Länsi-Balkan 24.9-11.10.2014

Zabljak, Montenegro.

Matkaan lähti tällä kertaa yksinäinen susi: Joppe ”The Paratrooper” Vuorela. Seikkailun kohteena olivat Länsi-Balkanin vuoristot.

Keskiviikko 24.9.
Kone kohti Dubrovnikia nousi Helsinki-Vantaalta klo 16.30. Tällä kertaa sain nauttia harvinaisesta luksuksesta: suorasta lennosta, joka kesti vain kolme tuntia. Ensimmäinen matkapäivä kului aikalailla kokonaan reissaamiseen. Kello oli jo liki kymmenen illalla, kun olin vihdoin saanut tankattua itseeni ravitsevaa kebabia. Ensimmäiseksi yöksi olin varannut pedin hostellin dormihuoneesta.

Iltakävelyllä Dubrovnikissa.

Torstai 25.9.
Suunnitelmiin tuli heti muutos. Olin ajatellut vuokrata 125-kuutioisen skootterin Dubrovnikista ja ajaa sillä Montenegron ja Kosovon läpi. Vuokraamossa kuitenkin selvisi, että sellaisen ”monsterin” ajamiseen tarvitaan kevytmoottoripyöräkortti. Noh, piti sitten turvautua vanhaan kunnon linjuriautoon.

Bussi starttasi klo 10.00 kohti Montenegron Kotoria. Matka kesti melkein kolme tuntia, mutta se sujui leppoisasti, sillä maisemat olivat kerrassaan loistavat. Kotor on kuuluisa kauniista lahdestaan (Bay of Kotor), josta nousee yli kilometrin korkeuteen jyrkästi kohoavia vuoria.

Perille päästyäni nautin ensiksi maittavan liha-aterian. Kun maha oli täynnä, suuntasin Unescon maailmanperintökohteen tittelin omaavan Kotorin vanhankaupungin sokkeloisille kaduille. Sieltä pääsi kätevästi vuoren juurelle, josta linnoituksen muurit lähtivät nousemaan ylös rinteeseen. Se oli mukava pikku nousu – noin 2 000 porrasta. Näkymät korkeimmalta linnoituksen kohdalta Kotorin lahdelle olivat hienot. Fiilistelin ylhäällä muutaman tunnin ja kapusin portaat takaisin alas.

Bay Of Kotor. Linnoituksen muurin puolesta välin.

Linnoituksen huipulta.

Takaisin merenpinnan tasolla kello oli vasta 17.30. Minulla oli bussilippu valmiina seuraavaan kohteeseen vasta perjantaille klo 15.15, joten aikaa oli reilusti tapettavana. Ratkaisuksi keksin vuokrata maastopyörän. Ei muuta kuin marketista evästä matkaan ja pyörällä polkemaan kohti Lovćenin luonnonpuistoa ja sen korkeinta huippua, Mt. Lovćenia (1 749 m).

Ehdin polkea serpentiinitietä vasta tunnin, kun tuli jo pimeä. Kahden tunnin polkemisen jälkeen ei nähnyt enää metriä pidemmälle. Sotkin kuitenkin menemään vielä tunnin verran pimeydestä huolimatta, kunnes päätin asettua tienviereiseen pusikkoon aloilleni. Minulla ei ole koko reissulla telttaa mukana, mutta vedenpitävä kangas toimii laavuna. Leiristä ei tullut kaikkein kaunein pilkkopimeässä pystytettynä, mutta se hoiti tehtävänsä, sillä yöllä taivaalta ripotteli muutama pisara.

30 minuutin pyöräilyn jälkeen alkoi olla jo hämärä.

Perjantai 26.9.
Perinteinen ensimmäinen metsäyö: ei oikein uni maistunut. Kaipa sitä kuitenkin muutama tunti tuli nukuttua. Klo 8.00 jatkoin matkaa ja noin kymmenen maissa saavuin Mt. Lovćenin viereen. Huipulle asti ei siitä kohtaa kuitenkaan mennyt tietä – olisi kaiketi pitänyt kääntyä toiselle tielle muutama kilometri aikaisemmin, jotta pyörällä olisi päässyt ylös asti. Eipä tämmöinen pikku takaisku soturia pysäytä, vaan jemmasin pyörän ja rinkan pusikkoon ja jatkoin viimeiset noin 200 metriä jalan.

Maisemat ylhäältä olivat hienot, mutta silti pienoinen pettymys. Kotorin lahti jäi toisen vuoren taakse, eikä sitä todellista huipentumaa sieltä nähnyt. Vähän aikaa pällistelyä, jonka jälkeen kapusin takaisin pyörälle ja aloitin alamäen täyteisen paluumatkan Kotoriin.

Täytyy kyllä sanoa, ettei pyöräily ole ikinä ollut niin hauskaa! Suorilla sain kiihdytettyä vauhdin varmaan yli 60 kilometriin tunnissa, ja sitten jarrupalat sauhusivat, kun jyrkkä serpentiinitien mutka tuli eteen. Tätä hauskuutta riitti kokonaisen tunnin verran!

Paluumatka yllätti mukavasti myös maisemien osalta. Menomatkallahan oli ollut aivan pilkkopimeää, mutta nyt sain ihastella loistavaa näkymää Kotorin lahdelle. Vauhdin hurman lisäksi tarjolla oli siis taianomaisia maisemia! :) Kaiken kaikkiaan todella hieno retki: kuuden tunnin hidas ja hikinen nousu nollasta metristä 1 750 metriin, ja takaisin vauhdikkaasti sekä rennosti vain yhdessä tunnissa. :)

Paluumatkan loistavat maisemat. Oikealla: Bay Of Kotor.

Taistelia ja pyörä.

Takaisin Kotorissa nautin kahdeksan euroa maksaneen Mixed Grill -aterian, jossa oli 400 grammaa erilaisia lihoja. :P

Klo 15.15 bussi starttasi seuraavaan kohteeseen: Žabljakiin ja Durmitorin luonnonpuiston laitamille. Tarkoituksenani oli etsiä määränpäästä jokin halpa rafla ja kömpiä sen jälkeen taas pusikkoon nukkumaan. Bussimatka kesti kuitenkin melkein 4,5 tuntia, joten Žabljakissa oli jo pilkkopimeää. Kaiken lisäksi vettä tuli kuin Esterin perseestä. Välillä lujimmallakin soturilla on heikko hetki, joten päätin tarttua kahdeksan euron pehmeän vuoteen houkutukseen.

Lauantai 27.9.
Aamulla heräsin ikävään yllätykseen: vettä satoi edelleen! :( Päätin siis chillailla tämän päivän ja siirtää suunnittelemaani Durmitorin vaellusta yhdellä päivällä eteenpäin. Päivä osoittautui kuitenkin ihan mukavaksi. Žabljak oli oikein kiva pikkukaupunki – ei mitään sen kummempaa, mutta viihdyin siellä hyvin tämän yhden päivän.

Zabljak.

Sunnuntai 28.9.
Heräsin klo 8.00 ja katsoin heti ensimmäiseksi ikkunasta ulos: minkähänlainen on tämän päivän sää? Pilvistä oli, mutta ei sentään satanut. Ei muuta kuin vaelluskengät jalkaan ja liikkeelle.

Tasan yhdeksältä olin luonnonpuiston porteilla. Kiersin ne ovelasti metsän kautta, jotta vältyin kolmen euron pääsymaksulta. :D Noin 30 minuutin metsäkävelyn jälkeen saavuin Black Lakelle, joka on luonnonpuiston suurin järvi. Järvi oli todella hieno, mutta toivotut vuoret sen ympärillä pysyttelivät piilossa paksun pilvipeitteen vuoksi.

Black Lake.

Järveltä matka jatkui metsässä viitisen kilometriä loivaan ylämäkeen tarpoen, kunnes aloin olla niin korkealla, että puuraja tuli vastaan – eli suurin piirtein 1 800 metrissä. Kiipeilin päivän aikana vuorelta toiselle, ja erilaisia huippuja kertyikin toistakymmentä. Harmi vain, etten nähnyt pilvien takia maisemia koko päivänä. :/

Fiilis oli korkealla, kelistä huolimatta.

Illansuussa minulla kävi tuuri: löysin keskeltä erämaata jonkinlaisen autiotuvan. Ovi ei ollut lukossa, ja sisällä oli pari patjaa, tuoleja, pöytä ja kamiina.

Ennen pimeän tuloa ehdin vielä hakea parisataa metriä alempaa litomärkiä pusikon oksia nuotion sytyttämiseen. Ainoa mukanani ollut sytyke oli kananmunakenno. Ei ole kyllä koskaan ollut niin vaikeaa sytyttää tulta! Majasta löytyneen voiveitsen avulla sain kuitenkin paloiteltua märkiä oksia hieman pienemmiksi sytykkeiksi. Lopulta, yli tunnin yrittämisen jälkeen, edessäni loimotti mukavan lämmin nuotio. ':) Sain keiteltyä siinä lämpimät makaroni-tonnikalasetit. Ruoka oli huomattavasti parempaa näin lämpimänä kuin kylmänä nautittuna! :D Iltapalan jälkeen asetuin majaan pitkälleen ja ei muuta kuin unta palloon.

Iltanuotio.

Maanantai 29.9.
Nukuin kyllä uskomattoman... huonosti. :D On se vaan aina tämä ensimmäinen metsäyö tämmöinen, vaikka en tiedä, lasketaanko tätä autiotupayötä kunnolla metsäyöksi.

Yöllä se jo selvisi, kun kävin pissaretkellä uskomattoman upean tähtitaivaan alla: nyt oli tulossa pilvetön päivä. Oli aika mahtavaa nousta kuuden maissa ylös, kävellä ulos majasta ja nähdä kaikki ne vuoret, joiden ympäröimänä olin istunut iltaa nuotion ääressä niitä lainkaan näkemättä. :) Äkkiä märehdin aamupalan keuhkoihin, pakkasin rinkan ja painelin luontoon intoa täynnä.

Majalta lähdin kiipeämään vieressä olevaa vuorenharjannetta pitkin. Harjanteella oli kuusi erillistä vuorenhuippua, joista korkein oli pikkaisen reilu 2 200 metriä. Huhhuh, mitkä maisemat! On tämä maailma vaan NIIN hieno paikka!

Vuorijonon ensimmäisen huipun päältä. 5 jäljellä.

Kuudennen vuoren jälkeen aloin laskeutua alas. Siinä samassa pääsinkin ensimmäistä kertaa tällä reissulla kunnon kiipeilyn makuun. Alamäessä oli muutamia kohtia, joissa laskeuduin pari metriä ja mietin, pitäisikö kääntyä takaisin – meno oli nimittäin aika crazyä. Kaikista kohdista selvisin kuitenkin ehjin nahoin, lukuun ottamatta paria isoa naarmua polvissa ja ranteissa terävien kallionkulmien jäljiltä.

Alas päästyäni aloitin jälleen seuraavan vuoren kiipeämisen. :D Yllättävän rankkaa oli sellainen 500 metrin tasaisen jyrkkä nousu. Ylhäälle päästyäni olin aivan poikki ja hiestä märkä. Puolen tunnin hiilaritankkaustauko huipulla hoiti kuitenkin homman, ja olin jälleen taistelukuntoinen.

Siitä jatkoin matkaa noin viisi kilometriä, kunnes olin luonnonpuiston korkeimman vuoren, Mt. Bobotov Kukin (2 523 m) juurella. Sen valloittaminen vaati reilun 600 metrin verran todella jyrkkää kiipeämistä ylöspäin. Ylös meno oli teknisesti yllättävän haastavaa, vaikka huipulle asti menikin virallinen vaellusreitti. Varsinkin viimeinen 100 metriä oli lähes pystyjyrkkää, lumen peittämää nousua. Sinne oli kyllä laitettu apuvaijereita, joita pitkin pystyi vetämään itseään ylös, mutta nousu oli siitä huolimatta yllättävän haastava.

En ala sen enempää etsimään mahtisanoja huipun maisemien kehumiseen. Saat itse katsoa kuvat alempaa ja keksiä sopivat sanat kuvaamaan niitä näkymiä. :) Pari tuntia huipulla meni lounasta syödessä ja kuvia ottaessa, kunnes kapusin takaisin alas.

Bobotov Kuk 2523 metriä.

Durmitorin luonnonpuisto on aika pieni alue, ja olin käytännössä kiertänyt jo koko puiston. Aloitin siis paluumatkan noin 20 kilometrin päässä olevaan Žabljakiin. Ajattelin, että jos ehdin perille asti jo tämän päivän aikana, menen nukkumaan samaan majataloon kuin aikaisemminkin. Jos taas en ehtisi, nukkuisin matkan varrella jossain metsikössä. Tiukille se veti, mutta ehdin juuri ja juuri takaisin kaupunkiin ennen pimeän tuloa. Kylläpä maistui ravintolan kanasetti ranskalaisten kera aika makoisalta rankan retken jälkeen!

Tiistai 30.9.
Aamulla heti ensimmäiseksi kävin ostamassa bussilipun seuraavaan kohteeseen. Ehdin bussia odotellessani kiipeä vielä kaupungin lähistöllä olevalle pikkukukkulalle, jossa sain ottaa viimeiset siemaukset Durmitorin vuorista.

Aamuiselta kukkulalta.

Iloinen taistelija.

Sitten alkoikin varsinainen bussiasemaseikkailu: Žabljakista ensiksi Nikšićiin, Nikšićistä Podgoricaan ja Podgoricasta Ulcinjiin. Kaiken kaikkiaan matka kesti 4,5 tuntia. Se sujui kuitenkin rattoisasti, sillä eräs australialainen reissaaja matkasi Podgoricaan asti kanssani. Sain hänestä mukavaa matkaseuraa.

Ei se näköjään kaikilla muillakaan aina mene suunnitelmien mukaan.

Ehdin illalla tutkia pienen rannikkokaupunki Ulcinjin pääpiirteittäin jo kokonaan. Ihan mukava kaupunki se olikin!

Ulcinj.

Adrianmeri.

Myöhäisillasta pääsin vielä nauttimaan huippujalkapallosta, kun PSG kohtasi arkkiviholliseni Barcelonan. :D 3–2-tulos maistui!

Keskiviikko 1.10.
Aamulla lähdin Ulcinjista bussilla köröttelemään kohti uutta maata eli Albaniaa. Ensimmäinen pysäkkini oli Shkodra.

Saapuessani kaupunkiin olin hetken aikaa aivan ulkona kuvioista, sillä bussin päätepysäkki oli vain jollain random-kadulla keskellä vilkasta risteystä. Tietysti heti autosta noustessani ympärilleni kertyi kaiken maailman hännystelijöitä myymään taksikyytejä ja yöpymispaikkoja.

Aikani Shkodran kaduilla pyörittyäni löysin internetkahvilan, jossa selvitin ensinnäkin, missä olen ja mitä teen seuraavaksi. Ratkaisuksi keksin käydä katsomassa, miltä näyttää Shkodran suurin nähtävyys: kaupungin rajojen ulkopuolella sijaitseva Rozafan linnoitus. Matkaa linnalle kertyi mukavat viisi kilometriä. Päätin kävellä sinne, jotta näkisin samalla vähän Shkodran ja Albanian meininkiä.

Ensimmäinen asia, jonka Albaniassa huomasi, oli se, että turisti on täällä paljon ihmeellisempi asia kuin Montenegrossa tai Kroatiassa. Kaikki halusivat tervehtiä minua ja tulla juttelemaan – yksi tarjosi jopa ilmaista majoitusta. Suunnitelmiini ei kuitenkaan kuulunut jäädä tänne yöksi, joten kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta.

Shkodran linna sijaitsi yksinäisen kukkulan päällä ison järven vieressä, ja se olikin komea näky jo kukkulan juurelta katsottuna. Parasta paikassa olivat kuitenkin mahtavat näkymät muurien päältä Shkodran kaupunkiin ja sen takana kohoaviin vuoriin.

Shkodran linna.

Shkodran kaupunki.

Ei linnan länsipuolenkaan näkymät huonoja olleet.

Eihän sitä jaksa kovin kauaa mädäntyä yhdessä kaupungissa, joten päätin vielä illansuussa ottaa minibussin Albanian pääkaupunkiin, Tiranaan.

Torstai 2.10.
Aamulla suuntasin tutkimaan Tiranan katuja. En ehtinyt kauankaan ihmetellä menoa, kun joku pojankloppi liittyi seuraani. Hän halusi välttämättä kävellä kanssani. Kaveri vaikutti oikein mukavalta sälliltä, joten tuumasin, että mikäs siinä. Noin puolen tunnin päästä aloin kuitenkin epäillä kaverin aikeita ja kysyin suoraan, odottaako hän jotain maksua ”turistioppaana” olemisesta.

– ”Yes, but it's only 1000 lek” (noin 7 euroa).

Siihen tokaisin, että jos haluaa nyhtää turisteilta rahaa, kannattaisi sopia siitä etukäteen ennen kuin alkaa tehdä ”työtään”, enkä aio antaa hänelle mitään. Kaveri halusi tästä huolimatta viedä kaupunkikierroksen loppuun ja kertoi samalla nyyhkytarinoita, jotta saisi kukkaroni nyörit heltymään. Lopulta kaveri joutui kuitenkin pettymään.

Tirana oli ihan mukava kaupunki, varsinkin ydinkeskustan vieressä oleva ”aito” kaupunginosa, jossa paikalliset elivät. Eipä sitä silti aamua pidempään jaksanut siellä viettää, vaan sen sijaan otin minibussin Krujëen.

Tiranan pääaukio.

Krujë sijaitsi vain 40 kilometrin päässä Tiranasta, mutta matkaan meni silti reilu kaksi tuntia. Tämä selittyy kaupungin ja sen linnoituksen korkealla sijainnilla.

Lonely Planetin matkaopas kehui tämän kaupungin ja sen linnan maasta taivaaseen, mutta itselleni se oli pettymys. Minusta Shkodra ja sen linna olivat paljon hienommat, vaikka lounari ei niitä juuri noteerannutkaan. Eipä ollut ensimmäinen kerta, kun en yhdy lounarin kirjoittajien näkemyksiin.

Krujen linna.

Linnasta ei nyt paljoakaan muuta ollut jäljellä kuin tämä torni.

Muutama tunti Krujëssa ja sen linnalla vierähti. Tämän jälkeen onnistuin bongaamaan ”moottoritien” varressa seisoessani täpötäyden minibussikyydin takaisin Shkodraan.

Illalla hommasin itselleni vielä paikan seuraavana aamuna lähtevään jokilauttaan, joka suuntaisi kohti Albanian pohjoisosan luonnonpuistoa.

Perjantai 3.10.
Aamulla oli edessä soturille tuttu herätysajankohta: tasan kello 6.00. Ensiksi matka taittui minibussilla pikkukylään nimeltä Koman. Sieltä jatkoin jokilautalla, ja matkasin kaksi ja puoli tuntia pitkin vuorten välissä kiemurtelevaa jokea. Reitti oli kyllä hieno, mutta sää olisi saanut olla suotuisampi. Koko matkan ajan sankka pilvikerros peitti taivaan ja samalla korkeimmat vuorenhuiput. Välillä tämä on tämmöistä – vaikka vahva olenkin, säille en kuitenkaan mahda mitään. :D

Lauttamatkalta.

Lautan päätepysäkki oli Fierzen pikkukylä, jossa hyppäsin vielä yhteen kulkuneuvoon kohti lopullista määränpäätäni: Valbonaa.

Valbona ei varsinaisesti ollut mikään kylä, vaan enemmänkin tie, jonka varrella oli tusinan verran majataloja turisteille. Koska olin kerran luonnonpuiston keskellä, päätin vielä ennen pimeää lähteä tarpomaan läheistä vuorta ylös. Pääsin noin puoliväliin vuorta, kun vastaan tuli mukavannäköinen ruohikkotasanko. Pystytin siihen laavuni ja aloin nukkua.

Valbonassa näin ensimmäisen Albanialaisen punkkerin, joita maahan pytytettiin sodan aikana yli 700 000 kpl

Pilvet prkl!

Lauantai 4.10.
Nyt tuli nukuttua yllättävän hyvin! Klo 7.00:n aikoihin olin syönyt aamupalan ja jatkoin matkaa kohti noin 30 kilometrin päässä olevaa pikkukylää, Thethiä. Aikomukseni oli seikkailla tässä luonnonpuistossa vähän pidempikin aika, mutta keli jatkui pilvisenä ja lisäksi maanantaille oli luvattu sadetta. Eipä sitä huvita jäädä vuoristoon, kun ei kerran näe mitään.

Alkumatka vaelluksesta meni erittäin rankassa pilvipeitteessä

Olin kävellyt noin 15 kilometriä pilvien sisässä, kunnes kahden vuorenhuipun välissä ollessani pilvet hieman väistyivät. Kyllä ärsytti! Maisemat näyttivät nimittäin aivan älyttömän hyviltä, ja olin jo tarponut kuusi tuntia näissä maisemissa näkemättä mitään! Viimeinen 15 kilometriä oli käytännössä pelkkää alamäkeä, ja selvisin siitä reilussa kahdessa tunnissa.

Thethiin saapuessani tilanne oli jo ihan toinen.

Thethissä yritin saada heti kyytiä takaisin Shkodraan, mutta kukaan ei enää siihen aikaan lähtenyt ajelemaan. Siispä jäin paikalliseen majataloon yöksi. Sain eräältä tyypiltä tosi hyvän tarjouksen: 10 euroa, joka kattoi yöpymisen, lounaan, päivällisen ja aamupalan.

Illaksi keli kirkastui vielä vähän lisää ja ehdin ennen pimeän tuloa pikku iltakävelylle. Kävelin kylän läpi virtaavaa jokea myöten viitisen kilometriä ja löysin mukavan kielekkeen, josta oli hyvät näköalat vuoristoon.

Fiilistelykieleke.

Kun saavuin takaisin majataloon, oli jo pimeää. Poissa ollessani sinne oli saapunut pari isoa perhettä viettämään viikonloppua. Perheen lapset pelasivat pihassa jalkapalloa, ja liityin peleihin mukaan. :) Meillä oli aika hyvät 3 vs 3 -pelit, ja tietysti minun joukkueeni voitti!!! WUUUHUUU!

Pelien jälkeen syötiin vielä yhdessä päivällinen. Minulle oli katettu paikka mukavasti lasten pöytään. :D Istuin kyllä mieluummin siinä, sillä aikuiset polttivat viereisessä pöydässä koko ajan tupakkaa eivätkä he osanneet englantia. Sen sijaan lasten kanssa minulla olikin yllättävän hyvät keskustelut ja sain hengittää raikasta ilmaa. :D

Sunnuntai 5.10.
Aamulla söin majatalossa epämääräisen aamupalan: kananmunan näköistä sössöä, joka ei maistunut kananmunalta, ja jotain ihme juustoa, joka ei myöskään maistunut kovin miellyttävältä. Sain kuitenkin mahan täyteen ja hyppäsin jeepin kyytiin, joka vei minut takaisin Shkodraan.

Aamullakin sää olisi ollut mainio vaelluspuuhiin.

Shkodrassa en muuta tehnyt kuin vaihdoin jeepistä bussiin ja matkasin takaisin Montenegroon.

Bussissa viimeistään tiesin, että nyt on jokin vialla. Se oli se pirun epämääräinen aamupala Thethissä, joka alkoi kiertää mahassa. Jonkinlainen ruokamyrkytys siitä seurasi. >:(

Saavuin Montenegron puolella Ulcinjiin. Tarkoituksenani oli jatkaa matkaa seuraavaan kohteeseen eli Budvaan, mutta minun oli pakko päästä lepäämään. Siispä kirjauduin vain äkkiä johonkin hotelliin ja aloin nukkua. Aloitin unet klo 16.00 ja vedinkin lonkkaa suoraan aamuun asti. Ainoastaan yöllä jouduin käymään kerran oksentamassa. :(

Maanantai 6.10.
Aamulla luulin jo, että tauti oli menossa ohi, ja lähdin bussilla Budvaan. Asia ei kuitenkaan ollut niin, vaan Budvassa vietin koko loppupäivän sängyn pohjalla. Onneksi sääennusteet pitivät paikkansa ja vettä satoi koko päivän, joten en loppujen lopuksi menettänyt hirveästi mitään.

Keli ois ollut hyvä tiistaina, harmi ettei maha ollut.

Tiistai 7.10.
Jälleen kerran ajattelin aamulla, että tauti on nyt voitettu. Kuitenkin kaupunkia kiertäessäni mahaani alkoi taas koskea, eikä auttanut muu kuin palata takaisin petiin. >:(

Näkymät majapaikastani eivät olleet huonot.

Keskiviikko 8.10.
No nyt! Olo ei ollut vieläkään aivan täydellinen, mutta tarpeeksi hyvä kuitenkin. Päivän suunnitelmiin kuului skootterin vuokraus. Siispä klo 9.00:n maissa aloin kaasutella kohti samaa luonnonpuistoa, jossa olin reissun alussa: eli Lovćenin kansallispuistoa.

Tällä kertaa saavuin puistoon vastakkaisesta suunnasta. Köröttelin skootterilla sille vuorelle, joka viimeksi peitti näkymät Kotorin lahdelle. Ei sieltäkään aivan esteetöntä näkyvyyttä lahdelle ollut, mutta maisemat olivat silti paremmat tältä vuorelta kuin Mt. Lovćenilta. Lisäksi kelikin oli tällä kertaa suotuisampi – viimeksihän vastassa oli kylmä ja tuulinen sää.

Lovcenin luonnonpuisto.

Vuoren päältä jatkoin matkaa samaa tietä alas, jota viimeksi laskettelin pyörällä. Skootteri ei ollut aivan yhtä ketterä kuin polkupyörä, joten en saanut tällä kertaa aivan samanlaista vauhdin hurmaa, mutta ei se nyt missään nimessä ikävääkään ollut. :)

Harrikkakuskit: turha lähtee viivalle.

Kotoriin saavuttuani jatkoin matkaa lahden rantaa pitkin sen muihin kyliin. Varsinaiseksi helmeksi osoittautui Perast-niminen kylä. Se oli hieno vanha paikka, jossa nautiskelin rantaravintolassa maittavan kana-aterian.

Bay of Kotor.

Perast.

Perastista aloitin paluumatkan takaisin Budvaan. Sinne johti toinenkin tie rannikkoa pitkin, joten minun ei tarvinnut ajaa enää luonnonpuiston halki.

Ennen pimeää ehdin vielä käydä katsomassa noin 10 kilometrin päässä Budvasta sijaitsevaa pikkukylää, Sveti Stefania. Se on kuuluisa hauskasta vanhastakaupungistaan, joka sijaitsee pikkuruisella saarella aivan rannan tuntumassa.

Sveti stefan.

Torstai 9.10.
Sitten pitikin ottaa nokka kohti reissun viimeistä ja ensimmäistä pysäkkiä: eli Kroatiaa ja Dubrovnikia. Matkustamiseen ja hostellille kävelemiseen meni aikalailla koko päivä. Illalla kävin vain pikaisesti pyörähtämässä Dubrovnikin vanhassakaupungissa.

Dubrovnikin vanhan kaupungin satama.

Perjantai 10.10.
Aamulla ajattelin katsastaa, miltä vanhakaupunki näyttää sitä ympäröivien muurien päältä. Kroatian kiskurit kuitenkin pyysivät siitä 10 euroa, joten sanoin ”ei kiitos” ja kävelin korkealle mäelle, joka kohosi heti vanhankaupungin vierestä. Sieltä maisemat olivat todennäköisesti paljon paremmat, eikä tarvinnut maksaa senttiäkään.

Dubrovnikin vanhakaupunki.

En kauheasti välittänyt tästä turistien täyttämästä kroatialaisesta kaupungista, siispä varasin viimeiseksi lomapäiväkseni All Inclusive -hotellin lentokentän läheltä. Sain hotellista hyvän tarjouksen: vain 40 euroa, ja kaikki ateriat sekä juomat kuuluivat hintaan.

Joku voisi sanoa, että tämä hölläily rannan vieressä olevassa hotellissa oli vasta ensimmäinen oikea lomapäivä koko kahden ja puolen viikon lomani aikana. Taisin kyllä pilata tämän ”ainoan lomapäiväni” käymällä salilla, paikallisissa vapaaottelutreeneissä ja heittämällä illalla vielä kunnon uinnit. :D

All inclusive hotelli.

Yhteenveto reissusta:

Kroatia:
En voi haukkua koko maata pystyyn, kun kävin vain yhdessä kaupungissa, mutta Dubrovnikista en kyllä liiammin tykännyt. Siellä oli liikaa turisteja, ja kaikesta rahastetaan kiskurihintoja.

Montenegro:
Tämä on kyllä todellinen helmi Euroopassa. Yksi parhaista maista, joissa olen koskaan käynyt – ei muuta kuin tänne vain kaikki! Lisäksi Montenegro on länsieurooppalaisen helppo matkakohde: bussit kulkevat aikataulussa ja niitä on riittävästi, minkä lisäksi turisti-infot löytyvät joka kaupungin keskeisimmiltä paikoilta. Pieni maa, mutta valtavasti nähtävää!

Albania:
Aivan toinen maailma! Albaniasta tuli enemmän mieleen Aasia kuin Eurooppa. Bussit eivät enää kulkeneetkaan aikataulujen mukaan, ja ne lähtivät vähän mistä sattuu. Tai oikeastaan siellä ei edes ollut kunnon busseja, vaan pakettiautoja, jotka oli muunnettu minibusseiksi. :D

Turistien määrä väheni huomattavasti, ja vastassa oli enemmän köyhyyttä sekä rähjäisyyttä. Tästä huolimatta myös Albania kiilasi aivan omien Euroopan-maideni kärkisijoille. Voin ehdottomasti suositella tätä maata kaikille – tai ehkäpä Albania soveltuu parhaiten niille, joilta löytyy edes vähän seikkailumieltä.

Kokonaisuudessaan reissu oli onnistunut ja hyvä. Sään suhteen kävi vähän huono tuuri: koko reissun aikana satoi vain parina päivänä, mutta ne sattuivat tietenkin aina vaelluspäivien kohdalle. Myös sadetta edeltäneet pilvet peittivät harmillisesti ne kaikkein odotetuimmat vuoristomaisemat.