Islanti 1.-23.9.2026

Mjóifjörðurin, Iceland.

Työntäyteinen kesä on vihdoin lusittu, ja edessä on kolmen viikon rykäisy tulen ja jään maahan – Islantiin! Taloudellisesti tälle reissulle lähteminen tuntuu oikeastaan paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Islanti on tunnetusti kallis maa, joten mistä moinen huojennus johtui? Tietysti siitä, että kolmen ja puolen vuoden epätoivoisen odotuksen jälkeen asunnonmyyntimme tärppäsi ja teimme keväällä kaupat. Enää meidän ei tarvitse maksaa kalliita kuluja asunnosta, joka nököttää reissujen ajan tyhjillään. On suorastaan nautinnollista ajatella, että kesäkuun alussa vuokraamamme vanha yksiö kuluttaa vaivalla hankittua käteistä yli puolet vähemmän kuin entinen rivitalo-osakkeemme.

Suomeen jäävät juoksevat kulut ovat kuitenkin vain osa reissubudjettia. Jotta emme upottaisi pientä omaisuutta yhteen matkaan, aloitimme säästökuurin jo kotona. Rinkkoihin pakattiin kattavien eräilykamojen lisäksi noin 20 kiloa ruokaa, minkä ansiosta säästämme jo kättelyssä useamman satasen. Paikan päällä säästöä kertyy rutkasti lisää, sillä aiomme nukkua kaikki yöt ilmaiseksi joko teltassa tai vuokra-auton uumenissa.

Islanti on ollut yksi pitkäaikaisimmista unelmistamme – tilasimme Lonely Planetin oppaankin jo yli kymmenen vuotta sitten. Nyt kauan odotettu reissu toteutuu vihdoin! Tunteet ovat kuitenkin hieman ristiriitaiset, sillä intressimme reissuelämässä ja elämässä ylipäänsä ovat muuttuneet. Viimeiset viisitoista vuotta olemme halunneet lähinnä uppoutua luontoon, vaeltaa, kiipeillä vuorilla ja eräillä. Tottahan toki nämä asiat kiinnostavat yhä, ja matkamme kulkee jatkossakin pääosin luontokohteesta toiseen, mutta rinnalle on hiipinyt kaipuu muustakin reissailusta. Siksi Islantiin lähtö olisi saanut tapahtua vaikkapa viisi vuotta sitten – silloin emme olisi löytäneet kolmen viikon yhtäjaksoisesta eräilystä mitään valittamista.

Tiistai 1.9.
Reissukulujen karsiminen sai jatkoa heti lähtöaamuna, kun hyppäsimme sängystä kukonlaulun aikaan kokkaamaan eväitä matkaa varten. Ravintolakäyntien skippaamisesta kertyi säästöä helposti useampi kymppi. Päivän säästöjä kasvatettiin vielä kympillä, kun päätimme taksin sijaan kävellä kotoamme juna-asemalle. Vajaa kolme kilometriä ei tietysti kuulosta pahalta, mutta kahden rinkan, kahden repun, eväskassin ja laukun epäergonominen raahaaminen teki matkasta todella hikisen ja vaivalloisen. Yhteensä 65 kilon kantamukset varmistivat, että matkanteko oli kaikkea muuta kuin mukavaa – mutta mitäpä sitä kitsaat ihmiset eivät tekisi rahansäästön eteen!

Nämä kaikki pitäisi pariin rinkkaan ahtaa.

Laskeuduimme Islannin pääkaupungin kupeeseen, Keflavíkin lentokentälle, kello 16:20 paikallista aikaa. Kelloa sai siirtää kolme tuntia taaksepäin Suomen aikaan nähden. Kentältä nappasimme allemme reissukaverimme: punaisen Mitsubishi Eclipse Cross -nelivedon. Kyseessä ei ole mikään täysverinen maastoauto, mutta auto ei myöskään hyydy ensimmäiseen jyrkkään nousuun – ainakaan toivottavasti.

On noita kamoja aika paljon mukavampi kantaa tuossa auton perässä kuin selissämme.

Vaikka olimme pakanneet Suomesta matkaan runsaasti ruokaa, tarvitsimme vielä perustarvikkeita ja kaikkein tärkeimpänä kaasua retkikeittimeen. Kurvasimme siis ensitöiksemme Reykjavíkin laitamilla sijaitsevaan suureen supermarketiin. Erityisesti Jenni oli maalaillut mielessään kuvia Islannin tähtitieteellisestä hintatasosta ja odotti pelkän maitopurkin maksavan jo vitosen. Todellisuus yllätti: osa tuotteista oli jopa halvempia kuin kotona, ja pääsääntöisesti hinnat olivat vain hieman Suomea korkeampia. Vasta lihatiskillä pelkomme kävivät toteen. Heikkolaatuisimmankin lihan kilohinta alkoi kolmestakymmenestä eurosta. Sillä sekunnilla matkasuunnitelmamme muuttui: tästä tulikin kasvissyöntireissu!

Aurinko teki jo laskuaan, kun saavutimme ensimmäisen yöpymispaikkamme merenrannalta, muutaman kymmenen kilometrin päästä Reykjavíkista pohjoiseen. Niin vain 14 tuntia hurahti pelkkään matkustamiseen, vaikka pysyttelimmekin Pohjoismaiden rajojen sisällä.

Ensimmäiset tunnelmat Islannin luonnosta.

Saimme aika hienon illan ensimmäiseksi Islannin illaksi.

Toivoimme ja jännitimme kovasti, että vuokra-automme takatila olisi riittävän tilava nukkumiseen. Toiveemme toteutui!

Keskiviikko 2.9

Ensimmäinen yö auton takakontissa sujui yllättävän kivasti. Mitä nyt tuli heräiltyä useamman kerran ja selkää vähän kolotti, mutta sitähän osasi odottaakin.

Päivän ensimmäinen aktiviteetti alkoi jo ennen aamupalaa, kun ajoimme lyhyen matkan Islannin toiseksi korkeimman vesiputouksen, Glymurin, lähelle. Pakkasimme reppuihin aamupalatarvikkeet ja lähdimme patikoimaan kohti putousta. Odotuksemme eivät olleet katossa, mutta olimme päättäneet katsastaa tämän kohteen monien muiden Islannin ihmeiden sijasta. Onneksi lähdimme. Kun 198-metrinen Glymur ja sen alapuolella avautuva syvä ja kapea kanjoni tulivat näkyviin, olimme kerralla myytyjä. Näkymät vain paranivat sitä mukaa, mitä korkeammalle nousimme. Loppuhuipennuksena pääsimme kokemaan ytimissämme asti, millaiset voimat alas jylisevissä vesimassoissa piilee.

Vaelluksen lähtöpaikassa meitä oli vastassa tällainen vastaanottokomitea.

Suomalaista kaurapuuroa lähti reissulle mukaan kahdeksan kiloa. Huomaatko kuvassa myös paikallista ruokaa?

Mahtava vesiputous näkyi ensimmäistä kertaa.

Rankkaa, mutta upeaa nousua.

Lähes huipulla.

Jenni kurkkaa varovasti alas syvään rotkoon.

Sinne se vesi tippuu pari sataa metriä alaspäin.

Olipahan hieno ensimmäinen vaellus.

Putoukselta matka jatkui pohjoiseen reilun sadan kilometrin verran Snæfellsnesin niemimaalle. Siellä pääsimme ensi kertaa kunnolla kosketuksiin Islannin seismisen luonteen kanssa, kun kurvasimme keskelle Berserkjahraunin laavakenttiä. Mossen peittämä, laguunien ja nuorten laavakartioiden täyttämä alue oli ehdottomasti käymisen arvoinen, joskaan ei aivan maailmoja mullistava.

Berserkjahraunin mustaa maisemaa.

Taustalla kohoaa yksi syypää sille, miksi Berserkjahraunin maisema näyttää siltä miltä se näyttää.

Seuraavaksi ohitimme yhden koko Islannin kuvatuimmista maamerkeistä: Kirkjufell-vuoren. Suoraan merestä kohoava kartiomainen vuori on kieltämättä kaunis, mutta ilman Game of Thrones -sarjaa se tuskin olisi näin kuuluisa. Illalla vuoren ympärillä pyöri niin paljon turisteja, että päätimme jatkaa matkaa läheisille merenrantakallioille yöpymään. Päätimme katsoa tilannetta aamulla uudestaan – jospa muut matkailijat eivät olisi yhtä aikaisia lintuja kuin me. 

Matkalla nukkumispaikkaan pysähdyimme tällä hienolla rannalla.

Toisen yön nukkumispaikka.

Torstai 3.9.

Mitsubishin takatila vaatii vielä totuttelua, sillä yöllä tuli heräiltyä kerran jos toisenkin. Olimme kuitenkin aikaisin liikkeellä, minkä ansiosta saimme nauttia Kirkjufellista lähes omassa rauhassamme, sillä paikalle oli ehtinyt jo muutama muukin aamuvirkku.

Kirkjufell on parhaimmillaan, kun sitä katselee näiden vesiputousten takaa.

Matkan jatkuessa Jenni alkoi valitella tuttuja alavatsaoireita. Edessämme oli siis pakollinen ”opintomatka” paikalliseen terveydenhuoltoon, jotta saisimme reseptin mitä todennäköisimmin virtsatietulehdukseen. Lähin terveyskeskus löytyi Stykkishólmurin kaupungista, jossa pääsimme lääkärille heti ilman jonotusta. Pian meillä oli resepti kourassa, mutta apteekin aukeamista jouduimme odottamaan miltei kaksi tuntia. Islannin terveydenhuolto saa meiltä täydet pisteet nopeudesta, joskin lysti oli kallista: pikainen visiitti kevensi lompakkoa miltei 200 eurolla.

Nämä hevoset suorastaan villiintyivät, kun tulin silittelemään niitä.

Odotusaika hyödynnettiin tehokkaasti suuntaamalla kylän uimahalliin. Sen lämpimiin altaisiin johdetaan kuumaa vettä suoraan geotermisistä lähteistä. Kahden tunnin rentoutuminen Harvian kiukaalla varustetussa saunassa ja 42-asteisessa vedessä lilluminen oli täydellinen tapa tappaa aikaa, eikä peseytyminenkään ollut pahitteeksi. Kaiken huipuksi Jennin saamat tujut antibiootit alkoivat purra lähes heti ensimmäisen tabletin jälkeen, ja matka pääsi jatkumaan miltei normaaliin tapaan.

Kuva otettu Googlesta, sillä kuvaus on kielletty Islannin uimahalleissa. 

Koska Jennin olo vaati vielä lepoa, meille sopi loistavasti pidempi ajopätkä. Suuntasimme reilun 300 kilometrin matkalle kohti luoteisvuonoja eli Vestfirðirin niemimaata. Pitkä taival taittui joutuisasti kahden pysähdyksen taktiikalla, ja pian vietimme jo iltaa upean, valtavan Rauðasandur-hiekkarannan tuntumassa. Lääkkeet kaatoivat toipilaan uneen miltei heti perille päästyämme. Se oli sääli, sillä auringonlaskun aikaan rannan hiekka hehkui uskomattoman kullanruskeana ja maisema oli muutenkin mykistävä.

Rauðasandurin hiekkaranta on upea ilmestys.

Perjantai 4.9.

Aamulla kävimme tutustumassa Rauðasandurin hiekkaan vähän lähempää ja suuntasimme rannalle kävelylle. Ranta oli hieno ja rauhallinen, mutta rehellisyyden nimissä se oli parhaimmillaan edellisiltana yläilmoista katseltuna.

Ei se ranta huonolta näytä tästäkään.

Oikeastaan koko loppupäivä kulki vuonolta toiselle kurvaillessa, jonka lisäksi ylitimme useampia satojen metrien korkeuteen kohoavia vuoristosolia. Ennen seuraavaan leiriin vetäytymistä pysähdyimme Dynjandin putouksilla. Vuorenseinämää pitkin viuhkana hajoava 99-metrinen putous ylitti odotuksemme heittämällä, aivan kuten Glymurin putoukset muutama päivä sitten.

Noin sata vuotta käytössä ollut laiva on ollut koristeena Länsivuonojen rannoilla vuodesta 1981 lähtien.  

Kyllä täällä kelpaa kurvailla.

Kävimme myös toisella suurella hiekkarannalla. Kumpa vain olisi 30 astetta lämpimämpää vettä!

Dynjandin putoukset.

Dynjandilla vierailu merkitsi jo reissun toista "pummailua". Sekä Dynjandin että Kirkjufellin parkkimaksut olisivat olleet noin 8 euroa per paikka, mutta jätimme auton taktisesti automaattikameroiden valvoman alueen ulkopuolelle välttääksemme törkykalliit maksut. On se kumma, että rikkaan ja pinta-alaltaan isohkon maan, jonka asukastiheys on maailman alhaisimpia, täytyy nyhtää parkkeerauksesta tuollaisia summia.

Neljännen yön vietimme todella rauhallisessa poukamassa, jonne pääseminen vaati autoltamme ensimmäistä kertaa lähes sen täyttä suorituskykyä. Huonokuntoisella hiekkatiellä oli jyrkkiä nousuja sekä kuoppaisia ja kivikkoisia osuuksia, joissa auton neliveto ja korkeampi maavara tulivat todelliseen tarpeeseen. 

Huonokuntoisen hiekkatien varrelta.

Nukkumispaikkamme näkymät.

Lauantai 5.9.

Nyt alamme ilmeisesti jo tottua autossa nukkumiseen, sillä takana ovat ensimmäiset todella hyvin nukutut unet. Yhdeksän tunnin yöunet tulivat tarpeeseen erityisesti minulle, sillä olin nukkunut edelliset yöt Jenniä huonommin. Yösijamme maisemat eivät olleet mitenkään maailmoja mullistavat, mutta nautimme silti täysillä aamukokkailuista alueella, jossa ei liikkunut ristin sielua. Juuri tällaista rauhaa erakkosielumme kaipaavat.

Olemme nähneet matkoillamme niin paljon upeita maisemia, etteivät kuvan näkymät saa meitä suorastaan hekumoimaan. Islannin maisemista tekee kuitenkin erityisen niiden käsittämätön näkyvyys. Monissa kuivemmissa maailmankolkissa ilman epäpuhtaudet tai usva sumentavat horisonttia, mutta Islannin sateinen ja tuulinen ilmasto pitää huolen siitä, että matkailija saa ihastella maisemaa aina 4K-tasoisena teräväpiirtona.

Eilinen taival nukkumapaikalle vaati autoltamme jo hieman ponnistelua, mutta missään vaiheessa emme epäilleet perille pääsyä. Seuraavaksi alkava tienpätkä ei kuitenkaan herättänyt samanlaista luottamusta. Päätimme nimittäin ylittää yli 500 metrin korkeuteen kohoavan vuorenselänteen kuoppaista hiekkatietä pitkin, joka oli karttaankin merkitty pelkäksi kävelypoluksi.

Matka alkoi hyvin, eivätkä ensimmäiset jyrkät nousut tai vesistöjen ylitykset tuottaneet ongelmia. Yhdessä kohdassa jouduimme hieman peruuttamaan jyrkässä rinteessä, mutta raskaammalla kaasujalalla sekin nousu jäi taakse. Nousun loppuvaiheessa auton pakoputki – joka roikkui jo valmiiksi hieman alhaalla autoa vuokratessa – otti kuitenkin maakosketuksen. Osuman seurauksena se roikkui entistäkin alempana. Nyt se raapi kiinni pienimpiinkin kiviin, ja valmiiksi vähäiset ajolinjavaihtoehdot kävivät olemattomiksi. Välillä pakoputki suorastaan laahasi maata, mutta onnistuimme kuin ihmeen kaupalla välttämään kaikkein suurimmat kolaukset ja könysimme lopulta solan korkeimpaan kohtaan.

Matkan haastavin osuus oli tämä joenylityksen jälkeinen jyrkkä ylämäki.

Oli aika aloittaa reissun toinen vaellus, tällä kertaa kohti 998 metriä korkeaa Kaldbakur-vuorta. Päivä oli harmillisen pilvinen, eikä vuoren huippua näkynyt laisinkaan. Lähdimme matkaan silti ennakkoluulottomasti ja elätimme toiveita sään kirkastumisesta. Talsimme ylämäkeen noin tunnin, kunnes oli pakko myöntää tosiasiat: pilvipeite vain sakeni sakenemistaan. Päätimme kääntyä takaisin. Reissun ensimmäinen huiputus tyssäsi siis tähän – parempi onni ensi kerralla!

Vaikka luovuimme huiputuksesta, maisemat olivat silti Islannille tyypilliseen tapaan karun kauniit.

Takaisin alas.

Vastikään ostamamme kolmijalka kovassa käytössä.

Ajelimme solalta alas pakoputki maata raapien. Kun pääsimme tasaisemmalle maalle, kurvasimme tien sivuun ruokatauolle. Ennen kokkailun aloitusta minä ryömin auton alle ihmettelemään, mitä peukalo keskellä kämmentä omaava lähihoitaja voisi asialle tehdä. Ainoa konsti, jonka aivoni kykenivät keksimään, oli vääntää putkea raa’alla voimalla. Lopulta se loksahtikin takaisin kumiseen pidikkeeseensä, jossa se oli ilmeisesti aiemminkin roikkunut. Ei pakoputki edelleenkään miltään uudenkarhealta näyttänyt, mutta auton maavara kasvoi kertaheitolla kymmenen senttiä. Se oli jo voitto!

Säätiedotuksen lupaamat sateet alkoivat heti, kun saavuimme Þingeyrin pikkukaupunkiin. Ajattelimme harmaan kelin olevan täydellinen syy suunnata paikalliseen uimahalliin lillumaan. Valitettavasti paikka meni kiinni jo neljältä, eikä kymmenen euron sisäänpääsymaksu houkutellut vain tunnin pikapulahduksen takia. Varasuunnitelmana kurvasimme kahvilaan viiden euron kupeille lataamaan niin tietokoneen akkuja kuin tätä rästiin jäänyttä blogiakin.

Kahvila sulki ovensa viideltä, ja onneksemme samaan aikaan taukosi myös sade. Yöksi ajelimme lyhyen matkan Þingeyriä reunustavan vuonon vastarannalle. Kerrankin olimme saapuneet yöpymispaikalle niin ajoissa, että meillä oli mahdollisuus pieneen illanviettoon. Toki Islannin hyytävässä kylmyydessä ulkona hengailu ei ole kovin houkuttelevaa – paitsi silloin, kun laittaa jalalla koreasti salsan muodossa.

Kyllä näissä maisemissa kelpaa yönsä viettää.

Olemme viime reissustamme, eli Kuuban-matkan loppumetreiltä saakka harjoitelleet vimmatusti salsaa. Kurinalainen työ on tuottanut tulosta niin paljon, että tanssimme sujuu jo kuin tanssi. 

6.9. Sunnuntai

Olimme odottaneet sunnuntaita jo muutaman päivän, sillä säätiedotukset olivat luvanneet tästä eteenpäin aurinkoista keliä peräti kolmeksi päiväksi putkeen. Aamu ei kuitenkaan vielä lunastanut lupauksia. Pikaisen sääsovelluksen vilkaisun jälkeen päivä vaikuttikin puolipilviseltä, ja täysi auringonpaiste oli siirtynyt alkuviikkoon.

Vaikka aurinko ei paistanutkaan siniseltä taivaalta, ei aamun näkymät silti huonot olleet.

Lampaat tulivat katsomaan keitä kummia heidän maillensa on tullut nukkumaan.

Puolipilvinenkään sää ei kuulostanut hassummalta, joten ajelimme takaisin Þingeyrin tuntumaan ja nousimme kaupunkia reunustavan Sandafell-vuoren (367 m) huipulle. Nousu oli helppo, sillä ylös johti huipulla kohoavia antenneja varten tehty huoltotie. Sandafellillä vierähtikin sitten useampi tunti salsan, lounaan ja yleisen maisemien ihailun merkeissä.

Puolipilvisyyskin oli ehkä vähän liikaa luvattu, sillä sinistä taivasta ei Sandafellin huipulta juurikaan näkynyt. Tosin, kun näkymät ovat tällaiset, ei ihmisellä ole hirveästi varaa valittaa.

Loppu fiilistelyt.

Sandafellin jälkeen pysähdyimme tälle laiturille. Toivoimme, että olisimme voineet vetää kunnon salsatreenit laiturilla, mutta tuulinen keli ja paikan suosio muiden matkailijoiden keskuudessa saivat meidät jatkamaan matkaa pikaisesti.

Näkymää laiturilta.

Meidän standardeillemme sopiva hengailu- ja nukkumispaikka löytyi koko Vestfirðirin niemimaan pohjoisimman kärjen rannikolta, hylätyn tien varrelta. Kyseinen tie oli todellinen unelmien täyttymys: rauhan lisäksi osittain romahtanut ja sammaloitunut asfaltti loi ympärillemme upean apokalyptisen tunnelman – todella hienoa, vuoristoista rantaviivaa unohtamatta. Tuo hylätty tie oli tähänastisen reissun paras paikka tanssia ja yrittää viettää iltaa. Tanssiton illanvietto jäi kuitenkin vain haaveeksi, sillä ilman fyysistä aktiviteettia Islannin viileys ei antanut myöten pelkälle oleskelulle.

Apokalyptinen näkymä.

Iltapuuron kokkailua vesiputouksen lomassa.

7.9. Maanantai

Aamu lähti käyntiin rauhallisella, noin viiden kilometrin käpällyksellä hylätyn tien toiseen päähän ja takaisin. Tänään säätiedotukset osuivat nappiin, sillä heti aamusta saimme nauttia sinisestä taivaasta. Porottava aurinko toi mukanaan kaivattua piristystä, mutta lämpöä se ei meille suonut. Kahden asteen lämpötila ja mereltä puhaltava pureva tuuli tekivät aamukävelystä hyisen.

Aamu käppäilyllä.

Aamupalan jälkeen yleensä niin pelokkaat lampaat lähestyivät Jenniä miltei uhkaavasti.

Tällä kertaa astioiden tiskaamista vesiputouksen katveessa.

Aamupuuroa syödessä päätimme ajaa seuraavaksi 622-metrisen Bolafjall-vuoren huipulle. Näkymät sieltä eivät olleet läheskään niin hienot kuin edellispäivänä Sandafellillä. Sen lisäksi jouduimme nöyrtymään Islannin kiskonnalle. Vasta parkkeerattuamme meille selvisi, että huipun parkkialue oli maksullinen. Koska automaattikamerat olivat jo ikuistaneet rekisterikilpemme, maksu oli hoidettava.

Heitimme kahdeksan euroa käytännössä hukkaan. Sen lisäksi, että näkymät jättivät toivomisen varaa, huipulla oli muutenkin huono tunnelma. Muita matkailijoita oli saapunut kymmenkunta, ja jyrkkärinteiset kalliot oli pilattu jos jonkinlaisilla rumilla turvakaiderakennelmilla. Ei jatkoon!

Pettyneenä Bolafjall-vuorella.

Aurinkoinen päivä olisi ollut kiva viettää luonnonhelmassa, mutta olimme nähneet jo tarpeeksi Vestfirðiriä. Aloimme myös olla sen verran nuhjuisia, että kaipasimme kipeästi pesulle. Oli vähän sääli tuhlata hyvää säätä pitkään ajomatkaan Hólmavíkin uimahalliin, mutta emme keksineet muutakaan ratkaisua. Noin 200 kilometrin taival sujui tosin nopeasti, sillä pysähdyimme matkalla neljä kertaa: ensin kokkaamaan ja sen jälkeen kolmesti tanssimaan. Etenkin kolmas ja viimeinen tanssistoppi oli mieleemme, sillä pääsimme pyörähtelemään jykevällä laiturilla hyvässä tuulensuojassa.

Matkan maisemaa.

Uinnin jälkeen aurinko oli miltei jo painunut horisontin taakse, joten oli aika vetäytyä yöpuulle. Yöpaikaksi valikoitui hiekkatien varrella lepäävä järvi. Koska päivä venyi pitkäksi, löysimme itsemme hammaspesulta vasta iltakymmeneltä. Kylmässä ja pimeässä illassa se ei ollut mitään herkkua, mutta taivaanrannassa loimuavat revontulet toivat hommaan aivan uutta virtaa! Etenkin Jenni oli revontulista innoissaan, sillä hän oli haaveillut niiden näkemisestä jo vuosia. Nyt 36 vuoden odotus palkittiin vihdoin!

8.9. Tiistai

Pilvetön taivas on päivällä ihana, mutta yöllä siitä saa kärsiä. Minulle halpa ja huono makuupussini riitti hyvin, vaikka yön lämpötila painui luultavasti pakkasen puolelle. Jenniä sen sijaan paleli, vaikka hänellä oli käytössään laadukas makuupussi, jolla pitäisi pärjätä vielä kymmenen asteen pakkasessakin. Aamun hyytävyyden vuoksi lähdimme jatkamaan matkaa jo ennen kuutta.

Aikainen herätys ei ollut pahitteeksi, sillä matkaa seuraavaan kohteeseen oli jäljellä vielä melkein 350 kilometriä. Islannin upeat maisemat saivat onneksi matkan sujumaan kivuttomasti.

Seuraavaksi saavuimme Pohjois-Islannin ylängölle, Tröllaskagiin (suom. Trollien niemimaa). Aikaisen lähdön ansiosta meillä oli runsaasti aikaa, emmekä aikoneet heittää toista aurinkoista päivää hukkaan. Siispä vetäisimme vaelluskengät jalkaan ja lähdimme kiipeämään kohti 687-metrisen Hafnarhyrnan huippua.

Päätimme pyhittää vuorelle koko loppupäivän, joten pakkasimme reppuihin runsaasti evästä – ja tietenkin tanssikengät. Matka alkoi mukavasti ruohikkoista rinnettä tasaisesti nousten, ja pian pidimmekin jo ensimmäisen pitkän ruokatauon.

Siitä se lähti, koko reissun ensimmäinen vaellus, jota voi jo oikeasti kutsua vaellukseksi.

Vesiputouksien edessä nautituista aterioista tulee Islannissa rutiinia.

Kun kropat oli tankattu täyteen energiaa, oli hyvä aloittaa vaelluksen rankin osuus: nousu yli 600 metrin korkeudessa kulkevalle vuoristoharjanteelle. Tähän asti vaellus oli ollut nautinnollista, vaikkeivät maisemat olleetkaan mitään maailmoja mullistavia.

Vuoren magiaa.

Harjanteella kaikki kuitenkin muuttui, kun kohtasimme silmille jysähtävän, 20 m/s puhaltavan länsituulen. Seuraavat kaksi kilometriä jouduimme vain tarpomaan eteenpäin ja pitämään kaksin käsin hatuistamme kiinni. Toivoimme Hafnarhyrnan huipun tuovan suojaa, mutta tuuri ei ollut puolellamme – tuuli tuntui pyörivän joka suunnasta, emmekä päässeet sitä kunnolla pakoon koko loppumatkan aikana.

Saavuimme tuuliselle harjanteelle.

On se mukavaa.

Vihdoin huipulla!

Ei nyt ollut tämäkään aurinkoinen päivä aivan sellainen nautinto mitä odotimme. Vielä vaeltaessa ajattelimme ehtivämme tehdä tänään muutakin, mutta paluumatka vei yllättävän paljon aikaa. Emme lopulta ehtineet muuta kuin ajaa kahdeksannen yön nukkumapaikkaamme, joka löytyi suositun golfkentän tuntumasta, komean vuorijonon juurelta.

Paluumatkaa.

9.9. Keskiviikko

Tänä aamuna emme enää saaneet herätä auringonpaisteeseen. Toisaalta pilvinen yö toi mukanaan huomattavasti inhimillisemmät lämpötilat: aamun yhdeksän astetta tuntui suorastaan lämpimältä kokkailusäältä!

Nukkumispaikkamme näkymät.

Lihaksemme muistuttivat eilisestä vaelluksesta sen verran raskaasti, että päätimme ottaa tämän päivän rennommin. Aamupäivän kiertelimme pohjoisia vuonoja ja yritimme löytää hyvää tanssipaikkaa. Pääsimme lopulta vetämään muutamat tanssit hylätylle vuoristotielle, mutta epätasaisen maaston vuoksi emme päässeet aivan parhaaseen tanssimoodiin.

Lyhyen pyörähtelymme aikana tuolle syrjäiselle tielle osui kuitenkin paikallinen lenkkeilijä, jonka kommentti piristi kummasti mieltä:
– "This is an unexpected sight, but beautiful", parrakas mies hihkaisi iloisena.

Salsa-paikalta.

Yritimme vielä etsiä uutta ja parempaa tanssipaikkaa, mutta kun sellaista ei tullut vastaan, päätimme ottaa suunnaksi Dalvíkin kaupungin ja sen uimahallin.

Dalvíkin uimala oli hyvin samantyyppinen kuin kaksi edesllistäkin uimapaikkaa, paitsi sen sauna ei ollut käytössä. Meidän oli siis tyydyttävä 42 asteiseen kuumaanlähteeseen.

Pesujen jälkeen pidimme pitkät blogitalkoot ja mietimme samalla, minne ajaisimme seuraavaksi. Pohjois-Islanti oli tähän asti ollut pienoinen pettymys – eniten siksi, että olimme juuri tulleet Vestfirðirin niemimaalta, jonka upeutta on vaikea päihittää. Oli miten oli, päätimme antaa pohjoiselle vielä yhden mahdollisuuden. Starttasimme auton ja suuntasimme noin sadan kilometrin mittaiselle ajomatkalle kohti Flateyjarskagin niemimaata.

Suurin osa matkasta taittui hyvää asfalttitietä pitkin. Kun lopulta kurvasimme Islannin pahamaineisille F-teille ja tarkemmin tielle numero F-839, tien kunto muuttui kaikkea muuta kuin hyväksi. Matkanteko pomppuisella ja kivenmurikoita täynnä olevalla uralla oli hidasta, mutta samalla saimme taivaltaa mitä rauhallisimpia maisemia pitkin. Ajamaamme laaksoa reunusti kaksi yli kilometrin korkeuteen kohoavaa vuorijonoa, ja tasaisin välein vastaan tulevat joenylitykset – ilman siltaa tietenkin – toivat matkaan mahtavaa seikkailun tuntua.

Hidas ajo 27 kilometrin mittaisen tien loppuun asti olisi vienyt niin paljon aikaa, että päätimme pysäyttää auton jo kymmenen kilometrin jälkeen ja jäädä siihen paikkaan nukkumaan. 

Islannin seikkailut yhdeksänteen yöpymiseen asti.

10.9. Torstai

Aamu alkoi sateisissa merkeissä. Emme halunneet aloittaa päivää ajamalla heti 19 kilometriä hidasta F-tietä F-839:n päätepisteeseen Jäämeren rannalle. Jos sadetta riittäisi koko loppupäiväksi, möykkyinen matkanteko ei vain olisi sen arvoista. Otimmekin vaihtoehtoisen suunnitelman: nukuimme mahdollisimman pitkään, kokkailimme rauhassa aamupalaa ja saimme vihdoin blogipäivitykset ajantasalle.

Sade onneksi lakkasi aamupäivän aikana, ja puolenpäivän maissa aurinkokin pilkisteli jo pilvien välistä. Se sai meidät riehaantumaan koko reissun parhaisiin tansseihin kuohuvan kosken ylittävällä puusillalla! Koska olimme F-tiellä, sillan yli ei kulkenut yhtäkään autoa niiden parin tunnin aikana, jotka sen päällä pyörimme. Vielä eilen emme ikinä olisi uskoneet, että lähtisimme kohti tien päätepistettä vasta neljän jälkeen iltapäivällä – mutta siinä sitä oltiin, kun olimme vielä kokkailleet lounaan saman puusillan päällä.

Vihdoin aurinkoa! Tuossa joen vieressä nukuimme yön.

Siellä se on! Crw:läisten tunnetuksi tekemä salsa-silta!

Lounaan kokkailua.

Viimeinen 19 kilometrin osuus kuoppaista tietä Jäämeren rantaan eteni aluksi ihan haippakkaa vauhtia. Viimeiset viitisen kilometriä sisälsivät kuitenkin useita joenylityksiä sekä erittäin monttuista ja kivikkoista väylää. Kaikista haasteista selvittiin, ja pääsimme viettämään iltaa vuorten ympäröimässä laaksossa, jossa ei meidän lisäksemme näkynyt ristin sielua – vain joutsenia. 

Raffia F-tietä.

Nukkumispaikkamme Jäämeren rannalla.

11.9. Perjantai

Yö Jäämeren rannalla sujui mukavasti, mutta kun aamulla avasimme auton oven, saimme kokea islantilaista syyssäätä pahimmillaan. Lämpötila oli vain hieman plussan puolella, mikä ei sinänsä ollut yllätys, mutta etelästä puhaltava hyinen tuuli sai sään tuntumaan jäätävältä. Meitä ei kiinnostanut pätkääkään lähteä suorittamaan aamupäiväksi kaavailtua vaellusta, vaan lähdimme melkein heti herättyämme ajamaan takaisin jo kuuluisaksi tulleelle salsa-sillallemme.

Toivoimme, että meitä hyvin kohdelleen sillan tukirakenteet suojaisivat meitä tuulelta, mutta haaveilu osoittautui turhaksi. Retkikeittimen liekit saimme joten kuten suojattua hyytävältä etelätuulelta, mutta itse kokki (arvaatko kumpi meistä?) joutui kärvistelemään paljain käsin viimassa. Auton sisällä nautitut kuumat aamupuurot ja kahvit toivat pientä helpotusta, mutta kyllähän sitä toivoisi näin upean luonnon keskellä syövänsä aamupalansa jossain muualla kuin yön kostuttamassa autossa.

Päivä ei alkanut toivotulla tavalla, eikä se missään nimessä jatkunutkaan niin. Hyinen viima kiusasi meitä koko päivän, eivätkä matkan varrelle osuneet, turistien täyttämät kohteet tuoneet kaivattua piristystä. Varsinainen turistirysä, Goðafoss-vesiputous, oli ihan ok paikka käydä – etenkin kun se sijaitsi täysin reittimme varrella.

Goðafoss-vesiputous.

Goðafossia seurannut Mývatn-järvi vulkaanisine maisemineen ja sitä ympäröivät tulivuoret olivat niin ikään täynnä väkeä. Eikä se koskaan ole meidän kaltaistemme, rauhasta nauttivien matkalaisten mieleen.

Mývatn-järveä ympäröivää maisemaa.

Päivän epäonni sai jatkoa, kun haaveilemamme ilmainen, noin 45-asteinen kuumalähde osoittautui teräsportein suljetuksi ja valvontakameroin vartioiduksi. Myöskään samanlämpöinen ja ilmainen pihasuihku ei tuonut lohtua, sillä sieltä ei herunut pisaraakaan vettä.

Turkoosi järvi ja tulivuori sekä maalämmöstä energiaa keräävää infraa.

Game of Thronesistakin tuttu luola. Tuonne veteen olisi ollut mahtavaa hypätä kuin John Snow ja Ygritte. Valitettavasti todellisuus ei vastannut fantasiaa, kun luolassa pörrösi jatkuvasti turreja.

Pohjanoteerauksen koimme Víti-kraaterijärvellä, jonne ajaminen suorastaan ryösti meiltä kymmenen euroa. Pienet, automaattiset pysäköinninvalvontakamerat oli sijoitettu noin kilometri ennen varsinaista kohdetta 90 km/h rajoitusalueelle. Maksullisesta alueesta ilmoitettiin kylteillä vasta kameroiden kohdalla – mikä on mielestämme suoranaista maantierosvousta! Olihan se Vitu… eiku siis Víti sitten käytävä katsomassa, kun pysäköinti oli kerran jo maksettu. Ihan nätti kohde, mutta emme olisi maksaneet siitä kymmentä senttiäkään, varsinkin kun kraaterin reunalla paukkuva hyytävä kylmyys tuntui täällä pahempana kuin kertaakaan aikaisemmin.

Víti-kraatteri.

Päivän viimeinen nähtävyys, Dettifoss-vesiputous, oli sentään todella vaikuttava. Lisäksi putouksen itäinen puoli (se, jonne mekin suuntasimme) tyhjeni sopivasti ihmisistä juuri kun saavuimme paikalle. Ainoa ongelma oli se, että koko päivän jatkuneen taistelun jälkeen emme enää saaneet viritettyä itseämme oikeaan tunnelmaan, jotta olisimme voineet nauttia putouksen voimasta täydellä sydämellä.

Dettifoss putouksen muodostava joki on kaivertanut maisemaan mustan kanjonin, joka on kuin suoraan Mordorista.

Dettifoss-vesiputous.

Tämä kohta on taas Prometheus-leffan kuvauspaikka.

Päivän viimeinen etappi oli noin sadan kilometrin ajelu itään läpi vulkaanisen, mustan hiekkameren. Yöksi päädyimme ykköstien (Ring Road) varteen – ja kuinkas muutenkaan kuin hyiselle ja tuuliselle kummulle nukkumaan.

Lisää Mordor-maisemaa.

Eipä ole ennen tullut tankattua puuladosta.

12.9. Lauantai

Se olisi 11 yötä takana ja 10 edessä. Vähän semmoinen olo meillä olisi, että kumpa voisimme ottaa tuon ykkösen pois tuosta jälkimmäisestä numerosta, mutta ainakin olemme jo puolessa välissä reissua. Kodin mukavuuksien kaipuuseen ei ainakaan tuonut helpotusta juuri nukkumamme kylmä yö, eikä etenkään aamuinen keli, jossa tuuli puhalsi vain kahta kauheammin.

Lähdimme jatkamaan matkaa ilman aamupalaa ja ajoimme kokonaiset 50 kilometriä ennen ensimmäisen tuulensuojaisan paikan löytymistä. Olimme saapuneet, Egilsstadirin, kaupungin tuntumaan, näyttävän järven rantaan.

Koska tuulista keliä oli luvattu koko päivälle ja olimme jo valmiiksi kyllästyneitä sekä kylmiintyneitä, emme voineet keksiä parempaa paikkaa kuin Egilsstadirin kylpylän. Kylpylässä vierähti nopeasti useampi tunti ja juuri kun olimme aloittamassa lähdön tekemistä, törmäsimme nuoreen suomalaiseen au pair-tyttöön. Jäimme saunaan jauhamaan hänen kanssaan vielä noin tunniksi, kunnes minun kramppaavat vatsalihakset kertoivat päivän hikoilujen menneen jo överiksi. Säntäsin nopeasti saunasta ulos venyttämään pahasti kramppaavaa vatsalihastani ja pian Jenni seurasi perässäni uuden tuttavamme, Auroran, kanssa. Kun sain vihdoin yhden vatsalihaspaloista jonkinlaiseen kuosiin ja nousin maasta, alkoi Jennillä huippaamaan päästä. Otin Jennin kainaloon ja kysyin,

”pärjäätkö nyt ilman minua?”

”Kyllä minä pärjään.”

Tämän sanottuaan Jenni menetti tajuntansa ja lyyhistyi käsivarsilleni. Samassa tokaisin tyynesti Auroralle, ”No nyt se sitten pyörtyi.”

Samassa kun aloin laskea tajutonta tyttöä maahan, alkoi vatsalihastani jälleen krampata pahimmanlaisesti. En tietysti voinut vain pudottaa Jenniä, vaan laskin tytön varovasti maahan, jonka jälkeen nostin hänen jalkansa ylös. Samassa luoksemme säntäsi puolalaisia kylpylän asiakkaita sekä paikan työntekijöitä hätiin. Puolalainen mies alkoi neuvoa minua minkälaisessa kulmassa minun pitäisi pitää Jennin jalkoja ja koska vatsakramppini olivat niin pahat, tokaisin miehelle vain, ”You can then take these legs if you know better, I have to lay down.”

Samassa Jenni jo tuli takaisin tähän maailmaan ja kysyi ensimmäisenä, ”Siis pyörryinks mää?”

Pian kylpylän työntekijät kiikuttivat meille juomia ja pääsimme lähtemään pesulle.

Myöhemmin googlaamalla meille selvisi, että Islannin hanavesi on lähes mineraalitonta, koska pohjavesi laskeutuu vulkaanisen maaperän läpi niin nopeasti, ettei veteen kerkeä liueta juurikaan mineraaleja. Neljän tunnin hikoilemisen sekä tietämättämme lähes tislatun veden juonnin seurauksena elimistömme elektrolyytit olivat valuneet kylpylän laatoille, minkä seurauksena Crw:läiset menivät toimintakyvyttömiksi. Jatkossa täytynee ottaa kylpylöihin mukaan mineraalipitoisia juomia.

Olimme aika kuitti sekä erittäin nälkäisiä tapahtuneen jälkeen, joten ajelimme nopeasti kaupan kautta läheiseen Seydisfjorurin, vuonolle, jossa kokkailimme tukevat sekä suolapitoiset eväät kylmässä ja ankaran tuulen kurittamina.

Seydisfjorurin vuono.

Ruoka teki hyvää, mutta olimme edelleen erittäin nuutuneita. Lähdimme siis oitis etsimään tulevan yön yöpymispaikkaa, mielellään jostain tuulensuojaisasta paikasta. Täysin tuulensuojatonta paikkaa oli mahdotonta löytää, mutta suoriuduimme tehtävästä ihan kohtalaisesti ajettuamme muutaman kilometrin vuonon rannalta vuorien ympäröimään laaksoon.

Laakson rinteet suorastaan kuhisivat mustikoita ja saimme nopeasti kerättyä kaksi eväsrasiallista täyteen sinistä kultaa. Kyllä nyt puuro maistuu!

13.9. Sunnuntai

12 yötä takana ja 9 edessä!

Yö meni ihan mukavasti. Jennillä oli tosin kylmä, ja minä podin pientä krapulaa edellispäivän nestehukasta. Kaikki negatiivisuus kuitenkin unohtui, kun saimme pitkästä aikaa herätä tyyneen, aurinkoiseen ja jopa lämpimään (tietysti Islannin mittapuulla) aamuun. Oli ihanaa nauttia aamupuurosta ja -kahvista kaikessa rauhassa, auringon häikäistessä silmiä.

Päivä jatkui vielä paremmin, kun saimme rikottua kahden salsattoman päivän putken. Palattuamme Seyðisfjörðurin vuonon rantaan löysimme kuohuvan joen varrelta tasaisen, ruohikon peittämän alueen, jossa vedimme noin tunnin tanssit.

Salsan jälkeen käppäilimme lyhyen lenkin vuonon rantamilla.

Kävimme jopa tutustumassa hieman Seyðisfjörðurin kaupungin katuihin.

Päivä oli jo pitkällä, kun starttasimme auton kohti uutta kohdetta. Päätimme suunnata heti seuraavaan vuonoon Itä-Islannin vuonojen täyttämällä rannikolla. Linnuntietä Mjóifjörðuriin ei olisi ollut vajaata yhdeksää kilometriä enempää matkaa, mutta koska meidän oli kierrettävä korkea vuoristo, matka venähti yli 50 kilometrin mittaiseksi.

Vielä ennen ajomatkaa kokkailimme rutiinikokkailut vesiputouksella...

Matkan varrella meidän oli paitsi kierrettä, mutta myös ylitettävä vuoristo.

Loppupäivä Mjóifjörðurin rannoilla kului pikaisten tanssien ja lähes 30-kilometrisen rannikkotien tutkimisen merkeissä – emme siis kävelleet matkaa, vaan painelimme menemään autolla.

Mjóifjörðurin vuonollekin oli tuotu vanha USA:n armeijan laiva.

14.9. Maanantai

13 yötä takana ja 8 edessä!

Mukavan lämmin yö takana (auton sisällä taisi olla noin seitsemän astetta). Aamulla sateli vielä vähän vettä, mutta jo kahdeksalta pilvet alkoivat rakoilla ja aurinkokin pilkisteli välillä. Mikäpä sen parempaa kuin ottaa aamutanssit heti maittavan kaurapuuron perään!

Sadepilvet alkoivat hälvetä nukkumispaikkamme ympäriltä.

Seuraavaksi näppäilimme navigaattoriin seuraavan vuonon etelässä: Eskifjörðurin. Pelkästään ajomatka sinne loivasti laskeutuvaa laaksoa pitkin oli upea. Emme kuitenkaan ajaneet Eskifjörðuriin suorinta reittiä, vaan teimme kiertotien päästäksemme nousemaan tielle, joka johdatti meidät 700 metrin korkeuteen Skíðasvæðið í Oddsskarði -laskettelukeskukselle.

Tässä vielä tutuissa Mjóifjörðurin vuonon rannoilla.

Mussukat.

Hienoa ajomatkaa.

Keskus ei tietenkään ollut näin alkusyksystä vielä auki, mikä sopi meidän tarkoituksiimme enemmän kuin hyvin. 700 metristä oli helppo aloittaa nousu 1 072-metrisen Svartafjall-vuoren huipulle.

Matka alkoi heti jyrkällä nousulla, minkä ansiosta maisemat paranivat nopeasti. Noin 850 metrin korkeudessa saavutimme harjanteen, josta avautuivat aivan fantastiset näkymät Eskifjörðurin vuonolle sekä kymmenille tummanpuhuville, vihreän sammaleen peittämille vuorille.

Rankka nousu jyrkkää rinnettä ylös alkoi.

Saavutimme harjanteen. Huomaa Jennin uusi lähes aito islantilainen villapaita.

Harjannetta pitkin oli upeaa jatkaa vaellusta, kun hienot maisemat olivat koko ajan läsnä. Käytimme nousuun paljon aikaa, ja sinä aikana vuorelle ehti nousta pilviä, joten emme lopulta nähneet itse huipun maisemia. Eivätpä ne varmasti kovin erilaiset olisi olleet, mutta kyllähän se pikkuisen harmitti – varsinkin, kun pilvet väistyivät melkein heti, kun olimme päättäneet aloittaa laskeutumisen.

Vulkaanisessa maaperässä on aina mukavaa värien kirjoa.

Upeaa matkantekoa harjannetta pitkin.

Huippu lähestyy ja pilvet lisääntyy.

Melkein huipulla ja näkyvyys lähellä nollaa.

Päivä oli jo pitkällä palatessamme autolle, joten oli aika etsiä yösijaa. Se löytyi helposti huonokuntoisen hiekkatien varrelta Eskifjörðurin vuonon rannalta.

Paluumatkalla olikin sitten taas kirkkaat näkymät.

15.9. Tiistai

14 yötä takana ja 7 edessä!

Tästä päivästä oli otettava kaikki irti, sillä säätiedotukset lupailivat kovaa ja pitkäkestoista sadetta ainakin huomiseksi, ja koiranilma saattaisi jatkua torstaihin asti. Päivä ei kuitenkaan alkanut toivotulla tavalla: käytössämme ollut tulitikkuaski oli ollut jo pidempään epäluotettava, ja nyt viimeisestä kahdesta tikusta raapaisupinta vain karisi pois. Näin ollen aamupuuronautinto sai siirtyä myöhemmäksi. Kaupat aukesivat vasta yhdeksältä, ja puoli kymmenen maissa pääsimme vihdoin nauttimaan sitä jumalten herkkua eli aamupuuroa!

Nukkumispaikalta lähdettiin jatkamaan matkaa nälkäisinä.

Ainakin aamupalapaikkamme oli rauhaisa ja näkymät täyttä timanttia. Harmi vain, että kylmyys vaivasi taas.

Päivä jatkui etelään ajellen ja maan itäisiä vuonoja kierrellen. Maantien viuhuessa allamme katselimme ympärillemme – paitsi mahtavien maisemien vuoksi, myös etsien hyvää salsapaikkaa. Sitä ei valitettavasti löytynyt, sillä törmäsimme joko epätasaisiin alustoihin tai liian tuulisiin paikkoihin. Salsapaikan sijaan löysimme kuitenkin upean mustahiekkaisen merenrannan, Blábjörg á Berufjarðarströndin. Tällä nimihirviörannalla viihdyimmekin seuraavat kolme tuntia päiväpannareista ja hienoista näkymistä nauttien.

Nyt pääsi Jennikin vihdoin silittelemään heppoja. Viimeksi kun heppoja siliteltiin Jenni oli niin kipeä, ettei jaksanut nousta autosta.

Blábjörg á Berufjarðarströndin ranta.

Ja se mustalaiskeittiö.

Seuraavaksi jatkoimme matkaa Djúpivogurin kaupungin tuntumaan. Sen rannikolta lähdimme etsimään kahta hiekkarantaa, Hríseyjarsanduria ja Úlfseyjarsanduria.

Rannoille ei vienyt mitään virallisia reittejä, ja koska kaupungin ja rantojen välissä levittäytyi komea suoalue, perille pääsemisessä oli hieman hankaluuksia. Suo ei onneksi ollut yhtä upottavaa kuin suomalaiset serkkunsa, mutta käveleminen pehmeässä maastossa oli silti todella raskasta. Siinä vierähtikin seuraavat kaksi tuntia huimaa yhden kilometrin tuntivauhtia eteenpäin rämpiessä. Ainakin rannat olivat juuri niin upeita kuin olimme osanneet odottaakin. Harmi vain, että hyinen tuuli alkoi kiusata heti määränpäähän saavuttuamme. 

Rantoja kohti.

Suo marssia.

Hríseyjarsandurin ranta.

Úlfseyjarsandurin ranta.