Balkan, Ateena, Egypti 30.8-22.10.2025

 

Niin se vaan 4,5 kuukautta meni minun tapauksessani ja Jennillä vielä kuukausi enemmän. Tarkoitan tietenkin näkymättömiä käsirautoja, eli määräaikaisia työsopimusiamme. Reissuun lähtö tuntui jälleen kerran todella hyvältä. Tällä kertaa olimme tehneet 80 % työaikaa, jonka ansiosta työputkemme eivät tuntuneet niin ahdistavilta. 20 % vähemmän ahdistusta tarkoitti samalla samansuuruisen prosenttimäärän inflaatiota euforiaan, jota työsopimuksien loppuminen ja reissuun lähtö meissä normaalisti aiheuttaa. Tällä kertaa matkaamme/matkaan vajaan kahden kuukauden ajan Balkanilla, Ateenassa ja Egyptissä. Ensiksi reissumme vei meidät jo kohtalaisen tuttuun kohteeseen, kun lensimme Helsingistä Dubrovnikiin.

30.-31.8. Lauantai & Sunnuntai

Lentomme Helsingistä lähti lauantai- iltana vasta 22:05. Huonossa kelissä lento Dubrovnikiin vei reilut kolme tuntia, minkä takia laskeuduimme kohteeseen vasta 00:30 (Suomen ja Kroatian aikaero on -1 tuntia). Laskeutumisen jälkeen napattiin vuokra-auto matkaan ja ajettiin parin tunnin matka pohjoiseen jo pakumatkalta tuttuun: Peljesacin -niemimaahan ja Trpanj:n kylään. Aamuyömme päättyi pikanuudelin keittopuuhiin kylän majatalossa ja sen syötyämme pääsimme vihdoin nukkumaan.

Sunnuntaina unta riitti aina puolille päivin. Kaupassa käynnin ja kaurapuuron (= UNELMA!) keiton jälkeen kello näytti jo puoli kolmea. Onneksi valoista aikaa riittää näilläkin leveyspiireillä vielä ilta kahdeksaan asti, joten meillä oli vielä ihan mukavasti päivää jäljellä. Aamupalaa syödessä mietimme sopivan rentoa tekemistä ja pian kartasta löytyikin: Ston -kylän historiallinen linnoitusjärjestelmä. 1358 vuonna rakennettu 7 kilometrin linnoituskompleksi rakennettiin suojelemaan Ragusan tasavaltaa Peljesac niemimaan kapeimpaan kohtaan. Linnoituksesta pidettiin erityisen hyvää huolta, sillä ne toimivat tasavallan ensimmäisenä puolustuslinjana ja elintärkeiden suola-altaiden (altaat ovat käytössä yhä tänäkin päivänä) suojana. Nykyään linnoituksen muureista on jäljellä komeat 5,5 kilometriä, jonka ansiosta ne ovat yksi maailman pisimmistä säilyneistä linnoitusjärjestelmistä. Tänä päivänä Kroatian kiskurit kiskovat muurille pääsystä pöyristyttävää 10 euron pääsymaksua, jota emme olisi halunneet maksaa, mutta olimme jo ajaneet nähtävyydelle miltei 50 kilometriä hitaita teitä pitkin, joten nöyrryimme maksamaan moisesta ryöstöstä. Kallis hinta jäi onneksi ainoaksi negatiiviseksi asiaksi mitä linnoituksesta voimme sanoa. Ston ja Mali Ston kylien välillä kulkevan muurin päällä oli oikein miellyttävä kävellä etenkin, kun se nousi yli 200 sadan metrin korkeuteen. Sieltä käsin saimme katsella ympäröiviä vuoria, Adrianmerta sekä näyttäviä Stonin ja Mali Stonin kyliä.

Niin aamut Suomessa kuin reissun päälläkin lähtevät parhaiten käyntiin kaurapuurolla.

Koko innoitusjärjestelmän suurin linna sijaitsee Stonin kylässä.

Vuorelle nousevat muurit ja Stonin kylä.

1.9. Maanantai

Vielä meillä oli selvästi univelkaa, sillä unta meillä riitti aamu kymmeneen saakka, jolloin olimme koisineet komiat 11 tuntia. Aamu lähti käytiin treenillä majatalon viereisessä puistossa, jonka jälkeen lähdimme kohti päivän toista treeniä. Sen lähdimme suorittamaan kiipeämällä: Sveti Ivan vuoren (469 metriä) huipulle. Näin matalan vuoren päälle lompsimme helposti vajaassa tunnissa, varsinkin kun suurin osa matkasta kulki hiekkatietä pitkin. Pakumatkalla vuonna 2022 kiipesimme Peljesac niemimaan korkeimman vuoren: Sveti Ilijan (961 metriä) huipulle ja koska Ivan on noin puolet sitä matalampi tarkoittaa se automaattisesti sitä, että näkymät olivat noin puolet vaatimattomammat. Ei se mitään, sillä Ilijan näkymät olivat täyttä timanttia, joten Ivanin näkymät olivat siis vähintään platinaa.

Vuoren huiputus syyskuisessa Kroatiassa on lämpöstä puuhaa.

Huipulla!

Itse tekemä ruoka on paras ruoka. Tämä sääntö pätee erityisen hyvin kalliissa Kroatiassa.

2.9. Tiistai

Pikkuhiljaa alkaa unirytmimme olla kuosissa, sillä tänä aamuna heräsimme jo 8:45. Puurot naamariin ja auton rattiin. Tänään lähdettiin tutkimaan Peljesac niemimaan kaukaisinta eli läntisintä puolta. Ensimmäisenä tutkittiin erittäin anti-turistirysämäinen: Gornji Nakovanj -aavekaupunki. Anti-turistirysämäisen nähtävyydestä teki jo sinne johtava polku, joka oli osittain umpeen kasvanut. Puolisen tuntia piikkipensaita väisteltyämme saavuimme ensimmäisen rakennuksen nurkille. Gornji Nakovanj kylässä asui ihmisiä vuosisatojen ajan, mutta 1900 -luvulle tultaessa ja etenkin toisen maailmansodan alkaessa elämä kylässä muuttui niin ankaraksi, että viimeisetkin asukkaat hylkäsivät kylän 1950 -luvulla. Mistään muinaisesta kylästä ei siis ollut kyse, mutta onhan 50 -luvustakin aikaa jo sen 70 vuotta. Lähes kaikki kylän reilusta kymmenestä asunnosta olivat tuhoutuneet siten, että niistä oli enää kiviseinät jäljellä. Sen sijaan ehkä kylän suurin rakennus oli yhä verrattain hyvässä kunnossa ja sen sisältä löytyi mm. vanhoja huonekaluja. Jälleen kerran saimme tuntea olomme Indiana Jonesiksi tutkiessamme vanhaa kylää, missä ei toden totta muita turisteja liikkunut. Suurin Indiana Jones hetkemme oli syntyä, kun löysimme vanhan aarrearkun hylätyn talon sisältä. Odotimme löytävämme arkun sisältä jonkin aarteen: kenties Graalin maljan tai liiton arkin. Valitettavasti arkun sisältä löytyi vain tyhjä lasipullo. :´(

Hienoa ajelua Peljesac niemimaalla. Hieno on myös automme: pienen pieni Fiat Panda.

Gornji Nakovanjin rakennuksia.

AARRE!

Koko päivän olimme etsineet sopivaa suorituspaikkaa: bodycombat -tuntia varten. Viimein löysimme hyvän paikan, jonne pääsy vaati meiltä hieman extra ponnisteluja. Katsoimme kartasta, että aivan Peljesac niemimaan läntisessä nurkassa kohoaa majakka, jonka edustalla olisi todennäköisesti tasainen alusta bodycombat jumppaa varten. 800 metrin matka majakalle ei kuulosta pahalta, mutta reitti perille rantakalliota seuraten tuotti meille kohtalaisia haasteita. Lopulta pääsimme perille ja onneksi majakan edustalla oli juuri riittävän kokoinen betoninen laituri, jonka päällä vedimme tunnin hikoiluttavan taistelun.

Haastavaa matkantekoa, mutta tälle tytölle mikään este ei ole liikaa.

Side kicks to the liver.

3.9 Keskiviikko

Nyt oli aika jättää kahden keskinen reissailu vähäksi aikaa, kun seuraamme liittyi muuta porukkaa. Seuraava viikko reissataan perheenjäsenten kanssa, joista osa on jo tuttuja tästä blogista. Kolme rentoa päivää Peljesacissa oli nyt ohi ja aamupalan jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Dubrovnikin lentokenttää, jonne palautimme hyvin palvelleen Fiat Pandan. Samaan aikaan pienen pieni automme vaihtui vähän isompaan vuokra-autoon, jonka kyytiin hyppäsi meidän lisäksi siskoni: Maiju, veljeni Jesse ja hänen vaimonsa Jenni. Viidestään matka jatkui jo tuttuakin tutumpaa Kroatian rannikkoa pohjoiseen ja pieneen: Ploce:n -kaupunkiin.

Plocessa meitä odotti kahdeksan hengen Airbnb kämppä, johon saapui piakkoin myös loput reissuseurueesta: Montenegrossa kierrelleet: siskoni Siru, Äitini Marita ja hänen miehensä Jari.

4.9. Torstai

Kahdeksan henkilöä ja auton viisi paikkaa tuottivat hieman ongelmia päivän suunnitelmia miettiessä, mutta lopulta löysimme kelvon ratkaisun ongelmaan ilman hiuksien harmaantumista. Osa porukasta matkasi lautalla Peljesacin niemimaalle, kun taas osa matkasi sinne autolla. Vaikka Peljesac on jo hyvin tuttu juttu minulle ja Jennille, niin riitti siellä vielä mukavasti tekemistä puolikkaalle reissupäivälle. Rennon oleskelun: Trpanj -kylässä lisäksi kävimme tutustumassa yhteen niemimaan lukuisista viinitiloista. Vuonna 2022 pakumatkalla vierailimme jo yhdessä niemimaan viinitilassa, jota voisimme myös suositella, mutta vuoden 2025 viinitila peittoaa sen mennen tullen. Vierailu: Vina Maste -viinitilalla Trpanj -kylän vierustassa oli täyden kymmenen pisteen arvoinen. Kodinomainen pientila ei ole erikoistunut viininmaistajaisten järjestämiseen, joka oli yksi syy paikan viehättävyyteen. Toinen syy oli ehdottomasti yksi viinitilan omistajista; Orlando Bloomia muistuttava mies, joka veti viininmaistelun kunnialla läpi, vaikka hänellä ei hommasta ollutkaan kokemusta. Kolmanneksi syyksi voidaan tietysti nostaa itse viinit, jotka olivat toinen toistaan parempia. Kahdeksan henkilön maistelut juustojen, leipästen ja kinkkujen kera maksoi vaivaiset 30 euroa. Moni viinitila veloittaisi moisesta palvelusta 30 euron henkilöhintaa.

Kuvassa vasemmalta: Joppe, Jesse, Jenni, Siru ja Maiju.

Vina Maste.

Jesse on jo vuosia odottanut pääsevänsä mukaan CRW -blogiin ja kuvasta näkyy hänen suuri intonsa asiasta. Huomatkaa vasemmalla kuvassa maailmantähti: Orlando Bloom.

Vietimme Jennin kanssa neljä yötä Trpanj kylässä ja nyt vasta käytiin kiertelemässä sen ympäristöä.

Trpanjan vanhaa kaupunkia.

Ei ihan kerennyt kameran itselaukaisijan kuvaan.

5.9. Perjantai

Tänään vietettiin Maritan 60 -vuotis yllätyssynttäreitä Airbnb asunnolla. Minä, Jenni ja Siru jäätiin koko päiväksi asunnolle valmistelemaan synttäreitä, kun loppu porukka suuntasi Bosnian puolelle katsomaan vesiputouksia. Synttärit lähtivät käyntiin puoli viiden maissa ja sujuivat juuri niin hyvin, kuin olimme suunnitelleetkin. Parhaimpina muistoina bileistä tulee jäämään Jessen hampaaton esitys, jossa hän luuli Batmania linnuksi.

Juhlintaa.

 6.9. Lauantai

Väki alkaa vähentyä, kun lähdimme aamusta ajamaan kohti Dubrovnikin lentoasemaa, jossa kyydistämme jäivät Jessen vaimo: Jenni sekä Siru. Tämän jälkeen matkamme jatkui Jessen, Jennin ja minun turvin Bosnia & Herzegovinaan. Tänään emme ihmeempiä kerenneet tekemään, sillä Bosnian puolella ajoimme 130 kilometrin matkan noin kolmen tunnin aikana. Hieman ennen pimeän tuloa olimme saapuneet päivän viimeiseen etappiin lähelle Euroopan syvintä rotkoa: Tara Canyon:a. Myöhemmin illalla vuoriston keskellä sijaitsevaan majataloon saapui myös Mostarin kautta matkanneet: Marita, Jari ja Maiju. Tänään oli tällainen välimatkustuspäivä, mille saamme (toivottavasti) huomenna arvoisensa palkinnon.

Kivannäköinen hedelmätori, mutta valitettavasti todelliset kiskurihinnat.

Matkalla kentälle.

Sillä välin kun reissun muu porukka mässäilee ravintoloissa, niin CRW:set syövät pummi eväitänsä hienoissa maisemissa.

 7.9. Sunnuntai

Eilisen matkustuspäivän kannattavuus on täysin riippuvainen tämän päivän säästä. Jos vuoriston keli osoittautuu hyväksi tai vähintään tyydyttäväksi, niin pitkä ajomatka oli kannattava, mutta pilvinen tai sateinen sää tekisi eilisestä päivästä täysin hukkaan heitetyn. Ei siis ihme, että tunsin kovaa painetta astellessani ulos majatalosta ja nähdessäni ulkona pelkkää pilveä. Ennalta laadittua suunnitelmaa oli kuitenkin jatkettava ja toivottava samalla sään kirkastumista. Tavoitteenamme oli nousta Maglic (2386 metriä) vuoren huipulle kirkkaassa kelissä sekä onnistua raahaamaan huipulle kaksi kuusikymppistä vuorikiipeilyneitsyyttä korkkaavaa kanssamatkustajaamme.  

 Erittäin hidasvauhtisen hiekkatieosuuden jälkeen olimme saapuneet vaelluksen aloituspaikkaan 1650 metrin korkeuteen. Ajomatkan aikana pilvet kerkesivät väistymään jo kivasti ja fiiliksemme olivat toiveikkaat. Kaikki kuusi seikkailijaa pysyivät helposti mukana vaelluksen ensimmäiset kolme kilometriä, jonka aikana olimme nousseet 1900 metriin. Helpon alkulämmittelyn päätyttyä edessämme avautui täysin pystyjyrkkä harmaansävyinen kallioseinämä. Sen päälle kiipeäminen näytti niin haastavalta, että aloin epäillä tavoitteemme onnistumista. Kuinka kummassa saisimme kaikki vaeltajat huipulle asti? Ilman määrätietoista eteenpäin talsimista se ei ainakaan onnistuisi, joten loimme Jennin kanssa uskoa ryhmäämme ja painoimme eteenpäin.  

Kohti vuoria.

Harmaa muuri.

 Painovoimaa uhmaava nousu oli tuottaa pienoista epätoivoa veteraani seikkailijoihin, mutta urhoollisesti he jatkoivat kiipeilyä muutamien: ”ei herranjestas” – tyyppisten tokaisujen säestämänä. Hitaasti ja varmasti selvitimme jyrkimmätkin osuudet ja kaikki kuusi kiipeilijää saavuttivat hieman korkeimpaa huippua matalamman vuoristoharjanteen. Ilman kahden seikkailijan (= Maiju ja Jesse) sooloiluja, olisimme saaneet kaikki kiipeilijät myös korkeimman huipun päälle. Minun juostessa sooloilijoiden perään ja Jennin jäädessä veteraani kiipeilijöiden seuraan, päättyi retkemme pienoiseen epäonnistumiseen. Lopulta korkeimman huipun päällä seisoi neljä seikkailijaa: minä, Jenni, Jesse ja Maiju. Kuusikymppisten nouseminen 2334 metrin korkeuteen kohoavan vuoristoharjanteen päälle on silti koko porukan kovin suoritus ja ansaitsee ehdottomasti suuren papukaijamerkin.    

Välissä vähän istuskelua.

Jyrkkää nousua.

Sooloilijat lähtivät omille teilleen.

Maglicin huippu ja harjannetta.

Porukka saatiin vihdoin kasaan. Pikku evästauko ennen korkeimman huipun valloitusta.

Iltapäiväpilvet saapuivat.

Kerkesimme nähdä näkymiä ihan kivasti huipulta, mutta yhteiskuvan aikaan pilvet peittivät kaiken.

Takaisin alas.

Saadaanko Marita ja Jari vielä kiinni?

 8.9. Maanantai

Aamulla reissuporukasta erkaantui taas kaksi jäsentä, kun Marita ja Jari jatkoivat matkaansa Sarajevoon ja Mostariin. Me loput neljä matkasimme täysin päinvastaiseen ilmansuuntaan ylittäessämme rajan Montenegroon. Tässä blogissa olemme useaan otteeseen nostaneet Montenegroa yhdeksi Euroopan parhaaksi maaksi, eikä se taaskaan tuottanut pettymystä. Heti rajanylityksen jälkeen ajoimme yhteen koko maanosan syvimpään kanjoniin nimeltään: Piva Canyon. Hyväkuntoinen asfalttitie kiemurteli kauniisti kanjonin pohjalla virtaavaa, täysin turkoosia Piva jokea myötäillen. Emme malttaneet montaa kilometriä kerrallaan ajaa, kun oli taas pysähdyttävä katsomaan näkymiä.

Piva Canyon.

Noin puolessa välin kanjonia kapeana ja matalavetisenä virtaava joki kasvaa suureksi järveksi vesimassoja pidättelevän massiivisen padon takia. Ehkä koko kanjoniretken kohokohta oli ajaa järven hiljaisemmalle puolelle, josta löysimme paratiisimaisen paikan, jossa pääsimme pulahtamaan virkistävään veteen.

Massiivinen pato.

Unelmien uimapaikka, josta saimme nauttia vain ja ainoastaan neljästään. Ainoa haitta vain oli, että järvessä on legendojen mukaan nähty vaarallisia vesipetoja.

SIINÄ SE ON!

Piva kanjoni korkealta katsottuna.

Perheen kanssa reissaaminen sai arvoisensa päätöksen, kun ajelimme koko Montenegron halki maan rannikolle, jossa saavuimme mm. pakumatkalta tutulle Kotorin lahdelle. Suoraan merestä nousevilta korkeilta vuorilta aukeaa päätä huimaavia näkymiä lahdelle. Tähän aikaan vuodesta koko lahden ympäristö on turistien valloittama ja suositut näköalapaikat ovat ääriään myöten täynnä. Tästä syystä ajelimme kapeita maaseututeitä pitkin vuoriston hiljaisimpaan kolkkaan, jossa saimme nauttia lahden näkymistä sekä laskevasta auringosta täysin omassa rauhassa.

Kylä kelpaa.

Viimeinen ilta yhdessä.

Ensimmäinen Balkan osuus ohi ja huomenna Ateenaan.

 9.9. Tiistai

Jälleen kerran reissuporukasta putosi kaksi jäsentä ja tällä kertaa putoajat olivat minä ja Jenni. Muiden putoajien tapaan emme matkustaneet takaisin Suomeen, vaan kohteenamme oli Ateena. Reilun tunnin lentomatkan jälkeen laskeuduimme Kreikan pääkaupungin lentokentälle, josta matkasimme metrolla ja ratikalla Airbnb asuntoomme. Raitiovaunun kyydistä pääsimme näkemään Ateenan ensitunnelmia ja meillä molemmilla oli todella hyvä fiilis kaupungista. Ateenan keskustan tuntumassa olevat kadut olivat vaatimattomia, mutta todella aidon oloisia. Tunnelmasta tuli mieleen Napoli, joka on mielestämme yksi Euroopan viihdyttävimpiä suurkaupunkeja.

Pikku lepäilyjen jälkeen nappasimme ratikan kaupungin ydinkeskustan aukiolle: Monastiraki Square:lle. Aukio on majoituksemme lähikatujen tapaan aika vaatimaton, mutta myös aito, vaikka siellä pyörikin paljon turisteja. Ennen lisätutkimista suuntasimme nopeasti syömään, sillä etenkin minulle oli kerennyt hiipiä jo todella kurniva nälkä.

Monastiraki Square.

Monesti ravintola ruoat tuottavat pettymyksen. Ateenassa emme joutuneet pettymään kertaakaan.

Erittäin makoisan lounaan jälkeen Ateenan tunnelma latistui. Pitkä shoppailukatu: Ermou on selvästi suunnattu keskiluokalle ja turisteille, sen varrella olevista liikkeistä päätellen. Kävelykatu tuntui meistä hyvin tavanomaiselta Eurooppalaisen kaupungin kävelykadulta, eikä sen varrelta välittynyt enää aikaisempi aito tunnelma. Ermou katu päättyi Kreikan parlamenttitalolle, josta jatkoimme matkaa kohti: Lykavitos:n -kukkulaa (= 277 metriä). Kävelymatka vuoren päälle johtaville portaille kulki rikkaalle väestölle suunnattujen korttelien läpi, jolloin Ateenan tunnelma sen kuin jatkoi huononemistaan. Vuorelle nousevat portaat olivat sen sijaan taas viihdyttävämpää puolta kaupungista. Portailla ei ollut paljoa porukkaa, jonka lisäksi näköalat kaupunkiin paranivat porras portaalta. Tarkoituksemme oli katsella auringonlaskua vuoren huipulta, mutta sinne rakennetun kirkon tasanteella oli niin paljon porukkaa, että päätä hädin tuskin pystyi kääntämään. Matka Lykavitosin kukkulalle oli siis ehdottomasti antoisampi, kuin itse määränpää.

Ermoun pitkä shoppailukatu.

Näkymää Lykavitosin kukkulalta.

Lopulta jäimme katsomaan auringonlaskua hieman huipun alapuolelle. Aluksi se oli oikein hyvä idea, mutta auringonlaskun lähestyessä alkoi portaillekin kertyä aika tavalla liikaa porukkaa.

Hirveää...

10.9. Keskiviikko

Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme tutustumaan antiikin Kreikan aikaisiin nähtävyyksiin mahdollisimman pienellä budjetilla. Tehtävä osoittautui nopeasti helpommaksi, kuin osasimme aavistaakaan. 132 vuonna roomalaisen keisarin rakennuttama: Hadrian`s Library pystyi näkemään helposti sitä ympäröivän teräsaidan lävitse. Samaan tapaan pystyimme tutustumaan myös: Temple of Olympian Zeus -temppeliin. Zeus jumalan kunniaksi rakennettu temppeli voisi olla peräti 2500 vuotta vanha, mutta sotien ja maanjäristysten takia temppeli valmistui vasta 129-131. 20 euron sisäänpääsymaksu olisi ollut todella suolainen, sillä suurin osa jäljellä olevista pylväistä on tällä hetkellä rakennustelineiden peittämiä, jonka takia koko nähtävyys koostui käytännössä kolmesta pylväästä. Seuraavana vuorossa oli nähtävyys, johonka päätimme tutustua ihan pääsymaksun kanssa. Kokonaan marmorista rakennettu The Panathenaic Stadium on väsätty samoille sijoille, jossa järjestettiin antiikin Kreikan olympialaiset. Tämä stadion rakennettiin ensimmäisiä moderneja olympiakisoja varten vuodelle 1896. Musiikkikeikan takia stadionin sisään oli pystytetty rumia teräsrakenteita, minkä takia päätimme säästää vähäisiä rahojamme ja jättää pääsymaksun maksamisen väliin. Viimeisenä antiikin nähtävyytenä kurkistelimme aidan läpi: The Temple of Hephaestus -temppeliä. Peräti 2500 vuotta vanha temppeli on yksi parhaiten säilyneitä antiikin Kreikan monumentteja. Temppeli rakennettiin sepäntyön jumalan Hefaistoksen ja käsityöntaidon jumalattaren Athena Erganin kunniaksi. Historiallisen kierroksen jälkeen lähdimme kiskomaan Guinness olutta sportti baariin ja kannustamaan Susijengiä voittoon.

Ateenassa lähes kaikki mahdollinen on sprayatty täyteen graffiteja. Edes metrovaunut eivät ole säästyneet tältä.

Hadrian`s Library.

Temple of Olympian Zeus.

Akropolisin varjossa juokseminen tuntuisi varmasti siltä, kuin urheilisin antiikan ajan olympialaisissa. 

The Panathenaic Stadium.

Tämä Kreikassa osataan.

The Temple of Hephaestus

Päivän kohokohta.

11.-12.9. Torstai & Perjantai

Tiesimme jo aamusta, että torstai päivämme tulisi olemaan hyvin pitkä. Kämpän luovutuksen jälkeen pyörimme kaupungin keskustassa koko päivän. Tiistaisen alkuinnostuksen jälkeen Ateena ei onnistunut nousemaan massasta, vaan se jää kaupunki rankingin keskikastiin. Ruoat olivat parasta antia ja hintatasokin Länsi-Euroopan standardeilla oikein huokea. Ennen lentokentälle matkaamista nousimme vielä 147 metrisen Philopappos -kukkulan huipulle katselemaan kaupunkia ja erityisesti Ateenan kuuluisinta nähtävyyttä: Akropolista. Sattumalta olimme jättäneet kaupungin parhaimman kohteen viimeiseksi, sillä auringonlasku kukkulan päältä oli lempipaikkamme koko Ateenassa. Lentomme Egyptin pääkaupunkiin: Kairoon lähti 00:55 ja saavuimme kaupunkiin vasta aamu kolmelta.

...ja pissapojissa ei ole yhtään nestettä.

Keskustan katuja.

Little Kook kahvila vaihtaa Halloween tyyppisiä sommitelmia vuosittain.

Kreikkalainen Pitaleipään käärityt falafel pullat olivat paitsi todella maukkaita, mutta myös halpoja.

Näkymää Philopappos kukkulalta.

Tähän päättyy Kreikan seikkailut.

 Pari kuukautta sitten teimme vuokra-auto varauksen isosta kansainvälisestä vuokrayhtiöstä. Päädyimme kuitenkin peruuttamaan varauksen jo hyvissä ajoin ennen reissua. Kairon Airbnb asuntoa varattaessa tapasimme egyptiläisen vuokranantajamme Whatsappin välityksellä ja hän lupasi vuokrata auton huomattavasti tekemäämme varausta halvemmalla. Olimme sopineet tapaavamme miehen lentokentällä, mutta häntä ei näkynyt missään, vaikka tiesi varsin hyvin lentomme laskeutumisajan. Saimme häneen yhteyden Whatsappin välityksellä ja noin puoli tuntia myöhemmin mies saapui kentälle. Suomessa keskustellessani miehen kanssa hän antoi ymmärtää, että hän toimii ihan vuokra-auto yrittäjä, mutta näin asia ei kuitenkaan tainnutkaan olla. Saimme käyttöömme BYD -merkkisen auton, joka oli todennäköisesti miehen oma käyttöauto. Asian pystyi helposti päättelemään auton likaisuudesta, miehen henkilökohtaisista tavaroista auton sisällä ja useammasta kolhusta ympäri autoa. Kohtalaisen epävirallista toimintaa, mutta juuri tämänkaltaisesta reissaamisesta me juuri tykkäämmekin. Pitkän päivän jälkeen pääsimme vihdoin nukkumaan kello viiden maissa.

Lentokenttähotellin kello 12 asti jatkunut aamupala oli tervetullut yllätys, koska sen ansiosta saimme koisia yhtäjaksoisesti kello 11 asti. Lisälepo olisi ollut paikallaan, mutta moottoritie on kuuma. Vuokrasimme auton vain 15 päiväksi ja sinä aikana pyrimme käytännössä kiertämään koko Egyptin ympäri, minkä takia aikaa ei ollut hukattavaksi. Siispä lähdimme heti aamupalan jälkeen paahtamaan 450 kilometrin ajomatkaa: Sinai:n -niemimaan, Saint Catherine -kaupunkiin. Osasimme odottaa Egyptin pääteiden olevan hyvässä kunnossa, mutta emme ikinä olisi ajatelleet mitään tällaista. Kairosta lähtenyt kahdeksankaistainen moottoritie (4 kaistaa kumpaankin suuntaan) halkoi läpi autiomaan aina Suezin kanavalle asti. Jo valmiiksi hyvä tiestö näyttäisi vielä parantuvan lähitulevaisuudessa, sillä ajamamme moottoritien ylitse kulki kymmeniä moottoritiesiltoja, jotka olivat vielä hieman vaiheessa. Keskeneräiset tiet onnistuivat aiheuttamaan hieman ongelmia. Käyttämäämme navigaattoriin ne olivat merkattu jo valmistuneiksi, minkä takia navigaattori ohjasi meidät pariin otteeseen betoniporsain estetyille rampeille.

We ain`t in Europe anymore.

Suezin kanava-alue on tarkan valvonnan alaisena ja vain yksi tie johtaa sen lävitse. Odotin kovasti kanavan ylitystä ja luulin, että olisimme ylittäneet sen siltaa pitkin, jolloin olisimme päässeet näkemään valtavia rahtilaivoja kapeassa kanavassa. Valitettavasti laivat ja koko kanaali jäivät näkemättä, sillä sen toiselle puolelle pääsi ainoastaan tunnelia pitkin. Kanavan jälkeen matka Saint Catherineen asti kulki hyvin suoraviivaisesti, eikä ajamastamme tiestäkään pudonnut kuin kaksi kaistaa. Kuusikin kaistaa oli hyvin ylimitoitettua, sillä liikenettä ei Kairosta poistuttuamme näkynyt juuri lainkaan. Kolme kaistaa suuntaansa ja täysin mitätön liikenne luulisi olevan riittävästi, mutta nähtävästi egyptiläisten mielestä kaistoja oli turhan vähän. Useaan otteeseen vastaan tulevat autot käyttivät meidän suntaan kulkevaa sisintä kaistaa, joko mutkaa oikaistaakseen tai jostain muusta meille tuntemattomaksi jääneestä syystä.

6 kaistaisesta sileämpääkin sileät tiet, mutta liikennettä ei nimeksikään. Voishan rahat paremminkin käyttää.

Kuuden aikoihin saavuimme vuorien ympäröimään Saint Catherineen. Olimme helpottuneita nähdessämme pikku kaupungin katuja ensimmäistä kertaa. Saint Catherinessa sijaitsee kaksi maailmankuulua nähtävyyttä: Saint Catherinen luostari sekä Mount Siinai, tai toiselta nimeltään: Mount Moses. Luostari on rakennettu vuonna 565, mikä tekee siitä maailman vanhimman yhä käytössä olevan kristillisen luostarin. Mount Siinai (2285 metriä) taasen on kuuluisa Raamatun vanhasta testamentista, jossa Mooses sai Jumalalta viestin kymmenestä käskystä. Näiden maailmantunnettujen nähtävyyksien takia kaupunki olisi saattanut olla epäaito ja pahimmillaan turistirysä, mutta onneksi sen kaduilla näkyi vain paikallisia tekemässä joka päiväisiä askareitansa.

Saint Catherine.

13.9. Lauantai

Alkuperäinen suunnitelmamme oli kiivetä alueen kuuluisin vuori, eli tietysti Mount Siinai. Valitettavasti saimme kuulla, että vuoren päälle saa lompsia ainoastaan oppaan vahtimana. Tähän emme tietenkään lähteneet, mutta joku vuori olisi kuitenkin päästävä huiputtamaan, jotta saisimme edes fiilikseen siitä, minkälaisella alueella Mooses kolme ja puoli tuhatta vuotta sitten kiipeili. Jotta välttäisimme keskipäivän kuumuuden, lähdimme liikkeelle jo aamu kuudelta. Kohteeksi valikoitui nimetön vuori, jonka korkeus jäi hieman Mount Siinain varjoon vuoremme yltäessä vain 1907 metrin korkeuteen. Ainakaan meidän ei tarvinnut kiipeillä ryysiksessä, sillä alkumatkan ajan reittimme kulki hiirenhiljaisia lammaspaimenten polkuja pitkin. Lammaspaimenten poluilla olisimme sentään saattaneet törmätä paikallisiin, mutta loppumatkan veden muovaamilla hiekkakivikallioilla ei ole välttämättä koskaan liikkunut kukaan muu. Helpohko vaellus otti meiltä kolmisen tuntia, jonka jälkeen beduiinileirin aamupala upposi masuihimme kuin kuuma veitsi voihin. Hyvän vaelluksen jälkeen linnoitusmaiseen Saint Catherinen luostariin tutustuminen jäi valitettavasti lopulta pannukakuksi. Jostain tuntemattomasta syystä luostari meni tänään kiinni jo kello 11:50, emmekä täten kerenneet tutustua sen sisätiloihin laisinkaan. Ulkopuolelta luostari näytti sen verran hienolta, että asia jäi meitä kovasti harmittamaan.

Jenni kiipeilee ketterästi hiekkakiveä pitkin.

Huipulla!

Saint Catherinen luostari.

Nyt oli aika jättää niemimaan kuivat keskiosat taakse, kun lähdimme jatkamaan matkaa itään ja Dahab:n -rannikkokaupunkiin. Kuiva ja vuoristoinen sisämaa tuntui jatkuvan loputtomiin, kun mutka toisensa jälkeen kuvittelimme näkevämme meren, mutta jokaisen mutkan takaa paljastui vain lisää kuivuutta. Lopulta meri ilmestyi näkyviin vähän tylsästi, kun pienen pieni kaistale merta näkyi kahden vuoren huipun välistä.

Eksoottista maisemaa Siinain niemimaalla.

Tuli se Punainen meri lopulta ihan kunnollakin näkyviin.

Dahabin katuja.

Hyvää evästä kattoravintolassa. Huomatkaa rasittava kissa jalkojen välissä, joka kärkkyi ahnaasti ruokia. 

14.9. Sunnuntai

Aamulla jätimme Dahabin taakse, kun jatkoimme matkaa Punaisen meren rannikkoa pohjoiseen. 80 kilometrin ajomatkan jälkeen saavuimme pieneen: Nuweiba:n -kaupunkiin. 8000 asukkaan Nuweiba on pienikokoinen ainoastaan asukaslukuna mitattuna, sillä sen rajat alkoivat kymmeniä kilometrejä ennen majapaikkaamme saapumista. Missään muussa tämän kokoluokan kaupungissa emme ole nähneet niin paljoa autioita- ja keskeneräisiksi jääneitä rakennuksia. Onneksi majapaikkaamme ei sentään oltu ainakaan vielä hylätty, sillä tänään saimme käyttöömme peräti uima-altaan. 37 asteen helteessä meidän oli heti pulahdettava virkistävään, mutta erittäin klooripitoiseen veteen.

Nyt on oikeasti oltava lämmintä, kun Jennikin ui.

Päivän ainoaksi reissu aktiviteetiksi jäi retki: Wadi El Weshwash -luonnonaltaalle. 4,3 kilometrin helppokulkuinen kanjonivaellus olisi ollut melkein missä tahansa muualla vain pieni iltapäiväkäppäily, mutta yli 35 asteen helteessä ja polttavan auringon alla vaeltaminen oli hyvin hikoiluttavaa puuhaa. Tukalan kuuma matka sai meidät kahta kauheammin haaveilemaan virkistävästä määränpäästä. Muutaman kyyhkysen pesäpaikkana toimiva allas ei kyennyt aivan täyttämään odotuksiamme turkoosin veden täyttämästä altaasta, mutta täysin luonnonrauhassa tehty kanjonikäppäily ja virkistävään veteen pulahtaminen onnistuivat tekemään reissusta tekemisen arvoisen.

Kanjonia pitkin altaalle.

Kanjoni kapeni huomattavasti ja muuttui vaikeakulkuisemmaksi mitä lähemmäksi allasta saavuimme.

Viimeinen laskeutuminen raikkaaseen veteen.

Peaceful.

 

Kanjonilla ajellut beduiini tarjosi teetä ja heitti meidät takaisin autolle. Tämä on sitä paljon puhuttua Lähi-Idän vieraanvaraisuutta. 

15.9. Maanantai

Tänään otettiin rennompi päivä ja oikeastaan päivän ainut reissuaktiviteetti oli ajella lähelle Israelin rajaa katsastamaan saarelle rakennettua: Saladin Marine Castle:ä. Ristiretkeläisten vuonna 1116 rakentama linna sijaitsee strategisesti tärkeällä paikalla. Punainen meri on linnan kohdalla kapeimmillaan, jonka ansiosta linnalta käsin pystyy näkemään Jerusalemin suuntaan matkaavat laivat. Puolustuksen lisäksi ristiretkeläiset vaativat lunnaita pyhään Mekkaan matkaavilta muslimeilta. 250 metrin päässä mantereelta sijaitseva saari sekä sen linna olivat komea näky rannikolta käsin ja itse saarelle olisi ollut todella kiva päästä, mutta linnaan tutustumisesta on jostain syystä tehty aivan liian byrokraattista.  

Majoituksemme ulko-ovessa oli niin paljon rakoja, että hyttyset kiusasivat meitä pitkälle yöhön. Oikein sijoitetut peitto ja wc paperi tekivät hyttysten bileistä lopun

Matkalla linnalle.

Turkoosin veden ympäröimä: Saladin Marine Castle.

Avara Luonto - Kamppailu roskakorin hallinnasta.

Pikkaisen oli liikaa ruokaa kahdelle henkilölle, mutta oli kyllä niin hyvää, että söimme melkein kaiken.

Siinain niemimaan seikkailut.