Ecuador, Peru & Bolivia 31.8-30.9.2013

Machu Picchu, Peru.

Tervetuloa mukaan seuraamaan seuraavaa seikkailuamme! Tällä kertaa reissuporukan muodostavat vanhat tutut veijarit, Jenni ja minä, Joppe. Suunnaksi olemme ottaneet Ecuadorin, Perun ja Bolivian, ja matkantekoon on varattu koko syyskuu (vuosimallia 2013).

Reissu starttasi lauantaina 31. elokuuta Jyväskylästä jo aamuyöllä klo 02.00. Vain "nopeat" 31 tuntia myöhemmin olimmekin jo perillä Quitossa! :D

Sunnuntai 1.9.
Ensimmäinen päivä sujui varsin rauhallisissa merkeissä. Otimme paritkin unet aikaerosta toipuessamme, ja välissä suuntasimme tutkimaan kaupunkia. Keskityimme tänään erityisesti Quiton vanhaankaupunkiin, jossa riitti mukavasti sunnuntaista hulinaa ja menoa. Arkipäivisin meno on luultavasti huomattavasti rauhallisempaa.

 

Quiton vanhaa kaupunkia.

Quiton keskusaukio.

Maanantai 2.9.

Päivän suunnitelmana oli nousta heti aamusta köysihissillä Quiton vieressä kohoavalle sammuneelle tulivuorelle, Pichinchalle. Itse Quito sijaitsee jo noin 2 800 metrin korkeudessa, ja hissi vei meidät aina 4 100 metriin saakka. Pelkästään sieltä avautuvat näkymät kaupunkiin olivat upeat, mutta se ei meille riittänyt – jatkoimme matkaa jalan yhä korkeammalle kohti tulivuoren huippua, joka kohoaa 4 695 metriin.

Quiton kaupunkia, jonka taustalla näkyy lähes 6 000 metriä korkea vuori, mt. Cotopaxi.

Alkumatkaa kondolihissin jälkeen.

Kyllähän se korkeus alkoi kropassa tuntua. Meno oli aika hidasta, ja ylämäissä hengästyi jo pelkästä yrittämisestä. Etenimme yhdessä noin 4 400 metrin korkeuteen, kunnes Jenni päätti jäädä istuskelemaan ja minä jatkoin yksin kohti huippua. Se olikin ihan järkevä ratkaisu, sillä loppumatka huipulle oli jo melko vaativaa kiipeämistä. Huipun näkymät olivat aivan loistavat, vaikkei ero 4 100 metrin korkeudesta avautuvaan maisemaan loppujen lopuksi mikään päätähuimaava ollutkaan.

Huippua kohti.

Joppe lepäilee. Taustalla näkyvä vuorenhuippu on meidän tavoitteemme.

Noin 4 300 metrin korkeudesta maisemat olivat loistavat.

Maisemat huipulta.

Joppe huipulla.

Kiipeilyn jälkeen suuntasimme nopeasti takaisin alas, hyppäsimme taksiin ja hurautimme kaupunkiin. Kiljuvaan nälkään oli saatava kunnon pihviruoat – ja mikä parasta, maha tuli aivan täyteen vain kolmella eurolla per annos!

Illalla kävimme vielä katsastamassa kaupungin modernimpaa puolta. Sieltä löytyi hienoja eurooppalaistyylisiä ostoskeskuksia merkkiliikkeineen.

Kaupungin modernimpaa puolta.

Tiistai 3.9.
Tänään jätimme Quiton taaksemme ja matkasimme bussilla noin 90 kilometriä etelään, kohteena Latacunga. Emme kuitenkaan jääneet sinne katselemaan nähtävyyksiä, vaan hyppäsimme heti seuraavaan bussiin kohti Zumbahuaa. Näin ollen aloitimme kuuluisan Quilotoa Loopin kiertämisen!

Köröteltyämme puolitoista tuntia bussilla pitkin serpentiiniteitä saavuimme 3 800 metrin korkeudessa sijaitsevaan Zumbahuan kaupunkiin. Tämä noin 3 000 asukkaan paikka on todella kaunis pieni vuoristokaupunki – ja tämähän meille kelpaa enemmän kuin hyvin. :)

 

Seikkailijat, ja uudet mahtavat "intiaani" asusteet. :)

Zumbahuan keskustaa.

Majapaikkanamme toimi tämmöinen rakennus.

Keskiviikko 4.9.
Aamulla palkkasimme kuskin heittämään meidät 13 kilometrin päässä sijaitsevaan Quilotoan kylään. Paikka on maailmankuulu upeasta kraatterilaguunistaan – ja sen vuoksi mekin oikeastaan alun perin lähdimme koko Loop-kierrokselle!

Maisemaa matkan varrelta.

Kun saavuimme kraatterin reunalle ja näimme laguunin ensimmäistä kertaa, emme olleet uskoa silmiämme. Aivan uskomaton näky! Paikka on ehdottomasti yksi hienoimmista, mitä olemme ikinä nähneet. Kävelimme alas kraatterin pohjalle laguunin rantaan, ihmettelimme näkymiä hetken aikaa ja kiipesimme takaisin ylös. Koko reissuun meni kaikkiaan kolmisen tuntia.

 

Siinä se on: sammuneen tulivuoren turkoosi laguuni.

Lähes alhaalla.

Laguunivisiitin jälkeen palkkasimme jälleen kuskin heittämään meidät takaisin Zumbahuaan. Siellä hyppäsimme heti toisen kyytiin, joka vei meidät aina Latacungaan asti, mistä otimme vielä viimeisen bussin Riobamban kaupunkiin. Noihin matkustamisiin upposi yhteensä noin viitisen tuntia.

Näteissä maisemissa sitä sai matkustaa.

Riobambaan saavuttuamme otimme ensimmäisenä taksin hostellille, joka osoittautui parhaaksi hostelliksi ikinä! Vain 20 dollarilla saimme ISON kahden hengen huoneen, joka muistutti enemmän hääsviittiä kuin perinteistä hostellihuonetta.

Illalla lähdimme vielä hetkeksi tutkimaan Riobamban pääkatua, joka tuntui muodostavan koko kaupungin sydämen.

Riobamban pääkadun varrelta.

Torstai 5.9.
Aamusella katsastelimme vielä hetken Riobamban katuja, minkä jälkeen oli edessä kuuden tunnin bussimatka Cuencaan. Siinäpä se päivä sitten hurahtikin pitkälti matkustaessa.

Riobamban vilkas pääkatu.

Kirjauduimme sisään jonkinlaiseen bilehostelliin, sillä alakerrasta kuului vielä kello 23:00 aikaan melko railakasta ilakointia.

Perjantai 6.9.
Suuntasimme ensitöiksemme pyörimään Cuencan keskustaan. Kaupungissa huomasi heti, että täällä oli huomattavasti enemmän turisteja kuin aiemmissa Ecuadorin kohteissamme. Siispä katsastimme vain muutaman päänähtävyyden sekä markkina-alueen, minkä jälkeen lähdimme varaamaan leffalippuja. Elokuvan alkamista odotellessa kiipesimme kaupungissa kohoavalle kukkulalle, josta avautuivat upeat näköalat yli Cuencan.

Cuencassa oli monta hienoa kirkkoa. Tässä muutama esimerkki.

Hieno jokikin virtasi kaupungin läpi.

Näköalatasanteelta.

Maisemien ihastelun jälkeen suuntasimme leffateatteriin, mutta kaikki näytökset oli peruttu Ecuador–Kolumbia-jalkapallomatsin vuoksi. Emme saaneet täysin selville syytä tähän, mutta peruttu mikä peruttu!

Ottelu näytettiin videotykiltä samassa ostoskeskuksessa, jossa teatterikin sijaitsi. Parisataa futisfania seurasi peliä into piukeana, ja tunnelma oli katossa. Täältä löytyy kyllä aivan mahtava jalkapalloyleisö – varsinkin kun ottaa huomioon, ettei Ecuador nyt ehkä mikään maailman kärkimaa futiksessa ole.

Hostellimme parvekkeeltakin oli loistavat näköalat kaupunkiin.

Lentokone. :D

Lauantai 7.9.
Koko päivä hurahti matkustaessa Lojan kaupunkiin. Perille päästyämme kohtasimme hieman vaikeuksia yösijan löytämisessä. Emme tienneet, oliko kyseessä jokin erikoisviikonloppu vai mistä kiikasti, mutta lähes kaikki majoituspaikat olivat aivan täynnä. Lopulta vasta kahdeksannella yrityksellä tärppäsi ja löysimme hotellihuoneen, joka tuntui meille suorastaan ylelliseltä. Hinta oli 20 euroa per nuppi – yleensä kun olemme nukkuneet noin viiden euron hostelleissa. Kyllähän tällainen luksus tietysti kelpaa silloin tällöin! Harmi vain, että ehdimme viettää hotellissa pelkän yön, joten hotellin mukavuuksista ei kunnolla ehditty edes nauttia.

Sunnuntai 8.9.
Edessä oli ankea aamuherätys jo kello 04.00 ja vieläkin ikävämpi yhdeksän tunnin bussimatka Perun puolelle Piuraan.

Bussi starttasi kello 06.00, ja kuuden tunnin matkanteon jälkeen oli vuorossa rajanylitys. Se sujui yllättävän helposti: täytimme maahantulo- ja poistumiskaavakkeet, otimme leimat passeihin ja kävelimme rajan yli, minkä jälkeen bussi nappasi meidät taas kyytiinsä.

Perun puolella huomasimme heti taivaalla liitelemässä jonkinlaisia kotkia tai ainakin todella isoja lintuja. Saavuimme perille Piuraan kello 15.00. Kaupungista ei jäänyt kovin häävi kuva, sillä se muistutti herkästi suorastaan slummia.

Perun puolelle tultuamme maisema muuttui "aika" kuivaksi.

Parasta Piurassa oli tämä loistava kahvila. :P

Maanantai 9.9.
Jatkoimme matkaa kolmen tunnin bussimatkalla etelään, ja kohteena oli Chiclayo. Se osoittautuikin jo huomattavasti mukavammaksi kaupungiksi: hienon ja sopivan kokoinen, mutta aivan älyttömän äänekäs. Autot soittivat kaduilla jatkuvaa tööttikonserttia. On se kumma, ettei paikallisille kuskeille riitä pelkkä lyhyt töräytys, vaan äänimerkkiä pitää rämpyttää ihan kunnolla! Lisäksi kadunvarsien autoissa oli herkkähipiäisiä varashälyttimiä, jotka ulvoivat kuin poliisisireenit aina, kun niiden ohi edes käveli. :/

Chiclayon keskustaa

Tiistai 10.9.
Jatkoimme matkaa edelleen etelään, ja reilun kolmen tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme seuraavaan etappiimme Trujilloon. Kaupungista huomasi heti ensisilmäyksellä, että kyseessä on varsinainen helmi! Keskusaukio oli todella upea värikkäine rakennuksineen, kirkkoineen ja keskellä kohoavine patsaineen. Mitään erityisen hohdokasta tekemistä kaupungissa ei meillä ollut, mutta pelkkä paikan hienon näköinen ilme riitti tekemään vaikutuksen. :)

Trujillon keskusaukio.

Sitä ympäröi mukavan värikkäät rakennukset.

Aukio iltasella.

Keskiviikko 11.9.
Aamiaisen jälkeen meidän oli tarkoitus suunnata Trujillon lähellä sijaitsevaan, alkuperäisasukkaiden rakentamaan ja sittemmin hylättyyn Chan Chanin muinaiskaupunkiin. Missasimme kuitenkin bussista oikean pysäkin ja päädyimme vahingossa Huanchacon merenrantakaupunkiin.

Se oli kuitenkin onni onnettomuudessa! Oli todella kiva päästä näkemään merta, ja kaupunki itsessäänkin osoittautui oikein viihtyisäksi paikaksi. Vietimme siellä parisen tuntia ennen kuin suuntasimme takaisin kohti Chan Chania. :D

Huanchacon rannikkoa.

Vähän syömässä.

Maistoimme myös ensimmäistä kertaa Inca-Kolaa. Maistui aivan omena-limsalle. :P

Aavikolla sijaitseva, muinaisen Chimú-kulttuurin rakentama Chan Chan on maailman suurin autiokaupunki ja koko Amerikan mantereen suurin esikolumbiaaninen savikaupunki. Koska se sijaitsee aivan merenrannan tuntumassa, on se rakennettu – mistäpä muustakaan kuin – hiekasta, mudasta ja vedestä. Siellä oli todella kiehtovaa kierrellä ja miettiä itsekseen, että täällä sitä on asustettu ja tätä kaikkea väsätty jo yli 600 vuotta sitten.

Matkalla Chan-Chaniin.

Chan-Chanin hiekkakaupunki.

Muurit olivat täynnä koristeluita.

Vietimme vielä illan Trujillossa, minkä jälkeen suuntasimme yöbussilla kohti pääkaupunki Limaa.

Takaisin Trujillossa.

Torstai 12.9.
Aamulla Limaan saavuttuamme ensimmäinen tehtävämme oli etsiä majoitus, ja mukava perushostelli löytyikin onneksi helposti. Sieltä suuntasimme koko päiväksi kiertelemään Liman vanhaakaupunkia. Ensivaikutelma miljoonakaupungista oli melko karu: paikka vaikutti älyttömän äänekkäältä, rähjäiseltä ja täyteen ahdetulta. Mieli kuitenkin muuttui, kun pääsimme vanhankaupungin ytimeen. Se oli täynnä upeita kirkkoja ja historiallisia rakennuksia, ja muutamilla kävelykatujen pätkillä pääsi jopa hetkeksi eroon autojen jatkuvasta tööttäilystä. Pitkän kävelyurakan jälkeen oli ihana mennä leffateatteriin palautumaan.

Liman vanhankaupungin aukio.

Limassa oli myös oma Chinatowninsa.

Illan pimetessä kävimme katsomassa upean suihkulähdeshown isossa puistossa lähellä hostelliamme. Puiston pääshowna oli suihkulähteisiin heijastetut valot ja laservideot, jotka muodostivat musiikin tahtiin liikkuvia kuvia. Esitys oli ehdottomasti sen yhden euron arvoinen, jonka pääsylippu kustansi! :)

Suihkulähdeshown pääesitys.

Puistossa oli myös muita suihkulähteitä.

Perjantai 13.9.

Lähdimme heti aamusta tutkimaan merenrannalla sijaitsevaa Mirafloresin kaupunginosaa, jossa vierähtikin koko päivä. Alueelle olivat ominaisia korkeat hotellit, kalliimmat ravintolat ja suuret turistimassat – mikä ei meidän mielestämme ole koskaan hyvä juttu. Ei päivää silti pettymykseksikään voi sanoa. Heti merenrannasta näet nousivat noin 100 metriä korkeat pystysuorat kalliojyrkänteet, joilta avautuivat aivan loistavat näkymät merelle. Harmi vain, että päivä osui olemaan melko pilvinen.

Liman rantakalliot.

Mirafloresin hotellit.

Illalla hyppäsimme yöbussiin kello 21.00 aikoihin, ja seuraavana vuorossa oli mystinen Nazca.

Lauantai 14.9.
Saavuimme Nazcaan rättiväsyneinä aamuyöllä klo 05.15. Ensitöiksemme etsimme hostellin, joka osoittautuikin yhdeksi parhaista majapaikoistamme ikinä! Saimme huoneen käyttöömme heti puoli kuuden jälkeen, vaikka normaali sisäänkirjautumisaika olisi ollut vasta puolelta päivin. Hostellin omistaja oli erittäin mukava ja puhui hyvää englantia. Lisäksi paikka oli loistosijainnilla, ja hintaan kuului kahden euron arvoinen aamupala. Koko lysti maksoi vaivaiset 5 euroa yöltä per nenä. Käytössä oli toimiva wifi sekä tietokone, ja huone oli lämmin sekä erittäin viihtyisä – siis aivan täydellinen paketti! Mutta se siitä hostellin hehkutuksesta.

Pienien aamu-unien jälkeen (tarkoitus oli herätä kahdeksalta, mutta unet vierähtivätkin vahingossa kymmeneen asti) suuntasimme aamupalan kautta katsomaan Nazcan suurinta nähtävyyttä: Nazcan linjoja! Kyseessä on siis noin 2 000 vuotta sitten eläneiden alkuperäiskansojen autiomaahan tekemät valtavat kuviot. Emme raskineet ottaa 120 dollaria maksavaa ylilentoa, vaan tyydyimme puoli dollaria maksavaan näköalatorniin. :D Tornista käsin näki kaksi kuviota ihan mukavasti: toinen muistutti jonkinlaista kalaa, ja toisesta ei oikein saanut selvää. Oli silti kiva päästä näkemään edes pintaraapaisu kuvioista. Lentokoneesta käsin ne olisivat varmasti olleet aivan mahtavia, mutta minkäs ihminen piheydelleen mahtaa! :D

 

Näköalatorni.

Joku örvelö.

Kala.

Viivotinsuoria teitä aavikolla.

Nazcan keskustaa.

Nazcasta matkasimme jälleen yöbussilla etelää kohti, ja tämänkertaisena määränpäänä oli Arequipa.

Sunnuntai 15.9.
Kurvasimme aamulla perille Arequipaan. Se osoittautui mukavaksi, noin Helsingin kokoiseksi kaupungiksi, jonka varsinainen keskusta-alue oli kuitenkin pienempi kuin Jyväskylän keskusta. :) Kaupungista teki erityisen upean se, että sen taustalla kohosi mahtavia, noin 6 000 metrin korkeuteen kurottavia lumihuippuisia vuoria. Otimme sunnuntaipäivän suosiolla aika rennosti.

Arequipan kadut olivat aika rähjäisiä.

Arequipan keskustan aukio oli taas vimosen päälle laitettu.

Arequipan taustalla kohosi 6 000 metrin jättiläinen.

Keskusaukio illalla.

Maanantai 16.9.
Herätyskello alkoi piristä aamulla ankeasti jo kello 04.00. Lähtömme bussiasemalta oli klo 05.30, joten matkasimme pitkästä aikaa päiväbussilla. Ensimmäinen kohteemme oli Chivay, jossa teimme vain lyhyen, parin tunnin pysähdyksen ja bussinvaihdon. Siitä matka jatkui kohti lopullista määränpäätä: Cabanacondea ja sen kupeessa sijaitsevaa Colca-kanjonia.

Paikallisia värikkäissä asuissaan.

Reppu ja reissumies.

Saavuimme perille Cabanacondeen tasan kello 14.00. Etsimme kiireen vilkkaa hostellin ja ravintolan, jotta ehtisimme nähdä kanjonia mahdollisimman paljon ennen pimeän tuloa. Itse kanjoni sijaitsi vain noin kilometrin päässä kylästä. Lähestyessämme sitä maisema näytti ensin aivan tavalliselta vuoristolta, mutta vasta jyrkänteen reunalla koko upea todellisuus iski silmille: edessämme aukesi syvimmillään yli 3 000 metriä syvä, äkkijyrkkä rotko. HUUUHHHUUH!!! Jälleen kerran yksi hienoimmista näyistä, mitä olemme ikinä nähneet!

Aika riensi siivillä kanjonin reunalla maisemia ihastellessa. Eikä aikaakaan, kun kello näytti jo kuutta illalla ja aurinko laski vuorten taakse. Alueella alkoi tulla nopeasti todella kylmä ja pimeä, joten oli valitettavasti pakko lähteä takaisin majapaikalle.

 Colca Canyon.

Tyytyväiset reissaajat.

Wife beater poseeraus. :D

Kävellen auringonlaskuun.

Kanjonin viereisetkään maisemat eivät olleet kamalia.

Kanjonin reunalta suuntasimme suoraan hostellimme ravintolaan syömään pizzaa. Ilta sai kivan käänteen, kun eräs chicagolainen kaveri liittyi seuraamme samaan pöytään. Oli todella mukavaa jutustella siinä tunnin verran ja samalla vähän harjaannuttaa englannin kielen taitojamme.

Tiistai 17.9.
Aamulla oli aivan pakko käydä vielä kerran fiilistelemässä kanjonin reunalla ja yrittämässä andienkondoreiden bongausta. Maisemat olivat edelleen aivan häikäisevät, mutta kondoreita ei valitettavasti näkynyt – vain jokin huomattavasti pienempi haukka tai kotka liiteli yläpuolellamme.

Aamun fiilistelyt.

Bandidos.

Pienempi kiusaa isompaa.

Joppe ja kaktus.

Jenni ja kaktus.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja edessä oli epämukava kuuden tunnin bussimatka takaisin Arequipaan. Siellä emme kauaa vanhentuneet, sillä hyppäsimme melkein samantien yöbussiin ja taitoimme kymmenen tunnin matkan kohti Cuscoa.

Keskiviikko 18.9.
Saavuimme siis tänään Cuscoon. Söimme siellä vain nopean aamupalan ja otimme seuraavan bussin kohti Ollantaytamboa. Joppe kävi ostamassa bussiliput sillä välin, kun Jenni odotti laukkuja edellisestä bussista. Lipunosto osoittautuikin melkoiseksi ohjelmanumeroksi, ainakin lipunmyyjän mielestä. Ollantaytambo kun ei ole sanana sieltä kaikkein helpoimmasta päästä lausua! :D Liput saatiin kuitenkin taskuun, ja se on pääasia. :)

Parin tunnin matkustamisen jälkeen saavuimme perille Ollantaytamboon. Ottaen huomioon, että kyseessä on vain noin 700 asukkaan kylä, siellä on erittäin paljon hostelleja ja ruokapaikkoja. Tämä johtuu tietysti vain ja ainoastaan siitä, että Machu Picchu sijaitsee vain kahden tunnin junamatkan päässä. Onhan kylässä toki itsessäänkin upeita vuoristomaisemia sekä pienempiä, vähemmän tunnettuja inkojen raunioita.

Ollantaytambo.

Taustalla inkojen raunioita.

Torstai 19.9.
Teimme uuden aamuherätysten ennätyksen: kello löi valmiiksi jo 03.30! :) Ei muuta kuin junaan ja kohti Aguas Calientesia, jota kutsutaan myös Machu Picchun esikaupungiksi. Tästä hitaimmatkin voivat jo päätellä, mikä oli meidän seuraava kohteemme!

Virkeänä junaan-nousua odotellaan.

Tunteemme Machu Picchuun menosta olivat olleet hieman ristiriitaiset – ja varsinkin minulla oli omat epäilykseni. Tämä mystinen kaupunki on nimittäin selvästi Perun suosituin turistirysä. Siellä käy päivittäin noin 2 500 turistia, ja reissu sinne maksaa kaikkiaan noin 120 euroa per naama. Lisäksi matkan eteen jouduttiin säätämään ikävän paljon juna- ja pääsylippujen kanssa.

Aguas Calientesiin saavuttuamme päätimme säästää aikaa menemällä ylös Machu Picchuun bussilla ja kävelemällä sieltä myöhemmin alas. Matkaa huipulle kertyi reilu kahdeksan kilometriä pelkkää ylämäkeä. Sisäänkäynnille saavuttuamme minua alkoi jo hieman kaduttaa, ja mielessä pyöri ajatus: "miksi ihmeessä tänne piti tulla?" Turistilaumoja oli nimittäin niin paljon, ettei sekaan meinannut mahtua.

Suma kuitenkin helpotti, kun kävelimme jonkin matkaa eteenpäin kohti varsinaista rauniokaupunkia. Tässä vaiheessa myös Jenniä alkoi harmittaa, sillä koko paikka oli paksun pilviverhon peitossa, emmekä nähneet ympärillemme juuri mitään.

 

Aluksi pilvet peittivät suurimman osan näkyvyydestä (tässä kuvassa maisema näkyy parhaiten).

Pari tuntia ehdimme voivotella tilannetta ja kävellä sumussa ympäriinsä, kunnes pilvet alkoivat vihdoin väistyä. Taianomainen Machu Picchu paljastui meille koko komeudessaan! Noin 250 valokuvaa ja kolme tuntia myöhemmin minäkin jouduin rehellisesti myöntämään: "Kyllä tämä oli sen kaiken säätämisen, turistilaumojen ja ison rahasumman arvoista."

Tutkimme rauniokaupunkia lähietäisyydellä sillä välin, kun pilvet peittivät näkyvyyttä.

Laama.

Pikkuhiljaa pilvet alkoivat väistyä.

Vihdoinkin se näyttäytyi meille.

Magical Machu Picchu.

Edessä oli vielä paluumatka: kahdeksan kilometriä pelkkiä portaita alaspäin. Matka olisi ollut huomattavasti mukavampi taittaa, ellei taivas olisi auennut ja vettä alkanut sataa aivan kaatamalla.

Reissu oli kieltämättä rankka. Useamman kilometrin talsiminen mäkisessä maastossa lähes 3 000 metrin korkeudessa vaati veronsa, joten loppuilta menikin visusti hostellilla leffoja katsellessa.

Perjantai 20.9.

Otimme junan takaisin Ollantaytamboon. Noudimme hostellilta sinne jättämämme reput ja vetäisimme kunnon valkosipulikanat naamaan, minkä jälkeen hyppäsimme bussiin kohti Cuscoa.

Junamatkalla meille esiintyi tämmöinen örvelö, joka tanssi iloisesti musiikin tahtiin.

Bussimatkalla Cuscoon saimme nauttia mahtavista vuoristomaisemista.

Cuscossa emme ehtineet tehdä mitään sen ihmeellisempää: etsimme vain hostellin ja suuntasimme kaupungille kiertelemään pariksi tunniksi. Kadunvarsilla näkyi paljon espanjalaisten rakentamia kirkkoja ja muita historiallisia rakennuksia, mutta niiden rinnalla myös inkojen jättämiä kiehtovia jälkiä. Cusco onkin ehkä kaunein kaupunki, jonka olemme tämän reissun aikana tähän mennessä nähneet.

Cuscon pääaukio.

Vähän iltapalaa.

Lauantai 21.9.
Lähdimme heti aamusta ihan vain mielenkiinnosta tutkimaan Cuscon valtavia markkina-alueita. Siellä hulinassa vierähtikin käytännössä koko päivä. Jäihän reissusta jotain käteenkin: noin 50 eurolla matkaan tarttui parit villapaidat, kengät, hattu, lompakko ja T-paita.

Hostellimme rakennus oli rakennettu näköjään vähän lyhyemmille kavereille. :D

Marketin ulkopuolella oli tällainen suihkulähde.

Cuscon maisemaa.

Kapoisia ja mäkisiä katuja.

Incojen perintöä; "palapelirakennuksia".

Cuscon pääaukio valoisan aikaan.

Seuraava kohteemme oli Puno ja Titicacajärvi. Matkasimme sinne yöbussilla, joka starttasi matkaan kello 22.00.

Sunnuntai 22.9.
Tästä päivästä ei paljoa jäänyt kerrottavaa jälkipolville. Jenni oksenteli pari kertaa ja minullakin oli todella huono olo, joten päivä meni käytännössä aamusta iltaan sängyn pohjalla makoillessa. :(

Maanantai 23.9.
Aamulla oli edessä rajanylitys Boliviaan. Molemmat meistä tunsimme olomme aamulla jo hieman paremmaksi, mutta vain toisen olo oli oikeasti hyvä. Jenni kärsi edelleen huonosta olosta, vaikkei onneksi enää oksentanutkaan.

Ensimmäinen kohteemme Bolivian puolella oli kahdeksan kilometrin päässä rajasta sijaitseva Copacabanan kaupunki, joka sekin nököttää Titicacajärven rannalla. Hyppäsimme sieltä samantien botskiin kohti Isla del Solia. Se on suuri saari, joka sijaitsee meidän veikkauksemme mukaan noin 30 kilometrin päässä Copacabanasta.

Vene lähti Cobacabanasta.

Matkalla Isla Del Soliin.

Mahtavat reiluun 5 000 metrin vuoristot kohoilivat Bolivian Andeilla.

Saavuttuamme saaren satamaan jouduimme heti kapuamaan pitkät ja jyrkät portaat ylös romanttisella paikalla sijaitsevaan mökkiimme, joka toimi majapaikkanamme. Jennille nousu otti todella koville vatsataudin vuoksi, mutta onneksi minä kannoin herrasmiehenä Jenninkin repun – se helpotti urakkaa huomattavasti. Tuskainen kiipeäminen kuitenkin palkittiin, sillä mökiltä avautuivat aivan uskomattomat järvi- ja vuoristonäkymät. Valitettavasti Jennin loppupäivä sujui silti visusti vuoteen omassa. :(

 

Kaupunki jossa majailimme on kuvan etelärannalla näkyvä kaupunki.

Portaat valaistukseen

Sillä välin kun Jenni makoili sängyssä, minä kävin hakemassa potilaalle evästä kaupasta, minkä jälkeen suuntasin itse syömään ravintolaan. Eikä kyseessä ollutkaan mikä tahansa kuppila, vaan peräti 4 010 metrin korkeudessa sijaitseva mökki. Sieltä avautuivat upeat näkymät Titicacajärven sille puolelle, jota emme omalta majapaikaltamme nähneet. Ravintolassa ei myöskään ollut sähköjä, joten illallinen nautittiin tunnelmallisesti kynttilänvalossa.

Tiistai 24.9.
Heti herättyämme jännitimme, millainen Jennin vointi mahtaisi olla. Nousimme ylös jo kello kuudelta aamulla katsomaan auringonnousua, mikä oli ehdottomasti varhaisen herätyksen arvoista!

Hienoin auringonnousu mitä olemme ikinä nähneet.

Auringonnousun jälkeen saimme mökissämme loistavan aamupalan – ja vieläpä mitä upeimmassa paikassa. Mikäs siinä oli kananmunaleipää, jogurttia ja kahvia nauttiessa, kun edessä aukesi suora panoraamanäkymä järvelle ja vuoristoon. Kyllä lähti aamu käyntiin! Jenninkin olo oli jo melko hyvä, ja ruokakin alkoi taas maistua.

 

Tästä ei aamupalamaisemat hevillä parane.

Aamiaisen jälkeen aloimme leppoisasti kävellä kohti saaren pohjoispäätä ja ihastelimme samalla Titicacajärven tarjoamia mahtavia maisemia. Talsimme noin seitsemän kilometrin matkan pohjoispäässä sijaitsevaan kylään, josta palkkasimme veneen ja kuskin viemään meidät takaisin mökillemme. Se oli kaiken kaikkiaan hieno retki, johon kului nelisen tuntia. Kyllä ruoka maistui tuon happihyppelyn jälkeen erityisen hyvältä!

Saaren päästä päähän vaellus. Loistavaa vaellusmaastoa.

Maisemat olivat koko matkan ajan kohdallaan.

Pikku pelleily on aina paikallaan.

Minun tyylinäyte.

Kun väsymys iski, vene auttoi.

Kun olimme perillä, kaveri jatkoi matkaa takaisin.

Nainen ja laama.

Illalla vein Jennin syömään siihen samaiseen paikkaan, jossa itse syöpöttelin edellisiltana. Siinä sitten istuimme romanttisesti kynttilänvalossa lasagnea syöden ja auringonlaskua katsellen – nam! Ravintolasta näki aina Perun puolelle asti, ja illan pimetessä Punon kaupungin valot syttyivät loistamaan horisontissa. Samalla kun aurinko painui maiden taa, huomasimme Punon suunnalla aivan hillitöntä salamointia. Näky oli erittäin näyttävä: ympärillä oli täysin pilkkopimeää, ja salamat välkkyivät taukoamatta. Laskimme, että minuutissa välähti noin 25–30 salamaa, eli kyseessä oli aivan jäätävä ukkosmyrsky!

 

Romantic. <3

Keskiviikko 25.9.
Aamulla matkasimme veneellä takaisin Copacabanaan, mistä otimme bussin Bolivian hallinnolliseen pääkaupunkiin La Paziin. Perille päästyämme vuorossa olivat ne perinteiset rutiinit: hostellin etsiminen, kunnon syöminen ja saman tien nukkumaan.

 

Toisen aamun auringonnousu. Se hävisi kauneudessaan hieman ensimmäiselle aamulle.

Veneellä takaisin Cobacabanaan.

Matkalla La Paziin paikallinen äiti halusi ikuistaa lapsensa (blondin) Jennin kanssa.

Torstai 26.9.
Ensimmäiseksi suuntasimme tietenkin OSTOKSILLE eli La Pazin kuuluisille markkinoille! Alue yllätti meidät totaalisesti: kyseessä ei ollutkaan mikään perinteinen, selkeästi rajattu markkinakenttä, vaan markkinat levittäytyivät kilometrikaupalla katujen varsille pieninä kojuina ja puoteina. Niitä tutkiessa vierähti helposti koko päivä – ja aikaa olisi saanut kulumaan vaikka useammankin päivän, jos aikataulu vain olisi sallinut. Tavarat ja vaatteet olivat erittäin halpoja mutta laadukkaita, ja käytännössä katsoen kaikki tuotteet olivat paikallisten tekemiä käsitöitä.

 

La Pazin markkinat.

Shoppailujen jälkeen kävimme ostamassa leffaliput illaksi, ja matkalla kävelimme sopivasti kuntosalin ohi. Päätimmekin siitä aivan extempore lähteä vetämään treenit! Salilla huomasimme molemmat nopeasti, että lähes 4 000 metrin korkeudessa treenaaminen hengästyttää huomattavasti enemmän kuin koti-Suomessa merenpinnan tasolla. Oli todella hauska päästä kokemaan se ero konkreettisesti omassa kropassa.

La Pazin keskusta oli ihan modernia.

Ennen leffaa kävimme vielä näköalapaikalla ihailemassa La Pazin skylinea. Kaupungin keskusta sijaitsee jyrkkien vuorten ympäröimässä laaksossa, ja sieltä löytyy paljon moderneja korkeita rakennuksia. Vuorien rinteillä maisema muuttuu puolestaan rähjäisemmäksi ja slummimaisemmaksi asutukseksi. Näköalasta teki erityisen hienon se, että kaupungin taustalla kohosi huikea, lumihuippuinen vuori.

Näköalatasanteelta.

La Paz ja jättiläisvuori.

Ja sitten tulikin jo pimiä.

Matkalla leffateatterille "saimme" kulkea ihmisruuhkan keskellä.

Perjantai 27.9.
Palloilimme aamun ja päivän kaupungilla ottaen lunkisti – tosin liikuimme melko vaivalloisesti edellispäivän salitreenistä kipeytyneiden lihasten vuoksi. :)

Hengailimme aamulla mm. tällä pulujen täyteisellä aukiolla.

Ihan kätevä kantoreppu. :)

Lapsi, pulujen keskellä.

Alun perin suunnittelimme menevämme ehdottomasti Bolivian kiinnostavimpaan nähtävyyteen eli Salar de Uyunin suola-aavikolle. Aika alkoi kuitenkin valitettavasti käydä vähiin, joten jouduimme säästämään sen seuraavalle Etelä-Amerikan reissullemme.

Bussin kohti viimeistä määränpäätämme, Santa Cruzia, piti startata kello 17.00, mutta auto saapui tunnin myöhässä. Tämä jo valmiiksi pitkä, 17 tunnin matka viivästyi siis heti kättelyssä tunnilla. Bolivia on kuitenkin Perun ja Ecuadorin ohella kohtalaisen halpa maa: ykkösluokan lippu tuolle 17 tunnin taipaleelle maksoi nimittäin vain vaivaiset 17 euroa! :D

Lauantai–sunnuntai 28.–29.9.
Viimeinen viikonloppu käsillä! :( Saavuimme tänään Santa Cruziin. Pitkä bussimatka sujui lopulta yllättävän mukavasti, sillä penkit taipuivat lähes vaakatasoon saakka. Kaupunkia lähestyessämme huomasimme heti, ettemme olleet enää vuoristossa. Olimme laskeutuneet noin 4 000 metrin korkeudesta vaivaiseen 500 metriin, aivan sademetsän rajalle. Jos tästä muutoksesta haluaa jotain positiivista tonkia, niin yli 35 asteen helle, aurinko ja kostean hiostava sademetsäilmasto saavat väkisinkin aikaan ikävän kotoisia pakkassäitä kohtaan! :D

No, mitäs sitten itse Santa Cruzista? Voisi luulla, että lähes 1,5 miljoonan asukkaan suurkaupungista löytyisi edes jotain tekemistä, mutta ei. Ydinkeskusta tuntui Vaajakosken kokoiselta, mutta tarjolla oli vieläkin vähemmän aktiviteetteja. Niinpä aikaa tulikin vietettyä lähinnä ilmastoiduissa kahviloissa sekä hostellilla lepäillen.

Hei...

...hei. Tämän reissun osalta.

Maanantai 30.9.
Tätä päivää olimme odottaneet ”innolla”: aamulla kello 06.00 suuntasimme bussilla lentokentälle, ja siitä alkoi reilun 30 tunnin ”miellyttävä” kotimatka kohti Jyväskylää.

Reissun suuri yhteenveto: Mitä jäi käteen?

• Paikalliset ihmiset: Kohtasimme kaikissa kolmessa maassa poikkeuksetta erittäin mukavia, lämminhenkisiä ja huomaavaisia ihmisiä.
• Sää ja ilmasto: Päivisin saimme nauttia lähes pelkästään upeasta auringonpaisteesta, kun taas aamuisin ja iltaisin oli toisinaan hieman pilvistä. Koko kuukauden aikana satoi vain kolmena päivänä: kahtena niistä tuli vain muutama pisara, ja kolmantena vettä saatiin kunnolla parin tunnin ajan. Lämpötilat vaihtelivat päivisin +18 ja +30 asteen välillä, kun taas iltaisin ja öisin elohopea laski +5 ja +15 asteen välimaastoon.
• Ruokakulttuuri: Paikallinen ruoka oli todella meidän mieleemme! Koska ulkona syöminen oli naurettavan halpaa, kävimme ravintolassa peräti kolmesti päivässä. Lautasilla oli aina paljon lihaa, vain vähän salaattia ja yleensä lisukkeena sekä ranskalaisia että riisiä – siis aivan täydellistä sapuskaa meille A-luokan lihansyöjille! :)
• Käsittämätön hintataso: Syöminen, asuminen ja matkustaminen olivat kaikki erittäin edullisia. Esimerkiksi kunnon ravintola-aterioiden hinnat pyörivät 1 ja 15 euron välillä, ja keskiarvoksi tuli noin 5 euroa annokselta. Majoitusten hinnat puolestaan vaihtelivat 2 eurosta 20 euroon per yö per naama. Keskiarvoksi muodostui vaivaiset 5 euroa yöltä, ja tästä hinnasta saimme aina siistin ja täysin kelvollisen oman yksityishuoneen. Bussilla matkustaminen puolestaan maksoi keskimäärin noin euron per matkustustunti, eli liikkuminen oli lähes ilmaista.
• Turismi ja paikallinen elämä: Muita reissaajia ei loppujen lopuksi näkynyt reitillämme kovinkaan paljon. Perussa turisteja oli selvästi enemmän kuin Ecuadorissa ja Boliviassa, ja suurin ryysis oli odotetusti Machu Picchulla. Ecuadorin ja Bolivian puolella saimme kulkea melko rauhassa, ja siellä huomasi selvästi, että paikalliset olivat meistä huomattavasti enemmän ihmeissään kuin Perussa.

Seuraavaan kertaan...