Balkan, Ateena, Egypti 30.8-22.10.2025

Giza, Egypt.

 Niin se vaan 4,5 kuukautta meni minun tapauksessani ja Jennillä vielä kuukausi enemmän. Tarkoitan tietenkin näkymättömiä käsirautoja, eli määräaikaisia työsopimusiamme. Reissuun lähtö tuntui jälleen kerran todella hyvältä. Tällä kertaa olimme tehneet 80 % työaikaa, jonka ansiosta työputkemme eivät tuntuneet niin ahdistavilta. 20 % vähemmän ahdistusta tarkoitti samalla samansuuruisen prosenttimäärän inflaatiota euforiaan, jota työsopimuksien loppuminen ja reissuun lähtö meissä normaalisti aiheuttaa. Tällä kertaa matkaamme/matkaan vajaan kahden kuukauden ajan Balkanilla, Ateenassa ja Egyptissä. Ensiksi reissumme vei meidät jo kohtalaisen tuttuun kohteeseen, kun lensimme Helsingistä Dubrovnikiin.

30.-31.8. Lauantai & Sunnuntai

Lentomme Helsingistä lähti lauantai- iltana vasta 22:05. Huonossa kelissä lento Dubrovnikiin vei reilut kolme tuntia, minkä takia laskeuduimme kohteeseen vasta 00:30 (Suomen ja Kroatian aikaero on -1 tuntia). Laskeutumisen jälkeen napattiin vuokra-auto matkaan ja ajettiin parin tunnin matka pohjoiseen jo pakumatkalta tuttuun: Peljesacin -niemimaahan ja Trpanj:n kylään. Aamuyömme päättyi pikanuudelin keittopuuhiin kylän majatalossa ja sen syötyämme pääsimme vihdoin nukkumaan.

Sunnuntaina unta riitti aina puolille päivin. Kaupassa käynnin ja kaurapuuron (= UNELMA!) keiton jälkeen kello näytti jo puoli kolmea. Onneksi valoista aikaa riittää näilläkin leveyspiireillä vielä ilta kahdeksaan asti, joten meillä oli vielä ihan mukavasti päivää jäljellä. Aamupalaa syödessä mietimme sopivan rentoa tekemistä ja pian kartasta löytyikin: Ston -kylän historiallinen linnoitusjärjestelmä. 1358 vuonna rakennettu 7 kilometrin linnoituskompleksi rakennettiin suojelemaan Ragusan tasavaltaa Peljesac niemimaan kapeimpaan kohtaan. Linnoituksesta pidettiin erityisen hyvää huolta, sillä ne toimivat tasavallan ensimmäisenä puolustuslinjana ja elintärkeiden suola-altaiden (altaat ovat käytössä yhä tänäkin päivänä) suojana. Nykyään linnoituksen muureista on jäljellä komeat 5,5 kilometriä, jonka ansiosta ne ovat yksi maailman pisimmistä säilyneistä linnoitusjärjestelmistä. Tänä päivänä Kroatian kiskurit kiskovat muurille pääsystä pöyristyttävää 10 euron pääsymaksua, jota emme olisi halunneet maksaa, mutta olimme jo ajaneet nähtävyydelle miltei 50 kilometriä hitaita teitä pitkin, joten nöyrryimme maksamaan moisesta ryöstöstä. Kallis hinta jäi onneksi ainoaksi negatiiviseksi asiaksi mitä linnoituksesta voimme sanoa. Ston ja Mali Ston kylien välillä kulkevan muurin päällä oli oikein miellyttävä kävellä etenkin, kun se nousi yli 200 sadan metrin korkeuteen. Sieltä käsin saimme katsella ympäröiviä vuoria, Adrianmerta sekä näyttäviä Stonin ja Mali Stonin kyliä.

Niin aamut Suomessa kuin reissun päälläkin lähtevät parhaiten käyntiin kaurapuurolla.

Koko innoitusjärjestelmän suurin linna sijaitsee Stonin kylässä.

Vuorelle nousevat muurit ja Stonin kylä.

1.9. Maanantai

Vielä meillä oli selvästi univelkaa, sillä unta meillä riitti aamu kymmeneen saakka, jolloin olimme koisineet komiat 11 tuntia. Aamu lähti käytiin treenillä majatalon viereisessä puistossa, jonka jälkeen lähdimme kohti päivän toista treeniä. Sen lähdimme suorittamaan kiipeämällä: Sveti Ivan vuoren (469 metriä) huipulle. Näin matalan vuoren päälle lompsimme helposti vajaassa tunnissa, varsinkin kun suurin osa matkasta kulki hiekkatietä pitkin. Pakumatkalla vuonna 2022 kiipesimme Peljesac niemimaan korkeimman vuoren: Sveti Ilijan (961 metriä) huipulle ja koska Ivan on noin puolet sitä matalampi tarkoittaa se automaattisesti sitä, että näkymät olivat noin puolet vaatimattomammat. Ei se mitään, sillä Ilijan näkymät olivat täyttä timanttia, joten Ivanin näkymät olivat siis vähintään platinaa.

Vuoren huiputus syyskuisessa Kroatiassa on lämpöstä puuhaa.

Huipulla!

Itse tekemä ruoka on paras ruoka. Tämä sääntö pätee erityisen hyvin kalliissa Kroatiassa.

2.9. Tiistai

Pikkuhiljaa alkaa unirytmimme olla kuosissa, sillä tänä aamuna heräsimme jo 8:45. Puurot naamariin ja auton rattiin. Tänään lähdettiin tutkimaan Peljesac niemimaan kaukaisinta eli läntisintä puolta. Ensimmäisenä tutkittiin erittäin anti-turistirysämäinen: Gornji Nakovanj -aavekaupunki. Anti-turistirysämäisen nähtävyydestä teki jo sinne johtava polku, joka oli osittain umpeen kasvanut. Puolisen tuntia piikkipensaita väisteltyämme saavuimme ensimmäisen rakennuksen nurkille. Gornji Nakovanj kylässä asui ihmisiä vuosisatojen ajan, mutta 1900 -luvulle tultaessa ja etenkin toisen maailmansodan alkaessa elämä kylässä muuttui niin ankaraksi, että viimeisetkin asukkaat hylkäsivät kylän 1950 -luvulla. Mistään muinaisesta kylästä ei siis ollut kyse, mutta onhan 50 -luvustakin aikaa jo sen 70 vuotta. Lähes kaikki kylän reilusta kymmenestä asunnosta olivat tuhoutuneet siten, että niistä oli enää kiviseinät jäljellä. Sen sijaan ehkä kylän suurin rakennus oli yhä verrattain hyvässä kunnossa ja sen sisältä löytyi mm. vanhoja huonekaluja. Jälleen kerran saimme tuntea olomme Indiana Jonesiksi tutkiessamme vanhaa kylää, missä ei toden totta muita turisteja liikkunut. Suurin Indiana Jones hetkemme oli syntyä, kun löysimme vanhan aarrearkun hylätyn talon sisältä. Odotimme löytävämme arkun sisältä jonkin aarteen: kenties Graalin maljan tai liiton arkin. Valitettavasti arkun sisältä löytyi vain tyhjä lasipullo. :´(

Hienoa ajelua Peljesac niemimaalla. Hieno on myös automme: pienen pieni Fiat Panda.

Gornji Nakovanjin rakennuksia.

AARRE!

Koko päivän olimme etsineet sopivaa suorituspaikkaa: bodycombat -tuntia varten. Viimein löysimme hyvän paikan, jonne pääsy vaati meiltä hieman extra ponnisteluja. Katsoimme kartasta, että aivan Peljesac niemimaan läntisessä nurkassa kohoaa majakka, jonka edustalla olisi todennäköisesti tasainen alusta bodycombat jumppaa varten. 800 metrin matka majakalle ei kuulosta pahalta, mutta reitti perille rantakalliota seuraten tuotti meille kohtalaisia haasteita. Lopulta pääsimme perille ja onneksi majakan edustalla oli juuri riittävän kokoinen betoninen laituri, jonka päällä vedimme tunnin hikoiluttavan taistelun.

Haastavaa matkantekoa, mutta tälle tytölle mikään este ei ole liikaa.

Side kicks to the liver.

3.9 Keskiviikko

Nyt oli aika jättää kahden keskinen reissailu vähäksi aikaa, kun seuraamme liittyi muuta porukkaa. Seuraava viikko reissataan perheenjäsenten kanssa, joista osa on jo tuttuja tästä blogista. Kolme rentoa päivää Peljesacissa oli nyt ohi ja aamupalan jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Dubrovnikin lentokenttää, jonne palautimme hyvin palvelleen Fiat Pandan. Samaan aikaan pienen pieni automme vaihtui vähän isompaan vuokra-autoon, jonka kyytiin hyppäsi meidän lisäksi siskoni: Maiju, veljeni Jesse ja hänen vaimonsa Jenni. Viidestään matka jatkui jo tuttuakin tutumpaa Kroatian rannikkoa pohjoiseen ja pieneen: Ploce:n -kaupunkiin.

Plocessa meitä odotti kahdeksan hengen Airbnb kämppä, johon saapui piakkoin myös loput reissuseurueesta: Montenegrossa kierrelleet: siskoni Siru, Äitini Marita ja hänen miehensä Jari.

4.9. Torstai

Kahdeksan henkilöä ja auton viisi paikkaa tuottivat hieman ongelmia päivän suunnitelmia miettiessä, mutta lopulta löysimme kelvon ratkaisun ongelmaan ilman hiuksien harmaantumista. Osa porukasta matkasi lautalla Peljesacin niemimaalle, kun taas osa matkasi sinne autolla. Vaikka Peljesac on jo hyvin tuttu juttu minulle ja Jennille, niin riitti siellä vielä mukavasti tekemistä puolikkaalle reissupäivälle. Rennon oleskelun: Trpanj -kylässä lisäksi kävimme tutustumassa yhteen niemimaan lukuisista viinitiloista. Vuonna 2022 pakumatkalla vierailimme jo yhdessä niemimaan viinitilassa, jota voisimme myös suositella, mutta vuoden 2025 viinitila peittoaa sen mennen tullen. Vierailu: Vina Maste -viinitilalla Trpanj -kylän vierustassa oli täyden kymmenen pisteen arvoinen. Kodinomainen pientila ei ole erikoistunut viininmaistajaisten järjestämiseen, joka oli yksi syy paikan viehättävyyteen. Toinen syy oli ehdottomasti yksi viinitilan omistajista; Orlando Bloomia muistuttava mies, joka veti viininmaistelun kunnialla läpi, vaikka hänellä ei hommasta ollutkaan kokemusta. Kolmanneksi syyksi voidaan tietysti nostaa itse viinit, jotka olivat toinen toistaan parempia. Kahdeksan henkilön maistelut juustojen, leipästen ja kinkkujen kera maksoi vaivaiset 30 euroa. Moni viinitila veloittaisi moisesta palvelusta 30 euron henkilöhintaa.

Kuvassa vasemmalta: Joppe, Jesse, Jenni, Siru ja Maiju.

Vina Maste.

Jesse on jo vuosia odottanut pääsevänsä mukaan CRW -blogiin ja kuvasta näkyy hänen suuri intonsa asiasta. Huomatkaa vasemmalla kuvassa maailmantähti: Orlando Bloom.

Vietimme Jennin kanssa neljä yötä Trpanj kylässä ja nyt vasta käytiin kiertelemässä sen ympäristöä.

Trpanjan vanhaa kaupunkia.

Ei ihan kerennyt kameran itselaukaisijan kuvaan.

5.9. Perjantai

Tänään vietettiin Maritan 60 -vuotis yllätyssynttäreitä Airbnb asunnolla. Minä, Jenni ja Siru jäätiin koko päiväksi asunnolle valmistelemaan synttäreitä, kun loppu porukka suuntasi Bosnian puolelle katsomaan vesiputouksia. Synttärit lähtivät käyntiin puoli viiden maissa ja sujuivat juuri niin hyvin, kuin olimme suunnitelleetkin. Parhaimpina muistoina bileistä tulee jäämään Jessen hampaaton esitys, jossa hän luuli Batmania linnuksi.

Juhlintaa.

 6.9. Lauantai

Väki alkaa vähentyä, kun lähdimme aamusta ajamaan kohti Dubrovnikin lentoasemaa, jossa kyydistämme jäivät Jessen vaimo: Jenni sekä Siru. Tämän jälkeen matkamme jatkui Jessen, Jennin ja minun turvin Bosnia & Herzegovinaan. Tänään emme ihmeempiä kerenneet tekemään, sillä Bosnian puolella ajoimme 130 kilometrin matkan noin kolmen tunnin aikana. Hieman ennen pimeän tuloa olimme saapuneet päivän viimeiseen etappiin lähelle Euroopan syvintä rotkoa: Tara Canyon:a. Myöhemmin illalla vuoriston keskellä sijaitsevaan majataloon saapui myös Mostarin kautta matkanneet: Marita, Jari ja Maiju. Tänään oli tällainen välimatkustuspäivä, mille saamme (toivottavasti) huomenna arvoisensa palkinnon.

Kivannäköinen hedelmätori, mutta valitettavasti todelliset kiskurihinnat.

Matkalla kentälle.

Sillä välin kun reissun muu porukka mässäilee ravintoloissa, niin CRW:set syövät pummi eväitänsä hienoissa maisemissa.

 7.9. Sunnuntai

Eilisen matkustuspäivän kannattavuus on täysin riippuvainen tämän päivän säästä. Jos vuoriston keli osoittautuu hyväksi tai vähintään tyydyttäväksi, niin pitkä ajomatka oli kannattava, mutta pilvinen tai sateinen sää tekisi eilisestä päivästä täysin hukkaan heitetyn. Ei siis ihme, että tunsin kovaa painetta astellessani ulos majatalosta ja nähdessäni ulkona pelkkää pilveä. Ennalta laadittua suunnitelmaa oli kuitenkin jatkettava ja toivottava samalla sään kirkastumista. Tavoitteenamme oli nousta Maglic (2386 metriä) vuoren huipulle kirkkaassa kelissä sekä onnistua raahaamaan huipulle kaksi kuusikymppistä vuorikiipeilyneitsyyttä korkkaavaa kanssamatkustajaamme.  

 Erittäin hidasvauhtisen hiekkatieosuuden jälkeen olimme saapuneet vaelluksen aloituspaikkaan 1650 metrin korkeuteen. Ajomatkan aikana pilvet kerkesivät väistymään jo kivasti ja fiiliksemme olivat toiveikkaat. Kaikki kuusi seikkailijaa pysyivät helposti mukana vaelluksen ensimmäiset kolme kilometriä, jonka aikana olimme nousseet 1900 metriin. Helpon alkulämmittelyn päätyttyä edessämme avautui täysin pystyjyrkkä harmaansävyinen kallioseinämä. Sen päälle kiipeäminen näytti niin haastavalta, että aloin epäillä tavoitteemme onnistumista. Kuinka kummassa saisimme kaikki vaeltajat huipulle asti? Ilman määrätietoista eteenpäin talsimista se ei ainakaan onnistuisi, joten loimme Jennin kanssa uskoa ryhmäämme ja painoimme eteenpäin.  

Kohti vuoria.

Harmaa muuri.

 Painovoimaa uhmaava nousu oli tuottaa pienoista epätoivoa veteraani seikkailijoihin, mutta urhoollisesti he jatkoivat kiipeilyä muutamien: ”ei herranjestas” – tyyppisten tokaisujen säestämänä. Hitaasti ja varmasti selvitimme jyrkimmätkin osuudet ja kaikki kuusi kiipeilijää saavuttivat hieman korkeimpaa huippua matalamman vuoristoharjanteen. Ilman kahden seikkailijan (= Maiju ja Jesse) sooloiluja, olisimme saaneet kaikki kiipeilijät myös korkeimman huipun päälle. Minun juostessa sooloilijoiden perään ja Jennin jäädessä veteraani kiipeilijöiden seuraan, päättyi retkemme pienoiseen epäonnistumiseen. Lopulta korkeimman huipun päällä seisoi neljä seikkailijaa: minä, Jenni, Jesse ja Maiju. Kuusikymppisten nouseminen 2334 metrin korkeuteen kohoavan vuoristoharjanteen päälle on silti koko porukan kovin suoritus ja ansaitsee ehdottomasti suuren papukaijamerkin.    

Välissä vähän istuskelua.

Jyrkkää nousua.

Sooloilijat lähtivät omille teilleen.

Maglicin huippu ja harjannetta.

Porukka saatiin vihdoin kasaan. Pikku evästauko ennen korkeimman huipun valloitusta.

Iltapäiväpilvet saapuivat.

Kerkesimme nähdä näkymiä ihan kivasti huipulta, mutta yhteiskuvan aikaan pilvet peittivät kaiken.

Takaisin alas.

Saadaanko Marita ja Jari vielä kiinni?

 8.9. Maanantai

Aamulla reissuporukasta erkaantui taas kaksi jäsentä, kun Marita ja Jari jatkoivat matkaansa Sarajevoon ja Mostariin. Me loput neljä matkasimme täysin päinvastaiseen ilmansuuntaan ylittäessämme rajan Montenegroon. Tässä blogissa olemme useaan otteeseen nostaneet Montenegroa yhdeksi Euroopan parhaaksi maaksi, eikä se taaskaan tuottanut pettymystä. Heti rajanylityksen jälkeen ajoimme yhteen koko maanosan syvimpään kanjoniin nimeltään: Piva Canyon. Hyväkuntoinen asfalttitie kiemurteli kauniisti kanjonin pohjalla virtaavaa, täysin turkoosia Piva jokea myötäillen. Emme malttaneet montaa kilometriä kerrallaan ajaa, kun oli taas pysähdyttävä katsomaan näkymiä.

Piva Canyon.

Noin puolessa välin kanjonia kapeana ja matalavetisenä virtaava joki kasvaa suureksi järveksi vesimassoja pidättelevän massiivisen padon takia. Ehkä koko kanjoniretken kohokohta oli ajaa järven hiljaisemmalle puolelle, josta löysimme paratiisimaisen paikan, jossa pääsimme pulahtamaan virkistävään veteen.

Massiivinen pato.

Unelmien uimapaikka, josta saimme nauttia vain ja ainoastaan neljästään. Ainoa haitta vain oli, että järvessä on legendojen mukaan nähty vaarallisia vesipetoja.

SIINÄ SE ON!

Piva kanjoni korkealta katsottuna.

Perheen kanssa reissaaminen sai arvoisensa päätöksen, kun ajelimme koko Montenegron halki maan rannikolle, jossa saavuimme mm. pakumatkalta tutulle Kotorin lahdelle. Suoraan merestä nousevilta korkeilta vuorilta aukeaa päätä huimaavia näkymiä lahdelle. Tähän aikaan vuodesta koko lahden ympäristö on turistien valloittama ja suositut näköalapaikat ovat ääriään myöten täynnä. Tästä syystä ajelimme kapeita maaseututeitä pitkin vuoriston hiljaisimpaan kolkkaan, jossa saimme nauttia lahden näkymistä sekä laskevasta auringosta täysin omassa rauhassa.

Kylä kelpaa.

Viimeinen ilta yhdessä.

Ensimmäinen Balkan osuus ohi ja huomenna Ateenaan.

 9.9. Tiistai

Jälleen kerran reissuporukasta putosi kaksi jäsentä ja tällä kertaa putoajat olivat minä ja Jenni. Muiden putoajien tapaan emme matkustaneet takaisin Suomeen, vaan kohteenamme oli Ateena. Reilun tunnin lentomatkan jälkeen laskeuduimme Kreikan pääkaupungin lentokentälle, josta matkasimme metrolla ja ratikalla Airbnb asuntoomme. Raitiovaunun kyydistä pääsimme näkemään Ateenan ensitunnelmia ja meillä molemmilla oli todella hyvä fiilis kaupungista. Ateenan keskustan tuntumassa olevat kadut olivat vaatimattomia, mutta todella aidon oloisia. Tunnelmasta tuli mieleen Napoli, joka on mielestämme yksi Euroopan viihdyttävimpiä suurkaupunkeja.

Pikku lepäilyjen jälkeen nappasimme ratikan kaupungin ydinkeskustan aukiolle: Monastiraki Square:lle. Aukio on majoituksemme lähikatujen tapaan aika vaatimaton, mutta myös aito, vaikka siellä pyörikin paljon turisteja. Ennen lisätutkimista suuntasimme nopeasti syömään, sillä etenkin minulle oli kerennyt hiipiä jo todella kurniva nälkä.

Monastiraki Square.

Monesti ravintola ruoat tuottavat pettymyksen. Ateenassa emme joutuneet pettymään kertaakaan.

Erittäin makoisan lounaan jälkeen Ateenan tunnelma latistui. Pitkä shoppailukatu: Ermou on selvästi suunnattu keskiluokalle ja turisteille, sen varrella olevista liikkeistä päätellen. Kävelykatu tuntui meistä hyvin tavanomaiselta Eurooppalaisen kaupungin kävelykadulta, eikä sen varrelta välittynyt enää aikaisempi aito tunnelma. Ermou katu päättyi Kreikan parlamenttitalolle, josta jatkoimme matkaa kohti: Lykavitos:n -kukkulaa (= 277 metriä). Kävelymatka vuoren päälle johtaville portaille kulki rikkaalle väestölle suunnattujen korttelien läpi, jolloin Ateenan tunnelma sen kuin jatkoi huononemistaan. Vuorelle nousevat portaat olivat sen sijaan taas viihdyttävämpää puolta kaupungista. Portailla ei ollut paljoa porukkaa, jonka lisäksi näköalat kaupunkiin paranivat porras portaalta. Tarkoituksemme oli katsella auringonlaskua vuoren huipulta, mutta sinne rakennetun kirkon tasanteella oli niin paljon porukkaa, että päätä hädin tuskin pystyi kääntämään. Matka Lykavitosin kukkulalle oli siis ehdottomasti antoisampi, kuin itse määränpää.

Ermoun pitkä shoppailukatu.

Näkymää Lykavitosin kukkulalta.

Lopulta jäimme katsomaan auringonlaskua hieman huipun alapuolelle. Aluksi se oli oikein hyvä idea, mutta auringonlaskun lähestyessä alkoi portaillekin kertyä aika tavalla liikaa porukkaa.

Hirveää...

10.9. Keskiviikko

Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme tutustumaan antiikin Kreikan aikaisiin nähtävyyksiin mahdollisimman pienellä budjetilla. Tehtävä osoittautui nopeasti helpommaksi, kuin osasimme aavistaakaan. 132 vuonna roomalaisen keisarin rakennuttama: Hadrian`s Library pystyi näkemään helposti sitä ympäröivän teräsaidan lävitse. Samaan tapaan pystyimme tutustumaan myös: Temple of Olympian Zeus -temppeliin. Zeus jumalan kunniaksi rakennettu temppeli voisi olla peräti 2500 vuotta vanha, mutta sotien ja maanjäristysten takia temppeli valmistui vasta 129-131. 20 euron sisäänpääsymaksu olisi ollut todella suolainen, sillä suurin osa jäljellä olevista pylväistä on tällä hetkellä rakennustelineiden peittämiä, jonka takia koko nähtävyys koostui käytännössä kolmesta pylväästä. Seuraavana vuorossa oli nähtävyys, johonka päätimme tutustua ihan pääsymaksun kanssa. Kokonaan marmorista rakennettu The Panathenaic Stadium on väsätty samoille sijoille, jossa järjestettiin antiikin Kreikan olympialaiset. Tämä stadion rakennettiin ensimmäisiä moderneja olympiakisoja varten vuodelle 1896. Musiikkikeikan takia stadionin sisään oli pystytetty rumia teräsrakenteita, minkä takia päätimme säästää vähäisiä rahojamme ja jättää pääsymaksun maksamisen väliin. Viimeisenä antiikin nähtävyytenä kurkistelimme aidan läpi: The Temple of Hephaestus -temppeliä. Peräti 2500 vuotta vanha temppeli on yksi parhaiten säilyneitä antiikin Kreikan monumentteja. Temppeli rakennettiin sepäntyön jumalan Hefaistoksen ja käsityöntaidon jumalattaren Athena Erganin kunniaksi. Historiallisen kierroksen jälkeen lähdimme kiskomaan Guinness olutta sportti baariin ja kannustamaan Susijengiä voittoon.

Ateenassa lähes kaikki mahdollinen on sprayatty täyteen graffiteja. Edes metrovaunut eivät ole säästyneet tältä.

Hadrian`s Library.

Temple of Olympian Zeus.

Akropolisin varjossa juokseminen tuntuisi varmasti siltä, kuin urheilisin antiikan ajan olympialaisissa. 

The Panathenaic Stadium.

Tämä Kreikassa osataan.

The Temple of Hephaestus

Päivän kohokohta.

11.-12.9. Torstai & Perjantai

Tiesimme jo aamusta, että torstai päivämme tulisi olemaan hyvin pitkä. Kämpän luovutuksen jälkeen pyörimme kaupungin keskustassa koko päivän. Tiistaisen alkuinnostuksen jälkeen Ateena ei onnistunut nousemaan massasta, vaan se jää kaupunki rankingin keskikastiin. Ruoat olivat parasta antia ja hintatasokin Länsi-Euroopan standardeilla oikein huokea. Ennen lentokentälle matkaamista nousimme vielä 147 metrisen Philopappos -kukkulan huipulle katselemaan kaupunkia ja erityisesti Ateenan kuuluisinta nähtävyyttä: Akropolista. Sattumalta olimme jättäneet kaupungin parhaimman kohteen viimeiseksi, sillä auringonlasku kukkulan päältä oli lempipaikkamme koko Ateenassa. Lentomme Egyptin pääkaupunkiin: Kairoon lähti 00:55 ja saavuimme kaupunkiin vasta aamu kolmelta.

...ja pissapojissa ei ole yhtään nestettä.

Keskustan katuja.

Little Kook kahvila vaihtaa Halloween tyyppisiä sommitelmia vuosittain.

Kreikkalainen Pitaleipään käärityt falafel pullat olivat paitsi todella maukkaita, mutta myös halpoja.

Näkymää Philopappos kukkulalta.

Tähän päättyy Kreikan seikkailut.

 Pari kuukautta sitten teimme vuokra-auto varauksen isosta kansainvälisestä vuokrayhtiöstä. Päädyimme kuitenkin peruuttamaan varauksen jo hyvissä ajoin ennen reissua. Kairon Airbnb asuntoa varattaessa tapasimme egyptiläisen vuokranantajamme Whatsappin välityksellä ja hän lupasi vuokrata auton huomattavasti tekemäämme varausta halvemmalla. Olimme sopineet tapaavamme miehen lentokentällä, mutta häntä ei näkynyt missään, vaikka tiesi varsin hyvin lentomme laskeutumisajan. Saimme häneen yhteyden Whatsappin välityksellä ja noin puoli tuntia myöhemmin mies saapui kentälle. Suomessa keskustellessani miehen kanssa hän antoi ymmärtää, että hän toimii ihan vuokra-auto yrittäjä, mutta näin asia ei kuitenkaan tainnutkaan olla. Saimme käyttöömme BYD -merkkisen auton, joka oli todennäköisesti miehen oma käyttöauto. Asian pystyi helposti päättelemään auton likaisuudesta, miehen henkilökohtaisista tavaroista auton sisällä ja useammasta kolhusta ympäri autoa. Kohtalaisen epävirallista toimintaa, mutta juuri tämänkaltaisesta reissaamisesta me juuri tykkäämmekin. Pitkän päivän jälkeen pääsimme vihdoin nukkumaan kello viiden maissa.

Lentokenttähotellin kello 12 asti jatkunut aamupala oli tervetullut yllätys, koska sen ansiosta saimme koisia yhtäjaksoisesti kello 11 asti. Lisälepo olisi ollut paikallaan, mutta moottoritie on kuuma. Vuokrasimme auton vain 15 päiväksi ja sinä aikana pyrimme käytännössä kiertämään koko Egyptin ympäri, minkä takia aikaa ei ollut hukattavaksi. Siispä lähdimme heti aamupalan jälkeen paahtamaan 450 kilometrin ajomatkaa: Sinai:n -niemimaan, Saint Catherine -kaupunkiin. Osasimme odottaa Egyptin pääteiden olevan hyvässä kunnossa, mutta emme ikinä olisi ajatelleet mitään tällaista. Kairosta lähtenyt kahdeksankaistainen moottoritie (4 kaistaa kumpaankin suuntaan) halkoi läpi autiomaan aina Suezin kanavalle asti. Jo valmiiksi hyvä tiestö näyttäisi vielä parantuvan lähitulevaisuudessa, sillä ajamamme moottoritien ylitse kulki kymmeniä moottoritiesiltoja, jotka olivat vielä hieman vaiheessa. Keskeneräiset tiet onnistuivat aiheuttamaan hieman ongelmia. Käyttämäämme navigaattoriin ne olivat merkattu jo valmistuneiksi, minkä takia navigaattori ohjasi meidät pariin otteeseen betoniporsain estetyille rampeille.

We ain`t in Europe anymore.

Suezin kanava-alue on tarkan valvonnan alaisena ja vain yksi tie johtaa sen lävitse. Odotin kovasti kanavan ylitystä ja luulin, että olisimme ylittäneet sen siltaa pitkin, jolloin olisimme päässeet näkemään valtavia rahtilaivoja kapeassa kanavassa. Valitettavasti laivat ja koko kanaali jäivät näkemättä, sillä sen toiselle puolelle pääsi ainoastaan tunnelia pitkin. Kanavan jälkeen matka Saint Catherineen asti kulki hyvin suoraviivaisesti, eikä ajamastamme tiestäkään pudonnut kuin kaksi kaistaa. Kuusikin kaistaa oli hyvin ylimitoitettua, sillä liikenettä ei Kairosta poistuttuamme näkynyt juuri lainkaan. Kolme kaistaa suuntaansa ja täysin mitätön liikenne luulisi olevan riittävästi, mutta nähtävästi egyptiläisten mielestä kaistoja oli turhan vähän. Useaan otteeseen vastaan tulevat autot käyttivät meidän suntaan kulkevaa sisintä kaistaa, joko mutkaa oikaistaakseen tai jostain muusta meille tuntemattomaksi jääneestä syystä.

6 kaistaisesta sileämpääkin sileät tiet, mutta liikennettä ei nimeksikään. Voishan rahat paremminkin käyttää.

Kuuden aikoihin saavuimme vuorien ympäröimään Saint Catherineen. Olimme helpottuneita nähdessämme pikku kaupungin katuja ensimmäistä kertaa. Saint Catherinessa sijaitsee kaksi maailmankuulua nähtävyyttä: Saint Catherinen luostari sekä Mount Siinai, tai toiselta nimeltään: Mount Moses. Luostari on rakennettu vuonna 565, mikä tekee siitä maailman vanhimman yhä käytössä olevan kristillisen luostarin. Mount Siinai (2285 metriä) taasen on kuuluisa Raamatun vanhasta testamentista, jossa Mooses sai Jumalalta viestin kymmenestä käskystä. Näiden maailmantunnettujen nähtävyyksien takia kaupunki olisi saattanut olla epäaito ja pahimmillaan turistirysä, mutta onneksi sen kaduilla näkyi vain paikallisia tekemässä joka päiväisiä askareitansa.

Saint Catherine.

13.9. Lauantai

Alkuperäinen suunnitelmamme oli kiivetä alueen kuuluisin vuori, eli tietysti Mount Siinai. Valitettavasti saimme kuulla, että vuoren päälle saa lompsia ainoastaan oppaan vahtimana. Tähän emme tietenkään lähteneet, mutta joku vuori olisi kuitenkin päästävä huiputtamaan, jotta saisimme edes fiilikseen siitä, minkälaisella alueella Mooses kolme ja puoli tuhatta vuotta sitten kiipeili. Jotta välttäisimme keskipäivän kuumuuden, lähdimme liikkeelle jo aamu kuudelta. Kohteeksi valikoitui nimetön vuori, jonka korkeus jäi hieman Mount Siinain varjoon vuoremme yltäessä vain 1907 metrin korkeuteen. Ainakaan meidän ei tarvinnut kiipeillä ryysiksessä, sillä alkumatkan ajan reittimme kulki hiirenhiljaisia lammaspaimenten polkuja pitkin. Lammaspaimenten poluilla olisimme sentään saattaneet törmätä paikallisiin, mutta loppumatkan veden muovaamilla hiekkakivikallioilla ei ole välttämättä koskaan liikkunut kukaan muu. Helpohko vaellus otti meiltä kolmisen tuntia, jonka jälkeen beduiinileirin aamupala upposi masuihimme kuin kuuma veitsi voihin. Hyvän vaelluksen jälkeen linnoitusmaiseen Saint Catherinen luostariin tutustuminen jäi valitettavasti lopulta pannukakuksi. Jostain tuntemattomasta syystä luostari meni tänään kiinni jo kello 11:50, emmekä täten kerenneet tutustua sen sisätiloihin laisinkaan. Ulkopuolelta luostari näytti sen verran hienolta, että asia jäi meitä kovasti harmittamaan.

Jenni kiipeilee ketterästi hiekkakiveä pitkin.

Huipulla!

Saint Catherinen luostari.

Nyt oli aika jättää niemimaan kuivat keskiosat taakse, kun lähdimme jatkamaan matkaa itään ja Dahab:n -rannikkokaupunkiin. Kuiva ja vuoristoinen sisämaa tuntui jatkuvan loputtomiin, kun mutka toisensa jälkeen kuvittelimme näkevämme meren, mutta jokaisen mutkan takaa paljastui vain lisää kuivuutta. Lopulta meri ilmestyi näkyviin vähän tylsästi, kun pienen pieni kaistale merta näkyi kahden vuoren huipun välistä.

Eksoottista maisemaa Siinain niemimaalla.

Tuli se Punainen meri lopulta ihan kunnollakin näkyviin.

Dahabin katuja.

Hyvää evästä kattoravintolassa. Huomatkaa rasittava kissa jalkojen välissä, joka kärkkyi ahnaasti ruokia. 

14.9. Sunnuntai

Aamulla jätimme Dahabin taakse, kun jatkoimme matkaa Punaisen meren rannikkoa pohjoiseen. 80 kilometrin ajomatkan jälkeen saavuimme pieneen: Nuweiba:n -kaupunkiin. 8000 asukkaan Nuweiba on pienikokoinen ainoastaan asukaslukuna mitattuna, sillä sen rajat alkoivat kymmeniä kilometrejä ennen majapaikkaamme saapumista. Missään muussa tämän kokoluokan kaupungissa emme ole nähneet niin paljoa autioita- ja keskeneräisiksi jääneitä rakennuksia. Onneksi majapaikkaamme ei sentään oltu ainakaan vielä hylätty, sillä tänään saimme käyttöömme peräti uima-altaan. 37 asteen helteessä meidän oli heti pulahdettava virkistävään, mutta erittäin klooripitoiseen veteen.

Nyt on oikeasti oltava lämmintä, kun Jennikin ui.

Päivän ainoaksi reissu aktiviteetiksi jäi retki: Wadi El Weshwash -luonnonaltaalle. 4,3 kilometrin helppokulkuinen kanjonivaellus olisi ollut melkein missä tahansa muualla vain pieni iltapäiväkäppäily, mutta yli 35 asteen helteessä ja polttavan auringon alla vaeltaminen oli hyvin hikoiluttavaa puuhaa. Tukalan kuuma matka sai meidät kahta kauheammin haaveilemaan virkistävästä määränpäästä. Muutaman kyyhkysen pesäpaikkana toimiva allas ei kyennyt aivan täyttämään odotuksiamme turkoosin veden täyttämästä altaasta, mutta täysin luonnonrauhassa tehty kanjonikäppäily ja virkistävään veteen pulahtaminen onnistuivat tekemään reissusta tekemisen arvoisen.

Kanjonia pitkin altaalle.

Kanjoni kapeni huomattavasti ja muuttui vaikeakulkuisemmaksi mitä lähemmäksi allasta saavuimme.

Viimeinen laskeutuminen raikkaaseen veteen.

Peaceful.

 

Kanjonilla ajellut beduiini tarjosi teetä ja heitti meidät takaisin autolle. Tämä on sitä paljon puhuttua Lähi-Idän vieraanvaraisuutta. 

15.9. Maanantai

Tänään otettiin rennompi päivä ja oikeastaan päivän ainut reissuaktiviteetti oli ajella lähelle Israelin rajaa katsastamaan saarelle rakennettua: Saladin Marine Castle:ä. Ristiretkeläisten vuonna 1116 rakentama linna sijaitsee strategisesti tärkeällä paikalla. Punainen meri on linnan kohdalla kapeimmillaan, jonka ansiosta linnalta käsin pystyy näkemään Jerusalemin suuntaan matkaavat laivat. Puolustuksen lisäksi ristiretkeläiset vaativat lunnaita pyhään Mekkaan matkaavilta muslimeilta. 250 metrin päässä mantereelta sijaitseva saari sekä sen linna olivat komea näky rannikolta käsin ja itse saarelle olisi ollut todella kiva päästä, mutta linnaan tutustumisesta on jostain syystä tehty aivan liian byrokraattista.  

Majoituksemme ulko-ovessa oli niin paljon rakoja, että hyttyset kiusasivat meitä pitkälle yöhön. Oikein sijoitetut peitto ja wc paperi tekivät hyttysten bileistä lopun

Matkalla linnalle.

Turkoosin veden ympäröimä: Saladin Marine Castle.

Avara Luonto - Kamppailu roskakorin hallinnasta.

Pikkaisen oli liikaa ruokaa kahdelle henkilölle, mutta oli kyllä niin hyvää, että söimme melkein kaiken.

Siinain niemimaan seikkailut.

16.9. Tiistai

Ensimmäinen pidempi ajomatka Kairosta Siinaille oli vain esimakua ajomatkoista, joita tulemme tällä reissulla tekemään. Tänä aamuna aloitimme kolmen päivän urakan, jonka aikana kilometrejä tulisi kertymään yli 1200. Tämän päivän tehtävämme oli ajaa takaisin Kairoon, jonne Punaisen meren rannalta oli matkaa yli 500 kilometriä. Olimme kerenneet reissun aikana jo monesti miettiä reissusuunnitelmaamme ja sitä, onko näin lyhyellä matkalla mitään järkeä ajaa tällaisia kilometrimääriä. Nämä ajatukset tulvivat mieleemme taas uudemman kerran parin tunnin ajamisen jälkeen. Toisaalta pitkät ajomatkat varsinkin Saharan aavikkoa halkovilla teillä ovat melkeinpä välttämättömiä, mutta pitkien ajomatkojen väleissä olisi mukavaa huilata huomattavasti nykyistä suunnitelmaamme pitempiä aikoja. Kuten aikaisemmillakin ajatushautumoilla, tälläkin kertaa tulimme siihen tulokseen, että jatkamme reissua alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Matka Kairoon kulki menomatkalta tuttuja teitä pitkin, mutta Kairon rajat saavutettuamme pääsimme uusille teille, jotka olivatkin oman tarinansa arvoisia. Kairon rajojen sisällä maan hyväkuntoisten teiden kaikki kahdeksan kaistaa olivat kovassa käytössä ensimmäistä kertaa. Itseasiassa jopa niin kovassa, että kaistoja olisi tarvittu vielä toiset kahdeksan. Vaikka Kairoa halkova tie oli leveä moottoritie, jollaisia löytyy kaikista länsimaisista suurkaupungeista, niin ajaminen Kairon moottoritiellä ei siltikään muistuttanut millään tavalla länsimaisia suurkaupunkeja. Hitaat kuorma- ja rekka-autot ajelivat moottoritien vasenta kaistaa tukkien turvallisimman ja helpoimman kaistan ohittamiseen. Tämän lisäksi egyptiläiset ajelivat aivan turhaan kaistaviivojen päällä pitkiäkin matkoja vieden yhden kaistan sijasta kaksi. Pahimpia hasardeja aiheuttivat kuitenkin kaistoja ilman suuntavilkkua vaihtavat ja tuplasti sallittua nopeutta ajavat itsemurhakuskit. Vaikka tämä kaikki varmasti kuulostaa todella stressaavalta ja vieressäni istuva Jenni olikin hyvin stressaantunut, niin itse nautin tällaisesta eksoottisuudesta. En missään nimessä haluaisi ajaa täällä jokapäiväistä työmatkaa, mutta näin kertaalleen koettuna Kairon hullut tiet jäävät kuluvan päivän ikimuistettavimmaksi kokemukseksi.

17.9. Keskiviikko

Eilisen tapaan jatkettiin kilometrien kahmimista heti aikaisin aamusta. Kiskoimme aamupalan kätevästi tien päällä, jonka ansiosta ensimmäiset satakunta kilometriä taittuivat sutjakkaasti. Reilun kahden sadan kilometrin jälkeen saavutimme Välimeren rannan, jolloin pohjoiseen matkatessa olisimme tarvinneet veneen, joten luonnollisesti käännyimme länteen vievälle tielle. Päivän saldoksi kertyi reilut 400 kilometriä, jolloin olimme saapuneet: Marsa Matruh -rannikkokaupunkiin. Marsa Matruh on etenkin Kairosta ja Alexandriasta kotoisin olevien egyptiläisten suosima lomakohde, mutta sen sijaan länsimaisia turisteja liikuskelee kaupungissa ani harvoin. Tämä kävi heti ilmi kurvatessamme kaupungin ydinkeskustaan, joka oli hyvin aito egyptiläinen kaupungin keskusta. Itse kaupungin takia emme tätä kohdetta kuitenkaan valinneet yöpymispaikaksemme, vaan syynä tähän oli itse Välimeri. Mielestämme Egyptille kuuluva Välimeren rannikko on hienoimillaan juuri Marsa Matruhin länsipuolella, jonka ranta muistuttaa Portugalin eteläosien Lagosin rannikkoa. Ensiksi pysähdyimme egyptiläisten turistien täyttämälle rysämäiselle rannalle. Paikka ei missään nimessä ollut sellainen mihin halusimme pitemmäksi aikaa jäädä varsinkin sen jälkeen, kun olin ensimmäistä kertaa mennyt uimaan, jolloin takaani sekä sivuiltani alkoi kuulua kaamea pillin vihellyskonsertti. Kaksi uimavalvojaa puhalsivat pilleihinsä ja huitoivat minua vihaisesti palaamaan rannalle, koska olin uinut peräti kymmenen metrin päähän rantahiekasta. Näytin kavereille peukkua ja uin vielä hetken aikaa, kunnes palasin takaisin rannalle Jennin luokse. ”Eiköhän tämä ollut tässä.” sanoin Jennille ”olen täysin samaa mieltä.” Ainoa hauska asia rannalla oli se, kuinka innoissaan useimmat rannan turisteista ja erilaisten kojujen myyjistä olivat meistä kahdesta muukalaisesta.

Marsa Matruhin itäpuolen rannikkoa.

Ensimmäinen vierailemamme ranta oli hyvin nätti, mutta sen tunnelma ei ollut mieleemme.

Jos ensimmäinen ranta ei ollut mieleemme, niin toinen olikin aivan super-mesta. Jätimme auton parkkiin aution tien päähän autioon umpikujaan, jonka jälkeen löysimme rantakallion päälle pystytetyn piikkilanka-aidan välistä sopivan aukon päästäksemme kallioiden reunalle. Olemme käyskennelleet Välimeren rannalla vaikka kuinka monessa maassa, mutta yhdenkään maan rannikolla meri ei ole näyttänyt näin upealta. Rannikon edustan matalissa vesissä veden väri oli niin turkoosi, että voisimme yhtä hyvin kävellä Malediivien rannoilla. Rantakallioiden päällä käppäileminen oli jo pelkästään pitkän ajomatkan arvoinen kokemus, mutta lisää oli luvassa. Lyhkäisen kävelymatkan jälkeen laskeuduimme leveähkölle rannalle, jossa oli meidän lisäksi vain yksi egyptiläinen perhe. He oleilivat rannan vastakkaisessa päässä, jonka ansiosta ranta tuntui lähes täysin autiolta. Päivä ei ollut tuulinen, mutta Välimeren aallot olivat yllättävän voimakkaat, mistä syystä uiminen Saharan hiekalla täyttyneissä vesissä oli yhtä juhlaa.

Rantakallioiden päällä.

(Lähes) autio rantamme.

Juhlaa se selvästi on!

Jennin uimisestakin on tullut lähes rutiinia.

18.9. Torstai

Vielä edessämme oli viimeinen ja lyhkäisin etappi 1200 kilometrin kokonaismatkasta. Matka Marsa Matruhista lähes tikkusuorasti lounaaseen: Siwa Oasis:n -kaupunkiin tarkoitti 300 kilometrin ajomatkaa halki maailman suurimman kuuman aavikon. Saharahan on kaiken kaikkiaan vasta maailman kolmanneksi suurin aavikko, sillä kaksi suurinta aavikkoa ovat jään peittämiä. Melkein välittömästi Marsa Matruhista lähdön jälkeen ympärillämme näkyi ainoastaan tasaisena levittäytyvää kuivaa autiomaata. Maisema pysyi täysin muuttumattomana yli 300 kilometrin ajan, kunnes hieman ennen määränpäätä ympäröivään maastoon alkoi ilmestyä veden aikaansaamia kallion muodostumia. Jo tämä oli tervetullut piristys tylsään maisemaan, kunnes Siwa Oasiksen yli 300 maanalaista lähdettä näyttivät mitä todellinen piristys oikein tarkoittaa. Aivan äkkiseltään rutikuiva ympäristö olikin täynnä vehreitä palmumetsiä, viljelyspeltoja ja horisontissa näkyi jopa suuri Siwa järvi. Vehreyden lisäksi kaupungin kadutkin vaikuttivat jälleen kerran todella aidoilta ja olimme aivan turhaan hieman pelänneet, että tämä paikka saattaisi muistuttaa turistirysää.

Siwa Oasiksen keskusaukio.

Näitä leipiä olemme syöneet lähes päivittäin Egyptissä. Tässä ne olisi aivan uunituoreita.

Älähän kaahaile nuor poijan kloppi.

Mangosato on Egyptissä nyt parhaimmillaan ja sehän meille kelpaa!

Aikaisen lähdön ansiosta meillä oli vielä hyvin aikaa tutustua Siwa Oasiksen nähtävyyksiin. Ensimmäisenä nousimme savitiileistä rakennettuun: Shali Fortress:n -linnoituksen huipulle. Siwan muinaiset berberi asukkaat rakensivat linnan 1100 -luvulla ja asuttivat sitä aina 1926 vuoteen asti. Sinä vuonna alueella satoi kolmena päivänä peräkkäin, mistä syystä etenkin linnan ylimmät osat sulivat. Silloin viimeisetkin linnan asukkaat muuttivat linnaa ympäröivään maastoon. Emme olisi voineet nauttia enempää linnaan tutustumisesta. Ensinnäkin se oli täysin ilmainen, mutta sitäkin tärkeämpää oli siellä vallitseva tunnelma. Suuren ja sokkeloisen linnan sisällä parveili vain muutama muu, minkä ansiosta emme suurimmaksi osaksi nähneet ketään. Linnassa on varmasti sen loistopäivinä asunnut useampi sata ihmistä, sillä puoliksi sulaneita huoneita tuntui riittävän loputtomiin.

Shali linnoituksen sisäänkäynti.

Linnoituksen sulaneet talot.

     Linnan vieressä levittäytyy myös savitiileistä rakennettu ja osittain sulanut rauniokylä.

Pari tuntia ennen auringonlaskua starttasimme auton ja lähdimme kiertämään Siwa järveä. Aloitimme kierroksen järven pohjois- ja länsipuolilta, joidenka rannoilla kohosi jykeviä kallioita, mutta suurimmaksi osaksi maasto oli rutikuivaa. Järven vesi on suolapitoista, mistä syystä kasvit eivät voi suoraan hyödyntää järven vettä. Sen sijaan järven etelä- ja itäpuolella levittäytyy tiheitä palmumetsiä sekä oliivi- ja taateliviljelmiä. Jokainen ilmansuunta järveltä katsottuna oli oma maailmansa ja tykkäsimme niistä kaikista. Kuivat ja koppuraiset kalliot olivat eksoottinen näky, mutta toisaalta järven eteläpuolen vehreän- ja kuivan ympäristön tekemä kontrasti oli mielenkiintoinen näky. Hyväkuntoinen asfalttipäälysteinen tie toimi veden jakajana kumpuilevien hiekkadyynien ja vehreiden oliivipensaiden täyttämän maan välillä.  

Kuivempaa ja vuoristoisempaa järven länsipuolta.

Länsipuoli jäi taakse ja etelän vehreys tuli esiin. Tässä kuvassa ilmansuuntien välinen raja ei voisi näkyä paremmin.

Vehreää eteläpuolta lähempänä järveä. Maanalaisten lähteiden vaikutuksen ulkopuolella alkoi loputon hiekkameri.

 19.9. Perjantai

Perjantai päivän Siwassa vyörytimme nähtävyydeltä toiseen pää kolmantena jalkana. Valmiiksi rankka suoritus muuttui äärimmäiseksi, sillä koko päivän ajan olimme 35 lämpöasteen ja paahtavan auringon kärvennyksessä. Ei siis ihme, että seitsemän tunnin nähtävyysrallin jälkeen ryntäsimme kovaa vauhtia majoituksen viilentävään suihkuun. Päivämme lähti käyntiin kaupungin itäpuolen suolakaivoksilta. Kaivinkoneet kaivavat 1-5 metrin kuoppia suolaperäiseen maaperään, jossa on useita maanalaisia lähteitä. Lähteiden ansiosta kuopat täyttyvät vedellä ja kun polttava aurinko on haihduttanut tarpeeksi suolapitoista vettä, saavat kaivinkoneet kerättyä jäljelle jääneen suolan talteen. Ennen veden haihtumista kuopat ovat täydellisiä paikkoja kellua kuin korkki. Suolakaivosten alueelle sai noin vain ajella omatoimisesti ilman sen suurempaa säätöä ja isompia suola-altaita tuli vastaamme heti kättelyssä. Päätimme kuitenkin jättää ne väliin ja ajaa syvemmälle kaivokseen, jotta löytäisimme pienempiä, rauhallisempia, nätimpiä ja tunnelmallisempia altaita. Täydellisen altaan metsästys olikin luultua vaikeampi tehtävä ja pyörimme pitkään ristiin rastiin kulkevia teitä pitkin. Lopulta emme malttaneet enää odottaa ja valitsimme yhden altaista, jotta pääsimme kellumisen makuun. Kyseisessä altaassa toteutui hyvä tunnelma ja rauha, mutta se olisi voinut olla pienempi sekä nätimpi. Siitä huolimatta vuoden 2014 toisinto Jordanian Kuolleesta merestä oli kokemus, joka tuntui mahtavalta kokea uudemman kerran. Hetken aikaa kylvettyämme päätimme pyöriä kaivoksen sisällä vielä hetken aikaa ja se kannatti, sillä pian löysimme lähes täydellisen altaan, jossa toteutui kaikki etsimämme asiat.

Ensimmäinen allas.

Juuri pulahtamassa toiseen altaaseen.

"Hakekaa tuo ruumis pois!"

Jennikin kelluu korkin lailla.

Suolakylpyjen jälkeen ihomme tuntui niin epämiellyttäviltä, että kaipasimme nopeasti raikasta peseytymisvettä. Tähän sopi täydellisesti läheinen: Cleopatra spring -lähde. Historoitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Kleopatra vieraili Siwa Oasiksella, mutta hänen kylpemisensä Cleopatra springillä on enemmän paikallista tarua, kuin historiallista faktaa. Oli miten oli, nykyään paikka on ihan hirveä. Muutaman turistibussin ympäröimä ja kirkuvien lapsien täyttämä allas olisi normaalisti ollut sellainen paikka, että olisimme oitis kääntyneet ympäri ja jatkaneet päinvastaiseen suuntaan. Suolan ärsyttämät ihomme olivat kuitenkin toista mieltä, joten pulahdimme paikallisten lasten sekaan. Äkkiä kaikki iholtamme ja uikkareistamme löytyvä suola vajosi altaan pohjaan.  

Cleopatra Spring.

Loistavaa ruokaa lähteen viereisessä ravintolassa. Turistien suosimaksi paikaksi ravintoloiden hintataso oli yhtä halpa kuin muuallakin Siwan alueella.

Yli 300 lähteen rehevöittämällä alueella kasvatetaan etenkin taateleita ja oliiveja. Kuvassa taateleita tuottava palmu.

 Lounastauon jälkeen käppäilimme: Dakrour -vuoren (noin 70 metriä) huipulle. Tässä vaiheessa päivää aloimme olla jo lopen uupuneita jatkuvasta auringon paahteesta, mutta huomenna meidän olisi taas jatkettava matkaa, joten päivän aktiviteettien oli jatkuttava. Huipulta oli huikea nähdä lähteiden vaikutus muuten niin kuivaan ympäristöön. Lähteet näyttivät olevan ympyrämäisessä muodossa, sillä vihreä raja kiersi tasaisessa kaaressa huipulta käsin horisonttiin katsottaessa.

Kohti Dakrour vuorta.

Jenni katselee tiheänä levittäytyvää palmumetsää.

Huipulla!

Sitten olikin aika vierailla reissun ensimmäisessä muinaisen Egyptin aikaisessa kohteessa. Amon Temple, eli Amon jumalan temppeli, jonka historiasta tiedetään verrattain vähän. Se on rakennettu 360 eaa. tienoilla, jonka jälkeen temppeli toimi Amon jumalan oraakkelin olinpaikkana. Temppelin kuuluisin hetki tapahtui vuonna 331 eaa. kun Makedonian kuningas: Aleksanteri suuri vieraili temppelissä konsultoimassa oraakkelia. Se oli tärkeä vierailu Aleksanterille sotaretkiensä välissä, sillä hänen isoisänsä: Herakles oli muinoin vieraillut samaisessa temppelissä. Aleksanterin tavatessa oraakkelin, kutsui hän Aleksanteria lapseksi = Paidie. Oraakkeli käytti kuitenkin väärää sijamuotoa: ”Paidios”, jonka Aleksanteri ymmärsi tarkoittava Jumalan poikaa = pai dios. Tämä sai Aleksanterin muuttumaan entistä koppavammaksi ja vähitellen hänen upseerinsa alkoivat kyllästymään kuninkaansa ylimielisyyteen.  

Egyptiläistä kirjoitusta, eli hieroglyfejä.

Amon Temple.

On hauska ajatella, että näiden samaisten ovien läpi käveli myös Aleksanteri Suuri, mutta ainoastaan 2300 vuotta meitä aikaisemmin.

Pitkiltä näyttää ajomatkat kartallakin.

 20.9. Lauantai

Siwaan saapumisestamme lähtien olimme kauhistelleet tätä päivää ja samalla asennoituneet oikealla tavalla tänään koittavaan yli 700 kilometrin ajomatkaan. Saharan läpi kulkevalla tiellä ei ole mahdollista yöpyä sisätiloissa muualla kuin: Bahariya Oasis:n -nimisessä kaupungissa. Pelkästään sinne joutuisimme painamaan 400 kilometrin ajomatkan. Mielemme olivat kuitenkin asetettu kunnianhimoisempaan moodiin ja aioimme ajaa koko matkan Niili -joen varrelle, jolloin ajomatkaa kertyisi yli 700 kilometriä. Egyptiin saapumisestamme lähtien tiukkaakin tiukempi reissusuunnitelmamme onnistuminen on ollut hiuskarvan varassa, jossa pienikin vastoinkäyminen saattaisi suistaa suunnitelmamme totaalisesti raiteiltaan. Vain 35 kilometrin itään ajamisen jälkeen kohtasimme pahan vastoinkäymisen, jolloin tämä heikko hiuskarva antoi periksi ja kaikki suunnitelmamme menivät uusiksi. Tien keskelle asetettu kartio ja tietä vartioiva sotilas ei ollut uusi näky Egyptin teillä. Aikaisempina päivinä olimme jo kymmeniä kertoja pysähtyneet vastaaviin paikkoihin ja pikaisen passien tarkastuksen jälkeen olimme saaneet aina jatkaa matkaa. Tällä kertaa sotilas ei edes halunnut nähdä passejamme, vaan näytti käsimerkein u-kännöstä. Yritimme selvitellä asiaa englantia taitamattoman sotilaan kanssa, mutta äkkiä tajusimme ettei mitään ollut tehtävissä, joten käänsimme auton takaisin kohti Siwaa. Siwaan johtaa ainoastaan kaksi tietä ja kun toinen niistä oli tukittu, ei meille jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa suunta pohjoiseen ja Marsa Matruhiin. Kirosimme kurjaa kohtaloamme hetken aikaa, kunnes oli aika alkaa suunnitella loppureissumme kulkua. Heti ensimmäiseksi jouduimme pudottamaan pari ennalta suunniteltua ja erittäin mielenkiintoista kohdetta pois suunnitelmastamme, jonka lisäksi ajamis -motivaatiostamme riippuen, paikkoja saattaisi pudota vielä lisääkin. Olimme asennoituneet ajamaan tänään pitkän matkan, joten päätimme ajaa sen vastoinkäymisestä huolimatta. Pari päivää sitten Siwaan tullessamme kuljimme Kairon ja Siwan välin kahdessa päivässä, mutta tänään yksi päivä saisi luvan riittää. Siwasta Kairoon kertyi matkaa yhteensä 730 kilometriä, johonka voi lisätä vielä 70 kilometriä, jonka ajoimme turhaan ennen sotilaan käännyttämistä. Hyvän asenteen, -musiikin ja -äänikirjan voimin matka meni kutakuinkin kivuttomasti ja olimme täten saapuneet samaan hotellin, jossa yövyimme myös viimeksi Kairossa ollessamme.

Meniskö Suomessa läpi?

21.9. Sunnuntai

Loppureissun ajomatkoja miettiessämme ajomotivaatiomme alkoi olla aika finaalissa. Eilinen takaisku ja alkuperäisen reissusuunnitelman epäonnistuminen tuntuivat siltä, kuin olisimme menettäneet kultamitalin ja nyt kilpailisimme enää alemmista sijoituksista. Kultamitalin eteen sitä olisi helposti ajanut vielä pitkiä päivämatkoja, mutta nyt mielemme tekisi vain ajaa johonkin hyvään paikkaan rentoutumaan. Emme kuitenkaan antaneet sisältämme kumpuavalle heikkoudelle sijaa sen enempää. Ainoa heikkous minkä näytimme, oli rennosti syöty aamupala eräässä Kairon kahvilassa.

Aamupalan syötyämme ajelimme lyhkäisen kilometrimäärän, mutta pitkän matkan ajallisesti: Saqqara:an -muinaisegyptin nekropolille. Etelä-Kairon ja Gizan ruuhkat eivät olleet pahinta kaaosta mitä olemme reissuillamme nähneet, mutta sen verran pahat ruuhkat kuitenkin olivat, että 30 kilometrin matkaan tuhlaantui tasan tunti. Saqqaran alueella on yhteensä 16 pyramidia, joista kuuluisin on: Djoser Pyramid, tai toiselta nimeltään: The Step Pyramid. Suurista portaista koostuva ja 60 metriä korkea pyramidi on Faarao Djoserin hautapaikka ja koko Egyptin vanhin pyramidi. 4700 vuotta vanha pyramidi ei ole rakennettu valtavista kiviharkoista, kuten kuuluisa Gizan pyramidi, vaan sen rakennusmateriaalina käytettiin kivitiilejä. Pyramidia ympäröi kymmeniä hautakammioita, joihin on muumioitu sekä haudattu Djoserin ylintä palvelusväkeä sekä eläimiä, kuten härkiä. Koko nekropolikompleksia ympäröi loistonsa päivinä yli kymmenmetriset muurit, mutta tänä päivänä niistä on jäljellä enää pääsisäänkäyntiä reunustava osuus. Valitsimme Djoserin nekropolin reissukohteeksemme siitä syystä, että se ei ole lähellekään niin kuuluisa ja suosittu kuin Gizan pyramidi, mutta siitä huolimatta se on edelleen todella vaikuttava ja merkittävä muinaisen Egyptin nähtävyys. Nähtävyydellä kiertäessämme olimme erittäin tyytyväisiä valintaamme, sillä koko Saqqaran alue oli todella vaikuttava, mutta siitä huolimatta saimme tutkia sitä valtaosin rauhassa vain kaksistaan.

Sisäänkäynti Saqqaraan. Saqqaran kukoistuksen aikaan koko aluetta ympäröi näin jykevät muurit. Nyt jäljellä on enää sisäänkäynnin molemmin puoleiset muurit.

Sisäänkäynnin pylväsjonot.

Sisäänkäynti sisältä päin kuvattuna.

Djoserin pyramidi.

Sekä Djoserin pyramidin, että viereisten hautakammioiden alle on kaivettu yli 40 metriin ulottuvia maanalaisia kerroksia.

 Hautakammioita kuvan edessä ja takana kohoaa lähes kokonaan raunioitunut: Pyramid of Unas.

On ne isoja nuo Egyptin pyramidit.

Saqqaralta jatkoimme matkaa etelään 250 kilometrin verran. Tämän yön vietimme 1700 vuotta vanhan luostarin viereisessä hotellissa, Al Minya -kaupungin lähistöllä. Hotelli oli huomattavasti arvokkaampi verrattuna reissun aikaisempiin majoituksiin, joka hirvitti meitä hieman, mutta törsäilyymme oli kuitenkin hyvä syy. Hotellista käsin avautui erittäin hyvät näkymät maailman pisimmälle joelle, eli Niilille.

Niili kuvattuna hotellimme kattoterassilta.

22.9. Maanantai

Aamulla tutustuimme hotellimme viereiseen luostariin: Church of the Blessed Virgin Mary of Mount bird. Rakennus toimi roomalaisena temppelinä vuoteen 328, jolloin Rooman valtakunnan Kuningatar Helena perheineen saapui tälle alueelle ja muutti temppelin luostariksi. Luostarin perustat sekä kattoa kannattelevat pylväät ovat peräisin alkuperäisestä temppelistä, mutta pylväiden päälle kasatut tiilet sekä katto rakennetiin uudestaan, jotta ne toimivat paremmin kristillisessä luostarissa.

Church of the Blessed Virgin Mary of Mount bird.

Hotellin aamupala ei ollut erityinen, mutta aamupalapaikka oli vertaansa vailla.

Näkymää aamupalapöydästä. Niilin ympäristö on erittäin vehreää, mutta vain parin kilometrin päässä kulkijaa odottaa loputtomalta tuntuva aavikko.

1700 vuotta vanhan luostarin sisältä.

Hotellilta lähdettäessä meillä piti olla tarpeeksi aikaa sekä ajaa pitkä ajomatka, että tutustua kahteen muinais-Egyptiläiseen kohteeseen. Matkamme ei kerennyt edes alkaa, kun poliisit pysäyttivät meidät eivätkä päästäneet meitä jatkamaan matkaa. Poliisit osasivat vain auttavaa englantia, jonka takia emme saaneet tietää pysäyttämisen syytä, vaan he viittasivat vain jonkinlaiseen ongelmaan. Hetken aikaa odotettuamme yksi poliiseista pyysi meitä seuraamaan heidän autoansa. Ajoimme läpi kaupungin päinvastaiseen suuntaan, kuin mihin itse olisimme haluneet ajaa. Muutaman kilometrin jälkeen pysähdyimme sillan alle, jossa meitä odotti toinen poliisipartio. Pysähdyimme heidän luokseen ja molemmat poliisipartiot alkoivat neuvotella keskenään. Tätä seurasi toinen samanlainen ajelu ja jälleen yhden poliisipartion kanssa neuvottelut. Kolmannen pysähdyksen jälkeen jatkoimme jälleen päinvastaiseen suuntaan, kunnes tajusin, että poliisit olivat varmasti kuulleet väärin meidän seuraavan kohteemme. Olin kertonut poliiseille matkaavamme seuraavaksi Beni Hasan:n -hautakammioon, joka sijaitsee etelässä, mutta poliisit olivat kuulleet minun sanoneeni: ”Beni Mazar” joka sijaitsee pohjoisessa. Pysäytin äkkiä poliisit ja selitin tilanteen heille, jolloin käännyimme ympäri ja jatkoimme matkaa etelään. Kaikkeen tähän säätöön oli kulunut liikaa aikaa, emmekä enää halunneet mennä koko hautakammioon, sillä muuten saapuisimme seuraavaan yöpymispaikkaamme vasta iltamyöhään. Aloin jo menettämään hermoja poliisien kanssa ja sanoinkin heille napakasti: ”Aion nyt jatkaa matkaa yksinään ilman teitä, pidättäkää minut vaikka!” Poliisit selvästi tajusivat meidän olevan hermona asiasta ja saimme sovittua heidän kanssaan, että he saattavat meidät vielä moottoritien varteen, josta saamme jatkaa matkaa taas vapaasti. Tähän täysin turhaan hysteriaan paloi aikaa noin 2 tuntia, jonka aikana vain ajelimme ympäriinsä ja neuvottelimme siltojen alla. Aivan kun tämän reissun aikana ei olisi jo tarpeeksi ajamista. Mitään kunnollista syytä emme tähän typeryyteen saaneet, muuta kuin yhden poliisin mainitseman turvallisuutta koskevan seikan, johon hän kuitenkin jatkoi kehumalla Egyptiä todella turvalliseksi.

Meillä piti olla tarpeeksi aikaa tutustua kahteen muinais-egyptiläiseen nähtävyyteen, mutta poliisien sekoilujen takia meille tuli kova kiire, että kerkeäisimme tutustumaan edes yhteen nähtävyyteen. Reilun 300 kilometrin ajamisen jälkeen saavuimme: Athribis -temppelille, lähelle Sohag:n -kaupunkia. Pahasti raunioitunut Athribis temppeli ei millään mittarilla ole suosittu turistikohde. Siitä kertoi jo pelkästään sinne johtava tie, jota emme koskaan löytäneet. Sen sijaan ajelimme jonkin pikku kylän läpi, jonka asukkaat eivät ehkä ikinä olleet nähneet länsimaalaisia ihmisiä. Siltä heidän reaktionsa ainakin näytti meidät nähtyään. Lopulta päädyimme parkkeeraamaan automme kyläläisen avustuksella keskellä kylää ja kävelemään sieltä lyhkäisen matkan aavikon läpi temppelille asti. Saimme nauttia temppelistä kahdestaan, kunnes paikalle sattui temppelin vartija, joka oli todella innoissaan kahdesta länsimaalaisesta ihmisestä. Hän halusi toimia meille epävirallisena oppaana ja yritti selittää temppelin historiaa melko olemattomalla englannillaan. Athribis temppeli ei ehkä ollut se kaikkein näyttävin nähtävyys, mutta tunnelmaltaan paikka oli vertaansa vailla ja sitä on hyvin vaikea päihittää.

 Kuvan edustalla Athribis Temppelin kuningattaren ja kuninkaan alttari, jossa he odottivat kansalaistensa tulevan heidän puheillensa. Kuvan takana oleviin vuoriin on kaiverrettu kymmenittäin luolia, joihin on haudattu viereisen kaupungin asukkaita.

Näiden pylväiden osien pitäisi olla korkealla, mutta monien maanjäristysten seurauksena pylväät ovat romahtaneet ja nyt nämä osat nököttävät tässä.

Jo on tarttunut hieroglyfien lukutaito.

Vartija/oppaamme.

Superstara elämämme sai jatkoa Sohag kaupungissa, jossa yövyimme seuraavan yön. Pikku kylän tavoin Sohagin asukkaat näkevät varmasti todella harvoin, jos koskaan länkkäreitä, sillä kaikki kaupungin asukkaat olivat aivan haltioissaan meidät nähtyään. Lyhkäisen kaupungin keskustassa tekemämme kävelylenkin aikana päädyimme varmasti todella monen sohagilaisen instagram julkaisuihin.

Sohagin moskeija.

 Koshari annokset. Koshari on Egyptin kansallisruoka. Hyvää mättöruokaa, mutta riisin ja kahden eri pastan sekoitus on hieman liian hiilihydraatti painotteinen ateria meidän makuumme.

Upea Niili.

Keskustan katuja.

Hotellistamme oli hyvät näkymät kaupungin juna-asemalle ja kaupunkiin. Näkymät toivat kuitenkin oman haittansa, sillä junat pitivät jäätävää meteliä läpi yön ja emme saaneet oikein nukutuksi.

23.9. Tiistai

Tänään koittaisi reissun viimeiset ajelut etelän suuntaan. Sohagista matkamme jatkui 200 kilometrin verran Qina:n -kaupunkiin ja sen kuuluisaan temppeliin: Dendera Temple of Hathor -2100 vuotta vanhaan muinais-egyptiläiseen temppeliin. Mielenkiintoisin historiallinen vaihe temppelillä tapahtui, kun Rooman imperiumi tuli mukaan kuvioihin ajanlaskun alkuvuosina. Roomalainen vaikutus näkyy vahvasti temppelin lukuisissa seinäkuvioissa. Useissa kuvissa Rooman keisari: Trajanus ojentaa uhrilahjoja Jumalille, jonka lisäksi hän jopa rakennutti oman pienemmän temppelin pää-temppelin viereen ja koko temppelikompleksia ympäröivien muurien sisäpuolelle. Dendera temppelikompleksi oli ehkä visuaalisesti kaikkein näyttävin käymistämme Egyptin nähtävyyksistä, mutta samaan aikaan sen tunnelma oli kaikkein huonointa. Etenkin aasialaiset turistit tekivät vierailusta rasittavan. Aasialaiset turistit tuntuivat tuntevan pakonomaista tarvetta pällistellä itse jokaisen temppelin pylvään ja seinässä olevan kuvan eteen valokuvaa varten, jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, että juuri hän on vieraillut kyseisessä paikassa.

Temppelikompleksia ympäröivät murit.

Dendera Temple of Hathor.

Rooman keisari Trajanuksen rakennuttama temppeli.

Suuren temppelin tuloaulassa sijaitsee tämä mahtava pylvässali.

Salin katto on koristeltu hienosti.

Suurta pylvässalia seurasi vähän pienempi sali.

Temppelin kauttaaltaan koristeltuja huoneita.

Nämä portaat johtivat katolle asti.

Ulkoseinää.

Sarkofageja. 

Temppeliltä ajoimme vielä viimeiset 70 kilometriä etelään, jolloin saavuimme kuuluisaan: Luxor:n -kaupunkiin. Majoituksemme sijaitsi Niilin länsipuolella, eli vastakkaisella puolella jokea kaupungin keskustaan nähden. Majoituksemme ympäristö tuntui aika viihdyttävältä, mutta ottaessamme lautan Niilin yli Luxorin keskustaan, muuttui meno aivan totaalisesti. ”You wanna take horse ride?” ”No thank you” ”Do you know how much the price is?” ”I don´t care.” Kymmeniä kertoja jaksoin vastata hyvin kohteliaasti rasittaville myyjille, mutta kymmenien kertojen jälkeen en jaksanut enää olla niin kohtelias ensimmäisen: ”No thank you” vastaukseni jälkeen. Eipä Luxorin turistirysämäisessä keskustassa oikeastaan ollut muuta nähtävää kuin: Luxorin temppeli, johonka ajattelimme alunperin käydä ihan maksullisesti tutustumassa. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että siihen pystyi tutustua todella perusteellisesti ihan ilmaiseksikin. Temppeliä ympäröivät aidat olivat niin matalat, että lähes jokaiseen temppelin nurkaan pystyi nähdä niiden takaa.

Niilin yli public ferryllä.

Luxorin temppeli.

Nyt on pummit siellä missä niiden olisi kokoajan kuulunutkin olla.

Luxorin turisti souk.

Majoituksen kattoterassin iltafiilistelyt valaistuja vuoria ihaillen.

24.9. Keskiviikko

Tänäaamuinen rauhassa syöty aamupala, treeni ja uinti majoituksemme uima-altaassa olivat pahasti myöhässä oleva reissu aktiviteetti, mistä syystä nautimme aamusta erittäin paljon. Ensimmäinen varsinainen reissuaktiviteetti koitti vasta kolmelta, kun ajoimme kuuluisaan muinais-egyptiläiseen kohteeseen: Kuninkaiden laaksoon. Pettymys! Tämä sana tuli mieleemme käytyämme ensimmäisen peruspääsylippuun kuuluvan: Ramses IV:n haudalla. 750 egyptin puntaa (13,25 euroa) maksaneella pääsylipulla sai tutustua ainoastaan kolmeen hautaan, kun koko laaksosta löytyisi 65 kuninkaiden hautaa, joista yli kymmenen on yleisölle avoimena. Vertailuna sanottakoon, että Dendera temppelikompleksi maksoi 500 egyptin puntaa (8,85 euroa) ja Saqqara 600 (10,60 euroa). Kallis pääsymaksu, jolla pääsi ainoastaan kolmeen hautaan harmitti meitä eniten, jonka lisäksi suuri turistimäärä pilasi paikan tunnelman kauttaaltaan. Välillä reissukohteet tuottavat pettymyksiä, mutta nyt kun kerta olimme maksaneet kalliin pääsymaksun, niin olihan paikasta pakko edes yrittää nauttia. Egyptin vanhan valtakunnan aikaan (= 2686-2181 eaa) faaraot rakentivat valtavia pyramideja hautapaikoikseen, mutta uuden valtakunnan koittaessa hallitsijat hieman ”fiksuuntuivat” jolloin heille kelpasi kallioon kaivettu kolo ikuiseksi lepopaikaksi. Kuten sanottu: kolmesta lippuumme sisältyvästä haudasta valitsimme ensimmäiseksi: Ramses IV haudan. Ramses IV:n hallituskausi kesti vain 6 vuotta, jonka aikana hän halusi varmistaa itsellensä mahdollisimman pramean hautapaikan. Lyhyen hallintakauden aikana tämä onnistui ainoastaan lisäämällä haudankaivajien määrää 120 mieheen. Poliitikot osasivat siis hyvin jo 4000 vuotta sitten ajaa oman etunsa kansan edun edelle.

 Memnonin kolossit ovat ainoa jäännös faarao: Amenhotep III:n 3300 vuotta sitten rakennuttamasta temppelistä. Kolossien hahmo on itse Amenhotep III ja patsaiden alaosaan on kaiverrettu myös hahmot hänen vaimosta ja äidistänsä.

Ramses IV:n hauta.

sekä hänen arkkunsa.

Seuraavaksi tutustuimme Thutmose IV:n hautakammioon. Huomattavasti Ramses IV:n hautakammiota suurempi ja syvemmälle maan sisään ulottuva hauta ryöstettiin jo muinais-Egyptin aikoihin. Haudan seinät olivat miltei kokonaan koristelemattomat Thutmosen ennenaikaisen kuoleman takia. Siitä syystä hauta oli hieman tylsähkö, mutta toisaalta tästä haudasta saimme nauttia vain kaksistaan, yhtä egyptiläistä hännystelijää lukuunottamatta.

Kuninkaiden laakso.

 Thutmose IV:n hauta-arkku.

Ei ollut koristuksia tämän faaraon hautakammion seinillä.

Ramses III -hautaan tutustuimme viimeisenä, ja taktisesti laskeuduimme sinne vasta juuri ennen kuin koko laakso suljettiin. Tällä tavoin toivoimme välttävämme turisti kaaoksen. Taktiikka toimi loistavasti, sillä saimme nauttia haudan upeudesta vain muutama muu turisti seuranamme. Ramses III hauta jäi parhaimmaksi haudaksi koko Kuninkaiden laaksossa sekä näyttävyyden, että tunnelmansa ansiosta.

Ramses III:n hauta oli ehdottomasti paras hauta, jossa pääsimme vierailemaan. 

Siitä vaan "tulkkamaan" mistä tämän seinän tarina kertoo.

25.-26.9. Torstai & Perjantai

Tiukka aamu herääminen klo. 4:15. Koimme tämän ikävyyden, jotta olisimme kärppinä paikalla, kun Karnak temppelin ovet avautuisivat tasan kuudelta. Toivoimme reissun viimeisen muinais-Egyptin nähtävyyden olevan paitsi visuaalisesti näyttävä, mutta myös tunnelmaltaan erinomainen. Visuaalisuuteen emme voineet vaikuttaa, mutta tunnelmaan pystyimme vaikuttamaan juurikin heräämällä aikaisin ja ryntämäällä temppeliin toivottavasti vain kahdestaan. Karnakin temppelissä ei ole mitään uniikkia arkkitehtuurista rakennustyyliä muihin Egyptin temppeleihin nähden, mutta muista poiketen sen koko on täysin omaa luokkaansa. Karnakin temppeli oli aktiivisessa käytössä yli kahden tuhannen vuoden ajan, minkä ansiosta sen koko kasvoi jokaisen vuorollaan hallitsevan faaraon toimesta. Tämä näkyikin selvästi temppelin rakennuksien koossa, sillä pelkästään sisäänkäynnin muurit olivat päätä huimaavan korkeita ja erittäin paksuja. Kaikkein vaikuttavin osio koko temppelin alueella oli Suuri Hypostele-sali, jonka pinta-ala on jo pelkästään aplodien arvoiset, sillä se kattaa kokonaiset 5000 neliömetriä. Pelkkä suuri koko ei kuitenkaan riitä mihinkään, vaan pinta-ala on myös täytettävä jollain merkittävällä, johon Hypostele-sali ylsi todella kunniakkaasti. 134 massiivista pylvästä kohoaa 16 rivissä. Pylväistä 122 kohoaa 10 metrin korkeuteen, kun taas loput 12 ovat peräti 21 metrin korkuisia. Halkaisijaltaankin pylväät ovat raskasta sarjaa, sillä niiden paksuus on yli kolme metriä. Niiden jykevyys tulee tarpeeseen, sillä niiden pitää kannatella 70 tonnin painoisia arkkitraaveja (= suuria kivisiä harkkoja). Viivyimme pitkään Hypostele-salissa samalla hämmästellen, kuinka kummassa egyptiläiset veijarit ovat saaneet nostettua 70 tonniset kivenmurikat 21 metrin korkeuteen tuhansia vuosia sitten. Temppeliä tutkiessa meiltä meni aikaa kaksi tuntia, jonka jälkeen oli aika taas jatkaa matkaa.

Aika pimiää vielä oli, kun marssimme jo temppelin muureja kohti.

Siinä on kyllä jykevät muurit.

Ei sfinksijä, vaan pässejä.

Vasemman puoleiset patsaat ovat säilyneet historian saatossa huomattavasti oikeanpuoleisia patsaita paremmin.

Sieltä se arskakin tullee.

Hieroglyfit sekä obeliski.

 Hypostele-salin valtavat pylväät. Huomaa myös pylväiden päälliset 70 tonniset arkkitraavit.

Karnak temppelin eteläinen sisäänkäynti. Karnak temppeliä ja Luxorin temppeliä yhdistää 2,3 kilometrin mittainen: Avenue of Sphinxes -lukuisien sfinksien reunustama väylä.

 Reissu on ollut yhtä hulinaa ja paikasta toiseen kirmaamista, mistä syystä seuraava kohteemme kuulosti erittäin makoisalta. Hemmottelua oli luvassa, kunhan ensin ajaisimme vielä reilun 300 kilometrin pätkän Luxorista Hurghada:n -kaupunkiin. Aikaisen herätyksen ansiosta saavuimme Hurghadan hotellille tasan kello 12:00. Hotellimme ei ollut mikä tahansa murju, vaan ”kaikki sisältyy hintaan” konseptin syöttölä. Seuraavat kaksi päivää kuluvat siis treenien, syöminkien, uimisen ja perus hengailun parissa. Snorklailukin oli mielessämme ja kyselimmekin tämän aktiviteetin perään hotellilla, mutta muutaman kyselyn jälkeen emme saaneet vastausta. Päättelimme snorkkelivarusteiden vuokrahinnan olevan liian korka kukkarollemme, joten jätimme sen tälläkin kertaa väliin.

Ennen Punaisen meren uusintakohtaamista ajelimme karun kauniiden vuorien keskellä.

Tuulinen meri. Huomaa laguunin ja avomeren välinen väriero.

Pari päivää menivät nopeasti ja nautimme kovasti hotellin mukavuuksista, mutta lopputulemaksi antaisimme: Arabia Azur Resort -hotellille välttävän arvosanan, etenkin hintaansa nähden. Jos hotellia vertaa Turkin vastaaviin all inclusive hotelleihin, niin Turkki vie kisan 100-0.  

Hotelilla löllöilyn välissä kävimme tutustumassa: Mosque El Mina Masjid -moskeijaan.

Moskeija sisältä ja Jenni euron maksaneen lainakaavun peittämä.

Koirahostelli 2. #Ladakh 2023.

27.-28.9. Lauantai & Sunnuntai

Lauantaiaamuna aloitimme viimeisen pitkän ajomatkan takaisin Kairoon. Olimme varustautuneet matkaan hyvin loistavan asenteen lisäksi kolmella suurella Starbuck´sin kahvilla. Näiden ansiosta vajaa 500 kilometriä menivät yllättävän kivuttomasti. Kairoon saavuttuamme emme jääneetkään Kairoon, vaan kirjauduimme Airbnb asuntoon pääkaupunkiin kiinni kasvaneeseen: Giza:n. Ajomatka oli sen verran puuduttava, kuten oli ollut myös viimeiset kaksi viikkoa, ettemme jaksaneet tehdä enää muuta kuin nauttia huoneestamme löytävästä kylpyammeesta.

 Voisi kuvitella, että tällaisella näköalalla varustettu asunto maksaisi satoja euroja yöltä. Edes meidän ei tarvinnut epäröidä painaessamme varausnappia 40 euron yöhinnan nähtyämme.

Laskeva pallo.

Iltavalaistuksien kanssa pyramidit näyttävät joltain tieteiselokuvan rakennelmilta. Ehkäpä avarauusoliot olivatkin mukana niiden rakentamisessa?!

Kyllähän se kartallakin näyttää viideltä tuhannelta ajetulta kilometriltä.

Olipahan epätodellista herätä sunnuntaiaamuna, avata silmät ja nähdä maailman seitsemästä muinaisesta ihmeestä se ainut, joka on säilynyt tähän päivään asti. Gizan pyramidialueen kuhinaa seuratessamme kiitimme päätöstämme nähdä pyramidit juuri tällä tavoin. Majoituksesta asti pystyimme nähdä jatkuvan ketjun pyramideille kurvaavia turistibusseja sekä lukuisia hevosilla ja kameleilla ratsastavia turisteja. Tämän lisäksi oli helppo kuvitella pyramidien ympärille kaikennäköisiä selfieitä ottavia turisteja ja aina niin miellyttäviä aggressiivisia egyptiläisiä myyjiä. Lämpimässä kylpyammeessa viinilasit kädessämme tunsimme olomme huomattavasti mukavammaksi, kuin koskaan olisimme tunteneet pyramidialueella.  

Airbnb asuntomme omistaja kutsui meidät aamupalalle hänen omistamansa hotellin kattoterassille, josta oli asuntomme tapaan näkymät pyramideille.

 Airbnb asunnon sijainti oli täydellinen. Se ei ollut liian lähellä pyramidien lippuluukkua, jossa tunnelma olisi varmasti ollut epäaito, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä, että pyramidit näkyivät upeasti. Tässä kuvassa majoituksemme lähikatuja. Näillä kaduilla pyramidien läheisyydestä ei ollut mitään merkkejä, sillä katujen meininki oli aivan tavallista egyptiläistä arkea.

Ihan kuin oltaisiin rähjäisessä Hong Kongissa.

<3

 29.9. Maanantai

Tänään poistuimme Gizasta ja matkustimme 20 kilometriä pohjoiseen. Tällöin saavuimme Kairon ytimeen ja Zamalek:n -kaupunginosaan. Zamalek on suurehko saari keskellä Niiliä ja on koko kaupungin vauraimpia alueita. Asuinympäristön muutos oli iso rähjäisen Gizan ja Zamalekin välillä, vaikkei Zamalekaan ollut mikään Manhattan. Heitimme reput nopeasti uuteen Airbnb asuntoon ja nappasimme metron toiselle Niilin saarelle: Rhoda:lle. Historiallisesti merkittävä saari on ollut asuttu jo 700 -luvulta lähtien. Ajattelimme Rhodan olevan mielenkiintoinen kohde jo itsessään, mutta sen kadut olivatkin aika tylsiä. Onneksi emme matkustaneet sinne vain sen katujen takia. Saaren eteläisimmässä päässä sijaitsee 861 vuonna rakennettu: Nilometri. Joka vuotisten tulvien saapuessa Nilometriä käytettiin Niilin veden kirkkauden ja vedenpinnan mittaamiseen. Nilometrejä on käytetty aina faaraoiden ajoista lähtien, sillä niin kauan kuin Niilin varrella on viljelty maata on erityisen tärkeää tietää, kuinka korkealle jokavuotiset tulvavedet nousevat. Rhoda saaren Nilometriä käytettiin vuoteen 1960 asti, kunnes Niili padottiin Etelä-Egyptissä, jonka avulla tulvavesiä pystytään kontrolloimaan.

Pyramidit aamuauringossa.

Kuvan vasemmalla puolella Niilin reunustama Rhodan saari.

Nilometri.

Seuraavaksi käppäilimme Vanhaan Kairoon, jonne Rhodan saarelta oli matkaa vain kilometrin verran. Kairo perustettiin vuonna 969, mikä tekee Vanhan Kairon vanhimmasta rakennuksesta yli 600 vuotta Kairoa vanhemman. Kyseinen rakennus on roomalaisten linnoitus: Babylon. Vanha Kairo kuulosti meistä mielenkiintoiselta ennen siellä käyntiä, koska Babylon linnoituksen lisäksi siellä sijaitsee useita tuhatvuotisia kirkkoja, moskeijoita ja synagogia. Pelkkä määrä ei kuitenkaan riitä, jos laatua ei ole. Kaikki Vanhan Kairon nähtävyydet olivat aika tylsiä, emmekä viihtyneet siellä pitkään.

Vanhan Kairon hienoin nähtävyys oli tämä yli tuhat vuotta vanha: St. George´s church.

Auringonlaskun aikaan lähdimme katsastamaan Niilin rantoja sekä Zamalekin että mantereen puolelta. Ennen lähtöä huomasimme kartasta, että Zamalekin itärannalla ja Niilin toiselle puolella kulkee viihdyttävän oloisia kevyen liikenteen väyliä. Niilin ylitettyämme yritimme päästä kevyenliikenteen väylälle, mutta jostain kumman syystä kaikki väylälle johtavat reitit olivat tukittu rumilla peltiaidoilla. Sama toistui myös Zamalekin puolella. Kummallakaan puolella jokea ei näkynyt minkäänlaista työmaata tai mitään muutakaan syytä sille, miksi niihin pääsy oli kielletty. Täten miellyttävä iltakäppäilymme auringonlaskun aikaan muuttui rasittavaksi kävelyksi vilkkaan tien vierustassa ilman kävelykatua ja seuranamme olivat korvia kuormittavat autojen tööttäilyt sekä tunkkainen pakokaasujen täyttämä ilma.

Niiliä ylittämässä. Tässä vaiheessa emme vielä tienneet, että kuvan kevyen liikenteen väylä on suljettu.

Olisipa mukavaa kävellä tuossa sinisen aidan toisella puolella.

30.9. Tiistai

Tämän päivän aktiviteettimme oli käydä tutustumassa: Saladin Castle:n -Kairon linnoitukseen. Saladinin linna on kokenut 900 vuotisen historiansa aikana enemmän, kuin melkein kaikki reissuillamme käymämme linnat yhteensä. Linna on ollut vuoroin muslimien, ristiretkeläisten, ottomaanien, ranskalaisten, albanialaisten ja englantilaisten hallinnassa. Vaikka linnan omistaja onkin vaihtunut näin moneen otteeseen, ei linna ole koskaan joutunut suuren piiritystaistelun kohteeksi. Mielestämme mielenkiintoisin historiallinen tapahtuma sattui vuonna 1811. Vuonna 1805 ottomaanit valitsivat Egyptin osittaiseksi hallitsijaksi albanialaissyntyisen: Muhammad Alin (ei siis nyrkkeilijä Cassius Clay = Muhammad Ali), joka halusi nousta itsevaltiaan asemaan. Vuonna 1811 Ali kutsui Egyptin eliitin juhlaillalliselle Saladin linnalle ja illallisen jälkeen hänen palveluksessaan olevat albanialaistaustaiset asemiehet avasivat tulen ja teurastivat kaikki Alin vastustajat. Valtavan kokoinen linnoitus oli ehdottomasti käymisen arvoinen kohde, vaikka iso osa linnan ehkä mielenkiintoisimmista alueista olivat jostain syystä suljettuja yleisöltä. Tästä syystä linnan parhaimmiksi paloiksi jäivät jättimäinen Muhammad Alin moskeija sekä jykevien muurien päältä avautuvat näkymät kaikkialle Kairoon.

Muhammad Alin moskeija.

Kairon silmänkantamattomiin jatkuvat rakennukset.

Muhammad Alin moskeijan sisältä.

Samaisen moskeijan sisäpihan pylväskäytävät.

Linnoituksen sisältä löytyi myös sotamuseo. Tässä näkymää sen edestä.

Linnoitus ja Muhammad Alin moskeija katutasosta käsin.

Ei ole linnoituksen ympäristö kovin prameaa seutua.

1.10. Keskiviikko

Päivämme Egyptissä sekä Kairossa käyvät vähiin ja oli aika matkustaa kaupungin historialliseen keskustaan. Muurien ympäröimän keskustan sydän ja sielu keskittyy pohjois-eteläsuunnassa kulkevaan: Al-Muizz -katuun. Se on yksi koko kaupungin vanhimmista kaduista, sillä se juontaa juurensa 900 -luvulle, mikä tekee siitä yhtä vanhan kuin Kairo itse. Pitkä historia oli selvästi nähtävillä koko 1,7 kilometrin matkan, jota katua pitkin rauhassa käppäilimme. On helppo todeta jonkun paikan olevan todella vanha, kun 1800 -luvun moskeija kuulostaa aivan pränikältä pytingiltä. Odotimme kadun olevan koko kaupungin parhaimpia, ellei parhain mesta, mutta sen varrella vallitseva meininki osoittautui liian epäaidoksi. Turismi oli jatkuvasti läsnä, vaikka valtaosa katukuvan ihmisistä olikin paikallisia. Kaikkein epäaidoin sektori kadun varrella sijaitsi 1300 -luvun soukissa: Khan el-Khalili:ssa. Kaukaiselta tuntuvat ne ajat, jolloin soukissa myytiin kaikkialta maailmasta tuotuja kauppatavaroita sekä elämiseen välttämättömiä tarvikkeita. Tänä päivänä soukissa myydään pääasiassa turistikrääsää, koruja ja mausteita.

Al-Muizz katu.

Kadun varrelta löytyy yli kymmenen moskeijaa.

Khan el-Khalili souk.

Illalla nousimme Zamalekissa sijaitsevan kattobaarin huipulle ja tilasimme yhdet huurteiset.

2.-3.10. Torstai & Perjantai

Vierailumme Kairossa oli eksoottista ja omalla tavallaan kiehtovaa, mistä syystä voisimme suositella tätä kaupunkia kaikille. Parasta kaupungissa olivat aivan normaalit kadut ja niiden varrella vallitseva meininki, eikä niinkään kaupungin tunnetuimmat nähtävyydet tai suosituimmat alueet. Kerkesimme neljän päivän aikana kokea tarpeeksi kaupunkia, mistä syystä päätimme viettää valtaosan viimeisestä yhteisestä reissupäivästämme lentokentän välittömässä läheisyydessä olevassa hotellissa. Varasimme vähän paremman hotellin, josta löytyi mm. kuntosalia ja uima-allasta. Aivan koko päivää emme kuitenkaan hotellilla loisineet, vaan nappasimme illan suusta taksin lentokentän läheiseen: Sheraton:n -kaupunginosaan, jossa fiilistelimme Egyptin tunnelmaa vielä viimeisen kerran.

Kuola vain valuu.

Jälkiruoaksi shishan polttelua.

Lentomme Kairosta lähti jo aamu neljältä. Varhainen lähtöaika oli todellinen syy miksi päädyimme varaamaan vähän kalliimman lentokenttähotellin ja kyllä kannatti. Parin tunnin lentämisen jälkeen saavuimme Ateenaan, jossa meidän yhteinen reilun kuukauden kestänyt matkaileminen tuli päätökseen. Jenni nousi Ateenassa Helsingin koneeseen, kun minä taas palasin sinne mistä tämä reissu alkoi, eli Dubrovnikiin.

Saavuin Dubrovnikiin tasan yhdeksältä ja nappasin alleni vuokra-auton, joka tällä kertaa oli pieni korealainen Kia. Lentokentältä poistuttuani ja ulkoilmaa ensimmäistä kertaa makusteltuani sain todeta syksyn saapuneen myös Balkanille. Egyptin 36 asteen lämpötilasta putosi yli puolet pois ja joka päiväsen sinisen taivaan tilalle vaihtui täysin pilvien peittämä taivas. Ainakaan urheileminen ei ole enää niin tukalaa. Auton käynnistettyäni otin kurssin välittömästi ulos kalliista Kroatiasta ja vain 15 minuuttia myöhemmin löysin itseni jo Montenegrosta. En enää edes muista kuinka monta kertaa olen käynyt tässä maassa ja lähes yhtä monta kertaa olen vain ajanut: Herceg Novi -kaupungin läpi ilman pysähtymistä. Tällä kertaa en ajanut enää ohi, vaan korjasin tämän virheen. Yöllä alkaneen pitkän matkustamisen aikana minulle oli kertynyt suuri nälkä, joten Herceg Novin pysähdyksellä sain nitistettyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, eli siis tutkittua pienen Adrianmeren rannalla olevan kylän ja makustella hieman kaurapuuroa sieltä löytyvästä kahvilassa. Jyrkästi nousevien vuorien rinteillä sijaitseva Herceg Novi ei todellakaan ole paikka, joka olisi ansainnut niin monta läpi ajamista. Keskiaikaisen kylän kapeat kadut, vanhat kirkot ja linnat sekä huippuluokan merinäkymät tekevät kylästä A-luokan kohteen ja voin suositella sitä kaikille täällä päin reissaileville.

Herceg Novin kapeita katuja.

Monesta kohtaa kylää avautui loistavat näkymät Adrianmerelle.

 Turkkilaisten vuonna 1539 rakentama linnoitus: Kanli Kula oli kylän ainoa nähtävyys, johon tutustuin vähän huolellisemmin. Neljän euron pääsymaksu oli käännyttää minut takaisin, mutta päätin kuitenkin maksaa lipusta ja kyllä kannatti.

Jyrkästi nousee kylä suoraan merestä.

Viime yönä ei tullut nukuttua juuri ollenkaan, mistä syystä ajomatka Montenegron pääkaupunkiin: Podgorika:n ei kuulostanut asialta, jonka olisin halunnut suorittaa. Kilometrejä on kuitenkin nieltävä, sillä ensi viikon tiistaina (7.10) minun tulee olla Pristina:n lentokentällä noutamassa kaveriani: Kasperia. 108 kilometrin ajomatka Herceg Novista Potgorikaan ei kuulosta kovin pahalta, mutta tiheästi asutut Montenegron rannikkotiet ovat todella hitaita ajaa, mistä syystä matkaan kului yli kolme tuntia. Väsyneenä olisin vain halunnut päästä ikävästä asiasta nopeasti eroon painamalla koko matkan mahdollisimman nopeasti ilman pysähdyksiä, mutta maltoin mieleni, sillä sen Montenegron upeus ansaitsee. Pysähdyksiä olisi voinut tehdä vaikka kuinka monta, koska vuoristo/rannikko näkymät etenkin rannikkokaupunki: Budva:n kohdalla olivat erityisen näyttäviä. Siitä huolimatta painoin Adrianmeren osuuden matkasta ilman pysähtymisiä ja tein yhden pidemmän pysähdyksen: Rijeka Crnojevica -joen vierustassa. Tunnin käppäily hienoissa jokinäkymissä teki hyvää väsymykselleni ja loppumatka Podgorikaan ei tuntunut enää pahalta. Vihdoin pitkä matkustuspäivä oli päättynyt, kun saavuin pienviinitilojen ympäröimään majataloon hieman pääkaupungin ulkopuolelle. Enää en jaksanut muuta kuin valmistaa pikaisen illallisen, jonka jälkeen oli aika painua nukkumaan vähän ilta seitsemän jälkeen.

Merenranta jäi taakse, mutta kauaa ei tarvinnut ajaa ilman vesinäkymiä. Kuvassa levittäytyy suuri Skodra järvi.

Rijeka Crnojevica ja hevosenkengän muotoinen mutka.

Egyptin loppusanat:

Olipahan hektinen reissu! Nopeasti sitä unohtaa asioita, sillä tällaistahan meidän reissuelämämme on suurimmaksi osaksi ollut. Koronapandemian alkuun asti, eli yhteensä kymmenen vuoden ajan kaikki reissumme olivat tämän kaltaisia. Tämä oli hyvä muistutus siitä ajasta ja vaikka nautimmekin ajastamme Egyptissä, niin emme silti usko, että tulemme enää ikinä reissaamaan tällä tavoin. Varsinkin siitä syystä, kun tehtävämme epäonnistui. Reissasimme kuin hullut pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, mutta emme siltikään ehtineet tutustua kaikkiin paikkoihin, joille ennen reissun alkua olimme antaneet ”must see” luokituksen. Joudumme siis matkustamaan tänne joskus uudestaankin, joten tällä reissulla meidän olisi kannattanut matkustaa vain yhdelle tai kahdelle alueelle, koska joka tapauksessa tästä maasta jäi useampi kana kynittäväksi.

Egyptiä voisi äkkiseltään pitää aika yksipuoleisena maana, sillä 90 % maan pinta-alasta on aavikon peittämää. Tästä syystä 95 % Egyptin 116,5 miljoonasta ihmisestä asuu vehreän Niilin varrella. Egypti on kuitenkin paljon muuta, kuin pelkkä Niili, kuten tämä blogikin toivottavasti osoitti. Siinain niemimaan vuoristot yhdistettynä Punaisen meren rannikkoon sekä (etenkin länsimaisten) turistien vähyyteen tekee alueesta yhden maailman parhaista. Voisimme helposti kuvitella viettävämme Siinailla vaikka kuukauden jos kaksikin, esimerkiksi pakulla matkatessa. Marsa Matruhista länteen jatkuva Välimeren rannikko ansaitsisi myös vähintään viikon verran matkustusaikaa. Rannikoa myötäillen olisi mahtavaa ajella rauhassa ja yöpyä yöt toinen toistaan upeammilla ja täysin koskemattomilla Saharan hiekan täyttämillä rannoilla, joita riittää sadottain aina Libyan rajalle asti. Siwa Oasis jäi koko reissun antoisammaksi kohteeksi. Se ei ole ehkä kohde, missä olisimme viettäneet viikkoa pitempää (vaikka aikaa olisi ollut), mutta se ei ota yhtään pois keitaan kiehtovuudesta. Olisi mahtavaa matkustaa Välimeren rannikolta Siwaan Saharan läpi vaikkapa kamelin selässä. Olisi kiva tietää se fiilis, kun ratsastaisi rauhassa kamelilla pelkän kuivuuden keskellä, kunnes vihdoin näkisi kukoistavaa kasvillisuutta sekä vettä. Melkeinpä parasta Siwassa oli se, että monessa muussa maassa tällainen paikka olisi turismilla pilattu, mutta Egyptissä siellä vallitsee edelleen täysin aito tunnelma. Tämän reissun turistirysä palkinnon vie Luxorin vanha kaupunki. Emme nauttineet siitä ollenkaan ja Karnakin temppelikin oli ainoastaan nautinnollinen siitä syystä, että jaksoimme raahautua sinne jo aamu kuudeksi. Luxoria lukuun ottamatta kaikki muut Niilin varren pysähdyspaikkamme olivat ehdottomasti pysähtymisen arvoisia. Olemme lähes täysin varmoja, että kohteet Luxorista etelään saattaisivat olla koko Egyptin parhaimpia. Seuraavaa Egyptin matkaa varten Luxorin ja Sudanin pohjoisrajan väliin jäi useita mielenkiintoisia kaupunkeja, luontokohteita sekä muinaisen-Egyptin nähtävyyksiä. Luulemme, että mitä lähemmäksi Sudanin rajaa matkustaisimme, niin sen enemmän tulisimme ajastamme nauttimaan. Kaikkein eteläisimmät alueet Niilin varrelta ovat todennäköisesti Siinain niemimaan ja Siwan tavoin lähes täysin turistivapaita alueita.

Ajaminen läpi Egyptin oli turhan suuressa roolissa matkan aikana. 15 päivän aikana ajoimme Egyptin teillä lähes 5000 kilometrin matkan. Tämä olisi ollut lähes täysi mahdottomuus ilman maan loistavia moottori- ja maanteitä. Siinä missä maantiet olivat loistavassa kunnossa, niin taajamissa ja urbaaneilla alueilla tiet olivatkin sitten kaameita. Teiden asfaltti saattoi olla niin huonossa kunnossa, että kävelijätkin kulkivat kevyesti autoja nopeammin. Niissäkin kohdissa missä taajamien tiet olivat hyväkuntoiset, pitivät jatkuvat liikennetöyssyt nopeuden kurissa. Liikennetöyssyjen suurta määrääkin pahempi asia saattoi olla niiden vaikea havaitseminen. Kunpa Egypti panostaisi edes prosentin verran kahdeksankaistaisien maanteiden rakentamiseen uppoavasta rahasta tienviittoihin ja -maalauksiin. Jouduin useita kertoja tekemään äkkijarrutuksen yhtäkkisen tielle ilmestyneen ja täysin asfaltin värisen liikennetöyssyn takia. Pahimpia paikkoja olivat ne, jossa liikennemerkki ensin ohjeistaa 90 km/t nopeuteen ja juuri kun on saanut vauhdin kiihdytettyä lähelle satasta, edessä onkin puolen metrin korkuinen ja täysin asfaltin värinen liikennetöyssy. Oman rasittavuuden matkaan toivat myös tieltä käännyttävät poliisit. Pariin otteseen ajoimme läpi rasittavan taajama-alueen ja kun vihdoin saavutimme moottoritielle vievän rampin, jouduimme tekemään kaiken uusiksi tieltä käännyttävien poliisien takia. Mitään kunnollista syytä poliisit eivät koskaan osanneet sanoa, vaan huitoivat meidät lähtemään, vaikka yritinkin inttää vastaan. Onneksi Niilin molemmilla puolilla kulkee leveät moottoritiet, minkä ansiosta saimme jatkaa matkaamme hyvää moottoritietä pitkin, mutta ainoastaan rasittavan taajama-alueen uusintakierroksen jälkeen. Enemmänkin ongelmia olisi voinut meille koitua. Auton heiveröisesti kiinnitetyistä rekisterikilvistä taaimmainen irtosi Siwan ja Kairon välisellä matkalla. Poliisit ja monet muutkin ihmiset ihmettelivät takakilpemme puuttumista useaan otteeseen, mutta mitään suurempaa ongelmaa ei asiasta meille koitunut.

Odotimme Egyptiltä suuria, jotka tämä kiehtova maa onnistui jopa ylittämään. Syyskuun lämpötila oli toki kuuma, mutta ei mitenkään tukala. 36 asteen päivälämpötilat kuulostavat todella kuumilta, mutta kuivassa Saharassa tällainenkaan lämpötila ei tunnu niin kuumalta, kuin kosteassa tropiikissa. Maan hintataso oli vieläkin alhaisempi, kuin osasimme odottaa. Mahamme täyttyivät yleensä alle kymmenen euron ravintola- laskulla, hyvätasoinen majoitus lohkesi 20-30 euron hinnalla ja tuoreista hedelmistä miksatut smoothiet kustansivat alle 1,5 euroa.  

Jenni kiittää kaikkia lukijoita.

 4.10. Lauantai

11 tunnin yöunet tulivat tarpeeseen! Rennon aamun jälkeen oli aika aloittaa päivän urheilut. Lähdin suorittamaan vuoristojuoksua Podgorican itäpuolelle sekä aivan Albanian vastaiselle rajalle. 2022 vuoden pakumatkalla ajelimme Cemi -joen kaivertaman kanjonin pohjalla. Muistan katselleeni Montenegron puolelle nousevia komeita vuoria ja samalla haaveilin kiipeäväni niiden päälle. Tänään pääsen toteuttamaan sen haaveen ainakin osittain. En varsinaisesti kiipeä niiden päälle, vaan ajan vuorien lähelle autolla ja loput matkasta taitan juosten. Auton pysäköityäni ja juoksun aloitettuani matka taittui lennokkaasti, kun pari ensimmäistä kilometriä taittuivat alle yhdeksään minuuttiin. Luonnossa liikkuminen on siitä kivaa, ettei koskaan tiedä mitä vastaan tulee seuraavaksi. Hyvin alkanut suunnitelmani, eli vuorijuoksu loppui lyhyeen päästyäni vuorten päälle sekä kanjonin yläreunaan. 14 kilometrin tuntivauhtini vaihtui alle yhteen kilometriin tunnissa, kun edessäni oli aimo annos pusikoissa rämpimistä ja kallio/kivimurskassa scramblaamistä (= tulee englannin sanasta scramble. En löydä sille sopivaa sanaa suomen kielestä, mutta se tarkoittaa karkeasti vaeltamisen ja teknisen kalliokiipeilyn välimuotoa.) Kun vaikeakulkuista maastoa oli jatkunut tunnin verran, alkoi tavoitteenani ollut 13 kilometrin lenkki tuntua mahdottomalta. Juuri kun aloin suunnitella vaihtoehtoista reittiä, eteeni ilmestyi huonohko polku. Juoksusta ei vieläkään tullut mitään, mutta ainakin sain hyvän mahdollisuuden täyden 13 kilometrin tavoitteen suorittamiseen. Seuraavan 1,5 tunnin ajan kävelin polkua pitkin, kunnes se johdatti minut takaisin tielle, jota pitkin pystyin taas juosta ja matka autolle sujui lennokkaasti. Päivän saldoksi tuli 12,7 kilometriä. En siis aivan yltänyt tavoitteeseeni, mutta etenkin kiinteällä kalliolla tapahtuneet scrambläämiset olivat sen verran nautinnollisia, ettei onnistunut juoksulenkki olisi koskaan ollut sitä nautinnollisempaa.

Kanjonin pohjalla voi juuri ja juuri eroittaa Cemi joen.

Loppumatkasta koittivat kaikkein maukkaimmat näkymät.

5-7.10. Sunnuntai, Maanantai & Tiistai

Aamusta jatkoin matkaa kohti Kosovon rajaa. Kolmen tunnin ajomatka läpi vuoristoisen Montenegron vei minut maan kaakkoisimpaan kulmaan ja Plav -nimisen kaupungin tuntumaan. Tälle ja huomiselle päivälle luvattu ikävästi sateita, mutta Plaviin saavuttuani vallitsi vielä kuiva keli. Ryntäsin siis äkkiä vuoristoon, jotta kerkeisin suorittaa päivän urheilut ennen sateiden alkamista. Kahden ja puolen tunnin sekä 16 kilometrin rankka juoksulenkki pilvisessä, lumisessa ja kylmässä vuoristossa ei ollut kaikkein nautinnollisen urheilusuoritus, mutta ainakaan en kastunut. Lenkin jälkeen olikin hyvä ottaa loppu päivä rennosti kotoisessa mökissä, joka toimii yöpymispaikkanani seuraavat kaksi yötä.

Matkalla Plaviin näki jopa sinistä taivasta sekä tämä upea vuori.

Juoksulenkillä. Tässä kohtaa tie oli ikävän mutainen, mutta suurimmaksi osaksi sain juosta kelpoa metsätietä pitkin.

Oisko pitänyt nuolaista tuota? 

Uusi viikko alkoi sateisessa kelissä. Ei mitään kaatosadetta, mutta tasaisen välein taivaalta putosi hyinen vesikuuro. Siitä huolimatta päivä kului mukavasti kirjaa kirjoittaen, varjonyrkkeilen lämpimän kamiinan edessä sekä muutaman tunnin Plavin kaupunkivisiitin parissa.

Plav.

Tiistaina kirjauduin ulos viihtyisästä mökistä, jonka jälkeen ajelin Kosovoon ja Pejë:n -kaupunkiin. Tänään illalla kello 21:10 Kasperi saapuu Pristinan lentokentälle, josta käyn hänet noutamassa. Huomenna päästään sitten aloittamaan koko loppureissun pääaktiviteetti, eli kalliokiipeily! Ennen lentokentälle lähtöä suoritin vielä jo rutiininomaisen vuoristojuoksun Pejën lähi vuorilla.  

Juoksulenkiltä Pejën ulkopuolelta.

Montenegron ajelut.

 8.10. Keskiviiko

Tätä päivää olen odottanut jo pitkään! Odotuksen täyttymisen lisäksi päivä toi mukanaan myös aimo annoksen psyykkistä helpotusta. Ostimme Kasperin kanssa kesän alussa ison kasan kalliokiipeilykamaa, joihin upposi massia kokonaiset 260 euroa. Suomen kesässä kerkesimme käyttämään välineitä vain kolme kertaa ja olen tuntenut morkkista moisesta rahankäytöstä tavaraan, jota en ole päässyt tarpeeksi hyödyntämään. Tästä päivästä eteenpäin kiipeilykamoille tulee enemmän käyttöä ja samalla sisälläni vallitseva psyykkinen paine alkaa hiljalleen laskea. Aamulla halusin päästä mahdollisimman nopeasti liikkeelle, koska kovasta estelystä huolimatta kova kiipeilykiima oli ottanut mieleni hallintaan. Kasperi oli onneksi allekirjoittaneen kanssa lähes yhtä nopea aamu touhuissaan, jonka ansiosta pääsimme liikeelle hieman yhdeksän jälkeen. Yhtä onnekkaaksi tunsin oloni myös kiipeilymestojen sijainnista. Pejën kaupungin rajat päättyvät Rugova:n kanjoniin, jonka reunustamilla kallioilla tämän päivän kiipeilyt tulisivat tapahtumaan. Kanjonissa on kolme kiipeilysektoria ja pysähdyimme ensiksi sille sektorille, joka sijaitsee lähimpänä Pejëä. Hieman huonosti huolletulla kiipeilysektorilla on yhdeksän reittiä, eikä meillä ollut mitään tietoa reittien vaikeusasteista, eli kiipeilytermein: greideistä. Valitsimme ensimmäiseksi nousuksi helpohkon näköisen reitin ja Kasperi antoi herrasmiehenä minun aloittaa. Hän varmaankin huomasi minun kiipeilykiimani, eikä olisi edes uskaltanut ehdottaa kiipeävänsä ensinksi. 17 metriin ulottuva reitti lähti mukavasti liikenteeseen ja onsight (= reitin onnistunut nouseminen ensimmäisellä yrityksellä ja ilman mitään ennakkotietoa) oli jo täysin hyppysissäni, kunnes oikealla kädelläni tarttuma ote kalliossa irtosi, jonka seurauksena otin mojovan 3-4 metrin vapaapudotuksen ennen kiipeilyköyden kiristymistä. Toisella yrityksellä toppasin reitin helpohkosti. Kasperi kiipesi minun jälkeeni ja toppasi reitin. Kiipesimme vielä toisen reitin samaisella huonosti huolletulla sektorilla ja lähdimme katsastmaan muiden sektoreiden kuntoa.

Ensimmäisen sektorin toinen reitti alkoi maukkaalla hyllyn päälle nousulla.

Katu-uskottova kiipeilijä.

Toinen sektori oli huomattavasti paremmin huollettu ja reittien alle oli jopa kiinnitetty niiden greidit. ”Kiivetään ensin lämmittelyksi tuo 5C+.” sanoin Kasperille heti sektorille saavuttuamme. ”Hyvä idea, kiipeä vaan ensin.” Lähdin aivan takki auki kiipeämään kyseistä reittiä, sillä 5C+ tasoisen reitin pitäisi olla meidän molempien taidoille kohtalaisen helppoa kauraa. Alusta asti reitti tuntui greidiinsä nähden vaikealta ja onnistuin pääsemään vain viiden metrin korkeuteen. Yritin monta kertaa nousua, mutta ei se onnistunut millään. Eipä onnistunut ”helppo” reitti Kasperiltakaan ja jouduimme nöyrinä kääntämään katseemme uusille reiteille. Päivän viimeiseksi nousuksi valitsimme 6A+ tasoisen reitin, jonka greidin puolesta pitäisi olla selkästi hankalampi meidät nöyryyttäneeseen reittiin verrattuna, mutta me molemmat toppasimme sen onsightina. Päivän viimeinen reitti oli samalla myös päivän nautinnollisin. Puolipiipun muotoista kallionkulmaa seurannut reitti vaati mukavasti luovuutta kiipeilyyn, minkä ansiosta reitti oli ehdottomasti päivän paras!

Kasperi painaa toisen sektorin toista reittiä, eli puolikkaan piipun muodossa kulkevaa reittiä.

9.10. Torstai

Tänään matkasimme uudestaan Rugova kanjoniin, mutta emme ainoastaan kalliokiipeilemään. Kanjoniin on nimittäin rakennettu neljä Via Ferrata -vaellusreittiä. Via Ferrata (suom. rautapolku) ei ole kunnon kiipeilyä, mutta ei myöskään vaeltamista, joten se uppoaa näiden kahden aktiviteetin välimaastoon. Vaativimmat Via Ferrata reitit nousevat pystysuoria kallioita ylös, eli aivan kuten kalliokiipeilykin, mutta Via Ferratassa kiipeilyä avustamaan kallioon on kiinnitetty vaijereita ja terästikkaita. Via Ferratassa kiipeilijältä vaaditaan siis pelkästään riittävää fyysistä kuntoa, eikä niinkään kiipeilytekniikkaa. Ensimmäinen reittimme: Pejë 360 maukkaimmat kohdat olivat pitkähkö traverse (= sivuttaissuunnassa suoritettu kiipeily) pystysuoralla kalliolla sekä luolan katon tuntumassa kulkenut reitti. Sääntöjän mukaan Via Ferrata reittejä ei saisi kiivetä alaspäin, mutta kapinallisina nuorina päätimme uhmata aukroriteettia ja painella: Shpellat -nimistä reittiä pitkin takaisin alas. Tämä päätös kannatti, sillä Shpellat reitti oli yhtä nautinnollinen Pejë 360 kanssa.

Pejë 360 reitissä oli nimensä mukaisesta 360 astetta kiertävät tikkaat.

Via Ferrata reiteillä on helppo huilailla vain nojaamalla taakse.

Balkanin kalkkikivikalliot ovat täynnä luolia.

Onneksi Kasperi ei laittanut korkokenkiänsä jalkaan tänäaamulla.

Luolakiipeilyt.

Päivän viimeiseksi Via Ferrataksi valikoitui: Mari Mangat -niminen reitti, joka oli samalla laakson pisin. Kahden edellisen reitin tavoin Mari Mangatin vaikeusasteeksi oli merkitty ”D”, joka Via Ferrata vaikeusasteikolla merkitsee toiseksi vaikeinta vaikeusastetta. Yli 300 metriä kanjonin pohjaa korkeammalle nouseva reitti oli hieman yksitoikkoisempi verrattuna päivän kahteen ensimmäiseen Via Ferrataan, mutta toisaalta satoja metrejä putkeen jatkunut traverse 300 metrin suoran pudotuksen yläpuolella oli aika maukasta puuhaa. Nautimme päivästä kaikessa rauhassa reitin puoleen väliin asti, kunnes tajusimme kellon näyttävän jo 15:20 ja meidän piti palauttaa vuokraamamme Via Ferrata varmistuslaite kanjonin infopisteeseen viimeistään neljältä. Kiihdytimme rennon letkeän nautiskeluvauhtimme täyteen seinämäjuoksuun ja jouduimme painamaan todella maukkaiden osuuksien läpi nopeasti ilman maisemien katsomista ja kuvien ottamista. Tai onhan siinäkin oma nautintonsa, kun sykkeet nousevat ja hiki virtaa. Emme aivan ehtineet infopisteelle neljäksi, mutta vain varttitunnin myöhästymisemme oli ihan kunnioitettava suoritus. Infopisteen olisi pitänyt sulkeutua tasan neljältä, mutta kosovolainen vieraanvaraisuus osoitti jälleen kerran olevan täysissä voimissaan, sillä infopisteen työntekijä oli jäänyt ylitöihin vain meidän takia. Kalliokiipeilemään emme tänään enää ehtineet, sillä illan suunnitelmissa oli ajaa vielä Albaniaan. 70 kilometrin matka Albanian Valbonë:n -laaksoon ei paperilla kuulosta pahalta, eikä matka sinänsä paha ollutkaan, mutta aikaa siihen kului reippaasti: kokonaiset pari tuntia.

Via Ferrata Mari Mangat alkoi tiibetiläis-tyylisen sillan ylityksellä.

Vitsi kun just ajateltiin, et tultas tänne huomenna uusiks pyörien kanssa.

Kosovon seikkailut.

10.10. Perjantai

Kasperin kanssa alkaneen yhteisen taivaleen ensimmäisenä päivänä kävimme kalliokiipeilemässä, kun taas toinen päivä kului Via Ferrattaa kiipeilen. Mikä siis sopisikaan paremmin kolmannelle yhteiselle päivällemme, kuin vuorikiipeily. Olen suunnitellut kiipeäväni: Maja e Jezerës -vuoren (2694 metriä) päälle jo vuodesta 2014 lähtien, kun ensikerran vierailin tässä maassa. Silloin vuoren valloitus ei toteutunut huonon sään vuoksi. Vuoden 2022 toisella Albania visiitilläni en edes kehdannut ehdottaa Jezerëksen valloitusta minun ja Jennin kanssa reissaaneille, ja tästäkin blogikirjoituksesta tutuille veteraanikiipeilijöille: Maritalle ja Jarille. Kolmatta kertaa en tulisi jättämään tämän hienon vuoren huiputusta väliin, minkä vuoksi teimme kaiken voitavamme, että tulisimme myöhemmin tänään seisomaan vuoren huipulla. Kaikkeen emme tietenkään pysty itse vaikuttamaan ja vuoren lumitilanne saattaisi olla sellainen este, ettemme välttämättä tulisi saavuttamaan edes kahden kilometrin korkeutta. Todennäköisesti lunta tulisi olemaan reippaanlaisesti, sillä viime tiistaina ylitin Montenegron ja Kosovon rajan yli metrin korkeuteen ulottuvien lumikinoksien ympäröimänä. Raja-asema sijaitsee vain 1800 metrin korkeudessa, minkä takia lähes täyden kilometrin korkeammalle ulottuvan Jezerëksen rinteet tulisivat lähes varmasti olemaan lumen peittämät. Toisaalta; ehkäpä Valbonëssa olisi satanut hieman pohjoisemmassa sijaitsevaa raja-asemaa vähemmän lunta. Joka tapauksessa lähdimme aamulla liikkeelle optimistisin mielin. Käppäilymme alkoi aamuseitsemän maissa, jotta kerkeäisimme painella rankan 20 kilometrin ja 1700 nousu- ja laskumetrin urakan tämän päivän aikana. Alkumatka lähti helposti liikenteeseen kuivaa: Valbonë -joen pohjaa kävellen. Vasta 5,7 kilometrin kävelyn jälkeen aloimme ottamaan tosissamme korkeutta, joka samalla sulatti keskivauhtimme alle puoleen aikaisemmasta. Tasaista vauhtia tarpoen saavutimme 2000 metrin korkeuden noin kolmessa tunnissa ja saimme olla todella tyytyväisiä vuoriston lumitilanteeseen. Lunta näkyi ainoastaan varjoisissa kohdissa sekä polun päällä, johon se oli tamppaantunut muiden vaeltajien toimesta. Lähtöasetelmaan nähden matkamme sai jatkua kivasti vain muutamien liukastumisien ja kenkiemme kastumisen kustannuksella. Kahden kilometrin korkeudesta eteenpäin jouduimme ehkä kärsimään ajoittaisista lumisista kohdista, mutta samaan aikaan näkymät paranivat ensisestään ja etenkin Valbonën laakson syksyn ruskassa kylpevä metsä miellytti silmiämme.

Syksyn ruskaa yhditettynä komeisiin vuoriin on silmiä hivelevä näky.

Tyylikäs mökki.

2000 metrin korkeudesta.

2400 metrin korkeudessa lumi aiheutti ensimmäistä kertaa isompia ongelmia. Helpoin reitti vuorelle olisi vaatinut meitä auraamaan polkua vyötäröön asti ulottuvassa lumihangessa. Siihen touhuun emme lähteneet, joten aloimme etsiä vaihtoehtoista reittiä. Lähdimme kiipeilemään polun viereisille kallioille ja pääsimme jatkamaan vuoren suuntaan lupaavan oloisesti. Reittimme vei meidät alle kilometrin päähän Jezerëksen korkeimmasta huipusta, jolloin törmäsimme läpipääsemättömään kuiluun ja jouduimme lopulta tyytymään 2592 metrin korkuiseen nimettömään vuoren huippuun. Paluumatka otti lähes yhtä paljon aikaa, kuin ylöspäin kiipeilykin oli ottanut, mistä syystä saavuimme takaisin majatalolle vasta juuri ennen pimeää. Jezerës jäi edelleen valloittamatta, mutta nyt pääsin jo niin lähelle, että tuskin lähden huipulle enää uudestaan sitten joskus neljännellä Albania visiitilläni.

Lumen seassa kiipeilyä.

Vaihtoehtoisella reitillä.

Pilvien jumala.

Reissun hyppykuva. Minulla on taas yksi syy matkustaa Egyptiin uudestaan, sillä en muistanut ottaa Egyptissä hyppykuvaa laisinkaan.

Apprentice tried to beat the master but he failed.

Miltei takaisin syksyn ruskaisessa Valbonën laaksossa.

 11.10. Lauantai

Takanamme on kolme toinen toistaan rankempaa urheilupäivää, joten tämän päivän päätimme ottaa levon kannalta. Lepo sopikin päivän teemaan hyvin, sillä suunnitelmissamme oli joka tapauksessa pitkäkestoinen siirtyminen maan pääkaupunkiin: Tirana:n. Reilun 200 kilometrin ajomatkaan tuhlautui yli neljä tuntia, johon Tiranan lauantairuuhkat toivat vielä yhden tunnin lisää.

Illalla lähdimme testaamaan millaisia saunoja Albanialla olisi tarjottavana. Kasperi keskusteli erään kylpylän työntekijän kanssa Whatsappin välityksellä ja hyödynsi jäätäviä finanssitaitojaan neuvotellaakseen etenkin minua hyödyttävän hinnan illan saunomisille. Alkuperäisen hinnan mukaan Kasperin tunnin mittainen hieronta ja meidän molempien 30 minuutin saunomisen maksaisi Kasperin osalta 45 euroa ja minulta 10 euroa. Whatsapp neuvottelun jälkeen Kasperin hinta pysyi samana, mutta minun saunomisen hinta putosi puolella ja 30 minuutin sijasta sainkin löylytellä 90 minuuttia.

12.10. Sunnuntai

Tiranan pohjoispuolelta löytyvä: Bovilla -järvi oli minun ja Jennin matkakohteenamme vuoden 2022 pakumatkalla. Tänään ajaisimme Kasperin kanssa sinne uudestaan, mutta tällä kertaa luvassa ei ollut pakuilua, vaan kiipeilyä. Upean järven ympärillä kohoavilta vuorilta löytyy 150 pultattua kiipeilyreittiä, eli kiipeilytermein: sport-reittiä. Tiranan ruuhkat olivat yhtä pahat vuonna 2022, kuin tänäkin päivänä, eikä järvelle johtava hiekkatiekään ollut kolmessa vuodessa muuttunut yhtään paremmaksi. Näistä ikävyyksistä johtuen 20 kilometrin ajomatkaan kului lähes tunti. Järven ympäristöön oli saapunut sankoin joukoin turisteja sekä paikallisia Tiranan asukkaita viettämään aikaa. Tunnelma olisi siis voinut olla parempi, mutta toisaalta kiipeilykalliot sijaitsevat sen verran syrjässä turistikuhinasta, että meidän ja väenpaljouden välillä oli jatkuvasti noin puolen kilometrin hajurako. Päivän ensimmäiset neljä nousua teimme 5+ greidin omaavilla slab -reiteillä (= kiipeilyä hieman eteenpäin kaatuvaa seinämää pitkin). Toppasin kaikki neljä reittiä onsightina ja Kasperi joutui nöyrtymään yhden kohdalla, mutta muuten hänenkin paperit pysyivät puhtaana. Vaikka toppasin reitit ensimmäisellä yrityksellä, niin eivät ne siitä huolimatta olleet mitään läpihuutojuttuja. Etenkin kolmannella reitillä jokainen tekemäni käden- tai jalanliike tuntui siltä, että tulisin putoamaan köyden varaan. Äärirajoilla tapahtunut ponnistelu sai minut päästämään komeita ”power scream” -huutoja ja alempana olevan turistien täyteisen kahvilan asiakkaat saivat viihdettä koko rahan edestä. Parhaimmillaan minun äherrystäni kertyi katsomaan kymmenpäinen yleisö. Äärimmäinen taistelu kannatti, sillä palkinnoksi sain hoosiannaa huutavat pohkeet, jotka olivat aivan tulessa 17 metrisen reitin jälkeen. Koko reitti oli täynnä sellaisia kohtia, jossa kaikki paino oli pidettävä varpaiden kärjessä, jolloin pohjelihakset joutuivat työskentelemään erittäin kovaa. Fyysinen rasitus ei kuitenkaan yltänyt psyykkisen rasituksen tasolle. Vaikka reitin pulttiväli (= reittien varrella on kallioon kiinnitettyjä pultteja, joihin kiipeilijä kiinnittää varmistusköyden) oli kiitettävä (esim. 17 metrin reitiltä löytyi 13 pulttia), niin siitä huolimatta pääkoppani ei meinannut kestää reitistä aiheutunutta stressiä ja kolmannen nousun jälkeen minusta tuntui siltä, etten jaksaisi enää keskittyä yhtenkään nousuun. En tietenkään antanut moiselle heikkoudelle periksi, vaan jatkoin ennakkoluuloisesti matkaa uusille reiteille.

  Ensin saapuivat kiipeilyämme häiritsevät lampaat…

 ...ja sitten tuli paimen.

Kyl siinä kelpaa ruokataukoa pitää.

Toisella sektorilla tapahtuneet päivän viimeiset kaksi reittiä kulkivat lähes täysin vertikaaliseinämää pitkin. Näillä reiteillä meidän ei tarvinnut taiteilla pienen pienien kallionulokkeiden päällä, vaan reitit olivat täynnä halkeamia, lohkareita ja kahvamaisia otteita. 25 ja 23 metrin korkuiset ja 5+ vaikeusasteen reitit olisivat voineet olla pelkkää nautiskelua, mutta valitettavasti jouduimme jälleen kärsimään suuresta psyykkisestä kuormituksesta. Etenkin 25 metrin nousu oli hermoja raastava, sillä koko reitin varrella oli vain viisi pulttia. Pystyimme siis kiinnittämään köyden karkeasti viiden metrin välein, joka olisi pahimmassa tapauksessa tarkoittanut kymmenen metrin putoamista ennen köyden kiristymistä. Painoimme molemmat reitit ylös onsightina, mutta kyllä siinä joutui taas pelkäämään. Kiipeilyjen tiimellyksessä aika meni nopeasti ja kuudennella reitillä tekemäni viimeiset suoritukset jouduin tekemään jo lähes täydessä pimeydessä.

Kasperi nousee toisen sektorin 25 metrin korkuista reittiä.

Havainnollistava kuva num. 1
Jatkon kiinnittäminen pulttiin.

Havainnollistava kuva num. 2 
Köyden pujottaminen jatkosta läpi.

Kiipeileminen vaatii luovuutta ja näköjään sitä tarvitaan myös pyykin ripustamisessa.

13.10. Maanantai

Bovilla järven kiipeilyt kutsuivat minua luokseen heti herättyäni. Välittömästi sängystä nousun jälkeen aloin tuntea huolta päivän valoisan ajan riittävyydestä ja halusin lähteä liikkeelle mahdollisimman nopeasti. Hoputin Kasperin ulos kämpästämme kello 9:30 ja lähdimme Bovillaa kohti läpi Tiranan ruuhkien. Päivän kiipeilyt alkoivat kolmella 5+ greidin slab-reiteillä. Viimein pääsimme kiipeämään sellaisia viitosia, jotka nousimme ylös rutiininomaisesti ilman enempää ähinää ja puhinaa. Johtuukohan tämä näiden reittien helppoudesta, vai olisimmeko kenties kehittyneet kiipeilijöinä? Helposti onnistuneiden viitosten innoittamana otimme heti hieman kovemman haasteen, kun siiryimme toiselle kiipeilysektorille, jossa meitä odotti 32 metrinen 6A+ tasoinen slabi. Lähdin nousemaan reittiä ensiksi ja vaikka kiipeily tuntui selvästi viitosia vaikeammalta, alkoi onsight tuntua varmalta nakilta jo kymmenen metrin nousemisen jälkeen. Onsight karkasi kuitenkin käsistäni samalla tavalla, kuin tämän reissun ensimmäisen päivän ensimmäinen kiipeily. Tarttumani ote kalliosta petti, mutta toisin kuin ensimmäisenä päivänä, tällä kertaa kalliosta lohkesi monen kymmenen kilon painoinen lohkare. Pudotessani seinältä köyden varaan huusin Kasperille varoittaakseen häntä päälle tulevasta suuresta kivestä. Kissamaisilla reflekseillä Kasperi hyppäsi sivuun saamatta yhtäkään kiveä päällensä. Turhan hurjan tilanteen jälkeen toppasin reitin onnistuneesti. Tilanne oli Kasperille sen verran stressaava, että hän päätti kiivetä samaisen reitin yläköydellä (= kiipeilijän ei tarvitse kiinnittää jatkoja ja köyttä kallioon, vaan pelkkä ylös kiipeäminen riittää.)

Ei sinänsä pitäisi ihmetellä reittien murenemista, kun pelkkä reitille pääseminen vaatii tällaisen murenevan sillan nousemista.

Yksi reitti murenevalla sektorilla riitti ja lähdimme katsastamaan jo neljättä kiipeilysektoria Bovillalla. Megazord sektori ansaitsee erityismaininnan, sillä päivän viimeiset kaksi reittiä olivat täyttä timanttia. Kasperi aloitti 23 metrin ja 5+ tasoisen reitin ensimmäisenä. Jo varmistajan asemasta pystyin nähdä, että nyt olimme löytäneet todellisen helmen. Kasperi onsightasi reitin, mutta joutui taistelemaan saavuttaakseen tämän kunnian. Jos Kasperi joutui taistelemaan, niin minä lähes kuolin reitille. Kolmannen klippauksen jälkeen en löytänyt sopivaa tekniikkaa tehdä traversemaista siirtymistä suurehkon kallion toiselle puolelle, mistä syystä hieroin edestakas kyseisessä kohdassa niin pitkään, että käteni olivat aivan hapoilla. Lopulta löysin oikean tekniikan ja pääsin jatkamaan reittiä, mutta siitä eteenpäin mikään ei tullut enää helpolla. Käteni olivat niin hapoilla, että jokainen käsilläni tekemäni liike oli aivan 50/50 suoritus. Sotahuutoni kaikuivat pitkin Bovillan kanjonia, jotka siivittivät minut onnistuneeseen reitin toppaamiseen ilman putoamisia. Lähtökohtiin nähden tätä suoritusta voidaan pitää jo pienenä ihmeenä. Kasperin laskiessa minua alas tuijotin eteeni tyhjä katse silmissäni ja samalla kelailin, että olin juuri saattanut tehdä elämäni hienoimman urheilusuorituksen. En siis puhu pelkästään kiipeilystä, vaan ihan kaikki urheilut mukaan luettuna. Tällaista väitettä on toki pohdittava lisää ennen asian vannomista käsi raamatulla. Illan viimeisen nousun teimme 6 A greidin reitillä, jonka Kasperi toppasi onsightina kovan taistelun jälkeen. Minä jouduin tyytymään reitin toppaukseen yhden putoamisella, sillä olin tyhjentänyt tankkini totaalisesti edelliseen reittiin. Siitä huolimatta onsight jäi vain hiuskarvan varaan, sillä jos olisin dynaamisella kädenliikkeelläni osunut vain pari senttiä ylemmäksi, olisi onsight ollut lähes täysin varmaa, ja jos lisää selityksiä kaipaat, niin täältä pesee. Sopivien käden- ja jalansijojen löytäminen pimenevässä illassa alkoi jälleen tuottamaan ongelmia, joka osaltaan kulutti ylimmääräistä energiaa. Ankkurin (= jokaisen sport-kiipeilyreitin loppuun on kiinnitetty ketjuankkurit, joihin kiipeilijän pitää kiinnittää itsensä laskeutumista varten. Köyttä ei pysty vain klippaamaan ketjuankkuriin, vaan laskeutumista varten kiipeilijän on ankkuroitava köysi turvallisesti ketjuankkuriin.) jouduinkin väsäämään jo täydessä pimeydessä. En siis huolehtinut ja murehtinut aikaisesta lähdöstä syyttä suotta, vaan ilman minun ehkä aavistuksen rasittavaakin hoputusta, emme olisi koskaan päässeet kokemaan näitä päivän viimeisiä kiipeilyjä, jotka saattavat hyvinkin jäädä koko reissun parhaimmiksi.

Megazord sektorilla. Kasperi on juuri kiivennyt elämämme maukkaimman reitin ylös.

Tästä kohdasta siirtyminen vasemmalle tuotti minulle ongelmia, mistä syystä koko loppureitti oli yhtä taistelua.

Ilmeestänkin näkee, että nyt mennään äärirajoilla.

Kasperi nousemassa 6A tasoista reittiä.

14.10. Tiistai

Seuraavien päivien suunnitelmamme ovat muuttuneet moneen otteseen, sillä vielä eilen näytti siltä, että perjantaista eteenpäin tulisi satamaan ainakin kolme päivää putkeen. Tänäaamuna sään jumalat onneksi suosivat ja nyt säätiedotukset näyttäisivät siltä, että sadetta tulisi vain perjantaina. Meidän ei täten tarvinnut kiirehtiä etelään: Gjipe:n -kanjonille, vaan raaskimme jäädä vielä yhdeksi päiväksi kiipeilemään Tiranan ympäristöön. Aamutoimien jälkeen ajelimme 30 kilometrin matkan Tiranan eteläpuoleisille: Krrabë:n -kallioille. 1,5 kilometrin kävelymatkan jälkeen: kykloopin luola -niminen kiipeilysektori näyttäytyi meille ensimmäistä kertaa ja tiesimme heti saapuneemme kiipeilijöiden paratiisiin. Suurikokoisen karstiluolan sisälle ja sen reunamille levittäytyy yhteensä 74 pultattua sport kiipeilyreittiä. Eroosion muovaama karstiluola on toinen toistaan kummallisempien kallionmuodostelmien täyttämä ja tiesimme heti niitä pitkin nousevien reittien mahdollistavan kiipeilyymme aivan uudenlaista luovuutta. Mieltäni painoi ainoastaan edellisten kiipeilypäivien loppuun asti viedyt tappelut, jotka olivat jättäneet kroppani täyteen taisteluarpia. Haavat ja ruvet eivät mitään haitanneet, mutta sormenpäitteni iho tuntui todella ohkaiselta ja pelkästään köyden kiinnittäminen valjaisiin tuntui kivuliaalta. Tällaista kiipeilymahdollisuutta en kuitenkaan jättäisi väliin, vaan tulisin nousemaan luolan reiteille vaikka luut törröttäisivät sormenpäistäni läpi.

Kahdelle lähinnä sisäkiipeilijälle tämäntyylinen ulkokiipeily sopii hyvin ja pääsimme nopeasti yhden lämmittelyksi sopivan 5+ tasoisen reitin jälkeen siirtymään 6A+ tasoisille reiteille, joita nousimme nopeasti onsightina vasemmalta ja oikealta. Valitettavasti kellon viisarit liikkuivat kiipeilyjemme kanssa yhtä vauhdikkaasti ja pian olimme vaikean valinnan edessä. Menisimmekö nopeasti viereisen kanjonin pohjalle, jossa meitä odottaisi turkoosin värisiä altaita uimista varten, vai kokeltaisiinko miltä 6B tasoinen reitti tuntuu. Auringon pudotessa nopeasti horisonttia kohti päädyimme suuntaamaan altaille, sillä kiipeilypäiviä olisi vielä paljon edessämme ja voimien säästely voisi olla ihan paikallaan. Juoksimme parasta mahdollista kyytiä 200 vertikaalimetriä kykloopin luolaa alempana lepääville altaille, mutta emme hyvästä yrityksestä huolimatta kerenneet niiden luokse valoisaan aikaan. Kylpeminen noin kymmenasteisessa vedessä teki tehtävänsä ja tuntui kuin olisimme heränneet tähän päivään uudemman kerran. Pirteä mielentila oli hyvä uutinen, sillä seuraavana vuorossa oli yli 200 kilometrin ajomatka Etelä-Albanian Gjipe kanjonille. Raskaalla kaasujalalla matka Gjipen viereiseen: Himarë:n -kaupunkiin kesti vain 2 tuntia ja 20 minuuttia, minkä ansiosta pääsimme nukkumaan vähän kello 23 jälkeen.

Kasperi painaa 6A+ tasoista reittiä ja katsokaa noita kallionmuotoja!

Päivän viimeinen 6A+ nousu.

Miksi päivän pitää olla vain 24 tuntinen?

15.10. Keskiviikko

Kuten moni muukin tämän reissun kohteista, myös Gjipe oli minun ja Jennin reissukohteena vuoden 2022 pakumatkalla. Silloin en edes tiennyt, että kanjonin seinämiltä nousee yli 100 sport kiipeilyreittiä. Tänään emme kuitenkaan lähteneet niitä nousemaan, vaan suunnitelmissamme oli kyllä kiipeillä, mutta ilman köyttä ja valjaita. Kanjonin jyrkät kallioseinämät jakuvat Adrianmeren rannikolle asti ja sieltä taas molempiin suuntiin rantaviivaa seuraten. Tämäntyyliset rantakalliot ovat potentiaalisia paikkoja yhden siisteimmän kiipeilymuodon toteuttamiseen. Kovasta yrityksestä huolimatta deep water soloing jäi minulta väliin viime reissulla Thaimaan Krabilla ja toivoin kovasti Albanian Gjipen olevan minulle suotuisampi. Jotta pääsisimme suoraan merestä nouseville kallioille tarvitsisimme mielellään veneen tai kajakin. Kyselimme venettä Himarën satamasta, Jalë:n turistirannikolta sekä Gjipen uimarannan kahviloista, mutta kaikki sanoivat samaa. Turistikausi on jo ohi, eikä venevuokrausta enää tarjota. Meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin lähteä kokeilemaan pääsisikö reiteille jollain tavoin ilman venettä. Löysimme nopeasti rantakallioiden päälle johtavan ja piikkipensaiden reunustaman polun, jota pitkin pääsimme ensimmäisten reittien kohdalle. Siinä kohtaa kalliot sattuivat olemaan sopivan loivat, jotta pääsimme laskeutumaan 6A tasoisen ja kahdeksan metrin korkuisen reitin viereen. Reitti ei ollut erityisen vaikea, mutta auringon lämmittämät rantakalliot hikoiluttivat kämmeneni heti ensimmäisten kädenliikkeiden jälkeen niin märiksi ja rasvaisiksi, että koko loppureitti oli pelkkää taistelua luisumista vastaan. Toppasin reitin kyllä onsightina, mutta en tiedä voiko tällaista rasvakiipeilyä kovin nautinnolliseksi kutsua. Minun jälkeeni kiivenneellä Kasperilla ei kokenut samanlaista luisumisongelmaa ja minun oli hyvin turhauttavaa katsella hänen kämmeniensä tarttuvan kallioon, kuin kaksipuoleinen teippi. Gjipen rantakalliot olisivat tarjonneet dws -reittejä vaikka kuinka paljon lisää, mutta yrityksestämme huolimatta, emme niille enää päässeet. Piikkipensaiden reunustama polku kyllä jatkui, mutta kalliot olivat vain liian jyrkkiä reiteille laskeutumista varten. Vaikka dws-kiipeily jäi tälläkin kertaa vähän tyngäksi, oli päivä siitä huolimatta mukava puolittainen lepopäivä, joka tuli tässä vaiheessa reissua varmaankin ihan tarpeeseen.

Tyylikäs asento "arete" tyyppisessä kulmassa.

Ei aivan niin tyylikäs hyljemäinen nousu hyllyn päälle.

Ai että kun nuo kämmenet pitävät.

Pakko oli ottaa vielä uusintanousu, koska emme toisille reiteille enää päässeet. Ennen kiipeilyä ajattelin toisen nousun olevan rennompi ja nautinnollisempi, mutta se osoittautui samanlaiseksi rasvataisteluksi, kuin onsight nousu. 

Palkinnoksi onnistuneesta noususta sai pompata turkoosiin veteen.

Tuolta autiorannalta olisi voinut suunnata toisille reiteille, mutta emme löytäneet turvallista laskeutumispaikkaa.

 16.10. Torstai

Aamun säätiedotuksen mukaan huomiselle luvatut sateet putoavatkin taivaalta suurimmaksi osaksi tänään, joten meidän oli helppo päättää ottaa tämä päivä levon kannalta. Sen ansiosta nautimme ensimmäistä kertaa aamustamme oikein rauhassa, minkä aikana kerkesin kiskaista kaksi mutteripannullista kahvia. Jotta koko päivä ei menisi yleiseksi henkseleiden vetelyksi, päätimme ajella Etelä-Albanian Sarandë:n -rannikkokaupunkiin käymään parturissa, minkä jälkeen matkamme jatkui läheiselle viinitilalle. Isak Wineryn ruoat, naposteltavat, rakiat ja viinit tuottivat kaikki pienoisen pettymyksen, mutta hintalappu monen ruokalajin sekä runsasmääräisen viinin illallisesta oli halpa, joten loppujen lopuksi pidimme paikkaa hinta/laatusuhteeltaan ihan kohtalaisena.

Sarandën upeutta!

Isak wineryssa olisi voinut kiskoa kunnon kännit, sillä 40% alkoholipitoisuudella varusteltut rakijat vain jätettiin pöytään.

17.10. Perjantai

Voisi melkein sanoa, että ajelimme 450 kilometrin ajomatkan Tiranasta Himarëen ja takaisin pelkästään yhden 6A dws reitin takia. Toisaalta nautimme kokoajan ajastamme, eli ei retkeä voi oikein turhaksikaan haukkua. Muutama päivä sitten vierailemamme: Krrabë:n kiipeilykalliot ja siellä etenkin kykloopin luolaksi nimetty kiipeilysektori ei ole poistunut mielestämme kertaakaan sieltä lähdön jälkeen ja janosimme kovasti lisänousuja kyseisellä sektorilla. Matka sinne oli onneksi helppo toteuttaa, sillä matkasuunnitelmamme kulkee joka tapauksessa pohjoiseen kohti Dubrovnikin lentokenttää. Luolakiipeily on aina maukasta, mutta sateisena päivänä se on vielä maukkaampaa, sillä luolan suojaamat kalliot pysyvät kuivana vaikka vettä tulisi kuinka paljon tahansa. Ensimmäiseksi lämmittelyreitiksi valitsimme 6A tasoisen reitin, jonka nousimme rutiininomaisesti. (Voidaanko puhua jo kehityksestä?) Kallion sisäkulmassa noussut reitti oli loistavaa lämmittelyä, sillä sellaisessa kiipeilyssä jalkojen päälle on helppo sitoa paljon kehonpainoa. Lämmittelyreitin oli tärkeää olla tarpeeksi helppo, sillä seuraavana lähdimme kokeilemaan 6B tasoista reittiä ensimmäistä kertaa. Minä kiipesin reitin ensimmäisenä ja vaikka siinä oli muutamia kinkkisiä kohtia, niin kiipesin sen silti onsightina aika helpostikin. Aloin heti miettiä, että pysyinkö varmasti oikealla linjalla, vai ajauduinko vahigossa viereisen 5+ tasoisen reitin otteisiin. Vaikea sanoa, mutta suoraan pulttien kohdalla kiipeileminen vaikutti täysin mahdottomalta. Minun jälkeeni Kasperi suoritti 6B:n yhtä helposti, joten asia taitaa jäädä ikuisesti mysteeriksi. 6B:n (mahdollisesti kyseenalaisesta) toppauksesta haltioituneina päätimme suunnata luolan katossa kulkevan 6B+ tasoisen reitin luokse. Reitin alkuun pääseminen oli jo kiipeily itsessään, sillä se vaati noin 20 metrisen via ferrata reitin suorittamisen. Kattokiipeily etenkin yli 90 kilogramman jässikälle, jolla ei ole kuitenkaan kovin paljon voimaa tuottaa suuria vaikeuksia ja vaikka pääsinkin kuudennelle pultille asti, ei säälittävää suoritustani voi kehua tippaakaan. Kasperi painoi reittiä ylös minua paremmin, mutta ei hänkään päässyt ankkurille asti. Ähertyksemme aikana pimeys kerkesi laskeutua, mistä syystä kiipeily vaikeutui entisestään. Ilman ankkuriin kiipeämistä emme saaisi pulteissa roikkuvia jatkoja kerättyä mukaamme, mutta pimeyden takia emme tulisi koskaan pääsemään ankkurille asti. Päätimme siis jättää viisi kallisarvoista jatkoamme pultteihin roikkumaan ja kiipeämme reitille huomeaamuna uudestaan, ja toivottavasti paremmalla menestyksellä.

Kiipeilyä katon rajassa.

Katosta laskeutuminen on erilaista, kun saa vain killua ilmassa.

18.10. Lauantai

Aamulla käppäilimme kykloopin luolalle vielä kolmannen ja viimeisen kerran. Retkikeittimellä kokkailemamme aamupalan syötyämme kiipesimme yhden 6A+ tasoisen reitin lämmittelyksi, jonka jälkeen oli aika kokeilla saisimmeko eilen illalla seinälle jättämämme jatkot pelastettua. Olimme aivan varmoja, että tulisimme saamaan jatkot pois ilman suurempia ongelmia, mutta emme olleet ottaneet huomioon eilisiä- ja viimeöisiä sateita. Luolan katon rajassa kulkevalle reitille oli tihkunut kosteutta läpi kallion, mikä teki kiipeilystä vielä eilistäkin haastavampaa. Meidän oli pakko uhrata yksi puolen euron arvoinen metallirinkula, minkä kiinnitimme viimeisimpään puolttiin, johon onnistuimme kiivetä. Metallirinkula sai jää seinälle lopullisesti, tai ainakin seuraavaa kiipeilijää varten. Puolen euron menetys oli tottakai kirpaiseva, mutta ainakin sen avulla saimme kerättyä kaikki, noin 16 euron arvoiset jatkot mukaamme. Ennen luolasta poistumista kiipesimme vielä muutaman reitin, jonka jälkeen oli aika aloittaa ajomakta kohti Montenegron Podgoricaa.   

Yritä siinä nyt kokkailla puuroa, kun yksi härkkii jatkuvasti kuonnollansa.

Jatkot pelastettu. Seuraavaksi pitää hakea tuo roikkuva ruumis pois. 

Pitkää ajomatkaa varten kiskaisimme yhdet parhaista pizzoista Napolin ulkopuolelta.

Albanian seikkailut.

 19.10. Sunnuntai

Kolme kuukautta sitten kiipeilyreissumme sai viimeisen sinetin, kun Kasperi varasi menolentonsa Pristinaan ja heti sen jälkeen aloimme tutkia Balkanin kiipeilymestoja. Lukuisista kiipeilyalueista Podgorican pohjoispuolen kiipeilykallio: Smokovac vaikutti kaikkein parhaimmalta ja tunsimme suurinta intoa juuri tästä paikasta. Leveälle ja paljaalle karstikallioille levittäytyy reilut sata sport-reittiä, mikä on jo tarpeeksi herättämään kenen tahansa kiipeilijän huomion. Se mikä erottaa tämän kiipeilykallion monista muista, ovat maukkaan näköiset tufa-muodostelmat. (Tufa = tippukivimainen muodostelma kallionpinnassa, jota esiintyy pääasiassa kalkkikivikallioissa). Saapuessamme kalliolle otimme yhden lämmittely-onsightin 5+ tasoisella reitillä, jonka jälkeen etsimme haastavamman reitin, jossa pääsimme kiipeilemään tufaa pitkin. Lyhyen etsinnäin jälkeen löysimme 6A+ tasoisen reitin, jossa kulki kaksi pitkittäissuunnassa kulkevaa tufaa noin 1,5 metrin päässä toisistansa. ”Jess! Vihdoin pääsen tufakiipeilemään!” totesi Kasperi heti ensimmäiseksi maukkaan oloisen reitin nähdessään. Hän joutui kuitenkin odottamaan onsight yritystänsä hetken aikaa, sillä oli minun vuoroni aloittaa. Onsight oli tottakai minunkin tavoitteeni, mutta surkealla tekniikalla olin käyttänyt kaikki voimani ollessani vasta kolmannen pultin kohdalla ja jouduin nöyrtymään köyden varaan. Hetken aikaa huilattuani yritin voimaa vaativaa nousua leveän tufan päälle muutaman kerran, mutta pian voimani olivat täysin finaalissa ja oli Kasperin vuoro yrittää. Kasperi onnistui kiivetä suurin piirtein samaan kohtaan minun kanssani, mutta minun tapaan myös hän joutui luovuttamaan sekä luopumaan himoitusta onsightista. Kasperi huilasi köydessä hetken aikaa, jonka jälkeen onnistui voimia vaativassa nousussa tufan päälle ja sai klipattua itsensä neljänteen pulttiin. Komean suorituksen jälkeen hänen voimansa ehtyivät ja oli jälleen nöyrtymisen aika. Kiipeilyssä mielialat muuttuvat nopeasti ja Kasperin alkuinnostus tufa-kiipeilystä koki täyskäännöksen: ”Vittu tää on perseestä!” huusi mies killuessaan köydessä jo toista kertaa lyhyen ajan sisällä. Pian laskin Kasperin alas reitiltä ja lähdin samantien kokeilemaan uutta nousua. Sain kiivettyä alkureitin jokseenkin hyvällä tekniikalla, jonka siivittämänä onnistuin nousemaan leveän tufan päälle yhdellä rykäisyllä ja pääsin kokeilemaan seuraavaa haastetta. Pitkä dynaaminen kädenliike kahvamaiseen kallionkoloon tuntui alkuun todella haastavalta, mutta parin yrityksen jälkeen keksin hyvän tekniikan liikkeen suorittamiseen. En pelkästään onnistunut vaativassa liikeessä, vaan sen lisäksi sain taisteltua itseni aina 14 metrin korkeudessa roikkuvalle ankkurille. Reitti oli sen verran haastava, että päätimme jättää köyden ankkuriin ja kokeilla seuraavia yrityksiä yläköydellä, jolloin jatkojen kiinnittämisestä tai köyden klippaamisesta ei tarvitsisi murehtia. Pitkän ruokatauon jälkeen Kasperi lähti yrittämään yläköysinousua oikein tosissaan. Nousu alkoi lupaavasti, mutta dynaaminen kädenliike oli miehelle liikaa ja pian ukko killui köyden varassa. Muutaman yrityksen jälkeen Kasperi päätti nöyrtyä lopullisesti ja luovutti reitin onnistuneen toppaamisen minun harteilleni. Lähtökohdat eivät olleet kovin hyvät, sillä tämän ja kahden edeltävän päivän kiipeilyt tuntuivat kropassani huomattavana väsymyksenä. Kyllä minusta silti sen verran taistelutahtoa vielä löytyi, että latasin kaiken mahdollisen energian tähän viimeiseen toppaus yritykseen. Reitti lähti ihan lupaavasti käyntiin, kun pääsin leveän tufan päälle suhteellisen pienellä vaivalla, jonka jälkeen minun oli onnistuttava haastavassa dynaamisessa liikkeessä. Power screamin saattelemana hyppäsin kohti kallionkoloa, mutta kämmenen sijasta ainoastaa sormenpääni osuivat otteeseen, jonka seurauksena putosin köyden varaan. Uhrautuva suoritukseni muutti päivän kiipeilyjen ikärajaa K-18:sta, sillä pikkurillini pinnasta vuoti verta suorastaan tulvimalla. Köyden pintaan, kallioon sekä sääreeni valui verta ainakin parikymmentä tippaa, mikä sai koko reitin muistuttamaan sotatannerta. Parin minuutin huilailun jälkeen sain tehtyä koko loppureitin ilman putoamista ja valitettavasti se jäi päivän parhaaksi suoritukseksi. Onnistunut toppaaminen jäi tällä kertaa väliin, mutta ainakin itse nautin tästä taistelusta täysin rinnoin.

Siinä taistellaan kahde tufan välissä.

Ja tästä nousu vaemmanpuoleisen leveämmän tufan päälle.

Balkanin kallioilla riittää kerjääviä koiruuksia.

6A+ tufa-taistelu vei meistä kaikki mehut, mutta siitä huolimatta mielemme halaji vielä yhtä helppoa onsightia, jotta tämäkin kiipeilypäivä saisi onnellisen lopun. Tai tällainen oli ainakin romantisoitu ajatuksemme. Tufa-taistelun aiheuttaman adrenaliiniryöpyn laskettua vaivuin koomamaiseen tilaan ja tunsin kyllä halua jonkin helpon reitin kiipeämiseen, mutta en yhtään jaksanut keskittyä sopivan reitin etsimiseen. Kasperin pääkoppa onneksi toimi vielä noin 50% teholla ja hän löysi nopeasti sopivan oloisen 5+ tasoisen reitin. ”Aloita sää. Mää en jaksa!” päästin suustani, vaikka periaatteessa olisi ollut minun vuoroni aloittaa. Alkureissusta en ikinä olisi päästänyt moista lausetta suustani, mutta toinen toistaan rankempien kiipeilypäivien jälkeen joka paikka kropassani tuntee joko kolotusta tai kipua. Ei Kasperinkaan voinnissa ollut hurraamista etenkään tufa-taistelun jälkeen, mistä syystä hän joutui luopumaan 5+ tasoisen ”loppulämmittelyn” suhteen jo kolmannen pultin kohdalla. Kasperin epäonnistunut yritys kertoi minulle reitin olevan odotettua haastavampi, mutta en antanut sen häiritä ja yritin onsightia täysillä, mutta Kasperin tavoin minäkin epäonnistuin ”helpossa” loppulämmittelyssä. Osittain epäonnistumisemme johtui reitillä esiintyneestä todella terävästä kivestä, joka tuotti suurta kipua jo valmiiksi kuluneissa sormenpäissämme, mutta vaikea sitä on keksiä hyviä selityksiä sen jälkeen, kun 5+ tasoinen reitti on laittanut miehet nöyriksi.  

Smokovacin kalliot taustalla ja first ascent kuningas kuvan etualalla.

 20.-21.10. Maanantai & Tiistai

Ennen reissua ajattelimme Smokovacin kallioiden olevan ykköskiipeilykohteemme ja emme ikinä olisi uskoneet, että olisimme viettäneet kallioilla vain yhden kiipeilypäivän. Tänäaamuna päätimme kuitenkin jatkaa matkaa, sillä Smokovacin tufat olisivat olleet liian raskaita kiivetä jo valmiiksi raiskatuilla kropillamme. Onneksi reissun tiimelyksessä suunnitelmia voi aina muuttaa ja Smokovacin sijasta ajelimme Kotorinlahden rantakaupunkiin: Skaljari:n.

Matkalla Skaljariin.

Skaljarin kiipeilykallioilta löytyi juuri sellaisia reittejä, millaisia halusimme tänään kiivetä. Skaljarin 5+ tasoiset slab-kiipeilyreitit ovat saaneet muilta kallioilla käyneiltä kiipeilijöiltä ylistystä. Tämä on harvinaista, sillä yleensä ainoastaan vaikeamman greidin omaavat reitit ovat sellaisia, joista kiipeilijät tykkäävät. Ensimmäisen onsightin jälkeen emme yhtään ihmettele reittien maineesta, sillä kaikki kolme kiipeämäämme reittiä olivat todella nautinnollisia. Jokaisella reitillä pärjäsi oikeastaan samankaltaisella kiipeilytekniikalla, joka vaati korkeita jalannostoja ja hyvähköistä otteista käsin vetämistä niin pitkään, että kehonpainon sai siirettyä korkeammalla olevan jalan päälle.

Here we go again. Maukasta slab-kiipeilyä.

Aletaan päivä päivältä muistuttamaan tuota kaveria.

Skaljarin kallioilta pystyi juuri ja juuri nähdä Kotorin lahdelle asti.

Tiistai oli viimeinen reissupäivämme ja olisimme halunneet kruunata matkan vielä yhdellä kiipeilypäivällä. Emme kuitenkaan nähneet siinä oikein järkeä kipeiden lihaksiemme vuoksi. Sen sijaan vietimme mukavan palauttelupäivän Kotorinlahden rannalla. Päivä meni kuin siivillä uimisen, yleisen pelleilyn, joogailun ja erilaisten fyysisten haasteiden parissa.

Kyllä tässä paikassa kelpasi viettää aikaa.

Ei menty tänään kiipeilemään, mutta kyllä erilaisia kiipeilyhaasteita voi silti aina suorittaa.

Eihän oo jonkin levyn kansikuvan ainesta tässä. 

Paikallinen kissakuiskaaja.

Loput Montenegron kurvailut.

Kiipeilyreissun loppusanat:

Siitä on jo 14 vuotta, kun ensimmäistä kertaa astelin kiipeilysalille. Siitä eteenpäin olen harrastanut jokseenkin aktiivista seinäkiipeilyä ja nyt vasta pääsin elämäni ensimmäiselle kiipeilyreissulle. Voi kunpa rahaa ja aikaa olisi enemmän, niin tekisin tämäntyylisestä reissusta joka vuotisen perinteen. Sport-kiipeilyssä parasta on ehdottomasti pieni pelko ja jännitys mitä kiipeilyn aikana päsee tuntemaan. Varmistusköysi käytännössä takaa sen, ettei missään vaiheessa kiipeilyä ole kuoleman tai vakavan loukkaantumisen vaarasssa. Sen sijaan putoaminen juuri ennen seuraavaan pulttiin klippaamista tarkoittaa lähestulkoon aina usean metrin vapaapudotusta. Sellaisessakin tilanteessa sitä yleensä putoaa hallitusti kalliota vasten, mutta jos lipsahdus tapahtuu aivan yllättäen, niin silloin sitä saattaa iskeä polven tai kyynärpään kivuliaasti kalliota vasten. Tällainen sopiva jännitys sekä pelko luonnonkauniissa ympäristössä herättää ainakin minussa jonkinlaisia primitiivisiä vaistoja ja juuri siitä tunteesta nautin. Tällä reissulla en hirveästi välittänyt kuinka vaikeita kiipeämäni reitit olivat, vaan nautin ainoastaan hyvästä kiipeilystä. Tästä syystä melkein kaikki toppaamani reitit olivat onsighteja. Uudelle reitille tullessamme kiipesimme siis periaatteella ”tulos tai ulos”. Ainoastaan Smokovacin tufareitillä laitoimme kaiken peliin ja yritimme useaan otteeseen topata sen, mutta sekin jäi lopulta kiipeämättä. Parhaimmiksi kiipeilyiksi jäivät sellaiset reitit, joissa jouduin pitkään taistelemaan kyynärvarsien happoja vastaan ja lopulta toppasin onnistuneesti onsightilla.

Pari viikkoa meni helposti lähestulkoon pelkästään sport-kiipeilyyn keskittyen. Pitempikin aika olisi mennyt, mutta parhaassa tapauksessa haluaisin tehdä usean kuukauden reissun, jossa keskittyisin kaikkiin mahdollisiin aktiviteetteihin. Yhteen reissuviikkoon voisi sisällyttää yhden sport-kiipeilypäivän, yhden vuorikiipeilypäivän, yhden lihaskuntopäivän jne. Tällainen olisi aivan mahtavaa reissailua ja ken tietää; ehkäpä pääsen joku päivä sitä toteuttamaankin ihanan Jennini kanssa.

Lopuksi vielä erityiskiitos reissukaverilleni Kasperille. Minuun verrattuna kokematon reissumies hyppäsi heti ADHD-aivojeni määrittelemään reissurytmiin ilman ongelmia. Juttumme ja mielihalumme osuivat hienosti yhteen, minkä ansiosta kumpikaan meistä ei joutunut tekemään suurempia kompromisseja. Voin siis suositella Kasperi Kinnusta reissukaveriksi kenelle hyvänsä.   

Blogi tehty ja minä rentoudun nyt!