Espanja + Andorra 17.8-17.10.2021

Riaño, Castilla y León, Espanja.

Reissuun… Mikä ihana sana.  Jos joku olisi sanonut meille 2 vuotta sitten, että elämämme pisin reissu tulee suuntautumaan Espanjaan, olisimme vain nauraneet. Nyt koronan vuoksi vähintään 7 viikon reissu juurikin Espanjassa, kuulostaa paremmalta kuin kärryllinen kultaa. Sanoinko äskeisessä lauseessa ”vähintään”? Kyllä sanoin. Sanoin sen siksi, että meillä molemmilla on nyt täysi rokotussarja koronaan vastaan ja täten pystymme todennäköisesti lykkäämään kotiin paluuta peräti kahdella viikolla. Olimmehan varautuneet Suomeen paluussa mahdolliseen 14 päivän karanteeniaikaan ennen töiden alkua. (Kahden rokotuksen turvin karanteenin ei tällä hetkellä tarvitse Suomeen palatessa jäädä).

 

Reissumme on tarkoitus kulkea lähinnä Espanjassa, mutta varmasti aiomme käydä myös Andorrassa ja mahdollisesti myös Portugalissa. Kuten yleensä: matkamme koostuu lähinnä mahtavista luontomestoista, ja tällä kertaa kaupungit voivat jäädä jopa normaaliakin vähemmälle, jos koronarajoitukset tästä kiristyvät. Tilanne reissun alkaessa näytti Espanjan kohdalla kuitenkin lupaavalta, sillä tartuntamäärät olivat olleet laskussa jo viikkoja.

 

17.8. Tiistai

Vain pari viikkoa sitten Espanja tiukensi maahantulosääntöjä Suomesta matkustaville ja tämä tarkoitti meidän kohdalla sitä, että emme pääse maahan ilman negatiivista koronatestitulosta. Tästä syystä Jyväskylästä piti lähteä matkustamaan jo klo. 10:15, jotta kerkeäisimme ottamaan Finnairin tarjoamat halvemmat testit ennen lentoon lähtöä. (Suomessahan kiskotaan testeistä törkeää 200 euron hintalappua, joten Finnairin 65 euron testi oli suorastaan halpa.) Vähän pitkäksi aika kävi totaaliremontin myllerryksessä olevassa Helsinki-Vantaan kentällä, kun koneemme kohti Barcelonaa lähti vasta 20:30.

 

Barcelonaan saavuimme 23:15. Olimme varanneet meille hostellin lentokentän läheltä, jonne matkustimme majapaikan tarjoamalla kyydillä. Vuokra-autollahan me tulemme täällä liikkumaan, mutta vuokraamo lentokentällä oli mennyt jo kiinni klo. 22:00, joten jouduimme täten tyytymään muiden kyyteihin.

 

18.8. Keskiviikko

Saimme auton käyttöön 12 maissa, ja ennen kuin pääsimme kunnolla reissusta nauttimaan, oli vielä hoidettava muutamia asioita. Hurautimme ensiksi läheiseen kauppakeskukseen, josta nappasimme mukaan muutamia puutuvia retkeilyvarusteita sekä rutkasti muonaa supermarketista. Kun auto oli pakattu ja lähdimme oikeasti nauttimaan reissusta, oli fiiliksemme taivaissa!

 

Ensimmäinen varsinainen kohteemme sijaitsi Barcelonasta pohjoiseen reilun sadan kilometrin ajomatkan päässä. Matka meni nopsaan intomme vuoksi. Olimme täten saapuneet: Susqueda Reservoiriin (= vuorien ympäröimä tekojärvi). Olimme aika puutuneita matkustamisista, joten loppu päivän kävimme vain vähän käppäilemässä pystysuorien kallioiden päällä, josta näkymät tekojärvelle olivat täyttä timanttia.

 

Susqueda Reservoir.

Pikku käppäilyjen jälkeen olimme aika poikki, mutta päätimme vielä jaksaa pakata repun täyteen illallistarvikkeita ja suuntasimme lyhyen matkan päähän kokkailemaan ja nauttimaan ilta-auringosta. Kun mahamme olivat täytettyjä, emme jaksaneet enää lähteä etsimään telttapaikkaa, vaan jäimme vain autoon nukkumaan.

 

Alkumaljoina espanjalaista La Rioja alueen viiniä. :P

Kelpaa kokkailla näissä puitteissa.

19.8. Torstai

Valehtelisimme jos väittäisimme nukkuneemme hyvin. Jenni nukkui vähän paremmin, mutta Joppe vain noin 30 minuutin pätkiä. Kaikki on kuitenkin hyvin niin kauan kuin samanlaisen yön jälkeen ei ole edessä työpäivää. Ajelimme ensiksi kiemuraisia pikkuteitä reilun 20 kilometrin verran padolle, joka on syyllinen tämän upean tekojärven syntyyn. Padon vieressä olevilla portailla oli mukava kokkailla aamupalaksi jykevät kanamunaleivät, tietysti Serranon-kinkun kera. :P

 

Aamupalan jälkeen käppäilimme vähän portaita ylöspäin katsomaan patoa korkeammalta.

30 astetta ja aurinko, kyllä kelpaa.

Seuraavaksi ajoimme patoa pitkin järven pohjoiselle rannalle, ja lähdimme tekemään noin 8 kilometrin vaellusta: Puig De Forca -vuoren (740 metriä) huipulle. Polku ylös ei ollut erityisen hyvässä kunnossa, sillä piikkipensaat vähän raastoivat ihojamme, mutta huippu saavutettiin silti noin tunnissa. Näkymät olivat samantyyliset kuin eilisetkin näkymät, mutta aavistuksen paremmat.

Puig De Forcan huipulla!

Takaisin autolle kuljimme eri reittejä pitkin. Nämä polut olivat paremmassa kunnossa, mutta matka oli lähes 3 kertaa pitempi. Hyvä reissu kaikesta huolimatta, ainoa miinus vain, että Jennin ennalta vaivaamat polvet hieman vihoittelivat vuorelta alas tultaessa.

Takaisintulomatkalla oli myös hienoa maisemaa.

Yleensä kotkia näkee todella harvoin, mutta nyt näimme jo useamman eilen ja tänään.

Melkein saman tien takaisin autolle saavuttuamme alkoi sataa. Nälkä oli kuitenkin kova, joten Joppe meni yksin parkkipaikan läheisille piknik pöydille kokkailemaan sateeseen. Kyl tuli hyvät (suorastaan gourmet) makaroni tonnikalat väännettyä! Evästyksien jälkeen ajelimme jälleen 20 kilometrin verran pikkuteitä pitkin järven pohjoisrannan vuorien päälle, jolloin kello alkoikin olemaan jo niin paljon, että oli aika alkaa etsiä telttayöpymispaikkaa. Järven pohjoispuoli oli luonnonsuojelualuetta ja täten telttaileminen oli kiellettyä. Joppe käytti kuitenkin sissitiedustelijan taitojaan, ja etsi meille hyvän telttapaikan pusikoiden takaa ja vieläpä loistavilla näköaloilla.

 

Viehettävä pikkukylä Rupit.

Illallista jälleen mahtavassa paikassa.

Tällaisella kaaralla täällä kurvaillaan.

20.8. Perjantai

Ei voi yöunia taaskaan kehua. Tällä kertaa me molemmat nukuimme huonosti. Eiköhän se tästä reissun edetessä lähde rullaamaan. Heti aamusta nälkä ei ollut vielä kova, joten päätimme lähteä ajamaan kohti Andorraa ja kokkailla matkan varrella jossain vaiheessa. Löysimmekin ihan kivan nurmikkoalueen valtatien vierestä, jossa kokkailimme herkullisen aamupalan kuin hipit konsanaan.

On sitä huonommissakin paikoissa tullut telttailtua.

Hippi ruokailut.

Andorran rajalle oli aivan hillittömät ruuhkat eivätkä ne helpottaneet edes rajanylityksen jälkeenkään. Tämän lisäksi meille tuli 200 euroa sakkoa, kun emme olleet kysyneet lupaa autovuokraamolta Andorraan tuloon. He saivat asian tietoon saman tien kun ylitimme rajan, sillä jokaisesta rajan ylittävästä autosta otettiin kuva ja tieto meni salamana vuokraamolle. >:/ No can do. Asia on vain unohdettava ja jatkettava reissua.

 

Andorrassa saavuimme majatalolle hienon pikkukylän: Ordinon läheisyyteen, ja menimme oikein ravintolaan syömään lounasta. Siellä totesimme espanjaisten olevan hyvin röyhkeitä, kun he häikäilemättömästi etuilivat ravintolan pöydän odotus jonossa, vaikka tiesivät meidän saapuneen ennen heitä. Täytyypä jättää normaali kohteliaisuutemme vähän vähemmälle tällä reissulla, ja alkaa pitämään kunnolla puoliamme. Ruoka oli onneksi hyvää! Majatalolla 3 päivän suihkutauon jälkeen peseytyminen tuntui: no voit varmaan kuvitella miltä se tuntuu. :D

 

Majapaikkamme Andorrassa ei ollut mikään luksus, mutta näköalat olivat mitä parhaimmat.

Illalla majatalomme työntekijä suositteli meille kilometrin päässä olevaa pizzeriaa, jonne päätimmekin lähteä nauttimaan illallista. Ruoka siellä oli tosi hyvää, vaikkakin majatalon työntekijä hieman ravintolan hintatasoa kaunistelikin.

Ordinon katuja.

Nacho lautanen ja pizza tulossa.

Uutta ja jännää blogissa. Tämä kartta päivittyy sitä mukaa kun reissumme etenee. Ajamamme reitti kulkee kartalla punaisella, ja paikat joissa olemme käyneet ovat merkattu/kirjoitettu mustalla. (Huom! Karttaa joutuu vähän zoomailemaan siihen kolkkaan jossa kuljemme, jotta paikat näkee paremmin.)

21.8. Lauantai

Tänään oli aika aloittaa reissun ensimmäinen varsinainen vaellus. Kohteenamme oli Andorran luoteisnurkassa sijaitseva: Comapedrosa Nature Park (= eli vuoristoinen luonnonpuisto.) Ennen vaellukselle lähtöä edessämme oli ikävä kamojen ”välppäys”, johon kului aikaa lähemmäs 2 tuntia. Vihdoin 12 pintaan lähdimme autolla majatalon pihasta kohti puistoa. Andorra kun on niin pieni maa, niin välimatkatkaan eivät selkää rasita, sillä puistoon oli vain 11 kilometrin ajomatka.

 

Vaellus lähti liikkeelle jyrkällä nousulla, erittäin ruuhkaiselta parkkialueelta (korkeus: 1,930 metriä). Matkaa ensimmäiselle etapille tuli 2,4 kilometriä, jonka aikana otimme 330 metriä lisää korkeutta. Olimme täten saapuneet hienon vuorien ympäröimän järven (= Estany Primer 2,260 metriä) rantaan. Järven ympärillä oli tuhottomasti ihmisiä mikä tietysti haittasi tunnelmaa, mutta tiedossamme oli, että vietämme tällä vaelluksella 2 yötä, joten illan suussa ihmisiä ei varmasti näy enää ollenkaan. Järveltä oli vain 650 metrin matka seuraavalle järvelle (= Estany del Mig 2,300 metriä), jossa keittelimme lounaaksi riisiä ja tonnikalaa.

Ja homma lähti liikkeelle. Kuvan oikeassa alalaidassa näkyy valtava parkkipaikka täynnä autoja.

Ensimmäinen järvistä.

Tämän järven rannalla keiteltiin ruoat.

Ruoan jälkeen matka jatkui vielä kolmannen järven ohi, jolloin saavuimme Llacuna Superiorin (= pieni lampi, 2,440 metriä) rantaan. Siinä vaiheessa kello alkoi olla jo sen verran paljon, että saimme alkaa nauttia vain luonnon rauhasta, kun kaikki muut ihmiset palasivat takaisin autoillensa.

Laguunin vierestä.

Jälleen edessämme oli todella jyrkkä nousu vuoristoharjanteen päälle (2,570 metriä), jossa kulkee myös Andorran sekä Ranskan raja. Näkymät harjanteen päältä olivat tämän vaelluksen parhaimmat ja jäimmekin niitä fiilistelemään toviksi, jos toiseksikin.

 

Harjanteen päällä, maiden rajalla. Kuvassa Andorran puoli.

Tässä taas Ranskan puoli.

Päivän viimeiseksi käppäilyksi jäi harjanteen päältä laskeutuminen Ranskan puolelle: Étangs de l’Albeille (2,460 metriä) -järvelle. Sen rantaan oli suorastaan houkuttelevaa pystyttää teltta. Meille jäi mukavasti vielä pari tuntia aikaa nauttia luonnon rauhasta ennen pimeän tuloa.

Siellä meidän nukkumapaikka häämöttää.

Ei näytä ehkä niin hyvältä, mutta sitä se kyllä oli. :P

22.8. Sunnuntai

Eipä voi taaskaan yöunia kehuskella, vaikka telttapaikkakin oli aika hyvä. Noin klo. 3:00 ja 7:00 välillä tuli nukuttua kohtuu hyvin, muuten yö oli jatkuvaa heräilyä. Aamun otimme oikein rennosti kokkailemalla sekä tietysti syömällä maittavan aamupalan, johon kulutimme mukavat 2 tuntia.

 

Aamu valkeni.

Aika mukava paikka viettää yö.

Matka jatkui 2,1 kilometrin verran edelleen Ranskan puolella. Vaelluspolut olivat huonommassa kunnossa Ranskan puolella kuin Andorran, ja täten vauhtimmekin hidastui. Reilu kahden kilometrin matkaan meillä kului noin 1,5 tuntia. Toki matkan aikana tuli ensin laskeuduttua 150 korkeusmetrin verran ja sen jälkeen nousimme saman verran myös ylös.

 

Matkan varrelta.

Järviä Pyreneereillä riittää.

Huonommat vaelluspolut Ranskan puolella.

Olimme saapuneet lähes sydämen muotoisen järven (= Étang Fourcat, 2,400 metriä) rantaan. Siellä makaroni/tonnikala -setit upposivat meille kuin Haapasalon Hatsapurit Jyskän K-Marketilla.

 

Saavuimme sydämenmuotoiselle järvelle. (Muoto näkyy vasta myöhemmin korkeammalta.)

"Miksi ruoka ole jo valmista!?!"

Ruoka antoi meille selvästi energiaa, sillä matka aterian jälkeen jatkui huomattavasti jouhevammin mitä tänään tähän asti. Seuraava 2,3 kilometriä taittui reilussa tunnissa, vaikka matkan aikana tuli laskua melkein 200 korkeusmetriä sekä toiset 200 nousua. Olimme täten saapuneet jälleen vuoristoharjanteen päälle Andorran vastaiselle rajalle (2,680 metriä). Siinä kohtaa Jenni jäi vähäksi aikaa nauttimaan näköaloista, ja samalla Joppe juoksi 2,878 metriä korkean Tristaina -vuoren huipulle.

 

Joppe on selvästi täynnä energiaa!

Tristaina vuoren huipulta. Siinä näkyy järven sydämen muoto.

Kun Joppe palasi takaisin, aloitimme koko vaelluksen hienoimman osuuden. Matkamme jatkui maiden rajaa sekä vuoristoharjannetta pitkin järvelle (jolla ei ollut nimeä :D), se sijaitsi Ranskan puolella. Matka oli vain reilut 2 kilometriä pitkä, mutta sen aikana valloitimme 3 vuorta, ja korkeusmetrejä kertyi ylös sekä alas useita satoja. Hienoimmat näkymät matkan aikana saimme kokea: Pic de l’Étang Fourcat (= 2,859 metriä) -vuoren päältä, josta näkymät sekä Ranskan, että Andorran puolelle olivat todella hyvät. Muutenkin matka vuoristoharjannetta pitkin oli parasta vaellusta, sillä saimme käyttää etenemiseen kaikkia neljää raajaamme.

Hauskin ja siistein osuus vaelluksesta alkoi.

Vuoristoharjanteen korkein kohta. Kuvassa oikealla oleva järvi toimi meidän toisen vaellusyön nukkumispaikkana.

Jos matka järvelle (jolla ei ollut nimeä) oli hieno, niin telttapaikkamme järven läheisyydessä oli myös vertaansa vailla. Saimme kokkailla sekä syödä illallisemme näteissä vuoristomaisemissa!

 

Pikku pesut maistuivat hikisen urakan jälkeen. Kylmää oli kyllä, hyrr!

Ruoan laittoa pesun jälkeen.

Hammaspesulla saimme ihastella tällaista näkymää.

Telttapaikka jälleen ihan ok.

23.8. Maanantai

Telttapaikkamme oli tasainen, ja ruoho teltan alla toimi lähes joustinpatjan tavoin, niin tällä kertaa untakin tuli yhteensä jopa 8 tunnin ajan. Paitsi tällä kertaa Jenni (joka muina öinä on nukkunut Joppea paremmin) heräsi yöllä kylmyyteen, eikä täten nukkunut klo. kolmen jälkeen enää juurikaan (samaan aikaan Joppe nukkui tyytyväisenä vain boxerit jalassa vieressä. :D)

 

Nautimme jälleen aamupalan rauhassa ja lähdimme suorittamaan viimeisen, vain reilu kilometrin vaelluksen vuoristoharjanteen päälle. Sieltä nappasimme laiskoina kondolihissin takaisin autolle. Se oli kyllä hyvä idea, sillä saimme hyvin säästettyä polviamme. Kyllä, kuulit oikein; myös Jopen vasen polvi alkoi kipeytyä vaelluksen loppupäässä. Todella hieno reissu! Kyllä tällaiset useamman yön yli kestävät vaellusreissut ovat parhaita, silloin pääsee kunnolla nauttimaan luonnon rauhasta.

 

Aamupalalla.

Viimeinen käppäily kondolihisseille.

Andorran hyppykuva. Espanjan kuvaa odotellessa.

Nämä jalat säästyivät alas menon rasitukselta.

Vaellus on aina mahtavaa, mutta myös pääseminen takaisin sivistyksen pariin tuntuu aina todella hyvältä. Hyvät ravintola-ateriat maistuvat erityisen hyvältä, säilyketonnikala painotteisten retkimuonien jälkeen. Ravintolan jälkeen ajoimme Andorran pääkaupunkiin: Andorra La Vellaan, ja siellä kirjauduimme halpaan hotelliin, vähän keskustan ulkopuolelle.

 

Meitä ei välttämättä olisi edes tehnyt mieli enää lähteä kaupungille, mutta tarvitsimme vähän muonaa sekä lisää butaani -kaasua retkikeittimeemme, joten lähdimme vähän kiertelemään kaupungin katuja. Pääkaupunki muiden kylien (joita olemme nähneet Andorrassa) tapaan koostui kivisistä rakennuksista, mutta myös modernimpaakin settiä täältä löytyi. Meitä yllätti väen paljous kaupungin pitkällä kävelykadulla. Mieleen tuli aivan Shanghain kadut, jotka ovat lähes aina täpötäynnä ihmisiä.

 

Andorra La Vella.

Porukkaa riittää.

Vanhaakaupunkia. Pääkaupunki oli yksi siisteimmistä kaupungeista, jossa olemme käyneet. Kaikki kadut, rakennukset ja tienvarsikukat olivat viimeisen päälle.

24.8. Tiistai

Aamulla tuntui, että olisimme vielä vähän levon tarpeessa, ja täten päätimme varata majatalon myös täksikin yöksi. Varasimme sen Vielhan -kaupungista, noin 150 kilometrin ajomatkan päästä Andorra La Vellasta. Viimeiset fiilingit Andorrasta koimme 1,550 metrin korkeudesta, johon ajelimme kokkailemaan aamupalaa. Aamupalaa syödessä makustelimme ajatuksella, että seuraavan noin 7 viikon ajan näistä upeista aamupalapaikoista tulee meille vain arkipäivää.

 

Aamupalapaikka.

Andorran meiningit.

Matka Vielhaan meni mukavasti Pyreneerien mutkikkailla teillä. Lähes koko matkan ajan keli oli oikein nätti, mutta juuri ennen perille saapumista ympärillemme kertyi pilviä ja hienot maisemat osittain peittyivät. Ajattelimme muutenkin ottaa päivän lepäilyn kannalta, mutta nyt pilvien vuoksi se ei edes tuntunut enää ”rikokselta”. :D Loppupäivä kului hyvien ruokien sekä blogin kirjoituksen parissa.

Gourmet ruokaa: Naudan punaviinilehtipihviä koiran juomakupista. ':P

Päivitystä karttaan.

25.8. Keskiviikko

Vähän oli sadetta luvattu täksi päiväksi, joten siinä oli hyvä syy ottaa vielä tämä päivä levon kannalta. Kokkailtiin aamupala kätevästi majatalon parkkipaikalla automme takana, ja syötiin sitä rauhassa ihan majatalon check out:n asti. Aamupäivällä keli oli sade-ennusteista huolimatta nätti ja käytimme sääikkunan hyödyksi kiertelemällä Vielhan katuja. Kiviset rakennukset eivät olleet vain Andorran juttu, vaan samantyylinen arkkitehtuuri näyttäisi olevan myös muualla Pyreneereillä. Vielha oli kiva ja nätti pikkukaupunki, täynnä hyvännäköisiä ruokapaikkoja, ja tietysti upeat vuoret kaupungin ympärillä kruunasivat koko homman. Tänne olisi kiva tulla tekemään vaikka parin viikon urheilureissu, joka koostuisi mäkijuoksuista, kiipeilystä sekä maastopyöräilystä.

 

Vielhan meininkejä.

Vielhasta matka jatkui etelään sadan kilometrin verran: Caldes de Boi:n -laaksoon. Matkalla säätiedotukset lunastivat lupauksensa, ja vettä alkoi sataa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli kävellä lyhyen matkaa: Aiguestortes National Park:n (= kansallispuisto) ja pystyttää teltta sinne. Nyt kuitenkin sateen vuoksi homma ei niinkään napannut meitä, joten vaihtoehtoinen suunnitelma oli ajaa läheiselle leirintäalueelle ja pystyttää teltta sinne. Vähän kirpaisee maksaa omassa teltassa nukkumisesta, mutta saapahan rahalle vastinetta ainakin lämpimän suihkun sekä vessojen verran.

Silloin tällöin myös ravintola-ateria maittaa.

Ihan mukava ilta meillä leirintäalueella olikin, heti sen jälkeen kun sade loppui. Kokkailimme rauhassa ruokaa, joimme viiniä sekä käppäilimme vähän ympäristön pikkukyliä, joiden keskeltä saimme ihailla mahtavia vuoristonäköaloja.

Iltakäppäilyllä.

26.8. Torstai

Aamu lähti takkuisesti liikkeelle, kun Jenni tajusi olevansa kipeä. Ilmeisesti jonkinlainen vatsatauti, sillä heti aamusta huono ja voimaton olo sekä huimausta.­­­­ Päivän keli olisi ollut mitä mainioin aloittaa parin yön vaellus Aiguestortesin luonnonpuistossa, mutta nyt se jäi väliin. Kurvailimme kuitenkin puiston parkkipaikalle ja Joppe lähti yksinään heittämään reilun kolmen tunnin pikakävely vaelluksen puistoon.

Ihana keli. <3

Alkumatka puistoon oli tylsähköä, sillä ensimmäiset 3,5 kilometriä kulki tietä pitkin ylämäkeen. Kun tie loppui, edessä häämötti valtava: Presa de Cavallers -pato. Padon päälle pääsi kiipeämällä jyrkän ylämäen, jonka jälkeen tulosuunnassa näkyi hienot näkymät ja toisessa sunnassa tekojärvi.

Houkuttais lähetä nousemaan tuonne ylös.

Betoni muuri.

Järven vierustassa meni vaelluspolku, jota oli hyvä jatkaa eteenpäin. Järven vieressä matka jatkui tasaisehkoa polkua pitkin 1,5 kilometrin verran, sen jälkeen edessä oli jälleen nousua. Joppe nousi vielä pari sataa korkeusmetriä ylös, kunnes oli aika kääntyä takaisin toipilaan luokse. Näkymät kääntymispaikalta järven suuntaan olivat todella hyvät, mutta vasta niiltä paikkeilta olisi alkanut todellinen luontoelämys. Nimittäin siitä kohtaa olisi voinut lähteä nousemaan todella jyrkkää mäkeä ylös vuorijonon päälle, tai jatkaa eteenpäin, jolloin olisi saapunut hienoille vuoristojärville. Kiva pikku 12 kilometrin lenkki (edes takas) se kuitenkin oli, jonka aikana Jennikin sai levätä paikallaan olevassa autossa.

Tekojärvi. Hukkuneita puita kurkistaa järvestä.

Kääntymispaikan näkymät.

Jopen palatessa takaisin autolle, ei Jennin olo ollut vielä kohentunut. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ajaa etelään: Mont Rebei -nimiselle kanjonille, ja yöpyä siellä pari yötä teltassa. Jennin mahataudin vuoksi muutimme kuitenkin suunnitelmia. Varasimme kanjonin läheltä: Balaguerin -kaupungista hotellin ja ei kuin sinne lepäilemään.

Matkan varrelta.

Illan suussa Joppe kerkesi vielä tutkimaan Balaguerin katuja. Ihan katsomisen arvoinen kaupunki se olikin. Hienoin juttu oli joki, joka virtaa kaupungin läpi, ja sen rannalla kohoavat kirjavasti maalatut talot. Kaupunkista pisti silmään myös köyhemmän näköiset naapurustot, ja kaduilla liikkui selvästi enemmän mustaa väestöä, kuin muualla Kataloniassa on näkynyt.

Balaguerin värikkäät rakennukset.

Vanhankaupungin pääaukio.

Vielä nousu kaupungin kirkon juurelle.

27.8. Perjantai

Valitettavasti Jenni oli vielä kipeä, joten solo-reissut jatkuvat toistaiseksi. Joppe lähti toteuttamaan meidän yhteistä seuraavaa suunnitelmaa ajamalla: Mont-Rebeille (= vedentäyteinen kanjoni). Joppe ajoi kanjonin läntiselle puolelle, joka on edelleen Kataloniaa, kun taas kanjonin itäinen puoli on Aragónian -maakuntaa.

 

Ensimmäiset tuntemukset kanjonilta olivat suunnaton helle. Päivän lämpötila huiteli 36 asteen tiennoilla ja kanjonin pohjalla lämpötila ainoastaan kasvoi. Ensimmäinen etappi oli kuitenkin helppo; oli käveltävä vain 550 metriä, jonka aikana nousua tuli parikymmentä metriä. Vaikka matka oli lyhyt, niin se ei tarkoita, että näkymät olisivat olleet huonot. Pienen kalliolle rakennetun kirkon (= Mare de Pertusa) vierestä kanjoni, ja sen takana nousevat kalliot olivat silmiä hivelevä näky.

 

Mont-Rebei. Kuvan keskellä näkyy Mare de Pertusa -kirkko.

500 metriä vasta takana ja paita lähes läpimärkä hiestä.

Helpon ”alkulämmittelyn” jälkeen alkoi sitten vähän hankalammat osuudet. Joppe lähti painamaan kanjonilta poispäin, samalla ottaen lisää korkeutta ja tavoitteena oli nousta yli kilometrin korkeuteen ihastelemaan kanjonia. Reitti oli pitkä ja rankka, mutta pahinta oli lähes umpeen kasvanut polku ja osa kasveista oli piikkisiä. Siinä vaiheessa olisi ehkä kannattanut jo kääntyä takaisin ja etsiä parempi reitti, mutta reitin varrella oli ”via ferratta” (= pystysuoriin kallio-osuuksiin kiinnitettyjä aputikkaita sekä vaijeri, johon saa itsensä kiinni kiipeilyvaljailla) osuuksia, jotka houkuttelivat Joppea liikaa. Ainoa ongelma oli vain se, että Jopella ei ollut valjaita mukana koko reissulla, joten via ferrata -osuudet olivat vedettävä ”free solona” (= ilman varmistusta). Matkan varrella olikin muutama aika maukas via ferrata -osuus, jotka olivat juuri sopivan hurjia, että uskalsi vetää ilman varmistusta.

Vähän esimerkkiä via ferrata kahvoista.

Tässä kohtaa polku oli erinomainen, ainakin verrattuna huonoimpiin kohtiin.

 Via ferrata -osuuden jälkeen oli edessä vielä jyrkkä nousu reilu kilometrin korkuisille kallioille. Myös tämä osuus sisälsi umpeen kasvanutta polkua, joka oli hyvin turhauttavaa. Kun viimein määränpää koitti, niin näköalat eivät olleet edes kovin kummoiset. Parempia näkymiä näki matkan varrelta sekä alkumatkan kirkolta. Via ferrata oli kuitenkin sen verran siistiä, että siitä jäi älytön palo tehdä sitä lisää, mutta seuraavaksi valjaiden kera, jotta voi mennä vielä paljon hurjemmille reiteille. Kalliolta pääsi onneksi takaisin alas kiertämällä noin 6 kilometrin lenkin, hyvin huollettuja polkuja pitkin. Rankka oli reissu, paljon rankempi mitä odottama oli. Vain noin 10 kilometrin matkaan meni melkein 7 tuntia. ’:)

 

Kallioiden päältä.

Ihan kivat näkymät, mutta eivät kyllä puskarämpimisten arvoiset.

Kana ja spagetti maistuivat! :P

Kun Joppe palasi takaisin Jennin luokse, niin oli Jenni olo onneksi jo vähän kohentunut, sillä ruokahalu oli palannut. :D

 

28.8. Lauantai

Aamulla Jennin olo oli kohentunut siihen pisteeseen, että pystyimme jatkamaan reissua yhteisvoimin. 😊 Ei kun vaan takaisin Mont-Rebeille, mutta tällä kertaa noin 10 kilometriä pohjoisemmaksi, mihin Joppe eilen meni, pysyimme kuitenkin edelleen Katalonian puolella. Lähdimme vaeltamaan alueen suosituinta reittiä pitkin, joka kulkee kanjonin pystysuoriin seinämiin kaiverretuissa väylissä. Vaikka oli edelleen lomasesonkiaika ja vieläpä lauantai, niin silti porukkaa reitillä kulki yllättävän vähän. Enemmän porukkaa souteli kanjonin pohjalla virtaavassa joessa.

 

Tästä se lähti.

Siellä näkyy kun kanjoni lähtee kapenemaan.

Muutama venekin näkyy vedessä.

Reitti oli kyllä vertaansa vailla. Turkoosina kimmeltävä vesi kanjonin pohjalla oli todella houkutteleva näky, jonka lisäksi kirjavat, noin 700 metrin pystysuorat kalliot tekivät paikasta ylvään. Kesken matkan oli myös mahdollisuus pulahtaa kanjonin pohjalla olevaan jokeen, joka noin 30 asteen helteessä ei tuntunut ollenkaan pahalta.

 

Harva turisti tulee Espanjaan ja käy uimassa ensimmäisen kerran vasta 1,5 viikon reissaamisen jälkeen.

Näkymät uimapaikalta.

Uimisten jälkeen nousimme vielä 675 metriä korkean kallion päälle (noin 200 metriä joen yläpuolella), josta näkymät olivat tähänastisista parhaat. Kallion päälle matkaa oli kertynyt yhteensä 6 kilometriä ja tovin näkymistä ihastelun jälkeen marssimme samat 6 kilometriä takaisin autolle.

 

Joppe tuulettelee hyviä näkymiä.

Ilta-aurinko paisteli kun lähestyimme parkkipaikkaa.

Takaisin autolla kello lähenteli jo ilta yhdeksää ja pimeä alkoi laskeutua. Tarkoituksemme oli ajaa vielä 1,550 metriä korkeiden kallioiden päälle, ja etsiä sieltä telttapaikkaa. Ajoimme kyllä kallioiden päälle, mutta ei jaksettu pimeässä enää etsiä teltalle sopivaa paikkaa, joten nukuimme yön autossa.

 

Ennen nukkumaanmenoa näimme kallioiden päällä pari astronomia ison kaukoputken kanssa. Joppe innokkaana (ilman paitaa :D) meni juttelemaan heidän kanssaan. Avaruudesta (aihe joka kiinnostaa Joppea) jutteleminen astronomien kanssa oli jo pelkästään mukavaa, mutta samalla Joppe toivoi, että tyypit olisivat kysyneet: haluammeko katsoa kaukoputkella tähtiä? Valitettavasti he eivät koskaan sitä ehdottaneet, ja juttutuokio jäi vain mielenkiintoiseen rupatteluun. Btw. tähtitaivas oli todella upea ja varmaan tästä syystä astronomitkin olivat paikalla siitä tiirailemassa.

 

29.8. Sunnuntai

Yö autossa menin ihan okei; me molemmat nukuimme about 5-6 tuntia. Tänään vuorossa oli helpohko 12 kilometrin vaellus suoraan nukkumispaikaltamme kohti eilistä vaellusmestaa, mutta tällä kertaa vain 700 metristen (kanjonin pohjasta laskettuna) pystysuorien kallioiden päälle.

 

Ihana aamu. Näimme itsekin nämä näkymät nyt ensimmäistä kertaa, sillä illalla tänne noustuamme oli jo pilkkopimeää.

Koko matkan ajan reitti kulki korkealla kallioiden päällä, kuitenkin hieman laskeutuen määränpäätä kohti mentäessä. Ensimmäinen hienompi näköalapaikka oli: ”La Corona” -vuorenhuippu (1,566 metriä). Näkymä sieltä olivat hyvät, mutta kanjonin pohjalle virtaava joki ei sieltä vielä näkynyt.

 

Tällaisia kallionreunamia pitkin käppäilimme koko päivän.

Ei ollut La Coronasta meille vastusta. Nyt voimme tuikata maskit tuleen, niitä ei enää tarvita. De nada!

La Coronalta jatkettiin matkaa noin 3 kilometriä, ja olimme jo hyvin lähellä eilisiä pystysuoria kallioita, siinä vaiheessa korkeutta oli 1,350 metriä. Tästä kohti joki jo näkyi ja se olikin upea ilmestys näiltä metrimääriltä. Keittelimme siinä vaiheessa lounaan ja samalla saimme seurata lukuisia kotkia, jotka liitelivät ohitsemme hyödyntäen kallioiden synnyttämiä nousevia ilmavirtauksia.

 

Lounaspaikan näkymät.

Lounaspaikalta oli vielä parin kilometrin verran määränpäähän. Nyt olimme vihdoin saapuneet moneen kertaan mainittujen pystysuorien kallioiden päälle. Näkymät niiden päältä olivat samantyyppiset kuin lounaspaikalta, mutta sieltä jokea näki laajemmin.

 

Pystysuorien kallioiden päältä.

Enää edessämme oli paluumatka autolle, jonka suoritimme todella rauhaisaa tahtia. Nautimme vain luonnonrauhasta ja juttelimme mukavia. Olihan paluumatkaa toki yhteensä 6 kilometriä, mutta ei siihen välttämättä normaaleissa olosuhteissa olisi mennyt 3,5 tuntia. :D

 

Sieltä saapuu pahamaineinen yksinäinen gringa. Parasta olla varuillaan.

Autolle saavuttiin tällä kertaa jo hyvissä ajoin ja kerettiin illalla vielä kokkailla, kirjoitella blogia sekä pystyttää teltta rauhassa ennen pimeän tuloa.

30.8. maanantai

Telttayön nukuimme ihan mukavasti, paitsi Jennillä oli taas vähän kylmä. Aamu alkoi pilvisissä meiningeissä ja muutenkin Pyreneereille on luvattu tälle viikolle epävakaista keliä. Juuri kelien vuoksi päätimme varata seuraavat, peräti 3 peräkkäistä yötä sisätiloihin. Ensimmäisen yön varasimme Huescan -kaupunkiin, 130 kilometrin ajomatkan päähän Mont-Rebeiltä.

Tällainen telttapaikka tällä kertaa.

Viimeiset tunnelmat Mont-Rebeiltä.

Matkalla Huescaan pysähdyttiin kokkailemaan tämän hienon tekojärven rannalle.

Lihaa pikkukylän lihakauppiaalta sekä couscousia.

Huescan vanhakaupunki oli ihan kivannäköinen; tyypillinen eurooppalainen vanhakaupunki. Ainoa outo juttu oli kaupungin lähes kuolleet kadut. Ihmisiä eikä autoja näkynyt juuri ollenkaan ja lähes kaikki kaupat sekä ravintolat olivat suljettuja. Kaupungin kiersi siis aika vilkkaasti ja olimme jo hyvissä ajoin takaisin majatalossamme viettämässä rauhallista iltaa.

 

Huescan tyhjät kadut.

Vanhankaupungin pääaukio ja sekin autio.

Saimme ankaraa palautetta blogiin, että ruoista ja erityisesti pizzasta ei ollut tarpeeksi kuvia. Joppe oli innoissaan tämän kuvan ottamisesta ja Jenni ei niinkään (jos tämä ei siis selvinnyt jo kuvasta).

31.8. tiistai

Aamulla jatkettiin matkaa kauppojen kautta reilun 30 kilometrin verran: Santa Eulalia de Gállegon -pikkukylään, jossa kirjauduimme yli 200 vuotta vanhaan majataloon. Sen sisätilat olivat kunnostettu 2000 -luvun tyyliin, mutta ulkopuolelta se näytti vielä historiallisen puolensa. Majatalossa saimme käyttöömme oman keittiön sekä parvekkeen ja kauan odotetun pakastimen (missään aikaisemmassa yöpymispaikassamme ei ole ollut pakastinta, saati jääkaappia). Olemme halunneet pakastimen siksi, että saisimme ostamamme kylmäkallet pakkaseen ja laitettua ne, niin ikään ostamamme kylmälaukkurepun sisälle.

 

Punainen kämppä on meidän 200 -vuotinen vanhus.

Tässä sisätiloja.

Lomallamme emme ole hirveästi uhranneet aikaa ihan vaan hengailulle, joten nyt hyvän majatalon turvin uhrasimme loppupäivän juurikin sille. Lukuun ottamatta pientä käppäilyä pikkukylämme kaduilla.

Pikku kylän pääaukio eli: Plaza Mayor.

Näkymää läheiseen: Parque natural de la Sierra y los Cañones de Guara -luonnonpuistoon. Nimihirviöitä nämä espanjalaiset paikat.

Parhaat ruoat tulee itse tehtynä. Näin se vain on!

1.9. keskiviikko

Aamu starttasi suomalaiselle tuttuun näkyyn: ulkona sataa vettä, ja oli muutenkin kolea keli. No jos joskus lomalla pitää sataa, niin tämä oli se hetki, sillä muutenkin meidän oli tarkoitus ottaa rennosti. Olimme varanneet ajan paikalliselle viinitilalle (= Edra Bodega) klo. 12:30, tilan kiertelyyn sekä tietysti viinin maisteluun. :P Sadekin onneksi loppui juuri ennen lähtöä, ja aurinkokin alkoi pilvien välistä kurkistelemaan. Ei niin tuttu ilmiö suomalaiselle.

 

Edra Bodega on pienviinitila, joka tuottaa 50-60,000 viinipulloa vuosittain. Esittelyn meille piti todella mukava ja hauska mies, joka kertoi rentoon tyyliin kaikkea yleistä viinin tekemiseen liittyvästä. Hän myös kertoi, että vaikka ”isot pelurit” sanovat mitä, niin silti laatuviinin tekemiseen vaaditaan pientä tuotantomäärää. Maistelimme yhteensä kolmea eri viiniä; valkoista, rosea sekä punaista. Jopen mielestä kaikki 3 olivat erinomaisia ja etenkin valkoinen, vaikka se ei normaalisti Joppea niin miellytä. Mikä hassuinta: Jennin mielestä punainen taas oli parasta, mikä normaalisti on Jopen lempparia, kun taas valkoinen Jennin.

Siinä viini vielä rypälevaiheessa.

Rypälepensaat.

Viinikellari.

Viinitilalta ajelimme takaisin majataloomme ja kokkailimme herkulliset hampurilaiset lounaaksi. Tämän jälkeen kävimme vielä ajelemassa: Mallos Riglos -luonnonsuojelualueella. Siellä kohoaa sedimenttikivestä koostuvia pylväsmäisiä, yli kilometrin korkeuteen kohoavia kallioita. Paikasta tuli mieleen kuuluisa USA:ssa sijaitseva: Monument Valley. Kävimme hieman kävelemässä kallioiden vierellä ja samalla huomasimme sen olevan suosittu kiipeilymesta. Jopella suorastaan suu vaahtosi katsellessa miten hienoa olisi lähteä kiipeämään monen sadan metrin kalliota ylös. Lähes mistä tahansa kohtaa kalliota olisi lähtenyt todella helpon näköistä kiipeilyä, että todennäköisesti jo Jopen kiipeilytaidoilla olisi päässyt aivan kallioiden päälle asti.

Vähän piti tuliaisiakin ostella viinitilalta. Näin pitkällä reissulla tuliaisetkin voidaan hyvin nauttia kätevästi jo reissun päällä 

Mallos Riglosin kalliot.

                                                                                     

Pakkohan Jopen oli vähän traversea (= sivuttain kiipeämistä) kokeilla kätevästi sandaalit jalassa.

      

2.9. Torstai

Päivän ensimmäinen aktiviteetti oli mennä reilu 20 kilometrin ajomatkan päähän: Castillo de Loarre -linnalle. Hauska fakta linnasta on se, että sen rakentaminen aloitettiin 1001 vuotta sitten ja eilisen viini kierroksen pitäjän mukaan; linna on Euroopan parhaiten säilynyt linna ko. aikakaudelta. Linnasta tuli mieleen Game of Thrones -sarjan maisemat ja oli yksi hienommista, jossa olemme käyneet. Menee Jopen mielestä ehkä kakkoseksi linna rankingissa, jossa ykkössijaa pitää nimissään Kyproksen: Saint Hilarion Castle.

Castillo de Loarre.

Linnan sisällä oli erikseen luostari, kirkko ja katedraali. Toivottavasti puolustukseenkin on panostettu.

Olihan siellä muurit sekä tornit siihen tarkoitukseen.

Linnan jälkeen matka jatkui kohti Pyreneiden ydintä: Parque nacional de Ordesa y Monte Perdido -luonnonpuistoa. Vaellusta siis luvassa. Ennen sen alkua jäimme kuitenkin vielä yhdeksi yöksi puiston lähellä sijaitsevaan: Fiscalin -kylään, jossa kirjauduimme kivaan majataloon.

Matkalla Fiscaliin pysähdyimme näin hienoon paikkaan kokkailemaan lounasta.

Fiscalin kylä.

3.9. Perjantai

Vihdoin kärvistely on ohi ja pääsimme aloittamaan tositoimet. Huonojen kelien vuoksi jouduimme odottamaan tätä vaellusta pari päivää enemmän kuin olisimme halunneet, mutta nyt se oli onneksi edessä. Lähtökohtaisesti odotimme tältä vaellukselta eniten koko reissulta ja toivoimme, että vaellus tulee jopa ylittämään odotukset. Suunnitelmamme oli painella puistossa seuraavat 4 päivää ja 3 yötä.

 

Aamulla herätessämme kahdeksan maissa keli oli puolipilvinen ja vuoret näyttivät todella maukkailta. Aamupalan jälkeen lähes murruimme, kun näimme sateen putoavan taivaalta ja tummien pilvien peittävän ihanat vuorien huiput. Säätiedotukset lupailivat, että sade loppuisi klo. 13-15 välillä. Toivoimme tietenkin, että sade loppuisi lähempänä klo. 13. Lähdimme ajamaan vaelluksen aloituspaikkaa kohti klo. 11:30. Sade tuntui jatkuvan voimakkaana vielä klo. 12, joten menimme kahvilaan odottamaan sen loppua.

 

Aamupalan kokkailua kätevästi huoneemme ikkunalaudalla. #Pummielämää :D

Kahvia sademasennukseen. Ei auttanut.

Onneksi sade hellitti tihkuksi klo. 13, jolloin kokkailimme vielä lounaan retkikeittimellämme ja lähdimme matkaan. Reittimme ei turhia lämmittelyjä kysynyt, vaan edessämme oli heti todella jyrkkä; 7 kilometrin nousu, jonka aikana otimme korkeutta 1,100 vertikaalimetriä. Erityisen tuskaista ja suorastaan ärsyttävää matkasta teki sateenjälkeinen kuumankostea ilma sekä pienet kärpäset, jotka ilmeisesti tykkäsivät hikisistä vartaloistamme ja niitä pörräsi korvakäytävissämme asti koko matkan ajan.

 

Vihdoin sade hellitti.

Maisemaa matkan varrelta.

Vihdoin, neljän (KIRJAIMELLISESTI) hikoiluttavan tunnin jälkeen saavuimme aika lailla tasan 2,000 metrin korkeuteen. Olimme täten saapuneet paikkaan, josta tämä luonnonpuisto on tunnettu. Edessämme näkyi 500 metrin pudotus kanjoniin, ja sen takan yli 2,500 metriin nousevat, todella näyttävät kalliot. Siinä paikalla kelpasi kokkailla riisiä ja chorizo -makkaraa, samalla tietysti näkymiä ihastellen. Kävelimme kokkailupaikalta vielä kilometrin verran kanjonia myöten, laitoimme teltan pystyyn ja aloimme nukkua.

 

Saavuimme huipulle.

Maukasta!

Kanjoni.

Tällä kertaa tällainen telttapaikka.

Sateessa oli se hyvä puoli, että maisema oli erityisen kuvankaunis.

Maisemaa toiseen jälkeen.

4.9. Lauantai

Ihan kelvosti nukutun yön jälkeen kömmimme teltasta ulos pilviseen maisemaan. Säätiedotus lupasi aamupäivälle pilvistä, mutta iltapäivälle sekä illalla pilvetöntä taivasta. Telttapaikalta matka jatkui seuraavat 8 kilometriä hiekkatietä pitkin, joka kulki lähellä kanjonin reunaa, mutta näkymiä ei kuitenkaan tieltä pystynyt näkemään. Kanjonin reunalla olisi mennyt myös polku, mutta kun pilvet peittivät näkymät lähes täysin, niin päätimme valita helpomman reitin, joka oli siis kulkea tietä pitkin.

 

Tietä pitkin käppäilyä aamutuimaan.

8 kilometrin jälkeen nousimme kanjonin reunalla kulkevalle polulle ja jatkoimme sitä myöten seuraavat 7 kilometriä. Samalla kelikin alkoi hieman kirkastua ja näkymät polulta olivat hienot.

 

Mahtavaa olla taas kanjonin reunalla.

Tässä panoraamassa näkyy hyvin kanjoni kokonaisuudessaan.

Paljon käppäilyä kuten kuvista selviää. XD

Polku päättyi vuoristomajalle, jossa pystyi yöpymään sisätiloissa (jos on varannut huoneet tuntuvasti etukäteen) ja tilaamaan ruokia sekä juomia. Teltassa yöpyminen vuoristomajan tontilla oli sallittua ja päätimmekin jäädä täksi yöksi siihen. Kello oli vasta 15:00, joten eipä tietenkään nukkumaan vielä ruvettu, vaan lähdimme valloittamaan: Monte Perdidon (3,355 metriä) -huippua. Matkaa sinne oli neljän kilometrin verran, jonka aikana vertikaalimetrejä tuli yhteensä 1,150. Aikamoinen urakka siis oli tiedossa, ja tiesimme jo lähtiessä, että emme välttämättä kerkeä valoisan aikaan enää takaisin teltalle. Tästä syystä valitsimmekin telttapaikaksi helpon kohdan vuoristomajan pihasta, jotta pimeällä ei tarvitsisi enää telttapaikkaa etsiskellä.

 

Kiipeily huipulle sisälsi lähes kaikennäköistä maastoa: oli kallioita, joita pitkin piti ihan kiivetä. Välillä kuljimme suurien kivenlohkareiden joukossa, jolloin hypimme kiveltä kivelle. Rankimpana kuitenkin kaikista maastoista: oli jyrkkä pikkukiven täyttämää rinne, jossa kaksi askelta otettua liukui aina yhden taakse. Mieltä piristi kuitenkin rankan urakan aikana se, että palkintona tulee olemaan mahtavat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin vuoren huipulta.

 

Heti homma alkoi pikku kiipeilyillä.

Vähän lisää kiipeilyä.

Huipun lähestyessä alkoi ympärillemme kertyä uhkaavasti pilvimassaa. Eihän sen näin pitänyt mennä? Säätiedotushan lupasi täyttä aurinkoa illalle. Joppe vielä laittoi kännykästä mobiilidatan päälle ja tarkasti, että säätiedotus lupaa kuin lupaakin kirkasta keliä koko loppupäiväksi. Niin kuitenkin pääsi käymään, että pilvet vain lisääntyivät lisääntymistään huippua lähestyttäessämme ja määränpäässä näimme ainoastaan valkoista. >:’/

 

Siellä se Perdidon huippu näkyy juuri ja juuri pilvien seasta.

Lähes huipulla. Pikkuisen näkyy maisema hetkittäin pilvien seasta.

Tämä tolppa olikin sitten itse huipun ainoa näkymä.

Lähdimme huipulta takaisin alas vasta klo. 19:35. Pimeä täällä tulee 21:00 maissa, joten tiedossamme oli jo huippua lähestyttäessä, että pimeässä joudumme paluumatkan suorittamaan. Pimeä tuli noin 3 kilometriä ennen telttapaikkaa, mutta homma taittui otsalampun valossa ihan kivasti, ja saavuimme vuoristomajalle klo. 22:30. Urakka oli todella rankka ja palkinnoksi olisi ollut kiva saada kaikki ne hienot näkymät huipulta, mutta tällaista tämä valitettavasti välillä on. Ylpeitä voimme kuitenkin itsestämme olla, sillä päivälle kertyi kilometrejä yhteensä yli 21, ja ne taittuivat todella rankassa maastossa.

 

5.9. Sunnuntai

Aamulla kun teltasta ulos kömmimme, saavuimme mitä mainioimpaan keliin: jopa Monte Perdidon huippu oli vain sinisen taivaan ympäröimä. Totta kai toivoimmekin hyvää keliä, mutta vähän mieltämme kaihertaa se, että olisimme hyvin voineet valloittaa huipun vasta tänään. Lähdimme vuoristomajalta liikkeelle ilman aamupalaa, sillä majan ympärillä oli kymmeniä muita telttoja ja halusimme kokkailla aamupalan rauhassa. Niinpä kävelimme noin 1,5 kilometriä pohjoiseen, pari sataa metriä vuoristomajaa korkeammalle nauttimaan aamupalasta pitkään ja hartaasti. :P

 

Ihanan näköinen aamu. Voi kunpa eilinen iltakin olisi ollut samanlainen.

Matkalla aamupalapaikalle.

Siinä aamiaispannari tekeytyy. :P

Päivän suunnitelma oli vaeltaa länteen, kohti vaelluksen aloituspaikkaa, mutta ”paluumatkalla” kuljimme kanjonin pohjoista puolta, kun taas tänne tultaessa patikoimme kanjonin eteläpuolta. Ennen kuin pääsimme kanjonin reunalle asti, matkamme kulki ylös alas ruohikkoisia sekä kivisiä rinteitä, ja ison ruohikkotasanteen (= La Plana) läpi.

 

Ja matka jatkuu...

La Planan -ruohikkotasanne.

La Planalta tarkoituksemme oli jatkaa matkaa kanjonin reunaa myöten 1,900 metrin korkeudessa. Ainut ongelma oli vain 300 metrin pystyjyrkät kalliot meidän, ja kanjonin reunalla kulkevan polun välissä. Meille ei sattunut köysilaskeutumisvälineitä mukaan, joten jäljelle jäi vain yksi (todella maukas) vaihtoehto. Lähdimme kiertämään 5 kilometrin lenkkiä, niin ikään kanjonin reunalle, mutta 600 metriä korkeammalle kuin alkuperäinen ajatuksemme oli. Matka sinne kulki kallioisen alueen halki, joka oli täynnä pieniä rotkoja mitä ei voinut ylittää, mitä ei voinut ylittää, mitä ei voinut alittaa, mitä ei voinut alittaa, eikä kiertää, eikä kiertää, vaan täytyi mennä lävitse, vaan täytyi mennä lävitse. Miten tämä lause kuulosti jotenkin tutulta? :)

 

Vuoristossa liikkuvat peurat olivat yllättäen kesyjä.

Kaverukset jyrkänteellä joka laittoi meidät muuttamaan suunnitelmia.

Lähes kanjonin reunalla.

Yllättävän rankan viisi kilometrisen jälkeen olimme vihdoin saapuneet kanjonin reunalle. Mieltämme koko päivän painanut Perdido farssi unohtui heti, kun pääsimme kävelemään metrin levyistä kanjonin reunamapolkua pitkin. Reitti oli reilut 3 kilometriä pitkä ja näkymät olivat koko matkan ajan täyttä timanttia. Näkymien lisäksi polun viereltä lähes kilometrin pystysuora pudotus kanjoniin, teki hommasta suorastaan surrealistista.

 

Näitä näkymiä kelpaa tuuletella.

Tällaista reittiä pitkin kuljimme.

Mikä olisikaan parempi paikka viettää tämän vaelluksen viimeinen yö kuin kanjonin reunalla? Juuri siihen päätökseen päädyimme. Laskeuduimme 2,500 metrin korkeudessa olevalta kanjonin reunamapolulta kilometrin verran alas; 2,150 metriin ja laitoimme teltan pystyyn ruohikkoiselle tasanteelle.

 

Pikku kiipeilyä telttapaikkamme lähellä.

Siihen se väsättiin.

Siinä ihastellaan näitä maisemia vielä viimeisiä kertoja.

6.9. Maanantai

Aamu alkoi jälleen upealla kelillä, jossa saimme aloittaa vaelluksen viimeisen 10 kilometrin etapin. Ensin edessämme oli noin 700 metrin pudotus kanjonin pohjalle. Tämä ainoastaan 3,5 kilometrin aikana, joten jyrkkää settiä oli luvassa. Jyrkän osuuden jälkeen matka jatkui kanjonin pohjalla vielä 6,5 kilometriä loivaan alamäkeen, takaisin autollemme.

 

Polku kohti kanjonin pohjaa meni paikoittain pystyjyrkkien kallio-osuuksien läpi. Kaikkein vaikeimpiin kohtiin oli kiinnitetty teräksisiä putkia helpottamaan kiipeilyä. Nämä kiipeilyosuudet olivat kuin helppoja Via Ferrata ratoja, kuitenkin ilman teräsvaijeri varmistuksia: maukasta meininkiä!

 

Tällaista vuorilta alas laskeutuminen pitäisi aina olla.

Kanjonin pohjalla matkaa oli jäljellä vielä 6,5 kilometriä, mitkä taittuivat loivassa alamäessä vauhdikkaasti. Ennen autolle saapumista söimme ensimmäisen; jonkun toisen tekemän aterian pitkästä aikaa: Torla-Ordessan pienessä kylässä. Maistui kyllä, mutta nykyään panostamme enemmän meidän eräaterioihin, niin tästä syystä ravintolaan pääseminen ei edes tunne enää niin luksukselta kuin ennen. Emme kadehti aikaa, kun vaellusateriamme koostui: kuivasta leivästä, monta päivää aikaisemmin keitetyistä kananmunista sekä sipsistä ja suklaasta. :D

 

Kanjonin pohjalla alkoi kasvusto lisääntyä.

Siellä korkealla me vielä pari tuntia sitten nukuimme.

Ihan kelpo pizza, vaikka ananas puuttuukin... 

Aterian jälkeen hurauttelimme 70 kilometrin matkan: Canfranc-Estaciónin -kylään, lähelle Ranskan rajaa. Olimme varanneet sieltä asunnon (keittiöineen päivineen) seuraavaksi kahdeksi yöksi, jossa palauttelimme vaelluksesta väsyneitä lihaksia, ja söimme sekä joimme kaikkea mitä vain mielemme halajivat.

7.9. Tiistai

Tiistai oli meillä pyhitetty levolle. Vähän piti kuitenkin käydä lähiympäristöä kurkistamassa. Pitkän ja rauhaisan aamupalan jälkeen ajelimme aivan Ranskan rajan tuntumaan, jossa sijaitsee kaksi laskettelukeskusta (= Candanchú ja Puerto Astún). Näin kesäaikaan paikat ovat lähes kuolleita, mutta vuoristonäköalojen vuoksihan me niihin menimmekin. Ajelimme vähän ympäristössä ja kiipesimme ruohikkoisen kukkulan päälle rauhassa katselemaan näkymiä.

 

Canfranc-Estanciónin katuja.

Näkymää hiihtokeskuksien tuntumasta.

Elovena-tyttö kukkulan päällä.

Ajelujen jälkeen palasimme asuntoon kokkailemaan lounasta ja lähdimme vielä kävellen kiertämään pikku kylämme katuja.

 

Siinä menee Jessen ja Jennin tuliaisviini.

Iltakäppäilyt.

Näin se taika tapahtuu...

8.9. Keskiviikko

Kolme viikkoa Pyreneillä pyörittyämme oli aika poistua katsomaan miltä muualla Espanjassa näyttää. Vielä olisimme halunneet tehdä yhden vaelluksen ja vieläpä todella hienossa paikassa (= Parc National des Pyrénées), mutta seuraavaksi viideksi päiväksi oli luvattu vesisadetta, joten päätimme siis lähteä muihin maisemiin. Ajelimme lähes 120 kilometriä lounaaseen: Sos Del Rey Católicon -historialliseen pikkukaupunkiin, ja yövyimme siellä 1,000 vuotisessa talossa.

 

Sos Del Rey Católico on perustettu jo 900 -luvulla ja oli tärkeä eturintaman puolustusasema muslimien ja kristittyjen taisteluissa. Mielenkiintoinen historia teki kaupungin kaduilla kävelemisestä erityistä. Nopeasti toki kadut kierrettiin, sillä kaupunki ei todellakaan ollut kovin iso. Mielenkiintoista oli myös majataloomme saapuminen, sillä majoitukseen sisältyi ilmainen parkkipaikka parkkihallissa, joka sijaitsi keskellä kaupunkia. 1,000 vuotta sitten rakennetut kadut eivät tietenkään olleet suunniteltu autoille, ja ne olivatkin juuri ja juuri automme levyisiä. Mutkissa sai siis olla tarkkana, naarmuilta kuitenkin selvittiin.

 

#pummielämää vol. 2.

Sos Del Ray Católico.

Hip hei!

Kirkon kukkulalta, kaupungin korkein kohta.

Päivä oli eilisen tapaan hyvin rento, sillä iso osa kaupungissa olo ajasta meni huoneessamme lepäillessä. Jaksoimme kuitenkin iltahämärässä lähteä vielä katsomaan, miltä kaupungin kadut näyttävät iltavalaistuksissa. Eivät kovinkaan hienolta, varsinkaan kaupungin ulkopuolella olevasta näköalapaikasta katsottuna. Kaupungin valot eivät nimittäin olleet tarpeeksi tehokkaita, eikä täten sitä meinannut edes erottaa pimeässä.

 

Kaupungin katuja hämärässä.

Vielä ennen pimeää näytti hyvältä.

9.9. Torstai

12 pintaan jatkoimme matkaa ajamalla reilut 50 kilometriä länteen, ja Oliten -kaupunkiin, jossa erityisesti sen linnalle (= Royal Palace of Olite). Matka ei ollut pitkä, mutta siitä huolimatta siirryimme Aragónin -maakunnasta Navarren -maakuntaan. Oliten linna oli todella kuvauksellisen kaunis pytinki, 1200 -luvulta. Nimensä mukaisesti se oli kuninkaan palatsi, tarkemmin: Navarren kuninkaan. Historiansa aikana linna on nähnyt useita taisteluja, joista Napoleonin sotaretken aikana vuonna 1813 se tuhoutui pahiten. Jälleenrakennus tuhon jälkeen kesti yli 30 vuotta. Linna oli ehdottomasti käymisen arvoinen paikka ja sen ympärillä oleva Oliten kaupunkikin näytti ihan kivalta. Olisi pitänyt mieluimmin yöpyä täällä, kuin Sos Del Rey Católicossa.

 

Royal Palace of Olite.

Oliten kävelykatu.

Olitelta ajelimme reilut 100 kilometriä lähelle San Sebastiánin kaupunkia ja Espanjan pohjoisrannikkoa. Täten siirryimme jo nyt pois Navarresta, ja saavuimme Basque Country:n, suomalaisittan: Baskimaa. Olimme varanneet Airbnb:n kautta halvan majoituksen seuraavaksi kolmeksi yöksi, 20 kilomerin päästä San Sebastiánista. Olimme sopineet talon emännän kanssa tapaavamme hänet parkkipaikalla, lähellä majapaikkaa klo. 17:30. Ajelimme siis täyttä häkää kohti tapaamispaikkaa ja tuntia ennen ”treffejä” tyyppi pistää viestiä, että hänelle käykin vasta 19:30. :/ Siinä sitten parkkipaikalla kokkailtiin illallista, joka meidän piti valmistaa vasta asunnolla. Tämän lisäksi ehdimme myös kirjoitella blogia.

#pummielämää vol. 3.

Siinä reitti menee jo rannikolta rannikolle.

10.9 perjantai

Herätys pieneen tihkusateeseen ei harmittanut hirveästi mieltä, sillä tiesimme säätiedotuksen mukaan, että päiväksi olisi tulossa hyvä keli. Itse kokattujen aamupalojen jälkeen ajelimme 20 kilometrin matkan San Sebastiánin keskustaan. Parkkipaikan löytyminen tuotti hieman vaikeuksia, sillä alkuperäinen ilmainen parkkipaikka oli täynnä ja seuraavaan paikkaan emme päässeet tietöiden vuoksi. Jouduimme siis kurvailemaan ahtaassa sekä ruuhkaisessa kaupungissa tovin, jos toisenkin. Vihdoin pääsimme maanalaiseen parkkipaikkaan Vanhankaupungin tuntumaan. Parkkeeraus maksoi 2,5 euroa tunnilta, joten aika tyyristä, mutta tietysti säästimme pitkän pennin majailemalla halvassa Airbnb kämpässä kaupungin ulkopuolella.

 

Otimme aamun rennosti ja se kannatti, sillä sade loppui ja saimme nauttia aamupalan näin hienossa kelissä.

Heti maanpäälle noustuamme San Sebastián näytti oikein kivalta kaupungilta. Ensimmäinen kohteemme oli Vanhankaupungin pohjoispäässä kohoava: Urgull -vuori (125 metriä). Matkalla sinne pääsimme näkemään merta ensimmäistä kertaa Espanjassa olomme aikana. Vuoren päällä oli vanha linnoitus ja sen huipulta näkymät kaupunkiin sekä erityisesti sen pitkille hiekkarannoille olivat todella hyvät.

 

Kiipeämistä Urgullin huippua kohti.

Huipulta.

Vuorelta alas laskeuduttuamme kiertelimme hieman Vanhankaupungin monia kävelykatuja sekä kävimme syömässä pikkupurtavaa kadunvarsiterassilla. Tämän jälkeen vähän lisää käppäilyä rannikon tuntumassa sekä blogin kirjoitusta vanhassa kunnon Starbucksissa.

 

Vanhankaupungin katuja.

Nyt on paikallista kamaa kun oikein etiketissä lukee: "Basqueland".

Ois siellä vielä tilaa.

Kahvitusten jälkeen vielä pikku kaupunkitutkimiset ja takaisin autolle, jolla kaasuttelimme Airbnb kämppään. San Sebastiánista jäi meille oikein hyvä kuva. Todella kiva kaupunki, johon luonto mukavasti yhdistyy. Siitä tuli jopa vähän mieleen: Rio de Janeiro, ainoastaan pienempänä, vähemmän näyttävänä sekä vähemmän eksoottisempana versiona. Toisin sanoen San Sebastián voisi olla Rion pikkuveli. Illanvietto sujui vähän erilaisimmissa tunnelmissa, sillä Airbnb -kämppämme terassi oli yhteydessä naapurihuoneiden terasseihin. Naapurissamme majaili nuori tanskalaispariskunta, joiden kanssa vietimme iltaa aina yö tunneille asti. Vähän tuli heistä mieleen itsemme 10 vuotta sitten Kiina seikkailuissa, sillä he olivat tasan 10 vuotta meitä nuorempia. 

 

Kahvin jälkeiset kaupunki kiertelyt.

11.9. Lauantai

Päivän aktiviteettiin kuului ajaa San Sebastiánin itäpuolelle, aivan Ranskan rajan tuntumaan. Rajan läheltä lähti kohoamaan harjumainen vuoristo, kohti San Sebastiánia. Vuoristo oli korkeimmillaan lähes 600 metriä korkea. Ensiksi ajoimme vuoriston korkeimman kohdan tuntumaan, pakkasimme reput täyteen tortillavärkkejä ja kävelimme ylös nauttimaan merinäkymistä sekä kokkailemaan herkkuruokaa. :P Se oli aivan täydellinen piknikki, jossa ei tarvinnut tyytyä patonkiin ja väsyneisiin sulatejuustoihin.

 

Matkalla korkeimmalle huipulle.

Ai, että mitä herkkuja sieltä syntyy. :P

Ruoan jälkeen oli hyvä vähän istahtaa katsomaan näkymiä.

Rauhaisan ruokahetken jälkeen ajoimme vielä samaisen vuoriston läntiseen päähän, lähes San Sebastiánin tuntumaan. Siellä saimme ihastella pientä luotoa, sekä hiljalleen laskevaa aurinkoa. Laskeuduimme vielä merenrantaan, jossa pääsi uimaan. Melkein 4 viikkoa reissua takana ja kävimme vasta nyt ensimmäistä kertaa meressä uimassa. Uimisten jälkeen keittelimme vielä kahvit ja lähdimme takaisin majapaikalle. Myös tämä ilta meni tankalaisten kanssa jutustellessa.

 

Näkymät länteen, eli San Sebastiániin päin.

Takaisin autolle.

Luotoa lähestytään.

Ja saavuimme perille.

Uimis- ja kahvinkeittopaikka.

12.9. Sunnuntai

Aamulla matka jatkui kohti Bilbaon -kaupunkia, jonka lähettyvillä on näyttävät merenrantakalliot sekä pieni saari (= San Juan de Gaztelugatxe). Paikka on todella hieno ja täten se houkuttelee paljon kävijöitä. Sen suosio kuitenkin räjähti muutama vuosi takaperin, kun Game of Thrones -sarjan jaksoja kuvattiin tässä paikassa. Kun saavuimme, saimme kuulla, että saarelle pääsee ainoastaan ennalta varatulla lipulla, ja tämä päivä oli jo myyty loppuun. Tuliko ajeltua noin satakunta kilometriä turhaan? Onneksi ei, sillä itseasiassa parhaat näkymät kuvauspaikoille olivat maksullisen alueen ulkopuolella ja kiertelimmekin niitä pari tuntia. Todella hieno paikka ja ehdottomasti käymisen arvoinen.

 

Ennen lähtöä piti vielä vähän hurvitella.

Gaztelugatxe. Vähän jäi pettymyksen maku paikasta, sillä odotimme kovasti näkevämme Daenerys:n ratsastavan lohikäärmeellä ja huutavan: "Dracarys". Ei nähty. :'(

Noita portaita pitkin John Snow asteli ja näki samalla lohikäärmeet ensimmäistä kertaa. Tämä kaikki siis sarjassa: Game of Thrones.

Näkymät vähän kauempaa.

Tämän päivän lopullinen kohde sijaitsi: La Riojan -maakunnassa sijaitsevassa kaupungissa: Logroñossa. Ennen sinne ajamista kävimme vielä katsastamassa satumaisen: Butrónin -linnan. Linnan sisälle ei päässyt; mikä on kyllä ihme, sillä kävijöitä näin upeaan linnaan varmasti riittäisi.

 

Butróen linna.

Linnalta ajoimme 130 kilometrin matkan etelään, Espanjan kuuluisimmalle viinialueelle: La Riojaan. Tänään emme vielä ehtineet viineihin tutustua, vaan asetuimme taloksi Bungalowiin leirintäalueelle, aivan Logroñon -keskustan tuntumaan.

Ensimmäisellä kauppareissulla Barcelonassa ostimme Oatlyn kauramaitoa yhden purkin ja olimme innoissaan, että sitä saa myös ostettua täältä. Kuitenkin seuraava; lähes kuukausi meni sitä löytämättä mistään kaupasta, vaikka etsimme sitä oikein etsimällä. Välillä liippasi läheltä kun kaupan hyllyllä luki: "Oatly Barista", mutta se oli aina loppuunmyyty. Nyt kun vihdoin sitä taas löysimme, ostimme sitä heti koko loppureissulle. :D

13.9. Maanantai

Ei ollut paljoa suunnitelmia tälle päivälle, ja vähän sateistakin keliä oli luvattu. Aloitimme aamun siis rauhassa, jonka jälkeen ajoimme ostoskeskukseen ruokakaupoille sekä kampaajalle. Äkkiä rauhallisuutemme meinasikin vähän kostautua, sillä yhtäkkiä meillä olikin vähän kiire. Olimme varanneet viininmaistelun Ostatu -nimiselle viinitilalle, 20 kilometrin päähän Logroñosta. Siinä välissä ajoimme vielä bungalowiimme kokkailemaan lounasta.

 

Tervetuloa seuraamaan historian ensimmäistä (ja ehkä viimeistä) 'roundtheworldrecepties -ruokaohje postausta. Kuvassa näkyy lettu, joka sopii niin jälkiruoksi, pääruoaksi sekä alkupalaksi. Tässä kuuluu resepti: eilen keitettyä basmatiriisiä (imeytetty), aamulla tehtyä kaurapuuroa (= kaurahiutaleita sekä pahaa mantelinmakuista kaurabarista -juomaa, joka ei ollut tarpeeksi hyvää kahvin sekaan, mutta pitihän se nyt johonkin käyttää.), churro/lettujauhoja (eli siis niitä jauhoja joihin tarvii lisätä vain vesi), 3 kananmunaa. 
Valmistus: sekoita kaikki ainekset keskenään, niin että taikina jää tahmeaksi. Paista pannulla runsaan oliiviöljyn kera, niin että letun pinta on ruskeaa. Nauti sellaisenaan tai kermavaahdon ja tuoreiden marjojen kera. 
Oli oikeasti ihan hyvää. :D

Hyvin ehdimme viininmaisteluihin sovitusti neljäksi, vaikka vähän kiire tulikin. Pääsimme maistelemaan paria vuosikertaviiniä vuosilta 2015 sekä 2016. Maistelun pitäjä kertoi vuoden 2015 olevan viime vuosien paras vuosikerta. Vuosikertaviinien lisäksi maistoimme myös vähän tuoreempaa kamaa, jotka olivat enemmän ”mainstream:impaa” tavaraa. Maistoimme siis neljää eri viiniä; kahta valkoista ja kahta punaista. Vähän yllättäenkin meidän molempien lempparit olivat kaksi valkoviiniä. Myös punainen 2015 -vuoden Tempanrillo -rypäleen viini oli erinomaista. Maistelun jälkeen ajelimme takaisin ”kämpille” chillailemaan.

 

Matkalla kerkesimme vielä pysähtyä katsomaan tätä pikseleiden näköistä viinitilaa.

Ostatu Bodega.

Hyviä viinejä, mutta asiakaspalvelu oli tässä paikassa "kliinisempää". Ei siis huonoa, mutta enemmän vain työntekoa. Kun taas Edra Bodegassa kaveri kertoi viineistä meille intohimoa uhkuen.

Tämä miljoonia pulloja viinejä vuodessa tuottava viinitila on päättänyt rakennuttaa 85 miljoonaa euroa maksavan hotellin, joka näkyy kuvassa. Olisimme halunneet käydä katsastamassa myös tämän viinitilan tuotantotiloja, mutta kaikki ajat olivat jo täynnä.

14.9. Tiistai

Aamulla olimme reippaita ja lähdimme treenaamaan läheisen urheilualueen ulkokuntosalille. Itse Sali oli tavanomainen kuntosali leuanvetotankoineen sekä vatsalihaspenkkeineen. Koko urheilualue sen sijaan oli maailman huippua. Alueella pystyi harrastamaan lähes lajia kuin lajia. Suomen urheilupääkaupungin liikuntafasiliteetit jäävät selvästi kakkoseksi, tämän noin Jyväskylän kokoisen kaupungin taakse.

 

Aamujumpat. Huomatkaa Jopen kirmaamista taustalla. :D

Urheilun jälkeen lähdimme katsastamaan Logroñon keskustaa. Kaupungista löytyi ihan kivannäköistä kävelykatua, joidenka varrelta olisi löytynyt erinomaisia Pintxo paikkoja (= Espanjan pohjoisissa maakunnissa käytetään Pintxo -sanaa Tapaksista). Emme niihin kuitenkaan menneet, sillä mahamme olivat täynnä itse kokkaamiamme herkkuja :D

 

Logroñon kävelykatuja.

Siinä niitä Pintxo -paikkoja olisi ollut.

15.9. Keskiviikko

Maiseman vaihto oli taas edessämme. Kymmenen maissa kirjauduimme ulos Bungalowista ja ajoimme noin 100 kilometriä luoteeseen, pieneen keskiaikaiseen: Fríasin -kylään. Matkan varrella ajelimme kivan maaseutumaiseman läpi, sekä ylitimme reilun 1,000 metriä korkean vuoriston. Päivän keli oli pilvinen sekä kolea, kuten viimeiset pari päivääkin ovat jo olleet. Näyttäisi syksy alkavan aika aikaisin täällä: Pohjois-Espanjassa. Matkan varrella saavuimme taas uuteen maakuntaan, eli postuimme La Riojasta ja saavuimme: Castilla y Leóniin.

 

Nätti kirkko matkan varrelta.

Fríasin 1000 -vuotta vanha kylä oli ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Kylä on rakennettu kummun päälle, Ebro -joen varrelle. Keskiajalla sillä oli tärkeä strateginen tehtävä joen ylityspaikkana, tätä nykyä turismi on ainut mikä pitää kylän vielä hengissä. Eikä ihme, sillä koko kylä ja varsinkin sen upea linna sekä kirkko, olivat todella hieno näky.

 

Frías.

Linnan tornista.

Fríasin linna.

Kylän kirkko.

Loppu fiilistelyt kylästä.

Fríasista ajoimme vielä 80 kilometriä: Burgosin -kaupunkiin. Heti kaupunkiin saavuttuamme, tuntui kun olisimme saapuneet ihan suurkaupunkiin. Myöhemmin tarkistimme sen olevan kuitenkin vain hieman isompi kuin Jyväskylä (Burgosin asukasluku: 178,000 asukasta). Kaupungin keskusta koostui kivasta värikkäästä aukiosta, muutamasti viihdyttävästä kävelykadusta, tylsästä linnasta sekä yhdestä upeimmista katedraaleista, jonka olemme nähneet. Katedraalia kun katsoi, se tuntui vain jatkuvan loputtomiin, niin iso rakennus se oli. Sisälläkin olisi ollut kiva käydä, mutta emme jaksaneet edes ottaa selvää pääsymaksuista, sillä ei kiinnostanut laittaa maskia naamalle. :D

 

Burgosin pisin kävelykatu.

Plaza Mayor, eli pääaukio.

Nyt kun siirryimme Castilla y Leóniin, niin Pintxot eivät ole enää Pintxoja vaan tutummin: Tapaksia. Oli muuten sairaan hyviä, maksoivat noin 3 euroa kipale ja mahat tulivat täyteen.

Burgosin Unescon perintökohde Katedraali.

Katedraali sekä kaupunkia linnan kukkulalta. Itse linna ei ollut kuvan arvoinen.

Illalla ajattelimme vielä lähteä katsomaan miltä kaupungin kadut näyttävät iltavalaistuksineen. Kova sade kuitenkin tyrehdytti nämä ajatukset. Sen sijaan pysyttelimme hotellihuoneessa ja siirsimme samalla 3.10.2021 olevat paluulentomme 2 viikkoa myöhemmäksi. Joten uusi Suomeen saapumispäivämäärä on: 17.10.2021. Samalla varasimme myös uuden auton loppureissuksi ja viimeiset kurvailut Espanjassa saamme kaahailla: Citroen Berlingo -pakettiautolla. :) Luvassa on siis monen monta yötä auton tavaratilassa. Todella kiva ilta oli meillä siis, sateesta huolimatta. 

Kokkailua hotellihuoneen ikkunassa ja ulkona sataa vettä. #pummielämää vol. 4

16.9. Torstai

Jo pitkään olimme halunneet päästä jälleen luontoon vaeltelemaan ja telttailemaan. Meitä oli kuitenkin estellyt huonot kelit, jotka olivat jatkuneet jo viikon verran lähes koko Pohjois-Espanjassa. Nyt keleihin oli onneksi tulossa muutos; koko päiväksi oli luvattu mahtavaa keliä. Huomiselle samoin, ainakin klo. 14 asti. Mikään ei siis voinut estää meitä enää lähtemästä tutkimaan Pohjois-Espanjan jylhiä vuoria. Kohteenamme oli: Parque Nacional de Picos de Europa -luonnonpuisto sekä sen ympäristö. Aloitimme aamun jo klo. 7:00, koska matkaa Burgosista vuoristolle oli reilut 170 kilometriä, ja halusimme aloittaa vaelluksen mahdollisimman aikaisin. Emme edes syöneet aamupalaa, vaan pakkasimme auton ja lähdimme ajelemaan. Ajatuksemme oli pysähtyä matkan varrella kokkailemaan aamiaista, mutta koko matka menikin mukavasti Jennin nukkuessa, ja Joppe taas ei malttanut pysähtyä, kun halusi äkkiä päästä luontoon. :D

 

Ensimmäinen Pohjois-Espanjan vaelluksemme suuntautui: Riaño -nimistä pikkukylää ympäröiville vuorille. Alueesta tekee erityisen vaikuttavan: Rio Yuson -padottu joki, minkä ansiosta vuorien väliin on syntynyt kerrassaan upea tekojärvi. Vaellus ei kerennyt vanhentua kuin reilun kilometrin verran, kun lähdimme nousemaan 150 vertikaalimetriä vuoristoharjanteen päälle. Näkymät harjanteen päältä, vain 1,200 metrin korkeudesta, olivat jo yhdet reissun parhaimmista. Harjannetta pitkin matka jatkui seuraavat 800 metriä, mikä ei kuullosta paljolta, mutta se oli täynnä pikkukiipeilyä kalliolta toiselle sekä satunnaisia piikkipensaita. Tästä syystä 800 metrin matkaan meillä kului: 1,5 tuntia. Erityisen ainutlaatuisen matkasta teki suuret Hanhikorppikotkat (siipiväli 250-280 cm), jotka lentelivät suurissa määrin kaikkialla ympärillämme. Välillä ne tulivat aivan lähellemme, jolloin tuntui kuin lentokone olisi lentänyt ylitsemme, kun suhina vain kuului niiden syöksyessä alas.

 

Alkumatkan tasaista paahtamista.

Tasaisuus loppui ja nousu harjanteelle alkoi.

Harjanteen päällä taiteilemista.

Ensimmäisen vuoristoharjanteen jälkeen emme saaneet kuin hetken kävellä polkuja pitkin, kun lähdimme nousemaan jo toiselle harjanteelle. 1,1 kilometrin aikana otimme 380 metriä lisää korkeutta, jonka teimme tasan tunnissa. Olimme täten saapuneet tämän vaelluksen korkeimpaan kohtaan: Pico Gilbolle (1,679 metriä). Näkymät sieltä tekojärvelle ja sen takana kohoaville vuorille, olivat aivan käsittämättömän hienot.

 

Kuvan vasen huippu oli vaelluksen korkein huippu. Sinne matkasimme seuraavaksi.

Sieltä me juuri saavuimme. ´:)

Korkein huippu sai Jennin lentämään.

Pico Gilbolta jatkoimme kohtalaisen haastavaa vuoristoharjannetta pitkin seuraavat 300 metriä, jolloin törmäsimme tasaisehkolle nurmialueelle. Niitä ei paljoa näiden harjanteiden päällä ole, joten päätimme jäädä siihen yöksi. Kello siinä vaiheessa oli vasta 17:00, joten meille jäi mukavat 4 tuntia aikaa fiilistellä luonnonrauhaa ennen pimeän tuloa. Rattoisasti aika menikin kokkaillessa hyviä ruokia sekä tietysti maisemia ihaillessa.

 

Ja matka jatkui seuraavaa harjannetta pitkin.

Aika mahtavaan paikkaan lykättiin teltta.

Aurinko lähes jo vuorten takana.

17.9. Perjantai

Tasan kuukausi sitten lähdimme Jyväskylästä matkustelemaan. Aikaisemmilla reissuillamme olemme tässä vaiheessa olleet jo naama mutrulla, kun pisimmätkin reissumme ovat olleet jo loppusuoralla. Aamulla kömmimme teltasta ylös jo seitsemältä huonosti nukutun yön jälkeen, mutta silti fiilis oli mitä mainioin; reissu on vasta puolessa välissä. Aihetta iloon toi myös näkymät joihin saimme herätä. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta pientä valoisuutta oli jo havaittavissa. Yön aikana harjanteen alapuolelle oli kertynyt suuret pilvimassat, mutta me olimme niiden yläpuolella. Näkymä oli siis lähes taianomainen ja se ainoastaan parani, kun auringon säteet alkoivat pilkottaa vuoren huippujen takaa. Yksi hienoimmista näkymistä sekä fiiliksistä ikinä! Kolmisen tuntia me siitä nautittiinkin aamupalan kera.

 

Tähän taianomaiseen maisemaan saimme herätä.

Meditaatio -harjoituksia lootus asennossa.

Rennon aamun jälkeen matka jatkui harjannetta pitkin. Harjanteella matkanteko oli edelleen kohtalaisen haastavaa, mutta hyvät näkymät tekivät siitä erityisen miellyttävää. Hidasta matkanteko oli kuitenkin jälleen, sillä kilometrin kävelyyn harjanteen päällä meillä meni 1,5 tuntia.

 

Jos näillä eväillä ei päivä lähde käyntiin, niin sit se ei käynnisty ollenkaan.

Jos harjanteella meno oli hidasta, niin sieltä alastulo oli matelua. Nimittäin seuraavaan kilometriin meillä tuhrautui 2 tuntia. :D Alastulossa jouduimme laskeutumaan lähes pystyjyrkkiä rinteitä pitkin, joissa tasaisen välein meidät yllätti mukavat piikkikasvikaverukset.

 

Vihdoin harjanteelta laskeutuminen oli ohi.

Alas tultuamme joimme viimeiset nesteet, jotka meillä olivat jäljellä. Matkaa takaisin autolle oli vielä 3,4 kilometriä. Pienessä nestehukassa paahtavan auringon alla viimeinen etappi meillä meni 1 tuntiin ja 10 minuuttiin. Ei sekään matka mitään herkkua ollut, sillä piikkikasvit vain lisääntyivät jyrkänteiden jälkeen. Aivan uskomattoman hienoista näkymistä saimme tällä vaelluksella nauttia ja ne eivät tulleet ilmaiseksi, mikä on tietysti vain entistä palkitsevampaa.

Väsyneitä oltiin, kuten kuvasta näkyy. :D

Olisimme halunneet tehdä vähintään kahden yön vaelluksen, mutta illalle oli luvattu vesisadetta ja täten olimme varanneet yön hotelliin Asturian -maakunnasta, lähes 100 kilometrin ajomatkan päähän. Koko matkan hotellille saimme nauttia hyvistä näkymistä sekä loistavasta kelistä. Paitsi vain 10 kilometriä ennen määränpäätä taivas aukeni ja vettä tuli hurjasti. Sateen lisäksi myös salamat välähtelivät. Tavallaan olimme tyytyväisiä sateeseen, sillä nyt emme turhaan tulleet pois vuorilta. Olisikin ollut aikamoista kärvistellä teltassa noin kovassa sateessa.

 

18.9. Lauantai

Olimme aika puhki edellisestä vaelluksesta (varinkin eilisestä päivästä), joten tänään ei jaksanut lähteä vaeltamaan, vaikka kelit säätiedotuksen mukaan näyttivät ihan hyviltä. Vaihtoehtoinen suunnitelma oli vuokrata pyörät ja lähteä pyöräilemään: Picos de Europa -luonnonpuistoon, ja siellä kahdelle nätille vuoristolaguunille (= Lago Enol & Lago de la Encina). Vuokrasimme Jennille sähkömaastopyörän, ja Jopelle maastopyörän ilman sähköä.

 

Liikkeelle päästiin lähtemään 11:00 maissa. Ensimmäinen 9 kilometriä meni aika lailla tasaisessa maastossa. Tasaisuuden jälkeen edessä olikin kaikkea muuta kuin tasaista taivaltamista. Nimittäin seuraavat 14 kilometriä menivät enemmän tai vähemmän jyrkemmässä maastossa. Parhaimmillaan mäen jyrkkyys oli peräti 20 % luokkaa. Jopen sykkeet huitelivat korkeimmillaan 185 lyönnin minuuttitahtia. Kun matkaa oli jäljellä vielä kolmisen kilometriä, alkoivat reitemme olla jo todella hapoilla. Siinä vaiheessa pyöräilymme muuttui vain hitaaksi, mutta tasaiseksi puurtamiseksi.

Vähän erilaista pyöräilyä kuin työmatka Palokkaan.

Ensimmäiselle järvelle saavuimme klo. 14:30. Vaikka olimme keitelleet herkulliset ja täyttävät kana/cous cous -setit vain 2 tuntia sitten, niin silti ruumiimme kaikki solut huusivat lisää energiaa. Päiväkahvit sekä lähes kokonainen iso leipä upposivat meihin, kuin maalit Ruotsin verkkoon vuonna -95. Päiväkahvien aikana alkoi hieman sataa ja sitä jatkuikin kuurottain seuraavat 2 tuntia.

Ensimmäinen järvistä.

Ensimmäiseltä järveltä toiselle matkaa tuli vain kilometrin verran, jonka aikana noustiin noin 100 metriä. Vaalean leivän nopea hiilihydraatti antoi meille sen verran energiaa, että tuo ponnistus ei tuntunut edes pahalta. Toinen järvi ei ollut ehkä ihan niin näyttävä kuin ensimmäinen, mutta ihan kiva sekin. Alkuperäinen suunnitelmamme oli jatkaa matkaa järviltä eteenpäin, niin kauan kuin jaksaisimme. Huono keli sekä kieltokyltit pyörällä jatkamiseen toiselta järveltä eteenpäin, saivat meidät kääntymään takaisin ja etsimään telttapaikkaa tulosuunnastamme.

Ensimmäinen järvi korkeammalta.

Toinen järvistä.

Alamäkeen ajoimme parhaimmillaan 60 kilometrin tuntivauhtia, joka oli ihana palkinto ankarasta noususta. Vauhtia hidasti ainoastaan tiukat serpentiinikurvit, ilman niitä olisi pystynyt varmasti ajamaan yli 80 km/h. Halusimme pystyttää teltan mahdollisimman korkealle, jotta näköalat olisivat mahdollisimman hyvät, mutta sopivaa telttapaikkaa ei löytynyt useiden tiedusteluretkien aikana. Lopulta jouduimme tyytymään mutaiseen lehmien tekemään polkuun, jonka keskelle pystytimme teltan. :D Se vain kerta kaikkiaan oli ainut tasainen, ja ei niin märkä kohta, jonka alueelta löysimme.

Ja ei kun takaisin alas.

Välillä tientukkeena oli vihaisen näköisiä lehmiä.

Näkymiä epäonnistuneelta telttapaikan tiedusteluretkeltä.

Kuvassa telttapaikka näyttää aika hyvältä.

19.9. Sunnuntai

Vaikka telttapaikkamme oli mitä oli, niin silti nukuimme ehkä jopa parhaat telttayöunet, jotka olemme tällä reissulla nukkuneet. :D Mistä lie tämä johtuukin, niin otimme mielellään vastaan. Nousimme ylös vähän seitsemän jälkeen ja lähdimme jatkamaan alamäkipyöräilyä ilman aamupalaa. Halusimme syödä aamupalan hyvissä maisemissa, kun telttapaikassa jouduimme tyytymään vähempään. Parhaat maisemat valitettavasti olivat ylempänä telttapaikastamme ja täten aamupalakin meni vain tien sivussa olevilla penkeillä. :/ Alamäkipyöräily sen sijaan oli täyttä nautintoa, joten ei sitä nyt huonoksi aamuksi voi sanoa.

Paluumatkalla ohitimme tämän hienon kirkon.

Kello 11:00 palautimme pyörät ja lähdimme jatkamaan autolla matkaa. Päätös paikan vaihdosta ei ollut helppo. Nimittäin Picos de Europa -luonnonpuistossa olisi ollut vielä mahtavia vaellusmestoja. Säätiedotukset vain lupailivat niin huonoa säätä lähipäiville. Kun taas noin 150 kilometrin päässä oleville vuorille (= Las Ubiñas-La Mesa -suojelualueelle) kelit näyttivät paljon lupaavimmilta, niin päätimme lähteä matkaamaan sinne suuntaan.

Juuri kun olimme lähdössä ajamaan näimme tämän hienon keskiaikaisen sillan.

Ennen seuraavaa vaellusta olimme vähän levon tarpeessa, jonka lisäksi kelit vuoristossa olivat vielä maanantai-iltaan asti huonoja. Tässä oli siis oiva tilaisuus suunnata uudestaan Atlantin -rannikolle, ja pieneen Candásin -kaupunkiin. Saimme todella hienon hotellihuoneen suoraan rannikolta yllättävän halvalla (45 euroa per yö). Huoneestamme oli suora näköyhteys merelle. Aika mukava päästä rentoutumaan tällaiseen paikkaan, mudassa nukutun telttayön jälkeen. :D

 

Aamupalaa huoltoaseman parkkipaikalla. #pummielämää vol. 5

Candásissa loppupäivä meni hyvien ruokien (meillä oli hyvä syy käydä ravintoloissa kun kaikki ruokakaupat olivat kiinni, ilmeisesti Espanjassa aina sunnuntaisin) sekä blogin kirjoituksen parissa.

Pakko oli maistaa aitoa asturialaista omenasiideriä, josta tämä maakunta on kuuluisa. Ei tykätty.

Nämä villisika-ateriat sen sijaan olivat herkkua. Tai siis Joppe tykkäsi omasta ateriasta ja Jenni ei niinkään.

20.9. Maanantai

Viettelimme tänään rennon päivän Candásissa ja keräilimme samalla voimia seuraavaan vaellusurakkaan, joka alkaa huomenna. Rentoutumisen lisäksi kävimme pikkaisen kävelemässä Candásin merenrantakallioita sekä kokkailimme herkullisen piknikin hotellin lähellä merenrantapuistossa.

 

Näkymät hotellimme parvekkeelta. Kyllä kelpasi pummieväitä tässä parvekkeella keitellä.

Käppäilyjen maisemaa.

WoW!

Piknik -paikan edustalta. Kuvan vasemmassa laidassa oleva korkea rakennus oli meidän hotelli.

21.9. Tiistai

Tänään vuorossa oli ehkäpä reissumme viimeinen kunnon vaellus. Vaelluskohteeksi olimme valinneet: Parque Nacional Las Ubiñas-La Mesa, noin 100 kilometrin ajomatkan päässä. Luonnonpuiston säätiedotukset vielä pari päivää sitten näyttivät todella hyviltä, mutta nyt ne olivat päivä päivältä menneet huonompaan suuntaan. Olimme kuitenkin odotelleet ja suunnitelleet tätä vaellusta jo niin pitkään, että oli pakko lähteä yrittämään. ”Jospa ne säätiedotukset alkaisivatkin menemään parempaan suuntaan.”

 

Viimeinen noin 10 kilometriä ennen vaelluksemme aloituspaikkaa, nousimme autolla tietä pitkin melkein 1000 vertikaalimetriä. Siinä samalla maisema muuttui täysin valkoiseksi, kun ajoimme pilvien keskelle. Vettäkin alkoi sataa ja lämpötila tippui viiden tuntumaan. Ei me vielä luovutettu; vaan kokkailimme autolla lounaan, kolmen koiran sekä kuuden hevosen ahdistelemana ja lähdimme liikkeelle. Säätiedotukset olivat luvanneet tällä päivälle pientä sadetta ja lähes täysin pilvistä keliä, mutta huomiselle jo parempaa. Suunnitelmamme oli siis kävellä hyville näkymäpaikoille jo tämän päivän aikana, nukkua siellä ja huomenna nauttia työmme hedelmistä.

 

Ihana vaellussää.

Kävelimme 2 tuntia ja 45 minuuttia pilvimassojen läpi näkemättä mitään, samalla kova ja kylmä tuuli piiskasi kasvojamme, etenimme täten 5,7 kilometrin matkan. Tämän aikana nousimme 650 vertikaalimetriä. Kun olimme saapuneet halutulle näköalapaikalle, halusimme löytää tuulelta suojassa olevan telttapaikan, jossa olisi kiva kokkailla ja tietysti nukkua. Melkein tunnin tiedustelun jälkeen löysimme aivan täydellisen paikan kahden kallion välistä, johon telttamme mahtui juuri ja juuri. Kokkailimme ruoat ja lämpimät kaakaot, ja yritimme hengailla ulkona pimeään asti, mutta siellä oli kerta kaikkiaan liian kylmä. Menimme siis telttaan lämmittelemään. Teltassa huomasimme kännyköissämme olevan täydet kentät, joten päätimme vilkaista minkälaiselta tämän ja huomisen säät näyttävät. Booom! Se läsähti päin kasvojamme kuin kaksipiippuinen haulikko: myös huomisen sää näyttää yhtä huonolta kuin tämä päivä, ja nyt ylihuominen näyttää samalta, miltä huominen näytti vielä eilen. Vähän aikaa pähkäilimme kylmissämme (jopa teltassa) mitä tehdä, ja ainoa järkevä päätös oli lähteä takaisin autolle. >:’/ Kyllähän vaelluksen olisi voinut viedä päätökseenkin, mutta olemme kuitenkin lomalla ja tarkoitus olisi vähän nauttiakin. Pilvisyys hieman hellitti juuri ennen lähtöä ja näimme jopa edes jonkinlaista näkymää. Pian pilvet kuitenkin peittivät näkymät uudestaan.

 

Nyt on yksi luovimmista telttapaikoista.

Tällaista näkymää olisimme voineet nähdä koko ajan vähän paremmalla tuurilla.

Paluumatkalla autolle saimme kävellä jopa niin, että näimme 200 metriä eteenpäin, kun pilvisyys hieman väisti. Täten paluumatka meni joutuisammin kuin menomatka, ja kerkesimme takaisin autolle juuri ennen pimeää. Ajelimme tänään vielä reilut 70 kilometriä (linnuntietä matka olisi ollut vain 10 kilometriä) todella hienolle tekojärvelle (= Embalse de Luna), johon säätiedotukset ovat luvanneet parempaa keliä huomiselle. Saavuttumme järven rantaan, pysäköimme auton tienviereiselle parkkipaikalle ja aloimme nukkua autossa.

 

"Let's get the hell out of here!"

22.9. Keskiviikko

Aamu lähti käyntiin pilvisissä ja vähän sateisissakin meiningeissä, mutta rauhassa nautitun aamupalan jälkeen keli onneksi kirkastui. Säätiedotus lupasi puolipilvistä säätä aamupäivälle, vähän kovempaa sadetta 14 tienoille ja loppupäiväksi hyvää keliä. Päivän suunnitelma oli siis ensiksi kiertää tekojärveä ympäri autolla, kokkailla lounasta sen rannalla ja lähteä pikku vaellukselle klo. 14 sateiden jälkeen.

 

Pimeällä saavuimme ja aamulla saimme herätä tähän näkymään.

Järvi oli joka puolelta oikein nätti ja muistutti paljon Riañon järveä. Juuri tästä syystä tämä järvi ei kuulunut meidän alkuperäiseen suunnitelmaan, vaikka muuten järvi onkin niin upea paikka. Järven rannalla kerkesimme juuri ja juuri kokkailla lounaan sekä syödä sen, ennen kuin sateet alkoivat aika lailla tasan klo. 14:00.

 

Järveä kiertämässä.

Pato.

Tässä meidän kokkailu näkymät. Pikkaisen lämpimämpi kuin olisi ollut, niin uimassa olisi ollut kiva käydä.

Sade ei onneksi kestänyt kuin puolisen tuntia ja päästiin aloittamaan päivän käppäilyt. Toivottavasti paremmalla menestyksellä kuin eilen. Kohteeksemme olimme valinneet järven rannasta nousevan vuoristoharjanteen, jonka korkein kohta on lähes 1,600 metriä korkea: Pico de la Cruz. Lähtökorkeutemme oli 1,100 metriä, joten vertikaalimetrejä vaellukselle tuli tasan 500.

 

Tästä se lähti, vähän paremmassa kelissä kuin eilen.

Harjanteen päälle kiipesimme vajaassa tunnissa ja pääsimme heti nauttimaan hyvistä näkymistä. Kiipeily harjanteelle oli sen verran helppo, että lähdimme lähes saman tien kävelemään kohti korkeinta huippua. Matkan varrella tarkkailimme samalla potentiaalisia telttapaikkoja, ja pian löysimmekin oivan paikan keskeltä harjannetta. Siinä täyttyi kaikki hyvän telttapaikan kriteerit, joista tärkeimpinä: hyvät näkymät ja tasainen alusta. Jätimme siihen kohtaan kaikki roinamme kokkailuvehkeitä lukuun ottamatta, ja jatkoimme matkaa huippua kohti.

 

Saavuimme harjanteen päälle.

Siellä se korkein huippu häämöttää.

Mikä ei kuulu joukkoon tässä kuvassa?

Melkein huipulla.

Telttapaikkamme oli 1,450 metrin korkeudessa, joten huipulle oli vain 150 vertikaalimetrin kapuaminen. Mukavaa kapuamista se olikin, sisältäen pikku kiipeilyjä ja tasapainottelua suurten kivenlohkareiden päällä. Näkymät huipulta eivät olleet juurikaan telttapaikkaa paremmat, mutta kiva siellä oli silti käydä ja kokkailla samalla herkulliset riisi/tonnikala -setit. Takaisin telttapaikalle saavuttuamme pystytimme teltan ja hengailimme ulkona lähes pilkkopimeään asti, kunnes painuimme pehkuihin.

 

Huipulla  Näkymää länteen.

Joppe evästää ja katsoo itään.

Takaisin telttapaikalla ja telttakin jo pystyssä.

23.9. Torstai

Nyt oli kyllä reissun kylmin teltta yö. Jopa Joppe nukkui koko yön makuupussin sisällä, kuitenkin vain boxerit jalassaan. Kahdeksan maissa kömmimme teltasta ulos ja aloitimme vuosisadan rauhallisimman aamupalan. Valmistimme ja söimme aamupalaa yli 3 tuntia. :D

 

Aamun ensimmäinen valo.

Unelma!

Telttapaikalta takaisin autolle matka taittui 40 minuuttiin. Meillä olisi ollut fiilistä tehdä vielä yksi samantyylinen yhden yön vaellus, mutta huomiselle on jälleen luvattu sateita, joten antaapa olla. Ei mennyt nyt ihan putkeen nämä Pohjois-Espanjan vaellukset. Vain yksi vaellus onnistui niin kuin olimme suunnitelleet (= Riañon vaellus). Eniten jää harmittamaan Picos de Europan vaelluksen poisjäänti, sillä se oli ennen reissua yksi eniten odotetuista jutuista.

 

Takaisin alas.

Embalse de Lunalta ajoimme vain 20 kilometrin matkan etelään: La Magdalenan -pieneen kylään, jossa meitä odotti halpa majatalo. 

24.9. Perjantai

Aamulla jatkettiin matkaa La Magdalenasta 170 kilometrin verran kaakkoon. Täten saavuimme: Tordesillasin -pieneen kaupunkiin, ja samalla lähes 900 kilometrin pituisen: Rio Duero -joen rantaan. Duero -joki oli alun perin isossa roolissa meidän reissusuunnitelmassa. Tarkoituksemme oli ajaa jokea myöten Portugaliin ja aina Atlantin rannalle asti: Porton -kaupunkiin. Aika ei kuitenkaan valitettavasti siihen riitä, tai riittäisi jos jättäisimme Välimeren rannikon kokonaan väliin, mutta sitä emme aio tehdä. Vielä aamulla ajattelimme, että käymme tänään katsomassa 25 kilometrin ajomatkan päässä olevaa: Castle of la Motan -linnaa, mutta ei jaksettukaan enää lähteä sinne ajamaan. Päätettiin jättää linna huomiselle. Sen sijaan kiertelimme hieman Tordesillasin -kaupunkia ja käytiin polskimassa hotellimme sisäuima-altaalla.

Duero -joki.

Vesipeto.

25.9. Lauantai

Lauantai 25.9.2021 tullaan aina muistamaan nimellä: kolmen linnan päivä. Ensimmäinen tutkimamme linna oli siis: Castle of la Mota, joka meidän piti käydä katsomassa jo eilen, mutta ei jaksettu. Sana: ”Mota” tarkoittaa espanjaksi kumpua, joten linnan suomenkielinen nimi on: kummun linna. Linna on rakennettu 1400 -luvulla, ja ulkonäöltänsä se on juurikin linna, eli jos joku kysyy: ”piirräppä minulle linna” -niin piirustus tulisi olemaan samankaltainen kuin Motan -linna. Linnan historia on todella mielenkiintoinen. Kaksi kilpailevaa kuningaskuntaa kamppaili linnasta, ja sitä ympäröivästä: Medina del Campon -kylästä. Välillä taistelujen ja kiistojen aikana toinen kuningaskunta hallitsi linnaa ja toinen taas kylää sen ympärillä. Linna on toiminut historiansa aikana myös vankilana, jonka aikana muutama vanki onnistui pakenemaan 40 metriä korkeasta linnan tornista, köyden avulla.

 

Castle of la Mota.

Valitettavasti kuvassa olevaan linnan korkeimpaan torniin ei päässyt.

Second Breakfast. #pummielämää vol. 6.

Päivän toinen linna oli reilun 40 kilometrin ajomatkan päässä oleva: Castillo de Coca. Linna on rakennettu 1500 -luvun vaihteessa, sen arkkitehtuuri oli hyvin samantyylinen kuin läheisen Motan -linnan. Coca -linnan historia ei ollut ihan niin mielenkiintoinen kuin Motan, mutta kyllä sielläkin 500 -vuotisen taipaleen aikana oli sattunut ja tapahtunut.

Castillo de Coca.

Cocan linnassa taas pääsi korkeimpaan torniin.

Cocan -linnalta matka jatkui reilun 60 kilometrin verran Segovian -kaupungin lähistölle; pieneen Espirdon -kylään. Kylässä kirjauduimme majataloon seuraavaksi kahdeksi yöksi. Segovian -kaupunki oli ennen reissua yksi reissun odotetuimmista kaupungeista. Suuret odotukset johtuivat kaupunkia ympäröivistä näköalapaikoista sekä todella näyttävistä: linna, -katedraali ja -akvedukti (= vedenkuljetusjärjestelmä) näkymistä.

 

Olimme hieman väsyneitä jo kaikesta ajamisesta ja linnojen tutkimisista, joten ajattelimme jäädä vain rentoutumaan loppupäiväksi majataloomme. Hyvästä itse kokkailemastamme nuudeli/kana -setistä saimme kuitenkin uutta energiaa, että jaksoimme lähteä katsomaan vielä Segovian keskustan ulkopuolella olevia näköalapaikkoja. Ajoitimme sinne saapumisen niin, että saamme ihastella kaupunkia sekä valoisan, että pimeän aikaan. Heti kun saavuimme parkkipaikalle, totesimme kaupungin olevan jo odotuksiemme arvoinen. Laivan keulan muotoisen kallion reunalla komeileva linna, oli silmiä hivelevä näky. Näkymät vain paranivat, kun nousimme korkeammalle kukkuloiden päälle, josta linnan lisäksi näkyi vielä Segovian suuri katedraali. Viimeistään tässä vaiheessa meidän oli helppo ymmärtää, miksi koko Segovian vanhakaupunki on Unescon maailmanperintökohde. Kun pimeys saapui ja kaupungin valot syttyivät, oli edessämme todella hieno näky, mutta siitä huolimatta kaupunki oli silti näyttävimmillään ilta-auringon aikana.

 

Herkullista kanaa siinä valmistuu.

Alcázar de Segovia.

Leikki-ikä on koko ikä.

Segovian katedraali.

Aivan kuin linna leijuisi ilmassa.

26.9. Sunnuntai

Todella rennosti otetun aamun jälkeen ajelimme takaisin Segovian keskustaan. Heti ensimmäiseksi saavuimme akveduktin luokse, josta Segovian vanhakaupunki alkaa. Akvedukti on rakennettu vuonna: 50 (selvennyksenä: ei siis 50 -luvulla eli 1950, vaan oikeasti vuonna 50). Se on 18 kilometriä pitkä vedenkuljetusjärjestelmä. Akvedukti on näyttävimmillään juuri Segovian kohdalla, kun se saapuu jokilaaksoon. Sen yli on rakennettu 813 metriä pitkä, ja lähes 30 metriä korkea akveduktisilta. Eipä olisi ennen tätä reissua uskonut, että vedenkuljetusjärjestelmä voi olla näin näyttävä näky.

 

Segovian akvedukti.

Akveduktilta jatkoimme vanhakaupungin ytimeen. Lähes joka kolkka siellä oli viihdyttävää kävelyä, mutta parhaimpina paikkoina meille jäi mieleen: Plaza Mayor (= keskusaukio), katedraali ja linnoituksen edusta. Mietimme pitkään, menisimmekö linnoituksen sisälle? Lopulta 9 euron sisäänpääsymaksu, sekä etenkin maskipakko linnan sisätiloissa, sai meidät jättämään sen väliin.

 

Katedraali.

Plaza Mayor.

Alcázar de Segovia.

Ruokailuksi tälle päivälle olimme miettineet käyvämme neljässä eri baarissa syömässä: tapakseja, ja illalliseksi meksikolaista mättöä. Olimme valmiiksi katsoneet netistä 4 kivannäköistä tapas baaria, joista 2 ensimmäistä olivat kiinni, kolmannessa saimme onneksi maistaa paria eri sorttia ja neljäs paikka oli myös kiinni. Huutava nälkämme ei aivan muutamasta tapaksesta lähtenyt, joten ajattelimme mennä sitten vähän aikaiselle illalliselle sinne meksikolaiseen. Googletimme kuitenkin vielä kerran ravintolan, jotta emme kävelisi sinne turhaan. Tuloksena oli: ”pysyvästi suljettu”. Yritimme vielä löytää hyvännäköisiä tapas paikkoja kävelemällä kaupungin katuja, mutta Segovia ei ilmeisesti ole tapaksista tunnettu, sillä minkään ohimenemämme ravintolan listoille ei ollut tapas -vaihtoehtoja. Niinpä päädyimme syömään (vähän kälyisiä) patonkeja halpaan kahvilaan ja lähdimme takaisin majataloomme lepäilemään. Segovia ylitti kirkkaasti kaikki, jo valmiiksi suuret odotuksemme ja voimme lämpimästi suositella kaikille tätä kaupunkia. Madridista tänne on vain 100 kilometrin ajomatka, joten kaupunki toimisi hyvin vaikkapa päivän retkenä sieltä käsin.

 

Ainut onnistunut tapas visiitti.

Kaupungin suurin kävelykatu.

Hei hei Segovia.

27.9. Maanantai

Segovian ohella meidän seuraava kohteemme: Toledo, oli myös erittäin odotettu paikka. Ajomatkaa Toledoon kertyi reilut 170 kilometriä, jonka aikana ohitimme Madridin ruuhkat ja siirryimme Castille y Leónin -maakunnasta; Castilla-La Manchan -maakuntaan.

 

Ensimmäiseksi Toledoon saavuttuamme ajoimme kaupunkia kiertävän kanjonin reunalle. Sieltä käsin pystyi ihastelemaan kaupunkia kokonaisuudessaan. Lähdimme kävelemään kanjonin reunaa myöten kohti kaupunkia. Kanjonin pohjalla virtaavan joen (= Rio Tajo) yli pääsi kätevästi vanhaa keskiaikaista siltaa myöten.

 

Toledo.

Toledon keskusta oli hyvin tavanomainen espanjalainen kaupunki. Eli ohkaisia teitä, vanhoja rakennuksia, hienoja kirkkoja sekä linna. Tykkäsimme kovasti kaupungista kaikin puolin, mutta kuten arvelimmekin, ei se kauneudellaan pystynyt Segoviaa kuitenkaan kukistamaan. Siitä huolimatta Toledo menee kevyesti kakkossijalle Espanjan kaupungeista.

 

Toledon kävelykatuja.

Kun olimme kulkeneet kaupungin halki, ylitimme kaupunkia kiertävän joen uudemman kerran. Tällä kertaa vain kaupungin vastakkaiselta (= läntiseltä) puolelta. Sieltä kävelimme vielä pari kilometriä takaisin autollemme, jossa kokkailimme parkkipaikan viereisillä piknik pöydillä hyvän lounaan. Siitä sitten lyhyt ajelu tämän yön hotelliin, jossa vähän keräilimme voimia Toledon tutkimisretki kakkoseen.

 

Illan kaupunkikierros alkoi kuuden maissa kävelemällä takaisin vanhaan kaupunkiin. Kiertelimme siellä hetken aikaa, jolloin saimme edelleen todeta sen olevan oikein viehättävä paikka. Ennen pimeää nousimme takaisin kaupungin ulkopuolella oleville näköalapaikoille. Tällä kertaa nousimme vielä pikkaisen korkeammalle kuin päivällä olimme. Hieman korkeampi näköalatasanne tekikin suuren eron näköaloihin. Tietysti upealla ilta-aurinko valaistuksella oli oma osuutensa asiaan. Pimeän saavuttua näkymälle kävi samoin kuin Segoviassa; se ei ollut enää niin hieno kuin ilta-auringon aikaan.

 

Kaupunkikierros numero: 2.

Kaupunki oli täynnä tällaisia hienoja muurin ovia.

Oviaukko aivan kuin suoraan Aladdinista.

Takaisin kaupungin parhaassa mestassa.

Tästä kun ilta vielä pimeni, ei meidän kamera kyennyt enää hienoihin kuviin.

28.9. Tiistai

Pikkaisen oltiin jo lepo/rennomman päivän tarpeessa, mutta 1.10 meidän pitäisi olla palauttamassa/noutamassa uutta autoa Barcelonassa, joten meidän oli melkeinpä pakko jatkaa matkaa. Nämä viimeiset kolmisen päivää on jouduttu reissaamaan vähän kiireisempään tahtiin, juurikin tuon auton vaihtamisjupakan takia. Tämän illan Real Madrid vs Sheriff -Mestareiden liiga pelinkin jouduimme pitkin hampain ja pitkän pohtimisen jälkeen jättämään väliin. :´/ Vaihtoehtoisesti olisimme voineet mennä tutkimaan Madridin kaupunkia ja mennä illalla peliin, mutta silloin olisimme joutuneet jättämään Cuencan sekä keskiviikon kohteet väliin. Tämän lisäksi olisimme joutuneet ajamaan Madridista Barcelonaan yhtä kyytiä. Vaikeita päätöksiä, mutta tähän me kuitenkin päädyimme.

 

Takaisin tähän aamuun. Aloitimme aamun samaan tyyliin kuin eilisenkin, eli starttasimme auton ilman aamupalaa ja söimme sen ”pummityyliin” huoltoaseman parkkipaikalla matkan varrella. Tällä kertaa matkaa kertyi Toledosta – Cuencaan reilut 180 kilometriä. Jo toinen kerta, kun reissaillessamme matkustamme Cuencan -kaupunkiin. Edellisen kerran se vain sattui toisella mantereella rapakon takana. Silloin oltiin siis Ecuadorin Cuencassa vuonna 2013. Muslimit ovat perustaneet Cuencan -kaupungin kahden joen (= Júcar & Huécar) väliin, vuonna 714. Kaupungin sijainti on strategisesti lähes täydellinen, sillä sitä suojaa kaksi joen synnyttämää rotkoa.

 

Saavuttuamme Cuencaan kirjauduimme sisään Hotel Plazaan. Nimi kuulostaa joltain viiden tähden huippu hotellilta, mutta todellisuudessa yksi yö maksoi 40 euroa ja me saatiin käyttöömme ihan perus halvahkon hotellihuoneen. Heitimme kamat nopsaan huoneeseemme ja lähdimme tutkimaan kaupunkia. Hotellimme sijaitsi ”uuden kaupungin” -puolella, joka ei ollut mitenkään erityisen näyttävä. Hyvän näköisiä ravintoloita sekä kahviloita näytti kuitenkin kaduilla olevan useampia. Saavuttuamme vanhaan kaupunkiin, meno jatkui kutakuinkin samana. Eli ihan kivan näköistä meininkiä, mutta ei mitään erityistä, vaikkakin: Plaza Mayor, eli pääaukio oli ihan näyttävä.

 

Plaza Mayor.

Kaikki kuitenkin onneksi muuttui, kun kuljimme vanhaa kaupunkia pohjoiseen, samalla nousten koko ajan korkeammalle. Vanhankaupungin rakennusten päättyessä, saavuimme kaupungin itäisellä puolella virtaavan Huécar -joen synnyttämän rotkon reunalle. Sieltä näkymät rotkoon sekä sen reunalle rakennetuille ”riippuville taloille” (= espanjaksi: casas colgadas) olivat täyttä timanttia. Ennen tätä näköalapaikkaa olimme vähän harmissamme, että päätimme jättää Madridin väliin, mutta Cuenca ansaitsi paikan reissukohteenamme tämän näkymän ansiosta. Otimme rennosti näköalapaikalla pitkän tovin, jonka jälkeen käppäilimme takaisin hotellille ja rentoutuminen sai jatkua.

 

Cuencan paras paikka.

Mushroom cloud.

29.9. Keskiviikko

Aamulla ajelimme Cuencan pohjoispuolella kohoavan Cerro del Socorron -vuoren (= 1,120 metriä) huipulle, kokkailemaan aamupalaa. Näkymät vuoren huipulta eivät olleet niin hyvät kuin eilisiltä mestoilta, mutta aivan mahtava aamupalapaikka se silti oli.

 

Aamupala mesta.

Aamupalan jälkeen matka jatkui 110 kilometrin verran: Albarracínin -pientä keskiaikaista kaupunkia kohti. Matka sinne taittui pienempiä vuoristoisia teitä pitkin. Viime päivät olemme ajelleet lähinnä moottoriteillä, joten oli kivaa vaihtelua ajella välillä maaseudulla sekä vuoristossa, pienempiä teitä pitkin. Matka vei ajallisesti pitempään, mutta silti tuntui siltä kuin se menisi nopeammin, hyvien näkymien ja haastavampien teiden vuoksi.

 

Näkymiä matkan varrelta.

Albarracínin keskusta ei ollut mitenkään erityinen; tavanomainen keskiaikainen kylä. Ainoa poikkeus oli ravintolat, joita oli kyllä runsaasti, mutta noin puolet niistä oli suljettu ja toinen puolisko ei ottanut meitä vastaan. Syy tähän jäi meille tuntemattomaksi, sillä osassa ravintoista oli runsaasti vapaita pöytiä tarjolla. Onneksi lopulta löysimme gourmet -ruokaa pikku rahalla.

 

Albarracínin ohkaisia katuja.

Siitä saimme mahtavan lounaamme.

”Lounaan” jälkeen suuntasimme paikkaan, jonka vuoksi tänne tulimmekin. Nousimme vuoren päälle kaupungin muurin vierellä. Näkymät vuoren sekä muurin päältä kaupunkiin ja sen ympäristöön olivat todella hyvät. Erityisen näyttäviä olivat kaupungin keskeltä nousevat, vähän venäläistyyliset kirkon tornit.

 

Tuota muuria pitkin lähdimme kävelemään ylös.

Näkymät ylhäältä käsin.

Venäläistyyliset kirkon tornit.

Albarracínista jatkoimme matkaa vielä 65 kilometrin verran: Zafran -linnalle. Matkan aikana saavuimme takaisin Aragonin -maakuntaan, joka oli siis reissumme toinen maakunta, heti Catalonian jälkeen. Ympyrä alkaa sulkeutua. Zafran -linna on rakennettu 1200 -luvun alussa, sillä oli suuri sotilaallinen merkitys muslimien ja kristittyjen raja-alueella. Linnaa ei koskaan onnistuttu valloittamaan useista yrityksistä huolimatta. Linna ja sen kallioinen ympäristö olivat todella näyttäviä, mutta ehkä suurin syy tänne matkustamiseen oli: Game of Thrones -sarja, jossa Zafran -linna toimii kuvauspaikkana. Ilman sarjaa emme olisi edes osanneet tänne tulla, pisteet siis sarjalle, sillä paikka oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Linnan ympäristö oli sopivan autiota, että päätimme pystyttää alueelle teltan ja jäimme sinne yöksi.

Castillo de Zafra.

Tämän harjanteen päälle pystytimme telttamme.

Auringon laskiessa linna oli upea ilmestys.

Näissä näkymissä saimme kokkailla ja nauttia illallista.

30.9. Torstai

Aamu valkeni Zafrassa pilvisenä, eikä näkymät olleet enää eilisen veroisia. Teltan purun ja aamupalan jälkeen meillä oli edessä yli 400 kilometrin ajomatka takaisin Barcelonan alueelle, ja tarkemmin: Castelldefelsiin. Pitkä ajomatka kulki lähinnä moottoriteitä pitkin, jolloin matka sujui sutjakasti, mutta eipä näkymilläkään päässyt hurraamaan. Matkan aikana vaihdoimme jälleen maakuntaa ja täten saavuimme reissun aloituspaikkaan eli: Cataloniaan. Ympyrä on täten sulkeutunut, mutta reissu ei kuitenkaan onneksi ole vielä ohi, vaan saamme nyt aloittaa uuden ympyrän. 😊

 

Siinä kelpasi nukkua.

Saavuttuamme Castelldefelsiin kirjauduimme yllättävän halpaan hotelliin, sen ollen niin hyvä. Ajomatka oli puuduttava, joten heitimme nopeasti vain kamamme huoneeseen ja lähdimme katsomaan merta. Fiilis oli erittäin korkealla, kun vihdoin saavuimme alkuillasta merinäköalalle, jolloin kuuman kostea tuuli puhalsi ajomatkasta puutuneihin matkaajiin. Joppe kävi uimassa, jonka jälkeen maiskuttelimme erittäin hyvät ateriat merenrantaravintolassa.

 

Ai, että miten se hölläsi päästä lämpimään osaan Espanjaan ja uimaan!

Kippis sille!

1.10. Perjantai

Tässä päivässä oli paljon hyvää, mutta sen eteen oli tehtävä ensin töitä. Edessähän oli siis auton vaihto. Aamu alkoi itsekokatulla aamupalalla (jo tuttuun tapaan), jonka jälkeen tyhjensimme automme (auton sisältä kertyi noin 10 repullista/pussillista kamaa). Saimme kaikki kamat kätevästi hotellin varastoon säilytykseen, ja Joppe lähti palauttamaan autoamme Barcelonan lentokentälle, ja Jenni jäi nautiskelemaan Castelldefelsiin.

 

Jopella auton palautusrumba sujui hyvin, jonka jälkeen piti matkustaa metrolla Barcelonan keskustaan, ja noutaa sieltä pakettiauto klo. 12:00. Joppe saapui paikalle sovittuun aikaan, mutta auto ei ollut vielä edes saapunut paikalle. Auton saamisessa piti kestää 30-40 minuuttia, mutta siinä menikin 2 tuntia. >:( Vihdoin klo. 14 Joppe sai auton, ja lähti ajelemaan takaisin Jennin luokse.

 

Noin klo. 15:30 haimme kamamme takaisin hotellilta, ja lähdimme ajamaan Välimeren rannikkoa myöten lounaaseen. Ajoimme reilut 100 kilometriä, kunnes koukkasimme: La Rojala -nimiselle suojelualueelle, aivan Välimeren tuntumaan. Joppe kerkesi kivasti käydä uimassa (nudisti rannalla. Kokemus se on sekin. ;D), kokata päivällisen ja käppäillä suojelualueen vuorilla, ennen pimeän saapumista. Jäimme nukkumaan automme tavaratilaan La Rojalan keskellä olevalle parkkipaikalle.

 

La Rojala.

Tunneli nudistirannalle.

Ainakin Espanjan Carrefour -super-marketista saa ostettua tätä luostari-olutta. Kehotamme kaikkia maistamaan sitä ketkä tänne päin matkustavat. Halpa ja erittäin hyvä! Kuva btw. illan käppäilyltämme.

2.10. Lauantai

Aamu starttasi rauhaisalla aamupalalla hyvissä näköaloissa, jonka jälkeen aamu-uinti jälleen ilkosillaan (siis Joppe kävi uimassa). Nyt oli jo perus rantaloman tunnelmaa, kun aamun saa aloittaa suorastaan kuumassa kelissä ja aamu-uinnilla.

 

Kyllä nyt kelpaa!

Tuommoinen menopeli.

La Rojalasta jatkettiin matkaa lähes 100 kilometrin verran: Peñíscolan -kaupunkiin. Näin ollen maakunta vaihtui jo kolmatta päivää putkeen, tällä kertaa vaihdos tapahtui: Cataloniasta-Castellóniin. Peñíscolan vanhakaupunki on perustettu 1000 -luvun taitteessa pienelle saarimaiselle kielekkeelle, sen ollessa kuitenkin yhteydessä mantereeseen. Uuden kaupungin läpi kävellessä tajusimme saapuneemme ensimmäistä kertaa Espanjassa oikein kunnon turistirysään. Rannoilla oli tuhottomasti porukkaa, ravintoloiden ruokalistat olivat englanniksi ja joka kadunkulmassa myytiin turistikrääsää. Sama jatkui myös vanhassa kaupungissa. Vanhastakaupungista oli hyvät näkymät merelle ja muutenkin se oli ihan kiva paikka. Paras näköala olisi varmasti ollut linnan tornista käsin, mutta siellä oli hirveästi porukkaa, pääsymaksu oli 4 euroa ja maskejakin olisi pitänyt käyttää ainakin sisätiloissa, joten jätettiin väliin. Peñíscola oli ihan ok paikka, mutta turistien paljous ahdisti sen verran paljon, että ei siitä mikään erityinen maku meille jäänyt.

 

Peñíscolan vanhakaupunki.

Herkulliset tapakset. :P

Näkymää vanhasta kaupungista.

Peñíscolan jälkeen edessä oli pitkä, yli 200 kilometrin ajomatka: Alicanten -kaupungin läheisyyteen. Matka oli puuduttava, mutta pyrimme sen olevan viimeinen pitkä ajomatka koko loppu reissun aikana. Saavuttuamme perille ajoimme: Bèrnia -nimisen vuoren (1,126 metriä) läheisyyteen, kokkailemaan illallista ja valmistautumaan huomiseen yhden yön vaellukseen Bèrnialle ja sen ympäristöön.

 

3.10. Sunnuntai

Aamu alkoi sinisellä taivaalla. Kirkasta taivasta vasten oleva: Bèrnian -huippu suorastaan kutsui meitä luokseen. Aamupalan tekoon ja vaellukseen valmistautumiseen meni kiduttavan paljon aikaa, ja varsinkaan Joppe ei meinannut pysyä nahoissaan, kun halusi niin kovasti jo lähteä luonnon rauhaan. Vihdoin vähän kymmenen jälkeen pääsimme aloittamaan vaelluksen.

 

Ihana keli aloittaa vaellus.

Ensimmäinen 3,5 kilometrin pätkä oli helppoa tasaista loivaa nousua, jonka aikana vaellusvauhtimme oli ripeää. Helpon pätkän loputtua olimme saapuneet linnan raunioille Bèrnian -huipun tuntumaan, korkeutemme siinä vaiheessa oli reilut 800 metriä (aloitus korkeutemme oli 600 metriä). Näkymät olivat hyvät, mutta jonkinmoinen sumu/hiekkapöly leijaili kaikkialla ja täten näkyvyys oli vain tyydyttävällä tasolla.

 

Bèrnian -huippu.

Linnan rauniot ja Bèrnia kohoaa niiden takana.

Nousu linnan raunioilta huipulle oli jyrkkää puurtamista, mutta noustavia korkeusmetrejä edessämme oli ainoastaan kolmisen sataa metriä, joten urakasta suoriuduimme 40 minuuttiin. Matkan aikana huipun ympärille oli kertynyt pilviä, jolloin näkymät olivat vain valkoista. :/ hätä ei onneksi ollut tämän näköinen, sillä säätiedotus lupaili kirkasta taivasta jälleen klo. 15 eteenpäin. Kellohan huipulle saavuttuamme oli: 13:00. Halusimme nähdä näkymät korkeimmalta huipulta, joten meillä oli hyvä syy lepäillä kunnolla ja keitellä maittavat lounaat sekä kahvit.

 

Bèrnian -huipulla näkyvyys oli nolla, joten täytyi yrittää opetella lentämistä, jotta pääsisi pilvien yläpuolelle.

Säätiedotus osui nappiin, sillä kun klo. 15 lähestyi, alkoivat pilvimassat väistyä ja näimme huipun näkymät. Vaikka pilvet lähtivät, niin sumu kuitenkin jäi, joten näkymissä oli edelleen parantamisen varaa. Huipulta matka jatkui, jo reissulle tyypilliseen tapaan vuoristoharjannetta pitkin. Seuraavan reilun kilometrin aikana nousimme sekä laskeuduimme vielä kahdelle eri vuoren huipulle. Tämän jälkeen edessämme oli todella jyrkkä noin 200 metrin laskeutuminen tasaisehkolle polulle. Nuo 200 vertikaalimetriä laskeuduimme 500 matkalla ja aikaa siihen kului tunti, joten se kertonee laskeutumisen haastavuudesta aika paljon.

 

Ja matkaa jatkuu taas huipulta käsin.

Haastavaa laskeutumista.

Lisää samaa.

Sitten edessä oli vielä viimeinen sekä jyrkin laskeutuminen tasaisehkolle polulle.

Polkua pitkin matka jatkui 1,2 kilometrin verran, kunnes reittimme kulki pienen luolan läpi vuoristoharjanteen vastakkaiselle puolelle. Eipä ole vaelluksiemme reitti koskaan ennen luolien läpi mennyt. 😊

 

Polkua pitkin.

Ja luolan läpi.

Varokaa! Luolassa väijyy myös tällainen peto.

Kello alkoi olla sen verran paljon, että oli aika alkaa katsomaan telttapaikkaa. Luolalta kuljimme vielä reilun kilometrin verran vuoristoharjanteen Välimeren -puoleiseen päähän, jolloin näimme tietysti meren sekä useita rannikkokaupunkeja. Harjanteen päältä löysimme myös tasaisen telttapaikan, johon pystytimme teltan ja keittelimme cous cousia sekä tonnikalaa päivälliseksi. Näkymät olivat edelleen sumuiset, mutta olomme olivat luottavaiset aamun näkymiin, sillä säätiedotus lupaili sadetta yöksi ja ajattelimme sateen puhdistavan ilmaa, jonka jälkeen näkymät olisivat kirkkaat. Illan saimme onneksi vielä nauttia ilman sateita ja koko päivän ollut semi-kova tuulikin rauhoittui illaksi.

 

Illallista hyvissä näköaloissa.

Siellä näkyy Bèrnian -huippu kauimpana sekä koko vuoristoharjanne sen edellä.

Ei ole taas huono telttapaikka ollenkaan.

Läheisen Benidormin -kaupungin valot.

Telttaan kömmimme klo. 21 maissa, ja katsoimme iltaohjelmaksi vähän Netflixiä. Lähes tyynen illan jälkeen tuuli alkoi hieman lisääntyä ja vettäkin alkoi sataa ripotellen. Klo. 23 maissa tuuli oli yltynyt jo kovaksi ja puuskissa se oli jo myrskyn luokkaa. Telttamme heilui välillä todella holtittomasti, mutta kesti kuitenkin puuskat hyvin. Puolen yön aikaan tuuli oli edelleen voimakas, jolloin katsoimme säätiedotuksesta, että klo. 2:00 tuulen pitäisi rauhoittua. Nukkua ei oikein tällä kelillä voinut, joten jatkoimme Netflixin katsomista. Klo. 00:15 keskellä hauskaa Modernin perheen jaksoa, tuli niin kova tuulenpuuska, että se repi teltan päällysosan (eli siis sen osan, joka suojaa meitä tuulelta ja sateelta) pois. Viimeinen näky teltasta oli, kun se lensi vapauteensa noin 100 metrin päässä meistä. :D Teltan päällysosan mukana meni myös telttakepit, eli sisäteltta vain lysähti päällemme. Ei siinä ollut tietenkään muuta vaihtoehtoa, kuin pakata kamat äkkiä rinkkaan ja lähteä pilkkopimeässä myrskyn keskelle patikoimaan takaisin autolle. Onneksi teltan repeämisvaiheessa vesisateissa oli meneillään pieni tauko, joten saimme kamamme pakattua niin, etteivät ne kastuneet.

 

Alkumatkan (noin kilometrin verran) kävelimme pahimmassa myrskytuulessa ja mitään polkua ei ollut. Tämän lisäksi veden kastelemat kalliot olivat paikoitellen kuin jäisiä (eli liukkaita), joten sen pätkän kuljimme pilkkopimeässä erittäin verkkaista tahtia. Tämän jälkeen saavuimme polulle, joka muutamaa mutaista sekä kallioista kohtaa lukuun ottamatta oli hyvässä kunnossa. Tämän lisäksi polku kulki vuoristoharjanteen vähemmän tuuliselle puolella, joten ainoastaan vesisade ja pimeys kiusasi meitä loppumatkan ajan. Takaisin autolle saavuimme vähän klo. 2:00 jälkeen, jolloin laitoimme märät vaatteet kuivumaan ja puhalsimme retkipatjat täyteen uudemman kerran. Loppuyön nukuimme siis autossamme. Semmoinen vaellus tällä kertaa. Luontoäiti päätti meidän puolesta, että tähän loppuivat telttayöt tämän reissun osalta.

 

4-5.10. Maanantai & Tiistai

Nukuimme autossa 9:30 asti, jonka jälkeen kokkailimme aamupalaa hyvissä merinäköaloissa. Aavistuksemme sateen puhdistamasta ilmasta osuivat oikeaan, ja näkymät olivat ihanan kirkkaat. Tietysti hyvä näin, mutta samalla harmitti se, että jos asiat olisivat menneet toisella lailla: olisimme voineet myös herätä vuoristoharjanteen päältä, aivan käsittämättömän hienoon aamun.

 

Aamupalapaikalta.

Kuvassa näkyvä: Gibralter -tyylinen kallio on tarkoitus valloittaa vielä loppureissun aikana, kun ajamme tämän alueen läpi vielä uudestaan.

Olimme varanneet Airbnb:n -kautta seuraavat 2 yötä todella hienoon asuntoon, joka sijaitsi noin 10 kilometrin päässä merenrannasta. Kuitenkin vain 2 kilometrin päässä asunnolta, sijaitsi todella hieno tekojärvi. Ajelimmekin ensin 60 kilometrin verran kaupan kautta järvelle (= Embalse del Amadorio), jossa nautiskelimme mahtavista näkymistä, lämpimästä kelistä sekä raikkaasta järvivedestä. Klo. 15:00 saavuimme asunnolle, jossa loppupäivä kului rattoisasti hyvien ruokien sekä aurinkoisen sään parissa.

 

Embalse del Amadorion -tekojärvi.

Saimme alkumalja pullon kuohuviiniä. Kuului siis majoituksen hintan.

Illalla vähän grillailua.

Asuntomme oli niin maukas, että päätimme pyhittää tiistain vain levolle sekä itsemme, että kamojemme huoltoon.

 

Tiistaina käytiin järvelle uudemman kerran.

Grillailua myös illalla. :P

6.10. Keskiviikko

Joppe sai eilisestä itsemme huollosta sen verran uutta puhtia, että heräsi klo. 5:15 valloittamaan erittäin houkuttelevan näköistä, kuin pyramidin muotoista vuorta (= El Puigcampana: 1,408 metriä). Jennillä taasen oli liian kirkkaassa muistissa edellisen vaelluksen tapahtumat, ja jäi täten huoneeseen jatkamaan unia.

 

Aurinko nousee Espanjassa tähän aikaa vuodesta vähän ennen kahdeksaa, joten Jopen oli kuljettava koko matka huipulle pimeässä. Hyviä puolia asiasta löytyi aamun viileys, kaunis tähtitaivas sekä auringonnousu, jota pääsee huipulta käsin katselemaan. Matkaa vuoren huipulle oli 3,5 km, jonka aikana vertikaalimetrejä kertyi yli 1,000, joten koko matka oli aika jyrkkää nousua. Ensimmäinen reilun kilometrin etappi kulki polkua pitkin metsässä, koko ajan nousten tasaisesti. Tämän jälkeen homma jyrkkeni kivimurskaiseksi rinteeksi, jossa meinasi jalka koko ajan lipsua alaspäin. Kivimurskan jälkeen homma olikin melkein taputeltu, sillä matkaa huipulle oli enää 700 metriä ja nousua vain 130 metriä. Joppe saapui huipulle pikkaisen ennen auringonnousua, ja täten aikaa jäi vielä pikku aamupalan syöntiin ennen parhaimpia näkymiä.

 

Auringon noustua: näkymät merelle, ympäröiville vuorille sekä Benidormin hulppeille hotelleille olivat aivan fantastiset. Tämän lisäksi huipulta olisi löytynyt useampi tuulelta suojassa oleva telttapaikka. Kunpa vain olisimmekin yhdessä tulleet tälle vuorelle yöpymään Bèrnian -sijasta, jolloin telttamme olisi säästynyt ja olisimme voineet nauttia näistä näkymistä yhdessä.

 

Pikku hiljaa alkoi kirkastumaan.

Sieltä se nyt vihdoin tuli! Meinasiko joku jo lopettaa blogin lukemisen, kun hyppykuvaa ei meinannut näkyä?

Näkymiä länteen päin.

Vuoren päälle Jopella meni aikaa 1,5 tuntia ja alas vain 56 minuuttia. Eniten aikaa säästyi kivimurskarinteessä, jossa ylös meno oli koko nousun rankin kohta, mutta alaspäin rinnettä pystyi juoksemaan kivimurskan pehmentäen askelia. Takaisin Jennin luokse Joppe saapui 10 -maissa, jolloin söimme yhdessä maittavan aamupalan.

 

Tällaista kivimurskaa pitkin sitä piti tähti taivaan alla nousta.

On se komia vuori!

Kyllä maistui aamupala urakan jälkeen. Arvaatko kumpi aamupala on kumman? ;)

Airbnb -kämppämme oli todella maukas, mutta nyt sekin ilo oli ohi ja lähdimme kohti uusia seikkailuja. Päätimme eilen, että emme halua enää hukata arvokkaita reissutuntejamme pitkien matkojen ajamiseen, joten tästä lähtien ajamme pitkät matkat vasta illalla, jolloin olemme jo saaneet nauttia päivästä ja ajaminen silloin voi olla jopa nautinto. Se oli todella hyvä päätös ja suuntasimmekin kämpiltä vain reilun 10 kilometrin ajomatkan päähän: Benidormin -kaupungin viereiseen luonnonsuojelualueelle (= Parc Natural de la Serra Gelada).

 

Saimme automme parkkeerattua noin 150 metrin korkeuteen, josta jatkoimme matkaa jalkaisin. Kohteenamme oli: Alt de la Monteran -huippu (337 metriä). Näkymät merelle heti matkan alusta olivat loistavat. Vähän korkeammalle noustuamme näimme myös Benidormin -kaupungin, ja sen lukuisat korkeat pilvenpiirtäjät. Näkymästä tuli jo melkein mieleen kuin olisimme saapuneet: Dubain tai Dohan -kaltaisiin öljy kaupunkeihin.

 

Benodormin -kaupunki.

Matkalla näkyi joku eläin puussa.

Määränpäähämme saavuimme noin tunnin käppäilyn jälkeen. Sieltä Benidormin -pilvenpiirtäjiä ei enää näkynyt, mutta sen sijaan edessämme oli useamman sadan metrin pudotus mereen, jolloin näkymätkin ovat yleensä aika komiat.

 

Komiat olivat merenrantakalliot.

Takaisin päin.

Luonnonsuojelualueen sisällä ei oikein ollut hyviä uimapaikkoja, ja hikisen urakan jälkeen uiminen kuulosti erittäin houkuttelevalta ajatukselta. Siispä katsoimme kartasta mukavan näköisen rauhaisan rannan, noin 20 kilometrin päässä ja ajelimme sinne uimaan. Valitettavasti matkan aikana tuuli yltyi ja aurinko meni pilveen, jolloin Jenni ei halunnut uida. :D Joppe joutui siis yksin käydä uimassa jälleen kerran. Jennihän ei ole siis käynyt vielä kertaakaan meressä uimassa. Ainut kerta kun Joppe sai Jennin houkuteltua veteen, oli matkan alkupuoliskolla: Mont-Rebein -kanjonilla. Toivottavasti huomenna olisi oikein kuuma keli, että Jennikin saataisiin pulikoimaan (yhä) todella lämpimään Välimereen. Uimisen jälkeen olimmekin suorittaneet kaikki aktiviteetit, joita tälle päivälle olimme kaavailleet, joten aloitimme noin 200 kilometrin ajomatkan etelää kohti.

Kerkesimme juuri ja juuri ajella matkan ennen pimeän tuloa ja olimme täten saapuneet: Parque Regional Cabo Cope y Puntas de Calnegren -luonnonsuojelualueelle. Löysimme alueelta rauhaisan parkkipaikan aivan merenrannan tuntumasta, johon jäimme täksi yöksi autoon nukkumaan. 

7.10. Torstai

Yöllä nukuimme oikein erityisen sikeästi noin klo. 5:00 asti. Silloin heräsimme siihen, että joku yritti saada takaoveamme auki nykimällä ovenkahvasta edes/takas. Joppe heräsi siihen aivan unenpöpperössä, eikä ensiksi tajunnut mistä on kyse. Joppe vain paukautti nyrkillä ovea. :D Silloin ulkoa kuului nopeat askeleet, ja auton oven sulkemisen ääni sekä nopea kaasuttelu paikalta. Siinä vaiheessa myös Jenni oli herännyt lähinnä auton heilumiseen. Noin muutaman kymmentä sekuntia siihen meni, kunnes Joppe tajusi, että joku tietysti yritti päästä auton sisälle varastamaan mahdollisia tavaroita. Varas ei tietysti tiennyt meidän olevan auton sisällä, ja pakeni heti paikalta Jopen pamautuksen jälkeen. Vähän aikaa kesti, että saatiin uudestaan unen päästä kiinni, mutta lopulta nukuimme kuitenkin hyvin klo. 9:30 asti.

 

Näin hienosta paikasta aamun sai aloittaa.

Päivän aktiviteetit alkoivat siis klo. 9:30; aamupalan kokkailulla. Lämpötila jo aamupalan aikana oli polttavan kuuma, johon onneksi sai nopean ”lääkkeen” pulahtamalla, vain parin metrin päässä olevaan mereen. Rauhaisan aamun jälkeen lähdimme lenkkeilemään viereisille vuorille. Tarkoituksemme oli kävellä sopiva reippailu vuorilla, mutta lopulta matkaa kertyikin lähes 10 kilometriä. Sen aikana valloitimme viisi, yli 200 metrin huippua, joista korkein oli: Cocón de Copen (242 metriä) -huippu. Vuorilta laskeuduimme alas pieneen: Calabardinan -kaupunkiin uimaan sekä syömään lounasta. Päivä oli kyllä kuuma! Kuumin pitkään aikaan, ainoastaan reissun alkupuoliskolla on ollut kuumempia päiviä.

 

Tästä vaellus lähti liikkeelle.

Saavuttiin yli 200 metrin korkeuteen.

Kuuma päivä, joten asustus on hyvä pelkät uikkarit jalassa.

Jenni ja Calabardinan -kaupunki.

Laskeutumista alas kaupunkiin.

Vihdoin Jennikin ui meressä!

Noilla vuorilla me samoiltiin.

Ensimmäistä kertaa Espanjassa myös vähän sangriaa. Hyvää oli! :P

Vaelluksen jälkeen vaihdoimme jälleen mestaa. Ajelimme 140 kilometrin verran: Parque Natural Cabo de Gata-Níjar -luonnonsuojelualueelle. Jälleen kerran kerkesimme ajella sinne juuri ennen pimeän tuloa. Löysimme alueelta tosi kivan parkkipaikan merinäköaloineen, kokkailimme siellä illallista ja aloimme nukkua.

Ei hullumpi paikka jäädä autoon nukkumaan.

Reissun Välimeri-osuuden lounaisin kohtakin alkaa jo lähenemään.

8.10. Perjantai

Tällä kertaa saimme nukkua yömme rauhassa. :D Heräsimme jo klo. 7:00 jälkeen, jolloin aurinko ei ollut vielä noussut. Meillä oli siis helppo päätös käppäillä läheisen majakan kummulle katselemaan auringonnousua. Nouseva aurinko mereltä oli oikein näyttävä, mutta sen lisäksi merestä törröttävät, vulkaanisesta kivestä koostuvat terävät kalliot, olivat myös vaikuttava näky.

 

Aikaisen aamun tunnelmaa.

Seuraavana luvassa oli pientä sukutapaamista; nimittäin Jopen täti sekä serkku asuvat tällä hetkellä Malagan -kaupungin lähettyvillä: Alhaurín de la Torren -kaupungissa. Ajomatkaa sinne oli ikävät 250 kilometriä, jonka paahdoimme yhden pysähdyksen taktiikalla.

 

Pysähdys paikkamme.

Sukuloimaan saavuimme vähän ennen neljää. Loppuiltaan kuului pieni autoretki läheisen vuoren päälle, sekä grillailua serkun kämpillä.

 

Läheinen vuori.

9.10. Lauantai

Eilen illalla suorastaan tungimme itsemme mukaan Sinin (= Jopen serkku) crossfit -harrastukseen, joka pidettiin lähistöllä olevan omakotitalon pihalla. Treeni oli tosi rankka, oli kuntotasomme mikä hyvänsä, mutta nyt pitkän lihaskuntotreenitauon jälkeen se oli äärimäisen rankka.

 

Treenin lisäksi päivään kuului: pitkään ja hartaasti vietetty päivä ja -ilta kauniilla: Playa Victorian -hiekkarannalla. Rannalla aika kului äkkiä ja oikeastaan vasta nyt kun reissua on jäljellä enää viikko, tuntui siltä, että olisimme oikeasti lomalla. :D

 

Playa Victorian -hiekkaranta.

Ilta päättyi ravintolaillalliseen aivan fantastisen auringonlaskun aikaan, jonka jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa kohti Granadan -kaupunkia sekä sen itäpuolella kohoaa: Sierra Nevadan -vuoristoa. Matkaa sinne oli 140 kilometriä. Starttasimme auton sinne päin vasta vähän ennen klo. 22:00, niin perille saavuimme vasta puolenyön aikoihin. Löysimme vuoristosta hyvän tienvarsiparkkipaikan, johon jäimme nukkumaan. Tämä ajomatka suuntautui siis takaisin Barcelonaa kohti. Auto pitää palauttaa vuokraamolle ensi perjantaina, ja reissukin loppuu viikonlopun jälkeen sunnuntaina. :´(

 

Upea auringonlasku.

10.10. Sunnuntai

Kömmimme autosta ulos klo. 9:00. Kokkailimme aamupalan törkeän hienoissa järvimaisemissa (= Embalse de Canales), josta lähdimmekin jatkamaan matkaa vasta klo. 11 -jälkeen.

 

Embalse de Canales.

Yöpymispaikkamme sijaitsi pikkaisen reilun 1,000 metrin korkeudessa, josta nousimme autolla yli 2,500 metrin korkeuteen, lähelle: Sierra Nevadan Luonnonpuiston korkeimpia huippuja (puiston korkein huippu on: Pico de Mulhacén (3,482 metriä) ja samalla se on myös Espanjan korkein vuori). Jossain vaiheessa reissua ajattelimme, että kiipeämme Mulhacénin huipulle. Näkymät sieltä eivät ainakaan kuvien perusteella olleet niin hyvät, että luovuimme siitä ajatuksesta jo viikko sitten. Vielä pari päivää sitten ajattelimme ajavamme pyörillä, lähes 3,400 metriä korkean: Pico de Veletan päälle, mutta eilinen treeni tuhosi lihassolumme sen verran pahasti, että maitopurkin nostaminenkin on jo kova suoritus. Tästä syystä tyydyimme vain automatkaan niin korkealle kuin sillä sai ajaa (2,500 metrin korkeudessa tiellä oli puomi ja ajo siitä eteenpäin oli kiellettyä). Sen verran jaksoimme kuitenkin reippailla, että käppäilimme noin sadan vertikaalimetrin verran parkkipaikalta; pienen ja rosoisen kallion päälle, noin 2,600 metrin korkeuteen.

 

Sierra Nevadan -vuoristoa.

Kiipeämämme pikku kukkulan päältä.

Käppäilyjen jälkeen maistui lounas parkkipaikalla. #pummielämää vol. 7.

Sierra Nevadalta jatkoimme matkaa kohti Barcelonaa. Ajoimme 170 kilometrin verran pienen: Tabernasin -kaupungin tuntumaan, jossa sijaitsee oliiviöljytehdas nimeltään: Oro del Desierto. Tehdas on pieni, varsinkin kun puhutaan Espanjasta ja etenkin Andaluciasta, jossa tuotetaan oliiviöljyä enemmän kuin missään muualla koko planeetalla. Vaikka tehdas on pieni, niin laatua siltä ei puutu, nimittäin sen öljyt löytyvät maailman parhaimpien oliiviöljyjen listoilta.

Ja matka jatkuu...

Ennen oliiviöljytehtaalle saapumista, pysähdyimme vielä pikaisesti; matkan varrella näkemämme linnan (= Castillo de La Calahorra) kohdalla. Emme tienneet linnasta ennalta mitään, satuimme vain näkemään sen moottoritien varrelta ja pysähdyimme katsastamaan miltä se näyttää. Hyvältähän se näytti, varsinkin kun aurinko oli juuri laskeutumassa, jolloin päivän valo on parhaimmillaan. Tämän lisäksi linnan kukkulan takana kohoava: Sierra Nevadan -vuoristo, teki näkymästä erityisen hyvän.

 

Castillo de La Calahorra.

Oliiviöljytehtaalle saavuimme vasta pimeän saavuttua, jolloin sopivan nukkumispaikan löytäminen on vaikeaa. Ratkaisimme pulman jäämällä nukkumaan tehtaan vieressä olevaan pusikkoon, johon saimme automme ajettua. :D

 

11.10. Maanantai

Aamu alkoi aamupalalla nukkumassamme pusikossa. Sen jälkeen oliiviöljytehdas olikin juuri avautunut, ja pääsimme maistelemaan seitsemää eri öljyä. Kaksi maistamaamme öljyä löytyy maailman parhaimpien öljyjen listoilta. Joppe tykkäsi niistä molemmista, mutta Jenni vain toisesta. Loput 5 öljyä olivat myös todella maukkaita (ainakin Jopen mielestä), mutta seitsemästä (riippuu kummalta meistä kysyy) 4-5 olivat ylitse muiden. Oliiviöljymaistelut olivat kiva kokemus, varsinkin kun liikutaan alueella, joka on varsinainen oliiviöljy Mekka.

 

Herkullisia oliiviöljyjä.

Ankara kriitikko arvioi juuri öljyä, joka on äänestetty maailman 13. -parhaaksi oliiviöljyksi. Kriitikko on hyvin kriittinen; kyllä paikan omistajat jännittävät minkä arvion kriitikko antaa. 

Vatsa täynnä öljyä ajelimme 40 kilometrin verran takaisin rannikolle. Täten saavuimme: Aguadulcen -kaupunkiin, jossa meitä odotti varaamamme asunto. Sinne pääsi kirjautumaan klo. 14:30, johon oli vielä tunnin verran aikaa. Odotellessa ajoimme merenrannalle uimaan. Olimme huomanneet jo aamusta, että päivä oli hyvin tuulinen. Vasta merelle saavuttuamme tajusimme; miten tuulinen päivä tämä oikeasti olikaan. Rannan palmut taipuivat tuulen voimasta ja hiekka pöllysi, mutta mikä parasta: aallot Välimerellä olivat useamman metrin korkuiset. Selvää oli heti, että Jenni ei veteen mennyt. Vähintään yhtä selvää oli, että Joppe hyppäsi veteen kuin pikku lapsi pallomereen. Joppe haastoi aallot kovaan ja tasaväkiseen kamppailuun, jossa voittaja jäi vähän epäselväksi. Kuulostaako jo klassikkona tunnetulta uusintamatsilta? Mereltä ajoimme asuntomme ja viettelimme siellä rennon loppupäivän.

 

Palmupuut huojuivat tuulessa, mutta ei se pikku kiipeämistä estänyt.

Kova matsi, näyttäisi Joppe olevan vähän niskan päällä?

Asuntomme parvekkeelta oli kelpo näkymät.

12.10. Tiistai

Aamulla matka jatkui 200 kilometrin verran kohti Barcelonaa. Pakko oli ajella pitkiä matkoja myös päiväsaikaan, sillä reissuaika vain meinaa loppua kesken. Aamusta asti puudutti kyllä sen verran, että ajomatka meni yllättävän kivuttomasti.

 

Ajomatkan jälkeen saavuimme: Cartagenin -kaupungin läntisen puolen rantakallioille. Niiden päällä sijaitsee myös: Batería de Castillitos -linnoitukset. Emme tienneet sinne saavuttuamme linnoituksen historiasta mitään, mutta arkkitehtuurista päätellen ajattelimme niiden olevan keskiaikaisia rakennelmia. Vasta illalla paikkaa googletellessa, meille selvisi niiden olevan peräisin 1930 -luvulta. Toki valtavat tykkitornit linnoituksen päällä antoivat meille osviittaa nykyaikaisemmasta historiasta, mutta ajattelimme vain, että paikkaa on päivitetty nykyaikaisemmaksi ennen toista maailmansotaa. Tykit olivat paikan vaikuttavin rakennelma, mutta parasta paikassa oli silti mahtavat meri/vuoristo -näkymät.

 

Näkymät linnoitukselta.

Kyl sillä laiva uppois.

Kallioilla tuli käveltyä kuumana päivänä sen verran paljon, että mielemme teki päästä uimaan. Katsoimme kartasta lähimmän rannan. Sinne piti laskeutua reilun kilometrin verran linnoitukselta. Polku rannalle oli huonossa kunnossa ja mäki oli todella jyrkkää. Jenniä ei uinti kiinnostanut niin paljoa, että olisi jaksanut rämpiä piikkipuskien ja irtokivien seassa rannalle. Joppe lähti sinne siis yksin. Lopulta kävi niin, että myös ”ranta” oli vain rosoisia kallioita, joihin parin metrin aallot iskivät voimalla. Olisihan sinne uimaan toki voinut hypätä, mutta nousu takaisin kallioille olisi vaatinut vähintään kymmenkunta syvää haavaa terävistä kallionreunoista. Jäi siis uinti väliin meiltä molemmilta. :/

 

Menossa rantaa kohti.

Tästä kohtaa ois voinu hypätä.

Linnoitusten luokse olisi ollut mahtavaa jäädä yöksi, mutta pakko saada kilometrejä ajettua kohti Barcelonaa, joten jatkettiin matkaa. Ajoimme vielä (osittain) iltapimeällä: Calp:n -kaupunkiin, 220 kilometrin verran. Kaupunkiin saavuttuamme löysimme suhteellisen rauhaisan parkkipaikan merenrannalta johon jäimmekin yöksi.

 

13.10. Keskiviikko

Heräsimme jo klo. 6:30, jotta kerkeisimme kiivetä viereisen: Gibraltar -tyylisen vuoren (= Penyal d’lfac (332 metriä)) ennen auringonnousua. Nousu alkoi heti jyrkällä kiipeämisellä. Calpin -kaupunki on (varsinkin) kesällä varsinainen turistirysä, josta johtuen vuoren päälle asti johti todella hyvä polku. Ihme etteivät ole rakentaneet gondolihissejä vuoren päälle. Kerkesimme ylös asti vielä hämärän aikaan. Aurinko ei ollut vielä noussut horisontin yläpuolelle. Olimme pakanneet reppuihimme mukaan aamupalatarvikkeet, joten saimme herkutella hyvällä aamupalalla, samalla kun aurinko teki nousuaan. Piti vain koko ajan olla valppaina lukuisien lokkien vuoksi, jotka näyttivät hyvin kiinnostuneilta meidän herkuistamme.

 

Calpin rantahotellien valot.

Penyal d’lfacin huipulla.

Ruokiamme kärkkyvä lokki ja auringonnous.

Laskeuduttuamme alas vuorelta, päivän lämpötila oli jo noussut helteen puolelle. Mikä olisikaan siis parempi tapa päättää mahtava vaellus, kuin hypätä ihanaan virkistävään mereen?

 

Alastulomatkaa. Kuvassa keskellä näkyvä tulivuoren näköinen vuori, oli Jopen yksin kiipeämä vuori aamutuimaan, noin viikko sitten.

Calpin -kaupungin rantoja.

Siellä kohoaa Penyal d’lfac. Huomatkaa Jenni polskimassa kuvan vasemmassa laidassa.

Sen verran aktiivinen aamu oli, että reilun 130 kilometrin ajomatka ei edes kuulostanut kovinkaan pahalta. Siispä ajelimme Valencian -lentokentän lähellä sijaitsevaan ostoskeskukseen syömään ja ruokakaupoille, mutta lähinnä Starbucksin vuoksi kuitenkin. :D

 

Maukkaat kahvit juotuamme ajeltiin vielä 130 kilometrin verran, lähelle Peníscolan -kaupunkia (siellä siis käytiin ajellessamme Välimeren rannikkoa etelään päin.) Löysimme mahtavan yöpymispaikan reilun 300 metriä korkean vuoren päältä. Vuoren päällä oli pieni kirkko (= Ermita de Sant Benet i Santa Llúcia), jossa oli kymmenkunta ihmistä pällistelemässä näkymiä meidän saavuttuamme. Kaikki muut ihmiset kuitenkin lähtivät ennen pimeän tuloa. Vuoren päällä oli mahtavaa viettää iltaa kahden kesken; syöden ja juoden hyviä ruokia sekä juomia. :P 😊

Yöpymispaikkamme.

Kirkon edustalta.

Ei päästy Portugaliin tällä reissulla, kun aika ei vain yksinkertaisesti riittänyt. Port- viinin myötä pääsimme edes vähän maistamaan Portugalia. Vähän liian makeata on, mutta kyl se alas menee. :D

Punainen viiva kulkee nyt lähinnä samoja reittejä pitkin, joita ajoimme Malagaan päin ajettaessa. Uusia paikkoja matkan varrelle kuitenkin ilmestyy.

14.10. Torstai

Univelkaa oli sen verran, että nukuimme kelpo unoset 8:30 asti. Päivälle ei ollut juurikaan suunnitelmia, muuta kuin ajalle lähelle Barcelonaa. Oli siis oiva tilaisuus ottaa päivä rennosti. Kirkolta ajelimme ensiksi 160 kilometrin matkan: Tarragonan -kaupungin tuntumaan. Siellä saavuttiin rannalle, jossa uitiin, kokkailtiin ruokaa sekä päivitettiin blogia.

Aamupalaa kirkon juurella.

Ranta Tarragonan lähellä.

Rannalta vielä 70 kilometrin ajomatka Barcelonan -lentokentän lähellä olevalle luonnonsuojelualueelle nimeltään: Parc de Garraf. Ajeltiin puistoon lähinnä nukkumaan, mutta se sopi hyvin myös rauhaisaan illanviettoon hyvien ruokien parissa. :P

 

Näitä lähes läpikuultavia naudan pihvejä olemme tehneet useamman kerran reissun aikana. Todella herkullisia hyvän espanjalaisen viinin kera. :P

Ei huono paikka nukkua tämä yö.

15.10. Perjantai

Niin se on sitten viimeinenkin auto yö takana tämän reissun osalta. Herättyämme pakkasimme kamat rinkkoihin lentokonevalmiuteen, söimme aamupalan ja lähdimme Barcelonan -keskustaan palauttamaan autoa. Palauttaessamme autoa kysyimme vielä kerran vuokraamolta; saisimmeko jotain hyvitystä, kun autoa noudettaessa, auto saapui 2 tuntia myöhässä? Kannatti kysyä, sillä saimme hyvitykseksi ilmaisen kyydin hotellillemme vuokra-autolla, jolla vuokraamon työntekijä lähti meitä kyyditsemään.

 

Viimeinen pummiateria. #pummielämää vol. 8.

Virkistävän suihkun jälkeen päivämme kului: La Ramblan -vilkkaalla kadulla, jonka varrelta löytyy ravintoloita sekä kauppoja laidasta laitaan, sekä ehkäpä Barcelonan kuuluisimmalla nähtävyydellä: Sagrada Família -kirkolla. La Rambla oli lukuisien ravintoloiden vuoksi viihdyttävä paikka, mutta eipä se niiden lisäksi ollut mitenkään kummoinen. Antoni Gaudín suunnittelema maailmankuulu Sagrada Família oli mielestämme myös yliarvostettu. Olemme nähneet kaikkien reissujemme aikana todella hienoja kirkkoja, jotka eivät ole olleet mitenkään erityisen kuuluisia, mutta silti olleet hienompia kuin tämä. Tunnelmaa tietysti pilasi se fakta, että kirkko ei ole vieläkään täysin valmis ja ruma nostokurki kirkon katolla ei oikein sopinut näkymään. Oli se kaikesta huolimatta käymisen arvoinen paikka, Gaudín tuoman ainutlaatuisen arkkitehtuurin myötä. Näiden nähtävyyksien lisäksi kävelimme kaupungilla useita kilometrejä. Ensimmäisen päivän jälkeen Barcelonasta jäi vähän tylsä maku. Odotimme, että korona-aikaan sekä turistikauden ulkopuolella kaupunki olisi voinut olla todellinen helmi, mutta toisin kävi.

 

Oma auto vaihtui tunkkaiseen metroon...

...ja luontopolut betoniviidakkoon. Kuvassa La Ramblan -katu.

Churroja viimeisen kerran.

Konserttitalo.

Sagrada Família -kirkko.

16.10. Lauantai

Jälleen kerran olemme vuosipäivänämme reissun päällä: 14 -vuotta tuli tänään täyteen! <3 Lähdimme aamusta kaupungille viettämään merkkipäivää. Ensimmäinen kohteemme oli entinen härkätaisteluareena, joka on muutettu kätevästi ostoskeskukseksi (= Arenas de Barcelona). Itse rakennus oli jo näkemisen arvoinen. Kuitenkin suurin syy sinne saapumiseen, oli näköalatasanne areenan katolla. Parhaat näkymät tasanteelta olivat viereiselle: Placa de Espanyolille (= suuri aukio sekä liikenneympyrä). Ostoskeskukselta suuntasimme eiliselle La Ramblalle, jossa nautimme herkullista lounasta.

Vuosipäivämme kunniaksi päätimme, että vuoron perään saamme päättää mitä tänään syömme ja juomme. Toisen on suostuttava toisen toiveeseen. Onneksi tykkäämme kutakuinkin samoista ruoista ja juomista. :) Joppe sai aloittaa. Kuvassa siis Jopen toive: kunnon aamupala kälyisen hotellin aamiaisen jälkeen.

Entinen härkätaisteluareena.

Placa de Espanyol.

Jennin toive: Starbucksin kahvia. :D

Jopen toive: kunnon panimo-olutta.

Jennin toive: mexicolaista -ruokaa La Ramblalla. Paljon ruokakuvia, mutta se olikin parasta kaupungissa. :)

Päivä oli kulunut nopeasti hyvien syöminkien parissa. Auringonlaskuun oli aikaa enää pari tuntia ja oli aika painella kaupungin (todennäköisesti) toisiksi kuuluisammalle nähtävyydelle: Park Güell:lle (= puisto korkean mäen päällä, jossa on Gaudín suunnittelemia, mosaiikki päällysteisiä rakennelmia). Paras juttu puistossa oli näkymät suuren parven päältä, josta näkyi pari mosaiikki päällysteistä rakennusta sekä Barcelonan kaupunkia aina merelle asti. 10 euron pääsymaksu puistoon (joka meidän mielestä pitäisi olla ilmainen) oli ehdottomasti liikaa. Toki mosaiikki -päällysteiset rakennukset ja liskot olivat ihan kivan näköisiä, mutta Aasian maista löytyy miljoonittain erilaisia ”örvelöitä” Buddha temppeleiltä, joista suurin osa ei ole yhtään kuuluisia ja ovat kuitenkin vähintään yhtä hienon näköisiä. Tämän lisäksi niitä voi yleensä käydä katsomassa ilmaiseksi.

 

Näkymät parven päältä.

Tämä oli siis se parvi.

Mosaiikki päällysteinen lisko.

Park Güelilta kävelimme vielä viereiseen: Parc del Carmelin -puistoon, jonka korkeimmalta kummulta näkymät Barcelonaan olivat todella hyvät. Hengailimme siellä pimeän tuloon asti. Puistoilta matkustelimme vielä syömään illallista; minnekäs muuallekaan kuin La Ramblalle.

 

Näkymät Parc del Carmelin korkeimmalta kummulta.

Ja sitten vielä pari ruokakuvaa loppuun. Jopen toive: intialaista illallista.

Jennin toive: överi vohveliannos. Huom: söimme annoksen puoliksi.

Olimme varanneet viimeisen yöpymisen majatalosta lentokentän läheltä. Saavuimme sinne vasta klo. 23 -jälkeen, jolloin nukkumisaikaa jäi vain viitisen tuntia aikaisen lentomme vuoksi.

 

17.10. Sunnuntai

Lentomme takaisin Suomeen lähti ajallaan klo. 8:00. Majatalosta kuului yöllä kaikennäköistä kolinaa, jonka vuoksi saimme nukuttua vain pari tuntia. Tästä on Jopen sitten ”kiva” suunnata maanantaina aamuvuoroon oikein pirteänä. Jenni taas saa pehmeän Suomeen paluun, jäämällä heti viikon syyslomalle. :D

 

Ympyrä on sulkeutunut. Aika hyvän siivun kerkeseimme maassa kiertää. Vielä jäi kuitenkin pari suurempaa aukkoa karttaan...

Yhteenveto:

Tasan 2 kuukautta reissua takana. Pisin reissuaika koskaan, mutta aikaa ei ollut lähellekään tarpeeksi. Noin kolmannes paikoista, joissa olisimme halunneet käydä, jäivät käymättä ajan puutteen vuoksi. Eli kolmessa kuukaudessa reissun olisi voinut suorittaa kokonaan. Toisaalta, olisimme halunneet jo nyt 2 kuukauden reissaamisen aikana käyttää enemmän aikaa treenaamiseen, uimiseen, hyvien ruokien valmistamiseen rauhassa ja rentoutumiseen. Jouduimme siis jatkuvasti painimaan tämän asian kanssa; eli mennäänkö vaeltamaan tai tutkimaan kaupunkia, vai otetaanko hotelli seuraavaksi viideksi yöksi ja rentoudutaan. Nyt suurimman osan aikaa valitsimme uusien paikkojen tutkimisen rentoutumisen sijasta. Toisin sanottuna 3 kuukautta kaiken suunnittelemamme näkemiseen, olisi sekin ollut liian lyhyt aika, kun siihen ei ole laskettu tuota ”rentoutumisaikaa”. Jos aikaa olisi loputtomasti, olisimme halunneet käyttää Espanjan ja Portugalin tutkimiseen vähintään 5 kuukautta.

 

Meitä ei ihmetytä enää yhtään, miksi niin moni ihminen valitsee Espanjan matkakohteekseen. Emme siis puhu viikon rantalomista, vaan elämäntapamatkailijoita, jotka elävät ”pummielämää” pakettiautossa vuodesta toiseen juurikin Espanjassa. Maasta löytyy kaikkea; kelit ovat ympäri vuoden hyvät (talvella Malagan seudulla, ja kesällä taas kaikkialla muualla kuin siellä (kuumuuden vuoksi) :D), löytyy vuoristoa, historiaa, rantoja, kaupunkeja, you name it. Voitaisiin kuvitella löytävämme itsemmekin täältä joskus tulevaisuudessa, nukkuvamme pakettiautossa rannan tuntumassa, jälleen kerran.

 

Olisiko rankkauksien aika? Käymistämme kaupungeista Segovia on ehdoton ykkönen. Toledo tulee hyvänä kakkosena ja kolmossija menee San Sebastianille. Sen jälkeen muut tulevat kaukana perästä, mutta ehkäpä Barcelona tulisi neljänneksi, lähinnä hyvien ravintoloidensa ansiosta. Alueena Pyreneerit oli kuningas! Lukuisat järvet ja kanjonit tekivät vuoristosta erityisen kauniin. Pohjois-Espanja olisi voinut kivuta vaikka ykkössijalle, jos kelit olisivat vain suosineet, mutta sateisen, pilvisen sekä kylmän sään vuoksi alueesta jäi pettymyksen maku suuhun. Ruoka taasen (etenkin tapakset, eli pinxtot) olivat ehkäpä parasta mitä Espanjalla oli tarjottavana. Keski-Espanja (lasketaan tähän alue Tordesillasista – Safran -linnalle) tarjosi upeita linnoja sekä kaupunkeja, mutta luonnonnäkymät sen sijaan reissun tylsintä. Välimeren alueella olisi voinut viettää vielä kuukauden verran enemmän aikaa, eli alueen tutkinta jäi pahasti kesken. Lähes suoraan mereltä nousevat korkeat vuoret olivat todella näyttäviä, joiden lisäksi kymmenien kilometrien pituiset hiekkarannat kiipeilyjen jälkeen eivät myöskään luotansa pois työntäneet. Yksi koko reissun lempialueista oli Calpin ja Benidormin -ympäristö. Vuoret sillä seudulla olivat todella näyttäviä. Olisimme voineet viettää aikaa pelkästään sillä alueella viikkotolkulla. Andorra -visiitti oli myös mukava lisä reissulle. Luonto siellä oli toki todella hienoa, mutta Pyreneiden hienoimmat alueet löytyvät silti vuoriston keskiosista. Kokonaisuudessaan Espanjan reissu menee lähellä kärkisijaa, mutta tähän vaikuttaa tietysti reissun pituus. Espanja maana on todella monipuolinen ja voisi periaatteessa napata jopa ykkössijan, mutta kaukomaiden eksotiikka maasta kuitenkin puuttuu. Jos vaikka vertaa Espanjaa Argentiinaan, jotka kulttuuriltaan ovat hyvin samantyylisiä. Niin siitä huolimatta tunnelma Argentiinassa reissatessa oli jotain aivan muuta. Odotamme jo kuumeisesti: milloin saisimme nautiskella Argentiinan kaltaisista maista näin pitkällä reissuajalla.

 

Kunniamaininta myös useille tekojärville joissa kävimme. Ne tarjoilivat yksiä parhaimpia näkymiä koko reissulta. Niitä (järviä) olisi vielä riittänyt vaikka kuinka paljon. Tuntuu, että lähes kaikki joet Iberian -niemimaalla ovat padottuja. Tästä syystä siis nämä tekojärvetkin ovat tänne ilmestyneet.

 

Teimme reissun aikana tilastointia yöpymistämme öistä ja syömistämme ruoista. Eli kuinka monta yötä nukuttiin missäkin ja monta ateriaa tehtiin itse jne.

Nukutut yöt:

Autossa: 13

Teltassa: 11

Leirintäalueella: 1

Hotelli/muu majoitus: 33

Yöpyminen sukulaisilla: 1

 

Ruoat toisen tekeminä:

Ravintola: 30

Kahvila: 14

Aamupala: 3

 

Itse kokkailemamme ateriat:

Aamupala: 58

Lounas: 44

Päivällinen: 50

 

Kaasupulloja retkikeittimeen meni: 10

 

Auton tankki täyteen: 11

 

Ateriat ravintoloissa maksoivat keskimäärin kahdelta 24 euroa. Eli 24 x 30 = 720 euroa. Itsetekemämme aterioiden ainekset kaupoista, keskimäärin kahdelta 5 euroa. Eli 5 x 94 = 470 euroa.

 

Aamupalat olisivat maksaneet kahviloissa noin 10 euroa kahdelta, eivätkä olisi olleet lähellekään niin täyttäviä kuin meidän itse tekemämme. Aamupala ainekset kahdelta itse valmistettuna maksoivat noin 5 euroa. 5 x 58 = 290 euroa. Kaasupullot olivat noin 8 euroa kipale, siitä siis 80 euron kustannukset. Itse tekemiemme aterioiden kustannukset siis noin: 840 euroa (470 + 290 +80).

 

Jos nuo kaikki ateriat oltaisiin syöty ravintoloissa, olisi kustannus ollut noin: 24 x 94 = 2256 euroa ja aamupaloista: 10 x 58 = 580 euroa. Yhteensä 2256 + 580 = 2836 euroa.

 

Säästön lisäksi kokkailimme ateriat pääosin vuoristo- ja merimaisemissa, joten elämys aterioilla oli suurempi kuin missään ravintolassa.

 

Yöpymiset majapaikoissa maksoivat keskimäärin 45 euron pintaan kahdelta. Eli yöpymiset yhteensä: 45 x 33 = 1485 euroa. Yöpymällä autossa ja teltassa säästettiin siis: 25 x 45 = 1125 euroa. Tässä myös elämys nukkua vuoren päällä tai merenrannalla, on parempaa kuin missään hotellissa ikinä!

 

Auton tankin täyttäminen maksoi keskimäärin 48 euroa. Bensoista kustannukset siis yhteensä: 48 x 11 =528 euroa.

Kiitos kaikille hyvästä seurasta! Tämä blogi sai ennätys paljon kommentteja. Kiitoksia niistä. :)