Hong Kong, Vietnam & Thaimaa 13.1.-15.4.2025

Nui Bai Tho, Halong Bay, Vietnam.

Kaukoidän reissua pukkais taas pitkästä aikaa. Edellinen kerran reissaaltiin täällä päin maailmaa vuonna 2018, ja silloin kohteena oli Indonesia. 2023 reissailtiin toki Intiassa, mutta se nyt on täysin eri maailmansa verrattuna Kaakkois-Aasiaan. Kuuden kuukauden työputki Suomessa oli juuri niin raskas setti kuin osasinkin odottaa, mutta onneksi palkinnoksi tästä uurastuksesta oli luvassa kolmen kuukauden reissu Hong Kongiin, Vietnamiin sekä Thaimaahan. Tämä on siitä erikoinen reissu, että ensimmäiset 6 viikkoa reissailin yksinään. Jenni tuli mukaan seikkailuihin vasta helmikuun lopussa ja reissasi kanssani maaliskuun loppuun, jonka jälkeen minä jatkaoin reissaamista vielä kolmisen viikkoa. Pidä siis penkistäsi kiinni, sillä tulevan kolmen kuukauden aikana: urheilaan kovaa, moottoripyöräillään hurjasti ja jossain välissä yritetään myös tutustua paikallisiin kulttuureihin.

13.-14.1. Maanantai & Tiistai

Reissu lähti käyntiin Jyskästä, josta juoksin ensiksi juna-asemalle jo klo. 6:40. Lentokone lähti lentoon 15:00, pysähtyi Frankfurtissa ja laskeutui Hong Kongiin tiistaina klo. 17:15 paikallista aikaa. Hong Kongissa kello on 6 tuntia Suomea edellä, joten sellaiset 29 tunnin matkustamiset oli juuri tullut kärsittyä. En tiedä johtuuko siitä, että täytin hiljattain 35 vuotta vai mistä johtuu, sillä muutaman lentokoneessa nukutun tunnin jälkeen heräsin kovaan kipuun oikean lapaluun alla. Olin ilmeisesti nukkunut huonossa asennossa. Enpä muistanut särkylääkkeitä ottaa mukaan koko reissulle (Jenni on vastuullisena hoitajana ollut aina reissujen lääkevastaava), joten loppulento kärvisteltiin sitten kivuliaissa merkeissä. Passintarkastuksessa oli aika pitkät jonot ja ajattelin jonottamisessa kestävän ainakin tunnin, mutta passintarkastajat olivat kaikkien aikojen nopeimpia ja pitkä jono liikkui täten jouhevasti. Oman vuoroni kohdalla sain huomata syyn nopeuteen. Passintarkastaja vain laittoi passini digitaaliseen lukijaan, ojenti sen minulle ja pyysi poistumaan. Tarkastuksessa meni noin 10 sekuntia. Vielä oli edessä metromatka Hong Kongin keskustaan, jossa kirjauduin hyvin erikoiseen majoitukseen. Kaupungin ydinkeskustassa (= Kowloonin kaupunginosa) on suuri kerrostalo nimeltään: Chungking Mansion. Kerrostalon alakerta oli kuin vilkas tori, jossa lähinnä intialaiset maahanmuuttajat kaupittelivat tavaraa ja möivät halpaa ruokaa. Tällaisen kaaoksen- ja ”my friend, my friend cheap prices!” huutojen läpi sitä oli sitten kuljettava seuraavan kuuden päivän ajan, aina kun palasin kaupungilta takaisin majoitukseen. Huoneeni oli onneksi ihan kiva. Tokihan se oli pieni, mutta sieltä löytyi oma lämmin suihku ja wc, kelpo ilmastointi ja mukava sänky. Siinähän oli mukavuuksia jo ihan tarpeeksi, ehkäpä pikkaisen liikaakin tällaiselle paatuneelle pummille.

Tällainen maisema avautui, kun nousin metrosta ulos ensimmäistä kertaa. Oon Hong Kongissa beibeeeee!

15.1. Keskiviikko

Heräsin pirteänä jo viideltä. Luulisi sitä nukuttavan vähän enemmän, kun univelkaa on todella paljon paitsi matkustuspäivistä, niin myös lauantaina loppuneista yövuoroista. Ajattelin lepääväni vielä kuuteen asti, jolloin lähtisin toteuttamaan päivän askareita. Ummistin silmäni ja seuraavan kerran katsoessani kelloa, näytti se jo kymmentä. 13 tunnin unet kuulostivat jo huomattavasti paremmilta, joten lähdin oitis tutkimaan Hong Kongia. Hong Kong ei ole super kallis paikka, mutta sen verran kallis kuitenkin, ettei ravintoloissa olisi varaa käydä kuin korkeintaan kerran päivässä. En aikonut käyttää tämän päivän ravintolakäyntiä vielä aamustaa, joten nappasin 7/11 -kioskista mikrossa lämmitettävää riisiä katkaravuilla, ja kiskaisin sen nassuun katukivetyksellä istuen. Ei paras mahdollinen aamupala, mutta kyllä siitä mahan sai täyteen. Seuraavaksi matkustelin metrolla Hong Kongin saarelle ja tarkemmin: Tai Tamin Country Parkiin, josta lähdin juoksemaan vuoristoon. Ensimmäisellä kolmen kilometrin etapilla nousin 532 metriä korkean: Mount Parkerin huipulle. Milläkään reissulla ei pitäisi koskaan olettaa mitään, mutta jälleen kerran tein saman virheen ja oletin juoksupolkujen olevan hyvässä kunnossa. Iso osa matkasta kulki kuitenkin kapeita, lähes umpeen kasvaneita polkuja pitkin, eikä juoksemisesta tullut oikein mitään. Matka kulki siis juoksemalla aina helpoimmat osuudet poluista ja kävelemällä mahdollisimman nopeasti kaikki muut osuudet. Kasvillisuutta oli sen verran paljon, että ensimmäiset meri- ja kaupunkinäkymät näin vasta lähellä korkeimman huipun korkeusia. Todella hienon näköiset olivat ensimmäiset merinäköalat, mutta odotukseni ovat huomattavasti korkeammat tämän ja tulevien päivien vuoriseikkailuilla. Mount Parker koostuu kolmesta eri huipusta. Ensimmäisen ja toisen huipun päälle on rakennettu tutka-asemia, joidenka vuoksi pääsy oli niille estetty. Onneksi kolmannelle huipulle sentään pääsi vapaasti kiipeämään. Huipulta näki ensi kertaa suoraan etelään, mutta menomatkalla näkemäni pohjoiset merinäkymät veivät kyllä pidemmän korren.

Miten pienelle alueelle saa mahdutettua 7,5 miljoona ihmistä? Tässä kuvassa piilee vastaus.

Vuoristojuoksun ensimmäiset näkymät.

Näkymät etelään Mount Parkerin huipulta.

Vuorijuoksun seuraava etappi oli 6,3 kilometrin mittainen, jonka aikana nousin ja laskeuduin neljälle eri vuorelle. Vaikka vuoria oli matkan varrella paljon, niin ei näkymissä ollut paljoa kehuskelemista. Vasta lähellä määränpäätä: Shek O Peak (284 metriä) -vuorta, näkymät alkoivat olla todella hyvät. Parhaat näköalat olivat itään, jossa komeili: Shek O beach -ranta sekä sen takana olevat näyttävät saaret.

Näkymät Shek O Peakilta.

Shek O beach.

Shek O Peakilta jatkoin matkaa 3,8 kilometrin juoksulla Shek O beachille. Siellä suunnielmissa oli syödä lounasta sekä hieman boulderoida (= kiipeilemään) rannan suurien kivien ja kallioiden päälle. Nautin halvassa lounasravintolassa perus aasilaismätön: nuudelia kanalla ja kasviksilla, josta suuntasin seuraavaksi kiipeilemään. Ilman Crash Pad:a (= boulderointiin tarkoitettu pehmentävä putoamispatja) en uskaltanut kiivetä parhaimmallani tasolla, joten keskityin kiipeilemään vain kaikkein helpoimpia reittejä. Kahden tunnin aikana onnistuin kiipeämään 12 reittiä ylös asti, joista vaikemmat olivat vain 5+ arvoisia (kiipeilyn vaikeusasteikko). Muutamataa 6 A:ta ja 6 B:täkin onnistuin kiipeämään noin puoleen väliin, mutta en uskaltanut edes yrittää toppaamista ilman pehmusteita. Kiipeilyjen jälkeen olin jo aivan puhki, mutta Shek O Beachiltä ei kulje metrolinjoja, joten jouduin vielä juosta 5,4 kilometrin verran lähimmälle metroasemalle. 18,5 kilometriä oli koko päivän juoksu/vaellussaldo. Nousumetrejä tuli myös todella paljon, mutta sykekelloni sekoili pahemman kerran, joten niistä ei ole tarkkaa tietoa. Arvioisin nousseeni ja laskeutuneeni ainakin tuhat metriä.

Tiukkaa vääntämistä 5+ vaikeusasteen reitillä. Oli mielestäni kyllä vaikeampi.

Viimeiset juoksut ennen metropysäkkiä.

Illalla majoituksessa olisi tehnyt mieli vain käydä hakemassa 7/11:stä jotain evästä ja kiskoa ne huoneessa, mutta otin itseäni niskasta kiinni ja suuntasin vielä 1,5 kilometrin kävelymatkan päähän: Temple Street Night Marketeille. Kehutut marketit olivat loppujen lopuksi aika tylsät. Parasta niissä olivat ruokakojut, mitkä möivät ruokalajeja ympäri maailmaa. Valinnanvaikeushan siinä iski. Mietin ostaisinko paistettuja lihoja pakistanilaisten kojusta, uppopaistettuja mereneläviä kiinalaisilta vai kenties taikinan sisään paistettua nautaa taiwanilaisten kojusta. Päädyin valitsemaan philippiiniläisten kojun, josta ostin todella hyvännäköisiä paistettuja kanoja ja kaloja, uppopaistetun keittobanaanin kera. Todella maukkaat setit!

Temple Street night markets.

Philippiiniläiset neidit.

16.1. Torstai

Laitetaanpa ukko taas hyvään vaelluskuntoon. Aamulla nappasin metron Lantau:n -saarelle ja Tung Chung:n -kaupunkiin. Metromatkan jälkeen etsin ensitöikseni jotain syötävää, en nimittäin ollut syönyt aamupalaksi muuta kuin yhden banaanin. Aasian kaupungit ovat siitä erinomaisia, että jonkinlaista halpaa ruokaa on tarjolla lähes joka paikassa. Luotin tähän ja lähdin kävelemään katuja pitkin vaelluksen aloituspaikan suuntaan. En kerinnyt kävellä kuin 400 metriä, kun edessäni oli jo tori, josta sain ostettua halpaa nuudelikeittoa kananmunalla ja makkaralla. Maha täynnä oli hyvä lähteä tykittämään 740 metrin nousua sekä 5,3 kilometrin matkaa: Lin Fa Shan:n -vuorelle (766 metriä). Päivän vaelluksella olisi voinut olla luvassa mitä parhaimpia vuoristo- ja merinäkymiä, mutta valitettavasti Hong Kongin ilmassa leijaili kaikennäköistä epäpuhtautta, jonka takia näkyvyys kauempana oleviin kohteisiin oli kehno. Oli näkyvyys huono tai ei, niin tykitin Lin Fan huipulle vähän reiluun tuntiin.

Näkymät Lin Fa Shanin päältä.

Hetken aikaa huipun näkymiä ihailtuani laskeuduin 150 vertikaalimetriä alas, josta jatkoin matkaa 2,5 kilometrin verran: Sunset Peak:lle (860 metriä). Oikein harmitti matkan varrella, sillä merinäkymät olisivat olleet aivan fantastiset ilman ilmassa leijailevaa pölyä. Rankka vaeltaminen on pölystä huolimatta kivaa puuhaa, jonka lisäksi päivän keli oli paras mahdollinen: noin 20 astetta ja auringonpaistetta pilvettömältä taivaalta.

Näkymää hieman Sunset Peakin takaa.

Seuraavaksi vuorossa oli päivän korkeimman vuoren valloitus. Sunset Peakin päältä ei olisi ollut kovin montaa nousumetriä Lantau Peak:n (934 metriä) päälle, jos näiden vuorien välissä ei olisi ollut laaksoa, johon jouduin pudottamaan korkeutta kokonaiset 530 metriä. Alamäki osuus matkasta meni helposti, mitä nyt kantapäissäni alkoi vähän tuntua ne toistuvat iskut, mitkä olivat seurausta jalkojeni tömähtäessä maahan. 600 vertikaalimetrin ylämäkiosuus sen sijaan alkoi hapottaa reisissäni todenteolla. Löytyisikö eilisestä juoksusta kenties syy tähän kroppani yllättävään pettämiseen. Viimeisien nousujen kohdalla kroppani energiavarastotkin olivat kulutettu täysin loppuun, ja jokainen lihassoluni huusi kaloreita poltettavaksi. Enää en pystynyt taittamaan matkaa gasellin tavoin, vaan nyt matelin eteenpäin kuin kilpikonna. Matka tuntui loputtomalta, mutta onnistuin taistelemaan pitkän ja rankan 4,9 kilometrin etapin Lantaun terävähkölle huipulle.

Kova on nälkä ja reidet täysin hapoilla, mutta nuo portaat täytyisi jaksaa nousta.

Lantau Peakilta Sunset Peakin suuntaan.

Loput suunnitelmani tälle päivälle olivat liian kunnianhimoiset. Olin suunnitellut vaeltavani vielä 8,8 kilometrin matkan merenrannalla sijaitsevaan pieneen: Tai O:n -kaupunkiin. Nälkä ja reisien hapotus olivat kuitenkin liikaa, joten vaihtoehtoiseksi suunnitelmaksi päätin vaeltaa ”vain” 2,4 kilometrin, ja 460 vertikaalimetrin laskeutumisen: Ngong Ping Village:n. Ei sekään helppo tehtävä ollut, josta kiittäminen on tönkköjä jalkojani sekä suurta enrgiavajetta. Jos polku sentään olisi ollut hyvässä kunnossa, niin matkan olisi voinut taittaa aivot narikkaan meiningillä, mutta polku oli tietysti koko päivän huonointa. Ensimmäinen 1,5 kilometriä kulki todella jyrkässä alamäessä, jossa ajoittain jouduin lähes kontata. Polku kulki tiheän metsikön keskellä, jossa puiden oksat muodotivat paikoitellen vain metrin korkuisen katon polun päälle. Raskaan alamäen vihdoin päätyttyä, olin saapunut: Wisdom Path -nimiselle buddhalais monumentille. Ihmettelin jo Lantaun huipulta asti: mitä kummia ovat nuo pylväät, lähellä Ngong Ping Villagea. Alhaalla minulle selvisi, että ne ovat kymmenen metrisiä puupylväitä, joihin on kaiverrettu: Hrudaya Sutra (Sydänsutra), joka on yksi tunnetuimmista buddhalaisrukouksista. Yllättävän nätin näköisiä olivat nuo 38:sta puupylväästä koostuva sutra. Nopean puupylväskierroksen jälkeen sain vihdoin sitä ruokaa. Nälkä ei meinannut millään lähteä, mutta lopulta: kaksi kanavarrasta, nuudelikeitto, subway patonki ja iso kuppi ranskalaisia perunoita tekivät tehtävänsä. Kylläpä ajatus kulkikin taas paremmin, kun glukoosi varastot olivat jälleen täynnä. Ruoan jälkeen nappasin bussin takaisin Tung Chungin kaupunkiin, josta jatkoin metrolla takaisin Hong Kongin keskustaan. Päivän urakka sisälsi yhteensä 15,1 vaelluskilometriä sekä noin 1700 nousumetriä. Kova päivä, mutta ei lähellekään kovimpia suorituksiani. Ehkä Vietnamissa viimeistään nähdään mitä tästä äijästä parhaimmillaan irtoaa.

Suuri istuva buddha Ngong Ping Villagen yläpuolella.

Hrudaya Sutra kaiverrettuna puisiin pylväisiin.

Ngong Ping Villagessa. Kuvan taustalla kohoaa komea Lantau Peak.

Illalla kävin vielä käppäilemässä Star avenueta pitkin Victoria Harbourissa, josta voi ihastella Hong Kong saaren korkeita pilvenpiirtäjiä.

17.1. Perjantai

Tälle päivälle suunnittelin kevyemmän päivän, jotta vuorilla samoamiseen tottumattomat jalkani saisivat vähän lepoa. Otin aamun rauhallisemmin hakemalla supermarketista tuoreita leipiä ja Starbucksista kahvia. Kylläpä osasi reissun ensimmäinen kahvikuppi maistua kerrassaan hyvältä! Kymmenen maissa hyppäsin metroon ja matkustin Hong Kongin eteläisille tehdasalueille, josta etsin kaupungin halvimman kiipeilykeskuksen. Ei ollut kyllä halpa sekään: 150 Hong Kongin dollaria (= 18,71 euroa). Oli tässä kiipeilykeskuksessa onneksi sellainen etu, että pääsymaksulla sai kiivetä koko päivän, eli sai vaikka lähteä välillä pois koko paikasta ja tulla illalla uudemman kerran. Juuri näin homman suunnittelinkin, joten ensimmäisen kolmen tunnin kiipeilyurakan jälkeen poistuin rakennuksesta.

Ihan kelpo boulder luola.

Kiipeilyjen välillä olisi ollut kiva mennä syömään lounasta ja vaikka kahvilaan kirjoittelemaan blogia. Ainut ongelmana tässä hyvässä suunnitelmassa oli kiipeilykeskuksen sijainti. Keskeltä tehdasaluetta ei oikein löytynyt kahviloita. Olisin voinut tietysti matkustaa metrolla keskustaan kahville, ja tulla sieltä taas takaisin kiipeilemään, niin ikään metrolla. Kaksi euroa maksava yhdensuuntainen metromatka oli kuitenkin liikaa. Jotain piti kuitenkin keksiä, jotta käteni vähän palautuisivat ennen illan kiipeilysettejä. Katselin ympärilleni, ja näin kiipeilykeskuksen vieressä kivan näköisen vuoren. ”Sen voisi tietysti kiipeilysessioiden välissä käydä valloittamassa. Kyllä nämä reidet jaksaa!” Siispä lähdin (tällä kertaa) aika verkkaiseen tahtiin kävelemään kohti 439 metriä korkeaa: Mount Cameron:a. Loppujen lopuksi olin tosi tyytyväinen, että päädyin jälleen kerran vuorikiipeilyhommiin. Päivän keli näytti eilistä kirkkaamalta, ja oli kiva pyrkiä näkemään ihan sinistäkin merta harmaan sijasta. Harmaaltahan merivesi eilen näytti, ilmassa leijailevan pölyn läpi katseltuna. 3,2 kilometrin ja 450 vertikaalimetrin taival vuoren huipulle kulki ajoittain ihan hyvääkin polkua pitkin, mutta suurimmaksi osaksi jouduin puskemaan eteenpäin polulla, joka oli viittä vailla kokonaan bambupuiden valloittama. Ei päivän näkyvyys vieläkään aivan timangia ollut, mutta huomattavasti eilistä parempi. Huipun parhaat näkymät olivat Hong Kongin saaren korkeimpien pilvenpiirtäjien suuntaan.

Näkymää etelään hieman Mount Cameronia matalammalta.

Näkymää pohjoiseen Mount Cameronin päältä.

Taivalsin Mount Cameronin huipulta takaisin alas eri reittejä myöten. Ajattelin täten näkeväni uusia näkymiä sekä pääseväni menomatkaa paremmille poluille. Oikein kaunis ajatus, mutta uusilla poluilla en nähnyt mitään ja ne olivat vieläkin huonommassa kunnossa. Paluumatkan polut kulkivat pahimmillaan 45 asteen kulmassa sekä liukkaiden lehtien päällä ja bambujen välissä. Eivät nämä olleet varmaan mitään virallisia polkuja, vaan luulen niiden olevan vuoren rinteiden kunnossapitoa varten raivattuja reittejä. Olen huomannut vuorien rinteillä samoilessa, että rinteisiin on rakennetty paljon keinotekoisia joenuomia betonista, joilla kaiketi ehkäistään kaatosateista aiheutuvia tulvia ja mutavyöryjä. Kaiken lisäksi paluumatka oli yhteensä 5,2 kilometrin mittainen, joten kokonaiset kaksi kilometriä menomatkaa pitempi. Kohtalaisen rankka reissu tästäkin nyt sitten tuli. Yhteensä 8,4 kilometriä kävelyä, jonka aikana noin 500 metriä nousua sekä laskua.

Takaisin merenpinnan tasassa. ´:)

Vaelluksen jälkeen nälkäni oli jälleen hirmuinen. Kävin kiskaisemassa tehdasalueen työntekijöille tarkoitetussa lounasravintolassa todella halvat riisi/kana/kasvis mätöt. Kyllä se ruoka vain maistuu hyvältä, kun on oikein kunnon nälkä! Seitsemän tunnin yhtäjaksoisen liikunnan (välissä vain puolen tunnin lounastauko) jälkeen, otin illalla enää vain yhden tunnin kiipeilysetit. Vai että sellainen kevyt päivä tänään…

Illan kiipeilysetillä kehitin vähän kiipeily cardiota.

18.1. Lauantai

Jos tänään nyt oikeesti ottaisin sen kevyemmän päivän. Aamu ainakin oli kevyt, kun heräsin ilman herätyskelloa vasta kymmenen pintaan. Eilen kun pääsin kahvin makuun, niin en pystynyt tänäkään aamuna vastustamaan kiusausta. Kävin hakemassa kahvit Starbucksista ja aamupalaleivät supermarketista, jotka makustelin huoneessani. Aamupalan syötyäni lähdin suorittamaan päivän treeniä. Juoksin Kowloonin puiston ulkotreenipisteelle, jossa ahersin 100 leukaa, 200 punnerrusta ja 300 kyykkyä sekä koko kropan kattavat venyttelyt sarjojen väleissä. Treeni sujui omasta mielestäni kaikin puolin hyvin, ja ilmeisesti muidenkin mielestä. Kowloonin puisto on suosittu treeni- ja lenkkeilypaikka, joka tuntuu houkuttelevan erityisesti kaupungin senioriväestöä. Useat puistossa lenkkeilevät seniorit pysähtyivät treenipisteen kohdalle, jossa minä suoritin päivän treeniä. Seniorit eivät kuitenkaan itse alkaneet vetämään leukoja, vaan jäivät seuraamaan treeniäni. Innokas yleisö saattoi osoittaa omia hauiksiaan ihmetellen, kun olin suorittanut leuka- ja punnerrussarjat. Jos taas venyttelin maassa siten, että rintani tai selkäni kosketti maata, kuului yleisöstä naurua heti venyttelyn jälkeen, sillä hikinen vartaloni oli jättänyt maahan märän läntin. Treenin loputtua laitoin repun selkään ja lähdin juoksemaan takaisin majoitusta kohti. Sillä hetkellä yleisössä olleet seniorit näyttivät minulle peukkuja iloisina ja vilkuttivat kovasti perään. Olipahan kerrassaan mieltä piristävä treeni.

Kaupungin kaduilla on kaikkina päivinä ollut runsaasti vilskettä, mutta lauantaina ei meinannut eteenpäin päästä.

Metrolinjoja vaihtaessa pääsee välillä näkemään kelpo kaupunki näkymiä.

Kello oli jo 14:30 lähtiessäni kohti ensimmäistä reissailuun liittyvää aktiviteettia. Kohteenani oli 1951 -vuonna vuoriston rinteille rakennettu buddhalaisluostari: Ten Thousand Buddhas Monastery. Paikan nimessä on kaksi asiaa väärin. Todellisuudessa luostarissa on liki 13,000 buddhapatsasta ja se ei myöskään täytä luostarin määritelmää, sillä siellä ei asu munkkeja. Luostarissa sekä sen pihapiirissä oli mukavaa ja rauhallista kierrellä, mutta parasta paikassa oli kuitenkin sinne johtavien jyrkkien portaiden nousu. Portaiden vierustaan oli pystytetty satoja ihmisen kokoisia kultaisia buddhapatsaita. Jokainen patsas oli uniikki. Ne joko poseerasivat persoonallisesti tai olivat suorittamassa erilaisia askareita.

Väylältä joka johtaa luostarin päälle.

Ompa iloinen kaveri.

Luostarilla.

Luostarilta matkustin metrolla pienehkölle: Tsing Yi -saarelle. Saarelle ja sieltä pois johtaa kolme hienoa riippusiltaa, jotka olivat suurin inspiraationi saarelle matkustamiseen. Hyppäsin metrosta pois saaren ainoan metroaseman kohdalta ja mietin mitä siltaa lähtisin katselemaan. Kaikille kolmelle sillalle olisi useamman kilometrin kävelymatka. Päädyin valitsemaan kohteekseni 1600 metriä pitkän: Stonecutters Bridge:n. Kun olin valinnut sillan, niin oli vielä päätettävä mihin kohtaa saarta käppäilisin sitä pällistelemään. Silloin sain villin ajatuksen: ”Mitäpä jos kävelisinkin viitisen kilometriä: Sam Chi Heung -vuoren (334 metriä) päälle. Sieltä silta näyttäisi varmasti erityisen hienolta.” Siinä sitä sitten taas oltiin rymyämässä bambujen keskellä, yltäpäältä hiestä märkiä ja nyt vielä täysin pimeässä, sillä aurinko laski horisontin taa juuri samoihin aikoihin, kun olin saapunut vuoren päälle johtavan polun edustalle. Välillä mielessäni käväisi ajatus siitä, että mitenkä minä nyt taas itseni tällaisesta paikasta löysin, mutta ensimmäisten siltanäkymien kohdalla, olin kuitenkin tyytyväinen päätökseeni. Vaelluskilometrejä kertyi yhteensä 8,6 ja jälleen noin 500 nousu- sekä laskumetriä. Jalkani olivat täysin rikki istuessani metron kyydissä ja matkatessani takaisin majoitukseen lepäilemään.

Stonecutters Bridge kuvassa oikealla ja keskellä sekä vasemmalla näkyy hitunen kaupungin massiivista konttisatamaa.

19.1. Sunnuntai

Heräsin sikeestä unesta herätyskellon herättämänä klo. 8:45. Ei kun ylös sängystä ja hakemaan kahvia sekä leipästä, joidenka jälkeen säntäsin päivän treenien pariin. Tälle päivää valitsin treenimuodoksi koko kansan lempi urheilumuodon, eli vuoristojuoksun intervalleina toteutettuna. Matkustelin metrolla Hong Kongin pohjoisosiin, josta aloitin 702 metriä korkean: Ma On Shan -vuoren valloituksen. Mietiskelin metromatkan aikana oivan suunnitelman, millä lailla intervallijuoksun jaksottaisin. Nerokas keksintöni toimi tällä tavoin: ensimmäisellä juoksuosuudella nostaisin sykkeeni 150 bpm, jonka jälkeen kävelisin niin kauan kunnes syke näyttäisi 120 bpm. Tämän jälkeen jälleen juoksua, kunnes syke nousisi 152 bpm, ja sitten taas kävelyä niin kauan, kunnes syke laskisi 122 bpm. Seuraavalla juoksuosuudella 154 bpm ja kävelyosuudella 124 bpm jne. Nostin siis sykerajoja tasaisesti juoksun edetessä ja sydämen lämpiessä. Tällä tavoin juoksin ensimmäiset seitsemän kilometriä, jonka aikana vertikaalimetrejä kertyi yli 700. Vuoren huipulla intervallin sykerajat olivat nousseet juoksuosuuksien osalta aina 176 bpm, eli silloin kävelyosuuksilla sykkeeni laski 146 bpm. Huipulta intervallijuoksua ei voinut enää jatkaa, sillä polku alkoi olla niin umpeen kasvanutta, ettei juoksusta olisi tullut enää mitään. Huipulta laskeuduin takaisin alas eri reittejä myöten, jolloin treenin kokonaismatkaksi kertyi reippaat 10 kilometriä. Se oli oikein mukava kahden tunnin urheilusuoritus. Sen verran toimiva konsepti oli tämä, että täytyy tehdä uudemmankin kerran. Seuraavan kerran sitten Vietnamin vuorilla.

Näkymää noin 600 metrin korkeudesta. Kuvan polkua pitkin juoksentelin noin 15 minuuttia aikaisemmin.

Ma On Shan vuori.

Näkymät sieltä. Seuraavaksi olisi juostava vielä tämän kuvan vuorelle.

Ma On Shan vuori viimeisen vuoren päältä katseltuna.

Treenin jälkeen nappasin metron takaisin kämpille, jossa nopea peseytyminen ja ei kuin metrolla Hong Kongin saarelle, eli kaupungin ydinkeskustaan. Olin säästellyt Hong Kongin saarelle menemistä tähän asti, koska tulemme Jennin kanssa reilun kuukauden päästä reissailemaan täällä uudemman kerran, ja ajattelin säästää ydinkeskustaa yhteisesti tutkittavaksi. Otin kuitenkin pienen varaslähdön ja kävin vähän katsomassa, miltä kaupungin korkeimpien pilvenpiirtäjien seassa oikein näyttää. Kävelin noin neljän kilometrin lenkin pilvenpiirtäjien keskellä, ja olin aivan ällikällä lyöty. Olen käynyt elämäni aikana kymmenissä tiheästi rakennetuissa kaupungeissa, mutta Hong Kongissa rakennusten tiheys liitelee aivan omissa svääreissä. Ainoastaan Monacon rakennustiheys vetää vertoja Hong Kongille, mutta nämä kaksi kaupunkia painivat täysin eri sarjoissa, koska Monacon väkiluku on kutakuinkin 200 kertaa Hong Kongia pienempi. Parhaimpia paloja ydinkeskustassa olivat pilvenpiirtäjien keskellä tuksuttavat vanhat kaksikerroksiset raitiovaunut. Raitiovaunulinja perustettin jo Brittihallinnon aikaan vuonna 1904 ja edelleen ne kyyditsevät yli 180,000 matkustajaa päivittäin. Raitiovaunujen lisäksi myös toinen ihmisten kuljettamiseen rakennettu liikenneväline jäi erityisesti mieleen. Vuoristoon perustettu Hong Kong on luonnollisesti hyvin mäkistä, etenkin pohjois-eteläsuuntaisesti liikuttaessa. Ydinkeskustaan on rakennettu liukuporrasjärjestelmä, joka kuljettaa väkijoukkoja ylös korkeammalla sijaitseville kaduille. Liukuporrasjärjestelmä on 800 metrin mittainen, ja sen aikana matkustaja nousee 135 vertikaalimetrin verran ylös. Matka alhaalta ylös kestää 20 minuuttia olettaen, että liukuportaissa ei samaan aikaan kävele. Hong Kongin liukuporrassysteemi (= Central-Mid-Levels Escalators) muodostaa maailman pisimmät liukuportaat ja ne ovat palvelleet hongkongilaisia jo yli 30 vuoden ajan. Matkustin liukuportaita pitkin muutaman sadan metrin verran, ja ne olivat yllättävän viihdyttävä nähtävyys. Portaat kulkevat noin kymmenen metrin korkeudessa maanpinnasta, jonka ansiosta näkymät kaupungille ovat paikoitellen todella hyvät. Kaupat ja ravintolat ovat myös hyödyntäneet fiksusti mainontaa liukuportaita käyttäville, asentamalla mainoksia korkeiden rakennusten seinille siten, että liukuportaista käsin niitä on helppo seurata. Kaiken kaikkiaan ydinkeskusta oli jopa viihdyttävämpi mitä osasin odottaa, ja jätin tarkoituksella vielä paljon nähtävää seuraavaa visiittiä varten, jota jäin odottamaan jo innolla.

Hong Kongin ydinkeskustaa sekä vanha kaksikerroksinen raitiovaunu.

Näkymää liukuportaiden päältä.

Central-Mid-Levels Escalators sekä kerrostalohen seinään kiinnitettyjä mainoksia.

Liukuportaat kuvan vasemmassa laidassa.

 20.1. Maanantai

Tämä päivä oli toistaiseksi viimeinen päivä Hong Kongissa. Huomenna lento kohti Vietnamin Hanoita lähti jo aikaisin aamusta klo. 7:35. Aikaisen lähtöajan takia olin päättänyt viettää tulevan yön ilman majoitusta, jotta säästäisin mukavasti rahaa. Saa nähdä alkaako päätös kaduttamaan yön pikku tuntien aikana. Sain onneksi nukuttua kymmeneen asti, jonka jälkeen pötköttelin sängyllä vielä check out aikaan asti, eli klo. 11:00. Viimeisenä päivänä lähdin katsastamaan Tai O:n -pientä kalastajakylää, jonne minun oli tarkoitus vaeltaa jo viime viikon torstaina. Check Outin jälkeen nousin metroon ja matkustin jo tuttuun Tung Chungin kaupunkiin. Suunnitelmani oli matkustaa Tai Ohon veneellä ja kävellä sieltä rannikkoa pitkin takaisin. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat saavuttuani Tung Chungin satamaan, jossa minulle selvisi, että edellinen vene oli lähtenyt matkaan viisi minuuttia sitten, ja seuraava vene lähtisi vasta kahden ja puolen tunnin päästä. Eipä siinä mitään, käännän matkat vain toiste päin kävelemällä ensin 14 kilometrin matkan Tai Ohon ja otan sitten venekyydin paluumatkalle. Vaellusreitti Tung Chungin ja Tai On välillä on nimeltään: Tung O Ancient Trail. Ajattelin moisen nimen viittaavaan johonkin ikivanhaan reittiin keskellä trooppista metsää ja matkan varrelta voisi löytyä vaikka mitä mielenkiintoista historiallista pömpeliä. Alkuperäinen reitti kylien välillä onkin satoja vuosia vanha, mutta nykyään reitti on suurrimmaksi osaksi betonipolkua, eikä matkan varrella oikeastaan ollut juuri mitään nähtävää. Hienot merinäköalatkin pysyivät metsän peitossa ensimmäisen 12 kilometrin aikana. Vasta lähellä määränpäätä näin mainitseminsen arvoisia näkymiä. Mukava se oli silti käppäillä luonnon keskellä noin kolmen tunnin ajan, ja sainpahan ainakin tällekin päivälle kevyen liikunta suorituksen.

Loppu matkan nättiä merimaisemaa.

Kuvan vasemman laidan silta yhdistää Hong Kongin ja Macaon. Silta on 55 kilometriä pitkä ja sen rakentaminen maksoi kevyet 18,8 miljardia dollaria.

Jos matka Tai Ohon ei ollut odotuksien arvoinen, niin Tai On kylä puolestaan onnistui lunastamaan kaikki odotukset. Komean metsäisen vuoriston ympäröimä, 1200 asukkaat kylä oli todella kuvauksellinen paikka. Kylää halkoo kaksi jokea, joidenka penkat ovat kauttaaltaan rähjäisten paalutalojen reunustamia. Parasta kylässä olikin vain kävellä sen autottomia kapeita katuja pitkin ja ihmetellä, miten iso kontrasti tämän kylän ja Hong Kongin keskustan modernien pilvenpiirtäjien välillä onkaan. Vene takaisin Tung Chungiin lähti klo. 18:20. Loppu päivä sekä seuraava yö menikin sitten ulkosalla ja lentokentällä hengaillessa.  

Tai On paalutaloja.

Kylän pääkatu.

21.1. Tiistai

Yö meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Jos olisin yöpynyt vielä yhden yön majoituksessa, olisin joutunut heräämään viimeistään klo. 4:00, joten eivät uneni olisivat olleet kovin kummoiset silloinkaan. Lyhyesti sanottuna: olin tyytyväinen valintaani varsinkin, kun säästin tällä tavoin 30 euroa majoituksesta sekä 10 euroa bussilipusta lentokentälle. Kahden tunnin lento Hong Kongista Hanoihin lähti 7:35 ja kesti tasan 2 tuntia. Olemattoman jalkatilan omaavassa lentokoneessa matka olisi ollut huomattavasti tuskaisempi ilman runsaita univelkoja. Nyt käytännössä torkuin koko lennon ja heräsin jopa kohtalaisen sikeästä unesta lentokoneen renkaiden osuessa kiitoradan pintaan. Maahantulo muodollisuudet sujuivat nopeasti ja pian istuinkin jo tunnin mittaisella bussimatkalla Hanoin keskustaan. Ensi silmäyksellä bussin ikkunoista katseltuna näytti siltä, kuin olisin saapunut Delhiin. Ei siis siinä mielessä, että Hanoin kaaoottisuus tai massiivinen koko olisi millään mittarilla verrattavissa Intian pääkaupunkiin. Sen sijaan näitä kahta pääkaupunkia yhdisti kaikkialla ilmassa leijaileva sumu sekä saastepilvi. Näkyvyys oli bussista katseltuna parhaimmillaankin vain sadan metrin luokkaa. Bussin saavuttua keskustaan kävelin oitis Hanoin vanhaan kaupunkiin, jossa tilasin jäätävät aamupala mätöt. Olipahan mukava vain istahtaa kahvilan miellyttävään tunnelmaan ja nautiskella hyvästä aamupalasta kuin, että olisin hakenut aamupala värkit kolmesta eri osoitteesta ja mutustanut ne majoituksen sängyllä. Aamupalan jälkeen marssin Hanoista varaamaani majataloon ja harmikseni minulle ilmoitettiin ettei huoneeni ollut vielä valmis. Se niistä päiväunista. Luppoaika oli hyvä käyttää asioiden hoiteluun. Kävin hommaamassa paikallisen sim kortin puhelimeen ja nostamassa 10 miljoonaa käteistä (1 euro = 26,000 Vietnamin Dongia). Huomenna käynkin nostamassa sitten toiset 10 miljoonaa, jotta voin maksaa parin päivän päästä moottoripyörävuokrasta 8 miljoonaa sekä sen takuusummaksi toiset 8 miljoonaa. Asioiden hoitamisen lomassa näin samalla mukavasti kaupunkia. Ei se tainnut kuitenkaan olla pelkästään se sumu, joka yhdistää Hanoita Delhiin, sillä sen verta kaoottista täälläkin on. Ei tämä nyt Delhille vedä vertoja kuitenkaan, mutta ehkä Hanoi vaan tuntuu todella kaoottiselta, kun tänne oli juuri saapunut järjestelmällisestä Hong Kongista. Hong Kongista puheen ollen: tämä Kiinan erityishallintoalue tulee jäämään yhdeksi lempi (sanotaan nyt sitä kuitenkin) kaupungiksi koko maailmasta ja nautin jokaisesta siellä viettämästä hetkestä, mutta kyllä Hanoin levottomuus puhuttelee Hong Kongia enemmän levottomaa sieluani.

Hong Kongin järjestelmällisesti toimiva liikenne muuttui toimivaksi kaaokseksi.

Ja kätevä metrojärjestelmä muuttui yhtä käteviksi moottoripyörätakseiksi.

Asioiden hoitamisen jälkeen pääsin vihdoin huoneeseeni. Et arvaakaan kuinka minun olisi tehnyt mieli vain lösähtää sängylle ja antautua unen valtaan. En antanut kuitenkaan periksi, vaan vaihdoin treenivaatteet päälle ja suuntasin läheiselle kuntosalille (= X-Men Gym) suorittamaan päivän treenejä. Reippaat kaksi tuntia sekä 1800 kilocaloria myöhemmin unisuus oli vain paha muisto, ja olin valmis kohtaamaan Hanoin levottomat kadut uudemman kerran. Kaupunki kierros kakkonen tapahtui jo pimeän aikaan. Auringonlasku ei ollut kuitenkaan rauhoittanut katuja lainkaan, oikeastaan vain päinvastoin. Viihdyttävän perusmeiningin lisäksi kaupunki kierros kakkosesta jäi erityisesti mieleen ”beer street” lempinimen saaneen: Pia Ta Hien -kadun läpi kävely. Lempinimensä mukaisesti katu on täynnä pubeja, baareja, panimoita, you name it. Kävellessäni kadun päästä päähän minua yritettiin kutsua, houkutella ja repiä joka ikiseen juottolaan. Jokaisen sisäänheittäjän mielestä juuri heidän mestansa tarjosi kaikkein parhaimpia ”happy hour” tarjouksia tai laajimpaa olut valikoimaa. Puolessa välin katua aloin hieman pilailemaan sisäänheittäjien kustannuksella. ”Hey my brother would you like a beer?” ”Yes I want. But I only drink Koff brand beer. Do you have it in that beer menu?” Silloin sisäänheittäjä katsoi olut listaansa aivan tosissaan ja yritti löytää sieltä Koffia, mutta eipä sitä valitettavasti löytynyt. En lopulta jäänyt mihinkään beer streetin mestoista, vaan käännyin rauhallisemmalle kadulle, josta löysin kivan pienpanimon. Kukaan ei yrittänyt heittää minua siihen paikkaan sisään, vaan minun oli oikein itse marssittava tiskille tilaamaan juotavaa. Siihen paikkaan oli mukava jäädä maistamaan muutamaa hanasta valutettavaa tuotetta sekä kirjoitella vähän blogin poikasta.

Hanoi iltaisella.

Beer street.

22.-23.1. Keskiviikko & Torstai

Mukavasti sai univelkaa kuitattua 11 tunnin unilla. Aamupalan jälkeen lähdin tsekkaamaan yhtä kaupungin neljästä kiipeily keskuksesta. Kaksi ja puoli tuntia kiipeilykeskus Hanoi Climbin yllättävän hyvillä reiteillä meni nopeasti. Kiipeilyn jälkeen viettelin rennon päivän Hanoissa. Kiertelin kaupunkia, söin hyviä ruokia ja maistoin paikallista Ca Phe Trung = kananmuna kahvia, joka oli kyllä viimisen päälle hyvää.

Herkullista kananmunakahvia.

Hanoin keskustan: Hoan Kiem Lake.

Torstai päivä lähti käyntiin tutuilla rutiineilla: aamupalaa ja kuntosalille. En tiedä oliko tänään jotekin erityisen painostava päivä vai mitä, mutta hikoilin kovan treenin aikana varmaan 6 litran verran nestettä. Kuntosalin työntekijä joutui useamman kerran tulla luuttuamaan lattiaa, tehtyäni siinä ensiksi rankkaa kuntopiiriä. Loppu päivä kului perus kaupungilla kiertelyn parissa. Päivän mielenkiintoisin hetki oli tutustua: Dong Xuan:n -markettiin. Olen käynyt kymmenillä marketeilla ympäri maailmaa ja tämä oli ehdottomasti kaikkein ahtain, sekavin ja levottomin marketti. Sinänsä siellä kulkeminen oli mukavaa, koska kukaan ei yrittänyt saada minua ostamaan mitään, enkä kuulut kertaakaan: ”My friend, cheap prices” tyyppisiä huutoja. Se mikä tästä marketista teki kaikkein levottomimman, oli tavaran ja väen paljous. Suureen kolmikerroksiseen rakennukseen oli työnnetty liian monta kojua ja sillä tavaramäärällä mitä nämä kojut pitivät sisällään, saisi Suomen kokoisen maan vuoden tavarankulutuksen täytettyä. Erittäin suosittuja kojut myös olivat. Suosiosta kertoo hyvin se, että ostetuista tuotteista lattialle jääneen muovi- ja pahviroskan siivoaminen työllisti yhden työntekijän koko päiväisesti. Siis lähes yhtä työllistävä homma kuin allekirjoittaneen hien luuttuaminen treenin jälkeen.

Olipa erityisen maukasta syödä pikku rahalla saatavia hyviä ravintola ruokia Hanoissa, kun takana oli viikon mittainen putki 7/11 kaupasta ostettuja valmisruokia.

En ole ennen kävellen jumittunut liikenneruuhkaan. Nyt on sekin koettu.

Dong Xuanin marketti.

Ensiksi vaikutti siltä, etten löytäisi yhtään tarpeeksi halpaa Intialaista ravintolaa koko kaupungista. Onneksi lopulta löysin tämän paikan. Kuvan massiivinen Valkosipuli Naanleipä ja iso annos Butter Chickeniä maksoivat vaivaiset 5 euroa.

Kiinalainen uusivuosi lähenee, joka alkoi näkyä myös Hanoin kaduilla.

 24.1. Perjantai

Tätä päivää on odotettu. Aamulla kello 10:00 kävelin moottoripyörä vuokraamoon, josta nappasin mukaan Suzuki EN150 – merkkisen menopelin. Sopivasti reissun ensimmäiset sateetkin putosivat taivaalta lähtiessäni kaasuttelemaan Hanoin kaaokseen. Tämä päivä kului hyvin pitkälti ajamisen merkeissä, koska olin varannut majoituksen: Ba Ben -järven rannalta, 199 kilometrin ajomatkan päästä. Hanoin ruuhkien jälkeen matka sujui nopeahkosti isompia teitä pitkin, mutta kovin nautinnollista ei ajaminen kuitenkaan ollut kaupunki alueiden läpi kurvaillessa. Ensimmäiset 100 kilometriä matkasta kului hyvin pitkälti saman tyyppisellä kaavalla. Ajomatkan toinen puolikas oli jo huomattavasti miellyttävämpää ajelua viidakko- ja maaseututeitä pitkin. Silloin alkoi tosissaan harmittamaan päivän sateinen ja pilvinen keli. Paikoitellen näkymät pelloille, viidakkoon sekä vuorille olisivat olleet todella hyvät, jos pilvet eivät vain olisi peittäneet alleen suurimpaa osaa vuorista. Kertaakaan en edes pysähtynyt ottamaan kuvaa, vaikka välillä se olikin jo lähellä. Kuutisen tunnin ajamisen jälkeen alkoivat selkä, jalat ja perse olemaan jo aika loppu, mutta taistelin matkan kuitenkin loppuun ilman ylimmääräisiä taukoja. Selvisin koko matkasta yhden pysähdyksen taktiikalla. Sen ainoan pysähdyksen tein puolessa välin matkaa pysähtymällä lounaalle johonkin epämääräiseen kahvilaan, jossa työskenteli viisi työntekijää, mutta vain yksi heistä oli hereillä. Olin kahvilan ainut asiakas ja veikkaisin, ettei muita asiakkaita ollut tämän päivän aikana käynytkään. Samaan aikaan kun nuori nainen palveli minua, niin kuorsasivat muut työntekijät kahvilan sohvilla. Sanottakoon vielä, että kaikki nukkuvat työntekijät olivat miehiä.

Ba Ben järvelle saavuin puoli viiden pintaan. Kirjauduin kivan oloiseen majataloon, vain kiven heiton päähän järvestä. Tänään en ollutkaan kerinnyt suorittaa vielä päivän treeniä, joten heti kun olin heittänyt kamat huoneeseeni, vaihdoin juoksukamat päälle ja lähdin juoksemaan järveä kiertävää tietä myöten. Keli oli onneksi parantunut iltaa kohti jo huomattavasti, ja pystyin juoksun lomassa nauttimaan hienoista järvi sekä vuoristo näkymistä. Kolmisen juoksukilometrin jälkeen koukkasin viidakkopolulle, jota pitkin jatkoin seuraavat 4 kilometriä. Järvelle asti viidakosta ei enää pystynyt näkemään, mutta muuten viidakossa oli kuitenkin miellyttävämpää juosta, verrattuna asfaltti tiellä tallaamiseen. Matkan puolivälissä olin saapunut pienelle An Ma:n -saarelle, jonka korkeimmassa kohdassa sijaitsee samanniminen temppeli. Se ei oikein ollut mistään kotoisin, joten käännyin ympäri ja aloitin paluumatkan (tähän väliin travellaajan viisaus: ei se määränpää, vaan se matka). Paluumatkan aikana kerkesi tulla jo pimeä, joten juoksin suosiolla takaisin majataloon seuraten tietä, ettei tarvinnut lähteä kompastelemaan viidakkoon. Mukavan 14 kilometrin iltalenkin jälkeen maistui päästä syömään todella maukasta mättö illallista, jonka majatalon emäntä oli juoksulenkkini aikana valmistanut.

Juoksulenkillä Ba Ben ympäristössä.

 Ba Ben järven ympäristö oli juuri sellaista Vietnamia, millaiseksi olen tämän maan aina kuvitellutkin.

Lenkin aikana vastaan tuli myös tällainen tyylikäs luola.

25.1. Lauantai

Nousin sängystä ylös kahdeksan maissa huonosti nukutun yön jälkeen. Yö meni huonosti erinäisten metelin aiheuttajien takia. Ensiksi meteliä pitivät majatalossa järjestettyjen juhlien vieraat. Juhlinta loppui yllättävästi jo ennen puolta yötä, mutta sen jälkeen vieraat ravasivat edes takas majatalon puisia ulkokäytäviä pitkin. Puiset käytävät nitisivät ja paukkuivat todella kovasti aina, kun joku siinä käveli. Kun vihdoin tuntui, että kaikki juhlaväki oli mennyt nukkumaan ja alkoi olla hiljaista, niin ainakin viisi kukkoa aloitti oman älämölönsä ja sitä stten jatkuikin aamuun asti. Jonkin aikaa sain varmaan nukuttua, kun laitoin musiikkia soimaan kuullokkeista, mutta ei sitä kyllä montaa tuntia nukkunut. Unta tai ei, niin reissu kuitenkin jatkuu suunnitelmien mukaan. Kymmenen maissa starttasin moottoripyörän ja lähdin ajamaan lähes sadan kilometrin lenkkiä pysytellen Ba Ben kansallispuiston alueella. Ensimmäinen ajoetappi oli 15 kilometrin mittainen, joka kulki suurimmaksi osaksi viidakkoisen vuoriston seassa kiemurtelevaa tietä pitkin. Parin viimeisen kilometrin ajaksi käännyin tielle, joka kulki todella näyttävien peltoaukioiden keskellä. Tänäänkin päivä oli pilvinen, mutta näkyvyys oli eiliseen verrattuna paljon parempi. Ensimmäinen ajoetappi päättyi uskomattoman hienolle: Puong Cave:lle -luolalle. Vihreä vetinen Nang -joki on kaivertanut suuren luolan suoraan jyrkkäseinäisen vuoren lävitse. Tämä oli ehdottomasti hienoin luola missä olen koskaan käynyt ja mikä parasta: minun lisäkseni luolassa ei ollut ketään muuta.

Vietnamin maaseutua.

Puong Cave.

Veneellä luolan läpi olisi voinut ajaa, meloa tai soutaa.

Luolalta matka jatkui kuvan kauniissa maaseutumaisemassa, enkä välillä meinannut edetä eteenpäin laisinkaan, kun koko ajan oli pysähdyttävä katsomaan kerrassaan upeita näkymiä. Täyden kympin näkymien päätyttyä kilometrit taittuivat vuorostaan vauhdikkaasti. Hyväkuntoinen asfalttitie kiemurteli korkealla vuoristossa juuri sopivan jyrkkinä kurveina, jolloin pystyin ylläpitämään tasaisen tappavaa 70 km/h. Juuri kun ajattelin, ettei reissaaminen voi enää tämän parempaa olla, niin pyörän kaasukahva päätti lopettaa toimintansa. Kahva vain pyöri tangon ympäri, eikä mitään tapahtunut. Ei siinä muuta auttanut, kun jatkaa vain matkaa samalla toivoen, että mekaanikon paja tulisi vastaan keskellä Vietnamin maaseutua. Alamäet pystyin rullailemaan alas, kun taas tasaisella laitoin ykkösen silmään ja annoin pyörän jurruttaa eteenpäin noin 3 km/h. Ylämäissä ei sitten ollutkaan muuta vaihtoehtoa kuin taluttaa. Tai sain niissäkin kivasti apua ykkösvaihteesta, ettei tarvinnut muuta kuin kävellä ja pitää samalla pyörää pystyssä. Parin kilometrin jälkeen tien vierustaan ilmestyi talo, jonka pihassa istui vietnamilainen perhe nauttimassa tee hetkestä. Kysäisin heiltä Google kääntäjän avulla, tietäisivätkö he yhtään mekaanikkoa alueelta. Nuori sälli hyppäsi saman tien pöydästä ylös ja tarjoutui skootterillansa hinaamaan minut lähimmälle korjaamolle. Siinä sitten laitettiin köysi pyöriemme väliin ja ajeltiin yhdessä muutaman kilometrin verran alkeelliselle verstaalle. Melkein heti selvisi, että kaasun vaijeri oli mennyt poikki. Se olisi helppo ja nopea korjata jos vain olisi uusi vaijeri, mutta sellaista ei tietystikään löytynyt. Mekaanikko askarteli rautalangasta 10 centimetrin mittaisen köyhän miehen jatkopalan ja yhdisti sen katkenneeseen vaijeriin. Kappas vain: moottori ulvoi jälleen, kun kahvasta käänsi. Kaiken kaikkiaan tähän kaikkeen säätöön meni aikaa hukkaan parin tunnin verran, ja se olisi siinä ja siinä kerkeisinkö tehdä kaikki suunnittelemani asiat ennen pimeää. Lähdin nopeasti jatkamaan matkaa ja ajaminen jatkui yhtä mahtavana kuin ennen vaijeririkkoa. Katselin kelloa vähän väliä ajellessa ja näytti siltä, että kerkeisin kuin kerkeisinkin vielä ajella kaikille ennalta suunnitelemiini paikkoihin. Juuri kun ajattelin, ettei vaijerin katkeeminen loppujen lopuksi haitannut mitään, niin kaasu lopetti toimintansa jo toistamiseen. Ei mekaanikon rautalanka viritelmä 30 kilometriä kauempaa kestänytkään. Kaasu lopetti toimintansa vielä lähes pahimpaan mahdolliseen aikaan, sillä olin juuri laskeutunut kapean laakson pohjalle. Jatkaisinpa kumpaan suuntaan tahansa, olisi edessäni kilometri tolkulla todella jyrkkää ylämäkeä. Päätin alkaa taluttaa pyörää tulosuuntaan päin, sillä viisi kilometriä sitten olin ajanut isomman kylän läpi, jossa saattaisi olla jonkinmoinen korjaamo. Laakson pohjalta matka jatkui noin 15 % jyrkkyysasteen ylämäkeä pitkin. Mäki oli niin jyrkkä, ettei moottoripyörän moottori olisi pysynyt käynnissä ilman minun apuani, joten jouduin osittain työntämään pyörää. Jo kilometrin taluttamisen jälkeen pohkeeni alkoivat olla aika tulessa, mutta pääsin mäen päälle vain muutaman pienen tauon sekä viiden hiotun litran turvin. Yhteensä ylämäki oli miltei 2,5 kiometrin mittainen. Vidoin minulla oli vähän tuuriakin matkassa, sillä mäen päältä laskeuduin kilometrin matkan alamäkeen, jonka jälkeen tien vierellä näkyikin huoltoasema sekä korjaamo. Tältäkään mekaanikolta ei valitettavasti löytynyt hyllyistään vaijereita, mutta hän viritteli rautalanka systeemin uudestaan kiinni. Lähdin jatkamaan matkaa vain pintakaasua käyttäen, jotten laittaisi liikaa painetta rautalangalle. Olin saanut heittää hyvästi jo lopuille suunnitelmille, ja nyt oli vain toivottava, että pääsisin edes majatalolle takaisin ilman uutta talutusoperaatiota. Pintakaasulla sain taitettua mukavasti kilometrejä ja pysähdyin jokaisen matkan varrelle osuvan verstaan kohdalla kysymään vaijeria, mutta kahden korjaamon jälkeen ei vieläkään tärpännyt. Kolmas kerta toden sanoo ja vaijeri löytyi vihdoin! Ei sekään ollut täysin oikea vaijeri, mutta vaijeri kumminkin. Väärän vaijerin vuoksi mekaanikko joutui taas kyhäilemään erinäisiä viritelmiä, mutta kyllä tämä viritelmä vaikutti kestävältä. Hyvin kesti ainakin seuraavat 20 kilometriä ajaessani takaisin majatalon suuntaan. Juuri ennen majatalolle saapumista koukkasin vielä Ba Ben järven rantaan fiilistelemään tämän päivän viimeisiä näkymiä. Kerkesin hädin tuskin edes nähdä järveä, kun rannan ulkokatoksessa iltaa viettämässä ollut vietnamilainen perhe kutsui minut mukaan. Erikoinen ja tapahtumia täynnä oleva päivä päättyi samalla kaavalla. Illanviettoa ja hyvien ruokien syöntiä sekä oluen juontia ventovieraan vietnamilaisen perheen kanssa, jotka olivat todella innoissaan minusta, vaikka yhteistä kieltä ei meidän väliltä löytynytkään.

Siinä se nyt on!

Nättiä maisemaa Ba Benin kansallispuistossa.

26.1. Sunnuntai

Viime yönä ei onneksi ollut juhlia, mutta kukot herättivät minut jälleen aamu neljältä. Kahdeksalta nousin ylös vuoteesta ja lähdin t-paitasilleen aamupalalle, eli samaan tapaan kuin eilenkin. Tämän aamun lämpötila oli vain pikkaisen eri luokkaa eiliseen verrattuna. Lämpöasteita oli alle 10, ulkona ripotteli vähän vettä ja kova tuuli piiskasi ympäröivän viidakon kasvustoa. Aamupalaa tarjoiltiin ulkokatoksessa, joten aika nopeasti palasin takaisin huoneeseen pukemaan lisää vaatetta. Tänään edessä oli taas pitempi ajomatka ja jälleen sateisessa kelissä, aivan kuten perjantainakin ensimmäisen pitkän ajomatkan startatessa. Perjantaihin verrattuna tänään oli huomattavasti kylmempi, joka teki tämän päivän matkasta tuskaisen kylmän. Ensimmäiset 60 kilometrin aikana onnistuin pitämään itseni kohtalaisen lämpimänä. Pysähdyin matkan varrella muutaman kerran lämmittelemään kyykkyjen, punnerruksien sekä varjonyrkkeilyn parissa. Todellinen taistelu kylmyyttä vastaan oli kuitenkin vasta edessä. 60 kilometrin ajamisen jälkeen oli ylitettävä 1400 metrin korkeuteen ulottuva vuoristosola. Korkealla vuoristossa sää laski pakkasen puolelle (tai ainakin se tuntui siltä), jonka lisäksi tuuli muuttui voimakkaiksi puuskiksi. Yritin ajaa vain nopeasti korkeimpien kohtien yli, mutta erityisesti reiteni, jalkapöytäni ja sormeni olivat niin jäässä, että oli pakko pysähtyä lämmittelemään. Keksinkin oivan idean, kuinka saada itseni lämpimäksi. Muistelin eilistä pyörän työntämis urakkaa jyrkkään ylämäkeen ja erityisesti sitä, kuinka hikeni virtasi pienen puron lailla. Tein tämän päivän kylmyydessä siis saman tempun ja työnsin pyörää ylämäkeen parin kilometrin ajan. Hengästyttävää ja hapottavaa puuhaa se ainakin oli. Pyörää työntäessä minulle tuli ihan lämmin, tai pitemminkin: minulla ei ollut enää kylmä, mutta heti kun jatkoin ajomatkaa olin saman tien taas ihan jäässä. Onneksi vuoristo-osuus ei ollut 30 kilometriä enempää, ja alaspäin laskeutuessa ilma lämpeni takaisin noin kymmeneen asteeseen. Taistelin vielä 45 kilometriä yhden lämmittely pysähdyksen turvin, ja pysähdyin: Cao Bang:n -kaupunkiin, jossa lämmittelin sekä nautin herkullisen lounaan korealaisessa ravintolassa.

Viimeiset tunnelmat Ba Benin järveltä.

Näkymää vuoristosolan jälkeen.

Lounaan aikana sain jopa syväjäässä olleet sormeni lämmiteltyä taas normaalin oloisiksi, mutta kyllähän se kylmä taas jo ensimmäisten ajokilometrien aikana tuli. Onneksi matkaa tämän päivän lopulliseen määränpäähän ei ollut enää 30 kilometriä enempää. Cao Bangista lähdön jälkeen pyörän takarengas tuntui jotekin väpättävän, ja erityisesti hiljaisemmassa vauhdissa. Pysähdyin siis katsomaan mistä on kyse. Arvata jo saattaa: puhkihan se oli! Kyllä nyt menopelini meinaa heittää kapuloita rattaisiin joka ainoa päivä. Ainoastaan huonoa tuuria tämä renkaan puhkeaminen, sillä tänään ajamani tiet olivat olleet pääsääntöisesti todella hyvässä kunnossa. Intiassa moottoripyörän renkaat pysyivät ehjinä ja siellä ajeltiin aivan eri kategorian teillä. Onneksi rengas ei ollut täysin tyhjä ja pystyin yhä ajamaan pyörällä. Parin kilometrin päässä sattuikin olemaan huoltoasema sekä korjaamo, jossa mekaanikko näppärästi sai kumin vaihdettua, jonka aikana minä sain samalla lämmitellä itseäni kuuman tee kupposen parissa. Päästessäni jälleen tien päälle ympäristö muuttui äkkiseltään vuoriston välisestä jokilaaksosta aukeammaksi, ja kaikkialla ympärilläni alkoi näkyä majesteettisia karstivuoria. Vitsi miten siistiä ajaminen olisikaan ollut tässä miljöössä, jos vain olisin pystynyt ajattelemaan jotain muuta kuin kylmyyttä. Onneksi päivän määränpää oli jo ihan nurkan takana ja pian saavuinkin pienen pieneen maaseutukylään: Phja Thap Village:n. Kylässä kirjauduin aivan fantastiseen kotimajoitukseen, jota pyöritti nuori aviopari (Jännä kun nykyään voi sanoa jopa 29 vuotiaitakin nuoreksi pariksi :D).

Verstaalla jälleen.

Latomaisessa maalaistalossa ei ollut montaa astetta lämpimämpää kuin ulkona. Olisin voinut käpertyä peittojen alle ja lämmittää sillä tavoin ruumiinlämpöni takaisin normaaliksi. Siihen ”ynnykkä pesään” en kuitenkaan alentunut, vaan paras ja nopein tapa itsensä lämmittämiseen oli lähteä juoksulenkille. Kaikkein pahinta tässä ratkaisussa oli riisua semi-lämpimät ajovaatteet päältä sekä pukea kylmät ja ohkaiset juoksukamppeet päälle. Itse juoksu oli kuitenkin niin tehokas kehon lämmittäjä kuin osasin odottaa, sillä jo ensimmäisen juoksu kilometrin jälkeen tunsin itseni kohtalaisen lämpimäksi. Lenkin aikana nousin 770 metrin karsivuoren päälle, mutta muuten 11 kilometrin lenkki kulki tasaisessa maastossa. Tämän lenkin juoksu filosofiani oli juosta niin kauan kunnes pilkkopimeys koittaa, jonka jälkeen käännyin takaisin majoitusta kohti. Tällä tavoin lenkin kokonaismatkaksi kertyi 11 kilometriä. Lenkin jälkeen marssin (onneksi) kuumaan suihkuun, jonka jälkeen pöytään olikin katettu jo todella maukas illallinen. Monipuolinen ateria koostui lihasta, kanasta, tofusta, nuudelista sekä riisistä, ja kaikki olivat mehukkaita sekä hyvin maustettuja. Illallisen jälkeen maisteltiin isännän kanssa pari snapsia kotipolttoista riisiviiniä ja juteltiin samalla mukavia. Tässä yöpymisessä oli todella aito, lämmin ja mahtava meininki, sillä sain kunnian olla koko paikan ainut vieras.

770 metrisen karstivuoren päältä.

Tuota tietä pitkin täytyy huomenna lähteä ajelemaan.

27.1. Maanantai

Kukot kiekuivat täälläkin, mutta ehkä vähän kauempana, koska äänet eivät niin paljoa unta häirinneet. Aamupalan jälkeen olin innoissaan lähdössä päivän seikkailuihin ja hypättyäni moottoripyörän kyytiin, huomasin takarenkaan olevan jälleen lytyssä. Kysyin majoituksen isännältä tietääkö hän korjaamoja lähellä, ja hän kertoi yhden olevan vain kilometrin päässä. Siispä päivän ensimmäinen aktiviteetti oli ajella rauhakseltaan jälleen yhteen korjaamoon. Kun mekaanikko nappasi rikki menneen sisäkumin ulos renkaasta, niin alkoi hän saman tien nauraa. Eilinen mekaanikko oli näköjään vaihtanut aivan liian pienen sisäkumin renkaaseen, eikä se tietystikään ollut kestänyt. Jospa nyt pääsisin ajelemaan niin, ettei tarvitsisi ihan joka päivä rampata korjaamolla.

Päivän keli sekä lämpötila olivat eiliseen verrattuna huomattavasti paremmat, mutta edelleenkin sää oli turhan kylmä. Ei tarvinnut kuin vähän aikaa ajaa, niin aloin jo tuntemaan vilun väreitä. Kylmästä kelissä on tietysti hyvätkin puolensa. Esimerkiksi eilinen kotimajoitus kokemus ei olisi ollut niin huikea, jos seikkailisin täällä vaikkapa toukokuussa, joka on jo paljon lämpimämpi, mutta samalla myös suositumpi matkustus kuukausi. Ei auta kuin kestää kylmyyttä, ellen sitten jossain vaiheessa murru ostamaan lisää vaatetta, mutta en millään haluaisi, sillä pieni reppuni on jo valmiiksi aika täysi. Päivän aikana ajelin ympäri karstivuorien täyttämää maaseutua. Välillä kurvailin niin syrjäisillä teillä, että paikkalliset olivat aivan ihmeissään yksin moottoripyöräilevästä turistista. Kaikki halusivat vähintäänkin morjestaa minua, jonka takia sanoikin: ”hello” koko päivän aikana varmaan 300-400 kertaa. Lounaankin söin jossain syrjäisessä pikku kylässä jonkun muorin kotona. Minulla alkoi olla kova nälkä, eikä ravintoloita ollut tarjolla syrjäseuduilla. Ajaessani pienen kylän läpi, huomasin muorin keittelevän ruokaa hänen kotinsa avotallissa. Pysähdyin hänen pihaansa ja kysyin riittäisikö ruoasta minullekin. Muori otti minut iloisena vastaan ja söimme yhdessä jälleen aivan loistavan aterian, joka koostui riisistä, possusta ja kolmesta eri kasviksesta. Hintalappu hyvästä ruoasta ja lievästä ähkystä oli kirpaisevat 1,5 euroa.  

Phja Thapin kylä.

Kylän asukkaita.

Ajelua syrjäisillä maaseutu teillä.

Tänäänkin kiipesin yhden karstivuoren päälle.

Arat lehmät pelkäsivät minua suunnattomasti.

Song Quay Son -joki, lähellä päivän määränpäätä.

Tämän päivän määränpää oli: Dam Thuy:n -kylä, joka sijaitsee lähes kiinni Kiinan vastaisessa rajassa. Tämän yön kotimajoitusta pyörittivät vuorostaan vanha pariskunta. Suloinen mummeli otti minut vastaan iloisena ja kysyi heti Google kääntäjän avulla: ”etkö jäisi toiseksikin yöksi? Huomenna voit viettää Tet -juhlaa meidän kanssamme.” En luvannut vielä mitään, mutta olin jo valmiiksi ajatellut ehkä jääväni tälle alueelle toiseksikin yöksi. Riippuu siitä miten huominen päivä menee. Kroppani oli jälleen kylmä saapuessani majoitukseen, joten eilisestä tuttuun tyyliin lähdin lämmittämään kroppaani juoksulenkille. 16 kilometrin lenkki karstivuorien seassa ja ajottain Kiinan rajaa ”nuollen” teki tehtävänsä. Minulla oli lämmin ja tässä ympäristössä juokseminen tuntuu ainoastaan hyvältä. Päivä päättyi jälleen kerran todella maukkaaseen ja monipuoliseen ateriaan, jonka söin yhdessä vanhan parin kanssa. Tuntui aivan kuin olisin syönyt suomalaisten vanhusten kanssa. Kun mahani alkoi olla täysi ja olin juuri saanut kuppini tyhjäksi, niin laittoi mummeli kysymättä lisää ruokaa kuppiini.  

Kyllä näissä näkymissä kelpaa lenkkeillä.

28.1. Tiistai

Aamulla tutut rutiinit: aamupalaa ja renkaan vaihtamista. Tänään sisäkumi vaihdettiin niin pienessä paikassa, ettei ollut edes mahdollisuutta kysyä uutta ulkorengasta. Suntaan tänään tai huomenna takaisin Cao Bangin kaupunkiin, jossa täytyy vaihtaa molemmat renkaat, jotta joskus pääsisi edes reissaamaan ilman joka päiväistä korjaamo käyntiä. Päivän ensimmäinen reissu aktiviteetti oli ajella: Nguom Ngaon -luolille. En ollut niin innoissaan menossa tällaiseen ”kaupalliseen” luolaan, sillä luolat mielestäni toistavat yleensä itseään: kun on nähnyt yhden luolan, niin on nähnyt ne kaikki. On kuitenkin eri asia on löytää joku random luola keskeltä erämaata ja tutkia sitä, kun käydä tällaisessa pääsymaksun vaatimassa luolastossa. Nguom Ngaon luolat olivat kuitenkin yksi koko tämän alueen suurimmista ”must see” nähtävyyksistä, jonka vuoksi päätin käydä katsomassa. Käynnin jälkeen sanoisin luolaston suuren koon sekä sen hienojen kallionmuodostumien olleen kahden euron pääsylipun sekä 30 minuutin ajankäytön arvoisia. Luolilta jatkoin matkaa Kiinan rajalle, jossa tsekkasinkin sitten tämän alueen kuuluisimman nähtävyyden, eli Ban Giocin -vesiputoukset. Putoukset olivat todella nätit ja kohtalaisen suuretkin, mutta olen nauttinut täydellä kympillä Pohjois-Vietnamissa reissailusta, koska olen ollut lähes kaikissa käymissäni paikoissa ainut turisti. Putoukset houkuttelivat kuitenkin suuren määrän (lähinnä) vietnamilaisia turisteja, joten putousten tunnelmassa… niissä ei ollut mitään tunnelmaa. Tosin Vietnamin puolella tunnelma oli aivan loistava, jos sitä vertaa joen toiseen puoleen, eli Kiinan puolen tunnelmaan. Siellä porukkaa oli niin paljon, ettei eteenpäin olisi päässyt. Putouksilla ollessani näin viereisen korkean vuoren päällä tyylikkään näköisen temppelin, johon päätin seuraavaksi tutustua. Truv Lam Phat Tich Pagoda -buddhalais temppeli oli putousten jälkeen täydellinen paikka rauhoittumiseen, sillä siellä sain olla täysin yksinään.  

Nguom Ngaon luolasto.

Ban Giocin putoukset. Kaikki veneissä olevat turret ovat Kiinan puolelta tulleita. Ilman heitä, ei vedessä olisi yhtään näkymää pilaavaa venettä.

Lam Phat Tich Pagoda.

Temppeliltä matka jatkui 25 kilometrin ajomatkalla Phong Nam:n -laaksoon. Laakson ympäristö oli tuttua peltoaukeaa, jossa tornin lailla kohoavat karstivuoret nousivat kaikkialla ympärilläni. Parasta laaksossa oli käppäillä vuoren päälliseen näköalapaikkaan, josta pystyi nähdä kymmenien kilometrien päähän, kaikkialle suurehkoon laaksoon.  

Phong Namin laakso.

Phong Namin laaksosta siirryin hieman kapeampaan laaksoon, joka sijaitsee heti Phong Namin laakson läntisellä puolella. Ajeltuani hetken ajan laakson upeissa maisemissa ja nättien pikku kylien läpi, aloin miettiä pitäisikö sinne jäädä tulevaksi yöksi. Katsoin Google Mapsista löytyisikö lähettyviltä yhtään kotimajoitusta ja kyllähän semmoinen kuuden kilometrin päästä löytyi. Ajelin siis sinne, ja pian minulla olikin huone ensi yöksi, minkä lisäksi perheen emäntä kokkaili minulle herkullisen lounaan. Seuraavana vuorossa oli tietysti kylmien ajelujen jälkeinen rutiini, eli juoksu lenkki auringonlaskun aikaan. Tänään jolkottelin 12 kilometriä jälleen kerran aivan maagisissa maisemissa. Lenkki päättyi majoituksen läheisen vuoren päälle, jonne toivoin kerkeeväni ennen auringon painumista vuorien taa, mutta myöhästyin aavistuksen. Olivat näkymät auringonlaskun missaamisesta huolimatta todella maukkaat.

Ajelua seuraavassa laaksossa.

Juoksemista peltojen keskellä.

Näin hienoon paikkaan juoksulenkki päättyi.

Ensimmäisen Vietnamissa vietetyn viikon seikkailut.

 29.1. Keskiviikko

Mahtavan aamupalan jälkeen oli jälleen kohdattava tosiasiat, eli moottoripyörän tyhjä takakumi. Nyt viimeistään oli aika etsiä korjaamo, josta löytyisi myös uusi ulkokumi. Mistään näistä pikku kylistä en sitä tulisi löytämään, joten minun oli palattava Cao Bangiin. Pelkkä isompaan kaupunkiin pääseminen ei kuitenkaan välttämättä riittäisi, sillä tänään alkoi Kaakkois-Aasian vuoden isoin juhla: Tet (= Kiinalainen uusivuosi). Kaikki korjaamot olivat siis todennäköisesti kiinni ainakin tänään, mutta pahimmassa tapauksessa ne saattavat aueta vasta maanantaina. Sitä asiaa voisin murehtia myöhemmin, mutta nyt ensitöikseni minun oli päästävä takaisin Cao Bangiin. Ensitöikseni pumppasin renkaan niin täyteen ilmaa kuin vain suinkin jaksoin pumpata, jonka jälkeen lähdin kaasuttelemaan mahdollisimman kovaa kohti kaupunkia, jotta ilma ei kerkeisi paeta renkaasta. Se oli kuitenkin turhaa. Edes minä en ole niin nopea, että ajaisin 50 kilometriä viiteen minuuttiin, sillä ainoastaan sen verran kesti ennen kuin rengas oli täysin tyhjä. Uusi suunnitelma oli taluttaa pyörää kilometrin verran läheiseen: Trung Khanh:n -kaupunkiin. Sinne päästyäni näin tien laidassa kahvilan, jossa oli runsaasti paikallista porukkaa nauttimassa aamu teetä. Pysähdyin kahvilan eteen ja kysyin tietäisivätkö he yhtään korjaamoa, joka olisi auki. Kuten pelkäsinkin: kaikki korjaamot olivat tänään suljettuja. Seuraavaksi paras vaihtoehto olisi jäädä yhdeksi yöksi Trung Khanhiin, jotta joku voisi huomenna korjata pyöräni, mutta kahvilan ihmiset sanoivat, ettei siitä kaupungista löytyisi sopivaa ulkorengasta minun pyörääni. Minun oli siis jollain tavoin päästävä Cao Bangiin. Ainut keino saada sekä minut, että pyörä kaupunkiin, oli maksaa paksu tukku rahaa henkilölle, joka omistaisi avolavallisen- tai pakettiauton. Kahvilan asiakkaat tiesivät heti tyypin jolle soittaa, ja pian nostimmekin pyörää nelivetoisen Nissanin lavalle. Kyyti uuden vuoden päivänä Trung Khanhista Cao Bangiin tuli maksamaan minulle järkyttävät 800,000 dongia, eli noin 32 euroa. Cao Bangissa kirjauduin sisään halpaan hotelliin ja kysyin heti paikan omistajalta moottoripyöräkorjaamojen tilanteesta. Kaikki korjaamot olivat ainakin tänään kiinni, mutta huomenna hän lupasi soitella kaupungin korjaamoihin. Toivon todella, että edes joku niistä olisi auki, sillä viisi yötä Cao Bangissa olisi vihoviimeinen asia mitä haluaisin tässä vaiheessa reissua tehdä. Kaksi yötä tässä kaupungissa olisi ihan ok, ja renkaan vaihdon jälkeen voisin vihdoin jättää taakseni hukatun kullanarvoisen reissuajan sekä yhteensä noin 50 euron rahanmenetyksen. Heitettyäni kamat huoneeseen lähdin etsimään avoinna olevaa ravintolaa kaupungin keskustasta. Cao Bangin kadut olivat kuin apokalypsin jälkeiset: kaikki liikkeet, ravintolat, pankit, vaatekaupat ja ruokakaupat olivat suljettuja. Ydinkeskustan syvimmästä ytimestä löysin onneksi katuruokaa. Muutama kärry möivät herkullisen näköisiä liha- ja kasvisvartaita, jotka kypsennettiin kätevästi grillissä kadun varrella. Seuraavaksi olisin normaalisti lähtenyt käymään kuntosalilla, mutta kaikki kuntosalit olivat niin ikään suljettuja. Vaihtoehtoiseksi treeniksi keksin suorittaa äärimmäisen rankan lihaskuntotreenin sekä juoksun yhdistelmän kaupungin ulkokuntosalilla. 100 leuan, 200 punnerruksen ja 13 kilometrin juoksun supersetti hiit (= high intensity interval training) teki tehtävänsä ja olin aivan loppu juostuani viimeisen spurtin takaisin hotellille. Samoihin aikoihin muutama päivä sitten tapaamani kanadalainen moottoripyörämatkailija laitteli Whatsappia ja kysyi missä yövyn tänään. Kerroin hotellini osoitteen ja sanoin huoneessani olevan ylimmääräinen sänky, johon hän voisi halutessaan tulla punkkaamaan. Hän oli innoissaan asiasta ja sanoi olevansa vain viiden minuutin päässä hotellilta. Reissailussa tilanteet muuttuvat nopeasti ja nyt iltaa vietettiinkin uuden tuttavan kanssa Cao Bangin pizzeriassa.

Kaikenlaisiin tilanteisiin sitä reissaillussa joutuu.

Kirjava varrasvalikoima Cao Bangin keskustassa.

 30.1. Torstai

Aamusta käytiin hotellin omistajan kanssa yhdessä hänen skootterillansa kiertämässä Cao Bangin moottoripyöräkorjaamoja. Huono tuuri jatkuu jatkumistaan ja kaikki korjaamot olivat edelleen suljettuna. Bookkasin saman tien uuden yön samaisesta hotellista ja nyt oli yritettävä nauttia aavekaupungin olemattomasta menosta. Kuntosalikaan ei tänään avannut oviaan, ja juuri kun ajattelin lähteväni tekemään jonkun ulkotreenin, kadun toiselta puolelta kuului huuto: ”hey come here and have a coffee with us.” Nuori vietnamilainen tyttö istui äitinsä kanssa kotipihan terassilla juoden kahvia. Monesti reissuillani minulla on aina mukamas niin kiire, etten halua pysähtyä tällaisille random kahvikutsuille, mutta nyt moottoripyöräongelmien vuoksi minulla ei ollut tekosyytä kieltäytyä. Joimme yhdessä muutaman kupin kahvia ja juttelimme mukavia. Tytön äiti ei osannut lainkaan englantia, jonka takia tyttö (= Linh) joutui toimia tulkkina. Linh työskentelee etelässä Ho Chi Minh City:ssa ja oli tullut viettämään uutta vuotta kotipaikkakunnalle. Linh kertoi olevansa menossa viettämään iltaa kaverinsa kanssa kahvilaan ja kutsui minut mukaan. Normaalisti reissuilla minulla olisi taas ollut jotain muuta hommaa, mutta päätin tässä tilanteessa lähteä myös sinne. Päivästä olikin yhtäkkiä tullut niin kiireinen, etten kerennyt tehdä edes päivän treeniä. Tulipahan ainakin askeleita ihan reippaasti, noin 20,000 kappaletta kaupungilla ristiin rastiin kävellessä. Illalla seitsemän manssa Linh laittoi viestiä missä kahvilassa he olisivat ja pian lähdin käppäilemään sinne suuntaan. Nähdessäni Linhin ja hänen kaverinsa kahvilan terassilla ensimmäistä kertaa, alkoi minua heti hieman naurattaa. Kontrasti aikaisempaan tapaamiseen oli nimittäin niin suuri. Äitinsä seurassa Linh käyttäytyi kuin enkeli ja oli kuin äidin oma kullannuppu, mutta kaverinsa kanssa kahvilassa hän poltti tupakkaa, kiroili puhuessaan ja olemuskin oli kaiken puolin kuin pahaisella anarkistilla. Hengailin nuorison kanssa nelisen tuntia, jonka jälkeen lähdin käppäilemään takaisin kämpille. Mielummin olisin moottoripyöräilemässä ja vuorikiipeilemässä Vietnamin luonnossa, mutta oli tämäkin aika hauskan erilainen reissupäivä.

Cao Bangin läpi virtaava joki.

31.1. Perjantai

Eilen oli puhetta hotellin omistajan kanssa, etteivät korjaamot todennäköisesti aukeisi ennen lauantaita. En siis edes haaveillut asiasta, vaan lähdin aamulla kävelemään kaupungille etsimään avainno olevaa kahvilaa, josta saisi edes jonkinlaista lohturuokaa. En saanut lohtua ruoasta, mutta muuten kolmessa eri kahvilassa istuminen, kirja projektin parissa painiminen ja rennosti ottaminen tuntui ihan ok:lta. Suomen arjessa aamu olisi ollut oikein rattoisa, mutta reissaaminen on tehty seikkailemista varten. Aamun vietossa menikin niin monta tuntia, että jatkoin kahviloista suoraan lounaalle. Kroppa täynnä energiaa valmistauduin kohtaamaan uuden pettymyksen, kun lähdin kävelemään kohti kuntosalia, joka olisi saletisti kiinni vielä tänäänkin. Vihdoin kohtasin edes pienen onnenpotkun, kun Google mapsille tuntematon kuntosali ilmestyikin yhtäkkiä kadun kulmaan. Kuntosali oli vieläpä todella hyvä, eikä yhden treenin hintakaan ollut kuin vaivaiset 2 euroa. Kahden tunnin rääkki teki todella hyvää ja kyllä maistui illallinen erityisen herkulliselta kuuman suihkun jälkeen.

Usvainen Cao Bang.

 Salin omistaja: ”Kuka saamarin juippi täällä on käynyt näin hikoilemassa?” Kuntosalin laaja säkkivalikoima sekä tarpeeksi suuret nyrkkeilyhanskat, olivat erityisen tervetullutta nautintoa.

1.2. Lauantai

Aamulla laskeuduin hotellin portaat alakertaan, jossa näin hotellin omistajan selvästi odottavan minua. Hän kutsui minut vastaanottoon, kaatoi meille kahvia sekä teetä ja alkoi keskustella Google kääntäjän kautta niitä näitä. Olin varma, että hänellä olisi ollut ihan oikeaa asiaa minulle, ja toivoin todella sen liittyvän moottoripyörän korjaukseen. Ei homma ainakaan alkuun siltä näyttänyt. 15 minuutin tee ja kahvihetken jälkeen omistaja nousi ylös ja sanoi: ”Let´s go!” Ihmettelin minne me ollaan menossa, mutta hän vain työnsi kypärän käteeni ja pyysi nousemaan hänen skootterinsa kyytiin. Lähdimme yhdessä ajelemaan ympäri kaupunkia. Oletin meidän olevan menossa katsomaan korjaamoja ja pian oletukseni kävikin toteen. Kurvasimme avoinna olevan korjaamon eteen, jossa hotellin omistaja jutteli hetken aikaa mekaanikon kanssa. Lyhkäisen keskustelun jälkeen omistaja näytti minulle peukkua ja lähdimme takaisin hotellille. Aamupalaa syödessäni läheisessä kahvilassa puhelimeni alkoi soida. Kanadalainen huonekaverini sieltä soitteli ja kertoi, että moottoripyöräni rengasta irroitetaan samaisella hetkellä. Silloin hymy nousi korviini, kiskaisin äkkiä aamupalan alas ja lähdin takaisin hotellille. Loppujen lopuksi hukkasin aikaa tähän rengas sotkuun vain reippaan yhden päivän, sillä joka tapauksessa olisin lepäillyt Cao Bangissa kaksi yötä. Rahaa meni kyllä niin paljon, että voisi vaikka ranteet aukaista. Kaikki korjaamokäynnit, pyörän evakuonti ja renkaan vaihto maksoivat yhteensä: 1,900,000 Dongia (= 74 euroa). Pakko vain unohtaa tämä tragedia ja jatkaa matkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. (Tiedän kyllä etten pysty siihen, vaan menetetty pieni omaisuus tulee kalvamaan minua vielä pitkään).

Kyllä lähti moottoripyörä äkäiseen liikkeelle upouudella renkaalla. Ensiksi ajelin 26 kilometrin matkan kuuluisalle: Thung Mountain -vuorelle. Tämä oli viimeinen suunniteltu kohde Cao Bangin itäpuolella, mikä minulla jäi näkemättä renkaan rikkoutumisen takia. Kartion muotoinen Thung vuori on kuuluisa sen keskellä olevan luolan takia. 300 miljoona vuotta sitten vuoroon muodostui reikä, hieman huipun alapuolelle. Silmämäinen reikä keskellä vuoren seinämää on antanut sille lempinimen: Angel´s Eye Mountain. Hienonhan näköinen vuori oli, mutta paikka oli turhan turistirysämäinen minun makuuni. Mitään turistirihkamaa paikassa ei sentään myyty, mutta vietnamilaisia turreja oli saapunut alueelle sankoin joukoin. Pysäköin moottoripyörän lähelle vuorta ja lähdin tekemään lähes 10 kilometrin vaellusta ympäröivään viidakkoon. Vaelluksen aikana en nähnyt mitään kovin kummoista näkymää, mutta ainakin pääsin väenpaljoudesta eroon.

Angel´s Eye Mountain.

 Vaelluksen puoliväli ja kääntymispaikka oli tällaisen nätin järven (= Thang Hen Lake) luona.

Suurimmaksi osaksi vaellus kulki tiheässä viidakossa. Tässä aukeimpia näkymiä.

 Sadekauden aikaan vuoren edessä on ihan kohtalaisen kokoinen järvi, mutta nyt kuivalla kaudella savinen maa halkeilee kuivuudesta.

Thung vuorelta matka jatkui luoteeseen 53 kilometrin verran. Se oli virkistävää ajelua, sillä tiet olivat mukavan mutkaisia ajaa, keli oli lämmin, eikä turisteista ollut enää tietoakaan. Sunnittelemani reitti kulki niin syrjäisiä teitä, ettei sinne paikallisten kyläläisten lisäksi ollut muita eksynyt. Hieno päivä päättyi kotimajoitukseen, pieneen: Pac Bo:n -kylään. Majoitukseen saavuttuani en ollut tyytyväinen päivän urheilusuoritukseen (eli siis 10 kilometrin vaellukseen), joten lähdin heittämään vielä 10 kilometrin juoksu lenkin. Lenkin aikana kanadalainen tuttavani kyseli missä päin nukkuisin tämän yön. Vastattuani hänelle, päätti hänkin ajaa pyöränsä samaan kotimajoitukseen. Olinkohan saanut ikioman stalkkerin?

Nättejä teitä pitkin ajelua.

Iltalenkin maisemaa.

Kotimajoituksessa oli tällaisia koiruuksia. Kodin isäntä syöttää niille juuri lihanpalasia.

2.2. Sunnuntai

Ikävän pilvisen ja sateisen näköinen keli aamusta. En aikonut kuitenkaan jäädä paikalleni, sillä jouduinhan sitä jo ihan tarpeeksi tehdä pyörän renkaan ollessa tyhjä. Ei muuta kuin moottoripyörän selkään heti aamupalan jälkeen. Pohjois-Vietnamin korkeimmat vuoret alkoivat pikku hiljaa lähestyä, kun jatkoin matkaa Pac Bosta länteen. Muutaman kymmenen kilometrin päästä olin noussut tuhannen metrin korkeuteen ensimmäistä kertaa tämän reissun aikana. Näkyvyys oli siihen asti ollut ihan kohtalaisen hyvä, mutta metrien lisääntyessä olin saapunut pilvien korkeuteen, enkä nähnyt enää mitään. Korkeamman ilmaston myötä alkoi tien vierustan kasvustokin muuttuman trooppisista kasveista havupuihin. Jotta oloni ei olisi tullut liian kotoisaksi, pilkotti havujen seasta tasaisen välein myös eksoottisempia bambuja. Nolla näkyvyyden takia ajattelin ajaa läheimpään majoitukseen ja jatkaa huomenna taas matkaa, sillä en halunnut missata tämän alueen hienoja teitä. Googletin lähimmän halvan majoituksen, joka löytyi 10 kilometrin päästä. Olin saapunut jo aivan majoituksen nurkille, kun yhtäkkiä yläpuolelleni ilmestyi jopa ihan sinistä taivasta ja ympärilläni levittäytyvät upeat vuoret tulivat taas näkyviin. Eipä sinne majoitukseen sitten tarvinnutkaan enää mennä, joten jatkoin päivän ajeluja suunnitellusti. Pian saavuin vuoristosolaan, jossa ajamani tie laskeutui jyrkkää kalliota yli 200 vertikaalimetrin verran alas. Kallio oli lähes pystyjyrkkä, jonka takia sitä pitkin laskeutuvaan tiehen on pitänyt mahduttaa 14 neulantertävää serpentiinimutkaa. Ennen reissua näin tämän kohdan kartalta ja ajattelin sen olevan pysähtymisen arvoinen paikka. En koskaan olisi osannut odottaa, että tällainen paikka voisi olla pahimman luokan turistirysä. Vähintään toista sataa vietnamilaista moottoripyöräilijää oli saapunut ihmettelemään kiemuratietä. Kävelin nopeasti noin kilometrin polun näköalapaikalle, josta kiemuratien pystyi nähdä parhaiten ja lähdin äkkiä jatkamaan matkaa.

Sateinen ja usvainen keli.

Tästä se kiemuratie lähtee laskeutumaan.

Aikamoinen maggarapötkö.

Laskeuduttuani kiemuratien alas, olin saapunut alueelle, joka on tunnettu lukuisista rotkoista ja kanjoneista. Päivän viimeinen 20 kilometrin ajomatka: Gam -joen synnyttämän kanjonin rinteillä, oli reissun hienoimpia pätkiä ajaa. Täten olin saapunut tämän päivän määränpäähän, pieneen Bao Lac:n -kaupunkiin. Yritin kirjautua hotelliin kaupungin keskustan tuntumaan, mutta huoneet olisivat valmiita vasta tunnin päästä. Tein varauksen hotelliin ja lähdin odotellessa ajamaan Gam jokea seuraten kohti pohjoista sekä Kiinan rajaa.

Kohti kanjoneita ja rotkoja.

Gam Joki.

Gam joen penkoilla levittäytyi useampia pieniä kyliä lähellä Bao Lacia, mutta noin viiden kilometrin päässä kaupungista, ei ympärilläni ollut enää muuta kuin täydellistä luonnonrauhaa. Ajamani tie jatkuisi yhä Kiinan rajan takanakin, mutta minkäänlaista rajavalvontaa ei täällä kohtaa rajaa ole, joten käytännössä ajoin tiellä mikä päättyisi umpikujaan. Tämän vuoksi ei ympärilläni juuri muita näkynyt, eikä tien kuntoonkaan oltu panostettu ainakaan 2000 -luvun puolella. Paikoitellen ajoin repaleisen asfaltin päällä, mutta suurimmaksi osaksi kaasuttelin soratietä pitkin. Näkymät kapean kanjonin sisässä olivat maukkaat, mutta parasta paikassa oli kuitenkin täydellinen rauha. Jotta päivän treeni ei jäisi huomaamatta tänään väliin, niin päätin parkkeerata pyörän 7 kilometrin päähän Kiinan rajasta sekä juosta sinne, että takaisin. Lukion pitkän matiikan vaativan laskutoimituksen jälkeen, juoksun kokonaismatkaksi tulisi 14 kilometriä. Matkan varrella näin yllätyksekseni muutamia maalaistaloja joen vierustassa, jopa näinkin syrjäisessä paikassa. Talojen asukkaat olivat aivan ihmeissään Kiinaa kohti juoksevasta turistista. Moni yrittikin sanoa minulle jotain, mutta en malttanut pysähtyä juoksun kulkiessa niin hyvin. Veikkaisin, että he olisivat vain halunneet ilmoittaa, etten pääsisi sitä tietä pitkin mihinkään. Kanjonin viimeinen maalaistalo (ainakin) Vietnamin puolella sijaitsi lähestulkoon maiden välisessä rajassa kiinni. Olisin helposti voinut vain juosta Kiinaan. Rajan ylittävän tien keskellä oli vain aidan pätkä, joka oli niin kapea, ettei se edes riittänyt koko tien leveydelle. Olisi kiva tietää kuinka pitkälle olisin Kiinan puolella päässyt, ennen kuin minut olisi pysäytetty. Juuri kun ajattelin kääntyä takaisin ja aloittaa paluumatkan, viereisen maalaistalon asukas tuli ulos talosta ja pyysi minut sisään. Talon sisällä oli kymmenkunta paikallista nauttimassa olutta, teetä ja energiajuomaa. Kukaan porukasta ei osannut sanaakaan englantia, mutta siitä huolimatta heistä oli todella hauskaa saada minut vieraaksensa. Noin 10 selfietä, 8 teekuppia ja yhden väkisin eteeni työnnetyn energiajuoman jälkeen, lähdin mahdollisimman kohteliaasti paluumatkalle.   

Päivän viimeiseltä moottoripyörä- ja juoksu retkeltä.

Kun kerran kuvani tulee tästä päivästä eteenpäin löytymään kymmenen vietnamilaisen Instagramista, niin löytyypä nyt heidänkin kuva suomalaisen blogista.

 3.2. Maanantai

Tästä päivästä olin erityisen innoissaan. Päivän ajomatka tulisi kulkemaan todella syrjäisiä teitä pitkin, joissa ei varmasti montaa turistia vuosittain pyöri. Päivä huipentuisi Kaakkois-Aasian syvimmän kanjonin: Tu San:n ylitykseen (noin 800 metriä syvä) sekä sen ympäristössä ajeluun. Aamun keli oli tuttuun tyyliin pilvinen, mutta näkyvyys oli kuitenkin hyvä ja se on pääasia. Ennen ajelun alkua kävin vielä katsomassa minkä oloinen kaupunki Bao Lac oikein on. Samalla ostaisin ajomatkalle vähän vettä ja katsoisin löytyisikö kaupungin torilta uutta t-paitaa. En millään olisi halunnut ostaa uutta paitaa, sillä niitä minulla on ihan tarpeeksi kotona. Ongelmana vain oli puhtaan paidan puuttuminen. Tarkoitukseni oli pyykätä Cao Bangissa, mutta kaikki pesulat olivat kiinni uuden vuoden takia. Kaikki kolme mukaani pakattua paitaa alkoivat haista aivan ammonjakilta, sillä olin jo hikoillut kaikki paidat muutaman kerran läpimäriksi. Eipä tämä mitään: taas olen askeleen kohti totaalista pummeutta ja sehän tässä on ollut tavoitteena jo vuosia. Ei löytynyt sopivan kokoista paitaa Bao Lacin torilta, joten matka sai jatkua haisevalla paidalla. Siirryin syrjäisille teille heti alku matkasta. Mitä syrjäisemmät tiet, niin sen huonommassa kunnossa ne yleensä ovat. Sen sain huomata jo ensimmäisten kilometrien aikana. Teitä päällysti vanha asfaltti, joka kärsi pahoista vaurioista ja matkavauhtini ei täten päätä huimannut, mutta kyllä sitä ollaan aika paljon huonommillakin teillä mm. Intiassa päästelty. Ensimmäiset 30 kilometriä matkasta kulkivat samantyyppisellä huonokuntoisella asfaltilla, joka kiemurteli korkeiden vuorien välissä noin 500 metrin korkeudessa. Seuraavan 10 kilometrin aikana ei ollut enää sitäkään. Asfaltti häipyi tyystin ja sen tilalle ilmestyi jyrkkämäkisiä sekä erittäin kuoppaisia hiekkateitä. Suzukini väänsi jyrkimmätkin mäet kuitenkin leikiten, eikä matkaani voinut pysäyttää mikään! Tu San kanjonin lähestyessä, alkoi myös tie laskeutumaan sen pohjalla virtaavan: Song Nho Que -joen rantaan. Tiestön kunto ainoastaan heikkeni, mitä lähemmäksi 200 metrin korkeudessa virtaavan joen rantaa lähestyin. Viimeinen muutaman kymmenen vertikaalimetrin pudotus joen rantaan kulki enää pomppuista polkua pitkin. Polun jyrkimmät osuudet alkoivat olemaan jo aika jänniä ajaa. Teknisesti niiden laskeminen vaati jo jonkinlaisia mäkilaskutaitoa. Kylmähermoisuuskaan ei ollut pahitteeksi, sillä heti polun vasemmalta puolelta alkoi parin kymmenen metrin äkkipudotus kivikkoiselle joen penkalle. Loppujen lopuksi alas lasku meni aika helposti, kun antoi pyörän puottaa vain rennosti alas. Ilman rentoutta olisin varmasti löytänyt itseni sekä moottoripyörän alhaalta kivikosta. Joen yli ei mennyt lainkaan siltaa, mutta sen yli päästiinkin jollain paljon eksoottisemmalla. Paikalliset kyläläiset ovat rakentaneet moottorypyörän kestäviä bambulauttoja, ja pyytävät pikku rahaa kaikilta joen ylittäjiltä. Itse ylitys meni ilman ongelmia, mutta vastarannan polku alkoi nousta todella jyrkästi heti joen pinnasta alkaen. En halunnut härsiä bambulautasta poistumista varsinkaan nyt, kun bambulauttaa kuljettanut nainen katsoi suoritustani. Kaasutin ykkösellä ylämäkeen niin kovaa kuin pyörästä lähti. Jyrkän polun kuopat sekä irtokivet heittivät pyörän keulan miltei pystyyn ja kyyti tuntui aika hurjalta, mutta ainakin uskoisin lauttaa kuljettaneen naisen katselleen ajoani siten, kuin pyörä olisi ollut täydellisesti hallinnassani. Siitä eteenpäin polku jatkui kapeana ja kuoppaisena neljän kilometrin ajan. Tuo neljä kilometriä olivat ehkä parasta moottoripyöräilyä mitä olen koskaan tehnyt. Väänsin ykkösellä menemään jyrkkää rinnettä ylös toisensa perään ja terävät mutkat tuntuivat miltei suorilta pyörää edes takas keikutellessa. Polku oli kohtalaisen haastavaa ajettavaa kokonaisuudessaan, mutta kaikkein haastavin vaihe oli kuitenkin bambulautasta poistumisen jälkeinen jyrkkä ylämäki.

Bao Lacin keskustaa.

Ajelua syrjäisillä teillä. 

Saavuin Tu San kanjonin läheisyyteen.

Bambulautalla joen yli.

Lauttaa ohjaili tämän lapsukaisen äiti.

 Toinen jokea ylittävä lautta oli vähän suositumpi.

 Eipä näytä taas kuvassa yhtään haastavalta tuo mäki. Oli kyllä huomattavasti jyrkempi kuin mitä kuva antaa ymmärtää.

 Tällaisilla poluilla sitä tulee yleensä vain vaellettua.

Lähes extreme tasolle menneen ajelun jälkeen asfaltti tuntui aika tylsältä ajaa. Onneksi näkymät eivät kuitenkaan olleet tylsät. Jatkoin matkaa Kanjonin seinämään kaiverrettua tietä pitkin pohjoiseen. Sillä tiellä ei ollut väliä minne päin katsoi, koska näkymät olivat loistavat katsoi sitten alas jokeen, tai eteenpäin kanjonin seinämien välistä pilkistäville vuorille.

Asfaltilla ajaminen tuntui niin helpolta, että tunsin tarvetta painaa 80 km/h kaikkiin mutkiin, jotta matkaan sai edes jotain jännitystä.

Päivän ajelut olivat olleet sen verran rankat, että olisin ollut jo levon tarpeessa. Kanjonin seinämiltä ei yöpymispaikkoja löytynyt ja sellaista varten minun olisi pitänyt nousta kanjonin yläreunalle asti. Kaikki ylös johtavat tiet olivat todella karussa kunnossa, enkä haluaisi ajaa niittä edes takaisin, sillä kanjonin itäpuolella minua odottaisi vielä paljon tutkittavaa. Nyt kun kerta olin jo valmiiksi lähellä kanjonin pohjaa, niin oli parempi ajaa sillan yli takaisin joen itäpuolelle vielä tämän päivän aikana. Eivät olleet tiet missään hyvässä kunnossa kanjonin itäseinämälläkään, mutta ainakin näkymät olivat viimisen päälle. 1300 metrin korkeuteen ulottuva kanjonin yläreuna tarjosi mahtavaa, joskin hyvin kylmää ajelua. Eipä tänä päivänä muutenkaan ole mitään lämpöennätyksiä rikottu. Olin silti tyytyväinen, kun päätin lähteä vielä tälle viimeiselle 50 kilometrin retkelle. Kiinan rajan tuntumassa olevat pienet kylät ja niiden kyläläiset eivät varmasti usein näe länsimaisia turisteja, koska sen verran innoissaan kaikki tuntuivat minusta olevan. Laskeuduttuani takaisin kanjonin pohjalle, aloitin heti nousun takaisin yli tuhannen metrin korkeuteen, mutta tällä kertaa kanjonin länsiseinämän päälle. Jälleen kerran tie oli kurjassa kunnossa ja ajaminen oli aika höykytystä. Yhtäkkiä pääni valtasi tuntemus siitä, että pyörän tavaransäilytys takaboksi olisi jotenkin huonosti kiinni. Pysähdyin katsomaan, ja piru vie: sehän oli viittä vailla putoamassa. Päivän höykytys huonokuntoisia teitä pitkin vaati veronsa, kun takaboksin paino oli vääntänyt koko teräksisen tarakan irti ja samalla repinyt pyörän takaosan muovisia päällisiä palasiksi. Onneksi matkaa lähimpään halpaan yöpymispaikaan ei ollut enää kuutta kilometriä enempää. Loppu matkan jouduin ajamaan takaboksia vasemmassa kädessä kantaen. Kytkimen käyttö oli kohtalaisen hankalaa suuren, kömpelön ja verrattain painavan boksin kanssa. Onnistuin kuitenkin kaasuttamaan ykkös- ja kakkosvaihteella viimeisenkin pätkän ilman haavereita. Mitä nyt jouduin matkan ainoassa risteyksessä vähän tunkemaan muun liikenteen sekaan, kun en oikein pystynyt pysähtymään ja odottamaan omaa vuoroani. Täten olin saapunut kanjonin länsipuolen päällä kulkevalle turistien suosimalle: Ha Giang Loop:lle. Kirjauduin sisään hostelliin, jossa sain hyvällä tuurilla yksityisen huoneen dorm-huoneen hinnalla, sillä muita yöpyjiä ei huoneeseeni koskaan tullut. Päivän ajelut olivat olleet rankimmat tähän astisista. Ajeluja voisi melkein verrata kevyeen, mutta pitkään urheilusuoritukseen. Urheilukelloni antoikin hyvää dataa tätä väitettä tukemaan. Normaalisti puolikkaan päivän moottoripyöräajelujen jälkeen kelloni on näyttänyt 20-30 % aktiivisuustasoa. Tämän päivän jälkeen kello näytti 82 %. Haastavat tiet vaativat minulta siis 3-4 kertaa enemmän kaloreita sekä suorituskykyä normaaliin ajoon verrattuna. Ei tämä tietenkään tarpeeksi kova urheilusuoritus tällä päivälle missään nimessä ollut. Kirjauduttuani hostelliin vaihdoin oitis juoksukamat päälle ja lähdin tutkimaan ympäristöä. Odotin näkeväni enemmän turisteja tällä alueella, mutta en nyt ihan tällaista hullunmyllyä kuitenkaan. 12 kilometrin Juoksulenkin aikana vastaani tuli jatkuvasti suuria moottoripyöräileviä turistiryhmiä samanväristen kypäriensä sekä suurta viiriä moottoripyörässään kantavan oppaansa kanssa. Jo lenkin aikana minun oli helppo päättää, etten tulisi ajamaan näillä teillä yhtään sen enempää, vaan koukkaisin heti huomenna rauhallisemmille seuduille. Juoksulenkin aikana onnistuin tiedustella pari moottoripyöräkorjaamoa, jossa voisin mahdollisesti korjauttaa irronneen tarakan. Millään en olisi jaksanut enää tänään lähteä mihinkään, mutta otin itseäni niskasta kiinni lämpimän suihkun jälkeen, ja lähdin käymään vielä korjaamolla. Nuori sälli korjaamolla teki loistavaa työtä ruuvaamalla ja hitsaamalla tarakan takaisin paikalleen. Kaveri teki 15 minuutin verran töitä pyörän parissa, mutta ei suostunut ottamaan työstä vastaan lanttiakaan. Jälleen yksi korjaamo käynti tälle reissulle ja tällä kertaa pyörälle tehtiin näkyvin muutos. Ei se kaunis enää ole, mutta ajaa asiansa. Katsotaan mitä vuokraamon väki tästä hitsausvirityksestä sitten aikanaan tulee sanomaan.

Päivän viimeinen ajeluretki lähti käyntiin loistavissa kanjoni näkymissä.

Viidakkoa ja vuoristoa: I like it!

Vielä on takaboksi tukevasti kiinni.

 The Great Wall of China.

Saa nähdä onko pyörästä enää mitään jäljellä, kun sen aikanaan palautan vuokraamoon.

Paikallisilta mekaanikoilta tuntuu löytyvän ratkaisu kaikkiin ongelmiin, vaikka varaosia ei löytyisikään. Tämä kaveri esimerkiksi hitsasi suuren ruuvin tarakan ja moottoripyörän takaosan väliin, jotta se tulisi kestämään takaboksin painon.

4.2. Tiistai

Sain kuin sainkin nukuttua hyvät yöunet. Illalla kymmenen jälkeen näytti nimittäin pahasti siltä, etten tulisi unta ainakaan paljoa saamaan. Yöpymässäni turistirysäkylässä soitettiin kovaa musiikkia sekä villiä karaokelaulua koko illan ajan. Monesti reissussa samankaltaisissa tilanteissa melu jatkuu aamuun asti. Onneksi tämä yö ei ollut yksi niistä. Kello 23 aikoihin tässä pienessä kylässä alkoi olla hiiren hiljaista. En ymmärrä sitten ollenkaan miksi pitää tulla tällaiseen upeaan luontokohteeseen bilettämään, kun sitä voisi tehdä niin monessa muussa paikassa. Tänä aamuna en hypännyt pyörän selkään heti aamupalan jälkeen, vaan ennen päivän ajeluita lähdin vähän reippailemaan. Skywalk -niminen, noin neljän kilometrin vaelluspolku on varmasti yksi Vietnamin suosituimpia vaelluksia. Varmasti joka ikinen Ha Giang Loopin tekevä sekä kynnelle kykenevä turisti käy kävelemässä tämän reitin. Oli siis erityisen tärkeää valita oikea ajankohta reitin kävelyyn, jotta sen tarjoamista näkymistä voisi nauttia ilman kuhisevia turistilaumoja. Aamupäivä oli juuri oikea aika! Ryhmä/pakettimatkalaiset saapuisivat tälle alueelle vasta iltapäivällä, jonka ansiosta aamupäivän aikana reitillä ei ole juuri ketään. Nimensä mukaisesti reitin vaelluspolut kulkevat korkealla vuoren rinteeseen kaiverretussa väylässä, josta käsin Tu Sanin kanjoni sekä sitä ympäröivät karstivuoret tarjosivat reissun parasta näkymää. Tällainen paljon tallottu vaelluspolku ei väen vähyydestä, eikä hyvistä näkymistäkään huolimatta pysty täysin sytyttämään minua. Vaikka sainkin nauttia upeista näkymistä täysin luonnon rauhassa ja ilman muita ihmisiä, niin pelkkä tieto siitä, että tämä paikka on todella Instagram seksikäs kohde onnistui häiritsemään fiilistäni. Pientä eksotiikkaa sain onneksi haettua tähänkin retkeen ”scramblaamalla” muutaman pääpolulta sivussa olevan vuoren päälle. Nämä kaksi polulta poikkeamista olivatkin koko retken parhaimmat palat. Kaikesta huolimatta olin tyytyväinen aamun vaellusretkeen sekä näkymien puolesta, että liikuntasuorituksenkin osalta. Lähdin koko vaellukselle vähän takki auki asenteella. Ajattelin reitin olevan niin helppo, etten tarvitsisi mukaan lainkaan syötävää saati vettä. Lähes yhdeksän kilometrin ja neljän tunnin setti pienellä aamupalalla oli kuitenkin yllättävän rankka, mistä johtuen suuri nälkä ja etenkin jano vaivasivat minua retken suoritettuani. Onneksi moottoripyörän takaboksista löytyi puolentoistalitran vesipullo, jonka kiskaisin kahdella rykäisyllä helposti alas. Tällaisissa turistialueissa on se hyvä puoli, että hyviä ravintoloita löytyy yleensä pilvin pimein. Tästä syystä löysin ilman etsimättä todella hyvän kahvilan heti päätien varrelta, jossa sammutin huutavan nälkäni.

Jo pelkästään ajomatka Skywalk vaelluspolun alkupäähän kulki näin hienoissa maisemissa.

 Kuva-arvoitus: mistä tunnistaa vaellusreitti, joka on tehty massoittain vaeltavia turisteja varten?

Toisen matkan varrella valloittamani vuoren rinteillä oli tällainen hauska kieleke. Arvaa tuliko kiire päästä tuohon kohtaan istumaan asetettuani kameran itselaukaisian päälle, joka antoi minulle vain 10 sekunnin siirtymisajan?

Näkymät vuoren huipulta.

Tu Sanin kanjoni.

Tenava.

Näin voisi päättää jokaisen vaelluksen! Erityismaininta myös kuvan vasemmassa laidassa olevalle vietnamilaiselle kahville. Mikään muu kahvi maailmassa ei ole maistunut mustana juotuna niin hyvältä kuin vietnamilainen kahvi. Se on niin pehmeää, eikä kitkeryyttä löydy nimeksikään.

Skywalk vaellus sai jäädä viimeiseksi aktiviteetiksi Ha Giangin loopilla. Todella upeaa näkymää sekä mahtavaa moottoripyöräilyä olisi varmasti ollut tarjolla reitin pohjoisilla teillä, mutta jo tämä aamu sekä eilinen ilta osoittivat, etten tulisi niistä juurikaan nauttimaan. Periaatteessa olisin voinut ajaa nopeasti pohjoisen kautta länteen, jonne suunnitelemani matka minut seuraavaksi vie. Viimeinen niitti päätökselleni lähteä Ha Giangin Loopilta mahdollisimman nopeasti pois, olivat kuulemani sekä lukemani jutut alueen ahneista poliiseista. Tähän asti reissua olen tavannut ainoastaan mitä ystävällisimpiä, rehellisimpiä sekä vieraanvaraisimpia vietnamilaisia ja haluaisin asian olevan jatkossakin niin. Monessa maassa ympäri maailmaa paikalliset ihmiset jakavat tämän asian vietnamilaisten kanssa, mutta useaan kertaan on tullut huomattua, että turistien suosimilla alueilla ihmisten ahneus herää eloon. Ha Giang Loopin poliisit ovat tulleet tunnetuksi lahjusten vaatimisesta turisteilta. Yleisin syy lahjusten pyyntiin on kansainvälisen ajokortin puuttuminen. Minulta se taskusta löytyisi, mutta valitettavasti se meni 1. helmikuuta vanhaksi. Olen kuitenkin lukenut tämän alueen poliiseista juttuja, joissa he keksivät sakotuksen syyn vaikka omasta päästä niissä tapauksissa, joissa turistin kaikki asiakirjat sattuvat olemaan kunnossa. Poliisien pyytämät lahjukset eivät kaiken lisäksi ole mitään pikkurahoja, vaan pyynnöt ovat 1,5 miljoonaan tai jopa 5 miljoonan dongin (60-200 euroa) arvoisia. Tässä oli jo enemmän kuin tarpeeksi syitä, miksi halusin lähteä tältä alueelta pois. Ei loopilta kuitenkaan noin vain teleportata pois, vaan minun oli pois päästäkseni pakko ajaa pari sataa kilometriä kierrokseen kuuluvia teitä pitkin. Valitsemani väylä kulkisi vähemmän suosittuja reittejä pitkin, joten minun ei ehkä tarvitsisi ajaa pakettimatkalaisista koostuvan armeijan keskellä. Lahjuksia vaativat poliisitkin ovat keskittyneet loopin suosituimmille osuuksille, joten todennäköisesti en tulisi niihinkään törmäämään.

Päivän moottoripyöräajelut lähtivät käyntiin todella eksoottisesti. Nousin vajaan kahden kilometrin matkan aikana lähes 400 vertikaalimetriä ylös. En ole koskaan ajanut niin jyrkkää mäkeä pitkin millään ajoneuvolla. Tien jyrkimmissä kohdissa jouduin jakamaan painon pyörän päällä siten, ettei keula nousisi ylös, eikä takarengas alkaisi sutia. Näissä kohdissa pyörän kierrosmittari huiteli 8000 rpm paikkeilla ja moottori huusi kuin pillastunut hyeena, mutta kyllä Suzuki jaksaa! Jyrkkääkin jyrkempi mäki sekä sen jälkeiset kilometrin eivät kuuluneet viralliseen Ha Giangin Loopiin, minkä ansiosta sain kunnian olla koko alueen ainoa turisti. Kaikki näkemäni paikalliset varmaan ajattelivat minun olevan eksynyt. Syrjäisempien teiden liityttyä Ha Giangin Loopiin kuuluvaan osuuteen, alkoivat teitä ympäröivät maisemat dramatisoitua ja matka sai jatkua todella nättien kartsivuorikeskittymien keskellä. Samalla valitettavasti saapuivat myös valtavat pakettimatkalaislaumat. Näillä teillä ajellessa pystyin nauttia lähes täysin maukkaan mutkaisista vuoristoteistä sekä maailmoja mullistavista näkymistä, mutta pysähtyessä vaikka vain hetkeksi, pyyhälsi ohitseni saman tien kymmenittäin oppaansa kanssa moottoripyöräileviä turisteja. Ei näistä ryhmistä nyt loppujen lopuksi mitään haittaa minulle edes ollut: sen kuin ajoivat ohi, mutta siitä huolimatta ryhmien näkeminen alkoi ärsyttää. Vaihteleva ajopäivä onneksi päättyi todella aitoon kylään Ha Giang Loopin ulkopuolelle. Löysin pienestä: Duong Thuong:n -kylästä mahtavan kotimajoituksen, eikä paikassa yöpynyt minun lisäkseni muita, kuin australialainen teräsmies polkupyöräilijä. Itse olin ajellut tämän päivän aikana noin 80 kilometriä, joka tuntui minusta aika pitkältä matkalta ja olin siitä myös puutunut. Australialainen oli painanut 90 kilometriä samankaltaisessa mäkisessä maastossa kuin minä tänään, mutta polkupyörällä. Yllättävän rankan aamuisen vaelluksen takia annoin itselleni tänään armoa jättämällä juoksulenkin väliin. Sen sijaan keksin toisen tavan rääkätä itseäni. Ennen auringonlaskua kehittelin mainion 45 minuutin rankan jooga/lihaskunto setin, joka laittoi hien virtaamaan.

Näkymät maailman jyrkimmän tien päältä.

Ha Giang Loopin upeaa näkymää.

Riisipeltoja. Näillä teillä pakettimatkalaisia ei tullut vastaan enää niin paljoa, mutta liikaa kumminkin.

Hyvin pysyi hitsattu tarakka paikallaan ainakin tämän päivän ajan.

5.2. Keskiviikko

Jälleen kerran jouduin heräämään pilviseen, koleaan sekä huonon näkyvyyden päivään. Säätiedotusta katsellessa näytti siltä, että kelit tulisivat myös jatkumaan tällaisina, ainakin seuraavan kahden päivän ajan. Huonon kelin vuoksi minulla oli hyvä syy ajella Ha Giangin -kaupunkiin, joka 55,000 asukkaan voimin on tämän alueen isoin kaupunki. Majailisin siellä seuraavat kaksi yötä ja ehkä kolmannenkin, jos kelit pysyvät edelleen sateisina. 70 kilometrin ajomatka Ha Giangiin olisi tarjonnut aika mukavaa näkymää, mutta sumun takia en niistä hirveästi päässyt nauttimaan. Näkymistä huolimatta tiet olivat kuitenkin kuivat ja pääosin hyvässä kunnossa, jonka ansiosta ajelu oli sentään maukasta (tosin jälleen turhan kylmää) kyytiä. Saavuin Ha Giangiin jo ennen puolta päivää ja sain onneksi majatalon huoneen heti käyttöön. Ensimmäinen asia mitä halusin tehdä isompaan kaupunkiin saapuessa, oli paikalliseen kuntosaliin tutustuminen. Kaupungissa oli useampi hyvännäköinen kuntosali, joista onnistuin valitsemaan koko reissun parhaimman salin. Nyrkkeily- ja painonnostotilat olivat tervetullutta nautintoa, jotka onnistuivat nostamaan kuntosalin arvosanan peruskoulun asteikolla jo 8½ tasolle. Tämä kuntosali halusi kuitenkin olla täyden kympin oppilas ja onnistui helposti lunastamaan parhaimman arvosanan viimeisen bonus tehtävän myötä. Pukuhuoneesta nimittäin löytyi erinomainen sauna! Kyllä maistui kunnon löylyt Pohjois-Vietnamin koleassa illassa.

Tavallaan välillä tällainen usvainenkin keli on ihan virkistävää, mutta tällä reissulla usvaa on esiintynyt vähän turhan paljon.

Melkein perillä.

Ha Giang.

The best place in the world!

Matka sen kuin etenee.

 6.2. Torstai

Tänään piti sataa koko päivä, mutta vettä ei tullut tippaakaan. Pilvet olivat kuitenkin jälleen niin matalalla, ettei moottoripyöräajelut olisivat olleet tänään niin maukkaita. Päivän keli oli siis sopivan huono, ettei sen viettäminen kaupungissa tuottaisi minulle morkkista. Aamun ensimmäisten aktiviteettien aikana ei ollut minkäänlaista väliä minkälainen sää ulkona oli. Hyvän aamupalan jälkeen painelin eiliselle salille, jossa vietinkin seuraavat 4 ja puoli tuntia. Ensimmäinen kaksi ja puoituntinen menivät treenaamisen ja venyttelyjen parissa, jonka jälkeen puolentoista tunnin saunomiset sekä puolen tunnin jäähdyttelyt. Onneksi söin aamusta ison ja riittoisan aamupalan, sillä saunan jälkeen olin kerryttänyt itselleni mahtavan nälän. Ennen ravintolaa kävin vihdoin heittämässä pyykit pesulaan, joten huomenna matkani saa jatkua lähes sivistyneen näköisenä ja hajuisena. Loppu päivä kului Ha Giangin hyviä sekä halpoja ravintoloita ja kahviloita kiertäessä.

Ha Giang läpi virtaava Lo -joki.

7.2. Perjantai

Kylläpä olikin taas menohalut korkealla heti aamusta. Kaksi kaupunkipäivää olivat ihan mukavia… mitä mää höpisen, se oli se sauna! Pilvinen päivä jälleen, mutta ainakin näkyvyys oli palannut. Lämpötilan osalta ei ilmaa oikein voinut lämpimäksi kehua, mutta on täällä kylmempiäkin kelejä ollut. Olin eilen kerinnyt lyömään jo päivän ajelut täysin lukkoon, mutta aamupalaa odotellessa katselin vielä kerran kartasta reittiä vähän läpi. Silloin huomasin Googlen arvosteluissa erään sillan kohdalta, kuinka useampi ihminen oli arvostellut suunnittelemani tien todella huonoksi. Itseasiassa tie kuulemma katoaa 20 kilometrin ajaksi, jonka aikana matkaa pitäisi taittaa vaikeakulkuista vaelluspolkua pitkin. Eräs arvostelijoista oli ottanut kuvan polusta sekä hänen Enduro pyörästään sekä kirjoittanut arvosteluunsa, kuinka viiden kilometrin matkaan hänellä oli kulunut kaksi päivää aikaa. Toisaalta kyseessä oleva tie olisi kuulostanut juuri sellaiselta seikkailulta, josta minä nautin, mutta ehkä ei olisi viisasta nyt ehdoin tahoin lähteä kokeilemaan moottoripyörän tarakan hitsauksen kestävyyttä. Vaitoehtoinen reitti tämän päivän määränpäähän olisi varmaan ollut kaikkien muiden reissaajien ykkösvalinta, sillä se oli kaikkein selkeäkulkuisin tie tulevaan kohteeseeni. Näinpä minäkin lopulta jouduin valitsemaan kyseisen tien. Matka lähti liikkeelle isoimpia ja suorimpia teitä pitkin sitten Hanoista lähdön. Sain päästellä yli 80 km/h ensimmäisen 60 kilometrin ajan. Päivän lämpötilasta kertoo pajon se, ettei minulle tullut kylmä edes näissä nopeuksissa. Elättelin turhaan toiveita, ettei tänään tarvitisi tuntea kylmyyttä laisinkaan. Isoa tietä pitkin ajoin länteen suuren laakson pohjalla, mutta kääntyessäni pohjoisen vuoristoteille alkoi lämpötila nopeasti pudota ja jälleen oli ajettava hampaat kalisten. Otettuani tarpeeksi korkeutta aloin saavuttaa ylläni levitteäytyvää sankkaa pilvimassaa ja kohta matka taittuikin jo kostean pilven sisässä. Näkyvyys oli kymmenen metrin luokkaa ja vaikka pilven sisässä ei varsinaisesti satanut, niin sen kosteus riitti kuitenkin kastelemaan kaiken. Hyytävän kylmä matka onneksi palkittiin minulle mieluisella tavalla. Huomasin nimittäin saapuneeni ehkä koko reissun parhaimpaan kotimajoitukseen. Puitteet majoituksessa eivät missään nimessä olleet kaikkein parhaimmat, mutta kuten asuntokaupoilla sanotaan: ”sijainti, sijainti, sijainti.” Kotimajoitus sijaitsi vuorien rinteisiin porrastettujen riisipeltojen keskellä. Ennen majoitukseen saapumista olin täysin varma, että olin kääntynyt väärästä risteyksestä, jos siis betonisen saderännin viereistä polkua voi edes risteykseksi kutsua. Juuri kun harkitsin takaisin päin kääntymistä huomasin kyltin, jossa luki kotimajoituksen nimi.

Isomman tien viereistä maisemaa.

Nousin vuoristoon.

Maaseudun pieniä asukkeja.

Riisipeltoja.

Tuttuun tyyliin luihin ja ytimiin tunkeutuneesta kylmyydestä pääsisin parhaiten eroon rankan juoksulenkin myötä. Tähän ympäristöön oli kyllä mahtavaa lähteä juoksemaan. Vuoren huiput, riisipellot, maalaistalot, vilkuttavat kyläläiset ja pienet vesiputoukset eivät kuulosta huonolta paikalta lenkkeillä. 11 kiometrin lenkin keskinopeudella ei voi kehuskella, mutta toisaalta juoksu maasto oli jäätävä: alamäki, ylämäki, jyrkkä alamäki, jyrkkä ylämäki jne. Parin tunnin reippaillut riispeltojen keskellä saivat minut innostumaan siitä, että olin jättänyt Ha Giang Loopin turistihelvetin taakseni. Nyt sain todennäköisesti jälleen olla tämän alueen ainut turisti kymmenien kilometrien säteellä.

Näillä poluilla kelpaa juoksennella.

Kotimajoituksien illalliset ovat järestään olleet näin monipuolisia, riittoisia ja erittäin herkullisia.

8.2. Lauantai

Aamu sen jo kertoi, että tämän päivän 140 kilometrin ajomatkasta tulisi hyvin kylmää kyytiä. Aamupalaa syödessä kostean näköiset pilvet vyöryivät alhaalta laaksosta ja jättivät taakseen kaikki hienot riisipeltonäkymät. Pelkoni kävivät toteen, sillä päivän ajomatka oli varmasti reissun tähän asti tuskaisin. Suurin osa matkasta kulki märkiä, korkealla vuoristossa kulkevia teitä pitkin ja täysin sadepilvien sisällä. Puhelimeni lämpömittari valahti kylmimmillään kahteen asteeseen, eikä ajoittaiset kovat tuulen puuskat auttaneet kylmyyteen laisinkaan. Pahin oli takana noin 110 kilometrin ajomatkan jälkeen, kun laskeuduin vuoristosta alas, jolloin puhelimen lämpömittari nousi nopeasti 12 asteeseen. Kroppani oli kuitenkin jo niin syväjäässä, etten saanut lämpimämmästäkään kelistä kovin paljoa iloa. Täksi päiväksi kirjauduin jälleen yhteen kotimajotukseen, joka ilmeisesti kesäisin toimii jonkinmoisena loma-resorttina, mutta näin talvella ei paljoa uima-altaaseen tai muihin huvituksiin kiinnosta ketään tulla. Tämän vuoksi sainkin jälleen olla paikan ainut yöpyjä. Yhtään ei olisi kiinnostanut tänään lähteä enää juoksemaan, mutta joku treeni täytyi kuitenkin tällekin päivälle saada tehtyä. Helpotuksekseni huomasin majoituksen pihassa leuanvetotangon sekä itsetehdyn penkkipunnerrus hökötyksen, jossa onnistuin tehdä ihan kelpo lihakuntotreenin.   

 Nam Ly Retreat -kotimajoituksen hienot näkymät kaikkoaa pilvien taa.

Alkumatkasta olin vielä pilvien alapuolella.

 Co Lau Villagen -kotimajoituksen ghetto sali.

 9.2. Sunnuntai

En tiedä oliko tämän aamun ajomatka eilistä pahempi: kylmempi se ainkin oli. 58 kilometrin mitattaisena tämän aamuinen matka oli yli puolet eilistä matkaa lyhyempi ja tietkin olivat isompia, jonka vuoksi tämän päivän ajomatka oli huomattavasti nopeammin ohi. Näiden kahden ajopäivän vertaileminen on kiinni omista mieltymyksistä: otatko mielummin pitkän ja piinaavaan kidutuksen vai nopean, mutta äärimmäisen tuskaisen rääkin? Päivän kohdetta: Sa Pa:n -kaupunkia lähestyessä tie nousi korkeammalle sadepilvien sekaan ja tällä kertaa vettä ihan satamalla satoi. Hampaani kalisivat yhteen, housuni sekä kenkäni olivat aivan märät ja kytkintä alkoi olla jo vaikea painaa, vasemman käteni ollessa jo niin kohmeessa. Ensimmäinen asia mitä Sa Paan saapuessa tein, oli sanan: ”sauna” kirjoittaminen tärisevillä käsilläni Google mapsiin. Vaihtoehtoja löytyi useampi, joista valitsin lähimmän paikan ja ajoin sinne. Mietin ennalta mikä olisi kipurajani saunan maksun suhteen ja ajattelin kympin olevan maksimi. Tasan kympinhän se maksoi, joten olihan sinne sitten mentävä vaikka vähän hinta hirvittikin. Sain käyttööni privaatti saunan, joka valitettavasti laitettiin päälle vasta minun sinne saavuttua, mutta onneksi pieni sauna lämpeni nopeasti. Kroppani kylmyys oli niin kova, että oli sääli ettei sauna ollut heti päällä. Esimmäiset kymmenkunta löylyä olisivat nimittäin siinä kylmyyden tunteessa tuntuneet taivaallisen hyvältä. Harkitsin vielä ylläpitäväni kylmyyttä seisomalla alasti tyhjässä sekä viileässä huoneessa, mutta en malttanut olla menemättä kuumaan suihkuun. Tunnin saunominen teki todella hyvää ja nyt puhtaana oli hyvä suunnata paikalliselle salille. Salin pihaan saapuessani ajattelin sen olevan kiinni, koska sisällä oli pimeää, eikä siellä myöskään näkynyt ketään. Kokeilin kuitenkin aukaista salin ovia ja ne sattuivatkin olemaan auki. Menin sisään, laitoin valot päälle ja aloin treenata. Maksaisin käynnistäni sitten, kun työntekijä joskus saapuisi paikalle. Tämä kuntosali oli jälleen itselleni todella mieluinen treenivälineiden osalta, jonka lisäksi myös tältä salilta löytyi sauna! Treenasin yli kaksi tuntia ja laitoin jopa saunan itse päälle, kun työntekijöitä saati muitakaan treenaajia ei koskaan tullut paikalle. Itsenäisen treenin ja saunomisen lisäksi kävin myös ajoittain hakemassa salin kylmäkaapista urheilujuomaa sekä vettä. Ennen poistumista jätin tiskille 150,000 dongia (6 euroa), jonka pitäisi olla enemmän kuin riittävästi salin käytöstä sekä juomista.

Mahtava moottoripyöräilykeli.

The consequences are fatal if you take this kick to the midsection.

Peräti kahden saunomisen jälkeen (aivan kuin olisin Suomen mökillä) kiertelin hieman sateisen sekä täysin usvaisen Sa Pan kaduilla. Kaupunki oli juuri niin turistirysämäinen kuin osasin siltä odottaakin. Onneksi en tullutkaan tänne hakemaan kaupukielämyksiä, vaan kiipeilemään Vietnamin korkeimpien vuorien päälle. Oikeastaan Sa Pan turistirysämäisyys oli jopa posiitivinen asia. Vuoriretkien jälkeen minulle varmasti tulee maistumaan kaikki turismin mukanaan tuomat monipuoliset sekä laadukkaat ravintolat, joita Sa Pan kadut ovat pullollaan.

Turisti kaupungeista löytyy aina takuuvarmasti pizzaa.

Yritä siinä nyt sitten kirjoittaa mirri sylissä.

10.2. Maanantai

Säätiedotukset lupailivat tälle päivälle parempaa keliä. Ajattelin käydä aamusta vähän ajelemassa Sa Pan ympäristöä, sillä tällä alueella olisi todella maukkaita teitä sekä näkymiä. Eipä tullut mitään näistä suunnitelmista. Ulkona oli edelleen samanlainen usva mitä eilenkin. Sade oli kuitenkin loppunut, joten oli säähän sentään jonkinlaista parannusta saatu. Vaihtoehtoiseksi suunnitelmaksi suuntasin eiliselle salille tekemään aamutreenit, jonka jälkeen kiertelin kaupungin kahviloita ja ravintoloita. Työstin kaupungilla kirjaprojektiani ja odotin pilvien väistyvän, mutta niin ei koskaan käynyt. Kolmen maissa minun oli pakko lopetella, sillä tänään edessäni olisi vielä 90 kilometrin ajomatka seuraavaan kohteeseen, josta halusin suoriutua ennen pimeää. Heti Sa Pasta lähdön jälkeen pilvet hieman väistyivät ja pitkästä aikaa näin näkymiä sekä jopa auringon! Ei sitä iloa pitkään kestänyt, kun kohta ajamani tie johdatti minut uuden pilvimassan sekaan. Yli kahden kilometrin korkeuteen ulottuvaa solaa ylittäessäni en nähnyt jälleen mitään, jonka lisäksi tie oli kauttaaltaan märkä ja kylmähän siinä taas tuli. Onneksi solan jälkeen olosuhteet helpottivat ja viimeiset 60 kilometriä sain ajella kuivalla asfaltilla sekä hyvässä näkyvyydessä. Puhelimen lämpömittari innostui paremmista ajo-olosuhteista jo vähän liiankin kanssa, sillä sen näyttämät lämpöasteet nousivat vuoristosolan kahdeksasta asteesta peräti 24 asteeseen. Voi kumpa elohopea olisi noussut edes lähelle noita lukemia, mutta todellisuudessa veikkaisin asteita olleen korkeintaan 15. Täksi- ja ylihuomiseksi yöksi kirjauduin 1500 metrin korkeudessa olevaan kotimajoitukseen. Huomenna vuorossa olisi tähän astisen reissun odotetuin tapahtuma, kun lähden aamu viiden maissa kiipeämään 3046 metriä korkeaa: Ky Quan San -vuorta.

hetkellinen sininen taivas, mutta kohta sukellan taas tuohon sumuun.

Siinä on kyllä terävä huippu. Kuva solan toiselta puolelta.

Paikalliset työskentelät riisipelloilla.

Miltei kolme kilometrisiä vuoria. Niiden edustalla kotimajoituksenikin sijaitsi.

11.2. Tiistai

Eilen illalla tilasin kotimajoituksen isännältä lounasta sekä aamupalaa mukaan vaellukselle. Hän suostui pyyntööni ja koko homma jäi niille puheille. Odottelin illalla milloin isäntä tulisi kertomaan ruokien olevan valmiit ja mistä voisin ne aamulla poimia kyytiin. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään, joten ajattelin ettei hän ymmärtänyt pyyntöäni tai ehkä vain unohti koko asian. Eipä siinä mitään, oli minulla repussa tarpeeksi naposteltavaa joilla pärjäisin kyllä, joten menin nukkumaan. Satuin olemaan hereillä kello 3:50 ja kuulin seinäni takaa meteliä. Tajusin heti, että isäntä on herännyt kokkailemaan minulle eväitä keskellä yötä. Myöhäistä se oli enää mitään sanoa, joten kiittelin vain kovasti ruoista. Kello 4:30 käynnistin moottoripyörän ja lähdin pilkkopimeässä ajelemaan 12 kilometrin matkaa vaelluksen aloitus pisteeseen. Pimeässä matka tuntui kestävän ikuisuuden, mutta onneksi ulkona ei ollut jäätävän kylmä, vaan pitemminkin päivän ajankohtaan nähdän lämmin. Vaellus lähti käyntiin pilkkopimeässä kävellen peltoteitä pitkin. Periaatteessa niillä teillä olisi voinut vielä ajaa, mutta aika raffeja ne olisivat olleet. Ensimmäinen puolen tunnin pätkä oli todella rasittavaa vaellusta. Peltotien varrella vastaani tuli tasaisin välein maalaistaloja, ja joka toisesta talosta sain miltei kimppuuni vihaisia koiria. Osa koirista perääntyi, kun heitin niitä kohti kivillä, mutta jotkut olivat niin sinnikkäitä, että jouduin etsimään kiertoreittejä. Viimein peltotien varrelta alkoi polku, joka katosi tiheään viidakkoon vieden minut mukanaan. Olin päättänyt pitää ensimmäisen tauon tunnin kävelemisen jälkeen. Silloin saisin vihdoin vähän aamupalaa sekä juotavaa, jonka lisäksi voisin vaihtaa repustani löytyvät shortsit jalkaan. Paidathan olin heittänyt pois jo ensimmäisen varttitunnin aikana. Viidakon kosteus onnistui nostamaan kovan hien pintaan, vaikka ilman lämpötila ei ollut korkea ainakaan näin aamusta. En millään olisi viitsinyt pitää taukoa viidakon kostean kasvuston päällä, mutta pian se olisi tehtävä. Juuri kun olin luovuttaa ja pitää tauon kostean polun päällä, niin polun varteen sattui ilmestymään joku random laavu. Sen alla oli oikein mukava syöpötellä ja vaihtaa mukavampaa päälle. Ensimmäisen tunnin aikana kävelin kolme kilometriä, jonka aikana nousin 400 vertikaalimetriä. Ihmettelin kuinka vähän nousua oli kertynyt ensimmäisen kolmen kilometrin aikana, sillä huipulle olisi vain 5,8 kiometrin matka, jonka aikana pitäisi ottaa peräti 1800 metriä korkeutta. Jossain vaiheessa mäkien tulisi oltava huomattavasti jyrkentyä. Kyllähän ne vain jyrkkenivät, kuin oikein nätisti menin pyytämään. Seuraava kahden tunnin pätkä sisälsi 1200 vertikaalimetrin nousun, joka tapahtui vain kolmen kilometrin aikana. Koko kahden tunnin matkan aikana näin vain kertaalleen aavistuksen ympäröivää näkymää, muuten matka taittui sankassa viidakossa. Säätiedotukset olivat lupailleet tälle päivää pelkkää aurinkoa, mutta aloin tosissaan huolestua, sillä onnistuin viidakon seasta nähdä ajoittain taivasta, joka oli kauttaaltaa sumupilvien peittämää. Pelkoni kävi toteen saavuttuani 2800 metrin korkeuteen, jossa jyrkät mäet muuttuivat ohkaisten bambujen peittämäksi tasangoksi. Tasangolla näkyvyys oli parhaimmillaankin ainoastaan parikymmentä metriä, jonka lisäksi todella kova tuuli piiskasi bambumetsän lähes vaakatasoon. Kävelin ensiksi parin kilometrin päähän 2850 metrisen: Nui Muoi -vuoren huipulle, toivoen samalla pilvien väistyvän. Eivät ne saakeli väistyneet! Paikalleenkaan ei voinut jäädä odottamaan, koska kova tuuli ja sumupilvet jäähdyttivät ilman hyytävän kylmäksi. Aloin hyväksymään kohtaloni: en tulisi näkemään tältä huipulta yhtään mitään. Korkeamman Ky Quan Sanin päälle ei olisi huvittanut enää kiivetä, mutta sitä tälle retkellä lähdin tekemään, joten olihan tehtävä suoritettava loppuun. Lähes masentuneena lompsin viimeisen parin kilometrin matkan sekä 200 vertikaalimetrin nousun vuoren huipulle. Eipä sieltäkään mitään nähnyt. Paluumatka vuoren huipulta on vaelluksella kuin vaelluksella aina hieman rasittavaa puuhaa, mutta tänään rasittavuus nousi uusiin svääriin. En saanut fiilistellä paluumatkan aikana juuri näkemiäni mahtavia näkymiä, vaan jouduin märehtimään karvasta kohtaloani. Se oli sellainen 8 tunnin, 15,7 kilometrin sekä 2125 nousumetrin ja 2115 laskumetrin hukkareissu. Sainpahan ainakin liikuntaa, mutta toisaalta kävely märässä sekä liukkaassa viidakossa ei ollut kovin miellyttävää sellaista. Mielummin olisin vaikka juossut samat kahdeksan tuntia juoksumatolla. Päivän keli oli kaikkea muuta kuin sumupilvinen saavuttuani takaisin moottoripyörälle. Tänään lämpöasteet saattoivat oikeasti ollakin sen 26 astetta. Moottoripyöräily tuntui pitkästä aikaa hyvältä. Pystyin ajamaan takaisin majoitukseen vain t-paidassa, eikä minulle tullut edes kylmä.

Siinä oli hyvä pitää vaelluksen ensimmäinen tauko.

Alkumatkan bambumetsää.

Ainut avoin paikka viidakon keskellä kävellessä. Jos olisin tiennyt tämän olevan paras näkymä koko vaelluksella, niin olisi ollut vaikea jatkaa matkaa.

2800 metrin tasangolla.

Ilmekään ei ole kovin iloinen. Eilen vielä ajattelin ottavana Vietnamin hyppykuvan tältä huipulta.

Taikametsä.

Kuvassa keskellä näkyvän vuoren vasemman puolen pilvimassa peittää kiipeämäni vuoria.

Päivän ehkä paras näkymä kotimajoituksen terassilta. En toivoisi sanovani näin 8 tunnin kiipeilyurakan jälkeen.

 12.2. Keskiviikko

Eilinen vuorikiipeilyretki ei ollut säiden puolesta onnistunut, mutta mitenköhän tänään kävisi? Tämän päivän kohteena oli 2843 metriä korkea: Nui Rang Cua -vuori. En jaksanut herätä klo. 4:00, koska eihän siitä eilenkään mitään hyötyä näkyvyyden suhteen ollut, joten matkaan lähdin vasta kahdeksalta. Tällä kertaa pääsin aloittamaan kiipeilyn heti majoituksen pihasta. Aamun sää näytti ainakin lupaavalta, ylläni oli sininen taivas ja vuorien suunnalla vain muutama hassu pilven retale. Polku vuorelle oli eiliseen verrattuna paremmassa kunnossa ja sen varrelta alkava viidakkokin oli aavistuksen näyttävämpää. Parin tunnin jyrkkämäkisen viidakkopolun jälkeen aloin olla jo lähellä huippua, mutta niin alkoi olla pilvetkin. Valtava pilvimassaa nousi vuoren harjannetta ylös ja ei menisi enää kauaa, kunnes ne peittäisivät tämänkin vuoren. Päivästähän tuli kilpa juoksu. Yritin kiristää vaellus tahtia jo valmiiksi reippaasta nousu vauhdista, mutta aika marginaalisesti onnistuin tehtävässä. Pienikin vauhdin lisäys nosti pohkeiteni happo tasot äärimilleen ja sitä tahtia jatkaessa ei menisi kauaa, kun ne alkaisivat kramppia. Noin kilometri ennen huippua saavuin jonkinnäköiselle alkeelliselle vuoristomajalle, jossa kaiketi saisi ihan yöpyäkin. Majan sisältä tuli paikallinen kaveri macheten ja köyden kanssa. Hän kysyi minulta: minne olin matkalla. Vastattuani hänelle, halusi hän lähteä mukaani. Hän ilmeisesti tiesi vuoren huipulle johtavan polun olevan huonossa kunnossa, jonka vuoksi hän lähti macheten kanssa sitä minulle raivaamaan. Samalla tajusin, että olin pitkään katsellut erästä toista vuorta ja luullut sitä kohde huipukseni. Todellisuudessa Nui Rang Cua vuori oli varmaankin ollut pilvien peittämä jo vaelluksen alusta asti. Viimeinen kilometri kulki kaikkea muuta kuin hyvää polkua pitkin. Mukaani tullut machete mies hakkasi bambua minkä kerkesi, jonka jälkeen lähes möngimme viidakon kasvuston ali, ja liukastelimme samalla mutaisessa maassa. Saavutimme pilvien peittämän huipun noin puolessa tunnissa. Nappasin huipulta yhden kuvan ja ajattelin aloittaa paluumatkan saman tien. Kun sanoin machete miehelle lähteväni takaisin, halusi hän lähteä minun kanssani, mutta ottaisi ensiksi pari kuvaa. Kaveri kuvaili todella pitkää videota ja minä vain odotin vieressä. Ensimmäisen videon jälkeen kaveri aloitti uuden videon ja sen jälkeen vielä kolmannen. Silloin minulle riitti ja sanoin lähteväni heti, koska minulla oli todella kylmä. Ajattelin tyypin säntäävän heti minun perään, mutta sinne se jäi kuvaamaan ties kuinka monetta videota. Noin monen videon kuvaamista en ymmärtäisi vaikka huipulla olisi ollut täydellinen keli, mutta oli täysin käsittämätöntä, miksi kaveri halusi kuvata ikuisuusvideota täysin pilvisestä huipusta. Jälleen kerran jouduin laskeutumaan pettyneenä takaisin alas. Täytyy varmaan luovuttaa näiden korkeiden vuorien suhteen ainakin Vietnamin osalta.

Yllättävän iloisen näköinen ilme pettymyksestä huolimatta.

Machete mies. Kotimajoitukseen palattuani, majoituksen isäntä kertoi tämän kaverin olevan hänen veljensä.

Utuinen viidakko.

Majoituksen korkeudessa keli oli jälleen mitä mainioin. Oli lämmin ja aurinko paistoi. Vaelluksesta puutuneena oli mahtavaa hypätä moottoripyörän selkään ja ajella rennosti alas vuoristosta. Täksi yöksi ajelin Lai Chau:n -kaupunkiin. Hienojen vuorten ympäröimä Lai Chau on kyllä erikoinen kaupunki. Sen päätiet olivat niin leveät, että niissä voisi järjestää vaikka minkä kokoisen kommunistisen paraatin. Vain 40,000 ihmisen kaupunki tuntui levittäytyvän niin isolle alueelle, ettei tullut kuulookaan, että olisin lähtenyt kävellen sen kaduille. Mitään varsinaista keskustaa ei kaupungissa tuntunut olevan, vaan keskutan tyyppistä aluetta oli vähän siellä sun täällä. Tavallaan ihan hauska kaupunki, mutta itse kyllä tykkäisin liikkua kävellen paikasta toiseen, enkä ajaa 2-3 kilometrin matkoja kaupunginosien välillä.

Kyllä maistuu ajella, kun päivän lämpötila hipoo jo 30 astetta ja teiden vierustasta aukenee tällaiset näkymät.

Seurasin jonkin aikaa tämän herrasmiehen työntekoa riisipelloilla. On se kovaa hommaa.

Lai Chaun keskellä sijaitsee pari nättiä järveä.

 Näin leveillä kaduilla ja monilla kaistoilla ei ainakaan synny ruuhkia vain 40,000 ihmisen kaupungissa.

 Lisää leveitä katuja. Kuvan taustalla näkyy pilvetön Nui Rang Cua vuori. Voi kumpa vuoren pilvi tilanne olisi ollut tämänkaltainen 8 tuntia sitten.

13.2. Torstai

Aamulla heräsin jälleen tutumpaan näkyyn. Ulkona oli pilvinen sekä usvainen keli. Aamupalan jälkeen lähdin ajelemaan 30 kilometrin kierrosta Lai Chaun eteläpuoleisille vuorille. Tiet olivat kuivat ja kivan mutkikkaat, mutta paras pala, eli vuoriston näkymät jäivät usvan takia lappeiksi. Kyllä harmitti etten lähtenyt eilen enää ajamaan näille teille. Päätin eilen siirtää lystin tälle päivälle, koska olin sen verran poikki aamun vuorikiipeily urakasta. Vuoristolenkiltä kaupunkiin palattuani, aloitin matkan takaisin Sa Paan saman tien. 75 kilometrin ajomatka oli mukavan lämmin aina Sa Pan lähettyvillä olevaan vuoristosolaan asti. Taaskaan en päässyt näkemään solan näkymiä, sillä keli oli tänään jopa usvaisempi, kuin viimeksi sen läpi ajellessa. Kylmähän siinä taas tuli, mutta onneksi matkaa majoitukseen oli enää 20 kilometriä, enkä täten joutunut määränsä enempää jäätyä. Loppu päivä kului tutuissa rutiineissa. Hyvää ruokaa sekä kahvia ja tietysti kovat kuntosali treenit. Innostuin rääkkäämään itseäni yli kahden tunnin kovan kuntopiirimäisen treenin verran. Treeni intoni oli erityisen kova, kun tällä kertaa ei tarvinnut liukastella märässä ja pilvisessä viidakossa.

Tämä kapea tie oli ehdottomasti tekemäni 30 kilometrin lenkin kohokohta.

Lai Chau. Tästä näkee hyvin kuinka leveät kaupungin päätiet ovat. Ne näyttävät aivan kiitoradoilta.

Päivitystä ajamaani reittiin.

 14.2. Perjantai

Monesta paikkaa koko maailmassa ei voi sanoa, että kelien puolesta asuisin mielummin Suomessa kuin siellä. Sa Pa on yksi niistä harvoista paikoista missä tämä toteutuu. Niinä neljänä päivänä mitkä olen viettänyt tässä kaupungissa keli on ollut mitä masentavin. Jos ei ihan satamalla vettä sada, niin kostea sumu pitää kadut kroonisesti märkinä. Tämän lisäksi kosteus tunketutuu myös sisätiloihin, jonka seurauksena suihkun jälkeen kuivumaan jätetty pyyhe ei koskaan kuiva. On kyllä jännä, että tällaisen kelin omaasta paikasta on tullut niin suosittu turistikohde. Päivän sumuinen keli oli hyvä syy käyttää tämä päivä rentoutumiseen kuitenkin niin, ettei kahden ja puolen tunnin salitreeni jäänyt tietenkään tekemättä. Treenin jälkeen vein pyykit pestäväksi ja tällä kertaa oli aika pestä myös reissu housuni. Muita housuja minulla ei ole tällä reissulla mukana, joten jouduin kärvistelemään kuusi tuntia kylmässä Sa Passa shortsit jalassa. Täytyy kyllä myöntää, että haettuani puhtaat housut pesulasta, oli kylmässä kärvistely sen arvoista. Yleensä en niin välitä onko päälläni olevat vaatteet niin puhtaita, kunhan ne nyt ei haise ihan mädäntyneeltä. Kuukauden päivät kestäneen seikkailun aikana reissuhousuni olivat kuitenkin lähes huomaamatta menneet aika karuun kuntoon. Siitä kiittäminen on päivittäisiä hikoiluja, moottoripyörä ajeluista lentänyttä rapaa sekä muutamia ruoka- ja rasvatahroja. Kun laitoin puhtaat housut ensimmäistä kertaa jalkaan, tuntui kuin jalassani ei olisi ollut housuja ollenkaan. Sen verran koppuraiset ja raskaat housut olivat ennen pesua.

15.2. Lauantai

Eilen säätiedotukset näyttivät pelkkää aurinkoa Sa Pan alueelle. Ajattelin jääväni kaupunkiin vielä yhdeksi yöksi jos tällainen ihme pääsisi tapahtumaan. Ei päässyt! Aamulla keli oli aavistuksen pilvettömämpi, jolloin vuorien huiput tulivat välillä näkyviin ja maanrajassa oleva sumukin ajoittain hälveni. Ei tämä riittävän hyvä keli kuitenkaan ollut siihen, että olisin jäänyt kaupunkiin vielä yhdeksi yöksi. Annoin hyvälle näkyvyydellä vielä viimeisen mahdollisuuden nauttimalla perinteistä ”second breakfastia” pitkään ja hartaasti. Pilvet olivat kuitenkin sitkeässä, joten minä nostin kytkintä ja lähdin litomaan. Sa Pasta lähtö oli hyvä asia toisestakin syystä. Kaupunkiin oli saapunut bussi lasteittain turreja viettämään viikonloppua, jonka vuoksi kadut olivat entistäkin turistirysäisempiä. Heti Sa Pasta lähdön jälkeen saavutin pilvimassan reunaman. Kolmas kerta toden sanoi, sillä tällä kertaa pääsin näkemään Sa Pan pohjoispuolella olevan vuoristosolan näkymät ja ne eivät pettäneet. Viidakkoiset vuorien seinämät ja muutamat sumupilvet huippujen alapuolela olivat todella nättiä katseltavaa samalla, kun kurvailin vauhdikkaasti kuivia serpentiinimutkia. Solalta laskeuduttuani jatkoin matkaa etelään suuren: Nam Mu -laakson pohjalla. Matkalla huomasin, kuinka moottoripyörä käyttäytyy oudosti vasemmalle kaartavissa kurveissa. Käännyin katsomaan moottoripyörän takaboksia, joka oli aivan vinossa. Pysähdyin tutkimaan asiaa ja huomasin hitsauksien kyllä pitäneen, mutta moottoripyörän takaosan tukiraudat olivat puolestaan pettäneet. Onneksi ajamassani laaksossa tuli vastaan pieniä kyläpahaisia lähes jokaisen mutkan takaa, joten korjaamoa ei ollut vaikeaa löytää. Mekaanikko hakkasi suurella vasaralla kaikki jäljellä olevat pyörän rautaiset tukirakenteet suoriksi ja hitsasi sekaan ylimmääräisen raudanpalasen. Toivottavasti nämä hitsaukset ovat yhtä kestäviä kuin edelliset. Siinä tapauksessa tarakan kestävyys ei pitäisi olla enää ongelma ennen pyörän palauttamista. Mekaanikon tehdessä työtään katselin samalla Google mapsista, olisiko ajamassani laaksossa jotain erityistä nähtävää. Kappas vaan: sieltähän löytyi kuuma lähde. Kuluva päivä ei missään nimessa ollut reissun kylmimmästä päästä, mutta kyllä ajaessa oli tullut taas vilpoisa. Pyörän ollessa taas kunnossa, ajelin 25 kilometrin matkan kuumiin lähteisiin. Ennen liikkeelle lähtöä aukasin takkiani, jotta olisin mahdollisimman kylmissäni päästessäni kuumaan veteen. Taktiikka toimi oikein mallikkaasti, sillä minä suorastaan hytisin samalla, kun parkkeerasin pyörää. Ensi puraisu noin 40 asteiseen veteen oli taivaallinen ja aluksi tuntui, etten meinaa millään lämmetä. 15 minuutin lilluttelun jälkeen kuuma vesi alkoi kuitenkin jo hieman ahdistaa. Mahtavaa oli päästä lilluttelemaan, mutta miksi tällaisia paikkoja ei voinut olla niinä ajopäivinä, kun lämpötila oli miltei pakkasella ja vettä satoi.

Nämä upeat solan korkeimman kohdan näkymät jäivät miltei näkemättä.

Kun toiset hakeutuvat joen veteen hakemaan viillennystä...

...niin toiset nauttivat olostaan kuumissa lähteissä.

Kuumilta lähteiltä ajoin viimeisen 30 kilometrin ajomatkan tämän päivän pääte pisteeseen. Than Uyen:n -kylä on kauttaaltaan riisipeltojen ympäröimä, kuten oli tämän yön kotimajoituskin. Jos sitä paikkaa voi edes kotimajoitukseksi kutsua. Sillä nimellä he itseänsä markkinoivat, mutta mielestäni paikka oli enemmänkin resortti. Niin tai näin, tosiasia oli se, että sain käyttööni reissun parhaimman huoneen, tai itse asiassa oman bungalowin. Päivän urheilusuoritus oli helppo päättää. Tähän aikaan vuodesta riisipelloille ohjataan runsaasti vettä, jotta janoisille riisi-istutuksille riittäisi tarpeeksi nestettä. Vedessä lilluvat riisipellot ovat todella näyttävän näköisiä. 14 kilometrin juoksulenkki tässä ympäristössä oli erityisen mukavaa. Toki samalla aavistuksen rasittavaa, koska vähän väliä oli pakko pysähtyä napsaisemaan pari kuvaa riisipelloista sekä laaksoa ympäröivistä vuorista. Paluumatkalla ei tarvinnut enää pysähdellä, sillä juoksin samoja reittejä pitkin takaisin. Päätin juosta paluumatkan 7 kilometriä erityisen kovaa, sillä juoksu tuntui kulkevan aika kivasti. Ollessani vain puolen kilometrin päässä majoituksesta ohitin asfalttisen lentopallokentän, jossa paikalliset lapset pelasivat jalkapalloa. Päätin vähän kikkaila lasten kanssa. 15 minuutin pallottelun jälkeen paikalle saapui aikuisia pelaamaan lentopalloa. He ottivat minut mukaan peleihin ja yhtäkkiä pelasin rankan lenkin päätteeksi vielä 1,5 tuntia yllättävän kovatempoista lentopalloa. En ollut varautunut tällaiseen hikoilun määrään ja tunnin pelien jälkeen kaikissa hyppytilanteissa pohkeeni alkoiva kramppia. Paikalliset saivat hauskoja tilanteita minun hypätessä torjuntaan tai lyöntiin, jonka jälkeen luhistuin maahan venyttämään pohkeitani.

Juoksulenkin näkymiä.

Riisipellot leviyttäyvät silmänkantamattomiin suureen laaksoon, peittäen alleen lähes jokaisen neliömetrin sen pinta-alasta.

16.2. Sunnuntai

Tänään matka jatkui Nam Mu laakson pohjalla etelään vielä 20 kilometrin verran, kunnes käännyin toiseen laaksoon, jota pitkin matka jatkui kaakkoon. Mu Cang Chai:n -laakso on tunnettu ehkä koko Vietnamin näyttävimmistä riisipelloista. Pellot nousevat portaina satojen metrien korkeuteen laaksoa reunustavien vuorien rinteille. Vaikka tälle päivää ei kovin paljoa ajokilometrejä kertynyt, ehkä vain 60, mutta siitä huolimatta lopetin päivän ajelut vasta klo. 16:00. Kapeat vuoristotiet sekä polut olivat hitaita ajaa, mutta sitäkin seikkailullisempia. Etenkin polut olivat välillä niin ahtaita, että jos vastaan sattui tulemaan toinen moottoripyörä, oli jomman kumman peruuteltava. Pahimillaan peruuttamista oli luvassa jopa satakin metriä ennen leveämpää kohtaa. Onneksi liikennettä ei näillä poluilla kovin paljoa ollut. Lopetin päivän ajelut laakson pohjoispuolen rinteillä olevaan kotimajoitukseen. 1450 metrin korkeudessa sijaitseva majoitus olikin sitten tähän astisen reissun kälyisin. Sain käyttööni oman huoneen, jonka seinät olivat rakennettu ohkaisista bambuista. Seinät olivat sen verran läpikuultavat, etteivät ne pystyneet pysäyttämään edes tuulta kunnolla. Suureksi yllätykseksi bambumajaisesta suihkusta tuli kuitenkin lämmintä vettä. Kerkesin juuri ja juuri ennen pimeää suorittaa vielä päivän treenit. Ajaessani majoitukseen näin matkalla muhkuraisen jalkapallokentän, jossa tämän alueen junnut pelasivat palloa. Majoitukseen saavuttuani vaihdoin siis nopeasti treenikamat päälle ja hyppäsin peleihin mukaan. Puolentoista tunnin jalkapallopelit olivat oikein mukavaa vaihtelua reissun treeneihin ja meidän joukkue kaiken lisäksi voitti!

Kotimajoitukseni sijaitsi kirjaimellisesti keskellä peltoa.

Hienoa maisemaa kapeiden vuoristoteiden varrelta.

Leveimmillään tiet olivat tämän kaltaisia.

Vaikka kotimajoitukseni oli reissun kälyisin, niin sieltä aukeavista näkymistä ei voi sanoa samaa.

17.-19.2. Maanantai, Tiistai & Kekiviikko

Reissu on mennyt hyvällä tahdilla eteenpäin ja kaikki kohtaamani ongelmat ovat onnistuneet ainoastaan hieman hidastamaan soturin matkaa. Maanantain ja tiistain välisenä yönä soturin matka valitettavasti pysähtyi. Yön aikana tapahtui koripallotermein: ”tupla tupla”, eli kaksi oksennusta ja kaksi ripulia. Mahakivut ja yleinen huonovointuus jatkuivat yön läpi aamuun, jonka vuoksi vaihdoin majoitusta Mu Cang Chain keskustaan, jossa sain käyttööni edellisyön majoituksesta puuttuneen oman vessan. Eipä sitä oikeastaan enää tarvittu, sillä oksentamiset jäivät edellisyöhön, eikä äkilliselle ripuloinnillekaan ollut enää tarvetta. Huonovointisuus jatkui kuitenkin koko päivän sekä tulevan yön. Huonovointisuuttakin enemmän seuraavaa yötä haittasi parin päivän makoilusta johtuneet niska- ja selkäkivut. Varsinkin niskakivut siirtyivät äkkiä pääkivuksi, mihin yleensä tehokkaat särkylääkkeetkään eivät meinanneet auttaa. Jo toinen yö putkeen meni isoksi osaksi valvoessa ja kivuliaana kärvistellessä.

Kello 6-10:00 välisenä aikana onnistuin nukkua ehkä pari tuntia, jonka jälkeen oloni oli kohentunut reippaanlaisesti. Minkäänlaista ruokahalua ei kyllä edelleenkään ollut, joten matka sai jatkua ilman aamupalaa. Rauhakseltaan ajaminen kohti kaakkoa tuntui ihan ok:lta varsikin, kun keli oli mitä mainioin. Ilma oli niin lämmin ja aurinkoinen, että sain aloittaa matkan jopa aurinkolasit päässä (harvinaista herkkua tällä reissulla). Eipä sitä iloa kauaa jatkunut, koska jo 20 kilometrin jälkeen tie alkoi nousta 1500 metriä korkeaa solaa kohti, jossa katosin harmaan pilvimassa syövereihin. Sola ei onneksi ollut muutamaan kilometriä pitempi ja äkkiä laskeuduin takaisin pilvien alapuolelle. Vaikka nolla näkyvyys ja sumun kastelema asfaltti jäivätkin taakseni, ei lämpimästä ja aurinkoisesta kelistä voinut enää muuta kuin haaveilla. Hieman vajaa 100 ajokilometriä olivat tälle päivää tarpeeksi, jonka vuoksi kirjauduin yhdeksi yöksi halpaan kotimajoitukseen: Nghia Lo:n -kaupunkiin. Kello 17:00 oli sopiva aika syödä päivän ensimmäinen ja viimeinen ateria. Ruoaksi valikoitui monipuolinen katuruoka majoituksen lähikortteleista. Sain syötyä ihan kelpo aterian, mutta siitä huolimatta päivän kalorit jäivät noin neljäsosaan, tavanomaisesti syömästäni 4000 kilocalorista.

Tässä vaiheessa keli oli vielä mukavan aurinkoinen.

Sumuinen sola ylitetty, mutta viileys ja pilvet jäivät.

Vihdoin sain nukuttua hyvät yöunet! Ajoittainen kukkojen kiukunta, karaoke, koirien haukunta ja vauvan itku aiheuttivat häiritsevää melua, joka herätti minut tasaisin välein, mutta uskaltaisin melusta huolimatta väittää saaneeni unta 11 tunnin verran. Aamun olo tuntui melko normaalilta, mutta aamupalaa ei edelleenkään tehnyt mieli syödä. Ajaminen kaakkoon sai jäädä tauolle hetkeksi aikaa, kun matka jatkui tällä kertaa lounaaseen. Alumatkan urbaanin ympäristön jälkeen siirryin kapealle tielle, joka kiemurteli suorastaan ihanasti: Thia -joen kaivertamaa kanjonia myötäillen. Kylläpä ajaminen tuntuikin mahtavalta, kun oloni oli jälleen tarpeeksi hyvä, ettei vaativampi ajaminen alkanut heikottaa tai tykyttää sydämmessä. Kanjonin rinteillä kulkenut tie kiemurteli juuri sopivan jyrkkinä kurveina niin, ettei pyörää voinut/uskaltanut kiihdyttää kertaakaan yli 70 km/h vauhtiin. Tämän ansiosta pyörän suorituskyky ei tullut kertaakaan vastaan ja 40-60 km/h nopeudessa aggressiivinen kurveihin hyökkääminen tuntui juuri sopivan hurjalta vauhdin hurmalta. Erityisen mahtavia ajaa olivat ne mutkat, jotka kääntyivät kanjonin sisään, milloin mahdolliset vastaantulevat ajoneuvot saattoi nähdä hyvissä ajoin ennen kurviin tuloa. Jos ketään ei sattunut tulemaan vastaan, oli kurviin mahdollista hyökätä parhaalla mahdollisella ajolinjalla sekä parhaalla mahdollisella vauhdilla. Ajamisen hurmiossa en kerennyt edes ajatella olevani yhä kipeä, mutta muutamat tekemäni pysähdykset palauttivat tämän ikävän asian äkkiä mieleeni. Pysähdysten aikana kävelin jyrkkiä rinteitä pitkin, joissa minua alkoi puhalluttamaan jo muutaman askeleen jälkeen. Aamupäivän 30 kilometrin ajomatka oli erittäin antoisa ja samalla myös loppu päivää määrittelevä asia. Jos käveleminen jyrkissä mäissä ei olisi tuntunut niin huonolta, olisin jatkanut ajamista vielä useamman tunnin tämän alueen mahtavia teitä pitkin. Tässä tapauksessa oli kuitenkin parasta laittaa tulevan yön majoitus varaukseen. Lähistöllä sattui olemaan muuan: Tram Tau -resort, josta näin hijaisen turistikauden aikaan lohkesi oma bungalow 16 euron yöhinnalla. Ei majoitus mikään halpa ollut, jos sitä vertaa tämän reissun tavanomaiseempaan neljän euron yöhintaan, mutta näin kipeänä ollessa en voinut vastustaa majoitukseen kuuluvissa kuumissa lähteissä lillumista. Tämä reissu päivä oli olosuhteisiin nähden oikein hyvä, mutta kuumassa altaassa lilluessa sitä tuli katseltua viereisen metsikön kivan näköisiä rinteitä, jotka suorastaan kutsuivat minua tekemään kovaa mäkitreeniä. Puolentoistatunnin mäkitreeni kidutus olisi kruunannut tämänkin päivän ja tehnyt siitä täydellisen.  

Unelma kurvittelua.

Kyllähän puhallutti kun olin noussut tuolta alhaalta takaisin ylös.

Siinä sitä katsellaan haaveillen jyrkkiä metsärinteitä.

 20.2. Torstai

Tämän päivän ajelut näyttivät kartasta katsottuna yhtä hyvältä kuin eiliset loistokurvailut. Sen lisäksi säätiedotukset lupailivat vain paria pikkupilveä sekä auringonpaistetta. Ei siis ihme, että olin heti sängystä noustessani erityisen innostunut. Päivän vointi tuntui jo lähes normaalilta, siitä kertoi paljon jo se, että aamupalan syönti heräämisen jälkeen ei kuulostanut yököttävältä ajatukselta. Päivän ajomatka kulkisi vuoristoisia teitä pitkin noin 100 kilometrin verran, johon sisältyisi kaksi erillistä seikkailullisen oloista sivutietä. Pyörää pakatessa ei päivän keli missään nimessä aurinkoinen kuitenkaan ollut. Toisaalta olin katsonutkin tämän päivän määränpään, noin 40 kilometrin päässä olevan kylän säätiedotusta. Ehkäpä siellä aurinko paistaa samaisella hetkellä täyttä häkää. Matka lähti liikkeelle ihan lupaavasti, kivasti kurvailevia teitä myöten. Ei tästä kauaa saanut kuitenkaan nauttia, kun tie muuttui märäksi ja katosin taas pilviin. Märällä asfaltilla ajaessa ja ilman näkyvyyttä ei koko hommasta voinut oikein nauttia. Juuri kun ajattelin ajavani jo tänään takaisin Hanoihin juomaan kaljaa, niin pilviseinämä loppui aivan yhtäkkiä, ja märkä tie muuttui kuivaksi. Vauhtia sai heti lisätä ja ajaminen oli jälleen yhtä nautintoa. Ei keli nyt mikään unelmien täyttymys vieläkään ollut, mutta määränpään lähestyessä se saattaisi kohentua samaan tahtiin. Noin 50 kilometrin ajon jälkeen ja ensimmäisen seikkailullisen sivutien lähestyessä, ottivat pilvet taas vallan. Vaikka ne eivät tällä kertaa nousseetkaan täysin tien tasalle, niin ei valkoinen pilviseinämä tien sivussa ollut mikään hyväksyttävä kompromissi. Päätin jäädä tienvarsi kahvilaan tauolle, jossa katsoisin säätiedotusta uudemman kerran ja mietiskelisin samalla loppu päivän ajamisia. Edelleen sää näytti enimmäkseen aurinkoa, ja tällä kertaa sijaintini oli tasan tarkkaa säätiedotuksen osoittamassa paikassa. Seikkailulliset sivutiet eivät napanneet tällaisella kelillä, eikä kyllä oikein mikään muukaan samaisella alueella. Kaiken lisäksi seuraavalle päivälle oli luvattu täyttä sadetta. Ehkä paras ratkaisu olisikin ajaa sinne Hanoihin juomaan sitä kaljaa. Juuri niin päätinkin tehdä ja lähdin heti kahvin juotuani urakoimaan 200 kilometrin ajomatkaa takaisin maan pääkaupunkiin. Puuduttavan 185 kilometrin, noin 300 ajoneuvon- sekä tuhannen moottoripyöräilijän ohituksien ja kymmenien polven ojennuksien jälkeen saavuin: Tram Troi:n -esikaupunkiin. Kerkesin sopivasti kirjautua tienvarsimotelliin ennen pimeän tuloa. Kylläpä muuttui päivän suunnitelmat sekä lopullinen määränpää radikaalisti, joidenka lisäksi samalle illalla mahtui vielä yksi suunnitelmien muutos. Ei tullut kovasta uhosta huolimatta juotua yhtään kaljaa...

Sieltä pilvien seasta nousin ja kaikki näytti hyvältä, kunnes ei enää näyttänytkään.

21.-23.2. Perjantai, Lauantai & Sunnuntai

Aamulla oloni tuntui vihdoin 100 % tehokkaalta. Sehän tarkoitti ainoastaan yhtä asiaa: treenaamaan ja äkkiä! Ensiksi ajelin loput kilometrit Hanoihin. En ajanut kuitenkaan keskustaan asti tällä kertaa, vaan kaupungin uudempaan osioon, jota ei samaksi kaupungiksi tunnistaisikaan. Korkeat kerrostalot ja pilvenpiirtäjät saivat Hanoin näyttämään todella modernilta, aivan kuin joltain USA:n suurkaupungilta. Ensiksi aamupalaa nassuun jännittävän 4-Nations finaali ottelun tuoksinnassa, johon perään 2,5 tunnin sisäkiipeilysetit. Mahtavan aamupäivän jälkeen alkoikin sitten alamäki. Kiipeilystä ajelin vesisateessa täksi yöksi varaamaani majoitukseen. Olin varannut todella hyvännäköisen asunnon Hanoin uudelta puolelta, mutta perille päästyäni ei siellä ollut ketään minua vastassa. Soitin ja laittelin viestiä asunnon omistajalle, mutta tämä ei vastannut. Seuraavaksi otin yhteyttä Hotels.comin asiakaspalveluun rahojen palautusta varten, sillä asunnon peruutus näin myöhäisessä vaiheessa tulisi maksamaan minulle täyden hinnan. Asiakaspalvelu oli suoraan sanottuna onnetonta. Mielestäni tällaisessa tapauksessa pitäisi olla päivän selvää, että rahat palautetaan minulle, mutta asiakaspalvelu alkoi selvittää pääsisinkö vielä asuntoon sisälle ja ilmoittaisivat asiasta minulle 24-72 tunnin kuluessa! Pitäisikö minun siis vain hengailla seuraava 1-3 päivää ja toivoa pääseväni vielä varaamaani asuntoon. Sanoin asiakaspalveluun varaavani uuden majoituksen ihan sillä samaisella minuutilla ja olisi parempi, että rahat palautettaisiin mahdollisimman pian. Hanoin majoitustarjonta on huima, mutta niin on näköjään kysyntäkin. Iso osa kaikista kaupungin majapaikoista oli jo täynnä, jonka johdosta jouduin varaamaan tavanomaista kalliimman majoituksen. 12 euroa yöltä basic luokan majoituksesta oli yksinkertaisesti liikaa ja sinne piti kaiken lisäksi vielä ajaa neljän kilometrin matka Hanoin kaameassa iltapäiväruuhkassa. Pahoja ruuhkia on nähty ennenkin, mutta tämän kaupungin kaduilla pörisi ennennäkemätön määrä erilaisia kaksipyöräisiä moottoroituja vehkeitä. Jos avaruusoliot katsoisivat Hanoin katuja ja vertaisivat niitä ääriään myöten täytettyyn herhiläispesään, niin he voisivat ajatella näiden kahden lajin olevan hyvin samankaltaisia. Edes moottoripyörällä ei meinannut päästä eteenpäin ja neljän kilometrin matkaan minulta meni huimat 45 minuuttia. Eikä voi sanoa, että olisin ollut kaikkein hitain kuski liikenteessä. Päinvastoin: olin ensimmäisten joukossa ohittamassa suuria ruuhkia vastaantulijoiden kaistalla, jonka lisäksi mahdutin pyörän kaikkein ahtaimmistakin väleistä, jotta pääsisin liikennevalojen ollessa punaisella mahdollisimman hyvään lähtöruutuun. En uskalla edes kuvitella kuinka kauan autolla olisi mennyt samaiseen matkaan? Hauskinta Hanoin ruuhkissa oli se, kun autotiet olivat niin jumissa ettei eteenpäin päässyt, niin paikalliset nousivat katukivetyksien yli jalkakäytäville ja ajoivat ruuhkien ohi sitä kautta. Seurasin itse esimerkkiä ja kaasuttelin paikallisten perässä, jalankulkijoita pujoitellen. Yhteensä tähän kaikkeen säätöön menikin ikävät 3-4 tuntia, joten päivä olikin miltei paketissa päästessäni ylikalliiseen majoitukseen.

Pure skills and power!

Lauantai alkoi tutuilla rutiineilla, eli aamupalan kautta kuntosalille. Kahden ja puolen tunnin hien täyteisen treenin jälkeen lähdin metsästämään loistavaa ravintolaa. Kerkesin jo istahtaa kolmeen eri kuppilaan selailemaan ruokalistaa ja kun sopiva ateria löytyi, ei sitä tarjoilijan mukaan ollut saatavilla. Neljännessä paikassa jouduin jo luovuttamaan ja tilaamaan kompromissi aterian. Aamun treeni oli ollut sen verran uuvuttava, että aterian jälkeen kävin kahvilassa vähän kirjoittelemassa blogia, jonka jälkeen vietin loppu päivän rennosti majoituksessa.

Sumuinen Hanoi.

Sunnuntai jatkui tämän viikonlopun tyyliä kunnioittaen. Aamupalaa syömään loistavaan, mutta turhan kalliseen kahvilaan, jonka jälkeen oli jälleen päivän treenin aika. Hanoista on viime vuosina tullut varteenotettava kiipeily kaupunki, sillä keskustan tuntumasta löytyy tänä päivänä peräti viisi kiipeilykeskusta. Kiipeily on erityisen mahtavaa silloin kuin kiipeilykeskuksen kaikki reitit ovat itselle uusia tuttavuuksia. Tämä oli kolmas kiipeilykertani Hanoissa ja samalla myös kolmas kiipeilykeskus, joten jokaisella kiipeily kerralla olen päässyt aloittamaan kiipeilyn niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Kolmen tunnin kiipeilysetin jälkeen vietin rentoa päivää keskustassa, jonka lisäksi ajelin vuokra-Suzukilla viimeiset pujottelut keskustan vilinässä, ennen kuin palautin sen takaisin vuokraamoon. Vuokraamon omistaja yritti nyhtää minulta 500,000 dongia rikkoontuneesta tarakasta, mutta sain puhuttua hänet luopumaan vaatimuksesta, kun sanoin tarakan varmasti olleen huonossa kunnossa jo pyörän noutovaiheessa. Tämä saattoi hyvin pitää paikkaansakin, mutta jätin kuitenkin mainitsematta sadan kilometrin pomppuisen ajopäivän, joka alunperin rikkoi tarakan. Maksoin lähes 80,000 kilometriä ajetusta Suzukista melkein 400 euroa vuokraa, joten väittäisin vuokraamon olevan kuitenkin voittaja tässä diilissä. Tuskinpa vuokraamon omistaja edes korjauttaa tarakkaa sen enempää. Todennäköisesti hän vain vuokraa pyörän sellaisenaan seuraavalle uhrille. Pyörän palautettuani matkustelin bussilla lentokentän läheisyyteen, jossa kirjauduin yhdeksi yöksi hotelliin. Huomeaamuna edessä olisi lento takaisin Hong Kongiin, jonne Jenninkin kone laskeutuu myöhemmin iltapäivällä.

Nämä kaverit pelasivat lajia nimeltä: Sepak Takraw. Se on kuin lentopalloa, mutta sitä pelataan käsien sijasta jaloilla ja paljon pienemmällä pallolla. Sinisessä asussa pelaava kaveri taiteili juuri komean pisteen vastustajan kenttään.

Sooloilu-reissun loppusanat:

Matkan ensimmäinen viikko Kiinassa nousi jo ennen reissun alkua erityiseen asemaan. Kiina on maa, joka onnistui sytyttämään reissailukipinän sekä minussa, että Jennissä. Ensivisiittini Kiinassa tapahtui 17 vuotta sitten. Silloin kaikki kokemukset matkailussa olivat tietysti niin uutta ja jännää, että Kiina nousi jo pelkästään siitä syystä omiin sfääreihin reissu fiiliksessä mitattuna. Tällä kertaa matkaan lähti todella paljon kokeneempi matkailija, jonka takia Hong Kong joutui epäsuotuisaan asemaan yrittäessään täyttää alkuperäisen Kiinan reissun fiiliksen. Hong Kong suoritui tehtävästä kiitettävästi. Kaupungissa oli sitä tuttua Kiinaa mitä sain kokea molemmilla Kiinan reissuilla. Hong Kongin monipuolisuus tekee siitä ehdottomasti yhden maailman parhaista kaupungeista. Sitä voisi verrata Rio de Janeiroon, jossa suurkaupunki yhdistyy upealla tavalla sitä ympäröivään luontoon. Näistä molemmista kaupungeista löytyy pilvenpiirtäjiä, vuoristoa, merta ja viidakkoa. Viikon oleskelu pelkästään suurkaupungissa saattaa monesti alkaa puuduttamaan viimeisten päivien aikana, mutta Hong Kongin kaltaisissa kaupungeissa, joissa metrolla pystyy matkustamaan suoraan kauniiden vuoristossa kulkevien luontopolkujen juureen, ei minkäänlaista puutumista ilmaantunut. Olisin itse asiassa voinut viettää tässä kaupungissa helposti toisenkin viikon. Luonnon ja urbaanin ympäristön yhdistelmän lisäksi Hong Kong tarjoaa aimo annoksen eri kulttuureja. Tässä asiassa Hong Kong poikkeaa suuresti mannerkiinan suurkaupungeista. Muissa Kiinan kaupungeissa asustelee lähinnä kantakiinalaisia, mutta Hong Kongissa tapasin runsaasti paikallisia, jotka olivat alunperin kotoisin ties mistä päin maailmaa. Kohtalaisen kallis hintataso on ainoa negatiivinen asia jonka kaupungista keksin, minkä vuoksi Hong Kong ei välttämättä löydy kaupunki-rankingien kärjestä. Toisaalta New York ja Rio de Janeiro pitävät tällä hetkellä 1. ja 2. sijaa, joista molemmat ovat hintatasoltaan Hong Kongia kalliimpia. Täytyy tosissaan miettiä tuota kaupunkirankingia uudestaan…

Vietnamiin saapuminen Hong Kongista oli fantastinen kulttuuri shokki. Kaoottisuus on eräänlaista vapautta ja vapauden tunteessa tämä ukko elää onnellisinta elämää. Moottoripyöräilymatkailua Pohjois-Vietnamissa ja tammi-helmikuun aikaan en voi sen sijaan suositella. Pilvistä, sateista ja aivan liian kylmää touhua! Toisaalta vastapalkkioksi sain nauttia kaikista käymistäni kohteista ilman kesän turistikaaosta. Erityisesti kotimajoitus yöpymiset olivat näin hiljaiseen aikaan erittäin antoisia. Ensinnäkin maksoin kotimajoitusöistä halpaa hintaa. Nukuin lähes jokaisen yön jaetuissa huoneissa, joissa sain nauttia kymmenestä sängystä koostuvista huoneista yksinään. Yhden ainoan kerran jaetussa huoneessa nukkui minun lisäkseni joku toinen. Sillä kerralla jaoin huoneen itse kutsumani kanadalaisen matkailijan kanssa. Halpa hinta ei kuitenkaan ollut ainoa positiivinen asia typötyhjissä kotimajoituksissa. Illallisen nauttiminen isäntäperheen kanssa ilman muita turisteja, oli se todellinen elämys. Jos ruokapöydän ympärillä olisi istunut kymmenen muuta länsimaalaista turistia, olisi ilta voinut silti olla kiva, mutta kaikki aitous olisi ollut tipotiessään. Ainoana turistina paikallisten omassa kodissa sai oloni tuntumaan siltä, kuin olisin yksi perheen jäsen.

Huonon kelin takia sitä osasi tosissaan arvostaa lämpimämpiä päiviä. Parhaimmaksi ja seikkailullisemmaksi päiväksi jäi ajelu Ha Giangin Loopille, jonka aikana ylitin joen bambulautalla ja päivän päätteeksi moottoripyörän tarakka hajosi. Se päivä vetää seikkailullisuudessaan vertoja jopa Ladakhin moottoripyöräilyille. Elämäni toista moottoripyörämatkaa on hyvä verrata ensimmäiseen moottoripyöräeissuun, eli moottoripyöräilyihin Intian Ladakhissa ja Himachal Pradeshissa. Vietnamissa kruisailu oli etenkin Ladakhiin verrattuna monipuolisempaa, mutta ei Vietnam pysty siitä huolimatta Intiaa päihittämään. Ei vaikka tämän reissun kelit olisivat olleet täydelliset. Vietnamin hienoimmat ajopäivät kulkivat luonnon keskellä, missä pieniä kyliä tuli vastaan vain kymmenen kilometrin välein. Näitä päiviä oli kuitenkin auttamatta liian vähän ja yleensä matka taittui sellaisilla teillä, joidenka ympäristössä ihmisen kädenjälki oli jatkuvasti läsnä. Intiassa erämaa-ajelut saattoivat venyä jopa sadan kilometrin mittaisiksi.

Yllätyin kovasti kuinka rehellisiä, kohteliaita ja vieraanvaraisia vietnamilaiset olivatkaan. En minä mitään mulkkuja odottanutkaan kohtaavani, mutta nämä ihmiset vetävät vertoja jopa muslimimaiden vieraanvaraisuudelle. Kun moottoripyörä sattui menemään rikki, niin ei tarvinnut olla huolissaan, ettei kukaan auttaisi. Pitemminkin toiste päin: auttajia oli välillä vähän liikaakin. Pakatessani pyörää eräänä aamuna, jouduin taistelemaan jumissa olevan takaboksin kanssa. Tiesin mikä siinä oli vikana ja tiesin myös kuinka vika korjattaisiin. Samassa ohitseni sattui kävellä paikallinen, joka pysähtyi heti auttamaan, kun näki minulla olevan jotain ongelmia. Siinä tilanteessa avusta oli kuitenkin enemmän haittaa kuin hyötyä, koska paikallinen ei osannut käyttää boksia, kun minä taas osasin. Annoin kaverin auttaa hetken aikaa, mutta lopulta minun oli tultava väliin ja runtattava boksi auki. Moottoripyörämatkailussa on usein ongelmallista se, että kun pysähtyy johonkin mielenkiintoiseen paikkaan ja haluaisi poistua pyörän luota, mutta ei haluaisi ottaa kaikkia kamoja sekä kypärää mukaan, eikä myöskään jättää niitä pyörän päälle vartioimatta. Vietnamissa tämä ei ollut ongelma. Kaikki paikalliset Hanoita lukuunottamatta tuntuivat jättävän kypärän (jos sellaista sattuivat edes käyttämään) pyörän ohjaustankoon, eikä tarakalle sidotuista kamoistakaan tarvinnut olla huolissaan. Kerran unohdin jopa avaimen virtalukkoon, kun parkkeerasin pyörän näköalapaikan juurelle. Tajusin vasta näköalapaikan päällä tämän asian, mutta en ollut yhtään huolissani pyörästä, vaikka viivyinkin sillä retkellä yli tunnin.

Harvoin tulee matkusteltua ihan näin halvassa maassa. Jos maksaa järjestään yöpymisistä kahdesta neljään euroa ja saman verran täyttävistä sekä maukkaista aterioista, tuntuu kymmenen euron yöpyminen äkkiseltään maailman kalleimmilta öiltä. Suositumpana matkustuskautena hinnat saattavat toki nousta reippaanlaisesti, etenkin parempilaatuisten yöpymispaikkojen osalta. Takaisin Hanoihin saavuttuani tuli käytettyä rahaa vähän enemmän, kun vihdoinkin oli varaa valita missä syödä, lähinnä aamupalojen osalta. Vietnamilainen ruoka on todella maukasta, enkä Hanoin ulkopuolella haikaillut laisinkaan pääkaupungin loistavan ravintolatarjonnan perään. Aamupalojen kohdalla en voi sanoa samaa. Pohjois-Vietnamin pikku kylien aamupalat koostuivat muunmuassa pikanuudelikeitosta, jossa lillui kaksi kananmunaa. Haluan kohdemaassa syödä pääsäntöisesti paikallista ruokaa, mutta länsimaalaisen aamupalan voittanutta ei muualta maailmasta löydy.

Sooloilu reissun reitti kokonaisuudessaan. Suzuki sai elämänsä kyytiä lähes 2500 kilometrin verran Pohjois-Vietnamin vuoristoisilla maaseuduilla.

  24.2. Maanantai

Aamusta hyppäsin siis lentokooneeseen, jolla matkasin takaisin Hong Kongiin. Matka meni ihan mukavasti, mitä nyt Hanoin lentokentän olemattoman vähäiset turvatarkastus linjat meinasivat vähän kiristää hermoja. Lentokoneeseen otettiin jo ihmisiä sisään, kun viimein pääsin linjastosta ulos. Täten saavuin Hong Kongiin jälleen, hieman puolen päivän jälkeen. Jennin kone laskeutuisi vasta ennen viittä, joten minulla oli hyvää aikaa suorittaa päivän treeni. Pikku lämmittelyt hoidin jo lentokentältä poistuttuani, juoksemalla neljän kilometrin matkan lähimmälle metroasemalle. Tällä tavoin mukavan alkulenkin lisäksi säästin samalla myös rahaaa. Kokonaiset kymmenen euroa, sillä sen verran kalliimpi lentokenttämetro olisi ollut normaali metroon verrattuna. Majoituksen osalta en lähtenyt hyväksi todettua majapaikkaa Chungking Mansionissa vaihtamaan. Kyllä sinne pieneen huoneeseen toinenkin matkalainen mahtuu. Päivän treenikin hoitui hyväksi todetussa Kowloonin puistossa, jossa juoksin 14 kilometrin verran, välillä lihaskuntopaikoille pysähdellen suorittaamaan samalla myös 100 leukaa ja 200 punnerrusta. Tällä kertaa en saanut eläkeläisyleisöä. Taitavat eläkeläiset hoitaa kuntoilunsa aamutuimaan, tai näin ainakin viime kerralla. Aika rientikin nopesti ja suihkun jälkeen olikin aika lähteä jo Jenniä vastaan Kowloonin metroasemalle. Sieltä Jennin juna saapuikin puoli seitsemän jälkeen ja odotettu jälleennäkeminen oli unelmaa!

CRW on jälleen kokonainen!

25.2. Tiistai

Omalla tavallaan Hong Kongin tutuksi ja turvalliseksi koettu aamupala on jollain tavalla aika kälyinen. Raaka-aineissa ei nyt sinänsä ole mitään vikaa, vaan vika löytyy siitä, että aamupala haetaan mukaan kolmesta eri paikkaa, jonka jälkeen se syödään pienen pienessä huoneessa. Kuuden viikon jälkeen tätä omaperäistä: Tikka Masala pizzasta, jogurtista ja hedelmistä sekä Starbucksin kahvista koostuvaa aamupalaa oli kuitenkin tullut jo ikävä. Jenni ei niin innostunut Tikka Masalan ja kahvin yhdistelmästä, mutta hedelmä ja jogurtti sen sijaan upposivat kuin vettä vaan. Rauhaisan aamun jälkeen käytiin vähän kävelemässä kuuluisaa: Avenue of Stars -ranta boulevardia pitkin, josta käsin pystyy ihastella Hong Kongin saaren pilvenpiirtäjiä.

Näkymät Hong Kongin saarelle Avenue of Starsilta.

Avenue of Stars.

Siinä itse tähti: Bruce Lee.

Vanha kunnon Chungking Mansion.

Eilen Jennin ei tarvinnut matkustaa Suomesta Aasiaan yksin, vaan tästäkin blogista tutut siilijärveläiset (= Arttu, Laura ja Luukas) maailman matkaajat matkustelivat samaisilla Lufthansan lentokoneilla Jennin kanssa. Olimme sopineet siilijärveläisten kanssa tekevämme pitkähkön vaelluksen yhdessä tänä iltapäivänä. Siilijärveläiset eivät oikein tienneet mihin olivat lupautuneet, sillä vaellus sai alkaa kohtalaisen jyrkällä 320 vertikaalimetrin nousulla, jonka kiipesimme vain 600 metrin mittaisen matkan aikana. 500 metrin korkeuteen saavuttuamme, olimme saapuneet kannustavasti nimetylle: Suicide Cliff:lle, jossa puolet porukasta jo harkitsi vaelluksen lopettamista paikan nimeä kunnioittavalla tavalla.

Jyrkkää rinnettä ylös.

Suicide Cliff. Jenni! Don't do it!

Jyrkimmät osuudet olivat Suicide Cliffin jälkeen onneksi ohi ja seuraavan seitsemän kilometrin aikana kävelimme vuoristoharjannetta pitkin, jossa korkeutemme aaltoili 600 ja 300 metrin välillä. Näkymät ympäröivään vuoristoon sekä Hong Kongin pilvenpiirtäjille olisivat voineet olla todella hyvät, mutta valitettavasti päivän keli oli turhan usvainen. Iso parannus silti Vietnamin kolmen metrin näkyvyyteen. Olimme ajoittaneet vaelluksen lopetuksen sillä tavoin, että saisimme ihastella kaupungin valoja koko matkan kuuluisimman vuoren päältä. Lion Rock:n (495 metriä) päälle saavuimme juuri sopivasti hämärän aikaan ja pääsimme näkemään kaupungin valoloiston. Marssittuamme pimeässä takaisin kaupungin vilskeeseen sekä lähimmälle metroasemalle, oli päivälle kertynyt jo yli 11 vaelluskilometriä, jonka aikana nousua ja laskua tuli reippaasti yli tuhat metriä. Tällä tavoin uusien matkalaisten jet lageista pääsee parhaiten eroon.

Helpoimmillaan rinteitä noustiin ihan portaita myöten.

Jyrkkien osuuksien jälkeen rämmittiinkin sitten korkean kasvuston seassa.

Sumuinen Hong Kong. Kuvan oikeassa laidassa näkyy määränpäämme: Lion Rock.

Lion Rockin päällä juuri sopivasti hämärän aikaan.

26.2. Keskiviikko

Nopeasti meni aika Hong Kongissa ja nyt oli aika lähteä uusille hoodeille. Hong Kongin naapurustossa sijaitsee paitsi Kiinan kansantasavalta, mutta myös Kiinan erityishallintoalue: Macao, jota myös idän Las Vegasiksi kutsutaan. Noin 70 kilometrin venematka Macaoon taittui nopean veneen kyydissä mukavasti hieman reippaassa tunnissa. Siilijärveläiset eivät lähteneet uhkapelien valtakuntaan, vaan jäivät Hong Kongiin vielä pariksi päiväksi. He liittyvät takaisin blogin seikkailuihin sitten aikanaan Vietnamin puolella. Vaikka Hong Kong, Macao ja Kiina ovat kaikki samaa valtiota, niin kyllä tässä vähän tuli sellainen fiilis, että jälleen valtiota vaihdettiin. Macaoon saapuessa passit tarkastettiin maahantulon merkiksi ja automaatista nostetiin Hong Kongin dollareiden sijasta Macaon dollareita. Uudessa kaupungissa, maassa, miten sen nyt haluaa sanoa, kirjauduttiin perus Sokos Hotellin tyyppiseen huoneeseen, joka tuntui kuin viiden tähden hilttonilta, kun sinne saapui suoraan Chungking Mansionin kenkälaatikosta. Eilinen usvaisuus jatkui myös tänään, jonka vuoksi päiväseltään Macaon näkymät jättivät pettymyksen maun suihimme, mutta pimeän tultua usva ei enää niin häirinnytkään ja kaupungin hulppeiden casinoiden valoloistossa käppäily oli oikein rattoisaa touhua. Hong Kongista poiketen, Macaon kaduilla tuntui tulevan vastaan meidän hintatasoon sopivia kuppiloita tasaisin välein, joista valitsimme yhden myöhäiseksi lounas- tai aikaiseksi illallispaikaksi. Kelpo ravintola-ateria oli oikein mukavaa vaihtelua 7/11 kioskien mikrossa lämmitettäville valmisruoille.

Sumuinen Macao.

Macaon kasinoiden ja hotellien valoja.

Vasemmalla Macaon kuuluisin rakennus: Grand Lisboa Casino & Hotel.

27.2. Torstai

Torstain seikkailut lähtivät käyntiin tutustumalla Macaon keskustaan, joka sijaitsee samannimisen kapean niemimaan alueella, Kiinan Kantonin tuntumassa. Macaon voisi kuvitella olevan hyvin pröystäilevä alue, johon upporikkaat turistit saapuvat uhkapelaamaan omaisuuksien edestä rahaa. Macaon kaduilla kävellessä, ei kaupungin voisi kuitenkaan uskoa olevan ”idän Las Vegas”. Hieman jopa rähjäisillä sekä äärimmäisen sokkeloisilla kaduilla vastaamme tuli ihan normiväestöä. Macao siirtyi Portugalin omistuksesta Kiinalle vasta joulukuussa vuonna 1999, jonka johdosta portugalia puhutaan hyvin yleisesti ja maan arkkitehtuuri näkyy laajasti Macaon katukuvassa. Ensimmäiset varsinaiset nähtävyydet, joissa tämän päivän aikana kävimme, olivat juuri portugalilaista alkuperää. 1600 -luvun St. Paul’s -kirkon rauniot, ovat yksi Macaon tunnetuimpia nähtävyyksiä. Taifuunin tuhoamasta kirkosta on jäljellä enää sen etuseinämä, joka seisoo kukkulan päällä kuin valtava kivinen portti. Raunion viereinen, niin ikään 1600 -luvulla rakennettu: Fortaleza do Monte -linnoitus rakennettiin alunperin suojaamaan Macaota paikallisia merirosvoja vastaan. Nykyään linnoitus toimii museona sekä hyvänä näköalapaikkana sitä ympäröivään kaupunkiin.

Ei löydy glamouria Macaon normikaduilta.

Kuten tämä kuva kertoo: St. Paul’s kirkon rauniot ovat turistien suosiossa.

Näkymiä Fortaleza do Monten päältä.

Fortaleza do Monten linnoitukselta käveltiin koko kaupungin halki toiselle 1600 -luvun Unescon perintökohteen linnoitukselle: Guia Fortress:lle. Linnan, majakan sekä kappelin muodostamassa kompleksissa toimii tätä nykyä hallinnon rakennuksia, jonka vuoksi paikka tarjosi käytännössä vain hyvät näkymät kaupunkiin.

Macao, Guia Fortressin päältä kuvattuna.

Aidon ja historiallisen Macaon jälkeen oli aika tutustua maan epäaidompaan puoleen. Guian linnoituksesta laskeuduimme kahden kasinon väliin ahdettuun: Macau Fisherman’s Wharf:n. Vuonna 2005 avattu alue jäljittelee Portugalin, Amsterdamin sekä Kap Kaupungin satamia. Kaiken tämän sekaan mahtui myös roomalainen amphiteatteri, jonka raunioituminen ei ole seurausta sitä ravistelleista maanjäristyksistä. Fisherman’s Wharf oli vain pientä verrattuna siihen, minne matkustimme seuraavaksi. Macaoon kuuluvat saaret: Taipa sekä Coloane, eivät ole enää erillisiä saaria. 1990 -luvulla aloitettujen massiivisten maansiirtojen johdosta, näitä kahta saarta yhdistää nykyään suuri maasilta. 1990 -luvun Macaossa turismin sekä uhkapelaamisen kysyntä oli todella suurta, mutta rakennustilaa uusille hotelleille eikä kasinoille enää löytynyt. Tämän takia Macao päätti täyttää 5,2 neliökilometrin suuruisen alueen merestä, jonka johdosta Taipa ja Coloane ovat tätänykyä samaa saarta. 5,2 neliökilometrin maa-alueelle mahtuu runsaasti kasinoita, joista ensimmäinen avasi ovensa vuonna 2006. Meidän mielestä tämä kasinoiden täyteinen alue on jopa Las Vegasiakin teennäisempi, jonka vuoksi emme älyttömästi paikasta nauttineet, mutta oli tämäkin mesta ihan näkemisen arvoinen.

Roomalainen amphiteatteri.

Bongaa kuvasta kolme kaupunkia.

Venetsia kasinon sisältä.

On siinä valoloistoa, mutta ei Macaon loisto millään yltänyt Las Vegasin tasolle.

Paljon tuli päivälle kävelyä. Jaksettiin silti vielä nousta hotellimme lähellä olevan vuoren päälle katsomaan Macaon valoja viimeisen kerran.

28.2. Perjantai

Jo toista päivää putkeen meitä helli sininen taivas sekä hyvä näkyyvys. Harvinaista herkkua tällä reissulla, mutta valitettavasti emme päässeet siitä nauttimaan. Aamulla jouduimme ikäväksemme todeta Jennin olevan kipeä. Oireet muistuttivat kovasti puolentoista viikon takaisia oireitani. Sen verran Jennin oli kuitenkin jaksettava liikkua, että palaisimme takaisin jo valmiiksi varaamaamme majoitukseen Chungking Mansioniin. Matkustamiseen kuului jonkin verran kävelyä, bussi-, vene- ja metromatkustusta, jonka Jenni selvitti urhoollisesti. Päästyämme takaisin tuttuun majoitukseen, Jenni jäi sinne lepäilemään ja minä lähdin nauttimaan harvalukuisista hyvän näkyyvyden omaavasta päivästä. Tiistaina siilijärveläisten kanssa tekemämme vaellus ei aivan kulkenut suunnittelemaani pisteeseen asti, vaan päivän loppumisen vuoksi, vaelluksemme jäi parin vuoren huipun päähän asettamastani tavoitteesta. Tänään oli oiva tilaisuus käydä oikasemassa tämä häpeällinen keskeytys. Nappasin metron noin kolmen kilometrin päähän Lion Rockin pohjoispuolelle, josta juoksin vuoren läntisen puolen harjanteelle. Saavuin tasantarkkaan siihen kohtaan harjannetta, josta tiistaina lähdimme laskeutumaan lähimmälle metropysäkille. Siitä pisteestä oli hyvä jatkaa harjannetta länteen, ja kohti sen varrella kohoavia viimeisiä vuoren huippuja. 366 metriä korkea: Cheung Hang Leng huiputettiin nopeasti vain viidessä minuutissa, josta juoksu jatkui korkeimmalle huipulle: 457 metriä korkealle: Beacon Hill:lle. Valitettavasti Beacon Hill oli nimensä mukaisesti radioantennin kotipaikka, mikä oli kauttaaltaan aidan sekä piikkilangan ympäröimä. Minkäänlaisia näkymiä ei siis korkeimmalta huipulta näkynyt, mutta onneksi matkan varrella olin kerinnyt ohittamaan jo muutaman kelpo näköalapaikan. Kirkkaampi päivä teki kyllä ihmeitä, ja näkymät kaupunkiin olivat huomattavasti viime kertaa paremmat. Loppu matkan aikana juoksin vielä harjanteen läntisimpään päähän, jonka aikana nousin vielä kahden vuoren huipulle. Harjanteen eteläpuoleiselle metropysäkille saavuttuani, matkaa juoksulenkilleni oli kertynyt jo mukavat 8,3 kilometriä, jonka aikana nousua ja laskua tuli noin 500 metriä. Toivoimme kovasti, että parin tunnin päiväunet olisivat kohentaneet Jennin oloa sen verran, että olisimme voineet vielä yhdessä käydä Hong Kongin kuuluisimmalla näköalapaikalla: Victoria Hill:llä. Emme kuitenkaan olleet tarpeeksi onnekkaita tähän.  

Hieman Signal Hillin alapuolelta. On se keli pikkaisen tiistaita kirkkaampi.

Tämä kaveri ei meinannut väistää polun keskeltä. Heti kun nappasin maasta pari kiveä ja apina huomasi tämän, luikki se karkuun tuhatta ja sataa.

 1.3. Lauantai

Aamulla Jennin olo oli jo hieman parempi, mutta normaali reissaaminen ei kuitenkaan vielä onnistunut. Tavallaan hyvä, että päivän keli oli pilvinen ja hieman sumuinen, sillä toisen kirkkaan päivän menettäminen olisi ollut psyykkisesti rankempaa. Aamupäivän antoisin aktiviteetti oli minun tekemä treeni Kowloonin puistossa, jossa eläkeläisyleisö jälleen seurasi hientäyteistä jumppaani, oman jumppailunsa ohessa. Jennikin pääsi todistamaan tätä hupaisaakin tapahtumaa hieman etäämmältä olevalta puiston penkiltä.

Puiston treenit eläkeläisten kanssa. Pahoittelemme erittäin huonoa kuvanlaatua. Kuva otettu Jennin puhelimen zoomilla.

Tunsimme pakottavaa tarvetta päästä tänään jo käymään vähän kaupungilla, vaikka toinen matkalaisista olikin vielä toipilas. Tällainen päivä oli hyvä hyödyntää sellaiseen aktiviteettiin, joka ei vaatisi suuria ponnisteluja. Onneksi meillä oli mielessä juuri tarkoitukseen sopiva juttu. Kuten reilu kuukausi sitten tuli mainittua. Hong Kongin saaren halki kulkee vanha raitiovaunulinja, jota pitkin lyhyet sekä kapet kaksikerroksiset raitiovaunut hiljalleen tuksuttavat. Tällaisen monsterin kyytiin sai nousta vaivaisen 40 centin hintaan, eli kyseessä oli todella halpa näköala-ajelu. Aloitimme näköalamatkan Hong Kongin saaren raitiovaunulinjan itäisimmältä asemalta, josta matka sai alkaa länteä kohti. Yli tunnin mittainen matka kaupungin halki oli todella antoisa. Saimme todistaa kuinka paljon kaupunki muuttui alkumatkan rähjäisemmistä pilvinpiirtäjistä, ydinkeskustan business korttelihin, jota seurasi eläväisemmät korttelit, joidenka katuja reunustivat täydet ravintolat, kahvilat ja kaiken karvaiset liikkeet. Pitkien raitiovaunuajelujen jälkeen testasimme hieman Jennin kuntoa, kävelemällä muutaman kilometrin kaupungin keskustassa. Tämän kävelyn aikana päätimme, ettei mistään muusta kaupungista ole enää soveliasta käyttää seuraavia sanoja: ”betoni viidakko.” Sen verran osuvasti tuo nimitys kuvaa Hong Kongin ydinkeskustaa. ”Viidakkomaisuus” tuli parhaiten esille vuorien rinteille nousevien teiden varrelta, joista käsin kaiken korkuiset pilvenpiirtäjät muistuttivat viidakkomaista rakennetta.

Tram ajelulla. Alkumatkan normaalimpaa asuinaluetta.

Business- ja pankki aluetta.

Loppu matkan eläväisempiä kortteleita.

Central-Mid-Levels Escalators.

Betoniviidakkoa.

2.3. Sunnuntai

Jos kaikki suunnitelmamme toteutuisivat, niin tästä päivästä tulisi hyvin aktiivinen. Oli siis erityisen tärkeää, että Jennin kunto olisi lähes 100 prosenttisella tasolla. Ensimmäinen kävelymatka sujui ainakin hyvin, kun käppäilimme kilometrin verran Chungking Mansionista Kowloonin rannalle ja nappasimme sieltä Star Ferry:n (= lautan) Hong Kongin saarelle. Lyhkäinen, noin viiden minuutin merimatka tarjosi todella hyvät näkymät sekä Kowlooniin, että Hong Kongin saarelle. Alle euron maksava matka ei ole hinnalla pilattu, jos miettii kuinka paljon turistiristeilyt samoilla vesillä tulisi maksamaan. Lauttamatkan jälkeen käppäilimme hieman Hong Kongin saaren rantaraitilla.

Star Ferry.

 Hong Kongin saaren puoleinen rantaraitti oli jopa hienompi, kuin Kowloonin puolen huomattavasti suositumpi ja kuuluisampi: Avenue of Stars.

Rantaraitilta jatkoimme samaista teemaa eli kävelyä, kulkemalla ydinkeskustan katuja ristiin rastiin. Aika riensi nopeasti, emmekä kerenneet edes aiotulle blogin kirjoitustauolle Starbucksiin. Ei meillä mitään varsinaista aikataulua edes ollut, mutta halusimme keretä kaupungin kuuluisimman näköalapaikan: Victoria Peak:n (552 metriä) päälle auringonlaskun aikaan. Helpoin tapa Victoria Peakin päälle kulkisi jyrkkää raitiovaunulinjaa pitkin, mutta elämän ei kuulu olla niin helppoa. Täysin omilla jaloilla matkaa ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä ensimmäiset 200 vertikaalimetriä merenpinnantasosta noustiin kätevästi kaupungin halki kulkevia liukuportaita pitkin.

Hong kongilaisilla oli outo tapa tulla viettämään piknikkiä keskelle kaupunkia, jonne he pystyttivät tämäntyylisiä pahvi loosseja.

Kilpikonnat päällekkäin Hong Kong Park:ssa.

Liukuportaiden jälkeen olimme saapuneet Victoria Peakin eteläiselle puolelle sellaiseen kohtaan, josta ei lähtenyt virallista vaelluspolkua vuoren päälle. Viralliset polut ovatkin yleensä hieman tylsiä, joten olimme todella tyytyväisiä suunnatessamme viidakon keskellä kulkevalle jyrkkärinteiselle polulle. Suurimmaksi osaksi kuljimme viidakon peittämää polkua pitkin, mutta kaikkein jyrkimmissä, kallion peittämissä kohdissa viidakko väistyi ja pääsimme näkemään Hong Kongin pilvenpiirtäjät aivan nenämme edessä. Oli monen sattuman summa, että Victoria Peakin valloitus tapahtui viimeisenä päivänämme Hong Kongissa. Viidakko polkua kiivetessä ja viidakon auetessa ensimmäistä kertaa, pääsimme kiittämään tätä sattumaa. Pääsimme nauttimaan koko reissun parhaasta näkyvyydestä sekä kirkkaudesta. Victoria Peakin päälle johtavan epävirallisen polun varrelta emme ainoastaan päässeet nauttimaan seikkailullisesta matkanteosta, mutta myös väen vähyydestä, sillä ketään muuta ei koko viidakkopolun varrella näkynyt.

Hyvin se Jenni kiipeää.

Viidakkopolun loppuessa ja ensimmäisen virallisen näköalapaikan lähestyessä, ei rauhallisuudesta ollut enää tietoakaan. Näköalapaikan reunan täytti monen monta kuvanottajaa. Oli nuoria tyttöjä ottamassa Instagram selfieitä älypuhelimiensa kanssa sekä vähän heistä vanhempia miehiä kolmijalkojen ja repun kokoisten ammattilaiskameroidensa kanssa. Emme oikein viihtyneet sillä alueella, jonka takia jatkoimme pian matkaa. Olimme osanneet varautua tämankaltaiseen suosioon, jonka takia suunnitelmistamme löytyi salaisempia näköalapaikkoja. Victoria Peakin korkein huippu on aidatun radiomaston valloittama. Paikalliset ihmiset ovat neroudessaan raivanneet aidan ulkopuolta seuraavan kapean polun, jonka varrelta pitäisi löytyä hyvä näköalapaikka. Aurinko painui jo horisontin taa noustessamme viimeisiä metrejä Victoria Peakille. Näköalapaikan lähestyessä, ei minkäänlaisista näkymistä ollut tietoakaan, sillä sen verran tiheää viidakko radiomaston ympäristössä oli. Lopulta pääsimme onneksi jälleen kiittämään polun raivanneita paikallisia, sillä parhaaseen näköalasektoriin oli raivattu sopivan kokoinen aukko viidakkoon, josta näkymät Hong Kongiin olivat huippu luokkaa. Hyvän näkyvyyden ansiosta edessämme avautuva kaupunkimaisema oli vertaansa vailla ja olisi jo yksistään riittänyt tekemään Victoria Peakista koko Hong Kongin kohokohdan. Kaiken tämän lisäksi pääsimme todistamaan pohjoisesta hiljalleen lipuvia sumupilviä, mitkä saavuttivat nopeasti kaupunkia. Pilvet tekivät jo valmiiksi uskomattoman hienosta näkymästä vieläkin uskomattomamman, uniikimman ja alituiseen vaihtuvan. Sumupilvien keskeltä nousevat pilvenpiirtäjät alkoivat kovasti muistuttamaan pilvimassan keskeltä nousevia vuoren huippuja.  

Saavuimme turistihelvetti näköalapaikalle.

Pilvet alkoivat jo "syömään" Kowloonia.

Sekä vuoria.

Antennia kiertämässä.

Tästä kaupunki näkymä ei oikein voi enää parantua. 

Tällä näköalapaikalla oli todella paljon rauhallisempaa. Jaoimme sen ainoastaan näidän paikallisten kuvaajien kanssa.

Gotham City.

 3.-5.3. Maanantai, Tiistai & Keskiviikko

Uusi viikko alkoi ikävällä kello 3:30 herätyksellä. Pian heräämisen jälkeen hyppäsimme bussin kyytiin, jolla matkasimme reilun tunnin verran lentokentälle. Yleensä yöllä kulkevat bussit, oikeastaan missä päin maailmaa tahansa ovat lähes tulkoon tyhjiä. Hong Kong ei jaa tätä asiaa muun maailman kanssa. Bussiin nousi porukkaa lähes jokaiselta pysäkiltä eikä aikaakaan, kun se oli niin täynnä, ettei istumapaikat enää riittäneet kaikille. Paikat eivät riittäneet, vaikka bussi oli kaksi kerroksinen. Hong Kongin lentokentän palvelut toimivat jälleen loistavasti ja ei aikaakaan, kun istuimme jo Hanoihin vievän koneen kyydissä. Lentokone laskeutui Hanoin kentälle noin tunnin myöhässä aikataulusta, mutta onneksi maahantulotarkastukset menivät taas kerran sukkelasti. Vielä edessämme oli tunnin bussimatka Hanoin ruuhkaisille kaduille. Kävellessämme kohti keskustan loistavaa kahvilaa, jossa pääsisimme syömään kunnollista aamupalaa, ajattelin samalla itsekseni kuinka mukavaa oli olla taas takaisin Hanoissa. Tämän ajatuksen jälkeen kysyinkin seuraavaksi Jennin ensitunnelmia kaupungista. Kuten yleensä, Jennin vastaus ei pettänyt: ”Ihan kuin oltaisiin suuressa Chungking Mansionissa.” Vähien yöunien takia otimme päivän rennosti hoitamalla hieman asioita, käymällä treenaamassa halvassa sekä likaisessa kuntosalilla ja syömällä halpoja ravintola-aterioita.

Kyllähän tämä maistuu Hong Kongin kitsastelun jälkeen.

Takaisin Hanoin kaduilla.

Skootteri poikineen.

Tiistai päivä Hanoissa meni eilisen tapaan rennosti. Aamupäivällä vähän köysikiipeiltiin aivan loistavassa köysikiipeilyhallissa, jossa minä varmistin Jennin kiipeilyä ja itse pääsin myös köysittelemään, sillä pääsymaksun hintaan kuului työntekijöiden varmistuspalvelu. Kyllä oli sitten mukavaa köysitellä pitkästä aikaa, ja kolme tuntia vierähti erittäin nopeasti (Jennille olisi kyllä riittänyt vähän lyhyempikin setti). Siilijärveläiset kanssamatkustajat saapuivat yöjunalla Hanoihin tänä aamupäivänä. Illasta kävimme yhdessä syömässä sekä maistamassa hanoilaista tuoreolutta (= Bia Hoi), joka kuljetetaan kuppiloihin aamuisin suoraan panimoista. Tuoreolut säilyy vain vuorokauden. Oluen maku oli hyvin mieto, ei siis missään mielessä pahaa, mutta loppujen lopuksi aika mitäänsanomatonta.

Röllipeikko lookki...

...vähän siistimmäksi lookiksi.

Oli kyllä vimosen päälle mahtavaa kiipeilyä.

Jennikin painelee oikein mallikkaasti.

Keskiviikko päivä meni Hanoin nähtävyyksiä kiertäessä, aamun kuntosalitreeniä unohtamatta. Nähtävyyskierros alkoi 500 -luvulla rakennetusta: Chua Tran -pagodasta. Pienelle saarelle pystytetty pagoda oli ihan näyttävä pytinki. Pagodalta jatkettiin etelään Vietnamin istuvan presidentin palatsin ohi entisen presidentin: Ho Chi Minh:n -hautakammiolle. Seuraavana kohteena katsastimme: Van Mieu -kirjallisuuden temppelin. 1070 -vuonna perustettua muutaman temppelin kompleksia sanotaan Hanoin kauneimmaksi temppeliksi. Tiedä nyt siitä, mutta ihan nättejä puisia pytinkejä ne olivat.

Chua Tran -pagoda.

Ho Chi Minh mausoleum.

Van Mieu temppeli.

Päivän viimeinen varsinainen nähtävyys oli: Hoa Lo:n -vankila. Ranskan siirtomaa aikana perustetussa vankilassa ranskalaiset kiduttivat ja tappoivat vietnamilaisia poliittisia vankeja. Vietnamin itsenäistyttyä vankila päätyi Vietnamin haltuun ja kun amerikkalaiset hyökkäsivät maahan, sinne vangittiin amerikkalaisia sotilaita. Nykyään vankila toimii museona, jossa selitettiin tarkasti tekstein ja kuvin, kuinka ranskalaiset siirtomaaherrat kiduttivat vietnamilaisia vankeja. Museon osassa, jossa käsiteltiin Vietnamin sotaa, ei mainittu mitään amerikkalaisten sotavankien kidutuksesta. Illalla hotellihuoneessa netistä katsoessa ei mennyt kuin minuutti, kun löysin artikkeleita amerikkalaisten sotavankien säännöllisistä kidutuksista sekä pahoinpitelyistä. Museossa näytetyissä kuvissa amerikkalaiset vangit muunmuassa koristelivat joulukuusta ja pelasivat biljardia.

Hoa Lon vankilan sisäänkäynti.

Poliittisten vankien selli. Se suunniteltiin alunperin 40 vangille, mutta pahimmillaan ranskalaiset työnsivät selliin peräti 100 vankia.

Näiden ahtaiden maanalaisten viemäreiden kautta vangit onnistuivat karkaamaan pariinkin otteeseen. 

Päivän viimeinen nähtävyys ei ole alunperin tarkoitettu nähtävyydeksi, vaan siitä on turismin lisääntyessä muodostunut sellainen. Hanoin juna-asemalta lähtevät raiteet kulkevat kaupungin tiheästi rakennetun keskustan läpi siten, että lähimmät rakennukset ovat vain metrien päässä junaraiteista. Turistien kiinnostuksen myötä, raiteiden vierustaan on perustettu läjäpäin kahviloita, joista voi seurata kirjaimellisesti nenän edestä ohi tuksuttavia junia. Kapeassa kujassa kulkeva junaraide oli jo itsessään nätti näky ja viihtyisä kahvitaukopaikka. Junan lähestyessä kahvilan työtekiä kävi taittamassa junaraiteen viereiset pöydät kasaan, ja pyysi kaikkia asiakkaita hieman perääntymään sekä asettamaan jalat mahdollisimman kauaksi raiteista. Noin 30 km/h ohi tuksuttava juna oli yllättävän vaikuttava kokemus. Saimme todistaa yli tunnin odottamisen jälkeen kolmen erillisen junan ohitusta.  

Junien ollessa kaukana kahviloiden penkit levittäytyvät raiteiden päälle.

Munakahvit rivissä.

Läheltä liippasi.

Junan litistämistä pullonkorkeista sai oivia ilmaisia matkamuistoja.

 6.3. Torstai

Oli aika käydä hakemassa meidän yhteinen menopeli, jolla lähtisimme kesyttämään Vietnamin mutkikkaita teitä. Kahdestaan raaskimme maksaa hieman kalliimmasta, tukevammasta ja tehokkaammasta pyörästä. Mukaamme lähti Vietnamin mittakaavassa oikein kunnon peto: Kawasaki Versys 300cc. Alkuun iso ja painava pyörä leveiden sivuboksien kanssa tuntui hieman kömpelöltä Hanoin kaoottisessa liikenteessä, mutta muutaman kymmenen kilometrin jälkeen pyörä taipui jo hienosti ahtaimmistakin väleistä. Vaikka 300 kuutiota ei ole kaikkein tehokkain pyörä, niin kyllä siinä silti tuntui mukavasti potkua olevan, etenkin alle 60 km/h nopeuksissa. Ajopäivän suunnitelma oli ajaa 130 kilometrin matka: Mai Chau:n -kaupunkiin, Hanoista lounaaseen. Viettämämme kolme Hanoi-päivää olivat olleet mukavan lämpimiä ja juuri sopivasti ensimmäiselle ajopäivälle sattui huomattavasti koleampi päivä. Koleudesta huolimatta ensimmäiset 40 kilometriä olivat ihan kohtalaisen lämpimät ajaa. Asiaan auttoi pyörän moottorin hohkama lämpö. Tällaista mukavuutta vuokraamassani Suzukissa ei ollut. 40 kilometrin jälkeen taivas aukesi ja vettä alkoi alun ripsimisen jälkeen putoamaan oikein urakalla. Olimme pakotettuja hakemaan suojaa ensimmäisestä vastaan tulevan katoksen alta. Katos sattui olemaan parturikampaamo. Vieraanvaraiset vietnamilaiset eivät ryhtyneet häätämään tunkeilijoita tontiltansa, vaan toivat meille penkit istumista varten. Pian eteemme tuli kahvia ja hedelmää. Sattuman myötä kampaamoon päätymisen myötä Jenni sai idean hiusten latvojen siistimiseen. Kätevää ajankäyttöä, kun kerta jouduttiin sateen loppumista odottamaan, niin samallahan sitä hiuksiakin voi siistiä. Jenni sai viiden tähden palvelua. Mm. makuuasennossa hiustenpesua päähieronnan kera ja hiusten leikkuun ohessa pientä niskahierontaa. Vesisade loppui näppärästi kampaamoreissun aikana, jonka lisäksi tietkin kerkesivät jo hieman kuivua. Sateen myötä jo valmiiksi kolea keli oli muuttunut yhä vain kylmemmäksi, jonka seurauksena loput 90 kilometriä tuntuivat tutulta Vietnamilta, kun saimme Jennin kanssa yhdessä hytistä ja ajaa paikoitellen pilvimassan keskellä.

Hanoi jäi taakste ja maaseutu alkoi.

Otin ohimennen Jennin hiustenleikkuusta kuvaa, kun isäntäkin säntäsi äkkiä kuvaan mukaan. 

Mai Chaussa kirjauduimme luksusmaiseen kotimajoitukseen. Luksusella en tarkoita pore- tai uima-altaita, vaan omaa huonetta, jonka seinien raoista ei näkynyt läpi. Pian kirjautumisen jälkeen siilinjärveläiset saapuivat bussilla perässä ja lähdimme yhdessä etsimään moottoripyörävuokraamoa, jotta voisimme jatkaa pyöräilyjä huomenna yhdessä. Loppuilta meni rattoisasti, mm. tutustuen pienen kaupungin kompaktiin, mutta kelpoon kuntosaliin.

Kotimajoituksemme tarjosi oivat näkymät.

7.3. Perjantai

Aamusta kävimme kiertelemässä Mai Chaun riisipeltojen täyttämää ympäristöä. Ei aluetta voi aivan turistirysäksi kutsua, mutta hieman liikaa turismia kuitenkin oli meidän makuumme. Aamun paras pala oli 1200 portaan nousu suurehkoon: Chieu Cave -luolaan, jossa meidän viiden lisäksi ei ollut ketään muita.

Kiipeämistä luolalle.

Tunnelmallinen luola.

Elävä tippukivi.

Rauhallisen aamun jälkeen aloitimme 40 kilometrin ajomatkan kohti koillisen vuoristoa. Erityisesti matkan toinen puolikas lämmitti mieltä, sillä sen pätkän saimme kurvailla mukavan hiljaisia ja kurvikkaita teitä pitkin. Isoksi osaksi näkymät olivat vain viidakkoa, mutta muutaman kerran viidakko aukesi ja pääsimme näkemään riisipeltoterassien täyttämiä vuoren rinteitä. Täksi yöksi kirjauduimme tienvarsi resorttiin, joka tarjosi jo runsaasti luksusta, mutta valitettavasti emme päässeet niistä oikein nauttimaan. Resortin uima-allas oli turhan kylmä ja privaatti paljujamme emme päässeet täyttämään tarpeeksi kuumalla vedellä, sillä sen verran pieniä huoneidemme kuumavesiboilerit olivat. Yrityksemme oli kuitenkin hyvä, kun kokeilimme jopa vedenkeittimen ja boilerin voimien yhdistämistä, mutta silloinkin pääsimme ”nauttimaan” vain haaleasta vedestä. Päivän kohokohta oli illan juoksulenkki vuoristossa. Tai minä ja Arttu juoksimme ja Jenni, Luukas sekä Laura vaelsivat. Juoksuympäristö oli ehkä reissun parhainta, sen verran näyttäviä veden täyttämät riisiterassit olivat.  

Ei hullumpaa ajelua. Tänään lämpötilakin oli oikein mukavan lämmin.

Seikkailijat Kawasakin päällä.

Pu Luong Paradise majoituksemme. Olisihan se helteisellä kelillä ollut aika mukava tuohon altaaseen pulahtaa.

Myöhäisellä lounaalla siilinjärveläisten kanssa.

Juoksulenkin riisipellot.

Nämä 15 % kaltevuusasteen mäet tarjosivat tiukat rutistukset paluumatkalla.

 8.3. Lauantai

Tänään matkasimme 60 kilometrin verran: Man Duc:n -kaupunkiin. Matkan aikana teimme yhden pidemmän pysähdyksen riisipeltojen ja vuorien peittämässä luonnonpuistossa: Pu Luong Nature Reserve:ssä. Pu Luongin pienien kylien läpi ajellessa, me pääsimme nauttimaan idyllisestä maalaismaisemasta ja paikalliset kyläläiset olivat läpikulkumatkalaisista erittäin innostuneita. Ennen Man Duciin saapumista, ylitimme lähes tuhannen metrin korkeuteen ulottuvan ylängön, jossa jouduimme hieman kärvistelemään kylmemmässä säässä. Eipä siinä kuitenkaan sen erikoisempaa, sillä ollaan jo tämän reissun aikana koettu aika paljon pahempaakin kylmyyttä. Ylängön itäpuolinen sää oli länsipuoleen verrattuna paljon pilvisempi ja ankeampi, jonka takia lämpimiin hotellihuoneisiimme kömpiminen tuntui oikein mukavalta ajatukselta. Päivä päättyi erikoiseen illalliseen avoseinäisessä kadunvarsiravintolassa, jossa viiden suomalaisen seurue käänsi niin tarjoilijoiden, kuin asiakkaidenkin päät. Kunnollista ruokalistaa ei ravintolasta löytynyt, mutta viereisessä pöydässä ruokailleet paikalliset tytöt kypsentivät omia lihoja ja kasviksia heidän pöydästänsä löytyvällä kaasukeittimellä, ja päätimme pyytää tarjoilijalta samalaista settiä. Emme olleet nähneet mitä kaikkea tyttöjen ateriaan oli kuulunut, jonka takia yllätyimme suuresti, kun eteemme ilmestyi lautanen täynnä niljakkeita. Lautaselta löytyi perinteisiä raaka-aineita, kuten: mustekalaa ja kanan jalkoja sekä -puolikkaita päitä. Ei ruoka nyt erityisen pahaa ollut ja kun itse ne kypsensimme, niin tiesimme ainakin saavamme hyvin kypsennettyä lihaa, mutta ei illallinen jäänyt kenenkään lempi reissuateriaksi. Ravintolan henkilökunta, eikä asiakkaat olleet varmasti nähneet montaa länkkäriä kyseisessä paikassa, sillä sen verran kuuluisaksi tunsimme olemme koko aterian ajan. Maksettuamme laskun, omistaja halusi tulla vielä kättelemään kaikkia meitä vuoron perään.

Pu Luong Nature Reserve. Kuvan puiset vesimyllyt nostavat vettä joesta ja johtavat sen kourua pitkin kätevästi riisiterasseille. 

Illallisen niljakelautanen.

9.3. Sunnuntai

Aamulla verhot auki ja ulkona odotti Vietnamille tuttu pilvinen, sateinen ja usvainen keli. Majoituksemme ei tarjonnut aamupalaa, eikä mistään Man Ducin ravintolasta löytynyt meitä miellyttävää aamiaista. Olimme kuitenkin eilen bonganneet hyvän oloisen aamupalapaikan noin kuuden kilometrin ajomatkan päästä. Yllätys yllätys: se ei ollut auki. Siitä seurasi pettymystä pettymyksen perään, kun seuraavatkaan Googlesta löytyvät paikat eivät olleet auki, tai niitä ei löytynyt laisinkaan. Lopulta päädyimme syömään ”kaikkien toivomaa” nuudelikeittoa kananmunalla syrjäiseen kotimajoitukseen. Eilisillan ”julkkis teema” sai aamupalalla jatkoa, kun olimme sekä kotimajoituksen omistajien ja erityisesti suuren lapsilauman ihailun kohteina koko aterioinnin ajan. Tänään tarkoituksemme oli ajella hienon: Hoa Binh -järven rannikkoteillä, ja ihastella samalla sitä ympäröivää viidakkoa sekä karstivuoria. Keli ei valitettavasti koko päivän aikana kirkastunut, jonka vuoksi päätettiin ajaa läheiseen: Hoa Binh:n -kaupunkiin, jossa kävimme leffassa.

Kotimajoituksen isäntä ei oikein ymmärtänyt mitä halusimme syödä, joten hän laittoi minut kokiksi.

Ihan hyvää se oli, mutta aamupalaksi söisimme mielellämme jotain muuta.

10.3. Maanantai

Ei onnistunut hienot järviajelut tänäänkään, kun samanlainen koiranilma tuntuu jatkuvan jatkumistaan. Täksi päiväksi olimme oikein varanneet hienon resortin, josta löytyisi infinity pool todella hienoilla järvinäkymillä, mutta emmepä niitä varmaan tulisi näkemään. 40 kilometrin ajomatkan ensimmäinen puolikas oli sentään oikein miellyttävää kurvailua hyväkuntoisia ja kuivia teitä pitkin, jossa huippunopeutemme käväisi peräti 112 tuntivauhdissa asti. Toinen puolikas olikin sitten kaikkea muuta kuin kivaa. Oli märkää, mutaista, pomppuista, liukasta ja mäkistä. Resortissa vietimme sentään ihan mukavan päivän pelaten pöytäjalkapalloa, uiden kylmähkössä altaassa ja kamppaillen Jennin vetämän Bodycombat tunnin tahtiin.  

Voi kun on mukavaa ajaa lierussa.

Bodycombattia Ba Khan Village Resortissa.

Bodycombatin perään vielä 30 minuutin uinti vedot.

Illan tanssishow.

Jennin kanssa tehdyt ajelut keltaisella viivalla.

 11.3. Tiistai

Aamulla toivottiin aurinkoista keliä, jotta päästäisiin vielä kerran nauttimaan resortin mukavuuksista. Onnemme ei vieläkään kääntynyt. Tämä vastoikäyminen tarkoitti sitä, että meiltä jäi Hoa Binhin järvi kokonaan näkemättä. Aamupalan jälkeen aloitimme 140 kilometrin ajomatkan: Ninh Binh:n -kaupunkiin. Ajaminen sentään oli verrattain kivaa kuivia asfaltteja myöten kurvaillessa. Matkan aikana ohitimme tuhatkunta muuta ajoneuvoa, jonka ansiosta onnistuimme ylläpitämään noin 80 kilometrin tuntivauhtia, vaikka matka kulkikin isoksi osaksi taajaama-alueella. Ninh Binhiä kutsutaan nimellä: ”Ha Halong Bay on land” (= Ha Long Bay sisämaassa). Luvassa oli siis sisävesistä nousevia, ja viidakon peittämiä karstivuoria. Pääsimme ihastelemaan ensimmäisiä vuoria jo muutama kymmen kilometriä ennen Ninh Binhiä, kun tien varteen ilmestyi suurehko lampi, jonka taustalta nousi useita näyttäviä vuoria. Ninh Binh on Ha Long Bayn tapaan todella suosittu turistikohde, mutta turismi keskittyy täysin Ninh Binhin lähialueille, jonka ansiosta ensimmäisistä näkymistä pääsimme nauttimaan kaikessa rauhassa.

Ninh Binh lähenee ja maisemat paranee.

Tällä alueella kohosi viisi tällaista pagodaa.

Ninh Binhin miljoona-kaupunkiin emme majoittuneet, vaan sen länsipuolen pieneen: Tam Coc:n -kylään. Tam Coc sijaitsee täysin turismin ytimessä, jonka takia katukuvassa näkyi enemmän turisteja kuin paikallisia. Toisaalta Mai Chaun kierroksen jälkeen turismin mukana tuomat hyvät ravintolat olivat tervettullutta vaihtelua kaiken maailman ”niljake lautasille” ja perinteiselle nuudeli kananmuna yhdistelmälle. Illalliseksi maistui todella hyvä napolilaistyylinen pizza, jonka jälkeen nautinnot sen kuin jatkuivat majoituksemme SAUNAN hyvissä löylyissä! Tästä kaikesta pääsimme nauttimaan siilinjärveläisten loistavassa seurassa! Ennen saunaan pääsyä jouduimme kovasti neuvottelemaan sen hinnasta. Saunan taksa oli kummallisesti hinnoiteltu henkilömäärän mukaan, eikä tilavuokrana. 150,000 dongia (= 6 euroa) henkilöä kohden tekisi viideltä henkilöltä yhteensä suolaiset 30 euroa. Saimme neuvoteltua hinnan 250,000 dongiin, jossa edelleenkään ei ollut mitään järkeä, sillä yksinään saunan lämmitys olisi tosissaan maksanut sen 100,000 vähemmän. Juuri ennen saunaan menoa työntekijä kiirehti luokseni puhelimensa kanssa, jossa oli auki google kääntäjä sovellus. Käännöksessä luki seuraava teksti: ”Sauna is brand new and you have to be careful, ’cause stones could explode.” Vastasin hänelle seuraavaa: ”We are from Finland and we definately know how sauna’s works.” :D

12.3. Keskiviikko

Eilinen oli sen verran lämmin ja jopa aurinkoinenkin päivä, että oikein oletimme tämän päivän jatkuvan samanlaisena. Aamulla jälleen sumuista, jonka lisäksi asfalttikin oli märkää. Optimistinen ajatuksemme oli: ”Ehkä se siitä päivän mittaan paranee.” Aamupäivän luppoaika oli hyvä käyttää kovaan treeniin paikallisella salilla sekä hyvän lounaan nauttimiseen. Keli hieman koheni iltapäivällä, mutta ei se edelleenkään eilisen tasolle yltänyt. Lähdimme kuitenkin toteuttamaan päivän suunnitelmaa, eli karstivuorien seassa kiertelyä moottoripyörien kanssa. Ensimmäiset pari tuntia olivat ihan nautinnollisia, vaikka kelissä oli yhä toivomisen varaa. Lopulta hauskuus päättyi, kun vettä alkoi tihuttamaan, ja näkymätkin alkoivat peittyä pilvimassan sekaan. Veden tihutus jatkui koko loppupäivän sekä tulevan yön. Kelimasennukseen saimme onneksi lohtua todella maistuvista intialaisesta mätöstä. Intialaisen jälkeen oletin hotellimme saunan olevan seuraava luonnollinen jatkumo tälle päivälle, mutta siilinjärveläiset ihmettelivät suuresti ehdotustani. ”Kuinka saunaan voisi astella toista päivää putkeen?!?” Seuraava oletukseni oli tietysti löylyistä nauttiminen aina luotettavan Jennin kanssa kahdestaan. Yleensä Jenniin voi luottaa kuin kallioon, mutta välillä vakainkin kallio pettää. Saunaan en tällä kertaa päässyt ja ilta jatkui pussikaljan voimin siilinjärveläisten huoneessa hengaillen.

Klassinen vietnamilainen näkymä.

Kuvassa vasemmalta: Jenni, Laura ja Arttu.

Kiipesimme Dragon Back's mountainin päälle. Ilmankosteus oli ties kuinka paljon päälle 100 %. Siitä kertoi hyvin kaikkien meidän märät vaatteet.

Vuoren huipulta.

Uskomatonta kaahailua.

Team JKL-Siili.

Ottaisin mieluusti tämän menopelin tulevillekin reissulle.

13.3. Torstai

Yön yli jatkunut sade kasteli maata tämä aamuna yhä edelleen: mahtava ajopäivä siis luvassa. Aamupalan jälkeen hyvästelimme piakkoin Kiinaan matkaavat siilinjärveläiset, ja aloitimme Jennin kanssa sadan kilometrin matkan takaisin Hanoihin. Viimeinen ajomatka todella hyväksi pyöräksi todetulla Kawasakilla kulki liukkaita ja ruuhkaisia teitä pitkin. Holtittomia vietnamilaisia kuskeja oli vaikeampi väistellä liukkailla teillä, jonka takia viimeinen ajomatka oli valitettavasti perseestä. Onneksi Hanoissa keli oli jo parempi ja vihoviimeiset kilometrit suurkaupungin kaoottisessa ytimessä kulkivat kuivalla asfaltilla. Hyödynsimme moottoripyörää vielä viimeisen kerran ennen sen palauttamista, ajamalla sillä samaiseen köysikiipeilyhalliin, jossa kävimme noin viikko sitten. Kolmen tunnin kiipeilysetin aikana saimme molemmat parannettua viime kerran suorituksia ”toppaamalla” muutaman vaikeusastepykälän vaikeampia reittejä. Ninh Binhin hyvät ravintolat saivat Hanoissa jatkoa, kun nautimme illalliseksi loistavia meksikolaisia herkkuja oikein viihtyisässä ravintolassa.

Pääseekö ylös?!?!

Kyllähän se pääsi! Jenni pääsi tällä kertaa pitkän 5 B:n toppiin ja pari muuta 5 B:tä nousi parilla putoamisella. Minä kiipesin pari 6 B:tä flashillä sekä yhden 6 C:n kahdella putoamisella. Jälleen kerran todella maukas setti.

 Illalla maistoimme Vietnamin erikoisuutta: munakaljaa. Todella hyvää! Sopii todella mainiosti jälkiruokaolueksi.

14.3. Perjantai

Tänään matkamme jatkui jälleen julkisilla kulkuneuvoilla, sillä eilen illalla palautimme hyvin palvelleen Kawasakin takaisin vuokraamoon. 9:20 hyppäsimme junan kyytiin, jolla matkasimme: Hai Phong:n -suurkaupunkiin. Hanoista lähtiessä pääsimme tällä kertaa seuraamaan junaradan vierustan kahviloita toisesta perspektiivistä. 102 kilometrin junamatka kulki kahteen tuntiin ja 55 minuuttiin, eli keskivauhtimme ei päätä huimannut, mutta junan matkustusmukavuus pesee bussilla matkaamisen mennen tullen. Matkustimme Hai Phongiin yhden ja ainoan syyn takia. Kaupungin itäpuolella sijaitsee Vietnamin suosituin ja kuuluisin nähtävyys: Halong Bay. Oman arvion mukaan 99% Halong Bayhin matkaavista turisteista tutustuu kohteeseen opastetun risteilyn turvin. Kuten arvata saattaa: me halusimme kuulua siihen yhteen prosenttiin. Suunnitelmamme oli tutustua Halong Bayhin suurelta: Cat Ba:n -saarelta käsin, jotta välttäisimme pahimman turistihelvetin. Cat Bahan voisi matkustaa monella eri julkisella kulkuneuvolla, mutta maksimaalisen autonomian saavuttaaksemme, päätimme vuokrata oman menopelin. Hai Phongin juna-aseman edessä oli useampi moottoripyörävuokraamo, mutta valitettavasti ne kaikki tarjosivat vain skoottereita. Emme jaksaneet alkaa säätämään sen enempää, vaan päädyimme nappaamaan 125 kuutioisen skootterin, joka kustansi meille vain 16 euroa kolmalta ja puolelta päivältä. Vaikka pieni skootteri kulki parhaimmillaan melkein satasta, tuntui se silti auttamatta lasten lelulta, etenkin jytkyn Kawasakin jälkeen. Skootteri ajoi kuitenkin asiansa ja pääsimme kätevästi Hai Phongin satamaan, jonneka oli miltei 30 kilometrin ajomatka. Satamassa ajoimme pienen lautan kyytiin ja puolen tunnin päästä kurvailimme jo Cat Ban saarella. Päivän viimeiset 25 kilometriä kulkivat kauttaaltaan karstivuorten peittämän suuren saaren läntistä rannikkoa pitkin ja matkaten etelään. Saaren pääkaupunki: Cat Ba:ssa kirjauduimme yhdeksi yöksi hotelliin, ja huomenna pääsemme aloittamaan saareen tutustumisen oikein kunnolla.

Hanoin katuja varhain aamuisella.

Voi ei mikä lelu.

Cat Ban nimikko pääkaupunki.

15.3. Lauantai

Käytimme aamupäivän Cat Ba kaupungin lähiympäristön tutkimiseen. Saaren rannikko on oikein kaunista luontoa, josta tänä päivänä on vaikea nauttia kunnolla. Vietnamin räjähdysmäisesti kasvavan turismin myötä uutta loistohotellia nousee Cat Ban rannikoille kuin sieniä sateella. Kaupungin vanha rantaraitti ei sijaitse enää rannalla, sillä merta on täytetty hehtaarikaupalla valtavan kokoisen hotellikompleksin rakennusta varten. Kartatkaan eivät ole pysyneet kehityksessä mukana, sillä kartan mukaan luulimme yöpyvämme merenrantahotellissa, mutta rannan sijasta jouduimmekin tuijottamaan valtavaa rakennustyömaata. Ainut kiva asia Cat Ban kaupungin ympäristössä oli kilometrin käppäily nättiä polkua pitkin, joka oli kaiverrettu rantakallion kylkeen.

Nätin rantakalliopolun varrelta.

Ihanat.

Onneksi emme matkustaneet Cat Ban saarelle sen pääkaupungin vuoksi, vaan suunnitelmissa oli jotain paljon parempaa. Suurimmaksi osaksi Cat Ban saari on vuorten ja viidakon peittämää. Kaikki saaren kylät, kaupungit ja asutukset sijaitsevat saaren itäpuolella yhtä kylää lukuunottamatta. Saaren länsipuolen ainoaan kylään: Viet Hai:in pääsee ainoastaan veneellä tai kävelemällä viidakon halki. Venekyyti oli liian kallis, joten viidakko kutsui. Ajelimme Cat Ban luonnonpuiston porteille saaren keskiosaan, jonneka jätimme skootterin parkkiin pariksi yöksi ja lähdimme kävelemään sateiseen viidakkoon. Alkuun kahdeksan kilometrin mittainen viidakkopätkä tuntui aivan lasten leikiltä, sillä kävelemämme polku oli asfaltoitu. Vähitellen polku muuttui kapeammaksi, mutta edelleen pystyimme liikkumaan hyvää vauhtia. Kuuteen kilometriin asti polku pysyi ihan kelpo kunnossa, kunnes aloitimme vaikeammat osuudet. Ensiksi talsimme sateen kastelemien sekä teräväreunaisten kivien ja kallioiden päällä, kunnes kalliot muuttuivat mutaiseksi alamäeksi. Keskivauhtimme putosi 4 kilometrin tuntivauhdista alle yhteen. Lopulta selätimme kaikki vaikeudet ja 3,5 tunnin urakan jälkeen olimme saapuneet viidakon ja vuorten ympäröimään Viet Hain kylään, jossa kirjauduimme viihtyisään kotimajoitukseen.

Sateinen Cat Ba.

Welcome to the jungle - Guns N' Roses

Puusta muodotunut portti. Sehän on kuin Entti suoraan Sormusten Herrasta.

Viidakko heittää uusia esteitä koko ajan eteen.

Liukasta mutaa ja Jenni nauttii.

How the crab are you?!

16.3. Sunnuntai

Jotta pääsisimme kunnolla tutustumaan Halong Bayhin, niin olihan se pakko vesille päästä. Emme kuitenkaan hypänneet suuren risteilyveneen kyytiin kymmenien kanssa turistien mukana, vaan vuokrasimme oman kahden istuttavan kajakin. Liikkeelle lähdimme jo 7:30, jolloin matkustimme pikaveneellä Halong Bayn ytimeen, jossa nousimme kelluvan talon terassille. Kelluvalla talolla homma eteni sellaisella tehokkuudella ja ilman turhaa hössötystä, että tiesimme päässeemme juuri sellaiselle retkelle jollaista olimme suunnitelleetkin. Talolla ollut kaveri ei kunnolla sanonut edes terve, vaan sen sijaan kysyi: ”Kayaks?” Seuraavaksi nousimmekin jo kajakin kyytiin ja koko Halong Bayn alue oli vapaata riistaa. Mukaamme pakatut pienet eväät riittäisivät noin viiden tunnin lenkkiin ja ajattelimme melovamme siinä ajassa noin 15 kilometriä. Päivän keli olisi voinut olla lämpimämpi sekä aurinkoisempi, mutta toisaalta reissun kelit ovat olleet mitä ovat, niin tähänkin piti olla tyytyväinen. Ensimmäisen lenkin aikana meloimme usealle kivalle autiorannalle sekä suuremmalle: Monkey island -saaren rannalle. Apina saarella pystyimme tehdä myös pienen vaelluksen sen korkeimpaan kohtaan. Ajattelimme saaren nimen olevan vain nimellisesti apina saari, mutta heti sinne rantauduttuamme meitä vastaan käveli apina, joka jäi hölmistyneen näköisenä katsomaan meidän suuntaan. Apinat ovat tottuneet siihen, että turistit antavat niille ruokaa ja kun emme niin tehneet, jäi apina vain päivystämään pienen kiven päälle. Ensimmäisen lenkin aikana meloimme paikoitellen saarien väleissä siten, että avomerelle oli suora näköyhteys. Niissä kohdissa pienen kajakkimme keula hyppi aaltoja vasten rajun puoleisesti niin, että sen merikelpoisuus ei meinannut enää riittää. 13 kilometrin mittaisen ensimmäisen lenkin aikana kerkesimme syödä kaikki eväämme, eikä nekään riittäneet, sillä niiden lisäksi kerrytimme myös komean nälänkin. Kelluvan talon paistetut riisit maistuivat täten erityisen maukkailta.

Melominen sai alkaa.

Katson autiota hiekkarantaa - Katri Helena.

 Hölmistyneen näköinen apina kiven päällä päivystämässä.

Apina saaren korkein kohta.

 Vihdoin apina sai syötävää, kun rannalle saapui pieni turisti joukko, jotka alkoivat syöttämään apinoita heti saavuttuaan.

Jopa aurinko tuli hetkeksin aikaa esiin.

Kyllä seikkailijoiden kelpaa.

Floating house.

Toisella kajakkilenkillä emme lähteneet enää avomerelle asti, vaan pysyttelimme saarten väleissä olevilla rauhallisimmilla vesillä. Ensimmäisen lenkin rannat olivat toista lenkkiä hienompia, mutta toisen lenkin kapeammat väylät tekivät maisemista dramaattisemmat. Toisen lenkin kohokohta oli meloa luonnon muovaaman luolan läpi autioon poukamaan, johon ei päässyt mitään muuta kautta. Molemmat lenkit olivat omalla tavallaan toinen toistaan hienompia, mutta ensimmäisen lenkin tunnelma oli toista parempi, sillä sen aikana emme nähneet isoja paatteja lukuuntottamatta lainkaan muita turisteja.

Poukaman sisällä ja kohta ainoan ulospääsy luolan kautta ulos.

Tie on suljettu.

Ihmiset ovat hermoilleet, kun hyppykuvaa ei julkaistu Hong Kongista eikä Macaosta. Tässä nyt vihdoin Vietnamin kuva.

Floating House.

17.3. Maanantai

Eilen pähkäilimme ottaisimmeko tämän päivän rennosti nukkumalla myöhään ja matkustamalla rauhassa takaisin Hai Phongiin? Vai heräisimmekö 5:15, ja matkustaisimme koko päivän pää kolmantena jalkana pitkän kiertotien kautta Hai Phongiin? Olemmekohan koskaan niin vanhoja, että valitsisimme vaihtoehdoista ensimmäisen? 35 vuotta ei näköjään ole riittävästi, sillä kello 5:30 odottelimme kyytiä satamaan kotimajoituksemme edessä, kylmät kananmunaleivät kätösissämme. Osa Viet Hain asukkaista lähtee aikaisin aamulla Cat Ban kaupunkiin töihin, jonka takia paikallisia kuljettava halpa lautta matkaa joka arki aamu kello 6:00 (seuraava samanlainen lautta lähtee vasta 12:30) Viet Hain satamasta Cat Ban kaupunkiin. 45 minuutin lauttamatkan aikana pystyimme seurata samoja maisemia joissa eilen meloimme.

Tästäkin kohtaa eilen meloimme.

Cat Ban kaupungissa kiskoimme alas nopeasti isomman aamupalan ja nappasimme taksin luonnonpuiston portille, jossa pari päivää aikaisemmin parkkeerattu skootterimme odotteli. Skootterilla matka jatkui kiireellisesti 10 kilometriä saaren pohjoisimpaan kohtaan, jossa kerkesimme suunnitellusti klo. 9:00 lähtevään lauttaan. Sillä matka jatkui takaisin mantereelle ja Halong City:n. Halong Bayn pystyy näköjään kokemaan aika kivasti tällaisten lähes ilmaisten julkisten lauttojen kyydistä. Sen verran näyttäviä maisemia pystyi ihastella sekä Viet Hain, että Halong Cityn lauttamatkoilla.

Tuolla paatilla takaisin mantereelle.

Halong City ei ollut varsinainen kohteemme (jos Starbucksia ei lasketa), vaan sen ympäristössä kohoavat karstivuoret. Ensimmäisenä nousimme: Nui Bai Tho (188 metriä) -vuoren päälle. Vuorelle johtavan polku alkoi erittäin ”randomista” paikasta. Polulle päästäksemme oli meidän kuljettava paikallisen asukkaan kodin lävitse. Asukas on keksinyt rahastaa turisteja vuorelle pääsystä 100,000 dongin (4 euroa) verran (me tingimme summan 75,000 dongiin). Nui Bai Tho ei ole erityisen suosittu turistien keskuudessa, mutta Googlen arvosteluista päätellen sen päälle kävelee päivittäin ainakin toista kymmentä turistia. Kyllä tekee täti kovan tilin moisesta, sillä 100,000 dongia on Vietnamin mittakaavassa ihan kelpo summa. Sillä saa usein maksettua yön ihan perus majoituksessa, tai ihan kelpo ruoan ruokalassa. Vuoren jälkeen olisimme halunneet käydä kiertämässä karstivuorten sekaan johtavia kapeita väyliä, mutta valitettavasti nämä väylät johtivatkin suoraan Vietnamin armeijan tukikohtaan. Kapeiden väylien sijasta astelimme hetken aikaa 1,2 kilometrin mittaisella valkohiekkaisella uimarannalla. Pitkän päivän viimeinen urakka oli ajaa 80 kilometrin matka takaisin Hai Phongiin. Matka meni yllättävän kivuttomasti hyvien teiden ja nopean kaasukäden ansiosta. Hai Phongissa menimme viimeisen Vietnamissa vietetyn illan kunniaksi irkku pubiin viettämään St. Patrick:n päivää.

Matkalla Nui Bai Thon päälle.

 Nui Bai Thon näkymät Halong Baylle olivat todella hyvät. Tämän blogi postauksen ansiosta voit kokea Halong Bayn helposti ilman kallista ja ahdistavaa opastettua kierrosta. OLE HYVÄ!

Kyl tällä rannalla kelpais pallotella.

Happy St. Patricks day.

Vietnamin viimeiset ajelut.

 18.3. Tiistai

Aamusta hyppäsimme junan kyytiin, jolla matkustimme takaisin Hanoihin. Saimme viettää pääkaupungissa aikaa vielä koko päivän, sillä lentokoneemme kohti Thaimaan Bangkok:a lähti vasta 20:50. Monesti nämä viimeiset päivät kohteessa ennen illalla lähtevää konetta menevät vähän odotteluksi, mutta tämä päivä ei ollut yksi niistä kerroista. Oikeastaan meillä loppui aika kesken erinäköisten Hanoissa suoritettavien tehtävien kanssa. Kahvi ostokset sekä sen runsas juonti, avokadojäätelöt ja kesärullien syönti veivät yllättävän paljon aikaa. Muuten kerkesimme kaikki suunnitelmat toteuttaa, mutta munakaljan uusinta kierrokseen ei jäänyt enää aikaa.

Vietnamin herkku: avocado ice cream.

Tässä eksoottisia kahveja kuten Sivetti kissan- sekä näädän kakka kahvia. Todella herkullista shittiä!

Tuliaiskahviostoksilla Hanoin marketilla.

3 kiloa kahvia kotiin viemiseksi. Näistä löytyy myös näädän kakkaa.

Tällä kertaa asiat sujuivat Hanoin lentokentällä todella sutjakkaasti ja pian olimme matkalla Bangkokiin. Thaimaan mega-cityssä meitä odotti vimosen päälle hieno Airbnb majoitus: Huai Khwang:n -kaupungisosassa. Lentokoneen laskeuduttua kello 23:00 pääsimme ekaa kertaa kokemaan Thaimaan lämpötilan ja tiesimme heti, että Vietnamissa koetut kylmyydet saivat jäädä Vietnamiin. Rankan matkustuspäivän jälkeen majoitukseen kuulunut ilmainen lentokenttäkuljetus maistui erityisen hyvältä. Airbnb majoitustoiminta on laitonta Thaimaassa, mutta ilmeisesti sitä valvotaan hyvin löyhästi. Heti majapaikkaamme, eli 34-kerroksisen pilvenpiirtäjän aulaan saapuessamme, huomasimme siellä suuren julisteen, jossa varoitettiin turisteja suurista sakoista ja jopa vuoden vankeustuomiosta, jos Thaimaassa ollessa syyllistyy vuokraamaan Airbnb asunnon. Blogin uusi nimi on tästä päivästä lähtien: Criminals ’round the World.

 Näkymää Huai Khwangin Airbnb asunnostamme 27 kerroksen korkeudesta.  

 19.3. Keskiviikko

Reissun ensimmäinen Airbnb majoittuminen tarkoitti vain yhtä asiaa. Aamupalaksi saisimme nauttia herkullista kaurapuuroa. Tovi siinä meni, kun kävimme kävelyllä lähimmässä suuressa supermarketissa ostoksilla, mutta maukas kaurapuuro Starbucksin kahvien kera oli kaiken vaivan väärti. Jo eilisen yön lämpötila oli kuumempi kuin kertaakaan Vietnamissa, mutta päiväsaikaan Thaimaan lämpötila oli jo jotain aivan muuta. Ehkä aavistuksen turhan kuuma keli, etenkin kaupunki oleskeluun, mutta ei lämpötilaa kuitenkaan tukalaksikaan voinut kutsua. Päivän ensimmäiseksi aktiviteetiksi valikoitui tutustuminen: ICONSIAM -ostoskeskukseen. Bangkok on ostoskeskusten paratiisi ja niitähän riittää; kaupungissa on yhteensä yli 200 ostoskeskusta. Yksi syy niiden suosioon on kaupungin kuumuus etenkin kesäisin, jolloin ostoskeskusten ilmastointi kuulostaa paatuneimmankin perinteisten markkinoiden puolustajan korvaan houkuttelevalta ajatukselta. Kaikista kaupungin ostoskeskuksista valitsimme ICONSIAMin, koska Bangokissa sitä kutsutaan: kaikkien ostoskeskusten äidiksi. Numeroina keskus kuulostaa aika huikealta. Liike pinta-alaa paikasta löytyy: 525,000 neliömetrin verran, joissa liikennöi yli 500 liikettä ja 100 ravintolaa, joissa tarjoillaan ruokaa yli 30 maan keittiöistä. Vaikka keskuksen rakentaminen maksoi hulppeat 1,5 miljardia dollaria, on ICONSIAM on vasta Thaimaan kolmanneksi suurin ostoskeskus. Sitä ei olisi ikinä uskonut rakennuksen sisällä kulkiessa, sillä sen verran suurelta keskus sisältä käsin näytti. Ostoskeskuksen kahdeksan kerroksen väleillä poukkoilevat liukuportaat sekä kerrosten avoimet tilat pitivät suuruudentuntua yllä. On helppo ymmärtää miksi bangkokilaiset saattavat viettää tällaisissa ostoskeskuksissa aikaa vaikka koko päivän. Pohjakerroksen kelluvan torin valtava katuruokatarjonta loistavan live bändin säestyksellä teki vaikutuksen jopa C(riminals)RWläisiin. Emme itse ajatteleet viettävämme aikaa ostoskeskuksessa paria tuntia pitempää, mutta Jennin kehno vointi sekä keskuksen seitsemännen kerroksen ilmainen näköalatasanne saivat mielemme muuttumaan. Näköalatasanteen näkymät Bangkokin pilvenpiirtäjille sekä: Chao Phraya -joelle olivat sen verran hyvät, että päätimme suunnata leffateatteriin, jonka jälkeen pääsisimme näkemään näkymät myös pimeän aikaan. Todella hyvän Novocaine -toimintakomedian jälkeen pääsimme katselemaan niin ikään todella hyvää kaupunkinäkymää ostoskeskuksen näköalatasanteelta.   

Vilkasta liikennettä Huai Khwangin ympäristössä.

Matkustusta ICONSIAMIin.

Aika isolta se näyttää jo junan kyydistä katseltuna.

Liukuporras viidakko.

Ostoskeskuksen näköalaterassi.

Maanalaisesta torista löytyi loistavia katuruokakojuja.

Näköalaterassi pimeällä.

 20.3. Torstai

Bangkokin tyylisissä metropoleissa on se hyvä puoli, että tällaisista kaupungeista löytyy harrastuspaikkoja jokaiseen makuun. Kiipeilyhallejakin kaupungista löytyy peräti toista kymmentä. Valitsimme näiden paikkojen joukosta sen kaikkein suurimman kiipeilyhallin. Metrolinjat eivät Bangkokissa toimi aivan Hong Kongin tasolla. Täällä matkustaminen on hitaampaa ja vaivalloisempaa. Jokaiseen metrolinjaan on ostettava aina uusi lippu, ja linjojen väliset vaihtomatkat ovat turhan pitkiä. Tästä johtuen metromatka kaupungin laidalla sijaitsevaan kiipeilykeskukseen kesti yli puolitoistatuntia. Kun kerta matkan tekoon meni jo näin paljon aikaa, niin olihan sitä aikaa vietettävä myös kohteessakin. Neljän tunnin intensiivisen kiipeilyn aikana teimme jälleen tälle reissulle uusia graidi ennätyksiä. Jenni kiipesi pari 6 A:ta, minun valloittaessa mielenkiintoisen ja monipuolisen 6 C+:n. Tässä kiipeilyhallissa ei ollut ilmaista varmistuspalvelua niin kuin Hanoin köysihallissa oli, mutta onneksi koulutin Jennin pikaisesti varmistamaan, joten pääsin itsekin kiipeämään yli 15 metrisiä köysiseiniä. Jennin olo ei ennen kiipeilyä, eikä kiipeilyn jälkeenkään ollut normaali, jonka vuoksi päätettiin ottaa loppu päivä rennommin. Jaksettiin kuitenkin illasta käydä vielä tutustumassa Airbnb kämpän viereiseen Night Markettiin. Eläväisestä, noin kymmenen korttelin alueelle levittäytyvästä: Hwai Khwang marketista löytyisi kasapäin erilaista tavaraa ja vaatetusta, mutta meidän matkaamme tarttui ainoastaan läjäpäin herkullista katuruokaa sekä valmiiksi pilkottuja hedelmiä. Bangkokin katuruoka osoittautui heti ensimmäisen testauksen jälkeen kaikkien huhujen arvoiseksi. Kaupungin katuruoka on halpaa, monipuolista ja todella herkullista.

Tällaisen kiipeilyhallin kun saisi jyppikylään.

Eeppistä katuruokaa.

Bangkokin ruuhkia.

Hwai Khwang market.

Nämä korealaistyyliset kanat olivat suorastaan suussa sulavia.

 21.3. Perjantai

Hävettää myöntää, mutta vasta tänä aamuna kävimme testaamassa Airbnb asuntomme kuntosalin sekä katolta löytyvän uima-altaan. Aamu jumppailujen jälkeen nappasimme metron kaupungin keskustaan, jossa tutustuimme ensiksi: Chinatown:n. Ennen Chinatownin pääkadulle: Yaowarat Road:lle astelemista, kiertelimme hieman alueen pienempiä teitä. Kaikkialla kaupungissa tuntuu olevan todella aito meininki, mutta siitä huolimatta kaikki kadut tuntuivat jäävän koko ajan hieman latteiksi. Kivan kuuloinen: ”Art Street” ei vetänyt millään muotoa vertoja vaikkapa Chilen Valparaison graffiteille, eikä: Chao Phraya -joen näköalapaikat olleet kovinkaan kummoisia. Vasta Yaowarat Roadin vilkas meiniki onnistui lunastamaan Bangkokin suuria odotuksia. Valitettavasti vilkkaus loppui lyhyeen ja kaupungin kuuluisimpien temppelialueiden luokse tultaessa, katukuva jäi jälleen aika latteaksi.

Näkymät kymppi, itse sali kuusi.

Modernia pilvenpiirtäjää ja ikivanhaa tolppataloa Chao Phraya joella.

Chinatownin pääkatu: Yaowarat Road.

 Wat Arun:n Buddhalaistemppeli oli komea näky Chao Phraya joen vastarannalla.

Pimeän tultua matkustimme metrolla Lumpini:n -puistoon. Pilvenpiirtäjien ympäröimään puistoon oli saapunut runsain määrin paikallisia bangkokilaisia urheilemaan. Juoksijoita oli välillä melkein ruuhkaksi asti. Paikallisten mukaan olisi ollut mukava lähteä lenkkeilemään, mutta tällä kertaa tyydyimme vain kävelemään sen halki ja samalla pytyimme katsella puiston lampien pintaan heijastuvia pilvenpiirtäjien valoja. Aktiivinen päivä huipentui intiimiin Jazz clubiin, jossa pääsimme nauttimaan kahden eri esiintyjän taidonnäytteitä.  

Lumpinin puisto.

Puistossa näki paljon kissoja. Niiden lisäksi siellä olisi voinut nähd myös liskoja, mutta emme nähneet yhtäkään. Ehkäpä kissat ovat syöneet ne?

Tämä herrasmies esitti hienoja Jazz covereita silkin pehmeällä äänellään.

Aavistuksen rockahtavampaa meininkiä esitti tämä taitava bändi.

 22.3. Lauantai

Lauantaina oli hyvä lähteä tutustumaan Thaimaan ja koko maailman suurimpaan markettiin: Chatuchak Weekend Market:n. Marketin alueella operoi peräti 11,505 myyjää 15,000 kojussa, mikä tekee Chatuchakin markettialueesta maailman vilkkaimman (yli 200,000 kävijää viikonlopun aikana) sekä monipuolisemman. Marketin kojuista pystyy ostamaan kaikkea antiikin ja lemmikkieläinten välillä. Kojujen kuukausivuokra vaihtelee niiden sijainnin mukaan 10,600 bahtin ja 17,000 bahtin välillä (288-462 euroa). Suurimman osan myyjien kuukausittainen liikevaihto on keskimäärin 139,500 bahtia (3,794 euroa). Kiertäessämme kojuja emme ikinä olisi uskoneet myyjien pääsevän lähellekkään tuon kaltaisia liikevaihtoja, sillä sen verran hiljaista useimpien kojujen vierustassa oli. Marketissa kiertely Bangkokin helteessä oli viihdyttävää, joskin ajoittain tukalaa puuhaa. Onneksi marketin sisältä löytyi myös ilmastoituja sisäosioita, joissa pääsi välillä viilentymään. Surullisin osio marketista oli ehdottomosta lemmikki osasto. Akvaario kaloja sekä lemmikki lintuja säilytettiin todella ahtaissa oloissa, eikä helteeseen läkähtyvillä kissoilla sekä koirillakaan kovin mukavaa näyttänyt olevan. Marketin paras osio taasen oli ehdottomasti noin 300 metrin mittainen katuruokakojujen rivistö, josta pystyi kokoamaan itselle vaikka kuinka monen ruokalajin illallisen.

Chatuchak marketin pääväylät olivat leveitä...

...mutta suurimmaksi osaksi marketissa samoiltiin tällaisia väyliä pitkin.

Kalat ahdingossa.

Noiden aivojen avulla luulisi jo keksivän ratkaisun pakoon.

Itse isäntä.

Katti ja koiruus.

Mangustit luulivat löytäneensä avaimet pakoon, sillä sen verran kovasti ne kaivoivat akvaarion nurkkaa.

Erikoisia otuksia.

Tämä Pad Thai oli erityisen hyvää!

Valinnanvaraa riittää.

Iltauinnit Airbnb asunnon katolla.

23.3. Sunnuntai

Valitettavasti tänään koitti viimeinen yhteinen reissupäivämme tällä haavaa. Olimme jo kerenneet kierrellä kaikki Bangkokin kiinnostavimmat osuudet, jonka ansiosta saimme tehdä tänään mitä halusimme. Aamupuuron nautiskelimme kaikessa rauhassa, jonka jälkeen reippailimme kuntosalille ja uimaan (jopa Jennikin ui!) Lounaaksi päätimme suunnata britti-pubiin, jossa happy hour hanajuomat irtosivat jopa Thaimaan hullussa verotuksessa yllättävän edullisesti. Aika meni nopeasti ja ennen kuin huomasimmekaan kello oli jo seitsemän, ja lähdimme matkustelemaan lentokentälle. Lentokentällä oli hyvästien aika, kun Jenni aloitti paluumatkan Suomeen. Niinpä jälleen oli se aika kun tätä reissua pitää elossa tuttu yksinäinen taistelija.

Meksikolaista settiä britti pubissa.

Bangkok ei koskaan nuku.

Yhteisen taipaleen loppusanat:

Nyt se on ainakin varmaa: pohjoiseen Vietnamiin ei kannata matkustaa tammi- helmi- eikä maaliskuussa. Mai Chaussa ja Ninh Binhissa jäi paljon paikkoja näkemättä huonon kelin takia. Yhteinen reissumme sai kuitenkin alkaa Hong Kongista ja Macaossa, joissa saimme nauttia huomattavasti paremmasta kelistä. Mielipide Hong Kongista ei yhteisellä reissullamme muuttunut ainakaan negatiiviseen suuntaan, ja me molemmat arvostamme tämän kaupungin todella korkealle kaupunki-rankingissa. Victoria Peakin näköala kirkkaalla kelillä on ehdottomasti hienoin kaupunkinäkymä mitä olen koskaan nähnyt. Se mm. voittaa siis Rockefeller Centerin katon näkymät New Yorkiin sekä Corcovado vuoren näkymät Rio de Janeiroon. Macaon näkymät, eivätkä sen vaatimattomammat korttelit Hong Kongille pärjänneet. Macaon ympäristöstä ei myöskään löydy samanlaista upeaa luontoa kuin Hong Kongista, jonka takia näitä kahta paikkaa ei voi edes vertailla keskenään. Macaon meininki oli kuitenkin sen verran erilaista Hong Kongiin verrattuna, että se oli ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Macaossa odotimme näkevämme paljon rikkaita turisteja tuhlaamassa omaisuuksia uhkapeleihin. Vaikka näimmekin paljon turisteja, niin Macaon tavallisilla kortteleilla tunnelma vaikutti enemmän perinteisemmältä kiinalta, verrattuna Hong Kongin katuihin.

Yhteisen moottoripyöräkiertueen saimme kurvailla aivan mahtavalla Kawasakilla. Se saattaa olla mielyttävin pyörä, jolla olen koskaan ajanut. Ainut haastaja täytyy olla Intiassa vuokraamani uuden karhea: Royal Enfield Himalayan. Ennakkoon ajattelimme Mai Chaun, Ninh Binhin sekä Halong Bayn kiertueen kulkevan melkoisien turistirysien läpi, mutta positiiviseksi yllätykseksi saimme huomata, että Mai Chaun ympäristö olikin hyvin aitoa maaseutua, jota liiallinen turismi ei ole päässyt muuttamaan. Vieläkö olisimme nähneet jotain… Myös Ninh Binhin alueelta pystyimme löytämään paikkoja, jotka olivat lähes täysin massaturismin ulkopuolella. Ensimmäisena Ninh Binhin päivänä pääsimme sitä vähän kokemaan, mutta siihen se sitten jäikin huonon kelin takia. Halong Bayssa taas on mahdotonta kokonaan välttää turismia, mutta oikeiden valintojen kautta, onnistuimme vältellä kaikkein mahdottomimpia paikkoja.

Vaikka Bangkokin kadut eivät ehkä olleet niin näyttäviä, kuin vaikkapa Buenos Airesin kadut, tai niin viihdyttäviä, kuin Italian Napolin ”in your face” tyyliset korttelit, niin ei Thaimaan pääkaupunki siitä huolimatta tuottanut pettymystä. Voisimme helposti kuvitella asuvamme Bangkokissa. Kaupungista löytyy harrastusmahdollisuuksia lähes loputtomasti, ja viihdettä vaikka joka illalle. Halvan hintatason ansiosta ravintoloissa voisi käydä vaikka joka päivä, eikä muillakaan aterioilla ruokaa tarvitsisi tehdä itse. Siitä herkullinen katuruoka pitäisi huolen. Katuruokaa sai helposti ostettua parilla eurolla ja pian edessä oli komea kasa monipuolisia, ravitsevia, täyttäviä ja herkullisia annoksia. Mikä parasta: katuruokaa sai ostettua melkein mistä vain ja mihinkä kellonaikaan tahansa, mutta aina iltaisin ruokakojuja ilmeistyi katujen varteen kuin sieniä sateella.

Jenni kiittää kaikkia lukijoita.

24.3. Maanantai

Tänä iltana oli minunkin aika vaihtaa maisemaa Thaimaan suosituimpiin reissukohteisiin: Phuket:n ja Krabi:lle. Ennen ilta seitsemältä lähtevää lentoa kerkesin vielä vetää kolmen tunnin kiipeilysetit, ja jälleen minulle uudessa kiipeilykeskuksessa. Kolmen tunnin intensiivinen kiipeily meni nopeasti suuressa kiipeilyhallissa, jossa pystyin kiipeämään helpohkoja reittejä vuoron perään lyhkäisillä tauoilla, sillä sen verran hyvä reittivalikoima hallista löytyi. Kymmenien flashien jälkeen olin menettänyt noin neljä litraa hikeä ja kädetkin alkoivat olemaan jonkinmoisessa pumpissa, mutta olisin mielelläni jatkanut kiipeämistä ainakin vielä tunnin, jos minun ei olisi pitänyt aloittaa metromatkustusta lentokenttälle. Metro- sekä lentomatkustukset menivät sukkelasti ja klo. 20:30 koneeni laskeutui Phuketin lentokentälle. Siellä minua odottelikin jo vuokraamani menopeli. Reissun viimeiselle kolmiviikkoiselle olisin halunnut vuokrata vielä yhden moottoripyörän, mutta kohtuuhintaista pyörää en onnistunut Phuketin vuokraamoista löytämään. Vuokraamojen valikoimista löytyi vain todella isoja moottoripyöriä, joidenka päivätaksat olivat sadan euron luokkaa. Tämän takia jouduin tyytymään halvimpaan 125 kuutioiseen skootteriin. Kyllä silläkin paikasta toiseen pääsee, mutta matkaaminen ei vain ole kovin nautinnollista.

Ei meinaa kulhon kokoinenkaan puurolautanen riittää.

 25.3. Tiistai

Tänään koitti yksi reissun odotetuimmista päivistä. En suinkaan matkustanut Phuketiin nauttimaan siellä vallitsevasta päättymättömästä kesästä tai provinssin lukuisista rannoista. Tänne matkaamisen päätarkoitus oli urheileminen ja nyt kun kerta Thaimaassa ollaan, niin urheilun pääpainoksi sopi mainiosti maan kansallislaji joka on …rummun pärinää… Muay Thai (= Thai nyrkkeily). Phuketista on tullut viime vuosina Thaimaan Muay Thai pääkaupunki, vapaaottelun maailmanlaajuisen suosion myötä. Lukuisia ottelijoita ympäri maailmaa saapuu vuosittain Phukettiin treenileireille ja tämän suosion myötä Phuketista löytyy maailman luokan Muay Thai saleja miltei joka kadun kulmasta. Pohdin pitkään minkä salin valitsisin ja lopulta päädyin valitsemaan ehkä sen kaikkein suosituimman: Bangtao Muay Thai & MMA. Kun sopiva sali oli valittu, piti minun vielä miettiä minkälaisen jäsenyyden sinne ostaisin. 7 päivän paketteja myytiin ihan kelpo hinnalla verrattuna yhden päivän lippuun, mutta toisaalta viikon aikana tarvitsisin myös lepoa ja lepopäivinä jäsenyysmaksu menisi hukkaan. Paras vaihtoehto rahan säästön kannalta oli ostaa päivän lippu (880 bahtia = 24 euroa) aina treenipäivinä ja treenata niinä päivinä koko rahan edestä. Tämä päätös tarkoitti siis sitä, että säästäväisenä ihmisenä minun oli treenattava itseni kuoleman partaalle, jotta tuntisin treenanneeni koko 24 euron edestä. Tällaisien treenipäivien jälkeen voisin hyvillä mielin palautella pari päivää, eikä minun tarvitsisi potea morkkista juoksevista kustannuksista. Tänä aamuna edessäni oli ensimmäinen tappopäivä. Tarkoitukseni oli ehtiä salille ennen aamu kahdeksaa, jotta kerkeisin osallistua kahdeksalta alkavaan Muay Thai treeniin. Valitettavasti aamuruuhkat veivät sen verran aikaa, että ensimmäinen tunti oli kerennyt jo alkaa siinä vaiheessa, kun olin saanut kirjattua itseni salille sisään. Ei se mitään. Minun päivän treenit alkaisivat reippaan tunnin omatoimisella kuntopiirillä paikan loistavalla salilla, jonka jälkeen osallistuisin nyrkkeily treeneihin. Ennen nyrkkeilyn alkamista olin yli 30 asteen helteessä kerennyt jo hikoilemaan litroittain nestettä, mutta oloni oli silti energinen nyrkkeilyn alkaessa. Nyrkkeilyssä ei niinkään keskitytty tekniikkaan, vaan nyrkkeilykunnon kehittämiseen. Tästä syystä 1,5 tunnin treenin aikana valmentajat piiskasivat osallistujista kaikki mehut irti.

 Bangtao Muay Thai salilla ei ole seiniä lainkaan. Kaikkien treenitilojen yllä on ainoastaan katos, joka suojaa sateelta ja polttavalta auringolta.

Ensimmäisen noin kolmen tunnin intensiivisin rääkkäyksen jälkeen pääsin vihdoin syömään kunnon aamupalaa. Ennen päivän treenejä olin syönyt vain pari banaania. Oloni oli raukeampi kuin pitkään aikaan ja samalla todella hyvä, mutta mieltäni stressasi neljän tunnin päästä alkava Muay Thai treeni (be carefull what you wish for). Stressiä sai onneksi lievitettyä hyvällä ruoalla, Starbucksin kahvilla sekä rennolla uinnilla porealtaan lämpöisessä merivedessä. Ajelin takaisin salille kolmeksi, eli yhden tunnin aikaisemmin ennen Muay Thai treenejä, jotta saisin yliraukealta tuntuvat kroppani heräteltyä seuraavaan rääkkiin. Vaikka minua vähän epäilyttikin, niin onnistuin tehtävässä todella hyvin. Kun sain sydämeni sykkimään jälleen 170-180 bpm tahtiin, alkoi suonissani virrata adrenaliini ja sain itseni hyvään latinkiin juuri sopivasti kello neljäksi. 1,5 tunnin Muay Thai treeni oli juuri niin kivaa, kun olin ajatellutkin sen olevan. Treeniparin kanssa tehtävät tekniset lyönti- ja potku sarjat, säkkiin paukutetut rankemmat ja kovemmat lyöntisarjat olivat molemmat todella miellyttävää puuhaa. Parasta kuitenkin oli päästä kahden keskiseen tekniikka harjoitteluun valmentajien kanssa. Suurin osa Bangtaon valmentajista ovat entisiä Muay Thai mestareita, minkä ansiosta heiltä tuli jatkuvasti todella hyvää vinkkiä sekä korjausta tekniikkaan. Jo ensimmäisen puolitoistatuntisen jälkeen minusta tuntui, että sain ainakin 30 % enemmän voimaa etenkin vasemman jalan potkuihin. Viiden ja puolen tunnin intensiivisten treenien jälkeen olin niin euforisessa tilassa, etten meinannut saada mitään aikaiseksi. Paluumatka takaisin kämpille kesti tuplasti pitempään kuin aamulla, koska köröttelin vain rauhassa eteenpäin ja nautiskelin lämpimästä kelistä. Monenlaista rankkaa treeniä on tullut elämän aikana tehtyä, mutta näin pitkäkestoista anaerobista päivää en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Viiden ja puolen tunnin treenaamisen aikana keskisykkeeni oli 165 bpm ja kalorin kulutus ylsi lähes 5000 poltettuun kaloriin.

Treenien välissä maistui mennä polskimaan.

26.-27.3. Keskiviikko & Torstai

Keskiviikkona luvassa oli ansaittu palauttelupäivä. Aamusta vaihdoin majapaikkaa lentokentän lähistöltä etelämmäksi: Kathu:n -kaupunkiin. Phuketissa sekä Krabilla minun on yövyttävä kauempana merenrannoista, jos siis mielin säilyttää reissu budjetin aisoissa. Valtaisan turismin myötä Phuketin majoituksien hinnat ovat nousseet lähes Euroopan tasolle. Merenrantojen lähistöllä halvimmat majoitukset alkoivat 30 eurosta ja sillä summalla onnistuisi saamaan vain pahemman luokan räkälän. Onneksi noin kymmenen kilometriä sisämaassa sijaisevasta Kathusta onnistuin löytämään yhdeksän euroa yöltä maksavan majoituksen, jossa sain vieläpä käyttööni oman keittiön. Oma keittiöhän tarkoitti vain yhtä asiaa: aamupalaksi saan taas maittavaa kaurapuuroa! Mitään suurempaa lihaskipua ei eilinen treeni ainakaan vielä aamusta aiheuttanut. Sen sijaan oloni oli edelleen hyvin raukea. Majapaikan vaihto toi mukavasti lisää energiaa, jonka hyödynsin lähtemällä palauttavalle juoksu lenkille. Rento juoksu lähiviidakossa teki hyvää, vaikkakin turhan mäkinen maasto nosti sykkeeni ajoittain turhan korkeaksi. Loppu päivä kului merivedessä lillutteluun ja rannalla tehtyyn omatoimiseen joogailuun.

Matkalla Kathuun pysähdyin tälle paikallisten suosimalle rannalle.

Näkymää matkan varrelta.

Phuketin auringonlaskut tuntuvat aina olevan hienoja.

Torstaina vuorossa olisi suunnitelmieni mukaan ollut jälleen kiipeily, mutta eiliseltä päivältä puuttunut lihaskipu iskikin vasta tänään. En meinannut päästä sängystä ylös, kun alaselkäni oli niin jumissa. Alaselän lisäksi molempien käsieni kyynervarren lihakset olivat todella kipeät. Alaselkäkipu oli odotettavissa lukuisten väistöjen ja polvipotkujen jälkeen, mutta kyynärvarren lihaskipu tuli minulle yllätyksenä. Alaselän lihaskipu ei olisi niinkään vaikuttanut kiipeilyyn, mutta kyynärvarren lihakset ovat sen verrran tärkeät kiipeilyssä, että en halunnut maksaa kallista pääsymaksua puolikuntoisena. Vaihtoehtoisena suunnitelmana päätin ajella Phuketin provinssin eteläiseen kärkeen juoksulenkkille. Reilun tunnin lenkki raskaassa maastossa ja vielä raskaamman auringon alla oli odotettua rankempi. Ei se mitään: rankan lenkin jälkeen meressä uinti ja sen rannalla tehdyt rantajoogat maistuivat entistäkin paremmilta.

Juoksulenkin näkymiä.

On se juokseminenkin raskaampaa 35 asteen helteessä.

Tässä rantabaarissa oli mukava istuskella joogaamisten jälkeen.

28.-29.3. Perjantai & Lauantai

En tiedä oliko lihakseni vielä tänäänkään oikein valmiit toistamaan tiistain rääkkiä Bangtaon salilla, mutta koska viikonloppuisin salilla ei järjestetä ohjattuja tunteja laisinkaan, niin olihan se pakko tänään lähteä treenaamaan. Aamupäivällä hikoilutin itseäni 3,5 tunnin treenien verran. Osallistuin ohjattuihin liikkuvuusharjoitukseen sekä rankkan kahvakuula treeniin. Näiden perään vedin vielä omatoimisen säkkitreenin, jossa painotin tiistain treeneissä opittuja tekniikoita. Eteläisen-Thaimaan ilmastossa tulee hikoiltua niin paljon, että aina jokaisen treenin jälkeen oli kätevä mennä suihkuun viilentymään kaikki treenivaatteet päällä. Kaikki vaatteeni olivat jo valmiiksi niin märät, ettei suihku voinut kastella niitä yhtään sen enempää. Parin tunnin tauko aamupäivän ja iltapäivän settien välillä kului nopeasti ja kello 16:00 alkoi päivän kohokohta, eli 1,5 tunnin Muay Thai treenit. Tämän päivän treeni oli jopa tiistaitakin miellyttävämpi. Ensimmäinen 45 minuuttinen kului rankoissa kuntopiirimäisissä pisteissä. Paras piste oli parin kanssa säkkiin tehtävät rankat lyönti- ja potkusarjat. Toisella 45 minuuttisella otimme kevyttä sparria sekä pistehanskoja valmentajien kanssa. Muay Thain jälkeen en pitänyt päivän treenejä vielä 24 euron päivälipun arvoisina. Tunnin omatoimisen kuntopiirin jälkeen olin tyytyväinen, joten ajelin takaisin Kathuun palauttelemaan.

Bangtao salin vastapäätä on fiksusti perustettu smoothie-koju, josta saa ostettua proteiini jauheella terästettyjä smoothieita. Kolmen euron smoothie rankkojen treenien välissä piristää kummasti.

Ihmeellisesti vetää thainyrkkeily kyynärvarret kipeäksi. Ei tehnyt lauantai aamuna oikein mieli lähteä kiipeilemään, mutta päivät Phuketissa käyvät vähiin ja jos en menisi tänään kiipeilemään, niin en sitten ollenkaan. Phuketista löytyi oikein mainio kiipeilymesta, jossa pääsin vetää viimeiset kovat treenit ennen Krabilla tapahtuvia tositoimia!

Katto boulderia yläkerrassa ja pitkiä köysireittejä alakerrassa.

30.3. Sunnuntai

Viimeiset kaurapuurot nassuun ja ei kuin Krabia kohti. Matkaa taitettavana oli miltei 200 kilometriä, joka etenkin skootterilla ajellessa kuulosti hyvin puuduttavalta matkalta. Tämän vuoksi päätin lähteä matkaan: ”ei kiirettä” asenteella. Ensimmäisen 70 kilometrin etapin aikana poistuin Phuketin saarelta: Phang Nga:n -provinssiin ja samannimisen lahden rannikolle. Ensitöikseni nousin korkeahkon vuoren rinteille katsomaan lahdesta nousevia karstivuoria. Halong Bayta muistuttava näkymä oli todella hieno ja helposti noin 30 kilometrin lisä-ajomatkan arvoinen. Loput reilu sata kilometriä ajelin rauhassa, pysähtyen muutaman kerran viilentävälle hedelmä smoothielle, sillä tämä päivä tuntui selkeästi koko reissun kuumimmalta. Krabilla saavuin maaseutumajataloon, noin kymmenen kilometrin päähän kaupungin keskustasta. Sen verran rankkoja nämä pitkät ajomatkat, että jätin suosiolla Krabin tutkimiset tuleville päiville.

Näkymää vuoren rinteiltä Phang Ngan lahdelle.

Krabin lähestyessä alkoi ympärillä näkyä paljon tämänkaltaisia palmu metsiä.

Ei. Ei se ole sama karttakuva kuin aikaisemmin. Thaimaan puolelle on ilmestynyt Bangkok sekä Phuketin ajelut.

 31.3.-1.4. Maanantai & Tiistai

Maanantain oli tarkoitus olla aktiivinen päivä. Päätarkoitus oli tutkia: Tonsai:n sekä Railay:n -rantoja, joille pääsee ainoastaan veneellä, tai laskuveden aikaan myös kävellen. Aamun kuntosalitreenien aikana keuhkoihini alkoi kuitenkin sattua. Syypää kipuun oli nuha, joka oli vaivannut minua jo jonkin aikaa. Palasin takaisin kämpille suihkuun, jonka jälkeen minuun iski jäätävä väsymys. Sen seurauksena nukahdin lähes neljän tunnin päiväunille. Unien jälkeen kello oli jo niin paljon, ettei minua huvittanut enää lähteä minnekkään, joten tilasin vähän ruokaa kämpille ja katsoin pari leffaa.

Eilisistä pitkistä päiväunista huolimatta sain nukuttua hyvät yöunet. Krabi on tunnettu lukuisista kiipeilyreiteistä, joista minua erityisesti kiinnosti DWS -kiipeily, eli deep water solo. Se on kiipeilymuoto, jossa kiivetään syvästä vedestä nousevaa kalliota ilman köysiä ja jos sattuu putoamaan, niin putoaa suoraan veteen. DWS on nykyään laitonta Thaimaassa, jonka takia suurin osa kiipeilyliikkeistä ei enää järjestä veneretkiä kiipeilyreiteille. Ainoastaan yksi kapinoiva kiipeilyliike koko Krabilla järjestää edelleen retkiä kallioille. Kyseinen retki oli kuitenkin sen verran kallis, että päätin ensiksi itse kokeilla, jospa onnistuisin DWS:ssä itsenäisesti (jälleen kerran nimi: criminals ’round the world lunastaa paikkansa). Vuokrasin kajaakin neljäksi tunniksi ja lähdin melomaan kaikkein lähimpänä olevia reittejä kohti. Kolmen kilometrin meloamisen jälkeen saavuin ensimmäisten reittien luokse. Kiinnitin kajakin kallioon muodustuneeseen luonnolliseen reikään ja aloin laittaa kiipeilykenkiä jalkaan. Kaikki säätäminen huterassa kajakissa oli kohtalaisen vaikeaa varsinkin, kun suurehkot aallot jatkuvasti heiluttivat sitä. Kaikkein haastavin osuus oli kuitenkin nousta ylös, jotta pääsisin itse reitille. Kallion alaosat ovat täynnä simpukan kuorien peittämää rosoista ja märkää kalliota, johon ei pystynyt laittamaan edes jalkaa. Minun oli onnistuttava nousemaan kajakin päälle seisomaan, jotta ylettyisin ottamaan kiinni korkealla olevasta kuivasta kalliosta. Ensimmäisellä yrityksellä onnistuin saamaan kiinni kuivasta kalliosta, mutta yritykseni siirtää kättä parempaan kohtaan kalliota, sai otteeni lipeämään ja niin oli ukko vedessä ennen kuin kiipeily kerkesi kunnolla edes alkaa. Toisella yrityksellä onnistuin pääsemään kalliolle vakaaseen asentoon ja sain suoritettua noin kahdeksan metrisen traversen kalliota pitkin, minkä jälkeen hyppäsin veteen. Takaisin kajakille uituani tajusin, kuinka kajakin kärki oli täynnä viiltoja ja jälkiä. Aallokko oli koko kiipeilyn ajan heiluttanut kajakkia, ja hakannut sen kärkeä teräviä kallionkulmia vasten.

Tässä kohtaa sain kiivettyä traversen.

Kuvan pylväsmäinen kallio: Ao Nang Tower.

Seuraaville reiteille meloin toiset 3 kilometriä. Maukkaan oloiset 6B vaikeusasteen reitit kohosivat suoraan edessäni, mutta valitettavasti en löytänyt mitään paikkaa, johon olisin voinut sitoa kajakkini. Sama tapahtui myös seuraavillakin reiteillä, kunnes neljä tuntia alkoi täyttyä ja minun oli aloitettava paluumatka. Kajakkiretki oli kyllä hieno ja Krabin pystyjyrkät kalliot olivat todella nättejä, mutta kyllähän se itse tarkoitus, eli kiipeily jäi aika latteaksi. Kaverin kanssa tämä itsenäinen DWS retki olisi helposti onnistunut. Reittejä olisi voinut kiivetä vuoron perään ja samalla kun toinen olisi kiivennyt, niin toinen olisi voinut pitää huolta kajakeista. En aivan kerennyt neljän tunnin aikarajan sisällä takaisin vuokraamoon, vaan myöhästyin lähes puoli tuntia. Onneksi kajakkivuokraamon työntekijät eivät veloittaneet myöhästymisestä ektraa, eivätkä he myöskään huomanneet tai välittäneet kajakin kärjessä olevista rajuista jäljistä.

Kyllä näissä näkymissä kelpaa meloa.

Melomisen jälkeen maistui ruoka tässä merenranta kuppilassa.

2.4. Keskiviikko

Tänään oli aika toteuttaa maanantain keuhkokipujen takia väliin jäänyt suunnitelma. But first things first: ensiksi massuun oli saatava kunnollinen aamupala. Sellaista ei valiettavasti ollut tarjolla keskellä Krabin maaseutua, jossa majapaikkani sijaitsi, joten ajelin 20 kilometriä: Ao Nang:n -kaupunkiin. Ao Nang on todellinen turistirysä, jonka ansiosta/takia sieltä löytyy herkullisia aamupaloja tarjoavia kuppiloita lähes jokaisesta kadunkulmasta. Eikä siinä vielä kaikki: kaupungista löytyi vanha kunnon Starbucks! Kuten tuli jo aikaisemmin mainittua Railay:n ja Tonsai:n rannoille ei pysty ajamaan. Käytännössä kaikki näille rannoille suuntaavat turistit kulkevat niille Ao Nangin satamasta lähtevillä veneillä, joista kiskottiin uskomattoman kalliita hintoja (600 bahtia = 17 euroa). Luonnollisesti jätin ylikalliit venekyydit paksumman lompakon omaaville turisteille ja valitsin kulkuneuvoksi omat luotettavat sekä ilmaiset jalkani. Googlettamalla selvisi, että kello kolmen maissa nousuvesi olisi kaikkein korkeimmillaan. Aamupalalla porsastelun aikana kello oli rientänyt jo puoli kahden paikkeille. Nousuvesi olisi siis miltei maksimi korkeudessa. En kuitenkaan ajatellut sen olevan ongelma: sen kuin vain kahlasin läpi ja pitäisin reppua tarvittaessa vaikka suorilla käsillä. Parkkerattuani skootterini, yritin löytää paikkaa josta minun pitäisi lähteä kulkemaan Railayn rantaa kohti. En meinannut löytää koko paikkaa, koska se oli kolme metrisen vesimassan pohjalla. Veden pinta oli niin korkealla, että reppuni tulisi kastumaan vaikka venyttäisin käteni niin suoraksi kuin suinkin kykenisin. Eipä siinä auttanut muuta kuin jäädä odottamaan laskuvettä. Heti kolmen jälkeen vesi lähti laskemaan uskomatonta vauhtia. Näytti siltä kuin veden pinta laskisi aina yhden senttimetrin, jokaisen rantaan lyövän aallon mukana. Jo vartin yli kolme lähdin hiljalleen yrittämään kahlausta. Alkuun jouduin kiipeilemään veitsenterävää kuollutta korallia pitkin sekä kahlaamaan reppu pääni päällä, mutta noin kilometrin kahlaamisen jälkeen veden pinta oli laskenut jo niin paljon, että se ylettyi parhaimmillaankin vain vyötärööni asti. Noin kahden kilometrin matka Railayn rannalla oli todella huikea. Ketään muuta ei reitillä näkynyt, jonka ansiosta sain nauttia matkan varrelta löytyvistä autiorannoista ilman häiriötekijöitä.

Alkumatkan syvissä vesissä kahlausta.

Tällaiset autiorannat antoivat mukavia breikkejä kahlaamiselle.

Matkan varrelta löytyvät luolatkin olivat tyylikkäitä.

Samaan aikaan kun saavuin Railayn rannalle, alkoi taivaalta tihkua vettä. En antanut pienen sateen haitata, vaan jatkoin päivää suunnitelmien mukaisesti. Aikaa pimeän tuloon ei ollut enää kuin muutama tunti, joten tossua oli tosissaan laitettava toisensa eteen. Ensiksi kävin kiipeilemässä 70 metrisen vuoren huipulle, josta avautui todella hyvät näkymät Railayn rannoille. Hyvien näkymien lisäksi vuoren sisälle pystyi laskeutumaan. Vuori on yhtä ontto kuin tulivuori, mutta kiehuvan laavan sijasta sen pohjalla lepää: Princess Lagoon -niminen turkoosi laguuni. Sekä nousu vuoren huipulle, että laskeutuminen sen sisällä olevaan laguuniin olivat teknisesti helppoa kiipeämistä, mutta haasteensa kiipeilyyn toivat sateen kastelemat- sekä runsaan käviämäärän siloittamat kivet, jotka olivat yhtä liukkaita kuin peilijää. En varmaan olisi edes uskaltanut laskeutua sateen liukastamia kiviä pitkin laguuniin, jos kaikkein jyrkimpiin kallio-osuuksiin ei oltaisi kiinnitetty köysiä. Köysien avulla en pudonnut alas, vaikka jalkani liukastelivatkin jatkuvasti sileältä kalliolta. Kokonaan vuoren seinämän ympäröimä Princess Lagoon oli ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Keli vain olisi saanut olla parempi. Toisaalta: hyvällä kelillä paikkaan olisi varmasti saapunut jokunen muukin ”turre”, mutta nyt sadekelillä sain uiskennella laguunin matalissa vesissä täysin yksinäni.

Näkymät vuoren huipulta.

Princess Lagoon.

Prinessa laguunin retki vei sen verran aikaa, että en ennen pimeää kerennyt enää muuta kuin istahtaa rannalle katsomaan todella upeaa auringonlaskua. Tonsain rannalle saavuttuani, oli aurinko painunut horisonttiin ja pääsin näkemään rannan toistaiseksi vain pimeässä. Saavuin Tonsaille vielä tämän päivän aikana ainoastaan siitä syystä, että siellä sijaitsee se yksi ja ainut DWS retkiä edelleen järjestävä kapinallinen kiipeilyliike nimeltään: Tonsai Base Camp. Kyseinen liike järjestää DWS retkiä ainoastaan sellaisina päivinä, kun ilmoittautuneita on yli neljä, mutta korkeintaan kahdeksan. Huomiselle retkelle ei ollut vielä ilmoittautunut kukaan muu, joten todennäköisesti retki ei huomenna tulisi toteutumaan. Vaihdettiin paikan omistajan kanssa numeroita ja hän lupasi soittaa minulle siinä tapauksessa, jos huominen retki sattuisi toteutumaan. Päivä oli ollut jo pitkä, mutta vielä edessäni oli niin ikään pitkä matkustus takaisin kämpille. Paluumatka koostui useasta eri vaiheesta, joista vähiten innoissani olin pimeässä tehdystä kahlausurakasta. Onneksi koko kahlausta ei tähän aikaan päivästä tarvinnut lainkaan suorittaa. Laskuvesi oli ilta yhdeksän maissa kaikkein matalimmillaan, jonka ansiosta minun ei tarvinnut kastella edes kenkiäni. On se vain hurja nähdä omilla silmillään, kuinka ison vaikutuksen ystävämme Kuu oikein tekee merenpintojen tasoon. Paikoitellen vesi oli vetäytynyt yli 20 metrin päähän rannikosta, eikä minun täten tarvinnut huolehtia muusta kuin rapujen väistelystä.

Ei näitä Thaimaan auringonlaskuja ole turhaan upeiksi haukuttu.

Thaimaan hyppykuvassa on tyyliä.

Laskuveden aikaan veden alta paljastuu kaikkea mukavata.

3.4. Torstai

Eilen en kerennyt tutkia Raylayn-, enkä varsikaan Tonsain rantaa kunnolla. Tänään suunnitelmana oli painella samoille rannoille uudemman kerran. Laskuvesi olisi ollut matalimmillaan aamu yhdeksän aikoihin, mutta tarkistin asian vasta kello 9:45, kun kömmin ylös sängystä. Oli siis pidettävä kiirettä, jotta kerkeisin Railaylle ennen nousuvettä. Kun en turhia jäänyt kämpille loisimaan, niin onnistuin aloittamaan kävelyn vähän kymmenen jälkeen. Veden pinta oli edelleen melko alhaalla, mutta päinvastoin kuin eilen, vedenpinta tuntui nousevan yhdellä sentillä, aina jokaisen rantaa lyövän aallon myötä. Tiesin loppumatkan olevan helppoa taivallusta, mutta noin 1,5 kilometrin kohdalla tulisi olemaan matkan hankalimmat osuudet. Nämä kohdat saavutettuani, vesi oli kerennyt nousta jo turhan korkealle, mutta ei sekään onnistunut muuta kuin hieman hidastamaan matkaani. Jälleen kerran olin selvinnyt Railaylle ilmaiseksi, jos kaikista raajoistani löytyviä kymmeniä haavoja ei lasketa maksuksi. Haavat olivat peräisin kuolleesta korallista, jonka päällä reitti kulkee isoksi osaksi. Veitsenterävien korallien keskellä kävellessä, pienikin liukastuminen tarkoittaa yleensä muutamaa haavaa jossain puolella kehoa. Aamu reippailun sekä 18 tunnin paastoamisen jälkeen, aamupala eräässä Railay rannan kuppilassa maistui erityisen hyvältä. Aamupalaa syödessä soittelin samalla DWS retkiä järjestävään kiipeilyliikkeeseen ja kuten arvata saattaa: ainakaan tänään vene ei tulisi kallioille lähtemään. Ilmoittauduin samalla mukaan mahdolliselle perjantain retkelle.

Nousuveden aikaan kuvan long boat:t tuovat rompetta Railaylle.

Tänään olisin tosissaan halunnut tehdä jo jotain fyysisesti haastavaa aktiviteettia, mutta valitettavasti sitkeä nuha vaivaa minua edelleen. Maanantain rankemmasta liikunnasta aiheutuneiden keuhkokipujen takia en viitsinyt tehdä normaalia ”lihapää” ratkaisua, ja painaa vain väkisin menemään. Sen sijaan tyydyin rauhallisempaan käppäilyyn Railayn ja Tonsain upeiden rantojen ympäristössä. Molemmat rannat jakavat yhtä kauniin ympäristön, mutta Railayn kaksi rantaa ovat selvästi turistimaisempia Tonsaihin verrattuna. Railaylta löytyy ravintolaa sekä majoitusta kaikentyyppisille matkailijoille; reppureissaajista aina viiden tähden resort tyyppisiin matkailijoihin, kun taas Tonsai on onnistunut säilyttämään lähes hippimäisen tunnelmansa. Sanomattakin on siis selvää kummasta rannasta tykkäsin enemmän, vaikka toisaalta vaellusmaastot Railaylla olivatkin parempia. Nopeasti meni päivä hienoja rantoja tutkiessa ja ilta kahlailut tähtitaivaan alla sekä laskuveden aikaan menivät rutiinilla, vaikka sääriäni ja kämmeniäni koristaakin jälleen muutamat upo-uudet haavat.

 Tässä havainollistavat kuvat kuinka ison eron lasku- ja nousuvesi tekevät. Ensimmäinen kuva laskuveden aikaan...

 ...ja toinen kuva nousuveden aikaan.

Long boatit rivissä.

Pikku vaellusta Railaylla.

Tonsain ranta. Kuvan oikeassa laidasta löytyisi kiipeilyreittejä vaikka muille jakaa. Kumpa vain olisi varmistuskaveri mukana reissulla.

Tonsain ranta oli huomattavasti Railayta rauhallisempi.

4.4. Perjantai

Ei se flunssa meinaa mennä nyt millään ohi. Edelliset päivät olin ottanut jo ”easysti”, mutta kai se oli pakko ottaa vielä tämäkin päivä rennosti. Aamusta soittelin taas Base Camp kiipeilyliikkeeseen, eikä DWS retki tulisi onnistumaan tänäänkään. Ei muuta kuin uutta kahvia pöytään ja rästiin jäänyttä blogia kirjoittamaan. Aamupalapöydästä siirryin suoraan lounaspöytään, jonka jälkeen oli pakko päästä tekemään edes jotain. Sopiva aktiviteetti löytyi majoitukseni lähistöltä. 309 metrisen vuoren päälle rakennettu: Tiger Cave Temple -Buddhalais temppeli oli juuri sopiva aktiviteetti. Jyrkkiä vuoren päälle johtavia portaita kiivetessä olin tyytyväinen tämän päivän lepopäivä ratkaisuun. Kummasti tämä nuha meinaa siirtyä heti keuhkoihin, kun aloitan vähänkin kovemman fyysisen suorituksen. 1260 porteen jälkeen saavuin temppelille, jolla ei ole juuri minkäänlaista historiallista arvoa, mutta näkymät sateiseen Krabin provinssiin olivat aika kivat.   

Juuri loppunut sade teki temppelin näkymistä aina vain paremmat.

Nämä patsaat ovat 768 karaatin täyttä kultaa.

 5.4. Lauantai

Tänään oli viimeinen toivo DWS kiipeilyjen onnistumiseen. Heti heräämisestä lähtien tein kaikkeni, jotta unelmani toteutuisi. Tämän takia heräsin pitkästä aikaa ihan herätyskelloon, pakkasin nopeasti kamppeet ja vaihdoin majoitusta Ao Nangiin yhdeksi yöksi. Tänään laskuvesi oli matalimmillaan yllättävän myöhään: kello 10:10, eikä vesi myöskään laskenut aivan niin alas, kuin aikaisempina päivinä (jos joku miettii mistä minä tiedän kaiken tämän, niin netistä löytyy tietoa vuorovesien ajoista sekä niiden korkeuksista.) Aamun kahlaaminen Railayn rannalle oli siis tällä kertaa ihan kunnon kahlaamista. Railaylta jatkoin matkaa suoraan Tonsai Base Camp kiipeily-liikkeeseen, jossa kävi ilmi, että tänäkin päivänä veneestä uupui vähintään kaksi lähtijää. En kuitenkaan luovuttanut näin helpolla, vaan lähdin Tonsain kiipeilykallioita kohti, joissa yrittäisin värvätä mukaan muita lähtijöitä. Kysyin kymmeniltä kiipeilijöiltä kiinnostusta lähteä mukaan ja kaikilta sain kutakuinkin kahta samantyylistä vastausta. Joko kiipeilijät olivat jo käyneet kyseisellä retkellä, tai sitten he halusivat lähteä sinne vasta tulevina päivinä. Eräällä australialais-pariskunnalla meinasi jo mennä hermot minuun, kun en millään meinannut ottaa vastaan kieltävää vastausta. ”We are planning to do a DWS trip for sure, but not until monday or tuesday.” ”It is not guaranteed that other people will make the trip at that time. If you come today, the boat would have exactly the four climbers needed.” Keskustelu jatkui tähän tyyliin vielä viitisen minuuttia. He vastasivat kosiskeluihini mielestäni typerin perusteluin ja minä vain intin vastaan. Tiesin kyllä jo ensimmäisen kieltävän vastauksen jälkeen, etteivät he tulisi retkelle tänään lähtemään, mutta niin epätoivoinen olin, että päätin vain jatkaa värväämis yritystä. Tällaiselta varmaan Marrakeshin keskustorin myyjistä tuntuu, kun turistit kerta toisensa jälkeen jättää tuotteet ostamatta. Nyt vain toivoin, ettei veneeseen alkuviikostakaan olisi muita lähtijöitä, jotta he joutuvat katumaan päätöstänsä. :D Eipä siinä tilanteessa auttanut muuta kuin luovuttaa. Marssin takaisin Base Camp liikkeseen kysymään, kuinka paljon varmistuspalvelu tavanomaista kalliokiipeilyä varten maksaisi. 1500 bahtin (42,5 euron) hinta oli aivan liian suolainen, mutta en aikonut lähteä Krabilta ennen kuin saisin edes yhden kunnollisen kiipeilypäivän alle. Neljän tunnin setin jälkeen en tiedä oliko tämäkään nyt sitten ihan kunnollinen kiipeilypäivä. Kiipeilyyn lähti mukaan kaksi muuta kiipeilijää, mutta ainoastaan yksi varmistaja sekä yksi kiipeilyköysi. Kaksi muuta mukana ollutta kiipeilijää olivat aloittelijoita, jonka takia heillä meni aivan liikaa omilla kiipeily vuoroillaan. Kerkesin neljän tunnin aikana kiivetä vain neljä reittiä, jotka olivat kyllä todella maukkaita, mutta kiipeilyn jälkeen en ollut kuitenkaan varma, oliko kiipeily suuren rahan ja menetetyn ajan arvoista. Ainakin sain tuntea oloni kuin olisin joku ammattilaiskiipeilijäksi. Kaikkien neljän reitin kohdalla olin meistä kolmesta viimeisin kiipeilijä. Ensin aloittelijat kävivät painimassa ja putoilemassa reiteillä, eivätkä he ensimmäistä reittiä lukuunottamatta päässeet reittejä toppiin asti. Heidän epäonnistuneiden yritysten jälkeen oli minun vuoroni ja kiipesin jokaisen reitin yhdellä rykäisyllä ylös ilman yhtäkään putoamista. Päivän saldoksi jäi neljä noin 15 metristä reittiä, joidenka vaikeusasteet olivat: 2 x 6A, 1 x 6A+ sekä 1 x 6B. Sen verran jäi harmittamaan täysin kesken jäänyt kiipeilypäivä, että boulderoin vielä tunnin verran rantahietikolla. Köysikiipeilyn jälkeen sekin oli kyllä vähän perseestä, mutta sainpahan ainakin veren virtaamaan.

Sisilisko vaiko Godzilla?

Matkailulehtien kansikuva.

Siinä nousee jäkimmäinen 6A vaikeusasteen reiteistä.

Tässä 6B:n kimpussa.

Melkein topissa.

6.4. Sunnuntai

Yli kolme viikkoa kestäneen nuhan jälkeen, tänä aamuna oloni tuntui lähes terveeksi. Aamupalalla jouduin niistämään nenää pari kertaa, mutta siitä huolimatta tämä aamu oli parhain aamu pitkään aikaan. Hyvä merkki tulevia Phuketin Muay Thai treenejä ajatellen. Nyt ainut asia mikä mietitityttää tulevien treenien onnistumisen kannalta ovat lukuisat haavat jalassani. Etenkin jalkapohjastani löytyvä isohko haava voi häiritä aika tavalla paljain jaloin tehtäviä Muay Thai treenejä. Tämä asia ei ollut vielä tämän päivän murhe, vaan aamupalan jälkeen minun piti murehtia 145 kilometrin ajomatkaa takaisin Phuketiin. Onneksi tiestö on näissä turismin rikastamissa provinsseissa todella hyvässä kunnossa, minkä ansiosta onnistuin ajamaan koko matkan reiluun kahteen tuntiin. Phuketissa kirjauduin venäläisten vuokraamaan Airbnb asuntoon (ei ollut muita tarjolla!) ja otin loppu päivän rennosti.   

Airbnb asunnon uima-allas.

Typerä haava.

 7.4. Maanantai

Mieleni päällä pällimmäisenä tälle päivää olivat kovat treenit Bangtaon salilla. Nuha kuitenkin kiusasi minua edelleen sen verran paljon, etteivät kuoleman partaalle viedyt treenit välttämättä olleet kaikkein paras ajatus. Sen sijaan otin aamun ultra rauhassa pötköttelemällä sängyllä ja nauttimalla aamupalaa. Nyt kun käytössäni oli jälleen Airbnb asunnon keittiö, sain aloittaa aamun täydellisesti kaurapuurolla. Aamun laiskottelun jälkeen oli aika ottaa edes jonkinlaista treeniä tällekin päivälle. Pienen googlailun jälkeen löysin pienen Muay Thai salin kämppäni lähettyviltä ja ajattelin käydä siellä treenamassa 1 on 1 treeniä kahdestaan valmentajan kanssa. Saavuttuani paikalle sain huomata, että kaikki valmentajat sattuivat olemaan lounastauolla. Salilla makoili ainoastaan kännykkää katseleva poika joka sanoi, että saisin odottaa salilla valmentajien saapumista. Käytin odotusajan hyödyksi venyttelemällä ja lämmittelemällä kunnolla. Vajaan tunnin kuluttua valmentajia alkoi saapua. Nuori mies sanoi ottavani minut huostaansa. Heti kättelyssä hän kehui ottelevansa tämän viikon torstaina, Bangtaon kaupungin Muay Thai tapahtumassa. Hänen matsinsa oli illan toinen päämatsi, joten aika kova kaveri oli kyseessä. Ensimmäisen vartin aikana valmentaja laittoi minut varjonyrkkeilemään. Valmentaja seurasi tekniikkaani ja korjasi virheitä. Olen otettu hänen sanoessa, että etukäden koukkuni oli hyvin tehokas. Ainoa miinus kyseisessä lyönnissä oli se, että löin sen nyrkkeily tekniikalla, enkä Muay Thai tekniikalla niin kuin Muay Thai treeneissä kuuluisi tehdä. Varjonyrkkeilyn jälkeen valmentaja nappasi pistehanskat ja aloimme suorittaa kolmen minuutin eriä, joidenka välissä oli aina kahden minuutin tauot. Tai niin hän minulle alkuun kertoi. Kolmen minuutin erien alkaessa, tuo alkuun niin rauhallinen ja kohtelias valmentaja näytti itsestään aivan uuden puolen: sadistisen puolen. Jokainen kolme minuuttinen oli jo itsessään äärimmäisen rankka ja jokaisen erän loppu puolella olin antanut itsestäni jo kaikkeni, enkä meinannut jaksaa edes jalkaani nostaa. Erien loppumisen merkiksi soiva kello ei valmentajani mielestä tarkoittanut kahden minuutin tauon alkamista, vaikka hän oli minulle niin luvannut. Erien päätteeksi hän laittoi minut potkimaan. Ensiksi potkin oikealla jalalla kymmenen yläpotkua, jonka jälkeen oli vasemman jalan vuoro. En voinut kuitenkaan laistaa potkuista potkaisemalla vain 30 % tehokkuudella (se tuli jo ensimmäisen erän päätteeksi kokeiltua), sillä aina kun valmentaja ei ollut tyytyväinen potkuni voimakkuteen, niin silloin se potku jätettiin laskematta. Erien jatkuminen kellon soinnin jälkeen ei pelkästään lisännyt treenin äärimmäistä rankkuutta, vaan samalla erien väleissä jo valmiiksi liian lyhkäiset tauot ainoastaan lyhenivät. Valmennussetin ensimmäisen 15 minuutin aikana katsoin kelloa ja toivoin sen menevän mahdollisimman hitaasti, mutta seuraavan 30 minuutin aikana toivoin päinvastaista ja kellon viisareiden juoksemista. Treenin viimeinen vartti kului säkin parissa. Valmentaja kuvasi samalla videota, jonka voisimme katsoa ensi kerralla yhdessä ja korjata samalla tekemiäni virheitä. En tiedä vetääkö tämä valmentaja aina tällaisia treenejä, vai onko kenties hänen oma valmentajansa laittanut miehen tulevan matsin alla niin koville, että hän halusi kostaa sen minulle. Oli miten oli, treeni oli täyttä kärsimystä: ”and I fucking love it!” Treeni oli niin ultimaattisen rankka, että pystyin heti sen loputtua heittämään tämän mukamas ”kevyemmän päivän” roskakoriin. Jos kerta kevyt päivä oli jo pilattu, niin ajattelin jäädä salille vielä vähän hiomaan tekniikkaani. Päätökseni jäädä osoittautui todella hyväksi, sillä lopulta päädyin treenaamaan salille saapuneiden thaimaalaisten ottelijoiden kanssa vielä kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Äärimmäisen rankan treenin jälkeen en tiennyt oikein miten päin olisin. Vatsassa kiersi, lihakseni kramppivat ja silmiäni vaivasi häiritsevä sumeus.

Valmentaja vasemmalla ja kruunaamaton mestari oikealla.

8.-10.4. Tiistai, Keskiviikko & Torstai

Jälleen kerran ja jostain kummasta syystä heräsin aamulla kyynärvarsiani vaivaavaan lihaskipuun. Ei uskoisi nyrkkeilyn kaltaisen lajin kipeyttävän juuri näitä lihaksia, mutta kahdesti samat kivut kokeneena, ei tämä asia voinut olla enää sattumaa. Päivä meni lihaskivuista huolimatta rattoisasti, vaikka sitä varjostikin lihaskipujen lisäksi myös eräs toinen asia. Juoksulenkkini aikana toistakymmentä kilometriä pitkää Mai Khaon rantaa huomasin kuinka tahmealta juoksu tuntui. Noin kolmasosan normaalia lenkkiä heikompi juoksusuoritukseni tuntui todella raskaalta. Tämän seikan avulla pystyin päätellä, että täysin terveenä pystyisin kolmasosan parempaan suoritukseen myös Muay Thai treeneissäkin. ”Loppuis jo tämä saamarin lenssu!”

Mai Khaon ranta. Lisää "rusakkoja" saapuu Phuketiin kuvan Aeroflotin kyydissä.

Keskiviikkona tarkoitukseni oli käydä maanantaisella salilla uudestaan. Valmentajan kanssa tehty sadistisen rankka tunti oli vahvasti addiktoivaa kidutusta (kappas mokomaa: sadisti ja masokisti sopivat hyvin yhteen). Kroppani ei vain valitettavasti ollut lähellekkään palautunut, jotta olisin selvinnyt kovista treeneistä kunnialla. Kyynärvarret, pohkeet, reidet (etenkin sisäreidet) sekä vatsalihakset olivat kaikki aivan muussia. Jos minulla olisi rahaa loputtomasti, niin olisin silti mennyt treeneihin, mutta tässä rahatilanteessa en viitsinyt maksaa kalliista tunnista, mitä en pystyisi vetämään täysiä. Muay Thain sijaan, suoritin rankahkon uinti/leukatreenin Airbnb asunnon uima-altaalla. Nopeasti keksityssä treenissä minun piti vetää kymmenen leukaa aina jokaista uitua sataa metriä kohden ja jotta hommaan saatiin lisää haastetta, niin vetämäni leuat olivat normaaleja leukoja reippaasti haastavampia, sillä suoritin ne pienen sillan puupalkissa. Kahden kilometrin uinti suorituksessa leukoja tuli vedettyä ihan kelvot 200 kappaletta.

Rankkoja leukoja L-istunnassa.

Torstai aamuna minulle viimeistään selvisi, ettei kannattaisi enää haaveilla kahdesta erillisestä Muay Thai treenistä ennen Bangkokiin paluuta. Tänään treeneihin olisi pitänyt mennä, jotta palautusmisaikaa olisi ollut tarpeeksi lauantaina tapahtuviin toisiin treeneihin. Lihakseni olivat kuitenkin yhä niin kipeät, ettei Muay Thaista olisi tullut vielä mitään. Toivottavasti huomenna voisin taas painaa itseni ylimpään väsymystilaan. Vaihtoehtoinen treeni tälle päivää oli suunnata Phuketin kiipeilyhalliin. Seuraavat kuusi tuntia vierähtivätkin sitten nopeasti. Aivan koko aikaa en suinkaan kiivennyt, vaan matkoihin meni tunteroinen ja lounaaseen toinen tunti. Kaippa hallilla vietetty neljä tuntiakin olivat lähestulkoon pääsylipun arvoinen kiipeily aika. Loppu päivä meni asunnon uima-altaalla uidessa sekä joogatessa.

11.4. Perjantai

Tieto lisää tuskaa. Heräämisestä asti olin stressaantunut tämän päivän Muay Thai treeneistä, koska tiesin kuinka rankkaa siellä tulee olemaan. Sovin treenit valmentajan kanssa kello yhdeksi, mutta menin salille jo kahdeltatoista lämmittelemään. Kun veri alkoi kiertää ja sykkeet nousta, muuttui samalla treeneistä stressaaminen itseluottamukseksi. ”Ei kai se nyt niin rankkaa ollut. Pitää vain lopettaa tämä itsesääli ja painaa vaan eteenpäin. Helppoahan tämä loppujen lopuksi on, kun ei tarvitse edes itse miettiä mitä tehdä: taistelee vaan.” Nämä olivat viimeiset tsemppaavat ajatukseni, kun samaan aikaan näin valmentajan astuvan salille. Ensimmäiseksi kysyin häneltä eilisen ottelun tulosta. Valmentajani oikea nilkka oli turvoksissa ja vasemmalla puolella päätä iso kuhmu, mutta ne olivat vain mukavia muistoja matsista, sillä hänen vastustajansa oli pudonnut viitos erässä vasemman jalan vartalopotkuun. Jutut matsista olisivat kiinnostanut minua enemmänkin, mutta valmentaja ei ollut juttu tuulella, vaan laittoi minut pitemmittä puheitta varjonyrkkeilemään. Viiden minuutin rennohkon (sykkeeni nousivat jo 180 pbm asti) varjonyrkkeilyn jälkeen valmentaja haki suuret pistehanskat ja oli jälleen kolmen minuutin erien aika. Kun ensimmäistä erää oli noin puolet takana, alkoi itseluottamukseni olemaan jälleen koetuksella. Kaikki kahdeksan erää olivat juuri niin rankkoja, kuin aamun stressailuissa muistelin. Ennen treenin alkua olevat itsevarmat ajatukseni olivat täten muuttuneet täysin päinvastaisiksi. ”Tää on äärimmäisen rankkaa! Vitsi kun tekisi mieli antaa periksi. Jos näytän todella hitaalta, niin ehkä valmentaja antaa mulle armoa.” Erien päätyttyä katsoin kelloa ja treeniaikaa olevan vielä 15 minuuttia jäljellä. Sen ajan käytimme kolmeen kolmen minuutin erään nyrkkeilysäkeillä. Ajattelin säkin paukuttamisen olevan jo huomattavasti helpompaa pistehanskoihin verrattuna, sillä voisin itse päättää omat sarjani, joka on huomattavasti helpompaa ennalta tuntemattomiin iskusarjoihin verrattuna. Nämä pohdinnat osoittautuivat kuitenkin virheeksi, sillä säkkitreenit kulkivatkin valmentajan kovassa komennuksessa ja hän päätti millaisia lyöntisarjoja säkkiin viljelisin. Vihoviimeinen erä loppui komeasti miltei tyrmäykseen suorittaessani viimeisiä yläpotku sarjoja. Lattialla olevat matot lainehtivat hiestäni, jonka takia vasemman yläpotkun kohdalla tukijalkani petti liukkaalla matolla ja lensin maahan oikealle kyljelleni. Ajattelin valmentajan käskevän minut ylös ja jatkamaan nopeasti hieman kesken jäänyttä erää, mutta onneksi hän vain nauroi ja alkoi auttamaan minua hanskojen riisumisessa. Löytyihän kaverista edes jonkinlainen pehmeä puoli. Reilun kolmen tunnin treenien jälkeen olin jälleen hämärän rajamailla, enkä seuraavaan kahteen tuntiin pystynyt tekemään oikein mitään. Viimein otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin uimaan, jonka jälkeen ravintolan herkut jo kutsuivat.    

Hanskani koskettavat pistehanskoja ja viides erä saa alkaa. 

Muutamia tyylinnäyttöjä Muay Thaissa käytettävistä tekniikoista. Tässä oikea kyynärpää. Ihanteellinen tavoite olisi osua vastustajan leukaan tai nenän varteen. 

Oikea polvi kierteisenä vastustajan vasempaan kylkeen.

Oikea potku vastustajan vartaloon.

Vasen alakoukku vastustajan leukaan tai nenään.

12.-14.4. Lauantai, Sunnuntai & Maanantai

Viimeinen päivä Phuketissa kului lomailun parissa. Palautimispäivää kroppa jo vähän vaatikin eilisen kärsimyksen jälkeen. Eipä olisi yhtään hassumpaa jäädä eläkkeelle ja jäädä tänne elämään viimeisen viikon tapahtumien kaltaista elämää... hetkinen: ”olinko juuri löytänyt Phuketin taijan?” Vajaa kaksi viikkoako se vain vaati.

Sunnuntaipäivä lähti käyntiin matkustelun merkeissä. Ensiksi kämppä kuntoon, jonka jälkeen koitti 12 kilometrin ajomatka skootterivuokraamoon ja palautin hyvin palvelleen menopelini. Kello 11:30 lentelin takaisin Bangkokiin, jossa kirjauduin reissun viimeiseksi yöksi kälyisen puoleiseen majoitukseen.

Pikkurepustani meinaa loppua tila kesken. Hyvin meni näinkin käsimatkatavara seulannasta läpi.

Maanantaina koitti urheilun täyteisen reissun viimeinen päivä. Kun kerran koko reissu oli ollut verrattain urheilun täyteinen, niin miksi en jatkaisi samalla linjalla vielä reissun viimeisenä päivänä. Itseasiassa olin haaveillut tästä päivästä jo kolmen viikon ajan. Kolmea viikkoa sitten ennen Bangkokin ja Phuketin välistä lentoa kävin kiipeilemässä todella hyvässä kiipeilykeskuksessa, josta kiipeilyhallin lisäksi löytyi myös hyvä kuntosali, uimahalli, Muay Thai sali ja paljon muuta. Nyt minulla olisi koko päivä aikaa viettää tämän mahtavan liikunta fasiliteetin mukavuuksista. Kolmen tunnin loistavan kiipeilysetin jälkeen oli pienen hiilaritankkauksen aika hedelmä smoohtien muodossa, josta matka jatkui Muay Thai treeneihin. Muay Thai sali oli ehkä vähän liikaa luvattu. Siinä tilassa jossa Muay Thai salin olisi pitänyt olla, löytyi vain nyrkkeilysäkki. Eipä siinä mitään: enpä minä muuta tähän yksin tehtävään treeniin kaivannutkaan. 1,5 tunnin intensiivisen säkin mäiskimisen jälkeen oli lounaan vuoro. Alunperin ajattelin treeni tunteja olevan tälle päivää enemmän kuin tarpeeksi, mutta lounasta syödessä tajusin, että ei sitä aikaa oikeastaan ollutkaan enää kuin kaksi tuntia jäljellä. Pakko oli karsia urheilulajeja pois, jonka takia päivän viimeiseksi treeniksi jäi pikaiset puolen tunnin hiet kuntosalilla. Kahdeksan tunnin treeniaika loppui ikävästi kesken, jonka takia en kerennyt edes uima-altaita testaamaan, mutta onneksi pukuhuoneesta löytyvä sauna oli sentään todella hyvä. 7000 poltetun kilocalorin jälkeen luulisi unen maittavan jopa lentokoneessa. Kello 23:00 Lufthansan lentokone nousi ilmaan suuntana Munchen, joka tarkoitti väistämättä vain yhtä asiaa: jälleen olisi yksi reissu taputeltu.

Tuohon säkkiin sai ammentaa kaikkia niitä uusia tekniikoita, joita Phuketin retkestä jäi minulle mieleen.

Tällainen urheiluhalli kun löytyisi oman kämpän vierestä ja taskusta löytyisi elinikäinen jäsenyys.

Jo pelkästään tämää huone tekee paikasta jo keskivertoa paremman.

Loppusanat:

Muay Thai Phuketissa sekä DWS Krabilla olivat molemmat pitkäaikaisia haaveitani, joista olin unelmoinut jo yli kymmenen vuoden ajan. Nyt kun vihdoin pääsin näitä unelmia toteuttamaan, ei hommat sujuneet parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ennätys pitkään kestänyt nuha esti, hidasti sekä haittasi thainyrkkeilytreenejä ja DWS retkikään ei kovasta yrityksestä huolimatta lopultu onnistunut. Itseäni voin tietysti osittain syyttää pitkäkestoisesta nuhasta, joka todennäköisesti pitkittyi ensimmäisen Phuket viikon tappotreenejä tehtäessä. Malttamattomuuteni oli mielestäni ymmärrettävää, kun kyseessä oli kuitenkin asia, mistä olin unelmoinut yli kymmenen vuotta ja Phuketissa tehdyt treenit saattoivat jäädä viimeisiksi Muay Thai treeneiksi koskaan. DWS retken epäonnistuminen sen sijaan oli enimmäkseen todella huonoa tuuria. Kiipeilijöitä Tonsain rannalla näkyi edelleen sen verran paljon, ettei retkellä lähtijöistä olisi pitänyt olla pulaa. DWS tragedian (tämä nimitys tulee jäämään historian kirjoihin) lohdutuspalkinnoksi tehty köysikiipeilysettikin jäi lopulta (enimmäkseen) harmittamaan. Kiipeily oli todella mahtavaa kuumassa kelissä ja hyvissä maisemissa etteivät neljä tekemääni nousua onnistuneet suurta kiipeily kiimaani sammuttamaan. Kiipeilyn jo loputtua, oloni oli kuin olisin juuri tehnyt alkulämmittelyt ja nyt voitaisiin alkaa kiipeilemään oikein kunnolla. Voi kumpa minulla olisi ollut kiipeilykaveri mukana koko viikon, jotta olisin voinut kiivetä joka päivä useampia reittejä ja käytännössä ilmaiseksi. Muay Thai treenit onneksi onnistuivat kiipeilyjä paremmin, vaikka en valitettavasti päässyt kertaakaan vetämään niitä täysin terveenä. Flunssasta huolimatta Muay Thai treenit olivat yksi koko reissun kohokohdista! Jos voittaisin lotossa, niin erityisesti valmentajan kanssa tehdyistä 1 on 1 Muay Thai treeneistä tulisi säännöllinen harrastus koko loppu elämän ajaksi.

Phuket ja Krabi ovat molemmat sellaisia paikkoja, mitä normaalisti reissuillani välttelisin. Tai jos niissä tulisi käytyä, niin silloin viihtyisin niissä vain muutaman päivän. Koska urheilu oli pääasiaalinen aktiviteetti jota tein näissä provinsseissa, niin ei turismin pilaamat rannat olleet loppujen lopuksi ollenkaan häiritseviä. Oikeastaan päinvastoin: todella rankkojen treenien jälkeen olin monesti niin väsynyt, ettei merenrannalle ja sen vierestä löytyville ravintoloille olisi löytynyt haastajaa.

Perinteiset treeni statsit.

Moottoripyöräilyyn jo tottuneena, ei skootterilla ajeleminen Phuketin saarella tai Krabillakaan liiemmin häirinnyt. Lähtiessäni päivän aktiviteetteihin, minulla oli aina selkeä suunnitelma mitä aikoisin tehdä ja skootteri toimi vain kulkuneuvona, eikä niinkään nautiskelu- tai rälläilypelinä. Sen sijaan siirtymiset Phuketista Krabille ja takaisin olisivat olleet etenkin tehokkaalla moottoripyörällä todella maukkaita. Muutama kuukausi sitten Vietnamin jäätäviä teitä pitkin ajellessa unelmoin ties kuinka monta kertaa Thaimaan lämpimistä keleistä, jossa voisin ajella vähissä vaatteissa kovaa, mutta ilman kylmyyden tunkeutumista luihin ja ytimiin. Phuketin ja Krabin välinen matka olisi ollut juuri sitä mistä unelmoin, mutta skootterilla ajellessa ei sekään unelma nyt oikein toteutunut. Lempialueeni Phuketin ja Krabin provinsseissa täytyy olla Mai Khao, eli alue jossa asustelin reissun viimeisen viikon. Mai Khaossa ei näkynyt juurikaan turisteja, vaikka länsimaalaisia alueella jonkin verran näkikin. Suurin osa länsimaisista ihmisistä (lähinnä venäläisiä) eivät olleet turisteja, vaan he asuivat Mai Khaon alueella, mistä syystä heidän käyttäyminen ei ollut yhtä innostunutta kuin perinteisen massaturistin. Mai Khaossa voisin itsekin kuvitella asuvani. Hintataso oli selvästi Phuketin suosittuja turistialueita halvempi, jonka lisäksi Mai Khaon hiekkaranta oli todella pitkä ja rauhallinen. Ajomatka Krabin kiipeilykallioillekaan- tai varsinkaan Phuketin Muay Thai saleille ei ole kovin pitkä. Kaiken kaikkiaan kolmen kuukauden seikkailu Hong Kongissa, Vietnamissa sekä Thaimaassa oli mahtava ja todella monipuolinen. Reissun jälkeen tuntui, että karkeasti jaoteltuna jokainen kuukausi oli melkein kuin oma reissunsa. Sooloilua Hong Kongissa ja Vietnamissa, söpöilyä Jennin kanssa samoissa kohteissa sekä yli kymmenvuotisten unelmien täyttämistä (tai ainakin sen yritystä) Phuketissa sekä Krabissa. Muay Thai treeneistä unelmointi saattoi päättyä tähän reissuun, mutta Krabin DWS tulee kummittelemaan ajatuksissani hamaan tappiin asti, ellen sattuisi tänne joskus uudestaan eksymään.  

Reissu loppu ja taistelija vetäytyy nurkkaan haukkomaan happea.