Jordania 3.-12.5.2014

Wadi Rum, Jordania

Lauantai ja sunnuntai 3.–4.5.2014
Se olisi taas reissun aika! Dubain ja Abu Dhabin pölyt oli tuskin pyyhitty jaloista, kun suuntasimme Jennin ja minun, Jopen voimin kohti uutta seikkailua. Tällä kertaa kohteena oli Jordania, ja kalenteriin oli varattu kymmenen kokonaista päivää tutkimusmatkailua varten.

Matkanteko vaati jälleen veronsa: vaivaiset 17 tuntia Jyväskylästä lähdön jälkeen laskeuduimme vihdoin Ammanin lentokentälle. Lunastimme kentältä maahantuloviisumit 40 dinaarilla (mikä vastasi suurin piirtein samaa summaa euroissa) ja hyppäsimme keskustaan menevään bussiin. Olimme varanneet ensimmäiseksi kahdeksi yöksi hostellin, mutta ennen unia oli pakko katsastaa paikallinen falafel-koju. Täydellä vatsalla oli huomattavasti mukavampi käydä nukkumaan matkaväsymystä pois.

Puolenpäivän aikaan kömmimme vihdoin ylös peittojen alta ja suuntasimme suoraan Ammanin Citadeliin eli muinaiselle linnoitukselle. Paikka teki heti vaikutuksen, sillä rauniot oli jätetty upeasti alkuperäiseen kuntoonsa, mikä loi alueelle todella aidon ja historiallisen tunnelman. Linnoituksen parasta antia olivat kuitenkin sieltä avautuvat panoraamanäkymät yli Ammanin kumpuilevan kaupunkisiluetin.

Reissaajat Ammanin linnoituksen päältä

Linnakierroksen jälkeen suunnitelmana oli piipahtaa hostellilla vain nopeasti sopimassa seuraavan päivän Kuolleenmeren kyydeistä. Väsymys vei kuitenkin voiton, ja huomasimme juuttuneemme parin tunnin mittaisille, erittäin ansaituille päikkäreille.

Kun akut oli saatu ladattua, talsimme vielä kolmisen tuntia pitkin pääkaupungin katuja. Kävimme tsekkaamassa muun muassa vaikuttavan roomalaisen teatterin sekä modernisti vihreillä led-valoilla valaistun moskeijan. Päivän kruunasi iltapalaksi nautitut, Lähi-idän tyyliin tehdyt aivan järjettömän herkulliset kanakebabit :p.

Roomalainen amfiteatteri

Moderni moskeija

Ensivaikutelmamme Jordaniasta oli kaikin puolin huikea ja positiivinen. Suurin kiitos tästä kuuluu paikallisille: jokainen kohtaamamme ihminen on ollut poikkeuksellisen ystävällinen, vieraanvarainen ja mukava. Missään päin maailmaa emme ole törmänneet näin sydämelliseen väkeen! Jos jotain pientä miinusta pitää väkisin etsiä, niin Jordania on reppureissaajalle hieman kallis maa – ei sentään Länsi- tai Keski-Euroopan hinnoissa, mutta Kaukoitään verrattuna kukkaron nyörejä saa availla huomattavasti tiheämmin. Ja huh, hellettä täällä ainakin riittää! :)

Maanantai 5.5.
Maanantaina herätyskello pärähti käyntiin jo kello 7.45. Kuumuudesta huolimatta olimme saaneet nukuttua yllättävän makeasti, mikä oli tarpeen, sillä tasan kello 9.00 meitä odotti taksikyyti kohti legendaarista Kuollutta merta. Olimme olleet edellisenä iltana taktisia ja puhuneet kyytiin kolmannenkin reissaajan, joten saimme jaettua matkakustannuksia huomattavasti pienemmiksi.

Mitä alemmas merenpinnan alapuolelle laskeuduimme, sitä tiukemmaksi ilmanala muuttui. Auton lämpömittari kipusi kohisten ylöspäin, ja perillä mittari paukutti jo kunnioitettavaa 39 asteen hellettä. Onneksi taivas oli hieman pilvinen, mikä pelasti meidät pahimmalta korventumiselta.

Itse Kuolleenmeren ranta muistutti enemmänkin hienoa kylpyläresorttia uima-altaineen ja ravintoloineen, ja kaikki oli laitettu viimeisen päälle kuntoon. Lysti tosin myös maksoi sen mukaisesti: sisäänpääsystä sai pulittaa 25 euroa per naama. Jordaniassa osataan kyllä ottaa ilo irti ja rahat pois turistien suosimilla päänähtävyyksillä. :(

Se ei menoa haitannut, vaan säntäsimme suorinta tietä rantaan. Jenni sai luvan toimia koekaniinina ja astella veteen ensin, jotta saimme ikuistettua aidot ensireaktiot videolle. Ja olihan se veteen meno aivan käsittämätöntä! Fiilis oli kuin olisimme olleet pullonkorkkeja – vedessä ei yksinkertaisesti pystynyt uppoamaan, vaikka kuinka yritti. Olimme yrittäneet kuvitella tätä tunnetta etukäteen, mutta todellisuus löi laudalta kaikki odotukset. Jo pelkästään tämän takia Jordaniaan kannattaa matkustaa! Kellunnan lisäksi testasimme tietysti perinteisen mutahoidon: kuorrutimme itsemme päästä varpaisiin mineraalipitoisella mudalla, odotimme kymmenen minuuttia auringossa ja dippasimme itsemme takaisin mereen huuhteluun. Iho tuntui sen jälkeen kyllä vauvanpehmeältä.

Hei, me kellutaan!

Sohvaa ei täällä tarvita.

marsilaiset

Parin tunnin kelluntojen jälkeen suuntasimme takaisin Ammanin sykkeeseen. Illan hämärtyessä painelimme paikalliseen kuppilaan ja tilasimme pöytään pirtelöt sekä perinteisen vesipiipun eli shishan jaettavaksi. Siinä sitä sitten hönkäiltiin makeaa, omenanmakuista höyryä vuorotellen. Kokemus oli älyttömän hauska: Jenniä meinasi vähän yskittää, mutta minä vetelin piippua kuin vanha tekijä :P. Hauskaa oli, mutta tämä yksi kerta taisi riittää meille täksi reissuksi.

Bongia ja pirtelöö :P

Nätti bongi

Kokenut sauhuttelija.

Tiistai 6.5.
Univelkojen lunastus sai luvan odottaa, sillä tiistaiaamuna herätyskello pärähti soimaan jo viideltä. Oli aika hypätä bussiin ja ottaa suunnaksi etelässä häämöttävä Aqaba. Neljän tunnin bussimatka taittui torkkuen, ja maisemat ikkunan takana muuttuivat täysin: Pohjois-Jordanian tasaisuus vaihtui huikeisiin korkeuseroihin ja jylhiin vuoristomaisemiin. Aqabassa meitä odotti pieni ripaus luksusta, sillä olimme varanneet neljän tähden hotellin, jonka katolta löytyi upea uima-allas poreammeineen.

Lähellä Aqabaa maasto muuttui vuoristoiseksi

Päivä lähti kuitenkin käyntiin klassisella turistikomedialla. Istahdimme ravintolaan syömään, kun ikkunan ohi ratsasti mies kamelilla. Kaivoimme kameran esiin, minkä ohjastaja huomasi sekunnissa. Mies kurvasi saman tien luoksemme ja alkoi tyrkyttää kameliajelua. Minä tein parhaani ja jankutin useaan otteeseen, ettemme olleet kiinnostuneita emmekä aikoisi maksaa senttiäkään. Ukko vain hymyili ja kuittasi: "Don't worry, pay as you like!"

Siinä vaiheessa huomasimme, ettei sinnikkäästä tyypistä pääsisi eroon muuten kuin suostumalla. Siispä minä hypähdin satulaan, ja mies talutti kamelia vaivaisen 50 metrin lenkin napsien samalla kuvia kamerallamme. Eikä siinä vielä kaikki – minun jälkeen mies pakotti Jenninkin väkisin samalle kierrokselle Jennin tiukoista vastusteluista huolimatta.

Kierrosten jälkeen minä ojensin miehelle ystävällisesti muutaman euron vaivanpalkkaa, mutta kuinka ollakaan, äijän ilme muuttui ja hän alkoi vaatia röyhkeästi 20 euroa! Pysyimme onneksi tiukkana, ja näytimme kahden dinaarin seteliä ja totesimme kylmästi: "Ota tai jätä." Kyllähän ne dinaarit lopulta ukolle kelpasivat. Tilanne jätti hieman ärsyttävän maun, sillä tämä kamelimies oli reissun ensimmäinen todella ikävä tuttavuus. Olemmehan me maailmalla törmänneet vastaaviin huijareihin monesti ennenkin, mutta muuten niin sydämellisessä Jordaniassa tämä sankari oli ensimmäinen laatuaan. :(

Mulkku kamelikuski

Alkuillasta suuntasimme rannalle syömään kebabia :P, missä matkaan tarttui päivän toinen erikoinen hahmo. Eräs laitapuolen kulkija lyöttäytyi seuraamme ja kyseli, mistä olimme kotoisin. Kuultuaan sanan "Suomi" mies lohkaisi leveän hymyn ja alkoi jutella meille yllättävän sujuvaa "hoonoo soomee"! Hän väitti asuneensa Suomessa peräti 14 vuotta. Pian puhetulva muuttui kuitenkin myyntipuheeksi, ja mies yritti kaupata meille aivan kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä – ja yllätys, yllätys, kaikki maksoi tasan vitosen. :D Mies vakuutteli haluavansa vain auttaa, koska minä olin kuulemma aivan hänen oman poikansa oloinen. Hetken siinä sai diplomatiaa käyttää, ennen kuin löysimme kohteliaan tavan irtautua tilanteesta.

Eikä kahta ilman kolmatta! Päivän kruunasi vierailu pienessä matkamuistomyymälässä, josta olimme etsimässä Jordanian lippua. Puodin vanha herra tiedusteli kotimaatamme, ja kuultuaan vastauksen hän alkoi innoissaan esitellä meille valokuvia. Ukkeli vakuutti tehneensä yhteistyötä Mika Kaurismäen kanssa ja olevansa Jordaniassa jättimäinen julkkis. Hän oli niin ylpeä itsestään, että raapusti meille nimikirjoituksensa postikorttiin. :) Myöhemmin hotellilla kysyimme työntekijältä, oliko tämä paikallinen megajulkkis tuttu. Vastaus tuli nopeasti ja ilman epäröintiä: "En oo koskaan kuullutkaan." :D

Keskiviikko 7.5.
Keskiviikon agendalla oli jotain erittäin odotettua: snorklausretki noin 15 kilometrin päässä sijaitsevalle korallirannalle. Reissuun lähtö vaati kuitenkin melkoisesti säätöä niin varusteiden kuin kyytienkin kanssa. Onneksemme törmäsimme paikallisessa sukelluskeskuksessa erittäin mukavaan mieheen, joka otti meidät siipiensä suojiin. Hän järkkäsi meille edullisen taksin ja selitti kuskille juuri oikean pudotuspaikan. Pian olimme rannalla räpylät ja maskit vuokrattuina, valmiina valloittamaan Punaisenmeren aallot!

Tositoimiin pääsy ei kuitenkaan sujunut aivan strömsöläisesti. Välineet reistailivat, ja ensimmäiset pari tuntia hurahtivatkin puhtaaseen säätämiseen sekä Jennin lieviin "paniikkikohtauksiin" veden alla. :) Lopulta sain oman maskini pelittämään ja lähdin ottamaan pientä varaslähtöä tutkimalla upeita koralliriuttoja ja värikkäitä akvaariokaloja – ja vau, miten hienolta siellä näyttikään!

Seuraavaksi vaihdoimme paikkaa parinsadan metrin päähän toiselle rannanpätkälle, jonka edustalle on upotettu vanha panssarivaunu. Epäonni välineiden kanssa jatkoi kulkuaan, ja tällä kertaa Jennin maski sanoi sopimuksen irti. Minä en tästä hätkähtänyt, vaan polskin ensin yksin paikantamaan tankin hylkyä merenpohjasta. Kun kohde oli silmissä palasin rantaan, luovutin omat toimivat varusteeni Jennille ja tyydyin itse pelkkiin uimalaseihin jättäen hengitysputken suosiolla hiekalle. Pienen ja tehokkaan "Jopen snorklauskoulun" jälkeen Jennikin hoksasi oikean tekniikan, ja polskuttelimme yhdessä tankille asti. Jälleen yksi unohtumaton ja tarinarikas päivä takana Jordaniassa!

Illalla käveltiin vielä Aqaban keskustassa

8.5. Torstai
Torstaiaamuna hieraisimme silmiämme ja kohtasimme täydellisen yllätyksen: ulkona satoi vettä! Eikä kyseessä ollut mikään parin minuutin kevyt kesäsade, vaan vettä tuli taivaalta aivan saavista kaatamalla. Hotellimme aamupalapaikassa katto vuoti niin pahasti, että vesi tippui suoraan buffetpöydän päälle. Ulkona kadut muuttuivat hetkessä jokiarkkitehtuuriksi. Kaupungissa ei juuri koskaan sada, joten viemäreitäkään ei ole koettu tarpeelliseksi rakentaa. :)

Vesikaaoksen keskellä oli aika jättää hyvästit Aqaballe ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Matkantekoon toi oman jännityksensä se, että meillä oli täysin ristiriitaista tietoa bussin lähtöajoista kohti ikonista Wadi Rumin aavikkoa. Hotellin työntekijän mukaan bussi starttaisi "sitten kun se on täynnä", kun taas Lonely Planet vannoi kello 11:n nimeen. Luotimme luonnollisesti reppureissaajan raamattuun ja pölähdimme asemalle yhdentoista maissa. Todellisuus iski kuitenkin näpeille: bussi lähtisi vasta yhden jälkeen, joten edessä oli pitkä odotus.

Onneksemme paikalle pyyhälsi mukava paikallinen mies, jonka kanssa aloimme jutella. Hän kertoi työskentelevänsä Wadi Rumissa ja alkoi välittömästi myydä meille jeeppikyytejä sekä yöpymistä aavikolla. Kesken neuvottelujen bussikuski huikkasi lähtöajan siirtyvän vielä tunnilla eteenpäin kello kahteentoista. Siinä vaiheessa teimme nopean peliliikkeen: päätimme ottaa uuden tuttavamme ja hänen äitinsä kanssa yhteisen taksin. Lysti maksoi vaivaiset kaksi euroa enemmän per naama bussiin verrattuna, joten kaupat tuli.

Taksissa mies latasi tiskiin loput myyntipuheestaan. Kaikki kuulosti korvaamme paperilla hyvältä, mutta takaraivossa kummitteli epäilys: oliko kyseessä Lonely Planetin varoittelema luvaton matkanjärjestäjä? Matkantekoon toi oman hidasteensa myös aamuinen suursade. Vuoristosta oli valunut autotielle useita tonneja mutaa, jota kaivinkoneet raivasivat parhaillaan pois. Liikenne seisoi täysin, mutta onneksi selvisimme pelkällä kymmenen minuutin viivästyksellä.

Saavuttuamme Wadi Rumin portille pyysin taksikuskia pysähtymään. Halusimme pelata varman päälle ja tarkistaa miehen taustat viralliselta lipunmyynniltä. Uusi tuttavamme seurasi meitä rohkeasti suoraan viranomaisten eteen, joten päätimme luottaa häneen. Ja mikä päätös se olikaan – myöhemmin meille selvisi, että tämä ratkaisu oli yksi koko reissun parhaista päätöksistä! Jatkoimme taksimatkaa vielä kymmenisen kilometriä Rum Villagen pikkukylään, joka nököttää aivan kesyttömän aavikon laidalla.

Kylässä vietimme tunnin verran miehen kotona teetä siemaillen ja odotellen hänen serkkuaan Alia, joka toimisi jeeppikuskinamme. Vihdoin Ali kurvasi pihaan, ja seikkailu aavikolla sai alkaa! Alle saatiin korkeamaavarainen lava-auto – luotettavaa japanilaista Toyotan laatutyötä – jonka lavalle oli rakennettu mukavat penkit. Matkanteko oli täydellistä, kun saimme nauttia raikkaasta ulkoilmasta ja esteettömistä panoraamanäkymistä suoraan aavikon syleilyyn. :)

Puu keskellä aavikkoa

Ensimmäisen päivän aikana kiertelimme aavikkoa noin kolme tuntia ja teimme pysähdyksiä upeilla luonnonnähtävyyksillä. Ehdottomia kohokohtia olivat massiivinen punainen hiekkadyyni, jonka huipulta kelpasi ihastella silmänkantamattomiin jatkuvaa hiekkamerta, sekä upea kalliosilta, jonka päältä näki kauas horisonttiin.

Punainen hiekkadyyni

Samainen hiekkadyyni

Pikku kivisilta

Päivän aikana teimme tuttavuutta kuskiimme Aliin, joka osoittautui heti kättelyssä aivan loistavaksi tyypiksi. Kiertelyn jälkeen saavuimme leiripaikallemme aidon beduiiniheimon luokse. Tämä ei ollut mikään turisteille kyhätty luksusleiri aurinkopaneeleineen ja sisävessoineen, vaan aito ja koruton paikallisten koti vailla nykyajan mukavuuksia. Alin vanhemmat ja pikkuveljet asuivat tällä samalla leirillä, ja meille pystytettiin oma peruskupoliteltta heidän asumustensa viereen. Kun majoitus oli valmis ja olimme esitelleet itsemme perheelle, suuntasimme kahdestaan läheiselle kalliolle odottamaan auringonlaskua.

Meidän majapaikkamme

Leirin lähikallioilla auringonlaskua katsomassa.

Sää oli hieman pilvinen, joten värien ilotulitus jäi tällä kertaa vaisuksi, mutta maisemat kalliolta olivat silti mykistävän kauniit. Hämärän laskeuduttua palasimme leiriin, jossa meitä odotti höyryävän muhkeat päivällismätöt: kanaa ja riisiä paikalliseen tyyliin :p. Minä vetäisin ruoat huiviin sellaisella tahdilla, että beduiinitkin taisivat hieman naureskella minun ruokahalulle. Vieraanvaraisina isäntinä he tarjosivat heti lisää, mutta siinä vaiheessa jopa minun pohjaton vatsa sanoi sopimuksen irti.

Illallisen jälkeen kokoonnuimme koko porukalla "olohuonetelttaan" nuotion äärelle juomaan makeaa teetä. Beduiinit jutustelivat keskenään arabialla, sillä heidän englannintaitonsa oli melko rajallista, mutta meistä oli älyttömän kiehtovaa vain seurata heidän perinteistä illanviettoaan. Noin puolen tunnin seurustelun jälkeen perheen isä nousi pystyyn, astui teltasta ulos pimeyteen ja alkoi laulaa rukouslaulua. Ukolla oli aivan käsittämättömän upea ja kantava ääni. Harmi, että islamilaisten kaupunkien moskeijoiden kaiuttimista kuuluu usein pelkkää särisevää älämölöä tämän loistavan livenä esitetyn laulun sijasta :D. Ilta sai laulusta täydellisen huipennuksen, ja kello 21.00 koko leiri hiljeni nukkumaan.

Illanviettoa "olohuoneteltassa" Alin isä ja Ali.

Yöstä ei tullut mikään kaikkein levollisin. Alusta oli kova kuin kallio, ja paikallinen vahtikoira päätti haukkua ja ärjyä koko alkuyön. Kun koira vihdoin rauhoittui, herätysvastuun otti leirin kukko :D. Muutama tunti siinä tuli kuitenkin loppujen lopuksi torkuttua. Muuten – Ammanin ja Aqaban polttavan helteen jälkeen olimme varautuneet siihen, että aavikolla läkähdytään pystyyn. Kävikin aivan päinvastoin: päivällä sää oli mukavan lämmin ja yöllä heräsimme täydellisen viileään ja raikkaaseen nukkumisilmaan. Aivan täydelliset reissukelit siis!

9.5. Perjantai
Kello 7.30 kömmimme teltasta aamupalalle, joka ei tosin vetänyt vertoja edellisen illan jätti-illalliselle. Tarjolla oli perinteistä, pizzapohjaa muistuttavaa paikallista leipää, jonka kaveriksi sai sulatejuustoa tai vuohenrasvaa – joka oli yllätys, yllätys, aivan älyttömän makeaa! Kahdeksan maissa hyppäsimme jälleen Alin Toyotan kyytiin ja suuntasimme syvemmälle aavikon uumeniin. Päivän ensimmäinen kohde oli pieni hiekkadyyni, joka johdatti meidät korkean kallion laelle. Kiitollisiksi kiipeilykavereiksi saimme kolme paikallista koiraa, jotka lyöttäytyivät seuraamme ja vahtivat meitä uskollisesti aina siihen asti, kunnes olimme takaisin alhaalla tasaisella maalla.

Pikkuhiekkadyyni

Kallio ja koirat.

Seuraavaksi kurvasimme jylhälle kanjonille. Ali teki peliliikkeen ja pudotti meidät kyydistä rotkon toiselle puolelle. Talsimme noin puoli tuntia upean kanjonin halki, ja toisella puolella Ali odottelikin jo meitä menopelineen. Aamupäivän kierroksen kruunasi vierailu massiivisella luonnon muovaamalla kivisillalla, joka oli huomattavasti edellispäiväistä korkeampi ja tarjosi huikeat näkymät pitkälle horisonttiin.

Kapea kanjoni

Kiipeilytaitoja tarvittiin jos siis halusi pitää jalat kuivana kanjonin pohjalla.

Iso kivisilta

Leveä kanjoni.

Kaikkiaan neljän tunnin aavikkoajelun jälkeen Ali jätti meidät kyydistä noin viitisen kilometriä ennen leiriä. Kävelimme rauhassa paikalliselle lähteelle, jonne leirimme vuohet tuodaan joka päivä juomaan. Kun lopulta talsimme takaisin leiriin, aurinko oli vienyt meistä kaikki mehut. Nappasimme teltasta patjat kainaloon ja vetäydyimme läheisen kallion varjoon viettämään täydellisiä, pitkiä päiväunia.

Kun heräilimme parin tunnin päästä, leiriin oli ilmestynyt uusia kasvoja viereisestä turistileiristä. Istahdimme nuotion ääreen jutustelemaan intialaisen äidin ja pojan kanssa, jotka asuivat nykyään USA:ssa. He osoittautuivat aivan mahtaviksi tyypeiksi! Reissusuunnitelmia vertaillessamme paljastui hauska sattuma: meillä oli loppulomalle täsmälleen identtiset matka-aikataulut ja kohteet.

Koko porukka vasemmalta: Joppe, Jenni, intialaiset äiti ja poika, Alin serkku, Ali, Alin toinen serkku ja Alin isä.

Iltapäivän päätteeksi Ali hurautti meidät kahdeksan kilometrin päähän kallioille odottamaan auringonlaskua. Sovimme, että tällä kertaa kävelemme omin voimin takaisin leiriin. Itse auringonlasku oli valitettavasti taas pieni pettymys – olimme hionneet odotuksemme huippuunsa netin upeista Wadi Rum -kuvista, joissa jättimäinen punainen tulipallo painuu hiekan taa. Kaunis tämäkin hetki oli, mutta odotukset olivat yksinkertaisesti liian korkealla.

Auringonlasku.

Auringonlaskun jälkeen lähdimme talsimaan pimeässä kohti leiriä. Olimme ehtineet taittaa noin 6–7 kilometriä, kun aavikon pimeydestä lennähti esiin tuttu auto. Ali oli selvästi alkanut huolestua meistä ja kurvasi poimimaan meidät kyytiin. Leirissä meitä odotti todellinen ruokahaaste, sillä eteemme iskettiin vielä edellistäkin iltaa massiivisemmat vuoret kanaa ja riisiä. Erityisesti minun lautanen notkui ruokaa. Minä otin haasteen vastaan ja kiskaisin ruokavuoren tyhjäksi, mitä beduiinit katsoivat huuli pyöreänä. Ali ei kuitenkaan vähästä hätkähtänyt, vaan mätkäisi saman tien lautaselle uuden jättiannoksen! Jossain se minunkin raja kuitenkin kulkee, ja tällä kertaa oli pakko luovuttaa. Tilanne isäntiä vastaan oli siis tasan 1–1. :)

Illallisen jälkeen vietimme vielä muutaman tunnin nuotion loimussa. Alin serkku alkoi avata meille islaminuskon saloja ja perinteitä, joten tällä kertaa pääsimme itsekin kunnolla mukaan syvällisiin keskusteluihin. Lopulta oli aika vetäytyä nukkumaan. Olimme suunnitelleet ihailevamme aavikon kuuluisaa tähtitaivasta, mutta uni vei voiton ennen kuin tähdet ehtivät kunnolla syttyä. Onneksi luonto hoiti herätyksen: leirin kukko aloitti konserttinsa jo kello 3.30, ja silmät avatessamme meitä odotti kattona silmänkantamattomiin jatkuva, täysin maaginen tähtimeri.

10.5. Lauantai
Kaikki kiva loppuu aikanaan, ja lauantaiaamuna kello 7.30 oli aika jättää haikeat hyvästit beduiinileirille. Ali starttasi Toyotan ja hurautti meidät viimeisen kerran aavikon halki kohti bussipysäkkiä. :( Tasan yhdeksältä hyppäsimme bussiin, joka otti suunnaksi Wadi Musan kylän ja tarunhohtoisen Petran kalliokaupungin. Matkaan oli lähdetty täysin reppureissutyyliin ilman hotellivarauksia, joten kysäisimme bussikuskilta majoitusvinkkejä. Hän osoitti meille hotellin, joka oli hieman tyyriimpi kuin mihin olimme yleensä tottuneet. Päätimme silti käydä vilkaisemassa paikkaa – ja se osoittautui jälleen kerran yhdeksi reissun parhaista ex tempore -päätöksistä!

Vasemmalta: Alin poika, Joppe, Ali, Jenni ja taustalla auto, jolla aavikkoreissu taittui.

Kahden yön majoitus kahdelta hengeltä aamupaloineen kustansi 80 euroa. Budjetillemme se oli hitusen rapsakka hinta, mutta vastineeksi saimme törkeän siistit huoneet ja jopa uima-altaan. Paikan ehdoton helmi oli kuitenkin hotellin omistaja Attah, joka osoittautui astetta värikkäimmäksi persoonaksi :D. Tämä kaveri nimittäin pudotteli kirosanoja puheensa sekaan ja vaikutti elämänasenteeltaan muutenkin huomattavasti rennommalta ja eurooppalaisemmalta kuin aiemmin kohtaamamme paikalliset.

Teimme hotellilla hieman tuttavuutta Attahin kanssa, minkä jälkeen suuntasimme suoraan Petraan ja lunastimme itsemme sisään kahden päivän lipuilla. Olimme päättäneet säästää Petran kruununjalokiven, Indiana Jonesistakin tutun mahtavan Monasteryn eli Luostarin vasta seuraavalle päivälle. Ensimmäisenä päivänä otimmekin haltuun Petran länsiosat, joiden koluamiseen vierähti nelisen tuntia. Muinaiset kalliorakennukset olivat valtavan hienoja ja maisemat jylhiä, mutta rehellisesti sanottuna ne eivät vetäneet vertoja Wadi Rumin alkukantaiselle taialle. Aavikon rauhaan verrattuna Petran massiiviset turistilaumat verottivat myös hieman sitä mystisintä tunnelmaa.

Petra.

Petran sisääntulopytinki.

Kun olimme jo tekemässä lähtöä alueelta, törmäsimme hauskasti aavikolta tuttuihin intialaisiin matkakumppaneihimme! Vaihdoimme kuulumiset pikaisesti, ennen kuin jatkoimme matkaa. Hotellille palattuamme Attah odotteli meitä ja pyysi meidät saman tien kupposelle. Jenni oli talsimisesta niin poikki, ettei olisi millään jaksanut enää sosiaalisoida, mutta isännän vieraanvaraisesta kutsusta oli mahdotonta kieltäytyä. Niinpä istahdimme alas, siemailimme kuumat kaakaot ja jaoimme päivän kuulumiset puolin ja toisin. Puolen tunnin antoisan rupattelun jälkeen väsymys vei voiton ja oli aika painua pehkuihin odottamaan seuraavan päivän Indiana Jones -seikkailua.

11.5. Sunnuntai
Hotellin aivan ylivertaisen buffetaamupalan jälkeen olimme valmiita Petran toiselle kierrokselle. Kello kahdentoista maissa seisoimme jälleen pääportilla, josta otimme suunnan suorinta tietä kohti Monasterya eli Luostaria. Olimme varautuneet noin tunnin mittaiseen talsimiseen. Matkan puolivälissä kohtasimme – ette ikinä arvaa kenen – no ne samat intialaiset matkakumppanit tietenkin! :D Juttelimme tovin ja heitimme ilmoille idean yhteisestä voittajakuvasta, kunhan kaikki olisivat selvittäneet tiensä huipulle. Nousua emme kuitenkaan tehneet yhdessä, sillä perheen iäkkäämmän äidin tahti oli ymmärrettävästi huomattavasti meitä verkkaisempi. Meiltä urakkaan vierähti tasan tunti.

Petraan saavuttaessa on kuljettava yli kilometrin mittaisen kanjonin läpi.

Perillä odottava Monastery ei todellakaan ollut pettymys, vaan yksi upeimmista yksittäisistä historiallisista rakennuksista, mitä silmiemme eteen on koskaan osunut. Kaiken huipuksi paikan suurin vau-efekti ei edes piillyt itse monumentissa, vaan niissä mykistävissä maisemissa, jotka avautuivat viimeisten kallionnyppylöiden takaa. Silmänkantamattomiin pelkkää jylhää vuoristoa, karua aavikkoa ja syviä kanjoneita – kerta kaikkiaan henkeäsalpaavaa! Kulutimme huipulla varmasti yli kolme tuntia pelkästään maisemia tuijotellen ja sulkien muistoja muistikorteille.

Iso Monastery.

Monasteryn takana olevat vuoret ja kanjonit.

Alueella olisi voinut fiilistellä pidempäänkin, mutta meillä oli vielä yksi missio: halusimme ehtiä Petran pääportin lähellä kohoavalle vuorelle todistamaan auringonlaskua. Saimme laittaa töppöstä toisen eteen, mutta ehdimme pelipaikalle sekunnilleen oikeaan aikaan muutaman muun samanmielisen reissaajan seuraksi. Ja olihan se nättiä, ei siitä pääse mihinkään! Reissun visuaalisuudesta kertoo parhaiten se fakta, että kahden Petran-päivän aikana onnistuimme täyttämään peräti 6 gigatavua kameran muistikortteja. :)

Auringonlasku Petrassa.

Kun lopulta astelimme ulos porteista, kello näytti tasan kahdeksaa illalla. Olimme painaneet menemään täydet kahdeksan tuntia ja ainakin 20 kilometriä silkkaa ylä- ja alamäkeä. Jalat huusivat tässä vaiheessa armoa. Hotellille palattuamme uskollinen isäntämme Attah viittoi meidät taas kerran kupposelle ja jakamaan päivän tarinat. Ennen unia kävimme vielä sulattelemassa maitohappoja hotellin kuumassa porealtaassa – täydellinen päätös täydelliselle päivälle. :P

Ja loppuun vielä pieni reissukevennys: matkan aikana minä olen saanut osakseen melkoisesti huomiota paikallisilta nuorilta miehiltä. Suosituimmaksi letkautukseksi muodostui leveän hymyn säestämä: "Ooooohh, you're a lucky guy!", jolla viitattiin minun kauniiseen tyttöystävään. :D Jennikin sai kuulla suoria kehuja ulkonäöstään, mutta kaikki kohteliaisuudet jaettiin poikkeuksetta todella herrasmiesmäisesti, eikä missään vaiheessa tullut lainkaan tungettelevaa tai ahdistavaa oloa.

12.5. Maanantai
Yksi reissaamisen varjopuolista on se, kun joutuu jättämään hyvästit uusille ystäville. Maanantaiaamuna oli aika kätellä huikea hotellivirtuoosimme Attah viimeisen kerran, sillä meidän oli otettava suunnaksi jälleen Amman. Attah järjesti meille paikat hotelliltaan starttaavaan turistibussiin, jonka kyydissä oli meidän lisäksemme suuri ryhmä eteläafrikkalaisia – olimme siis porukan ainoat suomalaiset valkonaamat. :D

Bussi ei kuitenkaan hurauttanut suorinta reittiä pääkaupunkiin, vaan teimme mahtavan ex tempore -koukkauksen Kuolleenmeren kautta – kyllä, pääsimme kellumaan vielä uudemman kerran! Attah oli neuvotellut meille aivan käsittämättömän diilin: vaivaisella 25 eurolla per naama pakettiin kuuluivat bussi, Kuolleenmeren sisäänpääsy sekä tuhti buffetlounas. Toinen kerta suolaisissa aalloissa ei ehkä tarjonnut enää samanlaista alkushokkia kuin ensimmäinen visiitti, mutta älyttömän hauskaa se oli silti.

Takaisin kellumassa.

Kolmen tunnin polskuttelun ja rentoutumisen jälkeen jatkoimme matkaa kohti Ammania. Oli jännä huomata, miten tutulta ja kotoisalta pääkaupunki tällä kertaa tuntui, kun kadut ja paikat olivat jo entuudestaan tuttuja. Olimme tykästyneet kaupungin tunnelmaan jo reissun alussa. Viimeisenä iltana Jordaniassa emme ottaneet enää mitään stressiä nähtävyyksistä. Vietimme illan täysin rauhassa ja haikein mielin kerraten kaikkia niitä mahtavia ihmisiä, uskomattomia maisemia ja ainutlaatuisia kokemuksia, joita tämä matka oli meille antanut.

Oma koti kullan kallis.

Reppureissaajien loppuarvio Jordaniasta

Koostimme reissun päätteeksi listan Jordanian plussista ja miinuksista, ja laitoimme asiat suoraan parhausjärjestykseen:

1. Kohtaamiset ja paikalliset

• Plussat: Poikkeuksellisen kohteliaat, sydämelliset ja ystävälliset ihmiset. Jordaniassa asuu ehdottomasti parhaat tyypit, joita olemme koskaan matkoillamme tavanneet!
• Miinukset: Aqaba on maan suurin turistikeskus. Tällaisien paikkojen yksi monista varjopuolista on muuttaa vieraanvaraisimmatkin ihmiset töykeiksi onnenonkijoiksi.

2. Maaginen Wadi Rum

• Plussat: Aavikon silmänkantamaton hiekkaerämaa on meille suomalaisille älyttömän eksoottinen kokemus. Maisemia ei ole pilattu asvaltilla, aidoilla tai muulla infralla – luonto on jätetty täysin rauhaan, ja ihmisen jäljet näkyvät vain aidoissa beduiinileireissä. Toukokuussa sää oli aavikolla täydellinen, eikä lainkaan liian kuuma. Lisäksi alueella saa seikkailla vapaasti ilman turhia sääntöjä niin jeepeillä, kävellen kuin pyöräillenkin.
• Miinukset: Turisteja on tietysti jonkin verran liikkeellä, mutta aavikon suuruuteen he kyllä hukkuivat.

3. Tarunhohtoinen Petra

• Plussat: Aivan jäätävän upeat maisemat (etenkin sieltä Monasteryn takaisilta kukkuloilta!) ja historian havinaa huokuva uskomaton kalliokaupunkiarkkitehtuuri.
• Miinukset: Alueella riittää turisteja (vaikka jostain syystä juuri Monasteryn luona oli yllättävän väljää). Kohde on myös lompakolle melko kallis: yhden päivän lippu oli 50 euroa ja kahden päivän passi 55 euroa.

4. Mystinen Kuollutmeri

• Plussat: Täysin ainutlaatuinen kelluntakokemus, joka jokaisen reissaajan tulisi kokea vähintään kerran elämässään.
• Miinukset: Hintataso rannoilla on korkea. Paikalle pääseminen ilman omaa vuokra-autoa, kalliimpaa taksia tai hotellin valmista retkeä on yllättävän monimutkaista, sillä julkisilla busseilla matkustaessa joutuu säätämään ja vaihtamaan linjaa miljoona kertaa.

5. Punaisenmeren aallot

• Plussat: Kirkkaat vedet ja upeat puitteet snorklaamiseen sekä sukeltamiseen korallien ja hylkyjen keskellä.
• Miinukset: Aqaba kaupunkina on lopulta melko perinteinen ja yllätyksetön eurooppalaistyylinen lomakohde.

6. Ammanin syke

• Plussat: Pääkaupunki tarjoaa parasta, aidoimmillaan sykkivää jordanialaista arkielämää ja tunnelmaa, johon oli helppo ihastua.

7. Hintataso ja kalleus

• Plussat: Jordania on maantieteellisesti pieni maa, jonka ottaa haltuun helposti jo 1–2 viikossa. Rahaa ei siis yksinkertaisesti ehdi kuluttaa valtavia määriä. Jos olet tottunut matkustamaan Euroopassa, Jordania tuntuu lompakolle hyvinkin edulliselta.
• Miinukset: Kaakkois-Aasian halpoihin reppureissukohteisiin verrattuna kyseessä on kuitenkin suhteellisen kallis maa.

Lopputuomio:
Jo heti reissun ensimmäisinä päivinä meille tuli vahva tunne siitä, että Jordania saattaa hyvinkin kiilata kaikkien käymiemme maiden ykköseksi. Matkan edetessä tämä tunne vain vahvistui, ja nyt uskallamme lyödä sen virallisesti lukkoon: Jordania on paras maa, jossa olemme koskaan matkustaneet.

Joten kaikki te matkailusta nauttivat ihmiset siellä ruudun toisella puolella – alkakaapa jo varailla niitä lentolippuja! Ja kun matka on varattu, laittakaa meille viestiä. Meiltä saatte suorat yhteystiedot ja "käyntikortit" niihin kaikkein parhaisiin paikkoihin sekä beduiinioppaille, jotta pääsette kokemaan tämän maagisen maan ja sen upeat ihmiset yhtä aitona kuin mekin!