruoka koostui lähinnä naudan lihasta, jogurtti kastikkeesta sekä monista vihanneksista. Viinirypäleen lehteen käärityt rullat olivat erityismaininnan arvoisia.

Nestemäisiltä herkuilta kiinteisiin herkkuihin. :P

Datcasta jatkettiin matkaa aivan niemimaan läntiseen kärkeen asti, josta löysimme mahtavan yöpymispaikan merelle johtavan kallion päältä. Saavuttuamme perille klo. 17:00, söimme vasta suunnittelemamme (meidän perinteisen) "second Breakfast:n" eli herkullista turkkilaista leipää; kurkulla, tomaatilla, salaatilla, pekonilla ja kananmunalla. Siitä tuli sen verran ähky olo, että seuraava pari tuntia kului kännyköitä näpräillessä. Juuri ennen pimeää otettiin kuitenkin itseämme vielä niskoista kiinni ja laitoimme kuntopiiri välineet auton viereen ja aloitimme treenin. Ensimmäinen kierros kuntopiiriä meni vielä auringonlaskun aikaan, mutta loput 3 suoritimme pimeässä. Treenin jälkeen kävimme vielä retkisuihkussa tähtitaivaan alla suhteellisen kylmässä vedessä. Tämä on sitä aitoa paku-matkailua!

#Epic training vol. 3.

8.4. Perjantai

Jälleen kerran Joppe heräsi aikaisin (klo. 8:20) ja Jenni sen kuin porskutti unta. Reissullamme ei ole ollut vielä yhtään päivää niin, että Joppe nukkuisi pitempään kuin Jenni. Ainoastaan 2 kertaa olemme heränneet kutakuinkin samaan aikaan. Joppe kävi herättyään ulkona ja huomasi kelin olevan jälleen kirkas. Ei siis muuta kuin vaelluskengät jalkaan ja ympäristöä tutkimaan! Samalla Jenni sai nukkua rauhassa niin pitkään kuin haluaa. Jennin nukkuessa Joppe nousi läheisen kallioisen saarekkeen päälle. Ainoastaan 83 metrinen kallionhuippu tarjosi aamuauringon aikaan mahtavat näkymät kaikkialle ympäristöön. Useat Kreikan omistamat saaret näkyivät ympäristössä: mm. tunnettu Kos:n -saari. Korkeimmalta huipulta Jopen matkan jatkui kallioista harjannetta pitkin länteen, lähes koko niemimaan läntisimpään kärkeen saakka, jossa komeilee valkoinen majakka. Aamun käppäilyihin kului tunnin verran aikaa, jonka aikana matkaa kertyi 4 kilometriä. Käppäilyn jälkeen Joppe palasi pakulle, jossa Jenni oli joo aamupalan laiton parissa. Söimme aamupalan vielä auton vieressä, ihaillen samalla todella kaunista sekä kirkasta aamua. Aamupalaa syödessä mieleemme tuli viime talvi, jolloin Suomessa haaveilimme tästä matkasta ja kuvittelimme sen olevan juuri tällaista. 

Jopen aamu vaellus.

Niemimaan kärjen majakka.

Viime talven kurjuuden muistelua.

Ihanan kirkkaat näkymät jälleen.

Tarkoituksemme oli tänään tehdä pitempi vaellus yli kilometrin korkuisen vuoren päälle. Suunnitelmat kuitenkin vesittyivät saavuttuamme vuoren lähettyville johtavan tien luokse. Se oli suljettu, sillä vuorella on armeijan tukikohta. Vähän aikaa pähkäilimme mitä tehdä ja ratkaisuksi ajoimme niemimaan etelärannalle, josta löysimme upean merenrannan mihin saimme pakumme parkkiin. Siellä loppupäivä menikin hampurilaisia grillaillessa, leukoja vedellessä sekä auringosta nauttiessa. Kello oli vasta 14:30 saapuessamme rannalle, joten aika pitkään saimme rannasta nauttia ennen pimeää ja mikä parasta: olimme ainoat ihmiset rannalla. Tämähän alkaa kuulostamaan aivan lomalta! Mikä meitä vaivaa? 

Sinne rannalle ensi yöksi.

Aaaahh. Hiiligrillissä grillattua hampurilaista. :p

Joppe on käynyt reissun aikana uimassa: joessa, järvessä, kylmässä retkisuihkussa sekä meressä. Kaikissa näissä kertaalleen. Saa nähdä milloin Jennin ensimmäinen uinti koittaa?

Auringonlasku rannalla. Kyllä kelpaa tällaisissa paikoissa viettää yötä!

9.4. Lauantai

Ihanata herätä sellaisessa paikassa kuin tämä. Meren aallot löivät tasaiseen tahtiin rantaan ja ketään ei näkynyt missään. Our own paradise! Aamupuurot ulkosalla ja kuntopiiri pystyyn. Treenien jälkeen pääsimme ensimmäistä kertaa lämpimään retkisuihkuumme, sillä vesi oli kerennyt lämmetä auringossa noin 40 asteiseksi. Mahtava aamu jälleen, mutta valitettavasti kello oli kerennyt jo vierähtää yli puolen päivän.

#Epic training vol. 4.

"Omalta rannalta" jatkettiin matkaa kohti: Bozburunin niemimaata. Matkalla käytiin täydentämässä ruoka- sekä vesivesivarastoja, jotka olimme käyttäneet viimeistä tippaa myöten. Ajatuksemme eilen oli, että olisimme kerinneet tänään vähän vaellella Bozburissa, mutta kun kello se vain kiirehtii, niin jouduimme ajamaan suorilta käsin seuraavaan yöpymispaikkaan. Ajoimme pieneen satamaan Bozburunin -kaupungin lähistölle.

Näkymiä matkan varrelta.

10.4. Sunnuntai

Vaikka satama oli kivan näköinen paikka, niin halusimme aamupalalle jotain enemmän. Siispä herättyämme ajelimme 13 kilometrin matkan Bozburunin niemimaan kärkeä kohti. Täten olimme saapuneet todella näyttävään paikkaan, joka täytti meidän vaativat aamupalapaikka standardit.

Näin vaativat ovat aamupalapaikkamme standardit.

Aamupalalta ajelua vielä muutaman kilometrin verran etelään, ja pääsimme aloittamaan vaeltamisen pitkästä aikaa. Vaelluksen suoritimme yli 800 kilometriä pitkää: Carian Trail -nimistä vaelluspolkua pitkin. Ihan niin pitkää vaellusta emme kuitenkaan lähteneet tekemään, vaan käppäilimme 520 metriä korkean: Karayüksek Dac -vuoren päälle. Matkaa vuoren huipulle ja takaisin autolle kertyi yhteensä pikkaisen yli 7 kilometriä. Päivän keli oli hieman sumea, joten näkymät matkan varrelta olisivat voineet olla paremmat, mutta hyvät ne joka tapauksessa olivat ja vaeltaminenkin tuntui todella hyvältä pienen tauon jälkeen. Hyvien näkymien lisäksi näimme matkan aikana 4 kilpikonnaa, joista kaksi yhtä aikaa. Näkemämme kaksikko oli ilmeisesti uros ja naaras, sillä uros puski naarasta kilvellään niin, että kumaukset kuuluivat usean metrin päähän.

Näkymiä huipulta.

Donadello vai Rafael?

Takaisintulomatkaa.

Vaellukselta lähdimme koettamaan onnea: pääsisimmekö ajamaan 875 metriä korkean vuoren päälle. Kartan mukaan vuoren päälle johtaa huoltotie siellä sijaitsevia radiomastoja varten. Yleensä tällaisiin paikkoihin johtavat tiet ovat ainoastaan maasturille sopivia, tai tien alussa on portti ja "pääsy kielletty" kyltti. Tällä kertaa portteja eikä kylttejä ollut ja tiekin vuoren huipulle näytti ihan kelvolta. Kun lähdimme ajamaan tietä pitkin, huomasimme sen olevan pehmoista pururataa ja automme joutui työskentelemään normaalia kovemmin. Suurempia ongelmia vuoren huipulle pääsy ei kuitenkaan tuottanut, ja näkymät olivat reissun parhaimpia! Kello oli vasta 16:30 huipulle saavuttuamme, joten meillä oli roimasti aikaa nauttia näkymistä sekä auringonlaskusta ennen pimeää. Onneksi olikin, sillä kerkesimme illan aikana nähdä monta muuttujaa näkymissä. Aurinko laskiessaan tietysti värjäsi näkymät mahtavilla väreillä ja tämän lisäksi pilviä alkoi pikkuhiljaa lähestyä vuorten takaa, ja ne toivat näkymiin uuttaa twistiä. Seurasimme auringonlaskua horisontin taa ulkoa käsin, ja pimeän tultua siirryimme auton sisälle kokkailemaan tortilloja sekä viettämään iltaa ja yötä.

Vuoren huipulla. Näkymät itään.

Auringonlaskua odotellessa käytimme ajan hyödyksi pesemällä auton ikkunat.

Tarvitseeko edes sanoa mitään?

Näkymät länteen.

Pilvet saapuivat.

Vielä viimeiset naatiskelut.

11.4. Maanantai

Yön aikana sateli vähän vettä ja aamullakin oli vielä pilvistä. Olimme laittaneet herätyskellon soimaan 6:30, jotta voisimme ihailla auringonnousua, mutta pilvien vuoksi saimme kääntää vaan kylkiä. Noin tunnin päästä pilvet olivat hieman väistäneet ja näimme ihan kivan auringonnousun, mutta ei se ollut mitään verrattuna eiliseen auringonlaskuun.

Paras hetki auringonnoususta.

Täksi päiväksi oli luvattu pieniä sadekuuroja, joten ajattelimme leipäillä tämän päivän. Lepopäivän aktiviteetiksi sopi hyvin isot ruoka-ostokset super-marketissa sekä Marmariksen -kaupungin tutkiminen. Lähtökohtaisesti Marmaris ei kuulunut reissu suunnitelmiimme, sillä se on aikamoinen turistirysä. Siltä se kyllä tuntuikin kaupungin katuja kävellessä, vaikka turistisesonki ei ole edes vielä alkanut. Saimme kaupunki-käynnistä kuitenkin ihan miellyttävän käymällä ilmaisessa lämpimässä suihkussa kaupungin sataman vieressä, ja nauttimalla hyvän turkkilaisen aterian paikallisten suosimassa ravintolassa. Eikä pidä unohtaa ei niin paikallista Starbucksia, josta nappasimme autoon mukaan take away -kahvin. :P

Marmariksen keskustan pääkatu.

Kanaa, nautaa ja grillattuja kasviksia + lisukkeet. Todella hyviä makuja.

Marmariksesta jatkettiin matkaa 50 kilometrin verran pohjoiseen. Siellä nousimme 900 metrisen vuoriston päälle, lähelle Kiran:n -pikku kylää. Kerkesimme illalla vielä grillailla oikein urakalla (= grillasimme kypsää ruokaa valmiiksi seuraaville 2-3 päivälle) ja tietysti mahtavissa maisemissa. B-)

Kyl tulee herkullista.

Ei hullummat näkymät grillailla ja viettää iltaa.

12.4. Tiistai

Vielä osaa olla kylmiä öitä, vaikka luulimme niiden olevan jo takana päin. Jenni nukkui peiton, makuupussin sekä yö vaatteiden kanssa ja oli silti välillä kylmissään. Joppe nukkui vieressä pelkällä peitolla boxereissaan. Aamu oli onneksi aurinkoinen ja tarkenimme syödä aamupalan ulkona. Aamupalan jälkeen kokosimme treenikamamme auton viereen ja aloitimme reilun tunnin mittaisen kuntopiirin.

#Epic Trainin vol. 5.

Treenin jälkeen ajoimme kilometrin verran kohti Kiranin kylää, eli vielä vähän korkeammalle. Asettelimme retkisuihkun auton päälle ja pesimme treenihiet pois auringon lämmittämällä vedellä. Vesi olisi ollut tarpeeksi lämmintä miellyttävään suihkuun, mutta tuulinen keli teki suihku hetkestä ei niin nautittavan. Puhtaina käppäilimme noin kilometrin päähän vuoriston reunalle, jolloin olimme vielä 100 metriä korkeammalle kuin yöpymispaikalla. 100 metriä oli merkittävä, sillä nyt näimme kunnolla länteen, ja aina Datcan niemimaalle asti.

Kauempi maapläntti on Datcan niemimaata.

5 yötä Marmariksen luonnonpuistossa menivät siivillä, ja tämä paikka jää todennäköisesti tämän reissun top -listoille. Oli aika kuitenkin lähteä kohti uusia seikkailuja. Suuntasimme itään 90 kilometrin verran Dalaman:n -alueelle. Hienoja näköalapaikkoja on ollut viime päivien aikana jo aikamoinen määrä, mutta laitetaan nyt yksi vielä lisää. Nimittäin Dalamanin alueelle saavuttuamme ajelimme suorilta käsin 550 metriä korkean vuoren päälle, josta oli uskomattoman hienot näkymät 4,5 kilometriä pitkälle: Iztuzu Beach:lle. Iztuzu -ranta toimii merikilpikonnien pesimäpaikkana. Kilpikonnat nousevat rannalle munimaan aina touko-syyskuun välisenä aikana. Vaikka pesimäaika ei ole aivan vielä käsillä, niin silti sirpin muotoinen ranta 500 metrin korkeudesta oli ainutlaatuinen näkymä!

Näkymät noin 500 metrin korkeudesta.

Joppe ja Iztuzu Beach.

Jälleen upea auringonlasku lisää tähän reissuun.

13.4. Keskiviikko

Joppe heräsi 6:15, jotta näkisi auringonnousun vuoren huipulta jonka rinteillä nukuimme. Vuoren huippu oli noin 50 metriä korkeammalla kuin nukkumispaikkamme. Eilisen auringonlaskun vuoksi Iztuzun ranta ja sen ympäristö eivät olleet enää niin vaikuttavia, mutta idässä olevat korkeat vuorenhuiput sekä niiden takaa nouseva aurinko oli aikaisen heräämisen arvoisia. Auringonnousun jälkeen Joppe palasi autolle ja nukuimme yhdessä vielä 10 asti. Viimeiset nautinnot tästä upeasta paikasta saimme aamupalan yhteydessä, kun pystytimme retkipöytämme vuoren reunalle, jolloin herkullinen aamupuuro maistui entistäkin herkullisemmalta.

Sieltä se aurinko nousee.

Tästä lähtee aamu käyntiin.

Vuorelta lähdimme tutustumaan Iztuzu rantaan lähemmin. Laskeuduimme sen viereen ja lähdimme vähän käppäilemään hiekalle. Uiminen olisi maistunut, mutta tuulisen päivän vuoksi ei tullut mentyä. Todella kiva ranta muuten, mutta kymmenet britti turistit häiritsivät tunnelmaa. Rannan vieressä sijaitsee loukkaantuneiden merikilpikonnien kuntoutuskeskus, johon pääsi tutustumaan. Keskukseen saavuttuamme englantilainen mies otti meidät vastaan, kertoi heidän työstään ja pääsimme katsomaan viittä loukkaantunutta kilpikonnaa. Yleisimpiä loukkaantumisen syitä ovat veneiden potkurit ja kelluva muovi meressä. Kaikki 5 kilpikonnaa joita näimme, olivat saaneet potkurista osuman päähän, josta johtuen ilmaa on kertynyt kilven alle, eivätkä konnat tästä syystä pysty sukeltamaan. Ilman poistuminen kilven alta voi kestää jopa 4 vuotta, ja neljä viidestä näkemästämme konnasta olivat olleet kuntoutuksessa jo 2-3 vuotta. Mielenkiintoista asiaa ja vähän surullistakin. Paikassa oli ilmaista käydä, mutta lahjoituksia otettiin vastaan (lahjoitimme 100 liiraa (= 6,6 euroa).

Iztuzu ranta.

Green turtle. Sokea veneen propellin johdosta.

Iztuzulta jatkettiin matkaa 20 kilometrin verran toiselle rannalle (= Asi Koyu), jossa otettiin loppu päivä easysti.

Asi koyu.

14.4. Torstai

"Kyläpäs nukutti!" Harvinaislaatuinen aamu, kun me molemmat herättiin samaan aikaan: taitaa olla jopa neljäs kerta tällä reissulla. :D Päivän keli oli aurinkoinen ja lämpöasteita oli reilut 20. Päivä sopi siis hyvin aamupalan nautiskeluun ulkona ja kovaan 90 minuutin kuntopiiriin rantahietikolla. Pääsimme kokeilemaan uusia treeniliikettä, joista olemme haaveilleet reissun alusta asti. Toisessa liikkeessä vedimme 24 kilon kahvakuulaa kiipeilyvaljailla perässä, jolloin kuula upposi rantahiekkaan ja sitä oli todella raskasta vetää. Toisessa liikkeessä viskoimme 12 kilon kahvakuulaa lantiolta niin räjähtävästi kuin suinkin kropistamme lähti.

#Epic Training 6.

Treenin jälkeen retkisuihku ja lounaaksi mahan täydeltä herkullisia tortilloja. Syönnin jälkeen olo oli todella raukea rankasta treenistä ja hyvästä ruoasta johtuen. Lähtiessämme ajamaan kohti tämän yön yöpymispaikkaa tuntui suorastaan mahtavalta vain istua autossa ja ajelle hiljaiselleen noin 30 kilometrin matkaa. Täksi yöksi ajoimme: Sarsala Bay:lle (= lahti). Emme aivan ajaneet lahden rantaan, sillä vain 2 kilometriä ennen sitä saavuimme noin 100 metrin korkuiselle tien levikkeelle, joka suorastaan kutsui meitä jäämään yöksi.

Pikku käppäilyllä Sarsala Bay:lla.

15.4. Perjantai

Mahtava aamupala jälleen kerran. Saatiin piknik pöytä pystytettyä kielekkeen reunalle ja aamupalaa syödessä seurasimme Sarsala lahtea, kun ihmiset laskivat veneitänsä veteen ja se tuotti osalle hankaluuksia. 

Aamupalapaikka.

Suoraan lahden rannasta lähtee useita vaellusreittejä, jolleka lähdimme täksi päiväksi samoilemaan. Varsinaista määränpäätä emme olleet päättäneet, vaan lähdimme kulkemaan polkuja pitkin ja katsoimme samalla mihin polut meidät johtaa. Ensimmäiset 4 kilometriä kuljimme: välillä noin 100 metrin korkeudessa ja välillä aivan merenpinnan tuntumassa.

Alkumatka.

4 kilometrin jälkeen vaelluspolku haarautui. Toinen haaroista oli vain 0,8 kilometriä pitkä ja meni johonkin kylpylään, tai kyltissä luki "hamam" -joka tarkoittaa turkiksi: "kylpylä". Toinen haaroista taas lähti nousemaan korkealle. Varmaan kaikki osaatte päätellä kumman reitin valitsimme. Valitsemamme polku lähti nousemaan jyrkästi metsäistä rinnettä pitkin. Noin kilometrin jälkeen polku johti jyrkälle rinteelle, jolloin se osittain katosi kivivyörymien alle. Kulkeminen tässä vaiheessa oli haastavaa, sillä rinne oli erittäin jyrkkä ja irtokivet tekivät siitä liukkaan.

Irtokivirinteiden välinen näkymä.

Kun olimme ylittäneet haastavan rinteen, päädyimme vuoristo-harjanteen päälle jossa näköalat merille, saaristoon ja vuorille olivat erinomaiset. Noin kilometrin ja 300 vertikaalimetrin päässä meistä kohosi: Eren Dagi (= 525 metriä) vuori, jonka lähdimme vielä valloittamaan. Matkalla vuoren huippua kohti näkymät olivat todella hyvät, mutta itse huipulta 360 asteinen näkymä ei ollut enää niin vaikuttava kuin matkan varrelta. Vuoristo-vaelluksien aikana on kuitenkin mukava huiputtaa ainakin yksi vuori, jonka olimme juuri tehneet.

Näkymät ennen viimeistä nousua huipulle.

Näkymät huipulta.

Huipulta takaisin autollemme olisi linnuntietä ollut vain pari kilometriä ja lähdimmekin kokeilemaan vuohien tekemää polkua pitkin, josko löytäisimme hyvän reitin takaisin autolle? Aika pian jyrkänne kuitenkin esti aikeemme ja jouduimme häntä koipien välissä palaamaan samaista reittiä takaisin autolle.

Paluumatkan aikana vetemme, ruokamme ja snacksit loppuivat, ja jaloistakin alkoi niin ikää puhti loppua. Pienen sokerisen piristyksen matkan aikana kuitenkin saimme purjeveneiden rantautumis paikasta, jossa oli rantabaari. Fantan ja jääteen voimalla painelimme loput 3,8 kilometriä takaisin autolla vauhdikkaasti. 7 tuntia, 30 minuuttia ja 13,7 kilometriä myöhemmin olimme takaisin autolla. Rankka setti, mutta myös palkitseva.

Nälkämme oli yllättävän hillitty ottaen huomioon, että olimme syöneet aamupalan, pari proteiini patukkaa, puolikkaan leivän ja 11 pientä appelsiinia koko päivän aikana. Siispä päätimme ennen kokkailua ajaa vielä ensi yön nukkumispaikalle 30 kilometrin päähän. Sinne saavuttuamme kokkailimme hyvin ansaittuja hampurilaisia.

16.4. Lauantai

Tänään illalla saamme matkaseuraa tänne Turkkiin. Siilinjärveläiset ystävämme ovat reissanneet Etelä- ja Keski-Amerikoissa 4,5 kuukautta ja tulevat tänne pariksi viikoksi suoraan Meksikosta. Olimme sopineet tapaavampamme Pamukkale:ssa tänä iltana. Dalamanista ajomatkaa Pamukkalen kalkkialtaille oli ikävät 230 kilometriä. Otettiin aamu rennosti, ajeltiin noin puolet matkasta ja pidettiin välissä treeni- sekä lounastauko.

Treeni- sekä lounas taukopaikka.

#Epic Training 7

Saavuimme Pamukkaleen leirintäalueelle sopivasti ennen auringonlaskua. Leirintäalue sijaitsi korkean kummun päällä, josta näköalat olivat toki hyvät, mutta jälleen kerran ilmassa leijuu jotain epäpuhtautta ja täten näkyvyydessä oli toivomisen varaa. Löydettyämme parkkipaikan autolle ystävämme kävelivätkin jo meitä kohti. Seuraavat 11 päivää reissaamme viidestään, eli seuraamme liittyivät: Arttu, Laura sekä heidän poikansa Luukas. Illalla sovittiin, että huomenna nousemme aikaisin katsomaan Pamukkalen suosittuja altaita, mutta ei se estänyt meitä kuitenkaan viettämästä iltaa puoleen yöhön saakka.

Auringonlasku leirintäalueelta.

17.4. Sunnuntai

Saavuimme Pamukkalen porteille vähän klo. 8 jälkeen. Portilta sekä parkkipaikalta paikka ei näyttänyt kummoiselta. Mieleen tuli korkea lumenjättöpaikka, sillä edessämme kohosi korkeat valkoiset muurit. Onneksi nähtävyys muuttui parempaan suuntaan saavuttuamme ensimmäisille altaille. Valkoisen kalkkikerrostuman päällä ei saanut kävellä kengät jalassa, vaan altaissa kahlattiin paljain varpain. Vaikka ilma oli koleahko, niin altaissa oleva vesi toi helpotusta, sillä se pulppuaa maan alta ja veden lämpötila vaihtelee 30-50 asteen välillä. Pamukkale täytti odotuksemme, jotka eivät siis olleet kovin korkeat. Toki paikka oli kiva nähdä ja paikoitellen se oli myös näyttävän näköinen, mutta ei kuitenkaan mikään maailmoja mullistava ja turistimassat altailla eivät ainakaan parantaneet asiaa.

Ensimmäiset altaat. Kuvassa: Joppe ja Luukas.

Pari tuntia altailla riitti ja lähdimme ajamaan takaisin rannikolle. Eilen lähdettiin liikkeelle Dalamanista ja tänään saavuttiin: Fethiye:n, joka sijaisee noin 20 kilometrin päässä Dalamanista. Ei normaalisti oltaisi ajeltu tällaista zik'zakkia, mutta Pamukkalen treffauspaikan vuoksi niin tehtiin. Fethiyessä majoituttiin viidestään isoon huoneistoon, noin viiden kilometrin päähän merenrannasta. Turkin hinnoilla 4 huoneinen ja kaksikerroksinen asunto maksoi vain 10 euroa per. aikuinen per. yö. Tänään emme ehtineet enää mutta kuin hengailla asunnolla ja kertoilla molempien reissukuulumisia.

18.4. Maanantai

Päivän suunnitelmiin kuului ajella läheiselle rannalle, mutta huoneiston mukavuus sai meidät jäämään sinne koko päiväksi. Jotta homma ei menisi ihan läskeilyksi, niin vedimme rankan kuntopiirin asuntomme uima-altaan ympärillä.

Ei ole tällä kertaa aamupalanäkymiä, mutta aamupala on jo itsessään näkymä.

Treenin jälkeen palauttavaa uintia kylmässä altaassa.

19.4. Tiistai

Olimme parissa päivässä saaneet kämpän yllättävän likaiseen kuntoon ja tuntui, että olimme raahanneet kämpän sisälle ainakin puolet automme tavaroista. Kämpän siivouksessa (+ rento aamupala) menikin koko aamupäivä.

Kämpältä ajelimme Oludeniz Beach:lle, joka kesäisin täyttyy sadoista ihmisistä. Näin "low seasonina" saimme rannalta monen sadan metrin kaistaleen vain itsellemme. Pelailimme miesten kesken vähän lentopalloa, kun naisväki jutteli aallokon tuntumassa mukavia. 3 tuntia vierähti nopeasti.

Oludeniz Beach.

Tytöt parantavat maailmaa.

Ja pojat pelailee.

Rannan jälkeen kokkailimme pakulla kaikki "tähteet" jotka olivat jääneet asunnolla kokkailemistamme ruoista. Siitä jatkoimme ajamista kohti: Babadag:n huippua (1969 metriä), minkä päälle kulkee autotie. Ajatuksemme oli ajaa ylös asti ja hengailla siellä auringonlaskuun saakka. 3,5 kilometriä ennen huippua tiellä makasi kuitenkin este. Vuoren rinteiltä oli valunut metrien korkuinen lumivalli tien päälle. Jouduttiin siis jättämään autot siihen ja jatkamaan matkaa jalkaisin. Emme kävelleet aivan huipulle asti, sillä 1700 metrin korkeudessa tie teki jyrkän mutkan, jolloin näkymät pohjoiseen olivat todella hyvät. Emme vain päässet niistä nauttimaan, sillä matkan aikana vuori oli täyttynyt sakeasta pilvimassasta, jolloin näimme vain valkoista. Annoimme näkymille jonkin aikaa toivoa, mutta kylmä ilma pakotti meidät luovuttamaan ja lähtemään takaisin autoille. Kävelimme noin kilometrin verran alas kunnes näimme, että ilma huipun tuntumassa alkoi kirkastumaan. Joppe lähti juosten ylös katsomaan näkyykö näkymät oikeasti, vai onko pelkkä taivas vain pilvivapaa? Meidän onneksemme pilvet olivat väistyneet! Joppe laittoi viestin muille ja kaikki kerkesivät takaisin huipulle ennen auringonlaskua. Vuorelta ajoimme takaisin alas ja erkaannuimme yöksi kolmikosta. He menivät hotelliin ja me ajeltiin: Kelebekler Vadisi:n (Butterfly Valley) -nimiselle laaksolle, josta löydettiin hyvä nukkumispaikka nurmitasanteelta 300 metrin korkeudesta. Saavuttiin sinne vasta pimeän tultua, joten aamulla näemme näkymät, jota ennakkotietojen mukaan tulevat olemaan upeat.

Pettyneinä takaisin autolle.

Onneksi pettymys muuttui iloksi.

20.4. Keskiviikko

Näkymät aamulla nukkumapaikaltamme eivät olleet vielä niin hyvät kuin odotettiin. Nukkumispaikka oli suoraan laakson kärjen kohdalla, josta johtuen komeat merestä nousevat kalliot eivät näkyneet. Olimme sopineet Artun, Lauran ja Luukaksen kanssa, että he tulevat klo. 10 jälkeen aamupalalle: pakumme luxus keittiön äärelle. He tulivat sovitusti, söimme yhdessä aamupalan ja lähdimme kävelemään laaksosta kohoavien kallioiden päälle. Talsimme yhteensä 4,5 kilometrin verran noin 300 metrin korkeudessa ja näimme upeita näkymiä jylhille kalliolle, turkoosille merelle sekä laakson pohjalla olevalle rannalle. Käppäilyjen jälkeen herkuttelimme: Gözleme -lätyillä, joidenka täytteenä oli pinaattia, juustoa ja perunaa.

Aamupalaa nukkumispaikalla.

Butterfly Valley.

Laakson pohja ja sen ranta.

Saavuttuamme takaisin autoille erkaannuimme jälleen hetkeksi aikaa, kun Joppe ja Jenni lähtivät laskeutumaan vielä laakson pohjalle jyrkkää kallion seinämää myöten. Kallioon oli kiinnitetty apuköysiä muutamaan erityisen jyrkkään kohtaan, mutta missään vaiheessa reitti ei ollut erityisen hankala. Laakson pohjalla olisi voinut yöpyä viihdyttävän näköisissä teltoissa sekä syödä ja juoda rantabaareissa, mutta me kävimme vain katselemassa rantaa ja lähdettiin kipuamaan takaisin ylös. Illalla käytiin vielä syömässä (koko viisikko) edellisyön yöpymispaikan läheisessä ravintolassa. Syömisten jälkeen oli jo pimeä ja aloimme pystyttämään telttaa automme viereen Lauralle ja Artulle, kun Luukas taas nukkui automme sohvalla.

Laakson pohja lähestyy.

Laakson pohjalla oleva ranta.

Rankkaa nousua takaisin ylös.

Köydessä kiikkumista.

Auringonlasku ravintolan terassilta.

21.4. Torstai

Aamulla vähän hedelmää nassuun ja yhteistreenit käyntiin! Treenin jälkeen suihku ja syömään perinteistä turkkilaista aamupalaa, joka koostuu: leivistä, kasviksista, hilloista, juustoista jne. Ihan hyviä makuja, mutta 5 euroa per. ruokailija oli Turkin hinnoissa vähän liikaa. Hauska kokemus, mutta kyllä me länkkäri aamupaloista tykätään edelleen turkkilaista versiota enemmän.

Turkkilainen aamupala.

Aamupalan jälkeen päivä oli menossa jo pitkällä iltapäivässä. Lähdettiin ajelemaan Välimeren rannikkoa pitkin kohti Antalyaa. Suunnitelmat muuttuivat matkan aikana monta kertaa ja lopulta päädyttiin varaamaan Airbnb -asunto pikkukylä Gökseki:stä. Upouusi asunto maksoi vain 7,5 euroa per. aikuinen.

Lähdimme ajamaan Butterfly Valleylta pois. Kuvassa olevilla kallioilla eilen käppäiltiin.

Airbnb asunnon ikkunasta oli kelpo näköalat.

22.4. Perjantai

Olimme lauantaille suunnitelleet pitemmän vaelluksen: Olimpos Beydaglari National Park:n. Tämän päivän suunnitelmissa ei ollut muuta kuin siirtyä puistoon ja matkalla syödä lounaaksi eilisen illallisen tähteitä. Vähän 12 jälkeen startattiin autot ja ajeltiin 40 kilometrin verran: Simena -linnan vierustaan. Sinne saavuttuamme kellään ei oikein ollut vielä nälkä, joten päätettiin käydä katsastamassa miltä linna näyttää. Linna on rakennettu Keski-Ajalla alueella liikkuvia merirosvoja vastaan. Se oli kiva pikku suunnittelematon linna visiitti. Linnalta käveltiin vielä rannikolle, jossa huomasimme viihdyttäviä laiturin päälle rakennettuja ravintoloita. Siirrettiin tähteiden syönti iltaan ja nautiskeltiin kelpo ateriat merimaisemissa.

Simena Castle.

Lounaalta ajeltiin loput kilometrit luonnonpuiston tuntumassa olevalle rannalle: Mavikent Plaji:lle. Sinne saavuttuamme meillä oli vielä pari tuntia valoisaa aikaa, joka käytettiin lentopallon pallotteluun ja eilisten tähteiden syöntiin. Yöksi paku jäi rannalle (ja Joppe ja Jenni siis sisälle) ja kolmikko siirtyi läheisessä kylässä olevaan Airbnb -asuntoon.

Palloittelua hienoissa ranta maisemissa.

23.4. Lauantai

Vaelluspäivä! 11 kilometrin urakka 955 metrisen vuoren huipulle alkoi klo. 8:00. Koko matka oli helppo kulkuista, sillä huipun päällä oleville radiomastoille kulki hiekkatie. Matka huipulle otti 3 hikistä tuntia, sillä päivän lämpötila oli 20 asteen paremmalla puolella. Näkymät Välimerelle sekä ympärillä kohoaville lumihuippuisille vuorille olivat todella hyvät. Näkymien lisäksi pääsimme herkuttelemaan trangialla kokkailemistamme herkuista (= nuudelia ja jauhelihaa). Takaisin alas käveltiin noin 2,5 tuntiin. Puhelin näytti yli 30 tuhatta askelta, joten luonnollisesti jalkamme olivat aika puutuneet. Vaelluksen jälkeen suihku, ravintolaan syömään ja lepäilemään.

Tästä se lähti.

Jauhelihaa ja nuudelia.

Koko sakki.

Loppu päiväksi erkaannuimme jälleen, kun Siilinjärveläiset jäivät asuntoonsa ja pakulaiset ajelivat 55 kilometriä pohjoiseen Kemer:n -kaupungin tuntumaan. Sieltä löysimme pienen aukion metsikön keskeltä, joka sopi hyvin tämän yön leiripaikaksi.

24.4. Sunnuntai

Tavattiin kolmikon kanssa uudestaan Kemerin kaupoilla, jossa ostettiin illaksi grillaustarvikkeet. Sieltä jatkettiin matkaa pohjoiseen: Guven Canyon:lle. Saavuimme sinne jo hyvissä ajoin ja täten meillä oli reippaasti aikaa nauttia hienosta kanjonista, hyvistä grillimätöistä sekä loistavista jutuista. Vaikka aikaa oli rutkasti, niin silti sitä oli liian vähän ja päivä vain sujahti ohitsemme. 

Kemerin moskeija.

Guven Canyon.

Paimen paimensi vuohilauman suoraan leirimme läpi, jolloin kaikki ruoantähteet ja roskat käytiin ahkerasti läpi. :D

25.4. Maanantai

Yksikään Turkin reissu ei ole mitään ilman viiden tähden all inclusive hotelleja. Missään maassa ei ole niin hyviä hotelleja tässä kategoriassa kuin Turkissa. Tästä syystä olimme varanneet Antalyan itäpuolella sijaitsevasta Belek:n -kylästä loistavan oloisen all inclusive hotellin. Ajelimme sinne Antalyan läpi, jossa pysähdyimme ostoskeskukseen ja miesten parturireissulle. Hotellille saavuttiin klo. 13:45, joten kerkesimme hyvin vielä tehdä kaikki välttämättömät aktiviteetit, eli: liukumäet, uimista, syömistä, kuntosali sekä syömistä ja vielä syömistä uudelleen. 

Ihana aamu Guven Canyonilla.

Ihana all inclusive hotelli. 1-2-3 laskijaa.

Ihana kuntosali!

Tähänastiset Turkin reissaamiset.

26-27.4. Tiistai & Keskiviikko

All inclusive päivät menivät nopeasti nauttien hotellin mukavuuksista. Hotelli oli täynnä asioita joista tykkäämme: eli hyvää ruokaa, uima-altaita, kelpo kuntosali, mutta kuitenkin parhaimpana hyvä suomalaistyylinen sauna! Hotellihuone piti luovuttaa keskiviikkona klo. 12, mutta jäimme sen jälkeen hotellin alueelle nauttimaan mukavuuksista vielä iltaan asti. Tämän jälkeen edessä oli haikeat hyvästit reissutrion kanssa, kun heidän viiden kuukauden reissu oli tullut päätökseen ja paluumatka Suomeen alkoi. Hyvästien jälkeen jatkettiin matkaa Antalyaa kohti, ja jäimme suurelle parkkialueelle nukkumaan.

Erityisesti hedelmäosastot olivat todella maukkaat tässä hotellissa.

28.4. Torstai

Olimme varanneet aamuksi auton huollon antalyalaisesta caravan korjaamosta. Autossa on oikeastaan alusta asti ollut vikana katon tiivisteet, jotka ovat aikaisemminkin vuotaneet. Tästä johtuen vettä on päässyt valumaan keittiön kaappeihin ja ne ovat osittain lahonneet, jonka vuoksi meinaavat pudota alas. Pari päivää sitten myös sähköt hävisivät kojelaudasta ja jääkaappikaan ei toimi sähköllä, kun auto on käynnissä. Onneksi ollaan Turkissa, missä auton huolto on todella edullista. Saavuttuamme huoltamoon mekaanikot ottivat automme huollon heti asiakseen ja kaikki viat käytiin läpi nopeasti. Yhtä nopeasti edessämme oli myös hinta-arvio korjauksista. Tämän jälkeen huoltamon työntekijä kysyi: "haluatteko kyydin jonnekin huollon ajaksi?" Me laitettiin uusi all inclusive varaukseen, annettiin osoite työntekijälle ja hän heitti meidän hotellin pihaan asti. Voi kun harmittaa, kun jouduttiin taas all inclusiveen... (mahdollisesti sarkasmia?). Loppupäivä menikin luonnollisesti hotellin mukavuuksista nauttimiseen. Tässä hotellissa oli paremmat liukumäet kuin edellisessä, mutta sauna oli katastrofi. Nimittäin saunassa ei ollut löylykippoa ja ovessa luki lappu: "älä heitä vettä kiville". Muuten hotellien taso oli samankaltainen.

Kaikki vaikuttavat olevan innoissaan all inclusiven jatkumisesta. :D

29.4. Perjantai

Aamulla saatiin korjaamolta viesti, että auto on valmis. Haluttiin nauttia hotellin palveluista vielä jonkin aikaa, joten sovittiin korjaamon kanssa, että he tulevat hakemaan meitä klo. 15:00. Auto saapui hakemaan meitä sovitusti ja pakummekin pelasi jälleen loistavasti. Näkyvin muutos autoomme olivat uudet keittiön kaapistot, jotka ovat paremmat kuin koskaan aikaisemmin. Uusien kaappien materiaali on nimittäin vahvempaa puuta, kun edellinen oli vain lastulevyä. Korjaamolta ajeltiin isoon ostoskeskukseen ruokakaupoille, mutta päädyttiin (kaupan lisäksi) leffateatteriin ihan extemporee. Katsottiin Nicolas Gacen uusi leffa joka oli yllättävän hyvä. Leffan jälkeen ajeltiin vielä 60 kilometriä pohjoiseen: Karacaören -tekojärven rannalle nukkumaan.

30.4. Lauantai

Vappuaatto alkoi pilvisessä säässä, jonka lisäksi ilmassa leijaili jälleen epäpuhtautta, jolloin kaukaisimmat kohteet näkyivät sumeana. Fiilis sumeasta kelistä huolimatta oli hyvä, sillä usean kaupunki päivän jälkeen oli mahtava herätä taas pakusta, keskellä rauhaisaa luontoa.

Karacaörenin tekojärvi.

Nukkumispaikalta ajeltiin vielä kymmenisen kilometri pohjoiseen järven rantaa myötäilen. Löysimme upean paikan autollemme aivan järven rannalta. Kello oli vasta 12 sinne saavuttuamme, joten meillä oli vielä koko päivä aikaa nautiskella hienoista järvinäköaloista. Nautintoa hieman varjosti todella hiostava ilma, ja päivän edetessä kauempaa alkoi kuulua ukkosen jylinää. Ukonilma kuitenkin kiersi leiripaikkamme, sillä muutamaa vesipisaraa ja kovaa tuulta lukuun ottamatta keli pysyi koko päivän samanlaisena. 

Saavuttiin järven rantaan.

Helpotusta painostavaan keliin sai onneksi läheltä.

Illalla keli hieman viileni ja olimme valmiit: #Epic training vol. 8.

1.5. Sunnuntai

Kova tuuli jatkui läpi yön eikä loppunut aamullakaan. Saimme tuulesta huolimatta herkuteltua aamupalan ulkosalla, kun löysimme kivan paikan rinteen takaa tuulelta suojassa. Aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa pohjoiseen Egirdir -järveä kohti.

Tuulen suojainen aamupalapaikka.

Siinä nukuimme.

Järvelle saavuttuamme ajoimme ensiksi 1250 metrin korkeuteen, josta jatkoimme jalan. Kävelimme kolmen kilometrin verran 1719 metriä korkean: Sivri Tepe:n huipulle. Vaikka vaellus ei ollut kovin pitkä, niin viimeinen 700 metrinen oli todella rankkaa taivaltamista, sillä sen aikana nousimme lähes kaikki matkan vertikaalimetrit. Näkymät järvelle, sekä ohkaiselle niemimaalle rakennetulle: Egirdir:n -kaupungille olivat todella hyvät. Näköalat myös tulosuuntaamme päin olivat erityiset, sillä siellä näkyi komea lumihuippuinen: Mount Davraz (2637 metriä).

Siellä Sivri Tepe kohoaa edessä.

Helppo osuus takana. Jyrkkä osuus on juuri alkanut.

Huipulla! Jennin takana kohoaa Mount Davraz.

Kuvassa keskellä: Egirdirin kaupunki.

Turkkilaiset tykkäävät lipuistansa. Mitä isompi sen parempi.

Vaelluksen jälkeen ajeltiin alas Egirdirin kaupunkiin, ja kävimme aivan niemimaan kärjessä syömässä loistavat kanavartaat. Tämän jälkeen vähän mietiskeltiin: minnekä mennä seuraavaksi yöksi? Pienen pohtimisen jälkeen päätettiin olla lähtemättä minnekään, sillä automme oli jo valmiiksi niin hienolla paikalla, aivan järven rannassa. 

Nätiltä näyttää Egirdir järvi sen rannastakin käsin.

Siinä se kohoaa: Sivri Tepe.

Herkullisia kanavartaita ja hyvissä näköaloissa.

Tähän oli hyvä jäädä seuraavaksi yöksi.

2.5. Maanantai

Vaikka yöpymispaikkamme oli keskellä Egirdiriä, niin saimme silti nukkua yömme rauhassa. Tänään koitti suuri juhlapäivä... Mitäh Vappuhan meni jo? Ei se juhla, vaan vuoden suurin juhla näin paikallisittain. Tänään loppui nimittäin muslimien paasto kuukausi (= Ramadan), ja he juhlistavat sitä 3 päiväisellä: Id Al-Fidr -juhlalla. Aamulla Egirdirissa tunnelma oli kuitenkin vielä rauhallinen, eikä minkäänlaista juhlahumua näkynyt.

Seuraaviksi päiviksi on luvattu sateita lähes koko Turkkiin. Egridir järvellä sateet alkaisivat säätiedotuksen mukaan vasta iltapäivällä, joten emme pitäneet mitään kiirettä. Aamiaisen syötyämme lähdimme ajamaan järven läntistä rantaa myöten pohjoiseen, jonka aikana pysähtelimme useaan kertaan nätin näköisiin paikkoihin.

Voi ei! Astuuko Joppe nyt suoraan veteen?

Järven pohjoisrannalla käännyttiin itään, ja ajattelimme ajella miljoonakaupunki: Konyaan, sillä sadekelit ovat parasta viettää kaupungeissa. Matkan varrella juhlahumu alkoi pikkuhiljaa näkyä. Esim. eräällä pysähtymispaikalla viereemme pysähtyi auto, josta nousi 4 nuorta hyvässä nousuhumalassa. Nuoret tulivat saman tien autollemme, kun näkivät rekkaristamme: "Fin" -merkin. Kaikki nuoret halusivat sanoa meille jotain, vaikka eivät osanneet englantia. Moneen otteeseen käteltiin ja he pyysivät meitä mukaan bileisiinsä lähikaupunkiin. Ei lähdetty. :D He halusivat vielä ennen lähtöä antaa meille väkisin yhden oluen lahjaksi. :D Tämän jälkeen päätettiin mennä kokkailemaan lounasta: Lake Beysehirin -rannalle. Saavuimme järven koilis-kulmaan, jota ympäröi komeat vuoret. Kello oli siinä vaiheessa 15:30 ja sateet eivät olleet vielä alkaneet, vaikka säätiedotusten mukaan olisi jo pitänyt. Järven ranta oli sen verran hieno paikka, että Konya sai odottaa ja päätettiin jäädä alueelle ainakin sateiden alkuun saakka. Sateet saapuivat klo. 17 aikoihin, mutta taivas oli sen verran lupaava, että sade voisi olla vain pelkkä kuuro. Pitkä kuuro se olikin, sillä sadetta tuli kohtalaisen kovaa kahden tunnin verran. Viimein se loppui, jonka jälkeen saimme nauttia sateettomasta ulkoilmasta tunnin verran ennen pimeää. Ehkä huomenna sitten ajelemme Konyaan saakka. :) Illalla pelailimme pakun sisällä korttia ja näimme, kun pimeydestä tuli poliisiauto vilkut päällä automme viereen. Poliisi koputti oveemme ja ajattelimme, että he häätävät meidät pois. Poliisi kuitenkin kysyi vain mitä teemme ja mistä olemme kotoisin? Tämän jälkeen he kurvasivat pari metriä eteen ja jäivät siihen tauolle. Ei aikaakaan, kun poliisi koputteli jälleen oveemme. Tällä kertaa hän halusi tarjota meille cocista. :D On mahtavaa reissata täällä Turkissa, jossa saa käytännössä nukkua missä vain ja tehdä muutenkin oikeastaan mitä vaan. Euroopassa vastaavassa tilanteessa poliisi olisi lätkäissyt 100 euron sakon, tai vähintäänkin häätänyt pois. 

Upea Lake Beysehir.

3.5. Tiistai

Yöllä heräilimme sateen ropinaan kattoamme vasten. Vettä tuli muutama tunti yön aikana. Onneksi kattomme on nyt tiivistetty kauttaaltaan ja täten vesi pysyi pakun ulkopuolella. Aamulla keli oli onneksi hyvä ja ulkona oli ihana sateen raikastama ilma. Aamupalaa syödessä mietimme seuraavien päivien tekemisiä. Tänään Konyassa olisi hyvä keli, mutta huomisesta eteenpäin sekä Konyasta itään, säätiedotus näytti sateita päiviksi eteenpäin. Välimeren rannikolle ei ollut luvattu sateita ainekaan viikkoon. Päätimme siis kurvata auton takaisin etelään ja tullaan takaisin tänne Keski-Turkkiin, kun kelit näyttävät paremmilta. Eipä päästy sinne Konyaan tänäänkään. :D

Oli kyllä mahtava yöpymispaikka.

Lähdimme ajamaan etelään, Beysehir järven läntistä rantaa myötäillen. Matkan teko oli leppoista ensiksi mahtavissa järvimaisemissa, jonka jälkeen järvi vaihtui vuoristoon.

Beysehir järvi matkan varrelta.

Vuoristomaisemaa matkan varrelta.

150 kilometriä ajettuamme pysähdyimme katsastamaan valtavia: Altinbesik Magarasi:n luolia. Alimmat luolastot ovat veden valtaamia, ja täten niitä tutkimaan pääsee ainoastaan uimalla tai veneellä. Valitettavasti uiminen oli kielletty, joten menimme luolaan veneellä. Vesi joka luolaan tulee on peräisin samasta paikasta josta mekin tänne ajelimme. Eli Beysehirin järvestä on maanalainen yhteys luoliin, jota pitkin vesi sinne virtaa. Tunnelma kauniisti valaistuissa luolissa oli rauhaisa ja sen seinämät heijastuivat kirkkaisiin vesiin todella hienosti. Luola kiertue kesti vain 20 minuuttia, sillä vene kulki vain 200 metrin pätkän luolissa.

Altinbesik Magarasin luolat.

Luolalta jatketiin matkaa vielä 25 kilometrin verran todella maukasta tietä pitkin. Tie kulki: Manavgat Nehri -joen muodostamaa kanjonia myötäilen. Ajelimme 800 metrin korkeudessa, kun joki taas virtasi 500 metriä alempana. Heti tien vierestä oli lähestulkoon pystysuora pudotus jokeen, joten näköalat tieltä olivat koko ajan mahtavat. Päätimme hienon päivän 1100 metriä korkean tien vierustaan, josta oli näköyhteys Välimerelle saakka. Sen verran sumuinen päivä taas, ettei meri näkynyt kauniin turkoosina, mutta onneksi noin 5 kilometrin päässä löytyi: Oymapinar -tekojärvi, joka teki nukkumispaikastamme erityisen hienon.

Ohkaisia vuoristoteitä kanjonin vierustassa.

Blogia syntyy hienoissa paikoissa.

Blogi tekstit kirjoitettu, niin voi mennä joraamaan ohkaisen tolpan päälle.

Näkyvyys jälleen huono, mutta auringonlasku oli silti hieno.

4.5. Keskiviikko

Nukkumispaikkamme oli muuten hiljainen paitsi klo. 00:15 heräsimme siihen, että viereemme oli tullut auto ja he tanssivat sekä kuuntelivat musiikkia kovalla. Saisi jo loppua tämä Ramadanin päättymisjuhla (onneksi tänään on viimeinen päivä). He kuuntelivat musiikkia noin 20 minuuttia ja lähtivät jatkamaan matkaa. Tämän jälkeen nukuttiin yö rauhassa ja heräiltiin 9 maissa. Syötiin aamupala vielä nukkumispaikalla ja lähdettiin katsastamaan Oymapinar tekojärveä lähempää. Saapuessamme järvelle vastassamme oli ensiksi korkea pato. Padon takana syvä järvi, jonka rannalta nousi tie vuoren rinnettä ylös. Ajelimme todella hienolle tien levikkeelle noin 400 metrin korkeuteen. Kello oli sinne saavuttaessa vasta 11:20, jolloin aloimme viritellä treenivehkeitä suoraan hienon näköalan eteen ja aloitimme kuntopiirin. Pitkä treeni, jonka jälkeen suihku ja myöhäisen lounaan kokkailu. Lähdimme järveltä vasta 17:30 ajelemaan poies. Pitkään vietimme aikaa vain yhdessä paikassa, mutta kivaa oli, joten mikäs siinä. Järveltä ajeltiin vielä läheiseen: Manavgat:n -kaupunkiin, ja siellä Starbucksiin hengailemaan sekä kirjoittelemaan blogia. Pitkän kahvituokion jälkeen ajelimme merenrannalle seuraavaksi yöksi.

Yksi Turkin korkeimmista padoista.

Oymapinar tekojärvellä. Aamulla nukkumispaikkaamme tuli turkkilaisperhe kokkailemaan aamupalaa. Turkkilainen vieraanvaraisuus ilmeisesti pakottaa heidät antamaan meille eväitänsä. Olimme nimittäin juuri syöneet oman aamupalan heidän vieressään ja mahamme olivat aivan täynnä. Sanoimme sen heille, mutta he toivat siitä huolimatta meille lautasellisen todella hyvän makuista kanamuna sössöä.

#Epic training vol. 9.

Lisää Turkin settiä.

5.5. Torstai

Yön aikana alkoi taas tuulla kovaa ja se jatkui myös aamulla. Ei tiedetä johtuuko viime päivinä ilmassa leijuneen epäpuhtauden poistuminen tuulesta vai mistä? Mutta otetaan se kuitenkin mielellämme vastaan. Aamu alkoi aamupalalla, jonka jälkeen pallopelejä rannalla sekä uimista (= Joppe ui).

Jälleen kerran autoomme oli ilmestynyt sähkövika, jonka vuoksi sisävalot eikä makkarin usb-latausportti toimineet. Löysimme sähkövikoihin erikoistuneen autokorjaamon Manavgatin kaupungista ja ajoimme auton sinne. Noin 20 minuuttia kielimuurin kanssa painimista, jonka jälkeen asia tuli selväksi ja mekaanikko alkoi tutkia vian syytä. Aika nopeasti vika löytyi: hupiakusta oli kärähtänyt kaksi sulakkeen tapaista juttua. Ne vaihdettiin ja vola: sähköt toimivat jälleen. Korjaus maksu ei tällä kertaa ollut päätä huimaava, vaan se maksoi kolmisen euroa. :D Annettiin reilun euron verran tippiä. Ei kuin takaisin tien päälle. 

Matka jatkui itään rannikkoa pitkin. Ohitettuamme Alanyan kaupungin päätimme koukata meren vierestä kohoaville vuorille, ja siellä hyvillä näköaloilla varustetulle vuoristo-tasanteelle, noin 900 metrin korkeuteen. Saavuimme sinne jo hyvissä ajoin ennen pimeää, jotta kerkeisimme pystytellä grillin taas pitkästä aikaa. Paikan päällä oli iltaa viettämässä myös pari mukavaa turkkilaista miestä sekä yllättävän kesy kettu, joka varmaan haistoi ruokamme ja tuli vain muutaman metrin päähän meistä ihmettelemään. Auringonlaskun jälkeen turkkilaiset miehet lähtivät ja saimme jäädä kolmistaan (Joppe, Jenni ja repolainen) viettämään yötä rauhassa.

Grillailu settiä.

Kuokka vieras.

Aurinko laskaa Alanyan taakse.

6.5. Perjantai

Todella poikkeuksellinen aamu. Heräsimme yhtä aikaa ja jopa Joppe nukkui lähes 10 saakka. Viettelimme Alanyan yllä rauhaisan aamun, jonka jälkeen matka jatkui jälleen itään 130 kilometrin verran. Silloin pysähdyimme katsastamaan suurta Mamure:n -linnaa. Tämäkin linna on rakennettu ja suunniteltu merirosvouksen estämistä varten. Tykkäsimme linnan tutkimisesta kovasti, sillä sinne ei ollut rakennettu rumia turvakaiteita estämään muurien päältä putoamista. Yleensä linnoilla on myös estetty meneminen kaikkein putoamisherkimpiin paikkoihin, mutta täällä sai tehdä mitä vaan. Tämän vuoksi linnan tutkiminen muuttui välillä kiipeilyksi, ainakin Jopen osalta. 

Mamuren linna.

Ei kaiteita pilaamassa näkyvyyttä.

Mamuren linna vähän kauempaa katseltuna.

Linnalta ajeltiin vielä 20 kilometriä itään: Tekmen Sahil -nimiselle nätille, mutta kivikkoiselle rannalle yöksi. Löysimme rannan läheltä, puiden keskeltä rauhaisan yöpymispaikan.

Tekmen Sahilin ranta.

7.5. Lauantai

Tänään suunnitelmissa oli aloittaa aamu kovalla treenillä, ajaa Kizkalesin linnalle ja siitä jatkaa matkaa vielä Adana:n miljoona kaupunkiin. Teimme oikein pitkän ja kovan treenin aamulla, jonka jälkeen lähdimme ajamaan linnaa kohti. Emme kerenneet linnalle, kun se meni kiinni jo klo. 17:00. Emme myöskään kerenneet Adanan kaupunkiin, sillä emme jaksaneet enää ajaa pimeällä. Jäimme nukkumaan Tarsus -nimiseen kaupunkiin, jonka keskustasta löytyy ilmainen matkaparkki caravan autoille.

8.5. Sunnuntai

Vielä aamulla suunnitelmamme oli ajaa Adanan kaupunkiin, mutta säätiedotuksia katsellessamme huomasimme, että nyt Keski-Turkkiin on luvattu hyvää keliä pitemmäksi aikaa. Emme malttaneet ajaa kaupunkiin, vaan lähdimme Tarsuskesta pohjoiseen, kohti lumisia Keski-Turkin vuoria. Ajoimme 120 kilometriä pohjoiseen ja saavuimme yli 2000 metrin korkeuteen, aivan Taurus vuoriston korkeimpien huippujen tuntumaan.

Ei olla montaa vesipulloa kaupasta ostettu koko reissun aikana. Puhdasta lähdevettä on ollut saatavilla koko reissun ajan tällaisista lähteistä.

Löysimme oivan paikan autollemme hiljaisen hiekkatien varrelta ja päätimme jäädä siihen täksi yöksi. Pystyimme ihailemaan yli 3000 metriin kohoavia lumisia huippuja suoraan automme kyydistä. Emme kuitenkaan jääneet autoon kököttämään koko loppu päiväksi, vaan kävimme heittämässä noin viiden kilometrin lenkin ympäristössä. Lenkin aikana valloitimme 2 vuorta, jotka olivat korkeudeltaan pikkaisen vajaa 2200 metriä korkeita. Näkymät niiden huipulta kaikkialle ympäristöön olivat todella näyttävät. Juuri tällaisista paikoista tykkäämme kaikkein eniten, sillä luonto on todella eksoottisen näköistä, eikä koko alueella näy muita ihmisiä. Alueella olisi mahdollista nousta myös kaikkein korkeimpien huippujen päälle, mutta tähän aikaan vuodesta ne ovat vielä liian lumisia. Täytyy tosissaan harkita, että tulisimme tänne vielä uudestaan ennen Turkista lähtöä.

2200 metriä korkeaa vuorta valloittamassa.

Näkymät ensimmäisen vuoren päältä.

Illalla hengailimme automme sisällä ja keksimme vihdoin autollemme nimen. Se on Raino! Haluat varmaan tietää miksi moinen nimi? Täältä pesee: auto on iso ja harmaa, joten siitä tulee mieleen sarvikuono. Englanniksi sarvikuono on: Rhino, joka sopii suomalaiseen suuhun paremmin: Rainona. :)

9.5. Maanantai

Eilen pilvet hieman haittasivat näkymiä, mutta aamulla lumihuippuinen vuorijono oli kirkkaan taivaan ympäröimä. Lähdimme herättyämme ajamaan autoa niin korkealle vuoristoon, kun vain pystyimme ajamaan. Pääsimme noin 2300 metriin, kunnes tiellä alkoi olla sen verran lunta, ettei viitsitty enää jatkaa korkeammalle. Ajattelimme hengailla alueella pitemmän aikaa nauttien aamupalaa sekä käppäillä ympäristössä. Valitettavasti valtaisat pilvimassat alkoivat saapua pohjoisesta melkein heti ylös saavuttuamme. Ajattelimme ajaa vähän matkaa takaisin alas pilvien alapuolelle, mutta ne olivat kerenneet vallata jo nukkumispaikkammekin. Pudotimme pettyneenä korkeutta noin 500 metriä, jolloin saavuimme pienen lammen rantaan, jolloin pilvimassat olivat yläpuolellamme. Kokkailimme lammen rannassa aamupalaa ja ihastelimme toki hienoa näkymää, mutta vähän latteahan se oli verrattuna paikkaan, josta tänne saavuimme.

Raino ja aamun kirkkaat taivaat.

Rainon kitkarenkaille oli jälleen käyttöä.

Tämän lammen rannassa söimme aamupalan.

Aamupalan aikana mietiskelimme mitä tekisimme seuraavina päivinä. Säätiedotuksia tutkailtuamme päätimme lähteä matkustamaan jo tänään yhteen Turkin tunnetuimpaan nähtävyyteen. Tämä alue on nimeltään: Kappadokia, jossa suurimmat nähtävyydet ovat sen keskellä sijaitsevassa: Göreme:n -kaupungissa. Kappadokia on historiallisesti merkittävä alue, jossa ihmisiä on asunut maanalaisissa luolissa jo yli 5000 vuotta. Göremen alueella ihmiset ovat majoittuneet pylväsmäisiin kallioihin kaiverrettuihin luoliin jo yli 2000 vuoden ajan, ja samoissa luolissa asutaan vielä tänäkin päivänä. Tästä syystä päätimme itsekin varata majoitukset tällaisesta luolasta, jotta pääsisimme vähän historian makuun jo majoituksen myötä. Saavuimme Göremeen jo klo. 14 aikoihin, mutta emme enää loppu päivän aikana tehneet muuta kuin vietiin pyykit pesuun ja nautittiin hotellimme kattoterassin näkymistä.

Viimeiset tunnelmat vuoristosta.

Oma luola huoneemme. Huomatkaa suuri poreamme kuvan vasemmassa laidassa. 

Vähän turkkilaista lounasta. Joppe nauttii durum kebabista.

Hotellin katto terassin näkymiä Göremeen.

10.5. Tiistai

Nykyään Kappadokian tunnetuin nähtävyys tapahtuu lähes joka aamu, jos keli on suotuisa. Göremen ympäriltä taivaalle nousee jopa 200 kuumailmapalloa juuri ennen auringonnousua. Tästä syystä mekin herättiin jo ennen kello viittä ja nousimme hotellin kattoterassille ihmettelemään lukuisten kuumailmapallojen tanssia Göremen yllä. Kannatti herätä, sillä näky kauniin aamuauringon aikaan oli ainutlaatuinen.

Ensimmäisiä palloja leijui jo aamu hämärässä.

Äkkiä koko Gömeren taivas oli täynnä palloja.

Lepäilimme hotellilla vielä 11 asti, kunnes päivän seikkailut saivat jatkoa. Hotellilta ajelimme vähän Göremen itäiselle puolelle, jossa parkkeerasimme Rainon kahden laakson välissä olevalle harjanteelle. Siitä auto lähtisi liikkeelle vasta huomenna. Göremeä ympäröi Göremen luonnonpuisto, joka koostuu useasta laaksosta. Tänään ohjelmassa oli vaellusta kolmessa eri laaksossa. Aloitimme matkan: Sword Valley -nimisestä laaksosta, josta koukkasimme Rose Valleyhin jo parin kilometrin jälkeen.

Näihin maisemiin jäi Raino parkkiin.

Sword Valley.

Rose Valleyn pohjalla oli runsaasti samanlaisia pylväsmäisiä kallioita, joita löytyy myös Göremen keskustasta. Useat näistä kallioista olivat ontoksi kaiverrettuja ja niistä löytyi muinaisia koteja, kirkkoja sekä linnoituksia. 

Yksi Rose Valleyn kallioon kaiverretuista kirkoista.

Seuraava matkallemme osuva laakso oli nimeltään: Red Valley. Se oli ehkä visuaalisesti näyttävin laakso, sillä sen pohja oli täynnä teräviä kallioita jotka olivat vaikuttava näky, varsinkin ylempää katseltuna.

Red Valley.

Red Valleysta nousimme vielä 1374 metriä korkean vuoren päälle, josta näkyi kaikki kolme laaksoa sekä Göremen kaupunki niiden takaa. Vuoren päältä aloitimme paluumatkan autolle, minkä pyrimme kulkemaan mahdollisimman suoraa reittiä myöten. Suoraan pääsimmekin, jos ei lasketa pientä harhailua Sword Valleyssa. Takaisin autolle saavuttuamme olimme yhteensä taivaltaneet yli 10 kilometriä, jonka aikana laskeuduimme ja nousimme laaksosta toiseen kuusi kertaa.

Loppu huipennus vuoren päältä.

Siellä kallion kolosta kurkistaa 3916 metriä korkea tulivuori: Erciyes Dagi.

Takaisin Sword Valleylla.

Illalla olimme puutuneita päivän urakasta, joten rauhaisa auringonlaskun tuijottaminen ja hyvä ruoka maistui erityisen mehukkailta. 

Auringonlasku nukkumispaikalla.

11.5. Keskiviikko

Herättiin tänään uudemman kerran klo. 5 katsomaan kuumailmapallojen tanssia. Erilaista tämän aamun heräämisestä teki se, että heräsimme tänään paikasta josta näkee laajasti koko Göremen luonnonpuiston alueen. Aikainen herätys toistamiseen kannatti, sillä näkymä oli hyvin erilainen verrattuna eiliseen. Tämä aamu oli vielä hienompi kuin eilinen, koska laaja näkymä voittaa yleensä aina suppeamman. Katseltuamme palloja tunnin verran painelimme takaisin nukkumaan.

Kappadokian kuumailmapallot toistamiseen.

Heräsimme keskiviikko päivään uudemman kerran yhdeksältä. Söimme aamupalan ja lähdimme katsastamaan: Uchisarin linnaa. Linna on alueelle tyypilliseen tapaan kaiverrettu suureen pylväsmäiseen kallioon. Byzantin aikaan linnassa asui noin 1000 ihmistä, mutta nykyään se toimii ainoastaan turisti nähtävyytenä. Oli mielenkiintoista käydä linnassa, joka oli kauttaaltaan kaiverrettu kallioon. Suurin osa linnan huoneista on tänä päivänä täyttynyt hiekasta ja muusta maa-aineksesta, mutta muutamaan huoneeseen pääsi edelleen sisälle asti.

Uchisarin kaupunki sekä linna.

Siellä Erciyes Dagi jälleen komeilee.

Uchisarin linna.

Linnan jälkeen maistui turkkilainen pizza, eli Pide.

Linnalta matka jatkui 60 kilometrin verran lounaaseen. Matkan aikana ohitimme parikymmentä pientä tulivuorta, kunnes saavuimme: Narli Göl -järvelle, joka sijaitsee tulivuoren kraatterissa. Saavuimme suoraan kraatterin reunalle, josta oli hyvät näkymät järveen sekä vastakkaiselle puolelle kraatterin jylhää reunamaa. Autolla pääsi kätevästi jatkamaan matkaa järven rannalle asti ja jäimmekin sinne seuraavaksi yöksi. Ennen auringonlaskua teimme vielä kuntopiirin sekä "palautusjuomaksi" pihviä, sipulia ja varsiparsaa. :P

Narli Göl kraatteri järvi.

Kahvakuulat saavat kyytiä tulivuoren kraatterissa. Ei ole ennen moista koettu. :) #Epic Training 10.

12.5. Torstai

Tänään käytiin tutustumassa: Ihlara Valley:n. Se on rotko, jonka seinämiin on kaiverrettu noin 50 kirkkoa. Rotko on 15 kilometriä pitkä ja 150 metriä syvä. 600 luvulla byzantilaiset munkit asettuivat rotkoon asumaan ja kaiversivat rotkon täyteen kirkkoja. Kaikki kirkot ovat kaiverrettu yli tuhat vuotta sitten. Käveltiin rotkon pohjalla reilu 6 kilometriä ja käytiin katsastamassa viittä eri kirkkoa. Ihan mielenkiintoinen visiitti, mutta ei paikka yllä kuitenkaan reissun "top highlightien" tasolle.

Yö vietetty ja nyt aamupalaa. Molemmat ensimmäistä kertaa tulivuoren kraatterissa.

Ihlara Valley.

Sümbüllü Kilise -kirkko.

Rotkossa sai myös juttu seuraa.

Direkli Kilise.

Kirkon sisällä.

Gözleme (= turkkilainen lettu) ja tuore appelsiinimehu tekivät reissaajan onnelliseksi.

Snake Church.

Kokar Kilise.

Rotkolta jatkettiin matkaa 12 kilometrin verran lammelle (= Helvadere Göleti). Itse lammessa ei ole mitään erikoista, mutta 10 kilometrin päässä lammesta kohoaa: Hasan Dagi:n tulivuori (= 3253 metriä), joka oli vaikuttava näky lammen takana. Jäimme lammen rantaan viettämään aikaa koko loppupäiväksi ja samalla keräilimme energiaa huomista varten, sillä silloin olisi tarkoitus lähteä kiipeämään lumisen jättiläisen päälle. 

Helvadere Göleti ja taustalla mahtava Hasan Dagi.

Saimme koko illan ihastella komeaa tulivuorta, mutta samalla jo kuvittelimme kuinka rankka urakka siitä tulee.

13.5. Perjantai

Korkean ja lumisen tulivuoren valloitus oli hyvä aloittaa epäonnenpäivänä. Herätyskello oli asetettu herättämään klo. 6:00, siitä aamupuurot nassuun ja olimme valmiina vuoren valloitukseen. Lähtökorkeutemme oli 1950 metrin korkeudessa ja Hasan Dagin huippuhan oli 3253 metriä korkea. Lähihoitajien matikalla laskettuna nousua oli edessä 6500 metriä. Heti vaelluksen alusta asti matkan teko oli rankkaa, johtuen jyrkän mäen ja 2000 metrin korkeuden yhdistelmästä.

Hasan Dagin valloitus alkoi.

Lumiraja tuli vastaan 2500 metrin korkeudessa, jolloin matkan teko aluksi jopa helpottui, sillä seurasimme jäätyneitä askelia lumihangessa. Valmiit askeleet jatkuivat 2900 metriin asti, kunnes ne kääntyivät Hasan Dagin viereiselle matalammalle vuorelle. Tästä eteenpäin jouduimme tamppaamaan omat askeleemme. Reilun 3000 metrin korkeudessa luminen mäki alkoi olla niin jyrkkää, että jalkamme vain lipsuivat alas kun yritimme nousta korkeutta. Tässä vaiheessa siirryimme noin 200 metriä lumessa poikittain ja saavuimme jyrkälle kivikko seinämälle, jossa matka jatkui kivikossa kiipeillen.

Kuiva maa muuttui lumeksi.

Ja siellä sitä rämmitään.

Kivisen seinämän jälkeen edessä oli jälleen lunta ja olimme aivan poikki. Katsoimme kartasta kuinka paljon huipulle on vielä matkaa? Saimme kartasta iloien uutisen, sillä huipulle oli matkaa enää vain 20 vertikaali metriä. Lopun matkan kiipesimme sisulla, ja olimme vihdoin saapuneet mahtavan tulivuoren huipulle! Etsimme huipulta tuulelta sekä lumelta suojaisan paikan, ja aloimme kokkailemaan nuudelia sekä jauhelihaa litimärissä kengissämme. Onneksi lämpötila oli jopa huipun korkeudessa +5 asteen luokkaa ja siniseltä taivaalta paistava aurinko piti meidät lämpimänä.

Viimeiset metrit huipulle.

Saavuimme sinne vihdoin! Jopen ilmeestä näkee, että aika puuduttava matka oli.

Olimme ansainneet ruokamme.

Märät kamppeet kuivumassa.

Hasan Dagin vieressä kohoaa myös toinen tulivuori: Kücük Hasan Dagi (3049 metriä).

WOOOAAHH! Nyt se tuli. Hasan Dagi oli sen arvoinen.

Alkumatka alas kivistä seinämää pitkin oli hankalaa, sillä se oli suhteellisen vaikeaa kiivettävää. Takaisin lumelle päästyämme homma onneksi helpottui. Joppe juoksi auringon pehmittämää rinnettä alas noin 10 km/h ja Jenni taasen veti perinteistä pyllymäkeä. Lumisen rinteen jälkeen edessämme oli vielä yllättävän puuduttava loppumatka kuivaa ja ruohikkoista mäkeä takaisin Rainon luokse. Kello oli siinä vaiheessa 16:30, eli urakka otti aikaa yhteensä 9 tuntia. Pesimme vaellushiet pois retkisuihkussa ja ajoimme Ilhara rotkon lähettyvillä olevalle joelle, josta löytyi oiva paikka viettää tuleva yö.

Paluumatka alkoi jyrkkää rinnettä myöten.

Viuuuuhhh!

14.5. Lauantai

Eilinen rasitus näkyi hyvin yöunissamme, sillä nukuttiin klo. 10 asti (menimme nukkumaan klo. 22). Vedettiin aamupala nassuun rauhaisaan tahtiin ja lähdimme ajelemaan 70 kilometrin matkaa Nevsehir:n kaupunkiin. Sinne saavuttuamme marssimme ostoskeskukseen päiväkahveille, blogin päivitykseen sekä lounaalle.

Olimme varanneet illallisen: Dibek -nimisestä ravintolasta (Göremen keskustasta) klo. 21:00. Ravintola sijaitsee 485 vuotta vanhassa kallioon kaiverretussa rakennuksessa. Siellä valmistetaan aitoa anatolialaista perinneruokaa, ja Kappadokiahan sijaitsee juurikin Keski-Anatoliassa. Ennen ravintolaa meillä oli kuitenkin useampi tunti luppoaikaa. Käytimme ajan hyödyksi tutustumalla vielä yhteen Göremen luonnonpuiston laaksoista. Tällä kertaa kyseessä oli: Love Valley. Olimme sen verran eilisestä puutuneita ettemme jaksaneet lähteä käppäilemään laakson pohjalle, vaan tyydyimme ihastelemaan sitä näköalapaikalta johon pääsi autolla. Itse tasanteella kävelimme kyllä jonkin verran, sillä juuri parkkipaikkojen viereisillä alueella oli tuhottomasti ihmisiä, mutta ainoastaan alle kilometrin kävelymatkan päässä oli enää muutamia paku- sekä telttamatkailijoita. 

Love Valleyn pylväskalliot.

Dibek ravintolassa istuuduimme tyynyjen päälle lattialle, aivan kuten perinteiseen anatolialaiseen tapaan kuuluu. Kallion seinämissä oli kiinni ikivanhoja rautakoukkuja, varmaankin aivan asunnon alkuajoista saakka, mihinköhän tarkoitukseen ne ovat seiniin kiinnitetty? Ruoaksi tilasimme: Testi Kebab -annokset, jotka koostuvat saviruukussa useamman tunnin haudutetusta lihasta ja kasviksista. Kun tarjoilija toi suljetun ruukun pöytään, niin hän halkaisi sen vasaralla vasta siinä vaiheessa, jolloin höyryävä ruukun sisältö kaadettiin meidän lautasille. Kiva seremonia ja mikä parasta; liha oli todella mureata ja kaikki ruukussa olevat maut olivat siihen imeytyneet. :P Aterian jälkeen ajettiin hieman Göremen pohjoispuolelle, josta löydettiin kiva nukkumispaikka noin 30 metriä korkean kukkulan päältä.

Siinä paukutetaan saviruukku rikki.

Tässä valmiit annokset sekä vähän vajaa 500 vuotta vanhaa rakennusta.

15.5. Sunnuntai

Hyvin nukutun yön jälkeen koitti ikävä yllätys; Jennillä on jonkinmoinen mahatauti. :( Ei tullut aikaisemmin mainittua, mutta Jopella oli samanlainen tauti Hasan Dagi -vaellus päivänä. Luulimme sen johtuvan jostain ruoasta tai juomasta, mutta nyt epäilemme sen olevan perus mahatauti. Oli mikä oli, niin toivottavasti se menee ohi yhtä nopeasti kuin Jopella (Jopella tauti kesti kokonaisuudessaan noin 40 tuntia). Olimme tänään ajatelleet ajaa pitemmän ajomatkan itään: Divrigi:n -kaupunkiin, mutta nyt päätettiin varata halpa majoitus Göremestä, jotta Jenni saisi huilata kunnolla. Hotellin Check-in oli vasta 14:00, mutta onneksi pääsimme huoneeseen jo 12 pintaan.

Näistä näkymistä herättiin aamulla.

Jenni lepäili loppu päivän huoneessa ja Joppe kävi juoksemassa viimeisessä Göremen ympärillä olevassa laaksossa, johon emme olleet vielä tutustuneet. Tämä laakso oli: Pidgeon Valley. 8 kilometrin lenkki rankassa maastossa otti Jopelta 50 minuuttia. Tämän jälkeen katselimme hotellihuoneessa pari leffaa ja painuimme nukkumaan.

Pidgeon Valley.

16.5. Maanantai

Aamulla sen verran hyviä uutisia, että Jennin olo oli jo kohentunut niin, että pystyimme jatkaa matkaa. Otimme päivän kuitenkin rennosti ajelemalla 70 kilometriä itään: Kayseri:n suurkaupunkiin ja siellä ostoskeskukseen syömään ja leffaan. Leffaliput maksoivat tuplasti mitä viime kerralla (= 4 euroa), mutta saimmekin sillä rahalla melkein makuuasentoon taipuvat penkit ja useamman pöytä tason erilaisille leffa-mässyille.

Leffan jälkeen ajelimme vielä toiset 70 kilometriä, mutta tällä kertaa etelään. Täten saavuimme kauniin sekä rauhaisan: Gümüsören Baraji -järven rantaan. Saavuttuamme perille oli jo pimeää, jolloin saimme ihailla poikkeuksellisen suurta täysikuuta, joka teki pitkää siltaa järven poikki. Illalla pakun sisällä teimme päätöksen, jo koko viikon askarruttaneeseen ongelmaan: miten loppu reissumme menisi? Nythän olemme ajallisesti reissun puolivälissä ja meillä olisi periaatteessa vielä aikaa ajaa aivan itäisimpään Turkkiin asti, mistä löytyy oikeastaan kaikkein mielenkiintoisimmat sekä eksoottisimmat kohteet koko reissultamme. Sinne ajaminen vain tarkoittaisi yli 1000 kilometrin ajamista suuntaansa, ja emme kerkeäisi olla siellä kuin pari viikkoa. Tästä syystä päätimme mieluummin jättää ne seikkailut toiseen kertaan, ja ajaa rauhaisaan tahtiin kohti pohjolaa. Näin se aika vain loppuu kesken näinkin pitkällä reissulla. :/

Kuutamo järvellä.

17.5. Tiistai

Yöllä sateli vettä ja täksi päiväksikin on luvattu lisää sateita. Aamupäivän ajan keli oli onneksi hyvä ja saimme nauttia rauhaisasta järvestä kastumatta. Nukkumispaikkamme vieressä oli runsaasti luolia, joita oli kiva tutkia samalla järveä ihaillen. Paikka oli kuin aikuisten leikkipaikka, sillä kaikkialla pystyi kiipeilemään sekä hyppimään kalliolta toiselle, joidenka jälkeen pystyi taas lähteä ryömimään uuteen luolaan.

Gümüsören Baraji järvi.

Autokin oli parkkeerattu luolan päälle.

Ihana aamupala ihanissa näkymissä.

Luola suoraan järvinäkymiin.

Kukkuu!

Hengailimme järvellä klo. 14 saakka, kunnes vesisateet alkoivat. Silloin olikin hyvä aloittaa ajaminen seuraavaan kohteeseen. Kiersimme järven läntisellä puolella olevan vuoriston pohjoisen kautta, jonka jälkeen käännyimme taas etelään. Yhteensä ajelimme 120 kilometrin verran. Loppumatkasta sade loppui juuri sopivasti ja pääsimme nauttimaan saatteettomasta, joskin koleasta kelistä määränpäässämme joka oli: Aladaglar National Park.

Aladaglar National Parkin vuoret.

AlaDaglarin luonnonpuisto koostuu korkeista, yli 3700 metriin kohoavista vuorista, joita olisi kiva lähteä valloittamaan. Hasan Dagin lumiset rinteet olivat vain liian läheinen muisto, joten taitaa toinen lumi-vaellus siirtyä tuleville reissuille. Tyydyimme täten ajelemaan: Halillbögre Creek:lle (= joen muodostamalle kanjonille) ja parkkeerasimme Rainon aivan kanjonin suulle. Komiat olivat näkymät kanjoniin, ja kuohuva koski auton vieressä teki oman osansa tunnelmaan. Jenni oli vielä sen verran kipeä, ettemme vielä tänään tehneet mitään liikunnallista yhdessä. Joppe kävi vain pienellä kävelyllä kanjonin rinteillä, jonka jälkeen vietimme hauskan illan pakun sisällä.

Saavuimme luonnonpuiston rajojen sisälle.

Halillbögre Creekin kanjoni.

18.5. Keskiviikko

Jenniä nukutti aamulla vähän pitempään, josta syystä Joppe lähti parin tunnin vaellukselle heti aamusta. Joppe nousi kanjonin seinämien päälle, 750 metriä korkeammalle kuin missä yöpymispaikkamme oli. Täten Jopen maksimikorkeus oli 2500 metrin paikkeilla. Näkymät ylhäältä eivät olleet niin hienot kuin Joppe olisi toivonut, mutta hyvä aamulenkki se silti oli. Jopen laskeuduttua alas kävimme vielä yhdessä vaeltelemassa kanjonin pohjalla, noin 4 kilometrin matkan.

Näkymät Jopen vaellukselta.

Kanjoni ylhäältä käsin.

Yhdessä kanjonin pohjalla.

Vaellusten jälkeen ajelimme 25 kilometriä etelään, pysyen kuitenkin Aladaglarin luonnonpuiston rajojen sisäpuolella. Saavuimme toiselle kanjonille (= Kazikliali kanjoni), mutta tällä kertaa sen seinämien päälle. Parkkeerasimme Rainon aivan kanjonin reunan lähelle, jolloin näimme noin 50 metrin pudotuksen suoraan pakun ikkunoista. Kanjoni ei suinkaan ollut ainoa näkymä ympärillämme, sillä ruohikkoinen tasonko ympäröi kanjonia ja tasangon takana kohosivat todella upeat lumiset vuoret. Tähän kun lisää vielä lämpöisen kelin, sinisen taivaan ja hehkuvat hiilet grillissämme, niin ei päivä tästä hirveästi voi enää parantua.

Ajelua taas todella hienoja vuoria kohti.

Grilli kuumana unelma näkymissä.

Pitkien grillailujen ja eväistä nauttimisten jälkeen lähdimme vielä kävelemään ympäristöön. Kävelimme pari tuntia kanjonin vierustaa, kunnes aurinko alkoi olla jo horisontin tasolla. Silloin palasimme autolle, kävimme retkisuihkussa ja seurasimme auton sisältä, kun pieni kettu pörräsi auton ympärillä ja kerran jopa nousi konepellin päälle nuuhkimaan. :D

Iltakäppäilyllä.

Kyllä ollaan Raino tuotu taas hienoon paikkaan.

Siro ja kesy kettu.

19.5. Torstai

Klo. 8 maissa heräsimme siihen, että jokin tai jotkin tönivät autoamme. Joppe nousi ylös katsomaan, jolloin tönijät jäivät kiinni itseteossa. Ympärillämme oli about 100 lammasta, jotka söivät ahnaasti ruohoa auton ympäriltä sekä (ilmeisesti) naukkailivat mutaa auton helmoista. Lammaslauman viemän huomion jälkeen katselimme aamun säätä: se oli valitettavasti pilvinen, ja tuulikin oli voimakkaampi kuin eilen. Katsoimme vielä netistä, miltä loppupäivän sää näyttää? Iltapäiväksi oli luvattu sateita koko luonnonpuiston alueelle. Päätimme siis lähteä ajamaan kohti uusia seikkailuja.

Tällainen herätyskello myös kotia?

Ennen lähtöä mietiskelimme vielä mihin ilmansuuntaan ajaisimme? Lähteäkö suoraan etelään, takaisin Välimeren lämpöön? Vai ajetaanko länteen, ja nautitaan vielä vähän Keski-Turkin vuoristoista? Päätöksemme oli antaa Välimeren odottaa vielä hetken ja ajelimme 240 kilometrin matkan: Kara Dag (2270 metriä) -nimisen tulivuoren päälle. Ajoimme koko matkan suoriltaan ja saavuttuamme vuoren päälle olimme aika poikki kaikesta ajamisesta. Saapuessamme vuoren päälle, olisi ollut kiva käppäillä ulkosalla ja oikoa väsyneitä jäseniä. Ulos ei kuitenkaan houkuttanut lähteä, sillä siellä meitä odotti tihkusade, sekä +2 asteen lämpötila. Suurimpana syynä kuitenkin kaikista: ulkona näkyi pelkkää valkoista, sillä olimme sadepilvien sisällä. Tässä vaiheessa vähän epäilytti olisiko +28 asteen Välimeren rannikko ollutkin oikea valinta? Kaikesta huolimatta vietimme mukavan (peli)illan pakun sisällä.

20.5. Perjantai

Ei mennyt matka vuoren päällä kuitenkaan ihan hukkaan, sillä aamulla näkymät kaikkialle ympäristöön olivat loistavat. Lämpötila oli kuitenkin vielä erittäin kylmä ja kova tuuli ei ainakaan helpottanut asiaa. Noin 2 kk tauon jälkeen laitoimme auton Webaston päälle, sillä yöllä lämpötila oli käynyt pakkasen puolella. Kun Webasto oli lämmittänyt moottorin lämpimäksi, ajattelimme ajelle auton toiselle puolella vuorta ja katsella miltä näkymät siellä näyttävät? Avainta kääntäessä auton mittarin valot pimenivät ja auto ei käynnistynyt. Jostain syystä Webasto oli tyhjentänyt auton akun. Aika pian ohitsemme ajeli auto jonka pysäytimme ja kysyimme heiltä kaapeleita, joilla voisimme käynnistää auton. Kaapeleita ei löytynyt, mutta kaverit soittivat jonnekin ja sanoivat avun tulevan 20 minuutin päästä. Olimme ilahtuneita ja aloimme kokkailla aamupalaa apua odotellessa. Kokkailimme aamupalan, söimme sen, tiskasimme astiat ja kävimme katselemassa näkymiä, mutta apua ei silti kuulunut. Aikaahan tässä oli mennyt jo reilu tunti (20 minuutin sijasta). Päätimme kokeilla käynnistää autoa mäkistartilla, jolloin Joppe työnsi autoa minkä jaksoi, mutta ei saanut autoa liikkeelle kuin noin 20 senttimetriä. Tämä kuitenkin jotenkin ihmeen kaupalla riitti, sillä virrat palasivat ja auto käynnistyi. Lähdimme saman tien ajelemaan vuorelta alas, jotta akku varmasti täyttyisi täyteen. Matkalla meitä vastaan tuli poliisiauto, joka väläytteli meille vastaan tullessa valoja pysähtymisen merkiksi. He olivat se apu, jonka olisi pitänyt saapua jo melkein 2 tuntia sitten. Poliisit olivat vain iloisia, että olimme päässeet pois ja he kysyivät kuinka saimme auton liikkeelle? Joppe näytti, että työnsi auton liikkeelle, jolleka poliisit nauroivat. 

Kaunis aamu Kara Dagin päällä.

Vuorelta lähdimme ajamaan tuttua kohdetta kohti, eli rannikkokaupunki Manavgatia. Ajattelimme ajavamme niin pitkään kuin jaksamme, ja jäisimme sitten matkan varrelle nukkumaan, sillä Manavgatiin oli matkaa yhteensä 290 kilometriä hitaan näköisiä vuoristoteitä myöten. Ensiksi ajoimme 130 kilometriä ja pysähdyimme hienolle näköalapaikalle keittelemään kahvia. Yllätykseksemme tauon jälkeen ajelimme loputkin matkasta yhteen putkeen, eikä matka edes puuduttanut. Tiet näyttivät kartalla mutkittelevan vuoristossa ristiin rastiin, mutta niitä pitkin pystyikin ajelemaan noin 90 km/h keskivauhtia. Manavgatiin saavuimme klo. 19:00 ja ajoimme samaiselle rannalle, jossa viettelimme yön myös pari viikkoa sitten.

Kahvitauko.

Nyt kun matka takaisin Suomea päin alkoi, niin paluumatkan ajelut ovat merkattu karttaan keltaisella, jotta se ei sekoittuisi menomatkan punaiseen viivaan.

21.5. Lauantai

Vihdoin päästiin päivä aloittamaan taas treenillä. Liian pitkä aika oli kulunut edellisestä treenistä, kipeänä olon ja muiden syiden vuoksi. Saatiin kaiken lisäksi treenata vielä rantahiekalle, jolloin pääsimme taas vetämään kahvakuulia perässämme sekä viskelemään niitä. Treenin jälkeen uinnit sekä suihkut, ja lähdimme ajelemaan Antalyan pohjoispuolelle ostoskeskukseen ja siellä Starbucksiin päivittämään blogia.

Alkulämmittelyiksi treeneihin sopii hyvin pikku palloittelut.

Hetken aikaa suur-kaupungin vilskettä riitti meille ja halusimme taas luontoon. Ajelimme heti Antalyan läntisellä puolella olevaan luonnonpuistoon: Sivri Dag National Park:n. Saavuimme puistoon illan suussa, muutama tunti ennen auringonlaskua. löysimme tien vierustasta mahtavan metsäisen tasanteen, josta oli mahtavat näkymät luonnonpuiston teräville vuorille sekä Antalyan kaupunkiin. Tasanteella oli kytevä nuotio, joka oli hylätty siihen noin tunti sitten. Elvytimme sen taas liekkeihin. Siinä nuotion ääressä oli mahtavaa viettää iltaa, paistella hiilloksessa rapeita kanaleipiä ja suunnitella huomista vaellusta.

Ajelua Sivri Dagin ytimeen.

Unelma nukkumispaikka.

Nuotio on ultimaattinen tunnelman luoja.

22.5. Sunnuntai

Vaelluspäivän kunniaksi herätyskello oli asetettu herättämään klo. 6:00. Puuron keittelyt sekä syömiset autolla ja lähdimme käppäilemään 1600 metriä korkean vuoren päälle. Lähtökorkeutemme oli vähän alle 700 metriä, joten edessä olisi kiipeämistä 900 metrin verran. Matkan ensimmäiset kolmisen kilometriä kulki metsässä, jolloin näkymät ympäristöön olivat lähes koko ajan puiden peitossa. Tämän osuuden aikana nousimme korkeutta noin 400 metriä, ja kun huipulle oli matkaa jäljellä enää pari kilometriä, niin loppuosuus tulisi olemaan jyrkkää.

 

Klo. 6 herätys ja ulkona näytti tältä. <3

Ensimmäiset näkymät, kun puut vihdoin väistyivät. Tässä kohtaa kävelty parin kilometrin verran.

Noin 3 kilometrin jälkeen koitti seuraavat näkymät.

Siellä edessä häämöttää 1600 metrinen kohteemme.

Viimeisestä kahdesta kilometristäkin ensimmäinen oli vielä loivaa nousua, jonka jälkeen viimeinen kilometri huipulle kulki paikoin pystysuoraa seinämää myöten. Vuoren rinne oli kuitenkin täynnä lovija, jonka vuoksi kiipeäminen oli kohtalaisen helppoa. Huipulle saavuttiin noin 3 tunnin urakan jälkeen. Sopiva palkinto urakasta oli hyvät ruoat trangian tulella. Näkymät luonnonpuiston jyrkkäseinäisille vuorille sekä Välimerelle olivat reissun parhaimmistoa.

Huipulla! Kuvassa näkyy Sivri Dagin vuoria, Antalyan kaupunki sekä Välimeri.

Jenni seisoskelee korkeimmalla huipulla.

Mitäs siinä touhutaan?

Puristetaan appelsiinimehua tietysti! Paras mahdollinen jälkiruoka.

Huipulla hengailijat.

Ensimmäinen kilometri huipulta alas tultaessa kulki jopa hiljempaa kuin ylös meno, sillä alaspäin kiipeäminen on hankalampaa kuin ylöspäin meno. Jyrkän osuuden jälkeen loppu matka takaisin uskollisen Rainon luokse oli käppäilyä tasaisesti laskevaa polkua myöten. Aikaisen lähdön vuoksi kello oli vasta 15 korvilla, kun olimme järjestelleet vaelluskamat takaisin omille paikoilleen. Vaellus oli vienyt kuitenkin sen verran voimia, että ajelimme vain Välimeren rannikolle: Göynük -nimiseen kaupunkiin ja siellä rannalle uimaan. Illaksi siirryimme läheisen kanjonin parkkipaikoille viettämään ensi yötä.

Kanjonin suulla liikkui useita riikinkukkoja vapaana. Kaipa ne joku kuitenkin omisti, tuskin ne selviäisivät Turkissa luonnonvaraisina.

23.5. Maanantai

Nyt kun kerran ollaan taas Antalyan maakunnassa, niin käydään nyt kerta kiellon päälle vielä (parhaissa hinta/laatu suhde) All Inclusive hotellissa. Olimme varanneet yhden yön 5 tähden Transatlantic Hotel & Spa -hotellista (35 euroa per. nenä). Syötiin aamupalaksi vain kevyt jogurtti/marja annos ja ajeltiin hotellille (4 kilometrin matka) nauttimaan ruokaa notkuvista buffet pöydistä. Loppu päivä kului perinteisesti: uimisten-, ruokien-, saunan-, treenin- ja vesiliukumäkien parissa.  

Eilen liikuttiin takana olevilla vuorilla ja tänään katsellaan niitä suuren uima-altaan takaa. Ei kuulosta hullumalta.

Laivan kapteeni sairastui äkillisesti ja Joppe otti homman haltuun. Tätä laivaa ohjataan korona turvallisesti etänä.

24.5. Tiistai

Hotellin aamuun kuului herkullinen aamupala, sali treeni, sauna ja pummi lounas vielä check out:n jälkeen. Yksi yö hotellissa turistien keskellä sai meidät janoamaan taas luonnon rauhaa, siispä ajelimme Antalyan ja Fethiyen välissä olevaan vuoristoon. 120 kilometriä ajelua ja olimme saapuneet: Avlan Gölü -nimisen järven rantaan. Aamun treenin ja saunan vuoksi meillä oli edelleen raukea olo, joten päätimme pyhittää loppu päivän grillailulle ja chillailulle, kauniissa järvi maisemassa. 

Grillailua järven rannalla.

Kyl tuli rapeita tortilloja hehkuvilla hiilillä.

Auringonlasku kuuluu asiaan.

25.5. Keskiviikko

Aamu nautittiin vielä järven rauhasta, jonka jälkeen ajeltiin 45 kilometrin matka: reilun 2000 metrin korkeudessa majailevalle tasanteelle (= Subasi Yaylasi). Ennakkotietojen mukaan alue oli oikein näyttävä mesta, jossa ajattelimme viipyä seuraavat 2 yötä. Vain muutama kilometri ennen tasanteelle saapumista, kävimme kävelemässä parin kilometrin lenkin vuoriston keskellä olevan pienen lammen ympärillä.

Pieni vuoristolampi.

Saavuttuamme varsinaiseen määränpäähämme saimme kokea pettymyksen. Tasanko oli ihan nätti ruohikkoinen alue, jota ympäröi rosoiset vuoret. Reissun aikana olemme kulkeneet kuitenkin niin hienoissa paikoissa, että tasanko ei säväyttänyt meitä tarpeeksi. Tämän vuoksi keittelimme tasanteella kahvit ja lepäilimme vähän aikaa, jonka jälkeen lähdettiin jatkamaan matkaa pohjoiseen 200 kilometrin verran. 

Subasi Yaylasi tasanko.

Juuri ennen auringonlaskua olimme saapuneet uuteen yöpymispaikkaan, joka täytti meidän standartit. Yöpymispaikka sijaitsi järvellä (= Salda Gölü), jonka rannat olivat kauttaaltaan valkoista hiekkaa. Aluksi luulimme järven olevan suolainen, ja valkoisen hiekan olevan suolaa, mutta järven rannoilla käveltyämme tajusimme sen olevan hiekkaa. Todella näyttävän auringonlaskun jälkeen vetäydyimme pakun lämpöön, jossa loppu ilta meni rauhaisasti.

Salda Gölü järven valkoista hiekkaa.

Upea auringonlasku.

26.5. Torstai

Täksi päiväksi ei ollut muita suunnitelmia kuin ajella Izmirin kaupunkiin, tai ainakin lähelle sitä. Tästä syystä jäimme nauttimaan Salda Gölün kimmeltävistä vesistä ja valkoisesta hiekasta. Aamupalan jälkeen pelailimme maila/pallo peliä ranta hiekassa melkein 2 tuntia, jonka jälkeen vielä vähän lihashuoltoa. Treenikin olisi ollut kiva tehdä, mutta lihaksemme olivat todella kipeät hotellin kuntosali treeneistä, jonka vuoksi oli pidettävä treenistä taukoa vielä muutama päivä. Pelailujen jälkeen nautimme rannalla vielä lounaan, kunnes klo. 16 maissa aloitimme ajo urakan. Laitoimme navigaattoriin määränpääksi parkkialueen Izmirin eteläpuolelta, jonneka oli 320 kilometrin ajomatka. Hyvällä asenteella matka taittui suhteellisen kivuttomasti lähes määränpäähän asti. Emme aivan ajaneet parkkialueelle asti, sillä sinne vievän tien varrelta löysimme rauhaisan levikkeen puiden lomasta.

#Epic Recovery vol.1

27.5. Perjantai

Aamulla ajelimme vielä loput: reilut 10 kilometriä Izmiriin. Ensimmäisenä kaupunkiin saavuttuamme ajoimme Citroenin merkki huoltoon, sillä Rainon moottoritilan akku on alkanut temppuilemaan. Samalla olisimme halunneet tehdä autoon määräaikaishuollon, mutta sitä he eivät voineet tehdä, kun autosta ei löydy mitään tietoja heidän järjestelmästään, koska se on ostettu Suomesta. Akun he onneksi laittoivat kuntoon, vaihtamalla sen kokonaan uuteen. Uusi akku ja sen vaihto maksoivat 100 euroa. Hommassa kesti yhteensä reilut 5 tuntia, jona aikana me kävelimme läheiseen ostoskeskukseen katsomaan uusimman Top Gun elokuvan. Yksi parhaista leffoista jonka olemme katsoneet leffateatterissa, joten suosittelemme sitä kaikille.

Huollon jälkeen kello oli jo lähempänä viittä, jonka vuoksi päätimme varata halvan majoituksen Izmirin keskustasta, jotta kerkeisimme tutustua kaupunkiin rauhassa. Heitettyämme kamat hotelliin, kävelimme ensiksi Izmirin ranta-bulevardille, joka on useamman kilometrin mittainen. Bulevardi tarjosi hyvät näkymät merelle, turvapaikan autojen melulle sekä kilometrien pituisen puiston, johon paikalliset kokoontuivat (ainakin näin perjantaisin) viettämään aikaa tee kuppostensa kanssa.

Izmirin ranta-bulevardi houkutteli paikalle myös kalastajia.

Käveltyämme pari kilometriä rantaa pitkin käännyimme: Alsancak:n -kaupunginosaan, josta löytyy kaupungin parhaat ravintolat ja menomestat. Tämäkin kaupunginosa oli meille mieleen, sillä lukuisat kävelykadut kulkivat siellä ristiin rastiin ja ne olivat täynnä halpoja sekä laadukkaita syöttölöjä. Emme ole reissun aikana paljoa kaupungeissa liikkuneet, joten päätimme ottaa tästä kaiken irti ja söimmekin useassa eri paikassa vain alkupaloja, jolloin pääsimme nautiskelemaan monenlaisista mauista. Alsancakissa aika riensi nopeasti, ja yht-äkkiä huomasimme kellon olevan jo yli kymmenen, jolloin suuntasimme takaisin kämpille.

Alsancakin kävelykatuja.

Alkupaloja (yhdet monista).

Ranta-bulevardilla kulkee jopa mondolla päällystetty kävelykatu. Tällainen pitäisi tulla Jyväskyläänkin.

28.5. Lauantai

Ennen Izmiristä lähtöä kävimme tutustumassa vielä Konak:n alueeseen, joka on kaupungin ydin-keskustan ydin. Konak käytännössä koostui merenranta ravintoloista, isosta puistosta ja nätistä aukiosta. Ihan kiva hengailupaikka, mutta ei mitenkään erikoinen. Konakista oli lyhkäinen matka kaupungin suureen Basaariin, jossa kiertelimme tunnin verran. Turkissa nämä suurien kaupunkien basaarit ovat kuin kaupunkeja kaupungin sisällä, sillä niistä löytyy kaikki tarvittava: postikonttorista apteekkiin. Juuri mitään ei tullut osteltua, mutta oli siellä silti kiva kierrellä.

Konakin aukio.

Izmirin Basaari.

Izmiristä matka jatkui jälleen pohjoista kohti. Ajelimme vajaa 150 kilometriä rannikkoa myötäilleen, ja saavuimme menomatkalta tutulle alueelle: Ayvali:lle. Siellä ajoimme ilmaiselle leirintäalueelle, jossa loppupäivä meni pyykkiä pestessä sekä netflixiä katsellessa.

Ayvalin rantoja.

Kartta päivitys. Huom! Antalyan alueella alkoi olla niin "ahdasta" ettei paikkojen nimet enää mahtuneet suoraan kartalle. Paikat ovat siksi numeroitu ja numeroa vastaava nimi löytyy kartan vasemmasta alapesästä.

29.5. Sunnuntai

Rauhaisan aamun jälkeen loppu päivä käytännössä kului ajamiseen. Ensimmäiseksi ajoimme 200 kilometrin verran pohjoiseen, jolloin ylitimme Dardanellit -salmen upouutta siltaa pitkin, ja täten olimme siirtyneet Aasiasta Eurooppaan. Tämän jälkeen ajoimme vielä toiset 200 kilometriä luoteis-Turkissa sijaitsevaan: Edirne:n -kaupunkiin. Hyödynsimme Turkin halpoja majoitushintoja vielä kerran ja kirjauduimme hotelliin, jotta saimme jännittää Suomi-Kanada finaalia sisätiloissa.

Onneksi otettiin aikaa finaalia varten itsestään selvän syyn vuoksi.

30.5. Maanantai

Viimeisen päivän Turkissa käytimme Edirnen tutkimiseen. Kaupunki koostui useasta suuresta moskeijasta, pitkästä ja viihdyttävästä kävelykadusta sekä monista basaari alueistaan. Todella kiva kaupunki, joka sijaitsee heti Bulgarian rajan tuntumassa.

Üc Serefeli -moskeija.

Selimiye -moskeija.

Edirnen kävelykatuja.

Yli 30 asteen lämpötila ja aurinko. Mahtaa olla kuuma tuossa asussa.

Yksi kaupungin basaareista.

Tässä koko Turkin ajelut.

Turkki tarjosi meille juuri sen mitä toivoimmekin: eli eksotiikkaa, halpoja hintoja ja rauhaisia puskaparkkeja paku-elämään. Nyt oli kuitenkin lähes pakko lähteä takaisin EU-alueelle, jotta paluumatka Suomeen ei olisi liian hektistä. Edirnestä matka jatkui jälleen lähes 200 kilometrin verran Etelä-Bulgariaan, jossa ensimmäiseksi saavuimme: Arda -joen varrelle. Pysäköimme Rainon noin 100 metrin korkeuteen joen pinnasta katsottuna, jolloin meille avautui todella hieno näkymä hevosenkengän muotoiseen joen mutkaan. Siinä loppu päivä kului mukavasti grillailessa ja näkymistä nauttiessa.

Grilli kuumaksi heti Bulgariaan saavuttuamme.

Ei olisi paljoa hienommalla näkymällä voinut Bulgarian reissu alkaa.

Metsän haltija.

31.5. Tiistai

Aamupalan jälkeen etsimme joen varrelta hyvää treenipaikkaa, mutta emme sopivaa paikkaa kuitenkaan löytäneet. Viimeinen niitti oli äkillinen tietyöalue reittimme varrella, jonka vuoksi jouduimme kääntymään takaisin. Silloin päätimme ajaa 170 kilometrin matkan Bulgarian toisiksi suurimpaan kaupunkiin: Plovdiv:n. Haaveenamme oli kierrellä Plovdivin ravintoloita samaan tapaan kuin Izmirissä, eli syödään vain vähän kussakin kuppilassa ja pyrimme käymään mahdollisimman monessa paikassa illan aikana. Kaupunki kierroksen aloitus pääsi vähän venähtämään Plovdivin ruuhkien vuoksi ja täten kerkesimme ainoastaan kahteen ravintolaan. Ravintoloiden jälkeen palasimme autolle, joka oli parkkeerattu tyhjälle tontille kaupungin läpi virtaavan joen rantaan.

Plovdivin kävelykatu.

1.6. Keskiviikko

Joen rannassa sai oikein kivasti nukuttua, eikä aikaisin aamulla saapuneet kalastajatkaan meitä häirinneet. Tänään luvassa oli (valitettavasti) asian hoitelupäivä, sillä ilmeisesti uusi akku moottoritilassa (mikä ostettiin noin viikko sitten Izmirista) oli liian tehokas auton sisätilan hupiakulle, ja täten se oli ylikuormittunut. Jouduimme siis jälleen ajamaan korjaamolle, jossa he suosittelivat ostamaan uuden akun myös sisätiloihin. Korjaamo oli todella ammattimainen ja mekaanikot olivat todella mukavia, mutta Turkkiin verrattuna Eurooppalainen palvelu ei ole enää ihan niin hyvää. Jouduimme nimittäin itse käydä ostamassa uuden akun myymälästä, kun Turkissa vastaavassa tilanteessa juoksupoika laitettiin asialle. :D Oikean akun löytämiseen meni odotettua pitempi aika, jonka vuoksi aikaa koko operaatioon meni yhteensä melkein 3 tuntia. Nyt on ainakin upouudet akut ja kaikki muutkin sähköosat ovat ainakin kertaalleen vaihdettuja, joten uskoisimme niiden nyt kestävän ainakin loppu reissun ajan. Akun vaihdon jälkeen kävimme vielä täyttämässä Suomalaisen (vaihto)kaasupullon, jonka täyttäminen olisi laitonta Suomessa. :D

Asioiden hoidon jälkeen ajoimme 50 kilometrin verran länteen: Pazardzhik:n -kaupunkiin, josta löytyi juoksurata sekä ulkoilma-kuntosali. Juoksimme 40 minuuttia, jonka jälkeen vielä 30 minuutin lihaskuntotreeni. Tämän jälkeen huoltoaseman kolikkosuihkuun ja ajelu vielä Länsi-Bulgarian vuoristojen tuntumaan. Matkasimme 80 kilometrin verran Rila- ja Pirin luonnonpuistojen välille, jossa parkkeerasimme auton kummun päälle seuraavaksi yöksi. Perille saavuttuamme oli jo pimeää, joten (mahdolliset) vuoristonäkymät jäivät odottamaan huomisaamua.

2.6. Torstai

Alkuperäinen suunnitelmamme oli jo tänään lähteä samoilemaan vuoristoon. Viime päivät olivat kuitenkin olleet niin hektisiä, että päätimme levätä tämän päivän. Vaelluksen sijaan lähdimme tutustumaan Bulgarian talviurheilu kaupunki numero ykköseen. Ko. kaupunki on tietysti: Bansko. 

Näkymät nukkumapaikalta. Kuvan vuoret ovat siis Pirinin kansallispuiston vuoria.

Banskon pitkä kävelykatu oli täynnä hyviä ravintoloita ja Pirinin kansallispuiston lumihuippuiset vuoret etelässä olivat komea näky. Siitä huolimatta maan parhaat laskettelurinteet ovat tehneet kaupungista turistirysämäisen, vaikkakin turisteja hiihtokauden ulkopuolella ei hirveästi näkynytkään.

Banskon pitkä kävelykatu.

Todella hyvät eväät kävelykadun suosituimmasta ravintolasta.

Täksi yöksi matkasimme Pirinin kansallispuiston ytimeen. Hyvä asfaltti tie kulkee Banskosta etelään noin 20 kilometriä, ja nousee samalla lähes 2000 metrin korkeuteen. Näkymät tien päästä eivät olleet vielä maailmoja mullistavia, mutta toivottavasti huominen vaellus tekee asiaan muutoksen.

Tässä tämä yö.

3.6. Perjantai

Heräsimme klo. 6:00, ja lähdimme valloittamaan Bulgarian toiseksi korkeinta vuorta, joka on tämän kansallispuiston korkein. Ko. vuori on nimeltään: Mount Vihren (2914 metriä). Matkaa huipulle oli taitettavana yhteensä 3,5 kilometriä, jonka aikana nousimme korkeutta melkein 1000 metriä. Vaelluksen ensimmäinen vajaa kilometri ei tuottanut ongelmaa, vaikka homma alkoikin heti jyrkällä nousulla. Ensimmäinen ongelma tuli kuohuvan joen kohdalla kilometrin kävelyn jälkeen. Joessa oli paljon kiviä, jotka olivat veden yläpuolella, mutta emme löytäneet sopivaa kohtaa joen ylitykseen. Yritimme löytää hyvää kohtaa ainakin 30 minuuttia, kunnes turvauduimme vanhaan kikkaamme: eli Jenni nousi Jopen reppuselkään ja Joppe pujotteli kivien välissä joen ylitse. Ongelma ratkaistu, ja palkinnoksi: keitä aamupuuro.

Vihrenin valloitukseen! Kuvan korkein vuori on: Mount Vihren.

Kohta saa aamupalaa. :P Taustalla näkyy juuri ylittämämme joki.

Aamupalan jälkeen kävelimme 1,5 tuntia jyrkkää rinnettä, kunnes olimme saapuneet 2600 metrin korkeuteen, jossa kulki vuoristo harjanne. Jo sieltä näkymät kansallispuiston lumisille huipuille olivat todella hyvät. 

Matkalla harjanteelle.

Harjanne 2600 metrin korkeudessa.

Aika kovan näköinen urakka vielä edessä.

Harjanteelta nousua Vihrenin huipulle oli siis vielä reilut 300 metriä jäljellä. Sen saimme painaa suoraviivaisesti ylös, sillä nousukulma huipulle oli kutakuinkin 45 astetta. Urakkaa hieman helpotti todella hienot näkymät koko nousun ajan.

Vielä on urakkaa jäljellä, mutta katsokaa noita näköaloja!

Huipulle saavuttiin noin 5 tuntia autolta lähdön jälkeen. Näkymät korkeimmalta huipulta olivat samankaltaiset kuin harjanteelta, mutta tietysti yli 300 metriä korkeammalta. Paluumatka sujui suoraviivaisesti, mukaan lukien joen ylitys reppuselkäisin. Vaelluksen jälkeen olimme puutuneita, joten ajelimme vain reilun 50 kilometrin matkan länteen, ja pysähdyimme viettämään iltaa sekä ensi yötä Struma -joen varrelle.

Huipulla! Näkymät länteen.

Tässä taas itäiset näkymät.

Jyrkkää rinnettä takaisin alas. Bongaatko Jennin kuvasta?

Struma joki.

4.6. Lauantai

Tänään luvassa oli siirtyminen Bulgarian alueelle, josta tulee maan parhaat viinit. Alue on saanut nimensä: Melnik -nimisestä kylästä, joka on virallisesti Bulgarian pienin kylä. Melnikin alue on hyvin lämmin sekä vähäsateinen, ja sitä ympäröi 4 eri vuoristoa. Maaperä koostuu hiekasta, savesta ja kalkista, josta syystä se on hyvin huokoista. Tämän ansiosta viinipensaan juuret kasvavat jopa 50-60 metrin syvyyteen. Lisäksi syvältä maasta löytyy myös paljon mineraaleja, alueella sijaitsevan vanhan tulivuoren purkauksien ansiosta. Näistä syistä Melnikin viinit ovat erittäin maukkaita.

Olimme varanneet viini-tourin ja maistelun, yhteen Melnikin parhaiten arvosteltuun viinitilaan: Villa Melnik:n. Ennen sinne menoa kirjauduimme leirintäalueelle, jätimme auton sinne parkkiin ja saimme pyörät lainaksi, joilla polkaisimme reilu 4 kilometrin matkan Villa Melnikiin. Viini-tour oli aika tavanomainen kierros eri viinin valmistus pisteillä, paitsi tilan viinikellariin liittyi hauska tarina. Se on kaivettu huokoiseen maahan 10 vuotta sitten, ja kaivamisen suoritti käsin vain kaksi miestä (isä ja poika). Luolat kiemurtelivat viinitilan alla ristiin rastiin ainakin 500 neliön edestä. Miehiltä oli kuulemma mennyt urakkaan aikaa yhteensä 6 kuukautta. Kierroksen jälkeen pääsimme maistelemaan 7 eri viiniä, joista pari yksilöä olivat (oikein) erityisen maukkaita.

Täten tämän vuoden kilometrikisan neitsyt kilometrit korkattu.

Villa Melnik. Vaikka matka oli vain 4,5 kilometriä, niin yli 30 asteen helle, ja lähes koko matkan kestävä ylämäki tekivät matkasta todella hikisen.

Viinikellari. Luolan seinämistä oikein tunsi miten huokoista maa-aines on.

Viini-tourin jälkeen pyöräilimme takaisin leirintäalueelle, jossa grillailimme vähän ja viettelimme rauhaisaa sekä erittäin kuumaa loppu päivää. 

5.6. Sunnuntai

Huh, nyt alkaa olla kyllä kuuma! Jouduimme eilen valvomaan klo. 1:00 asti, jotta keli oli edes jotenkin siedettävä nukkumiseen. Aamulla otimme vielä kaiken irti leirintäalueesta: täyttämällä vesivarannot, käymällä kylmässä suihkussa ja päivittämällä blogin leirintä alueen wifillä. Tämän jälkeen ajelimme Melnikin hiekkapyramideille; eli hiekkakivestä koostuville terävä huippuisille kallioille. Lähdimme kävellen tutustumaan kallioihin Melnik -kylän pohjoispuolelle. Alueesta tuli mieleen Turkin Kappadokia, ja eipä se ihme ole, sillä molemmat paikat ovat muodostuneet samalla tavalla tulivuoren purkauksen johdosta. Kävelimme pyramidien seassa parin kilometrin lenkin, joka oli ihan tarpeeksi tässä helteessä. 

Melnikin pyramidit.

Käppäilyn jälkeen ajelimme Melnikin viehättävään pikku kylään, jossa painelimme ensiksi viinitilan ravintolaan syömään aivan loistavan lounaan. Siitä matka jatkui museoon, jonka aihe oli: mikäs muukaan kuin viini. Museo oli viileä viinikellari, jossa parasta oli noin 18 asteen lämpötila sekä viininmaistelu museo kierroksen jälkeen. Pullotimme myös todella hyvää valkoviiniä suoraan tynnyristä pulloon, jonka siis ostimme, mutta maksaessamme tajusimme ettei meillä ole tarpeeksi käteistä. Korttimaksu ei ollut mahdollista ja Melnikin kylässä ei ollut automaattia, joten Joppe joutui ajamaan 16 kilometrin matkan (yhteen suuntaan) lähimmällä automaatille. Jenni jäi sillä välin museoon, jossa isäntä tarjosi lisää viiniä. :D Museo käynti venyi sattuneesta syystä yli 2 tuntiseksi, jonka aikana kerkesi tulla jo vähän nälkä, joten menimme vielä toiseen ravintolaan syömään pikku purtavaa. 

Erityisesti perunat olivat poikkeuksellisen maukkaita.

Melnikin kylä.

Viini museo.

Illaksi ajelimme vielä muinaisen tulivuoren kraatteriin (= Kozhun). Vuori on jo sammunut ajat sitten, mutta pieni vulkaaninen toiminta pitää kuumia lähteitä yllä. Paikka oli ilmainen ja siellä pystyi myös yöpymään autossa, mutta todella kuuma ilta ei oikein sopinut yli 40 asteiseen veteen. Tyydyimme siis vain lilluttelemaan jalkoja kuumassa vedessä jonkin aikaa. Tämä paikka olisi ollut kyllä aivan unelma alkureissusta, kun varsinkin illat olivat aina tosi kylmiä. Palattuamme autoon, oli siellä hetken aikaa ihan kohtuu mukava olla, sillä ovia pystyi pitämään auki. Pimeän tultua tuli kuitenkin myös itikat, josta johtuen pystyimme jättämään vain pari hyttysverkoilla varustettua ikkunaa auki. 

Kuumat lähteet.

6.6. Maanantai

Eilinen ilta ja viime yö olivat varmasti vaikeimmat tähän asteisista. Yllättävän hyvin nukuimme vaikka oli niin kuuma, mutta aina kun heräsimme jostain syystä, niin oli olo todella ahdistava. Nyt aiomme välttää tällaisia paikkoja loppu reissun ajan. Täytyy vain nousta aina vähän korkeammalle nukkumaan, jos siis on luvattu helle öitä.

Aamutoimien jälkeen oli aika jättää Bulgaria taakse, ja ajaa Raino jälleen uuteen maahan. Kohteenamme oli: Pohjois-Makedonia. Rajan ylitys sujui ongelmitta, jonka jälkeen edessämme oli vajaa 200 kilometriä ajelua Pohjois-Makedonian maaseutujen läpi.

Bulgarian meiningit.

Klo. 17 saavuimme ensimmäiseen kohteeseemme, joka oli noin 100,000 asukkaan kaupunki: Bitola. Heti ensimmäisten askelien aikana Bitola tuntui oikein viihdyttävältä kaupungilta. Useat moskeijat sekä Ottomaani arkkitehtuuri tekivät kaupungin tunnelmasta eksoottisen, ja eloisa kävelykatu hoiti hienosti viihdyttävyys puolen. Vietimme aikaa kolmisen tuntia kaupungin kävelykadulla, jonka jälkeen ajoimme läheiseen: Pelister:n kansallispuistoon viettämään ensi yötä. Lämpötila Bitolassa ja varsinkin kansallispuistossa olivat huomattavasti viileämmät kuin Melnikin alueella, joka oli enemmän kuin tervetullut asia.

Bitolan eloisa kävelykatu.

Pää-aukio.

Pelister kansallispuiston vuoret.

7.6. Tiistai

Olipa ihana nukkua yö peiton alla, eikä yltä päältä hiessä ja peitto potkittuna mahdollisimman kauas jalkopäähän. Pelisterin kansallispuistosta jatkoimme matkaa Lounais-Makedonian suurille järville, jossa kaksi järveä lepää kolmen valtion alueella. Toinen järvistä: Prespa, ulottuu kaikkien kolmen valtion alueelle (Kreikka, Albania ja Pohjois-Makedonia) ja sinne me matkasimme ensiksi. Ajelimme järven läntiselle rannikolle, hyvin lähelle Albanian rajaa, mutta kuitenkaan ylittämättä sitä. Saavuimme paikkaan joka olisi melkein missä tahansa muualla suosittu rantalomakohde, mutta Pohjois-Makedoniassa se oli hiljainen hiekkaranta, todella hienon järven rannalla. Tankkasimme pienen lounaan järven rannalla olevassa ravintolassa, josta saimme tarpeeksi energiaa: kahden tunnin kuntopiirin lämmittelyineen.

Todella kesy pikkulintu parveili aamulla Rainon ympärillä.

Prespa järvi.

#Epic Training vol. 11.

Treenin jälkeen ajelimme vielä kymmenisen kilometriä todella pienen sekä syrjäisen Konjsko:n -kylän vierustaan, josta löysimme todella hienon sekä rauhaisan nukkumispaikan täksi yöksi. Kylä on syrjäisä siksi, että tie joka sinne vie on todella hidas ja kuoppainen, jonka vuoksi pienet moottoriveneet toimivat pääasiallisena kulkuneuvona kylän asukkaille.

Prespa järvi nukkumispaikkamme vieressä.

Paikalliset herrasmiehet nostavat verkkoja.

8.6. Keskiviikko

Nautimme hienosta yöpymispaikastamme pitkälle päivään: uimisen, pallo/maila pelimme sekä yleisen hengailun muodossa. Noin klo. 14 aikaan ajelimme kahden suuren järven välillä olevalle vuoristoharjanteelle, josta löytyi oiva tasanne seuraavaksi yöksi. Tasanteelta meille avautui mahtavat näkymät Prespa järvelle ja samalla niitä ihaillessa laitoimme grillin tulille, jonka vuoksi saimme hyvien näkymien lisäksi nauttia myös maukkaasta ruoasta.

Aamu-uinnille.

Jopa Jennikin ui!

Grillimätöt vuoren harjanteelta.

Näistä näkymistä saimme nauttia grillailun ohella.

9.6. Torstai

Täksi- ja huomiseksi päiväksi oli luvattu runsaita vesisateita. Koko reissun ajan olemme pystyneet välttelemään vesisateita siirtymällä sateisista paikoista sateettomiin. Tällä kertaa tämä taktiikka ei toiminut, sillä sateita on luvattu olinpaikastamme katsottuna noin 500 kilometrin säteelle. Tämän lisäksi emme olleet valmiita hylkäämään Pohjois-Makedonian kahta järveä, sillä tämä alue oli meille yksi Balkanin odotetuimmista paikoista. Onneksi aamupäivä oli vielä sateetonta, ja saimme täten vielä nauttia hyvistä näkymistä vuoriharjanteen päältä. Nukkumispaikastamme oli lyhkäinen ajomatka vuoristoharjanteen läntiselle reunalle, josta pääsimme näkemään alueen toisen järven. Tämä on järvistä kuuluisampi, ja sen nimi on: Ohrid. 

Utuinen aamu.

Upea Ohrid järvi.

Ihailtuamme Ohrid järveä korkealta, laskeuduimme seuraavaksi sen rantaan. Ajoimme vain parin kilometrin päähän Albanian rajasta, jossa kohoaa hieno luostari (= Manastir Sveti Naum) aivan järven rannassa. Saavuttuamme luostarin pihaan alkoi säätiedotusten lupaama sade. Odottelimme sateen rauhoittumista jonkin aikaa joka kannatti, sillä sateeseen tuli noin 20 minuuttiin paussi, jonka aikana kerkesimme kiertää luostarin. Tämän jälkeen sateet jatkuivat loppu päivän, eikä se loppunut edes yöksi. Tästä syystä päätimme varata 20 euroa maksavan kylpylä hotellin seuraavaksi kahdeksi yöksi. Luostarilta hotellille, joka sijaitsi järven pohjoisrannalla: Ohrid:n -kaupungissa oli 40 kilometrin ajomatka. 20 euroa maksavan hotellin kylpylä ei ollut mikään kaikkein fiinein, mutta todella riittävä. Riittävyydestä piti huolen pieni kuntosali, josta löytyi: levytanko ja käsipainot, jotka riittävät hyvin monipuoliseen treeniin. Tämän lisäksi käytössämme oli Harvian kiukaalla varustettu sauna, jonka pystyi varaamaan yksityiskäyttöön. :p

Luostarin viereinen utuinen lampi.

Manastir Sveti Naum.

10.6 Perjantai

Säätiedotukset osuivat oikeaan, ja taivaalta tuli vettä koko perjantai päivän ajan. Ei siis tullut morkkista, että käytimme koko päivän hotellilla oleskeluun. Päivään sisältyi: pari leffaa, treeni, ruokaa kotiinkuljetuksella ja tietenkin SAUNA!

Varjo nyrkkeilyä pikku painot kädessä. Todella kovaa treeniä!

Hyvä sauna sekä kiuas, mutta varsinkin löylykauha olisi saanut olla hieman kookkaampi.

11.6. Lauantai

Vielä täksi päiväksi oli luvattu lyhkäisiä vesikuuroja aamupäivän ajaksi, mutta illalla pitäisi jo sininen taivaskin näkyä. Hotellilta lähdimme tutkimaan Ohridin kaupunkia mahdollisten sateiden ajaksi. Pienehköön kaupunkiin mahtui paljon nähtävää. Pitkä rantaraitti järven rannalla oli täynnä hyvännäköisiä ravintoloita, ja näkymät järvelle olivat todella hienot. Myös vanhan kaupungin muurien sisäpuoli oli käymisen arvoinen. Tästä pitivät huolen useat hienot luostarit sekä hieno linna, jonka muurien päältä pystyi näkemään koko kaupungin sekä tietysti upean Ohdrid järven.

Rantaraitilta pääsi jatkamaan matkaa tällaista puusiltaa pitkin.

Sveti Jovan Kaneo -luostari.

Näkymiä linnnan muurien päältä.

Samuilova Tvrdina -linna.

Vihdoin aurinko tuli taas esille.

2200 vuotta vanha teatteri.

Kerrassaan mahtavaa makedonialaista perinneruokaa. :P

Kaupungista palasimme takaisin kahden järven välillä olevalle vuoristoharjanteelle, sillä tarkoituksemme oli jo torstaina kiivetä: Magaro -vuoren (2254 metriä) päälle, mutta sattuneesta syystä se ei onnistunut silloin. Lähtiessämme kävelemään huippua kohti keli oli vielä hyvin pilvinen, eikä vuoren huippua edes näkynyt. Luotimme kuitenkin säätiedotuksen lupaamaan kirkkaaseen iltaan, ja lähdimme hyvillä mielin matkaan. Ensimmäiset 2 kilometriä kuljimme jyrkkää- sekä metsäistä rinnettä pitkin. Puuraja kulki aika lailla 2000 metrin korkeudessa, jolloin meidät yllätti kova tuuli, joka ei kiusannut meitä vielä metsässä. Tästä eteenpäin jouduimme kulkemaan tuulessa oikeastaan niin kauan, kunnes olimme saapuneet takaisin puurajan alapuolelle. Lähestyessämme huippua oli se vielä pilvien peittämä. Takanamme kuitenkin näkyi enemissä määrin sinistä taivasta, ja tuuli puhalsi juurikin samasta suunnasta, joka antoi meille toivoa. Juuri ennen huippua nousimme pilvien yläpuolelle, emmekä siis nähneett enää muuta kuin valkoista. Huipulle saapuessamme tuuli oli edelleen voimakas, emmekä löytäneet kunnon suojaa sitä vastaan. Kärvistelimme pienen kallion takana noin 10 minuuttia ja odotimme pilvien väistyvän, mutta sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Olimme jo valiimksi kylmissämme kovan tuulen takia, jonka vuoksi emme kyenneet odottamaan 10 minuuttia pitempää.

Kohti pilviä. Kuva otettu puurajan jälkeen.

Vain 15 minuuttia huipulta lähdön jälkeen, näimme kun pilvet väistyivät ja vuoren huippu oli ensi kertaa näkyvissä. Melkein olisi tehnyt mieli vielä kääntyä takaisin, mutta tuulen tuoma kylmyys oli kerennyt jo luikerrella luihin ja ytimiimme, jonka vuoksi Rainon lämpö oli ainut meitä kiinnostava asia. Onneksi näkymät ennen metsän alkua olivat todella hyvät, joten saimme edes jotain palkinnoksi kylmiinnyttävästä vaelluksesta. Vaelluksen jälkeen ajoimme vielä takaisin Ohrid järven rantaan, jossa saavuimme metsäisän aukion keskelle. Tämä toimi hyvin yöpymispaikkana.

Vihdoin pilvet väistyivät.

Kuvan oikeassa laidassa näkyy Prespa järvi.

Tässä taas Ohrid järvi.

Siellä se Magaron huippu nyt on lähes sinisen taivaan ympäröimänä.

Matkalla nukkumispaikkaan saimme ihailla auringonlaskua Ohrid järven taakse.

12.6. Sunnuntai

Aamulla saimme vihdoin taas herätä auringonpaisteeseen, joka oli oikein kivaa vaihtelua. Päätimme juhlistaa hyvää keliä pelaamalla pallo/maila peliä 1,5 tuntia, heti aamupalan jälkeen. Pidimme pallottelussa noin 10 metrin etäisyyttä toisiimme ja saimme tehtyä uuden ennätyksen syöttelyssä. Vanha ennätys näin pitkällä välimatkalla oli vain 43, ja nyt se on 84! Kohtalaisen hyvää liikuntaa, sillä Jopella kului yli 1000 kilocaloria 1,5 tunnin aikana. Pallottelut jälkeen uimaan sekä kokkailemaan herkullista kakkos-aamupalaa. :P

Uimispaikka.

Lounais-Makedonian kaksi järveä olivat odotuksien arvoisia, mutta nyt oli aika jatkaa matkaa pohjoiseen. Ajelimme 80 kilometrin verran pohjoiseen, Pohjois-Makedonian läntisessä osassa virtaavaa: Black Drin -nimistä jokea myötäillen. Täten saavuimme Debar -tekojärvelle, josta ajoimme vielä muutaman kilometrin kohti Albanian rajaa, jolloin saavuimme rauhaisalle ruohikkoiselle tasanteelle yöpymään.

Viimeiset tunnelmat Ohrid järvestä. Kuvan kaupunki: Ohrid.

13.6. Maanantai

Aamulla käytiin katsastamassa Debarin tekojärvi ja ajateltiin tehdä treeni sen rannalla. Sinne saavuttuamme ei kummallakaan ollut kuitenkaan treeni fiilistä, joten nautittiin näkymistä vähän aikaa ja paineltiin kauppaan. Shoppailtiin illalle vähän grillailu värkkejä ja lähdettiin ajamaan: Mavrovo National Park:n ytimeen, josta oli tarkoitus etsiä kiva paikka grillailulle ja mahdolliselle treenille.

Debar Reservoir.

Tie läpi kansallispuiston kulki kanjonin pohjalla, eikä sieltä meinannut oikein löytyä sopivaa paikkaa suunnitelmiimme. Siispä pysähdyimme tien sivuun katsomaan kartasta sopivaa määränpäätä. Päädyimme ajamaan lähes koko luonnonpuiston läpi Mavrovo -järvelle, jonka rannalta löysimme rauhaisan, sekä todella hienon paikan tarkoituksiimme. Treeni-fiilis ei koskaan saapunut, mutta grillailut tulivat kyllä tehtyä. Mukava ja rento päivä, ehkä treeniä sitten huomen-aamuna.

Lake Mavrovo.

14.6. Tiistai

Toista päivää ei treenistä laistettu, vaan heti aamupalan jälkeen laitettiin kuntopiiri pystyyn. Treenin jälkeen peseytymiset ja ajelut Mavrovo -järven etelärannalle, jossa komeilee erikoinen nähtävyys. Silloin kun Mavrovo järven synnyttänyt pato rakennettiin, hukkui veden alle paljon alueen luontoa. Samassa hötäkässä veden alle päätyi myös kirkko, joka on yllättävän hieno näky. Valitettavasti veden pinta oli nyt niin matalalla, että kirkko oli kokonaan kuivalla maalla. Uponneena se näyttää apokalyptiseltä näyltä, mutta nyt vain vanhalta rikkonaiselta kirkolta.

#Epic Training vol. 12.

Uponnut kirkko, joka ei ole tällä hetkellä upoksissa.

Kirkolta jatkettiin matkaa syvemmälle etelään, nousemalla korkealle vuoristoon. Tie nousi jyrkästi noin 1700 metrin korkeuteen, jonka jälkeen matka taittui verrattain tasaista vuoristo niittyä myöten. Parkkeerasimme Rainon vuoristoniitylle, ja lähdimme jalkaisin valloittamaan 2163 metriä korkeaa: Medenica:n huippua. 

1700 metrin korkeudessa. Näitä niittyjä pitkin oli rentouttavaa ajella.

Vaelluksen ensimmäiset nelisen kilometriä kulki kuoppaista hiekkatietä pitkin. Tietä myöten kävellessä nousimme korkeutta pikkaisen reilut 200 metriä. Tämän jälkeen koukkasimme lähes olemattomalle polulle, jota pitkin nousimme yli 2000 metrin korkeuteen. Täten olimme päätyneet nätille vuoristoharjanteelle. Harjanne nousi tasaisesti Medenican laakealle huipulle. Näkymät vuoristoharjanteen päältä olivat oikeastaan paremmat kuin itse huipulta, mutta mukava se on aina vaelluksella yksi vuori huiputtaa.

Kuoppaisen hiekkatien varrelta.

Harjanne 2000 metrin korkeudessa.

Medenican huippu.

Paluumatka takaisin Rainon luokse kulki hyvin suoraviivaisesti, ja äkkiä olimme saapuneet takaisin kuoppaiselle hiekkatielle. Tietä pitkin matkaa autolle ei ollut enää kuin kilometri. Vaelluksen aikana kilometrejä kertyi yhteensä tasan 10. Yllättävän paljon, kun pidimme tätä vaellusta suhteellisen helppona. Vaelluksen jälkeen jatkoimme matkaa etelään vuoristoniityn keskellä kulkevaa tietä pitkin. Ajoimme niin pitkälle kuin tietä riitti. Ennen pimeää olimme saapuneet: Galicnik:n -kylään, jonka läpi ajettuamme löysimme tasaisen parkkipaikan kohtuu hyvien näkymien kera. 

Takaisin päin.

Mukava ja rauhaisa paikka nukkua.

15.6. Keskiviikko

Rauhaisan aamun jälkeen lähdimme ajelemaan pääkaupunki Skoje:n lähettyville. Skopjen vierustassa sijaitsee komea kanjoni (= Canyon Matka), jonka pohjalla virtaava joki (= Treska) on paisunut korkealle sen jälkeen, kun joki padottiin. Pato tuottaa Makedonialle sähköä sekä toimii Skopjen vesivarastona, mutta samalla se on myös turisti nähtävyys. Kanjonin kallioilla kulkisi hyvät vaelluspolut, jonka varrelta kanjoni on komea näky. Tällä kertaa halusimme kuitenkin nähdä kanjonia eri perspektiivistä, joten vuokrasimme kahden istuttavan kanootin, jolla lähdimme melomaan syvälle kanjoniin. Meloimme noin 5 kilometriä, ja rantauduimme hetkeksi aikaa pienelle hiekkasärkälle kanjonin reunaan. Siinä oli kätevä huilata vähän aikaa, sekä hypätä ihanan virkistävään veteen pesemään melomishikiä pois.

Iloiset melojat.

Hiekkasärkällä huilimassa.

Ihanan virkistävää vettä.

Melottuamme takaisin autolle, lähdimme vielä etsimään hyvää nukkumispaikkaa Skopjen eteläpuolella kohoavan vuoren (= Krstovar) rinteiltä. Löysimme levikkeen tien vierestä, jonka varrella oli paljon liikennettä. Tie ei kuitenkaan johtanut käytännössä minnekkään muualle kuin kohtuu hyvälle näköalapaikalle, joten ajattelimme, että liikenne kyllä rauhoittuu pimeän tultua. Toisin kuitenkin kävi, sillä liikennettä oli runsaasti vielä 23 maissa, jolloin menimme nukkumaan.

Takaisin päin.

Skopje Krstovarin rinteiltä käsin katseltuna.

16.6. Torstai

Liikenne jatkui vilkkaana vielä pitkällä yöhön, joten aika huonosti tuli nukuttua. Aamupalan jälkeen ajelimme jälleen Treska joen varteen, mutta tällä kertaa noin 20 kilometriä Matka -kanjonin eteläpuolelle. Siellä meitä odotti komea näky Kozjak -järvelle, joka on niin ikään syntynyt padon aiheuttamasta veden paisumuksesta. Saimme parkkeerattua Rainon todella hyvän näköalan eteen, noin 100 metriä järven pinnan yläpuolelle. Saavuimme ko. paikkaan klo. 15 maissa, joten meillä oli reippaasti aikaa nautiskella upeasta paikasta. Kivan tekemisen ja mahtavien näkymien vuoksi pitkäkin aika menee liian nopeasti. Päivän aktiviteetteihin kuului: pallottelua, uimista sekä grillailua. 

Ei yhtään hullumpi paikka viettää päivä.

Varsinkin kun pääsee vielä uimaankin.

Ja grillailemaan. :P

17.6. Perjantai

Jälleen oli aika aloittaa päivä rankalla kuntopiirillä. Tällä kertaa teimme treenin aivan jyrkänteen reunalla (ei parane pyörtyä kovan urakan aikana), jonka ansiosta kovan treenin aiheuttaman tuskan pystyi osittain unohtamaan näkymiä katsellessa. Treenihiet sai kätevästi pestyä järvessä, jonka jälkeen ajeltiin pari sataa metriä korkeammalle kokkailemaan lounasta, ja katselemaan miltä Kozjak järvi näyttää ylempää.

Aamulla automme alla piileksi kaksi koiruutta.

#Epic Training  vol. 13. #Devastating right straight.

Näkymät ylempää.

Milka jäätelö maistui kuumana päivänä jälkkäriksi. :P

Olimme varanneet illaksi liput Skopjen keskustan leffateatteriin. Leffa alkoi vasta 20:30, jonka vuoksi emme pitäneet aamulla mitään kiirettä pääkaupunkiin siirtymisessä. Saavuimme kaupunkiin klo. 16:30, ja painelimme saman tien ostoskeskukseen (jossa leffateatterikin on) kirjoittelemaan blogia sekä hengailemaan muuten vaan.

18.6. Lauantai

Nukuimme yön Skopjen jalkapallo-stadionin parkkipaikalla, keskustan tuntumassa. Illalla lähistöllä oli musiikkikeikka, jonka vuoksi nukkumaan meno venähti klo. 1:00 asti, mutta onneksi sen jälkeen saimme nukuttua loppu yön rauhassa. Aamupalan jälkeen lähdimme tutustumaan Skopjen nähtävyyksiin. Kaupungin läpi virtaavan joen eteläpuolella on uuden kaupungin puoli, ja pohjoiselle puolelle taas vanhakaupunki. Uuden kaupungin hienoin mesta oli suuri aukio (= Macedonian Square), jota ympäröi lukuisat ravintolat, joista löytyy jotakin varmasti jokaiseen makuun. 

Skopjen läpi virtaavan joen varrella kulki hyvät pyöräily- ja juoksuväylät.

Skopjen linnoituksen muurit.

Macedonian Square.

Aukiolta vanhaan kaupunkiin pääsi kätevästi yli 500 vuotista kivisiltaa myöten, näkymät sillan päältä suuren aukion suuntaan olivat mainitsemisen arvoiset. Vanhakaupunki koostui ottomaani aikakauden rakennuksista, jonka johdosta meidän fiilis oli; kuin olisimme tulleet takaisin Turkkiin. Kaupunkikierros päättyi linnan kukkulalle, josta pystyi näkemään koko kaupungin.

Vanha kivisilta.

Näkymät linnalta.

Skopje sekä koko Pohjois-Makedonia olivat yhdet koko reissun parhaista paikoista, mutta nyt oli jälleen aika jatkaa matkaa. Skopjesta Kosovon rajalle oli vain 40 kilometrin matka. Kosovon rajalla jouduimme ostamaan erillisen liikennevakuutuksen, sillä se on reissun ainut maa, joka ei kuulu "Green Card:n" kattaviin maihin. Vakuutus maksoi 15 euroa ja on voimassa 15 päivää. Matka rajalle asti kulki huonokuntoista asfaltti tietä pitkin, mutta heti rajan ylityksen jälkeen ajelimme silkin pehmeää upouutta moottoritietä myöten, joka oli vielä rakennettu kokonaisuudessaan noin 10 metrin korkeuteen maanpinnasta. Ei olisi uskonut, että Kosovosta löytyy tällaiset tiet.

Pohjois-Macedonian seikkailut.

Ensimmäiseksi yöksi saavuimme ravintolan (= Restaurant Natyra) pihaan, noin 30 kilometrin päähän rajasta. Ravintolan pihassa oli matkailuautoille tarkoitetut parkkipaikat. Saimme heti kokea uskomatonta kosovolaista vieraanvaraisuutta, sillä parkkeeraaminen, autoon otettava verkkovirta, vesivarantojen täyttö sekö UIMA-ALLAS olivat kaikki ilmaisia. Vähintä mitä voimme tehdä: oli edes syödä heidän ravintolassa, jotta saisivat meistä edes jotain tuloja.

19.6. Sunnuntai

Olimme alun perin ajatelleet lähteä aika piakkoin aamupalan jälkeen ajamaan Prizrenin -kaupunkiin, mutta yöpymispaikkamme oli niin maukas ettemme malttaneet heti lähteä. Aamu alkoi uinnilla, josta suoraan ravintolan maukkaaseen aamiaispöytään. Siitä sitten luonnollisesti treenaamaan, uimaan sekä lounaalle. Tämän kaikkein aikana ravintolan alueelle oli kertynyt sankoin joukoin paikallisia, lähinnä lapsia ja nuoria. Lounaan jälkeen Joppe innostui ottamaan vielä toisen treenin pelaamalla lasten kanssa jalka- sekä lentopalloa. Prizreniin lähdimme ajelemaan vasta viiden maissa.

Restaurant Natyra.

Prizrenin ydinkeskusta on pyhitetty pelkästään jalankulkijoille, jonka vuoksi siellä oli mukava käyskennellä. Pieni keskusta oli viihdyttävä alue, varustettuna muutamalla moskeijalla sekä varsin kattavalla ravintola/kahvila tarjonnalla. Sen verran pieni alue se kuitenkin oli, että kiersimme keskustan alle tunnissa. Ainoastaan noin 100 metriä korkeammalla sijaitseva linnoitus jäi katsastamatta, mutta sen kerkeämme käydä huomenna tsekkaamassa. Yöksi ajelimme vuoristoon, noin 10 kilometrin päähän kaupungista. Löysimme rauhaisan nurmialueen tien vierestä, joka toimi hyvänä nukkumispaikkana.

Prizrenin vanhaa kaupunkia.

Sinan Pasha Mosque.

20.6. Maanantai

Vuoriston keskellä oli mukavata nukkua, mutta vielä mukavampi oli herätä, sillä eilen emme ehtineet nähdä hienoja näkymiä, kun aurinko oli jo laskenut. Nukkumispaikalta ajelimme takaisin Prizrenin keskustan ravintolaan, jossa meitä jo odottelikin seuraavat reissu seuralaiset. Jopen äiti (= Marita) sekä hänen mies (= Jari) istuivat jo ravintolassa meidän saavuttuamme.

Näkymät nukkumispaikalta.

Ruokailun jälkeen kävimme kaikki yhdessä katsomassa, miltä näkymät kaupungin linnoitukselta käsin näyttävät. Tämän jälkeen emme enää tutkineet uusia juttuja, vaan käytimme loppu päivän kaupungin kuppiloissa laadukkaan keskustelun merkeissä. Yön ajaksi erkaaannumme, kun seuralaisemme jäivät kaupunkiin nukkumaan ja me ajelimme takaisin eiliseen paikkaan.

Prizren, linnan kukkulalta käsin.

Jenni veti illallisen terveys edellä.

Prizrenin valoja.

21.6. Tiistai

Aamulla kävimme hakemassa kaverimme Prizrenista Rainon kyytiin, ja lähdimme ajamaan parin päivän visiitille Albaniaan. Hieman ennen maiden välistä rajaa pudotimme kyytiläiset kyydistä, sillä autossamme ei virallisesti saisi olla kuin kaksi matkustajaa. Rajan ylityksen jälkeen poimimme heidät takaisin kyytiin, kaikki tämä sujui ongelmitta. Albanian puolella matka jatkui kiemurtelevaa vuoristotietä myöten. Tieltä näkymät olivat erityisen hyvät Drini -joelle. Joki on padottu, minkä vuosi sitä kutsutaan nykyään nimellä: Fierza Reservoir, eli tekojärvi. Serpentiini käännöksiä täynnä oleva, noin 100 kilometrin ajomatka oli aika puuduttava, vaikka näkymät olivatkin koko matkan ajan hyvät. Asiaa ei myöskään helpottanut päivän lämpötila, joka kohosi yli 30 asteeseen. Pitkän ajomatkan päätteeksi olimme saapuneet pieneen: Bajram Curri:n -kaupunkiin, jossa kirjauduimme yhteismajoitukseen kerrostalo asuntoon. Illalla kokkailimme herkulliset eväät, ja viettelimme rentoa iltaa.

Fierzan tekojärvi.

Näkymää serpentiinitien varrelta.

Siellä itse pato.

Raino ja taustalla massiivinen betoni muuri.

Illalliseksi "hieman" nachoja.

22.6. Keskiviikko

Aamusta kiertelimme Bajram Currin kadut, jossa ei kauaa nokka tuhissut. Parasta kaupungissa oli hienot vuoristot, jotka näkyivät kaikkialta kaupungista. Siitä matkasimme Rainolla 25 kilometrin matkan Valbonë:n -kylään, joka sijaitsee vuori jonojen keskelle. Matka kylään kulki kahden vuorijonon välisessä rotkossa, jossa asfalttitien lisäksi kuohusi upea turkoosin värinen koski. 

Kutsuvan näköinen aamiaspöytä. :P

Bajram Curri.

Valbonëssa kävimme kävelemässä pienen lenkin kuivuneen joen pohjalla. Koko käppäilyn ajan meitä ympäröivät yli 2000 metriä korkeat vuoret, joten luonnollisesti näkymät olivat erittäin hyvät. 

Valbonën vuoret ja kuivunut joen-uoma.

Paluumatkalla takaisin asuntoomme pysähdyimme vielä rotkon pohjalla virtaavan: Valbonë -joen rantaan. Siellä pistimme grillin pystyyn, jolla kokkailimme herkullisen lounaan. Päivän lämpötila oli jälleen erittäin kuuma, mutta siihen sai onneksi mukavaa viilennystä alle 10 asteisesta joki vedestä. Takaisin asunnolla suoritimme oman viininmaistelun. Maistelimme viittä eri kosovolaista viiniä ja rankkasimme ne oman maun mukaan 1-5 asteikolla. :P

Kylmä jokivesi polttavan kuumana päivänä. Teki gutaa!

Jokaiseen itseään kunnioittaviin grilli-bileisiin saapuu aina myös yksi kuokkavieras.

23.6. Torstai

Parin päivän Albania visiitti meni nopeasti, ja oli aika palata takaisin Kosovoon. Bajram Currista ajelimme 60 kilometrin matkan Keski-Kosovoon: Rahovec:n -kaupunkiin. Eilinen viininmaistelu jätti meille vielä kysymysmerkkejä kosovolaisista viineistä, jonka vuoksi ajoimme maan viinialueelle, joka siis ympäröi Rahovecin kaupunkia. Ensimmäiseksi tutustuimme Kosovon isoimpaan viinitilaan (= Stone Castle Winery), joka on samalla myös Balkanin suurin tila. Tour viinitilan sisällä kesti noin tunnin. Erityisen vaikuttavia olivat valtavat teräksiset käymis-sammiot, joidenka tilavuus oli kymmeniä tuhansia litroja. Myös viinikellari oli mainitsemisen arvoinen, sillä yli 10,000 litran tammitynnyrit 18 asteisessa kellarissa kertoivat hyvin viinitilan koosta. Tour päättyi tietysti maistelemisiin, jossa pääsimme makustelemaan viittä eri viiniä.

Kuvassa näkyy nyt punaisella matkareitti joka kuljettiin keväällä, ja keltaisella taas paluumatkan seikkailut. Näin merkkaamme kaikkien maiden karttoihin, joihin saavuimme sekä menomatkalla, että paluumatkalla.

Viinitila oli nimensä mukaisesti linnamainen.

Viinikellari.

Nyt kun kerta olimme Kosovon viinialueen ytimessä, niin päätimme käydä myös toisella viinitilalla. Stone Castlelta sinne oli vain muutaman kilometrin matka. Seuraavan viinitilan nimi oli: Illyrian Winery. Siellä emme tehneet enää kierrosta, vaan keskityimme vain viinin juomiseen. :D Vaikka tämäkin viinitila tuottaa yli 1,5 miljoonaa litraa viiniä vuosittain, niin oli siinä silti pienemmän ja vaatimattomamman viinitilan vaikutelma, ainakin kun vertaa sitä: mahtavaan Stone Castleen. Asiaa auttoi myös se, että Stone Castlen omistaja on rikas miljonääri, joka asuu USA:ssa, kun taas Illyrian viinitilalla meidät otti vastaan yksi paikan omistajista. Saimme itse jopa valita kaikki viinit joita halusimme maistaa, ja ehkäpä tästä syystä Illyrian viinit olivat meidän kaikkien mielestä parempia kuin Stone Castlen viinit.

Viinin maistelujen jälkeen kävimme vielä tutustumassa Rahovecin keskustaan, jossa suurin nähtävyys oli ehdottomasti: me. :D Kaupungin keskusta ei selvästikään houkuttele kovinkaan montaa turistia vuosittain (varsinkaan länsimaalaisia), sillä kaikkien päät kääntyivät aina meidän ohi kävellessä. Yhdet paikalliset kutsuivat meidät jopa kotinsa pihaan, jossa kosovolainen vieraanvaraisuus näkyi jälleen. Kotikaupunkiinsa saapuville turisteille on pakko antaa jotain, ja tässä- tapauksessa: "jotain", olivat herkulliset kirsikat, joita saimme poimia suoraan puusta. Tämän lisäksi Jarin reppuun suorastaan tungettiin maasta revittyjä tuoreita sipuleita. :D Eikä siinä vielä kaikki: olisimme myös saaneet jäädä heidän luokseen yöksi, ja tietysti tarjoilut olivat kuuluneet asiaan. :D Hauska kokemus, vaikka kohtelias lähteminen olikin vähän hankalaa, mutta kyllä me lopulta löysimme kunniallisen tavan poistua paikalta. Yön vietimme niin, että Marita ja Jari nukkuivat hotellissa, ja me taas samaisen hotellin parkkipaikalla.

24.6. Perjantai

Täksi päiväksi matkasimme Pejë:n -kaupunkiin, lähelle Montenegron rajaa. Tänään oli Maritan ja Jarin viimeinen kokonainen päivä Kosovossa. Varasimme sen kunniaksi vielä yhden yhteismajoituksen hieman Pejën ulkopuolelta. Ennen majoitukseen saapumista, kävimme tutkimassa Pejën kaupungin sekä sen edustalta lähtevän: Rugova -kanjonin. Pejën kaupunki oli hieman pettymys, sillä oikein missään päin kaupunkia ei ollut mitään erityistä nähtävää. Kaupunki toimisi parhaiten levähdyspaikkana, jos sinne matkaisi suoraan lähistöllä olevilta vuorilta. Nyt jo valmiiksi levänneenä, kaupunki ei oikein tarjonnut mitään erityistä. Rugova canyon sen sijaan oli todella nätti paikka. Jyrkät, monen sadan metrin kalliot lähtivät nousemaan heti kanjonin pohjalta, mikä teki siitä erityisen hienon.

Pejën marketit.

Rugova Canyon.

Kanjonin jälkeen kävimme syömässä ravintolassa, ja lähdimme viettämään mukavaa Juhannus-iltaa upouuteen omakotitaloon, joka oli siis varaamamme yhteismajoitus.

25.6. Lauantai

Aamulla hyvästelimme jälleen yhdet kanssamatkustajamme, ja jatkoimme reissua taas kaksistaan. Tarkoituksemme oli ajaa Montenegron suoraan puolelle, ja siellä upeaan: Prokletije:n -kansallispuistoon. Matka tyssäsi kuitenkin melkein ennen, kun se kerkesi edes alkaa. Lähes heti Pejën jälkeen edessämme oli tiesulku, jonkinlaisten ralli kisojen vuoksi. Tietä valvova poliisi sanoi, että kisat kestävät 2 ja puoli tuntia, jonka jälkeen tie Montenegroon avautuu jälleen. Tätä odotellessa ajoimme lähimpään ravintolaan syömään, sekä kirjoittelemaan rästiin jäänyttä blogia. :)

Kiitoksia matkaseurasta. <3

Melkein 3 tuntia siinä meni, kun pääsimme jatkamaan matkaa rallikisojen loputtua. Vain 10 kilometriä ajelua, ja olimme jälleen Montenegrossa: viimeksi täällä noin 3 kuukautta sitten. Rajalta ajelimme suoriltaan takaisin Kosovon rajan tuntumaan, mutta kuitenkin noin 50 kilometriä etelämmäksi (linnuntietä). Täten olimme saapuneet yhteen reissun hienoimmista paikoista: National Park Prokletje:n, ja siellä tarkemmin: Grebaje Valley:n (= laakso). Laakso oli täynnä vihreää niittyä sekä havumetsiä, mitkä tekivät paikasta ihanan luonnonrauhaisan paratiisin. Parasta paikassa olivat silti yli 2500 metriin kohoavat jyrkkääkin jyrkemmät vuoret, joista korkeimmat olivat pakkautuneet Albanian rajalle. Illalla emme enää ehtineet muuta kuin etsiä oivan pikku ruohikkoisen tasanteen metsätien keskeltä, johon saimme Rainon kätevästi parkkiin.

Kohti Montenegron ja Albanian välisen rajan jylhiä vuoria.

Yksi reissun hienoimmista puska parkeista.

Kosovon meiningit.

26.6. Sunnuntai

Jälleen oli aika lähteä vähän vaellus puuhiin. Vaellus alkoi heti aamiaisen jälkeen, kätevästi suoraan nukkumispaikalta. Ensimmäiset 2,5 kilometriä vaelluksesta kulki jyrkkää ja metsäistä rinnettä myöten. Tämän aikana otimme korkeutta lisää noin 450 metriä. Metsän jälkeen olimme saapuneet laajalle vuoristoniitylle, missä näköalat eivät kuitenkaan vielä olleet ainutlaatuiset.

Vuoristo-niitty.

Tasaisen niityn jälkeen reitti lähti uuteen nousuun, jonka aikana matkaa taittui 1,5 kilometriä, jonka aikana nousua kertyi reilut 250 metriä. Täten olimme saapuneet vuoristoharjanteelle (1900 metrin korkeuteen), jonka eteläiseltä reunalta oli noin 500 metrin pystyjyrkkä pudotus alas. Tältä paikalta matkaa takaisin Rainon luokse oli kirjaimellisesti kiven heitto. Albanian rajan pystyjyrkät vuoret olivat silmiä hivelevä näky, ja sitä näkyä saimme ihailla niin kauan kuin kuljimme harjannetta pitkin. Vaelluksen ensimmäinen vuorenhuippu valloitettiin noin 700 metrin harjannekävelyn jälkeen. Vuoren huippu oli 2057 metriä korkea, ja sen nimi oli: Mt. Talijanka. Näkymät Talijankan huipulta olivat ehdottomasti reissun parhaimmistoa! Jokainen ilmasuunta huipulta käsin tarjosi toinen toistaan parempia vuoristomaisemia.

Saavuimme harjanteelle. Sen verran hieno paikka, että oli pakko ottaa blogin toinen hyppykuva.

Vaelluksen korkeinta huippua kohti.

Näkymät Talijankan huipulta Kosovon suuntaan.

Tässä näkymät Montengron sisämaahan.

Sekä parhaat näkymät Albanian suuntaan.

Matkalla takaisin autolle valloitimme vielä toisen huipun, jonka näkymät hieman kalpenivat Talijankan näkymiin, mutta olivat silti aivan ensiluokkaiset. Vaellus oli kohtalaisen rankka, josta kertoo hyvin yli kilometrin nousu metrit, jonka lisäksi matkaakin tuli taitettua melkein 11 kilometriä. 

Kuvassa näkyy vielä vaelluksen toinen vuorenhuippu.

Toisen huipun päällä.

Vaelluksen jälkeen pysyimme vielä luonnonpuiston rajojen sisäpuolella. Ajoimme ainoastaan 12 kilometrin matkan, toiseen upeaan laaksoon: Karaula Zastan:n. Sinne saavuttuamme päätimme majoittua leirintäalueelle, jotta pääsimme suihkuttamaan vaellushiet pois.

Leirintä alueeltakin oli ihan kohtuu hyvät näkymät.

27.6. Maanantai

Aamusta lähdimme tutkimaan Karaula Zastanin laaksoa paremmin. Ei kuitenkaan lähdetty vaeltamaan toista päivää putkeen, vaan tyydyimme ajamaan viiden kilometrin verran laakson keskivaiheille. Siinä vaiheessa tie meni niin huonoon kuntoon, että parkkeerasimme Rainon, ja lähdimme jatkamaan matkaa jalkaisin. Kävelimme reilun kilometrin verran: Eye Of The Crasshopper -nimiselle joen synnyttämälle lammelle, jonka väri on kirkkaan vuoristo joen ansiosta kauniin turkoosi. Nautimme paikan kauneudesta hetken aikaa ja palasimme autolle.

Aamulla nautiskelimme hyvät juomat leirintäalueen kahvilassa.

Matkalla lammelle.

The Eye of a Grasshopper.

Joppe hyppää kauniin väriseen, mutta hyiseen veteen. 

Laaksosta matka jatkui 20 kilometrin verran: Plavsko Jezero -järvelle, jonka rannalla pallottelimme maila/pallo pelillämme reilun tunnin verran, tai niin kauan, että Jopen urheilukelloon tuli 1000 kcaloria täyteen. Tämän jälkeen menimme tietysti järveen uimaan.

Plavsko Jezero järvi.

Ei super lämmintä vettä, mutta ainakin 15 astetta lämpimämpää lammen veteen verrattuna.

Montenegron kaakkois-kulma oli todella nätti paikka, jonka vuoksi siellä olisi voinut viettää aikaa vielä vaikka kuinka monta päivää. Homma oli kuitenkin niin, että olemme tämän reissun aikana nähneet jo niin hienoa vuoristo maisemaa, että nämä pari päivää riittivät tällä kertaa ihan hyvin. Lähdimme siis takaisin Albanian puolelle, jossa matkamme jatkui: Lumi i Cemit -joen vierustaa ajellen. Ko. joki virtaa kanjonin pohjalla, jonka syvyys on parhaimmillaan yli 1000 metriä. Ajelimme todella hyvissä näkymissä noin 50 kilometriä, kunnes saavuimme tienvarsi levikkeelle, joka on noin 500 metriä korkeammalla joen pinnasta katsottuna. Paikka oli rauhaisa ja näkymät kanjoniin olivat todella hyvät. Näistä syistä päätimme jäädä siihen yöksi.

Näkymät kanjoniin nukkumispaikalta käsin.

Tuota tietä pitkin me tänne nousimme.

28.6. Tiistai

Vietimme yön noin 700 metrin korkeudessa, jonka ajattelimme olevan tarpeeksi korkea viileämpiin yölämpötiloihin. Valitettavasti olimme väärässä, sillä koko yö oli liian kuuma nukkumiseen. Ainoastaan klo. 4-7:00 välillä lämpötila laski siedettäville asteille, jolloin saimme nukuttua ehkä 3-4 tuntia putkeen. Aamupalan syötyämme pähkäilimme; mikä olisi päivän suunnitelma? Merenrannikko meitä kiinnostelisi, sillä viimeksi olemme olleet kunnolla meren rannalla Eteläisessä-Turkissa. Lämpötila vain tuottaa ongelmaa, sillä pakussa nukkuminen merenrannalla ei oikein meinaa enää onnistua. Tästä syystä päätimme ajelle jo tänään takaisin Montenegron puolelle, sillä ainoastaan sieltä löytyy lähimmät vuoret, jonka rinteille pääsemme viettämään yötä. Noin tunnin suunnittelemisen jälkeen lähdimme ajamaan 100 kilometrin matkaa: Ulcinj:n -rannikkokaupunkiin (Montenegron puolelle).

Tämän reissun viimeinen Albania visiitti. Ajamamme reitti kartan yläreunassa.

Valitsimme Ulcinjingin kohteeksemme lähinnä merenranta sijaintinsa- sekä siellä sijaitsevan ulkoilma treenipaikan vuoksi. Saavuttuamme kaupunkiin, aloitimme heti treenaamaan. Teimme kovan leuka/punnerrus/kyykky -treenin, johon aikaa kului 1,5 tuntia. Tämän jälkeen ajattelimme mennä uimaan, sekä kiertelemään kaupungin nähtävyyksiä. Uimisen jälkeen jouduimme kuitenkin toteamaan; että Ulcinj on pahemman luokan turistirysä. Semmoinen ei meitä kiinnostanut, joten päätimme palata autolle, ja lähteä ajamaan kohti vuoristoa.

No pain no gain!

Ulcinjin rannat.

Rannikolta ajelimme 50 kilometrin verran pohjoiseen, jonka aikana nousimme 900 metrin korkeuteen (tämän ylemmäksi tiet eivät koko alueella nouse). Löysimme tien läheltä uudehkon kappelin, jonka vierustasta löytyi tasainen alue, johon päätimme jäädä täksi yöksi. Sinne saavuttuamme kello ei kuitenkaan ollut kuin vasta viisi, joten laitoimme grillin pystyyn, jossa valmistui maittavat pihvit, paprikat ja juustoleivät. :P

29.6. Keskiviikko

Alkuyö oli kuuma, mutta pikkutunneilla paku onneksi viileni niin paljon, että jossain vaiheessa yötä piti laittaa jo peittoa päälle. Auto ei myöskään kuumentunut aamu auringossa, sillä olimme löytäneet varjoisan paikan. Tämä mahdollisti heräämisen vasta klo. 10 maissa ja saimme täten edellisen yön univelat maksettua. Aamupalan jälkeen ajelimme 15 kilometrin verran lähimpään kauppaan ostamaan tuoretta leipää tämän päivän vaellusta varten. Kaupasta matka jatkui takaisin vuoristoon, todella ohkaisia teitä pitkin. Tavoitteemme oli nousta noin 1000 metrin korkeuteen, josta lähtisimme valloittamaan 1595 metriä korkeaa: Mt. Rumija:a. Matkamme valitettavasti tyssäsi tasan 5 kilometriä ennen määränpäätä. Kohtuu hyvä kuntoinen asfalttitie muuttui kivikkoiseksi hiekkatieksi, emmekä halunneet lähteä kokeilemaan miten Rainon renkaat kestävät. Vaihtoehtoja oli kaksi: kääntyä takaisin ja unohtaa vaellus, tai pidentää vaellusta kymmenellä kilometrillä (= 5 kilometriä X 2). Kummankohan vaihtoehdon valitsimme?

Tästä eteenpäin ei Raino enää liikkunut. Taustalla kohoavan vuoriston korkein huippu on: Mt. Rumija.

Pakattuamme vaelluskamat reppuun lähdimme uhmaamaan päivän hellettä. Päivän lämpötila oli melkein 40 astetta, jonka lisäksi aurinko porotti siniseltä taivaalta. Tämän lisäksi lähellä sijaitseva Adrianmeri nosti ilmankosteuden korkeaksi. Jos hiki virtasi jo paikallaan ollessa, niin mitä tapahtui, kun edessämme oli melkein 900 metrin nousu? Vastaus: hiki virtasi kahta kovemmin. ´:/ Ensimmäiset 5 kilometriä vaelluksesta kulki siis tietä myöten. Tämän aikana nousimme vain 250 metriä korkeammalle, joten matka oli suhteellisen loivaa nousua. Tie osuuden jälkeen kokkailimme puun varjossa herkullisen lounaan. Vaikka lämpötila varjossakin oli tukalan kuuma, niin silti edelliseen verrattuna se oli mahtava helpotus.

Lähteen jääkylmä vesi tuli tarpeeseen.

Kova oli nälkä ja näin herkullista ruokaa pääsimme luonnon helmassa nauttimaan.

Tie osuuden jälkeen matkaa huipulle oli enää 1,8 kilometriä, jonka aikana nousimme korkeutta 600 metriä. Tämä osuus oli siis hyvinkin jyrkkää taivaltamista. Mietimme matkan aikana: mitenkä tällainen kuumuus vaikuttaa energian kulutukseen? Jonkinmoinen vastaus löytyi Jopen sykemittarista, joka näytti melkein 40 lyöntiä isompia sykkeitä, kuin mitä tämän raskaustason vaelluksilla yleensä. Kroppa siis joutuu tekemään enemmän työtä pitääkseen itsensä viileämpänä ja tämä näkyy sykkeessä. Tai tämä oli ainakin kahden lähihoitajan analyysi asiasta. Saimme helpotusta kuumuuteen vasta 400 metriä ennen huippua, kun nousimme vuoren etelärinteen ylös ja saavuimme harjanteen päälle. Harjanteella pohjoistuuli viilensi mukavasti hiestä märkiä kroppiamme. Viimeinen 400 metriä huipulle kulki varjossa, sillä aurinko oli kerennyt laskea jo Rumijan (= vuori jota olimme valloittamassa) taakse. Varjon lisäksi tuulikin puhalsi edelleen, jonka vuoksi nousun aikana tuli jopa vähän vilu. :D

Matkan varrelta.

Rumijan huippu oli kaiken vaivan arvoinen. Pohjoisessa näkyi suuri Shkodrës -järvi, etelässä Adrianmeri ja muissa ilmansuunnissa kohosi komeita vuoria. Näiden lisäksi huipulle oli rakennettu nätti pikku kirkko. Paluumatka jyrkkää rinnettä myöten takaisin tielle oli hidasta puurtamista, mutta noin tunnissa siitä kuitenkin selvittiin. Tie osuuden aikana aurinko kerkesi jo laskea, ja viimeiset pari kilometriä taitoimme pimeässä. Aikaisemmin päivällä ajatuksemme oli ajaa vielä eiliseen nukkumispaikkaan, mutta myöhäisen saapumisen vuoksi emme enää jaksaneet lähteä. 

Oikealla näkyvä vesistö on: Lake Shkodrës.

Öljyssä paistettu leipä ja kylmälaukussa huipulle raahattu bisse maistuivat näissä maisemissa kohtuu hyvältä. :p

Romantic <3

Tässä kuvassa taas Adrian meri.

Huipun pikku kirkko.

Takaisin alas päin.

Aurinko noin alhaalla jo ennen tielle pääsyä.

30.6. Torstai

Ihan kohtuu hyvin saimme nukuttua tässäkin paikassa. Yllättäen alkuyöllä pakussa vallitsi kohtuu lämpötila, mutta klo. 3 maissa heräsimme kuumuuteen. Paikka ei ollut varjossa, jonka vuoksi klo. 8 jälkeen nukkuminen oli jo käytännössä mahdotonta. Aamu askareiden jälkeen ajelimme vuoristosta alas Shkodrës -järven luoteiskulmaan. Siellä järven yli kulkee maasilta, jonka varrella näimme vanhan ja ränsistyneen linnan (= Lesendro). Pysähdyimme järven rantaan ja lähdimme tutkimaan linnan raunioita. Samalla otimme myös selvää linnan historiasta. Se on rakennettu samannimiselle saarelle 1700 -luvulla (enää linna ei sijaitse saarella, sillä maasilta jossa kulkee rauta- ja maantie rakennettiin 1970 -luvulla). Linnan rakentamisen päätarkoitus oli puolustaa lähistöllä sijaitsevan Vranjina:n -kaupunkia ottomaanien hyökkäyksiä vastaan. Linnan ränsistyneillä muureilla oli kiva kiipeillä ja samalla saimme ihastella upean näköistä järveä. Päivän lämpötila oli jälleen mallia: tukala, jonka vuoksi pulahtaminen järven veteen tuntui erityisen hyvältä, vaikkakin vesi oli todella lämpöistä.

Shkodrës järvi.

Linnan ränsistynyt vartio torni.

Järveltä ajoimme Montenegron pääkaupunkiin: Podgorica:n, jossa kirjauduimme vain 20 euroa maksavaan asuntoon täksi yöksi. Ajattelimme ensiksi matkustaa kaupungin keskustaan viettämään kaupunkipäivää, mutta päivän lämpötila oli niin korkea, että kaupungista olisi ollut todella vaikea nauttia. Tämän vuoksi varasimme liput rockin kuninkaan: Elviksen -upouuteen elokuvaan ja hengailimme asunnon ilmastoidussa olohuoneessa. 

1.7. Perjantai

Olipa mukava vaihteeksi nukkua ilmastoidussa kämpässä. Loppu reissu on suunniteltava nyt siten, että nukumme yömme aina joko vuoristossa, tai muuten on varattava ilmastoitu kämppä. Aamulla otimme kämpästä kaiken ajan irti ja lähdimme liikkeelle vasta check out ajan viimeisellä neljänneksellä. Podgoricasta ajelimme vain 7 kilometrin verran länteen: Vukicevic:n -viinitilalle. Klo. yhdeksi olimme sopineet pienen kierroksen viinitilalla, ja tietysti viinin maistelun. Vähän ennen yhtä tapasimme viinitilan omistajan: Philipin. Viinitila on pieni, ja tuottaa vain noin 10,000 litraa viiniä vuosittain. Pienuus onneksi kuitenkin yleensä tarkoittaa laatua. Juuri sitä (laadukasta viiniä) tuottaa myös Philip. Viininmaistelutilan seinät olivat täynnä diplomeja, joita tutkiessa ilmeni, että Vukicevicin viinit ovat viime vuosina voittaneet useita kärkisijoja kansainvälisistä kilpailuissa. Pääsimme maistelemaan kahta valko-, yhtä rose- ja kahta punaviiniä. Kaikissa viidessä viinissä maistui laatu ja kaksi niistä olivat sen verran maukkaita, että lähtivät Suomeen mukaan tuliaisiksi (itsellemme). :D Viinit olivat hyviä, kierros viinitilalla oli kiva, mutta parasta paikassa oli silti Philip. Hän kertoi viineistä intohimoa huokuen ja samalla keskustelumme myös rönsyili aivan muihin asioihin. Normaalisti viinimaistelu kestäisi noin tunnin, mutta meillä se venähti kolme tuntiseksi. Taisi olla siis Philipilläkin ihan mukavaa hengailla meidän kanssa.

Viinitilan palkinto diblomit täyttivät seinät.

Viinitilalta matka jatkui 40 kilometrin verran luoteeseen, jossa vuoren seinämään, noin 900 metrin korkeuteen on rakennettu luostari (= Monastery Ostrog). Tällaiseen paikkaan vuonna 1665 rakennettu suuri luostari on varmasti ollut todella työläs projekti. Itse luostari oli hieno, ja hienot olivat myös näkymät 900 metriä alempana olevaan: Zeta Valley:n. 

Ostrog Monastery.

Näkymät Zeta Valleyhin.

Yöksi ajelimme vielä 30 kilometriä lisää luoteeseen, jolloin saavuimme: Slano Jezero -järven rannalle. Järvi on noin 10 neliökilometrin kokoinen tekojärvi, jonka keskellä kohoaa useampia rosoisia kallioita. Juuri nämä kalliot sekä järven takana sijaitsevat, noin 1000 metrin vuoret tekivät järvinäköalasta todella hienon. Heti sinne saavuttuamme saimme todeta ilman olevan huomattavasti viileämpi, kuin Podgorican läheisyydessä, vaikka olimme vain 600 metrin korkeudessa. Loppuillan vietimme loistavissa näkymissä, joita saimme ihastella ranskalaisten pakumatkalaisten kanssa, joidenka paku oli jo järven rannassa meidän sinne saavuttua. Tästä päivästä tulikin oikein sosiaalinen päivä, kun aikaisemmin juttelimme usean tunnin Philipin kanssa ja illalla taas pari tuntia ranskalaisten kanssa.

Slano Jezero.

Heti uimaan.

2.7. Lauantai

Yö oli lämmin, mutta ei kuitenkaan tukala. Aamu aurinko oli pakusta noustessa kuitenkin lähes polttava, mutta mikäs sen parempaa kuin hypätä järveen aamu-uinnille. Aamupalan aikana ranskalaiset lähtivät jatkamaan matkaa, ja me taas laitettiin kuntopiiri pystyyn. Vedimme lähes 2 tunnin treenit, jonka jälkeen pikku venyttelyt ja uimaan. Melkein heti uinnin jälkeen yllemme kertyi todella tummia ukkospilviä, joista syntyi kova rankkasade, tuuli sekä ukkosmyrsky. Pakun sisältä myrskyn etenemistä oli mielenkiintoista seurata. Myrskyn jälkeen on poutasää. Kari Tapio oli sittenkin oikeassa, saimme nimittäin nauttia oikein nätistä illasta myrskyn jälkeen, joka oli noin tunnin kestoinen. 

#Epic Training vol. 14.

3.7. Sunnuntai

Harvinainen kahden samassa paikassa vietetyn paku-yön keikka oli takana. Aamu-uintien jälkeen matka jatkui 80 kilometrin verran pohjoiseen, jossa saavuimme komeiden (Durmitor luonnonpuiston) vuorien tuntumaan. Puistossa kulkisi useampia upeita vaellusreittejä, jotka jätimme kylläkin tällä kertaa väliin. Joppe on nimittäin samoillut niitä pitkin jo vuonna 2014, kun viimeksi täällä päin maailmaa reissaili. Vaelluksen sijaan katselimme vuoria kauempaa, ja tutustuimme yli 1000 metriä syvään: Tara -rotkoon. Ensimmäisenä kävelimme noin 3 kilometrin lenkin näköalatasanteelle, josta Tara rotkoa pääsi ihastelemaan. Oppaaksemme lähti pikku kylästä mukaan koira, joka kulki meidän mukanamme näköalatasanteelle asti sekä takaisin autolle. 

Durmitor luonnonpuiston vuoret.

Tara Canyon.

Pikku käppäilyn jälkeen ajelimme rotkon vierustaa noin 50 kilometriä, jonka aikana näimme välillä Durmitori puiston vuoret, välillä rotkon, mutta suurimmaksi osaksi matka kulki metsässä. 

Lounaspaikka.

Metsä väistyi ja edessämme oli kuivunut ja ruohikkoinen järven pohja

Tara Canyon.

Tara -joki, joka virtaa rotkon pohjalla yhtyy Piva -jokeen, joka virtaa niin ikään rotkon pohjalla. Piva rotko ei ole niin syvä kuin Tara, mutta mitä se syvyydessä häviää, niin kauneudessa voittaa. Kauneus johtuu ihmisestä, sillä Piva -joki on padottu, jonka vuoksi rotkon pohja on täyttynyt upeasta turkoosista vedestä. Ensimmäisenä ihastelimme jokea rotkon reunamilta käsin, jonka jälkeen ajelimme alas pieneen: Pluzine:n -kaupunkiin. Löysimme kaupungin vierustasta upean rannan, johon päätimme jäädä täksi yöksi. Paikka sijaitsee noin 700 metrin korkeudessa, jonka vuoksi saamme todennäköisesti viettää taas lämpötilaltaan kelvollisen yön.

Piva Canyon.

Yöpymispaikkamme ranta.

Aika mukavaan paikkaan on Raino jälleen tuotu.

Mikäs siinä makoillessa ja nauttiessa laskevasta auringosta.

4.7. Maanantai

yö meni kuten ajattelimmekin: se oli sopiva lämpötilaltaan, ja paikka oli muutenkin rauhaisa. Aamupalan jälkeen vedettiin: punnerrus/leuka/kyykky -treeni, rannan viereisellä ulkoliikunta paikalla ja lähdettiin ajelemaan kohti Bosnia & Hertsegovina:n -rajaa. Tie rajalle kiemurteli Piva -jokea myötäilen, jonka vuoksi vauhtimme pysytteli 50 tuntumassa. Onneksi tie oli kuitenkin hyvässä kunnossa. Rajan ylityksen jälkeen matka jatkui: kaikkea muuta kuin hyvää tietä pitkin. Jopa Tara -joen ylittävä silta maiden rajalla, oli kuin tuotu siihen suoraan silta museosta. Sen runko oli ruosteista terästä ja keskikohta, jonka päällä ajetaan oli puutu, mistä puuttui pari lankkua. Yli kuitenkin päästiin. ´:D Seuraavat 30 kilometriä Bosnian sisällä jatkui ohkaista ja kuoppaista asfaltti-tietä pitkin. Tien toinen kaista oli käytännössä hiekkatietä, mitä pitkin ajaminen vaatisi maasturin. Viimeiset 60 kilometriä määränpäähämme Sarajevo:n, saimme onneksi ajaa hyvä kuntoista asfaltti-tietä pitkin.

Aika hyvin tuli Montenegro tutkittua. Ei välttämättä tarvitse tänne enää udestaan tulla, vaikka mielellään tulisimmekin.

Sarajevossa kirjauduimme 18 euroa maksavaan asuntoon, jotta saisimme tutkia pääkaupunkia rauhassa. Asunnolta kävelimme pari kilometriä kaupungin ydinkeskustaan, joka oli kuin flashback Turkista. Ohkaiset, vain kävelijöille tarkoitetut bazaari-kadut kiemurtelivat ristiin rastiin, ja koko ajan näkyvissä oli useampi moskeijan minareetti. Ydinkeskusta oli nopeasti kävelty, mutta se ei kuitenkaan tarkoita että emme olisi siitä tykänneet. Kaupunki kierroksen hoidimme noin neljässä tunnissa, jonka jälkeen nappasimme taksin ja palasimme asunnolle viettämään iltaa.

Tästä lähtivät Sarajevon kävelykadut.

Juuri tässä kohdassa ja tällaiseen autoon salamurhattiin Itä-vallan kruunuprinssi: Frans Ferdinand -vuonna 1914. Murhan suoritti Serbian tukema bosnialainen separatisti: Gavrilo Princip. Tästä aiheutunut tapahtumaketju aloitti ensimmäisen maailmansodan, noin kuukautta myöhemmin.

Onko se museo vai taide-galleria? Ei, se on pubi!

5.7. Tiistai

Klo. 12 jatkettiin matkaa: Jablanicko Jezero -tekojärvelle. Tarkoituksemme oli syödä ensin lounas järven rannalla olevassa ravintolassa, jonka jälkeen pallotella maila/pallo -peliä ja mennä uimaan. Lounaan aikana yllemme alkoi kuitenkin kerääntyä sadepilviä ja juuri, kun olimme syöneet niin taivas repesi. Odotimme sateen lakkaamista hetken aikaa tilaamalla jälkiruoat, mutta se oli turhaa ja jouduimme jatkamaan matkaa sateen yhä jatkuessa.

Bosnialaista kebabia myytiin lähes kaikissa ravintoloissa Bosnia & Hertsegovinassa.

Sateinen järvi.

Pettyneinä jatkettiin matkaa päivän päätöskohteeseen, eli: Blidinje:n -kansallispuistoon. Noin 15 kilometriä ennen määränpäätä sade loppui, ja näimme melkein heti tien vierustassa asfalttisen urheilukentän, jossa toteutimme päivät urheilut. Upeiden vuorien ympäröimällä kentällä 1,5 tuntia- ja 1500 kcaloria vierähti nopeasti. Päivän urheilut suoritettuamme jatkoimme vielä matkaa puiston ytimeen, jossa saavuimme metsäiselle aukiolle. Siltä aukiolta on huomenna hyvä aloittaa reissun seuraava vaellus urakka.

Kohtuu hieno tausta palloilulle.

6.7. Keskiviikko

Herätys kello 7:00, vaellus bootsit jalkaan ja noin 10 kilometrin matka kohti: Trinjaca:n (2038 metriä) -huippua sai alkaa. Vaelluksen ensimmäiset 4 kilometriä kulki metsässä hyvää polkua pitkin, ja samalla loivaa ylämäkeä nousten. Metsän väistettyä matka jatkui niin ikään loivassa ylämäessä kitukasvuisten havupuiden täyttämää tasankoa tallaten. Noin 8 kilometrin jälkeen olimme saapuneet vuoristojyrkänteelle, josta avautuivat upeat näkymät. Siinä vaiheessa olimme kuluttaneet jo sen verran, että lounasnälkä pääsi yllättämään. Siispä trangia tulille ja liha/paprika/sipuli/leipä -setit paistumaan. :P

Vaelluksen ensimmäiset näkymät.

Iloinen kokki.

Lounaan jälkeen tallasimme jyrkänteen reunamaa myötäilen pohjoiseen noin kilometrin verran, kunnes saavuimme: Hajducka Vrata -nimiselle luonnon muodostamalle sillalle. Kivinen silta oli itsessään jo nähtävyys, mutta kun sen taustalla avautui yli kilometrin pudotus alas, sekä yli 2000 metrin vuoret horisontissa, niin näkymä oli jotain ainutlaatuista.

Hajducka Vrata.

Sillalta oli enää vain vajaa kilometri tämän vaelluksen päätepysäkille, eli Trinjacan huipulle. Matka huipulle meni nopeasti, sillä siltaa ihaillessa olimme saaneet sopivasti lepoa. Huipulta käsin emme enää nähneet siltaa, mutta näimme sillan takana avautuvat näkymät vieläkin laajemmin. Chillailimme huipulla melkein tunnin, kunnes palasimme autolle täsmälleen samaa reittiä pitkin kuin menomatkankin.

Näkymät huipulta.

Eivät päivän seikkailut vielä kuitenkaan siihen päättyneet (eiiihhh), vaikka vaelluskilometrejä kertyikin jo yli 18, jonka aikana nousimme/laskeuduimme yli 800 metriä. Autolle palattuamme laitoimme kimpsut ja kampsut kasaan, ja suuntasimme 15 kilometriä etelään: Blidinje -järvelle. Löysimme järven rannalta aivan unelma paikan loppupäiväksi sekä ensi yöksi. Vaellus oli sen verran rankka, että olimme paluumatkan aikana jo romantisoineet loppu päivän suunnitelmat. Järvelle saavuttuamme laittaisimme ruoat tulille ja levittäisimme viltin järven rantaan. Viltillä olisi sitten kiva katsella järvi maisemia, syödä hyviä eväitä ja ehkäpä pelata korttia. Järvelle saavuttuamme saimme todeta kelin olevan kuitenkin niin tuulinen, että ihailimme järveä pakun sisältä, jonka lisäksi katsoimme myös Netflixiä. :D Olimme kyllä sen verran puutuneita vaelluksesta, että ei tämäkään vaihtoehto tuntunut yhtään hassummalta.

Mahtava paikka olisi ollut rennolle hengailulle, mutta väkisin piti tuulla.

7.7. Torstai

Kova tuuli sen kuin vain jatkui aamullakin, joten emme oikein kunnolla päässeet nauttimaan hienosta järvestä. Aamupalan jälkeen ajeltiin 90 kilometriä: Mostar:n -kaupunkiin. Lähes koko matka sinne kulki kanjonin pohjalla, reilun kilometrin korkuisten vuorien välissä. Mostar sijaitsee vain 200 metrin korkeudessa merenpinnasta, jonka vuoksi nukkuminen olisi ollut liian tukalaa autossa, joten varasimme halvan asunnon täksi yöksi.

Asuntoon kirjautumisen jälkeen käppäilimme reilun 2 kilometrin matkan Mostarin keskustaan. Vanhakaupunki on rakennettu kahden rotkon ympärille. Rotkot ovat vain noin 10 metriä syviä, mutta siitä huolimatta ne tekivät kaupungista poikkeuksellisen. Keskustan kuuluisin nähtävyys on ehdottomasti: Stari Most -silta, mikä ylittää: Neretva -joen 24 metrin korkeudessa (joen pinnasta mitattuna). Silta on alun perin ottomaanien rakentama 1500 -luvulla. Historiansa aikana se on kestänyt maanjäristykset ja useat sodat, mutta viimeisin sota oli sille liikaa. Bosnia/kroaatti -puolisotilaalliset joukot räjäyttivät sen vuonna 1993. Silta rakennettiin uudestaan vuonna 2004. Sillan lisäksi keskustassa kulki kilometreittäin viihdyttäviä kävelykatuja, jotka olivat täynnä hyvän oloisia ravintoloita. Nostamme Mostarille peukkuja. :) Loppu ilta meni mukavasti asuntomme sohvalla leffa-iltaa vietellessä.

Mostarin vanhaa kaupunkia.

Stari Most silta. Joppe kävi viileässä joki vedessä uimassa. Se antoi mukavaa viillennystä kuumaan päivään.

Näkymää sillan päältä.

Viihdyttäviä kävelykatuja.

8.7. Perjantai

Sateita luvattu aamulle, ja yllättäen jopa vähän koleaa keliä (Balkanin standarteilla kuitenkin noin 20 astetta). Osittain tästä syystä varattiin toinen yö samaisesta asunnosta, jossa viettelimme "reissu arkipäivän". Ainut mainitsemisen arvoinen asia päivälle oli kovat jalkapallopelit paikallisia lapsia vastaan. Pelasimme ensiksi neljää, noin 10 vuotiasta (give or take 1 year) lasta vastaan, siis Jenni ja Joppe samalla puolella ja 4 lasta vastakkaisessa joukkueessa. Näissä asetelmissa olimme ylivoimaisia. Mutta noin tunnin pelin jälkeen, paikalla saapui 3 lasta lisää, jolloin ahtaasta kentästä tuli todella ahdas. Tämän jälkeen pelit olivat tasaista vääntöä, mutta joku tasaisetkin pelit aina häviää. Tällä kertaa me jouduimme nielemään karvasta kalkkia, kun viimeinen ja ratkaiseva peli päättyi 3-2 lasten hyväksi. Pelien jälkeen olisimme halunneet ottaa lasten kanssa yhteiskuvan, mutta paikalle katsomaan tullut (happaman sipulin syönyt) nainen kielsi kuvan ottamisen, vaikka lapset olivat asiasta innoissaan.

9.7. Lauantai

Aamu rennosti asunnossa, jonka jälkeen matkasimme: Ramsko Jezero -järven rannalle 90 kilometrin verran. Järvi oli nätti, ja ajattelimme jäädä sinne yöksi, vaikka kova tuuli jatkui jo neljättä päivää putkeen. Emme kuitenkaan löytäneet sopivaa yöpymispaikkaa järven rannalta, joten jatkoimme matkaa.

Ramsko Jezero.

Seuraavaksi matkasimme toiset 90 kilometriä pohjoiseen: Travnik:n -kaupunkiin, jonka ennakkotietojen mukaan piti olla yksi maan hienoimmista kaupungeista. Saimme kuitenkin heti sinne saavuttuamme todeta kaupungin keskustan olevan aika tylsä, joten nousimme linnan kukkulalle katsomaan, olisiko kaupunki sieltä käsin parempi paikka? Emme kuitenkaan edes päässeet linnan sisälle, sillä olimme unohtaneet rahat autoon ja linnasta kiskottiin 2 euron pääsymaksua. Linnan sijasta kävelimme vielä korkeammalle, jolloin saavuimme pienen kummun päälle. Kummulta käsin näimme linnan sekä sen takana avautuvan kaupungin. Ihan nätti näkymä, mutta ei tämä näkymä kuitenkaan riitä kaupungin osakkeita hirveästi nostamaan. Viimeisen pettymyksen kaupunki tarjosi meille ravintolaa etsiessä, kun lähes kaikki ravintolat olivat suljettuja. Ne ravintola mitkä sattuivat olemaan auki, tarjosivat ainoastaan juomia. Erikoista, kun kyseessä oli kuitenkin lauantai ilta. Nukkumaan ajelimme vielä: Babanovac:n -hiihto resort kaupunkiin, jossa päädyimme rauhaisalle tasanteelle metsän juureen.

Matkalla linnan takaiselle kukkulalle.

Travnikin linna ja kaupunki.

Hiihtokeskuksen näkymät.

10.7. Sunnuntai

Babanovac sijaitsee melkein 1500 metrin koreudessa, jonka vuoksi saimme nukkua oikein mukavan ja vilpoisan yön. Päivän ensimmäinen suunnitelma oli ajella 40 kilometrin ajomatka: Jajce:n -pieneen kaupunkiin. Heti Jajceen saavuttuamme saimme onneksi todeta, että se oli paljon Travnikia näyttävämpi mesta. Pieneen kaupunkiin mahtui paljon erilaista nähtävää kuten: suurehko vesiputous, viihdyttävä kävelykatu ja nätti linna.

Jajce.

Jajjcen näyttävät vesiputoukset.

Kaupungin linna.

Kun kaupunki oli tutkittu, ajelimme vain 4 kilometrin matkan jalkapallo stadionille, jossa juoksimme noin 40 minuuttia, asfalttista juoksurataa pitkin. Juoksun lisäksi palloteltiin erilaisia pallopelejä noin 30 minuuttia. Treenin jälkeen siirryttiin vielä: Malo Plivsko Jezero -tekojärvelle, ja siellä erityisesti: Pliva -joen vesiputouksille. Löysimme putousten vierestä tasanteen, johon mahtuu vain pari autoa. Onneksi tasanteella oli vain yksi auto, joten mahduimme sen viereen. Siitä emme enää mihinkään liikkuneetkaan, sillä paikka oli kaunis, sopivan viileä ja rauhaisa nukkumispaikka.

Vesiputousten yli kulki puinen silta.

Malo Plivsko Jezero järvi.

Parhaimmillaan putoukset olivat kuitenkin vedestä käsin.

11.7. Maanantai

Oli aika siirtyä tämän maan viimeiseen kohteeseen. Matka jatkui 70 kilometriä pohjoiseen: Banja Luka:n -kaupunkiin, joka on Bosnia & Hertsegovinan toiseksi suurin kaupunki. Matka kulki jälleen kerran kanjonin pohjalla, kuten tuntuu täällä Bosniassa kaikki matkat kulkevan. Kanjonin pohjalla ajaminen tarjoaa hyviä näkymiä, mutta myös hidasta matkantekoa. 

Näkymiä matkan varrelta.

Päätimme yöpyä vielä yhden yön halvassa asunnossa, kun kerran ollaan vielä Balkanin puolella. Huomenna matka jatkuu Kroatiaan, ja saamme samalla heittää hyvästit halvoille majoituksille, joten nyt täytyy siis löytää aina korkealla sijaitseva nukkumispaikka, jos haluamme helle kelissä nukkua. Banja Lukalla ei ollut paljoa tarjottavaa, sillä keskusta oli hyvin pieni. Parasta kaupungissa olivat todella hyvä panimo ravintola sekä leffa teatteri, jossa pääsimme katsomaan elokuvan lähes kuninkaallisista tuoleista.

The Master Craft Brewery. :P

Banja Lukan linna.

Kaupungin keskustaa.

Nopeasti meni 8 yötä Bosniassa. Mukavata oli!

12.7. Tiistai

Aamulla lähdimme siis ajelemaan Kroatiaan, ja siellä suoraan pääkaupunki: Zagreb:n. Pääkaupunki oli odotetun lainen: pari hienoa kirkkoa, iso aukio ja muutama viihdyttävä kävelykatu. Ei siis mitenkään ainutlaatuinen paikka, mutta kyllä siellä muutaman tunnin kuitenkin mielellään pyöri. Miellyttävyydestä huolehtivat hyvät kuppilat ja ravintolat, joita lähes miljoonan ihmisen kaupungista löytyy joka lähtöön.

Zagrebin pää-aukio.

Cathedral of the Assumption of Mary.

Viihdyttäviä kävelykatuja.

Zagreb oli tutkittu sen verran nopeasti, että päätimme vielä tänään ajella reilun 100 kilometrin matkan Sloveniaan. Kroatian ja Slovenian rajan ylitys tarkoitti sitä, että olimme nyt saapuneet Schengen-alueelle. Nyt ei tarvitse enää jännittää, että rajavalvojat haluaisivat tutkia automme ja löytäisivät kymmenien litrojen tuliaisviini kokoelmat (itsellemme) auton takakontista. :D Sellainen määrä olisi nimittäin pitänyt tullata kaikissa rajanylityspaikoissa Bulgariasta Sloveniaan asti. Olemme aina sanoneet rajalla kysyttäessä, että meillä on vain muutama pullo viiniä kaapissa, joka on siis totta, sillä muutama pullo löytyy pakun sohvan alta. Onneksi rajavalvojat päästivät meidät läpi jokaisella rajalla, enempää autoa tutkimatta. Sloveniaan tultuamme ajoimme: Ormoz:n -kaupunkiin, Jeruzalem:n alueelle, joka on Slovenian tunnetuimpia viinialueita. :D

Kroatian itäinen osakin nyt nähty. :D ehkä ei ihan kokonaan kuitenkaan.

13.7. Keskiviikko

Nukuimme yön rauhaisan puiston tuntumassa. Puistosta löytyi suuri nurmialue, jossa suoritimme päivän treenin aamiaisen jälkeen. Treenin jälkeen maistui mennä yleiseen ulkoilma uima-altaaseen uimaan, sillä päivän lämpötila oli helle lukemissa. Uimisten ja treenien jälkeen lähdimme tutustumaan yhteen Jeruzalemin viinitiloista. Valitsimme alueen viinitiloista: Ratek-Winery:n, jolla oli parhaat arvostelut Googlessa. Tämä viinitila käynti poikkesi paljon reissun edellisistä viinitiloista, sillä paikan omistaja ei osannut lainkaan englantia, joten hän ei kertonut meille lainkaan viineistä. Onneksi paikasta löytyi kuitenkin kattava kirjanen viineistä, joista pääsimme itse lukemaan tärkeimmät infot. Viinitila oli erikoistunut lähinnä valkoviineihin, joten tämä oli selkeästi Jennin mieleen, kun Joppe taas pääsi laajentamaan makumieltymyksiään. Sen verran hyviä viinejä jälleen, että pari pulloa liittyivät Rainon takakontin kokoelmiin. Alkuperäinen aikomuksemme oli jäädä nukkumaan viinitilan pihaan, mutta alkuillan lämpötila oli sen verran korkea, että jatkoimme matkaa auringonlaskuun saakka. Ajelimme yhteensä reilut 100 kilometriä pohjoiseen, samalla ylittäen Itävallan rajan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saimme vain ajaa rajan yli pysähtymättä. Itävallassa saavuimme matkailuautojen ilmaiselle pysäköintialueelle nukkumaan: Sankt Stefan im Rosental -nimisen kaupungin tuntumaan. 

Jeruzalemin viinialuetta.

Ratek Winery.

Slovenian ajelut ois tässä nyt kokonaisuudessan.

14.7. Torstai

Tarkoituksemme oli jo tänään ajelle Itävallan Alpeille nauttimaan maan upeasta luonnosta, mutta huomiselle luvatut sateet saivat meidät muuttamaan suunnitelmia. Vaihtoehtoinen suunnitelma oli ajaa vain 50 kilometrin verran: Graz:n -kaupunkiin. Pakko mainita, että Graz on kuuluisan näyttelijän/kehonrakentajan/sijoittajan/poliitikon syntymäpaikka. Tiedättekö kuka on kyseessä? Heti saavuttuamme Grazin keskustaan meille tuli aivan Itävalta fiilis. Kaupungin kadut olivat täynnä vanhoja ja värikkäitä rakennuksia, ja musisoijat katujen varsilla soittelivat viululla klassista musiikkia (mm. Beethoven ja Mozart ovat itävaltalaisia). Keskusta oli kyllä nätti, mutta ei sen kiertelemiseen mennyt paria tuntia enempää. Päivän kulttuuri anniksi valitsimme: Styrian Armory -museon, joka on maailman suurin historiallisten aseiden ase-varasto. Museossa on yhteensä yli 32,000 sotaan käytettyä varustetta. Styrian valtakunta käytti näitä aseita taisteluissa useita hyökkääjiä vastaan 1400-1700 luvuilla. 

Tämäö hauska silta ylittää Grazin läpi virtaavan joen. Silöan keskellä on myös kahvila, jossa nautiskelimme kylmät juomat kuumana päivänä. 

Grazin ydinkeskustaa.

Styrian Armoury.

Lopuksi nousimme vielä kaupungin linnan kukkulalle katsomaan näkymiä.

Grazin jälkeen lähdimme vielä ajamaan yli 100 kilometrin matkaa luoteeseen. Matkan aikana kumpuileva vuoristo muuttui pikkuhiljaa terävähuippuisemmaksi, ja tullessamme määränpäähän: Irdning -nimiseen kylään, olimme jo Alppien ytimessä. Täksi yöksi päädyimme Irdingin jalkapallokentän rauhaisalle parkkipaikalle.

15.7. Perjantai

Lähipäivinä olemme ajaneet kohtuu paljon, minkä vuoksi matkamme on ollut turhan hektinen. Ajamisen lisäksi myös eilinen kaupunkikierros lisäsi hektisyyttä. Tämän vuoksi päätimme ottaa rennon aamun. Rentouden jälkeen edessämme oli kuitenkin kaikkea muuta kuin rentoutta (ei kuiteskaan makiaa mahan täydeltä). Otimme haasteeksi crossfitista tunnetun treenin, joka sisältää 1,6 km juoksun, 100 leukaa, 200 punnerrusta, 300 kyykkyä sekä loppuun vielä 1,6 km juoksu. Kaikki tämä mahdollisimman nopeassa ajassa. Treeni oli todella rankka joka näkyi parhaiten lihaksissamme, jotka olivat joko pumpissa tai aivan hyytelöä. Tässä tulokset: aikaa meni yhteensä 1 tunti ja 39 minuuttia. Jenni teki hieman vähemmän toistoja kuin Joppe. Joppe teki siis täydet toistomäärät kutakin liikettä, jonka aikana Jenni kerkesi tehdä: 1 km juoksun, 72 leukaa, 125 punnerrusta, 203 kyykkyä ja 1 km juoksun. ´:)

Alue jossa nukuimme oli aivan uskomaton, sillä treenipaikan ja jalkapallokentän lisäksi alueella oli beach-kentät sekä ilmainen uimapaikka ja suihku. Beach- ja jalkapallokenttiä emme hyödyntäneet, mutta uimapaikkaa sekä suihkua kylläkin.

Tällaisessa ympäristössä pääsimme nauttimaan aamumme. Huomatkaa Jopen hyppy altaaseen kuvan keski-osassa.

Molempien meidän olo oli todella raukea treenin ja uimisten jälkeen, mutta jaksoimme kuitenkin lähteä ajamaan 50 kilometrin matkaa länteen. Täten olimme saapuneet upean: Hallstätter See -järven rantaan. Löysimme järven läntiseltä rannalta mahtavan parkkipaikan, johon jäimme nukkumaan yötä. Parkkipaikan vieressä oli suuri nurmialue piknik pöytineen, josta järvinäköalat olivat vertaansa vailla. Ainoa miinus paikassa oli kohtuu vilkas tie lähellä, sekä useat muut pakumatkalaiset samaisella parkkipaikalla. 

Blogin päivitystä Hallstätter See järvellä.

Tässä yksi syy miksi päätimme lähteä pakumatkalle Turkkiin sekä Itä-Eurooppaan.

16.7. Lauantai

Herättyämme saimme heti todeta miksi eilinen treeni tuntui niin rankalta. Kaikki lihaksemme nilkoista niskaan olivat aivan jumissa. Olemme koko reissun ajan treenanneet eilisen tyylisiä treenejä, joten luulisi lihastemme jo tottuneen niihin, mutta tämä eilinen setti oli vain niin rankka, että tottuminenkaan ei riittänyt. Tämän päivän alkuperäinen suunnitelma oli vaeltaa Hallstätter See -järven ympärillä oleville vuorille. Emme kuitenkaan halunneet lähteä kipeillä lihaksilla vuorille lyllertämään. Sen sijaan lähdimme ajamaan Hallstatt:n -kylään, joka sijaitsee heti järven rannalla. Sinne päästyämme saimme kuitenkin todeta, että Alpit eivät ole kesäkohde automatkalaiselle (ainakaan meille). Porukkaa on vain yksinkertaisesti liikaa, jonka vuoksi kaikki parkkipaikat 5 kilometrin säteellä Hallstatista olivat täynnä. Tästä syystä teimme U-käännöksen heti kun se oli mahdollista, ja ajelimme suoraan Kaakkois-Saksaan. Saksassa saavuimme pienen: Schwarzbach -kylän tuntumaan josta löysimme suuren parkkipaikan, joka sopi hyvin tulevan yön nukkumispaikaksi. Parkkipaikan vieressä oli myös suuri ulkouima-allas, jossa loppu päivä vierähti mukavasti. Uima-altaalla rentoutuminen maistui erityisen hyvältä lihaskipujemme vuoksi.

 

Uima-altaalta löytyi myös pieni kiipeilyseinä.

Sekä 50 metrin allas.

Nukuimme yön uima-altaan viereisellä parkkipaikalla. Hyvät näkymät sieltäkin.

Itävallan ajelut.

17.7. Sunnuntai

Aamulla ei muutosta lihaskipuihimme, mutta nyt kun kerran ollaan Alpeilla, niin onhan se pakko käydä joku vuori kiipeämässä. Kohteeksemme valitsimme 1881 metriä korkean Kehlstein -nimisen vuoren. Vuori tarjoaa loistavien näkymien lisäksi myös kulttuurillista elämystä, sillä hieman huipun alapuolelle sijaitsee: Kehlsteinhaus (= Alppimaja). Ko. maja on Hitlerin puolueen antama 50-vuotis syntymäpäivälahja Füherille vuonna 1939. Majan rakentaminen maksoi nykyrahassa mitattuna noin 150 miljoonaa euroa. Poliitikot osasivat siis ”hyvin” käyttää rahaa tuohonkin aikaan, aivan kuten nykyäänkin. Ironista tässä kaikessa on se, että Hitlerillä oli korkean paikan kammo, jonka vuoksi hän ei edes viihtynyt koko asunnossa. Tästä kertoo hyvin se, että hän kävi kämpässä ainoastaan 14 kertaa.

 

Kehlsteinin vaellus alkoi 1040 metrin korkeudesta. Ensimmäiset noin 1,5 kilometriä vaelluksesta kulki metsän keskellä, loivaa ylämäkeä tallustaen. Tämä olikin toivomamme aloitus vaellukselle lihaskipujemme vuoksi. Metsän jälkeen meille avautuivat näkymät pystysuorille kallioille, jossa jostain kohti pitäisi lähteä reitti ylös. Kyllähän sieltä reitti lähti, joka ei ollut enää loivaa ylämäkeä, vaan paikoittain lähes pystysuoraa kiipeämistä. Kipeät reitemme huusivat hoosiannaa, harppoessamme jyrkkää seinämää ylös.  Jyrkin osuus loppui 1820 metrin korkeudessa, jolloin olimme saapuneet vuoristoharjanteelle. Siinä vaiheessa laitoimme trangian tulille, ja kokkailimme herkullisen lounaan.

 

Tästä se lähti.

Noiden vuorien päälle pitäisi jostain kohtaa nousta.

Kyl sinne reitti löytyi, mutta aika jyrkkä sellainen. Ai, kun reisiimme sattuu!

Saavuimme harjanteen päälle. 

Pakko olla hyvää ruokaa, kun noin nätisti hymyilee. 

Lounaan jälkeen Kehlsteinin huipulle ei ollut enää pitkä matka. Huipulle saavuttuamme näimme Kehlsteinhausin ensimmäistä kertaa. Saimme harmiksemme todeta, että tämä historiallinen rakennus on ikävästi ”häpäisty”, rakennuksen sisällä toimivan ravintolan toimesta. Talon terassi oli täynnä räikeän sinisiä päivänvarjoja, jotka eivät oikein sopineet näkymään.

 

Kehlsteinhaus kuvan keskellä.

Saavuttuamme Kehlsteinhausin läheisyyteen ihmisten määrä tuhat kertaistui, sillä emme olleet nähneet tähän asteisen vaelluksen aikana kuin yhden ihmisen. Talolle valitettavasti pääsee myös bussi/hissi- yhdistelmällä, jonka vuoksi porukkaa riitti tungokseen asti. Tästä syystä emme jääneet tutustumaan taloon sen enempää, vaan hipsimme nopeasti sen ohi, jotta pääsimme taas luonnon rauhaan. Paluumatkan kuljimme melkein tuplasti pidempää reittiä myöten, josta johtuen saimme tallustella loivempaa polkua pitkin. Tämä tuli tarpeeseen, sillä alamäkeen kulkiessa lihaksiimme sattui entistä enemmän.

 

Vaelluksen jälkeen olisimme halunneet ajaa takaisin samaan paikkaan yöksi missä eilenkin olimme. Pakko kuitenkin ajaa vähän kilometrejä pois, jotta loppureissusta ei tarvitse urakoida niin paljoa. Tämän vuoksi ajelimme vielä: Geisskopf:n -hiihtokeskuksen suurelle parkkipaikalle. Se oli loistava paikka, sillä se sijaitsee yli 1000 metrin korkeudessa, jonka vuoksi yö oli mukavan vilpoinen. Lisäksi parkkipaikan vierestä löytyi myös ilmainen suihku, jossa pääsimme pesemään vaellushiet pois.

 

18.7. Maanantai

Aamusta aloitimme matkan kohti Tšekin -rajaa. Ajelimme 120 kilometrin verran Plzen:n -kylään, joka on tunnettu Pilsner oluen syntymäpaikkana. Plzenin nimi onkin englanniksi käännettynä: Pilsen. Kaupunkiin saavuttuamme kävimme tutustumassa Pilsner Urquell -panimoon. Tämä olut on maailman ensimmäinen Pilsner olut, jonka lisäksi 90 % kaikista maailman Lager olueista pohjautuu Pilsner Urquelin valmistustapaan. Panimokierroksen kuljimme oppaan sekä suurehkon ryhmän mukana. Kierroksen aikana opas kertoi lähinnä panimon historiasta, jonka hän teki hyvin perusteellisesti. Kierros kesti yhteensä 2 tuntia. Sen mielenkiintoisin vaihe oli nähdä pullotuslinja, joka pullottaa parhaimmillaan 100,000 pulloa tunnissa. Mainitsemisen arvoista asia kierroksesta on myös oluen maistaminen, jonka saimme tehdä suoraan tammitynnyristä. Tällä tavoin olutta ei enää valmisteta myyntiin, mutta pieniä määriä vierailijoille sekä erikoistapahtumiin.

 

Pilsner Urquell panimo.

Tällaisia custom valmistettuja moottoripyöriä löytyy maailmasta vain kaksi.

Oluen valmistukseen käytettäviä kuumennus kattiloita.

Se oli hyvää!

Pullotus linjastot.

Panimon jälkeen tutustuimme Plzenin keskustaan. Se on ihan nätti sekä kompaktin kokoinen. Parasta siinä oli suuri katedraali, jota ympäröi suurehko aukio. Yöksi ajelimme vielä 20 kilometrin matkan: Kamenny Ujezd -kylään, josta löysimme ravintolan minkä pihassa sai nukkua. Ravintolan omistaa nuori poika ja hänen äitinsä. Heidät tavattuamme saimme kokea paluun Balkaniin tai Turkkiin, sillä heidän vieraanvaraisuutensa oli verrattavissa näihin maihin. Mukavaa, että saimme vielä kokea tällaistakin tällä reissulla, vaikka olimme saapuneet jo Euroopan vauraammalle seudulle.

 

Nyhtö-härkä leivät.

Keskustan suuri katedraali.

19.7. Tiistai

Seuraava pysäkkimme oli Tšekin pääkaupunki: Praha. Olemme käyneet Prahassa ennekin, mutta siitä visiitistä on kertynyt jo (lähes) 10 vuotta. Emme yleensä tykkää käydä uudestaan paikoissa, jossa olemme jo käyneet. 10 vuotta sitten olimme kuitenkin niin kokemattomia reissaajia, että pyörittiin paikoissa kuin päättömät kanat. Tämän lisäksi Praha oli vielä täysin matkamme varrella, joten miksipä ei?

 

Prahaan saavuttuamme pyöriskelimme Rainolla pitkin kaupunkia etsien parkkipaikkaa. Olimme kyllä valinneet parkkipaikan määränpääksemme, mutta sitä ei yksinkertaisesti löytynyt kartan osoittamasta paikasta. Lopulta löysimme lähes tyhjän parkkipaikan noin 1.5 kilometrin päästä keskustasta. Käveltyämme keskustaan, saavuimme heti kaupungin tunnetuimalle nähtävyydelle: Charles Bridge:lle. Se on vuonna 1357 rakennettu, ja 516 metriä pitkä kivisilta. Itse silta on hieno nähtävyys, kuten myös kaupunkinäkymät sen päältä. Ainut (iso) miinus voidaan sanoa turistien määrästä, joita Prahassa riittää aina, mutta näin kesäsesonkina koko keskusta oli kuin suurta Tokion: Shibuya Crossingia. (Jos et tiedä mikä Shibuya Crossing on, niin voit tutustua siihen tässä blogissa. Aika matkusta vuoteen 2015, josta löydät Japani & Taiwan blogitekstin.)

 

Charles Bridge.

Sillan päällä.

Sillalta painelimme panimoravintolaan, jossa söimme herkullista possun ribsia sekä kyytipojaksi tietysti tšekkiläisiä laatu olutta. Mahat täynnä oli hyvä kävellä kaupungin keskusaukiolle, jota ympäröivät värikkäät rakennukset sekä tumman puhuvat kirkot.

 

Lennon Wall. Seinä perustettiin alunperin kansan protestiseinäksi hallitusta vastaan John Lennonin kuoleman jälkeen.

Protestia myös Putinia vastaan.

Aitoa tsekkiläistä struudelia. Ihan hyvää...

Pullataikina jäätelö. Maukasta oli.

Prahan keskusaukio.

Viimeinen aktiviteetti kaupungissa oli nousta keskustan pohjoispuoleisille rinteille, josta avautuu panoraama näkymä kaupunkiin. Näkymiä ihaillessa siemailimme samalla kesäjuomat, jotka ostimme viereisestä Biergardenista. Olipa mukavaa napata juomat tiskiltä, ja käppäillä ihastelemaan näkymiä. Ei tarvinnut jäädä hörppimään juomia metri kertaa metri kokoiselle alueelle, kuten kotoisessa Suomessa joutuisi tekemään.

 

Maistelu menu tsekkiläisestä pien-panimosta.

Näkymät Bier-Gardenin edustalta.

Prahasta jatkoimme matkaa vielä yli sadan kilometrin verran Saksaan. Siellä saavuimme suurelle parkkialueelle, pienen: Naturbad Galgenteigh -järven läheisyyteen.

 

Tsekkikin paketissa.

20.7. Keskiviikko

Aamulla söimme aamupalan kaikessa rauhassa Netflix sarjojen siivittämänä. Rauhallisen aamun jälkeen aloitimme kovan treenin viereisellä jalkapallokentällä. Pallottelimme lentopallolla sekä (jo tutuksi tulleelle) maila/pallo pelillämme yli 2 tuntia. Pallottelussa otimme haasteen, jossa ”härsimisestä” koitui rangaistukseksi leukoja sekä punnerruksia virheen tehneelle. Treenin jälkeen kävimme tietysti uimassa pienessä järvessä.

 

Kovaa pallottelua.

Järveltä löytyi liukumäet ja kaikki.

Urheilun jälkeen jatkettiin matkaa 40 kilometriä pohjoiseen, jolloin saavuimme: Dresden:n -kaupunkiin. Siinä vaiheessa päivä oli jo kerennyt vierähtämään klo. 19 asti. Aamun kova treeni polttavan auringon alla oli vienyt kaikki voimamme, joten päätimme vain marssia kaupungin keskustan läpi, sekä Elbe -joen yli nurmialueelle, jossa pääsi ihastelemaan kaupungin kauneutta. Kaupunkia sanotaankin monesti Saksan kauneimmaksi, jonka voimme allekirjoittaa. Vaikka tulimme tänne lähes suoraan Prahasta, niin ei Dresden sille ainakaan selvästi häviä kauneuskilpailussa. Jos kaupunkeja taas vertaa turistien määrässä, niin silloin Dresden voittaa kilvan 100-0. Prahan puolustukseksi voidaan sanoa sen selvästi halvemmat hinnat Dresdeniin verrattuna. Viettelimme joen nurmialueella aikaa parin tunnin verran, ja palasimme autoon nukkumaan.

 

Dresdenin keskusaukion suuri kirkko.

Joen rannan kirkot.

Kyllähän siinä kelpaa istuskella.

21.7. Torstai

Eilen harkitsimme, että olisimme varanneet hotellin viime yöksi, sillä yöksi oli luvattu korkeita lämpötiloja. Halvimmat majoitukset Dresdenissä olisivat olleet 60 euroa yöltä, jonka vuoksi päätimme nukkua autossa. Jos eilen olisimme tienneet, mitä tiesimme tänä aamuna, olisimme varmasti varanneet hotelli yön. Muutamia tunteja tuli kyllä nukuttua, mutta aina kun heräsimme, olimme aivan hiestä märkiä (varsinkin Joppe). Eikä siinä vielä kaikki: klo. 6:00 Joppe heräsi, ja avasi pakun oven raolleen, kun lämpötila sisällä oli kuin saunassa. Jatkoimme makoilua vielä parin tunnin ajan, jonka aikana joku mulkku onnistui jotenkin pölliä läppärilaukkumme, jonka sisällä läppärimmekin oli. Ihmettelemme kuinka varas siinä onnistui, sillä ovi oli vain raolleen, joten varkaan piti aukaista sitä reippaasti saadakseen läppärin pöllittyä. Oven avaamisesta lähtee kuitenkin sen verran ääntä, että ihme kuinka varas sai hoidettua keikan niin äänettömästi. Oli miten oli: saamme (todennäköisesti) vakuutusyhtiöltä lähes omamme takaisin, mutta läppärin mukana meni 3 päivää, jo valmiiksi kirjoitettua blogia sekä muuta tekemäämme työtä, jotka joudumme tekemään nyt uusiksi. :/

 

Aamusta lähdimme tutkimaan vielä Dresdenin keskustaa. Olimme oikeastaan eilen jo nähneet kaiken muun keskustasta (vaikka kävelimmekin vain sen läpi) paitsi: Dresden Zwinger -palatsin. Palatsi on kaupungille uskollisesti tumman värisestä kivestä valmistettu linnoitus, jonka muurien päällä pystyi kiertämään koko pytingin kauttaaltaan. Palatsin muurit sekä sen takana kohoavat kirkot olivat upea näky. Ainoa asia mikä haittasi näkymää: oli palatsin remontissa oleva sisäpiha.

 

Kyl Saksassa ollessa pakko yksi Curry Wursti syödä pitää.

Dresden Zwinger palatsi.

Aukio joen edustalla.

Myös täksi yöksi oli luvattu korkeita lämpötiloja, ja eilisyöstä oppineena varasimme täksi yöksi majoituksen ilmastoinnilla. Varasimme sen Puolan puolelta: Olesnica:n -kaupungista, jotta saimme majoituksen halvemmalla sekä kilometrejä kohti Suomea ajettua.

 

Ei unohdettu Saksan karttaa. Laitettiin se vaan nyt vasta, jotta karttaan saatiin molemmat ajelut mitä maassa teimme.

22.7. Perjantai

Nautimme hotellihuoneemme ilmastoinnista check-out aikaan asti. Tämän jälkeen lähdimme ajamaan 190 kilometrin matkaa: Lodz:n -kaupunkiin. Saavuttuamme kaupunkiin, kävimme ensiksi suuressa ostoskeskuksessa ostamassa uuden läppärin sekä pieniä tuliaisia Suomeen. Tämän jälkeen suuntasimme varaamaamme Airbnb kämppään, sillä myös täksi yöksi oli luvattu helle lukemia. Kirjauduttuamme asuntoon, kello olikin vierähtänyt jo 20:00 asti. Ei siinä mitään, sillä ei meillä olisi muutenkaan ollut hirveästi fiilistä kaupungin tutkimiseen. Jaksoimme kuitenkin lähteä vielä kävelemään kaupungin keskustaan, jossa sijaitsee yksi maailman pisimmistä kävelykaduista: Piotrkowska. Lähestyessämme katua ajattelimme, että onkohan siellä mitään meininkiä enää, sillä matkan aikana kaupunki oli hyvin hiljainen. Saavuttuamme kävelykadulle saimme todeta sen olevan kaikkea muuta kuin hiljainen. Porukkaa oli liikkeellä sankoin joukoin, ja lähes jokaisen ravintolan terassi oli tupaten täynnä. Kävelimme kadulla kolmisen kilometriä, jonka aikana söimme herkullisen illallisen pien-panimon terassilla.

 

Piotrkowskan pitkä ja viihdyttävä kävelykatu.

Meniköhän juomat nyt oikein päin?

23.7. Lauantai

Aamulla saimme todeta, että sisämajoituksen varaaminen myös viime yöksi oli oikea ratkaisu, sillä jo aamun lämpötila oli tukala. Ei lämpötila silti meitä lannistanut, sillä ajelimme 90 kilometrin ajomatkan: Biala Rawska -nimiseen kaupunkiin, jonka laitamille on rakennettu unelmien treeni kompleksi. Treeni alueelta löytyi jalkapallo sekä tenniskenttää, ulko-kuntosalia, tekolampea ja juoksurata. Otimme alueesta kaiken ilon irti treenaamalla melkein 3 tuntia. Viimeinen haaste ulko-kuntosalilla meinasi jo koitua kohtaloksemme, sillä viimeiset sarjat rankkaa kuntopiiriä saivat jo silmämme hieman sumenemaan. Teimme kuitenkin suunnittelemamme haasteen kunnialla loppuun. Parhain palkinto mitä siitä olisi tässä helteessä voinut saada, oli hypätä tekolammen (ei niin) virkistävään veteen. :D

 

Oikeastaan heti treenin jälkeen alueella alkoi kova tuuli, jonka perässä sade. Kokkailimme vielä ruoat treenipaikan parkkipaikalla, ja lähdimme ajelemaan 90 kilometrin matkaa Varsovan laitamille. Sinne saavuttuamme suuntasimme pieneen ravintolaan, jossa kirjoittelimme rästiin jäänyttä blogia upouudella läppärillämme. Ei kuitenkaan jääty Varsovaan nukkumaan, vaan ahkeroimme vielä 40 kilometriä pimeällä, ja jäimme nukkumaan metsän keskellä olevalle parkkipaikalle, heti moottoritien vierustaan.

 

Blogin päivitystä sekä herkullisia eväitä.

24.7. Sunnuntai

Täksi päiväksi oli luvattu sateita, joten päätimme hyödyntää ajan ajamalla pohjoiseen. Päivän kilometri saldoksi saimme 360, jonka ansiosta päädyimme Liettuan Kaunas:n saakka. Saavuimme Kaunasiin vasta illalla, koska matkan aikana otimme pitkän lounas/hengailu tauon. Puolan tiestöstä täytyy sen verran mainita, että ne ovat parantuneet roimasti viimeisen 10 vuoden aikana. 10 vuotta sitten ajelimme Puolan läpi kahteen otteeseen, kuten tälläkin reissulla. Vuonna 2012 tiet olivat aivan hirveät, jonka vuoksi suurehkon maan läpi ajaminen oli rasittavaa puuhaa. Edelleen pääväyliltä löytyy tie-osuuksia, joissa löytyisi parantamisen varaa, mutta pääsääntöisesti tiet ovat nykyään hyvässä kuosissa.

 

Tässä Puolan ajamiset.

Kaunasin kaupunkia.

25.7. Maanantai

Lähdettiin vielä alkuyöstä ajamaan toiseen nukkumispaikkaan 8 kilometrin päähän. Kaunasin parkkipaikalla pörräsi koko ajan autoja, jotka popittivat musiikkia sekä kaasuttelivat. Onneksi lähdimme, sillä uusi alue oli hiiren hiljainen. Alkuperäinen ajatuksemme oli aamusta käydä kiertelemässä Kaunasin katuja, mutta aamulla ei löytynyt fiilistä siihen, joten jatkettiin matkaa pohjoiseen. Ajeltiinkin aina Latvian Jurmala:n asti, sillä haluttiin päästä nauttimaan sen pitkistä merenranta hietikoista. Saavuimme hiekkarannoille vasta kuuden maissa. Otimme illan rennosti sekä päivitettiin (vihdoin) rästiin jäänyttä blogia.

Jurmalan hiekkarannat.

26.7. Tiistai

Aamu sekä päivä menivät leppoisasti Jurmalan rannalla. Kokkailimme aamupalan sekä lounaan ja aterioiden välissä vedimme pitkät pallottelusetit rantahietikolla. Jurmalasta jatkettiin matkaa Latvian pääkaupunkiin: Riikaan, jossa tapasimme kavereitamme (mm. Baltian pyöräreissublogiteksteistä tutun Janin). Ilta (sekä yö) menivät ravintolassa sekä Riikan pubeja kiertäessä. Mukavata oli! Saavuimme takaisin Rainon luokse vasta klo. 2:30, ja jäätiin nukkumaan tien reunus parkkipaikoille.

Aamun palloittelut rannalla.

Jennin beach volley skillssit kehittyivät about 1000%, vain muutaman päivän aikana. Olisi pitänyt harjoittelu aloittaa aikaisemmin...

Riikan keskusaukio.

Pubi ilta alkoi illallisella...

...ja tähän nämä illat yleensä päättyvät. (Mitähän näiden kuvien välissä on tapahtunut?)

27.7. Keskiviikko

Joppe heräsi jo klo. 8:00, sillä parkkimaksu alkoi siinä vaiheessa raksuttaa. Jenni jäi petiin nukkumaan, kun Joppe ajeli reilun 30 kilometriä pohjoiseen, jossa nukuimme vielä lisää. Lopullisesti heräsimme vasta 11:30. Eilinen yö kukkuminen vei veronsa, ja olimme koko päivän aivan poikki. Tarkoituksemme oli ajaa tänään Viron puolella olevaan urheilukeskukseen urheilemaan, mutta emme jaksaneet sitä toteuttaa. Sen sijaan viettelimme kuuluisan ”lazy day:n”, eli syötiin roskaruokaa ja ajoimme Tallinnan lähettyville, jossa yövyimme pienellä parkkipaikalla.

 

Baltian hurjastelut.

28.7. Torstai

Niin se vaan pitää todeta, että pitkäkin matka loppuu aikanaan... :( Käytiin aamulla vielä Tallinnan Prismassa ostoksilla tulevaa mökki viikonloppua varten, jonka jälkeen nousimme autolautan kyytiin. Vuosaaren satamaan saavuttuamme, lähdimme saman tien ajamaan kohti Toivakassa olevaa mökkiä. Matkan aikana kätemme jo hieman syyhysivät, sillä saunomisen himo kasvoi sitä mukaa, kun kilometrit vähenivät. Saavuimme mökille 20:30, ja 21:15 olimme jo saunassa. :D

 

5 kuukautta sitten viimeksi tähän laivaan. :/

Matkaeväät onneksi kohdallaan. Take away hatsaburia. :P

29-31.7. Perjantai-Sunnuntai

Mökkeily, ja siellä etenkin saunominen ovat parhaita asioita mitä tässä maassa voi tehdä. Siihen kun vielä lisää hyvän seuran, niin hommasta tulee erityisen buenoa! Hyvää seuraa saimmekin jo toisistamme, mutta lisää oli luvassa. Perjantai iltana Siilinjärveläiset ystävämme liittyivät seuraamme jo toistamiseen tällä reissulla. Viikonloppuun kuului: hyvää ruokaa, urheilua sekä tietysti saunomista! Tämän lisäksi täytyy vielä mainita, että nyt kun olemme Suomessa, niin tietysti epävakaiset kelit kuuluivat myös asiaan…

 

Rennoissa meiningeissä pääsimme hienon reissun päättämään.

Tähän koskeen oli mukava pulahtaa aina saunasta suoraan.

Mukavasti kerkesi maailmaa tutkiskella 5 kuukauden aikana. 

Yhteenveto:

Mistä sitä aloittaisi? Noh, tietysti siitä, että tällaista reissaamisen olisi aina pitänyt olla! Ei välttämättä pakun osalta, vaan enemmänkin reissun pituuden suhteen. Ensimmäistä kertaa voidaan sanoa, että reissu tuntui oikeasti pitkältä. Noin 3-4 kuukauden reissaamisen jälkeen pystyimme sen vasta myöntämään. Parasta tässä oli se, että itsellemme oli helppoa antaa periksi tekemään myös arkisia juttuja, eikä koko ajan ollut fiilis, että pitäisi nähdä ja kokea uusia asioita. Vaikka yleensä pakoillemmekin arkea, niin täällä reissun päällä, ja uusilla huudeilla, arkisetkin asiat tuntuvat melkein kuin pieniltä seikkailuilta. Noin 21 000 kilometriä on viidelle kuukaudelle aika paljon ajamista, mutta siitä melkein puolet ajoimme alku- sekä loppureissun aikana, joten suurimman osan reissuajasta kilometrejä kertyi aika maltillisesti.

 

Pakumatkailussa ehkä parasta on eräilyn helppous. Voidaan vaan ajaa keskelle luonnonrauhaa, mutta silti ei tarvitse tinkiä mukavuudesta, kun pakussa odottaa pehmeä sänky, jääkaappi täynnä ruokaa sekä juomaa ja keittiön hellat. Siihen kun vielä lisäisi nelivetopakun kunnon maavaralla, niin voisi melkein sanoa, että ainoastaan taivas on enää rajana. Pakulla reissuun lähdettäessä iso etu on myös harrastevälineiden mukaan otto. Meidän kahden kamat mahtuivat pakuumme aivan helposti, vaikka mukaan lähtikin paljon urheilu tarvikkeita + muuta roinaa. Pistää miettimään, että mitä ihmettä teemme kaikella tavaralla mitä kotiin jätimme?

Perinteisessä reppureissailussakin on omat hyvät puolet verrattuna paku-matkailuun. Ensimmäisenä mieleen tulee tietysti pitkien matkustamisten hitaus. Suomesta kun lähtee ajamaan, ja kohteena on vaikkapa Turkki, niin 4 tunnin lento muuttuu kuukauden ajeluksi (toki matkan voisi joku hullu paahtaa ehkä jopa neljässä päivässä, mutta se ei ole meidän kuppi teetä). Myös kohteessa ollessa paku on pidettävä koko ajan lähettyvillä, eikä täten voi vain kesken reissun päättää lentää jonnekin muualle, vaan sinne on itse ajettava. Kaukomatkailu pakulla taas vaatii niin paljon aikaa, ja sitähän ei koskaan ole tarpeeksi. Molemmissa reissutyyleissä siis omat hyvät puolensa, joten meinaamme jatkossa tehdä molempia matkoja. Saa nähdä kumman reissutyylin valitsemme ensi kerralla?

 

Pakussa eläminen sopi meille molemmille hyvin. Muutama asuinneliö riittää hyvin kahdelle, kun saa rauhassa elää päiviä omassa rytmissä. Työelämässä pakussa eläminen alkaisi varmasti pitemmän päälle ahdistaa, mutta kyllä sekin menisi silloin tällöin. Ahtaus ei meitä häirinnyt, eikä myöskään sisä-suihkun puute. Usein suihkuun pääsi kätevästi esim. moottoriteiden huoltoasemilla. Kelien lämmetessä ostamamme retkisuihku oli erittäin kätevä, ja kun kesä kunnolla alkoi, niin uima rantojen suihkut olivat myös kovassa käytössä. Muuten kaikki pakusta löytyvät mukavuudet jääkaapista wc:hen olivat meille tarpeellisia.

 

Päätöksemme lähteä reissailemaan: Euroopan vähemmän tunnetulle seudulle (varsinkin pakulla), oli ehdottomasti oikea päätös. Siitä saimme konkreettista näyttöä loppureissun aikana, kun saavuimme Keski-Eurooppaan. Matkailijoita kaikissa muodoissa oli vain yksinkertaisesti liikaa, minkä vuoksi matkustamisen vapaus kärsi. Balkanissa tai Turkissa pystyi matkustamaan minne vain, eikä koskaan ollut pelkoa ettemme olisi löytäneet parkkipaikkaa. Balkanilla ja Turkissa saimme yleensä nauttia kaikkein hienoimmistakin paikoista rauhassa, lähes aina vain kahdestaan. Näimme reissun viimeisen kahden viikon aikana varmasti 100 kertaa enemmän muita pakuilijoita, kuin reissun ensimmäisen 4,5 kuukauden aikana. Mahtavat luontoelämykset sekä Turkissa, että Balkanilla olivat reissun paras anti. Antoisaa oli myös asia, mitä kuvista ei voi nähdä. Se oli paikallisten ystävällisyys, vieraanvaraisuus sekä pyyteettömyys.

 

Koko Balkanin seutu sekä Turkki olivat kaikki uskomattomia maita, joten niitä on vaikea laittaa paremmuus järjestykseen. Jos joitain maita nostaisi esiin, niin ensimmäiseksi tulisi mieleen Montenegro. Vaikka se on pinta-alaltaan pieni, niin sieltä löytyy monta uskomatonta luontokohdetta. Albanian rannikkoseutu voidaan myös nostaa esiin sen kauneuden-, halpuuden- sekä vähäisen turismin vuoksi. Samaa voi myös sanoa monesta Turkin rannikkokohteesta, kuten: Dacta- ja Bozburun niemimaat sekä Dalamanin alue. Suurimmaksi yllättäjäksi voidaan nostaa Pohjois-Makedonia, jonka odotimme toki olevan kiehtova maa, mutta se onnistui ylittämään kaikki odotuksemme.

 

Loppukevennys ja (hauskoja) faktoja reissulta:

Suomesta lähdettäessä pakkasimme autoon mukaan 24 kg kaurahiutaleita, 9 kg maapähkinävoita, 47 purkkia Oatly iKaffe kaurajuomaa, 22 pussia Oatis kaurasipsejä, 8 pussia Manhattan sipsejä ja 3 kg irtokarkkia. Näistä kaksi viimeisintä loppui jo reissun kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Maapähkinävoi olisi myös loppunut jo ennen reissun puolta väliä, mutta onneksi löysimme sitä lisää Turkista. Kaurasipsit riittivät 4,5 kuukautta, ja kahvimaidot olivat mitoitettu täydellisesti, sillä viimeinen purkki tyhjeni vasta Toivakan mökillä ollessa, mutta siinä vaiheessa olimme ostaneet sitä jo lisää (= vältimme tragedian). Kaurahiutaleetkin olivat laskettu miltei täydellisesti, sillä sitä jäi kotiin viemisiksi vain reilu kilo.

 

Autoa käytettiin huollossa yhteensä 6 kertaa. Jouduimme ostamaan autoon 2 uutta akkua, sisäakun laturin sekä useita sulakkeita. Tämän lisäksi auton katto oli vuotanut jo ennen kuin ostimme sen, ja reissun päällä se vuoti vielä lisää. Tämän takia keittiön kaapistot olivat lahonneita, jonka vuoksi ne meinasivat pudota alas. Kaapit vaihdettiin, ja katto tiivistettiin kauttaaltaan. Vakionopeudensäädinkin oli epäkunnossa ja se korjattiin kerran, mutta meni melkein heti uudestaan rikki. Jääkaapin kaasusytytin puhdistettiin myös kertaalleen korjaamossa. Nyt jo Suomessa ollessa autossa on mahdollisesti jonkinlaista kytkin vikaa, sillä se reistaili jo Bosniassa ollessamme, mutta korjaantui itsekseen. Melkein meinasi unohtua, että alkureissusta sänkymme meinasi pudota takakonttiin. Viriteltiin sängyn ja takakontin väliin kaksi jykevää puupalkkia, jotka toimivat hyvin koko reissun ajan.

 

Mielenkiintoisia urheilu statseja.

Budjetti:

Ruoat, aktiviteetit, majoitukset, tiemaksut yms.: 8900 euroa

Bensa: 2150 euroa

Auton korjaukset: 940 euroa

Tuliaiset: 600 euroa

Auton vakuutusmaksu/vero: 800 euroa

Yhteensä: 13 390 euroa

Auto maksoi 14 800 euroa + uudet talvirenkaat 480 euroa. Lopullinen budjetti määräytyy siis auton myynti hinnasta. Toivomme saavamme 12-13 000 euroa, mutta jää nähtäväksi…

Kuvassa edessä vasemmalla: Joppe "Untamed" Vuorela, edessä oikealla: Jenni "Sleepy" Wihinen & takana: Raino "Unstoppable"