Usa 25.5-27.6.2012

Monument Valley, Utah & Arizona, USA.

Yhdysvaltojen-matkalle suuntasin yksin toukokuussa 2012, ja reissun pituudeksi oli kaavailtu reilu kuukausi. Matka oli siitä mielenkiintoinen, että tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun lähdin reissuun täysin ypöyksin. Osittain juuri tästä syystä valitsin kohteeksi helpohkon ja toimivan matkustusmaan: USA:n.

25.5. Perjantai

Seikkailu alkoi kello 10.20 Helsinki-Vantaalta, kun lentoni nousi kohti San Franciscoa. Vaihdoin konetta Lontoossa, missä minua odotti melkoinen vaihtoruljanssi. Ensin hypättyäni ulos koneesta kävelin kilometrin verran sisäkäytäviä, minkä jälkeen nousin bussiin, joka ajoi noin varttitunnin toiseen terminaaliin. Sieltä edessä oli jälleen kilometrin marssi, kunnes hyppäsin sisäiseen metroon. Se kuljetti matkustajat terminaali 5:n A-osasta B-osaan, mistä sain talsia vielä viimeiset 500 metriä ennen kuin olin oikealla portilla. Enpä ollut vastaavaa rumbaa ennen kokenut.

Saavuin San Franciscoon iltapäivällä neljän maissa. Lentokentältä pääsi näppärästi junalla keskustaan, missä etsin käsiini ennalta varaamani hostellin. Paikka löytyi helposti, mutta sen sijainti osoittautui vähintäänkin mielenkiintoiseksi – majapaikka nökötti nimittäin suoraan jonkinlaisella jengialueella. Törmäsin matkalla heti muutamaan stereotyyppiseen jengiläiseen huiveineen, löysine vaatteineen ja massiivisine bling-bling-koruineen. Eräs ystävällinen ohikulkijakin varoitti minua alueesta ja kehottaen olemaan varovainen.

Ehdin tänään jo jonkin verran kierrellä lähiympäristöä. Loppuillasta suuntasin kiipeilemään paikalliseen sisähalliin – oli suorastaan pakko pysyä liikkeessä rankan univelan vuoksi. Halli oli poikkeuksellisen siisti: seinät kiemurtelivat miten sattuu, ja otteita oli varmaan kymmenen kertaa enemmän kuin kotoisessa Jyväskylän kiipeilypaikassa. Kyllä kelpasi. Päivän ruokavalio koostui puhtaasta paikallisesta mätöstä, eli hampurilaisesta ja patongista. Huomenna sitten pirteänä oikean ruuan kimppuun.

Illalla pääsin vihdoin kaatumaan sänkyyn jet lagia pakenemaan. Takana oli miltei 60 tuntia valvomista vain muutamien lyhyiden torkahdusten voimalla. Jaksoin kuitenkin taistella päivän kunnialla loppuun asti ilman päiväunia, jotta sain vuorokausirytmin käännettyä heti kerrasta järkeväksi.

Mukavasti kiivettävää :D

26.5. Lauantai

Lauantaiaamuna suuntasin etsimään reissulleni vuokra-autoa. Löysinkin upouuden Honda Civicin Hertz-vuokraamosta, ja sain sen vieläpä kohtalaiseen hintaan. Auto tuotiin minulle suoraan toimiston edustalle jalkakäytävän reunaan, ja hyppäsin epäröimättä rattiin. En ollut oikeastaan lainkaan varma, miten pääsisin takaisin hostellille edes kävellen – saati sitten ensikertalaisena suuren ja oudon maan vilkkaassa liikenteessä. Ei siinä auttanut muu kuin lähteä ajamaan edes vuokraamon edestä pois, jotta henkilökunta ei alkaisi miettiä, kenelle ihmeen tunarille he olivat avaimet oikein luovuttaneet.

Suunnittelin pysähtyväni heti jollekin pikkukadulle miettimään reittiä, mutta sivutien sijasta kurvasinkin vahingossa suoraan moottoritielle. Siinä vaiheessa oli myöhäistä tehdä U-käännöstä, joten virran mukana oli vain painettava menemään. Tie johdatti minut massiivisen sillan yli suoraan Oaklandiin, noin viidentoista kilometrin päähän San Franciscosta. Kun viimein pääsin liittymästä ulos, parkkeerasin auton tienreunaan ja mietin sormi suussa, mitä ihmettä tekisin seuraavaksi. Minulla ei ollut karttaa mukana, eikä harmainta aavistustakaan sijainnistani.

Ajeltuani hetken aikaa ristiin rastiin silmiini osui lopulta pelastava kyltti, jossa luki ”San Francisco”, ja pääsin palaamaan takaisin kaupunkiin. Se oli kuitenkin vasta puoli voittoa, sillä edessä oli vielä hostellin metsästys miljoonakaupungin keskustan pilvenpiirtäjien seasta. Kiertelin katuja noin tunnin verran, kunnes vastaan tuli tuttua seutua ja majapaikka löytyi sen jälkeen helposti. Melkoinen autoseikkailu heti alkajaisiksi.

Tämä paikka oli tuttu ja johdatti minut lopulta takaisin hostellille.

Tuon ajoseikkailun jälkeen jätin auton suosiolla parkkiin ja suuntasin jalkaisin tutkimaan kaupunkia. Päivän aikana mittariin kertyi peräti yhdeksän tuntia raakaa talsimista ja noin 20 kilometriä. Ehdin nähdä ja kokea valtavasti: ihastelin maisemia korkeasta näköalatornista, kiersin kaupungin upeaa rannikkoa, seurasin satama-alueen vilkasta hyörinää ja tuijottelin mantereelta käsin pahaenteisenä siintävää Alcatrazin vankilasaarta. Soolokierros huipentui värikkääseen Chinatowniin ja moneen muuhun ikoniseen kortteliin.

San Franciscon korkeita pilvenpiirtäjiä.

San Franciscon kaupunkia näköalatornista käsin katseltuna. Kuvasta näkee hyvin USA:n kaupunkien suorat korttelit.

Toiselta puolelta tornia avautui maisemat kaupungin bisnespuolelle.

Myös kuuluisa "The Rock" näkyi tornista käsin.

Kaukana kuvassa häämöttää San Franciscon kuuluisin nähtävyys: The Golden Gate silta.

Muutama hylje oli eksynyt sataman laitureille.

27.5. Sunnuntai

Alkuperäisenä suunnitelmanani oli mennä illalla elokuviin, mutta juutuinkin hostellille juttelemaan kahden korealaisen, yhden tanskalaisen ja yhden ranskalaisen kanssa. Keskustelut olivat loistavia, ja mikä parasta, sain toisesta korealaisesta ja tanskalaisesta matkaseuraa Yosemiten kansallispuistoon. Suuntana oli siis Yosemite heti San Franciscon jälkeen.

Sunnuntain agenda oli juosta uuden porukkamme kanssa noin kymmenen kilometrin mittainen, erittäin mielenkiintoisen oloinen rantaraitti aina kuuluisalle Golden Gate -sillalle saakka. Sen jälkeen ohjelmassa oli kiipeilyä kaupungin toisessa sisäkiipeilyhallissa. Tänä iltana ikoninen Golden Gate juhlii lisäksi 75-vuotissynttäreitään, ja merkkipäivän kunniaksi luvassa oli massiivinen iltatykitys, joka piti ehdottomasti päästä tsekkaamaan.

Päivä ei kuitenkaan edennyt aivan piirustusten mukaan. Reipas juokseminen oli nimittäin puhtaasti minun ideani. Kyllähän kaverit hetken aikaa yrittivät pitää tahtia yllä kanssani, mutta he väsähtivät melko nopeasti. Niinpä suurimman osan matkasta taitoimmekin lopulta kävellen. Uskon silti, että minulla oli huomattavasti mukavampi päivä näin hyvässä seurassa kuin yksikseni eteenpäin paahtaessa. Matkareitti kulki aluksi laajan puiston läpi, josta jatkoimme rantaraitille ja marssimme aina Golden Gate -sillan toiselle puolelle asti.

Puistossa pientä reeniä. Kuvassa: tanskalainen ja toinen korealaisista.

Puistossa oli myös jenkki sotilaiden hautuumaa.

Saving private Ryan.

Kuuluisa Golden Gate Bridge.

Sattui menemään jenkkien sotakalustoa sopivasti sillan ali, sitä ylittäessämme.

Äijät jäpittää.

Näköalat sillalta.

Koko porukka sillan toisella puolella.

Kun olimme palanneet sillalta takaisin kaupungin puolelle, suuntasin toisen korealaisen kanssa kiipeilyhallille muiden jäädessä hengailemaan rannalle. Pitkä päivä oli kuitenkin lopulta sen verran puuduttava, että kiipeilyjen jälkeen me kaikki neljä otimme yhdessä taksin hostellille ja jäimme sinne loppuillaksi. Meitä ei yksinkertaisesti huvittanut lähteä enää uudestaan liikkeelle katsomaan illan ilotulituksia.

Heh heh. Tämmöisiä näkee näköjään muuallakin, kuin pelkästään leffoissa.

28.5. Maanantai

Lähdin aamulla varhain ajamaan kolmen uuden kaverini kanssa kohti Yosemiten kansallispuistoa. Matkan aikana otimme muutamat pienet vikakäännökset, mutta muuten taival sujui loistavasti. Yhdysvaltojen tiet on merkitty älyttömän selkeästi, ja ajaminen on täällä muutenkin todella helppoa. Matkan varrella oli myös pari vuorijonoa, jotka meidän piti ylittää. Se tarjosi aivan mahtavaa kruisailua: viihdyttävää serpentiinitietä riitti kymmenien kilometrien ajan. Oli kerrassaan mainiota päästellä vauhdilla mutkiin ja samaan aikaan ihailla silmiä hiveleviä vuoristomaisemia vesiputouksineen.

Matkan maisemaa.

Yosemiteen saavuttuamme valitsimme lukuisista vaellusreiteistä kaikkein mielenkiintoisimman: päätimme lähteä valloittamaan 2 694 metriin kohoavaa, legendaarista Half Dome -vuorta.

Reitti ylös oli aluksi helppoa ylämäkeen kävelemistä hyvää ja selkeää polkua pitkin. Maisemat olivat suorastaan loistavia, mutta porukkaa uralla riitti vähän liikaa minun makuuni. Jo tunnin vaeltamisen jälkeen jatkuva toisten matkaajien morjesteleminen alkoi kyllästyttää toden teolla. Pääsimme lopulta lähes huipulle asti, mutta nouseva hämärä ja lähestyvä auringonlasku katkaisivat matkanteon. Emme olisi enää ehtineet laelle ennen pimeää, joten päätimme joustaa suunnitelmasta ja pystyttää leirin suojaisaan metsikköön vuoren rinteelle.

Yosemite National Park.

Mietiskelyä.

Vaelluksen alkutaipaletta.

Matkantekoa.

Koko porukka.

Kun lähestyimme tulevaa telttapaikkaamme, eteemme ilmestyi tämä näyttävä vesiputous.

Half  Dome kuvassa vasemmalla.

Vietimme jännittävän yön vuoren rinteellä, sillä luvaton leiriytyminen virallisten camping-alueiden ulkopuolella on kansallispuistossa ankarasti kiellettyä. Laillista erämaalupaa olisi pitänyt hakea jo kuukausia etukäteen. Tiesin tämän onneksi jo valmiiksi ja olin laatinut sotasuunnitelman: aioin soveltaa laskuvarjojääkärikoulutukseni oppeja leirimme piilottamisessa puiston puistonvartijoilta.

Yö osoittautui suhteellisen kylmäksi, sillä elohopea putosi vuoristossa lähelle nollaa. Varustelutasomme oli vähintäänkin askeettinen, sillä meillä oli käytössämme vain kaksi makuupussia mutta reissaajia oli kaikkiaan neljä. Parin tunnin välein toistuvista heräilyistä huolimatta yö sujui lopulta yllättävän hyvin.

 

29.5. Tiistai

Aamulla aloitimme laskeutumisen takaisin kohti laaksoa. Matkan varrella tunsin suorastaan pakonomaista tarvetta pysähtyä boulderoimaan, sillä silmiini osui aivan mahtavan näköisiä kivenlohkareita, jotka suorastaan vaativat tulemaan valloitetuiksi. Käytännössä työnjako oli selvä: minä kiipesin ja muut seurasivat suoritusta maasta käsin. Onnistuin kehittelemään ja selvittämään muutaman todella hienon reitin ennen kuin jatkoimme matkaa.

Seuraavana aamuna.

Toinenkin suuri vesiputous nähtiin matkalla alas.

Bouldering.

Yosemiten jälkeen olikin jo aika jatkaa matkaa. Olimme sopineet jo aiemmin, että lähtisimme puistosta yhden yhteisen yön jälkeen. Minun oli määrä suunnata yksin etelään kohti Kuolemanlaakson kansallispuistoa (Death Valley). Matkan varrella voisin jättää muut Fresnon kaupunkiin, mistä he pääsisivät junalla takaisin San Franciscoon.

Saavuttuamme Fresnoon kävimme vielä yhdessä syömässä, minkä jälkeen olikin jo eron hetki. Lyhyestä ajasta huolimatta meistä oli ehtinyt tulla jo todella hyviä ystäviä, joten hyvästelyt olivat haikeat. Muut hyppäsivät junan kyytiin, ja minä käänsin Civicin keulan kohti etelää.

Matkan aikana tajusin konkreettisesti, että Amerikan välimatkat ovat kartalla huomattavasti lyhyemmän näköisiä kuin todellisuudessa. Kartalla reitti Fresnosta Kuolemanlaaksoon vaikutti helpolta muutaman tunnin ajelulta, mutta todellisuus oli jotain aivan muuta. Kuuden tunnin ratin vääntämisen jälkeen pimeys alkoi laskeutua, ja matkaa oli vielä reippaasti jäljellä. Päätin pystyttää teltan vielä kun näin jotain ilman taskulamppua. Pysäköin auton erään huoltoaseman pihaan ja painelin kilometrin verran syvälle pusikkoon nukkumaan.

 

30.5. Keskiviikko

Aamulla starttasin auton jo neljän aikoihin, ja otin suunnan kohti Kuolemanlaaksoa. Puiston porteille saavuin aamukuuden maissa. Nimestä Death Valley tulee helposti mieleen maanpäällinen helvetti ja polttavan kuuma pätsi, mutta näin aikaisin aamusta lämpötila oli vielä suorastaan ihanteellinen.

Ajoin auton puiston keskelle ja aloin tutkia esitteitä. Huomasin, että aivan lähelläni kohosi 3 200 metriä korkea vuori: Telescope Peak. Mikäs olisikaan parempaa kuin ottaa luulot pois ja valloittaa heti kärkeen elämäni korkein huippu.

 

Death Valley National Park & menopelini Honda Civic.

Juoksin suurimman osan matkasta ylös, minkä ansiosta saavutin huipun nopeasti 3,5 tunnissa. Ja kyllä kannatti – maisemat laelta olivat aivan huikaisevat. Fiilistelin yläilmoissa puolisen tuntia, ennen kuin lähdin takaisin alaspäin niin ikään juoksujalkaa. Koko urakka kesti yhteensä viisi tuntia ja 30 minuuttia. Se oli fyysisesti erittäin rankka reissu, mutta samalla upealla tavalla palkitseva!

 

Puolessa välin matkaa. Vuoren huippu näkyy jo taustalla.

Lähellä huippua. Kuvassa tulosuuntani.

Thug Life.

Death Valley National Park Telecope Peak:ltä 3 200 metrin korkeudesta.

Vuorelta palattuani Kuolemanlaakso alkoi lunastaa nimeään ihan todenteolla. Korkeuksissa viileys oli vielä suojannut minua, mutta heti laaksoon laskeuduttuani puistossa oli yhtäkkiä varmaankin 40 astetta lämmintä ja aurinko porotti säälimättömästi siniseltä taivaalta. Siinä vaiheessa kypsyi nopea päätös: yötä en tässä pätsissä aikoisi viettää.

Telescope Peakin valloituksen jälkeen kävin vielä kiertämässä puiston muita päänähtävyyksiä. Eteen osui uskomattoman siistejä kanjoneita, värikkäitä vuoria ja valtavia hiekkadyynejä. Kaikki oli visuaalisesti todella hienon näköistä, mutta tukahduttava kuumuus söi reissufiiliksestä parhaan terän.

 

Kovettunutta hiekkakalliota.

Karun kaunista aluetta.

Death Valley:n hiekkadyynejä.

Ennen puistosta lähtöä kävin vielä katsomassa Yhdysvaltojen matalimman kohdan, Badwater Basinin, joka sijaitsee 82 metriä merenpinnan alapuolella. Ihastelin tätä näkymää viereisen, puolentoista kilometrin korkeuteen kohoavan vuoren huipulta, ja näky oli suorastaan älyttömän upea. Matalikon takana siintävät, yli kolmeen kilometriin kurottavat vuoret tekivät maisemasta poikkeuksellisen jylhän. Huiput näyttivät aivan jättimäisiltä, sillä eiväthän ne yleensä lähde kohoamaan suoraan merenpinnan alapuolelta.

Tämän visuaalisen ilotulituksen jälkeen lähdin ajelemaan kohti Las Vegasia. Alkuperäinen suunnitelmani oli viettää vielä yksi sissiyö teltassa jossain tienvarren pusikossa, mutta ajatus kuumasta suihkusta ja puhtaista vaatteista vei tällä kertaa 100–0-voiton. Kurvasin Civicin suoraan Las Vegasin keskustaan ja otin huoneen hostellista.

Taustalla Usan matalin kohta.

Las Vegas!

31.5. Torstai

What happens in Vegas, stays in Vegas... Joten eipä tästä synnin kaupungista sen enempää.

Ei vaan! Eilen suuntasin heti aamusta kiertelemään kuuluisaa Stripia eli Las Vegasin ydinkeskustaa, missä kaikki massiiviset kasinot nököttävät rinnakkain. Kasinorallin jälkeen oli aika vetäytyä treenaamaan paikalliseen kiipeilyhalliin. Halli oli jälleen kerran aivan omassa luokassaan, eikä sitä voinut edes verrata kotoisiin Jyväskylän suorituspaikkoihin.

Yksi Las Vegasin kasinoista.

Eiffel Tower! Tämän jälkeen ei tarvitse Pariisiin mennä. 

Ja nyt New Yorkkikin on nähty.

Leffoista tuttu Caesars Palace.

Illaksi olin jo suunnitellut jonkinlaista ohjelmaa kaupungille, mutta juutuinkin jälleen kerran hostellin dormihuoneeseen juttelemaan muiden asukkaiden kanssa. Ulos ei oikeastaan edes huvittanut mennä, sillä siellä oli aivan infernaalisen kuuma. Ilmastoidussa huoneessa tarinoiminen oli kuitenkin erittäin mukavaa. Illalla suuntasimme vielä yhdessä syömään ja vietimme loppuillan pelejä pelaillen. Siinähän se päivä vierähtikin kuin varkain.

1.6. Perjantai

Perjantaina lähdin heti varhain aamulla kiertelemään kaupunkia. Kävely Las Vegasin kaduilla kesäkuun kynnyksellä osoittautui suorastaan tuskaiseksi, enkä voi kyllä suositella tänne tuloa kesäkuukausina kenellekään. Kaupungissa kävi lähes jatkuvasti pieni tuulenvire, joka yleensä tarkoittaisi mukavaa viilennystä – vaan ei täällä. Aavikolta puhaltava viima oli nimittäin vieläkin kuumempaa kuin kaupungin valmiiksi polttava ilmanala.

Pakkohan sitä oli käydä nopeasti myös kasinon sisällä.

Kello 15.00 pyörähti vihdoin käyntiin se päänumero, jonka vuoksi olin oikeastaan koko Vegasiin matkustanut: nimittäin UFC-vapaaottelutapahtuma. Kamppailujen jälkeen tarkoituksenani oli suunnata vielä kiipeilemään kaupungin ulkopuolella kohoaville kallioille, mutta ilta venähtikin peräti 6,5 tunnin mittaiseksi maratoniksi. Päivä hurahti loistavasti näinkin, sillä näin kaikkiaan kuusi loistavaa, kolme hyvää ja vain yhden vähän heikomman matsin.

Itse olin katsomossa aivan liekeissä, mutta tuntui, etteivät paikalliset syttyneet lajille samalla tavalla. Tapahtuma oli loppuunmyyty, mutta siitä huolimatta suurin osa penkeistä ammotti tyhjyyttään, sillä yleisö istui puolet ajasta hallin baareissa. On suorastaan uskomatonta, että joku maksaa pääsylipusta sata euroa eikä viitsi katsoa edes kaikkia otteluita. Kaiken huipuksi porukkaa alkoi valua ulos hallista jo illan päätapahtuman aikana. Varmaankin he halusivat pelata varman päälle ja poistua ajoissa, jottei tarvitsisi istua autolla ruuhkissa. Pääasia oli kuitenkin se, että minulla oli hauskaa ja oikeat ottelijat korjasivat voitot kotiin.

 

Michael Chiesa voitti TUF 15 kauden.

Otteluiden jälkeen ei ollutkaan enää muuta ohjelmaa kuin käydä iltapalalla, minkä jälkeen palasin hostellille kello yhdentoista maissa illalla. Päivät Vegasissa hurahtivat loppujen lopuksi todella nopeasti. Se oli toisaalta vain hyvä asia, sillä en hirveästi edes perustanut koko paikasta. Huomenna luvassa olisi sitten Grand Canyon, joka tulee varmasti olemaan aivan upea kokemus. Ainoa pelko on vain se, että armoton kuumuus pilaa hieman sitäkin seikkailua.

Matkalla hostellille näin vielä tämän pyramidin muotoisen kuuluisan kasinon.

Vegas yövalaistuksineen.

2.6. Lauantai

Unohdinkin aiemmin mainita, että sain Las Vegasista uutta reissuseuraa. Minun lisäkseni Civiciin hyppäsi nimittäin kaksi norjalaista, Stina ja Hege. Heistä tulee olemaan minulle iloa pitkäksi aikaa, sillä matkasuunnitelmamme täsmäävät täydellisesti aina Salt Lake Cityyn saakka.

Näimme tämän levottoman rakennuksen Vegasista lähtiessä.

Lähdimme ajamaan Las Vegasista heti lauantaiaamuna. Suunnitelmanamme oli taittaa koko välimatka suoraan Grand Canyonille asti yhden ainoan päivän aikana. Matkan varrella eteemme avautui kuitenkin upea järvi, jonka rantaan oli aivan pakko kurvata uimaan. Ja kyllä teki hyvää – tuntui suorastaan taivaalliselta päästä vilvoittelemaan puhtaaseen veteen Las Vegasin polttavan hornankattilan jälkeen.

Valtavan padon: Hoover Dam:n rakentamisen vuoksi, syntyi tämä upea järvi aavikon keskelle.

Järven lisäksi pysähdyimme myös muutaman kerran syömään ja katsomaan pientä länkkäri-teemaista "kylää" (=muutama länkkäri tyylinen rakennus tien vierellä), oli ihan siisti mesta. Näiden pysähtelemisten ja rauhassa ajelemisen vuoksi, emme kerenneet määränpäähän saman päivän aikana.

Länkkärimeininkiä! Clint Eastwood istui vankikärryssä :)

...Ja John Waynen kanssa vedettiin yksi kaksintaistelu.

Länkkärikylällä oli hyvin kiintoisa historia, josta tämä laatta valaisi hienosti kävijöitä. :)

Vähän aikaa ajettiin myös kuuluisalla Road 66:lla.

Otimme perinteisen jenkkityylisen motellihuoneen Flagstaff-nimisestä kaupungista yhdeksi yöksi. Se osoittautui loistavaksi ratkaisuksi, sillä oli todella mukavaa ottaa rennosti privaattihuoneessa. Meillä oli jopa oma televisio, josta näkyi useita elokuvakanavia. Ilta vierähti mukavasti pelejä pelaillen ja elokuvia katsellen.

3.6. Sunnuntai

Aamulla vein Stinan ja Hegen kiipeilemään paikalliseen sisäkiipeilyhalliin. He tykkäsivät lajista kovasti, ja he alkoivat jo suunnitella kiipeilyharrastuksen aloittamista itsekin kotipuolessa.

Jäätävää tekniikkaa.

Kyl se korkeampikin kiipeilymatka luonnistuu.

Kiipeilytreenien jälkeen otimme suunnan suoraan Grand Canyonille. Heti kun olimme saaneet auton pysäköityä, suuntasimme suorilta jaloilta kanjonin reunalle. Menimme koko porukka aivan sanattomiksi: näky oli jotain aivan käsittämättömän upeaa, ja tuo jättimäinen kuilu osoittautui aivan törkeän isoksi!

Parkkipaikan läheisyydestä kanjoni näytti tältä.

Heti näköalapaikan ja parkkipaikan läheisyydessä parveili valtavasti ihmisiä ihailemassa maisemia. Me päätimme kuitenkin etsiä rauhallisemman spotin, missä turistimassat eivät häiritsisi tunnelmaa. Lähdimme laskeutumaan alas melko hurjaa ja jyrkkää rannetta pitkin. Tunnin verran kestäneen kapuamisen jälkeen saavutimme suuren kielekkeen, josta saimme ihailla Grand Canyonin upeaa auringonlaskua täydellisessä omassa rauhassamme. Se oli aivan käsittämättömän huikea hetki!

Siinä katsellaan ehkä reissun parasta maisemaa.

Auringonlasku Grand Canyonilla.

Kuvassa vasemmalta: Stina, Hege ja Joppe.

Aurinko laskee vuorten taa.

Ennen kuin aurinko laski, kalliot olivat vielä kirkkaan vaaleita.

Kalliot värjääntyivät hienosti punaisiksi, heti auringonlaskun jälkeen.

Aurinko vaihtui kuuksi.

Pimeys laskeutui.

Auringonlaskun jälkeen sattui aivan uskomaton juttu. Törmäsin nimittäin vessaan mennessäni yhteen korealaisista, joka oli ollut kanssani Yosemitessa! Hänellä oli tällä kertaa taiwanilainen ystävä matkaseuranaan. Maailma osoittautui kliseisesti sanottuna todella pieneksi. Koska he olivat jo varanneet itselleen paikan viralliselta leirintäalueelta, minä ja norjalaisseurueeni painelimme metsän läpi pystyttämään oman telttamme heidän leirinsä viereen – eikä meidän tarvinnut maksaa majoituksesta senttiäkään.

Vietimme mahtavan illan istuskellen porukalla leirinuotion ääressä, paistellen nakkeja ja käristäen pekonia. Mikä parasta: onneksi minulla oli tällä kertaa tomaattia ja kurkkua leivän päälle, eikä Norjan reissulla kokemani painajainen päässyt toistumaan.

Illanistujaiset.

Aaaaahh! pekonia ja nakkia. :P

Maanantai 4.6.
Heräsimme aamulla aikaisin ihailemaan kanjonin auringonnousua – ja vau, se oli aivan uskomaton! Nautimme tästä kenties elämäni upeimmasta näystä vielä muutaman tunnin ajan. Fiilistelyn jälkeen hyvästelin korealaisen ystäväni jo toistamiseen, ja lähdimme norjalaisten kanssa ajelemaan kohti Monument Valleyä.

Viimeiset tuuletukset upealla luonnon muokkaamalla nähtävyydellä.

Mietiskelyä.

Viimeinen siemaus.

Matkalla Monument Valleyyn teimme välipysähdyksen Antelope Canyonilla. Sisäänpääsy maksoi suolaiset 30 dollaria, ja hetken mietin, oliko hinta jo vähän liikaa pyydetty. Päätin kuitenkin maksaa, kun kerran täällä oltiin.

Heti kanjoniin astuessani tajusin, että hinta oli jokaisen dollarin arvoinen. Oli uskomatonta, miten sileitä kallionpinnat olivat. Paikka muistutti suurimmaksi osaksi enemmän luolaa kuin perinteistä kanjonia. Välillä katossa oli reikiä, joista auringonvalo siivilöityi upeasti sisään.

 

Sileätä luolan pintaa.

Paikan highlight oli tämä valoilmiö taivaalta.

Luolilta ajoimme vielä toiselle pysähdyspaikalle noin 20 kilometrin päähän Coloradojoen varrelle. Kyseinen jokihan on sama, joka on synnyttänyt muun muassa Grand Canyonin ja virtaa edelleen sen pohjalla. Tässä kohdassa kanjoni ei ehkä ollut aivan yhtä "Grand" kuin kuuluisa kaimansa, mutta paikka oli silti todella upean näköinen. Mikä parasta, tämä elämys oli täysin ilmainen!

Colorado River. Kuvan muodostelman nimi on Horseshoe Bend.

Selfie time.

Ei voinut vastustaa kiusausta hyppäämiseen :)

Edessä oli vielä parisataa mailia ajoa pohjoiseen halki tasaisen aavikkomaiseman, kunnes... noin kymmenen mailia pitkä suora tie johdatti meidät kohti horisontissa siintäviä, punaisia tasahuippuisia vuoria. Olette varmasti kaikki nähneet lännenelokuvia tai esimerkiksi Forrest Gump -leffan, joissa nämä samat ikoniset maisemat vilisevät.

Pikkuhiljaa pitkän aavikkoajelun jälkeen ensimmäiset Monument Valleyn vuoret alkoivat siintää horisontissa. Btw, on muuten suora tie!

Valleyhin saavuttuamme ajoimme saman tien maisemareitin, joka kiemurtelee vuorten keskellä. Se oli todella hieno kokemus, mutta kaikkein parhaat näkymät avautuivat silti puiston vierailijakeskuksesta, joka on rakennettu korkean mäen päälle. Sieltä avautui juuri se sama ikoninen maisema, jonka olin nähnyt aiemmin lukuisissa elokuvissa ja valokuvissa.

Autoreitin alkua.

Mukavaa oli päästellä vähän hiekkatietä vaihteeksi.

Välillä auto piti ajaa vähän erikoiseen kulmaan, jotta matkaa pystyi jatkamaan.

Taituruus... jotkut on vaan taitavampia, kuin toiset.

Autokin hieman likaantui hiekkateillä.

Monument Valley!! Park officen parvekkeelta nähtynä.

Mietimme jo Monument Valleyyn saapuessamme, missä ihmeessä viettäisimme yömme. Kaikki kuitenkin järjestyi kuin itsestään erään naisen tullessa juttusille. Hän asui keskellä Monument Valleyä ja tarjosi meille mahdollisuutta telttailla pihallaan kymmenellä dollarilla – eli vain muutamalla eurolla per naama! Hintaan kuuluivat jopa polttopuut nuotiota varten, joten tartuimme diiliin epäröimättä. Saimme nauttia nuotion äärellä upeasta auringonlaskusta, jonka jälkeen täysikuu nousi hitaasti vuorten takaa. Aika mahtavaa! Kuun loistetta ei valitettavasti saanut kameroilla kunnolla ikuistettua, joten tämä hetki on vain yritettävä painaa visusti verkkokalvoille.

Tiistai 5.6.
Yö sujui levollisesti, kunnes kello 6.30 luonnon oma automaattinen herätyskello herätti meidät – nimittäin aurinko. Aavikko on kyllä ristiriitainen paikka: yöt ovat jäätävän kylmiä ja päivät puolestaan polttavan kuumia. Illalla oli ihana nukahtaa lämpimään makuupussiin, mutta aamulla tunnelma oli toinen. Heräsin selkä makuupussiin liimautuneena ja kurkku kuivempana kuin hiekka, jonka päällä nukuimme.

Monument Valleysta matka jatkui kohti Utahin osavaltiossa sijaitsevaa Zionin kansallispuistoa. Pysähdyimme matkan varrella Kanab-nimiseen pikkukaupunkiin ja otimme motellihuoneen yhdeksi yöksi. Loppupäivä sujuikin rennosti ilman sen kummempia ohjelmanumeroita.

Ehkä maailman paras kuski.

Keskiviikko 6.6.
Saavuimme Zioniin jo hyvissä ajoin keskiviikkona ja vuokrasimme telttapaikan leirintäalueelta kolmeksi yöksi. Jos matkustaisin yksin, en varmaankaan suostuisi maksamaan teltassa nukkumisesta mitään, mutta porukalla reissatessa voi tehdä poikkeuksen. Eipä tuo lysti tosin maksanutkaan kuin neljä dollaria yöltä per nenä.

Zion National Park.

Ehdimme heti ensimmäisenä päivänä vaeltamaankin. Katsoin Zionin kartasta, että reitti Observation Pointin huipulle (1 983 metriä) kuulostaisi loistavalta. Norjalaiset eivät tästä innostuneet, joten päätimme lähteä eri reiteille.

Puistosta saadussa kartassa arvioitiin edestakaiseen matkaan menevän 8 tuntia. Minulla oli kuitenkin valoisaa aikaa jäljellä enää viisi tuntia. Pistin siis äkkiä tossua toisen eteen ja suorastaan juoksin ylös, jotta ehtisin takaisin ennen pimeää. Kahdeksan tuntia tuntui liioittelulta jo etukäteen – ja sitä se toden totta olikin. Minulla meni huipulle vain puolitoista tuntia! Maisemat olivat kyllä aivan jäätävän upeat. Hengailin huipulla puolisen tuntia ja juoksin takaisin alas. Yhteensä reissuun meni kahdeksan tunnin sijasta vain kolme tuntia.

 

Lähellä huippua.

Observation Point (1 983 metriä).

Koska pimeän tuloon oli vielä aikaa, päätin juosta vielä viereiselle nähtävyydelle nimeltä Emerald Pools. Matka sinne kesti vain puolisen tuntia. Itse altaat eivät olleet mitään kovin kummoisia, mutta paikalta avautuivat kyllä upeat näköalat suoraan Zionin laaksoon.

Maisemat Pooleilta.

Tyytyväinen matkailija. :)

Torstai 7.6.
Yö tuli nukuttua aikalailla hyvin! Utahissa ei ole enää aivan yhtä polttavan kuuma kuin Arizonan puolella oli. Saimme eilen hankittua puistonvartijoilta eli rangereilta luvat backcountry-vaellusta varten. Reittimme nimi oli "The Subway".

Camping groundimme.

Ajoimme vaelluksen aloituspaikalle, jonne oli leirintäalueeltamme noin kymmenen kilometrin ajomatka. Vaelluksen alkutaival taittui metsikössä, jonka halki kulki vain kapea polku. Noin viiden kilometrin talsimisen jälkeen metsä vihdoin loppui, ja edessämme avautui veden kallioon poraama tunneli. Se muistutti hämmästyttävän paljon metrotunnelia, mistä paikka on saanut nimensäkin.

Alkumatkan metsikköä.

Frogi.

Pikkuhiljaa lähestyimme tunnelia.

Subway.

Itse tunneli oli noin kaksi ja puoli kilometriä pitkä. Sen ensimmäiset puolitoista kilometriä olivat vielä helppoa käveltävää, vaikka välillä joutuikin väistelemään vesialtaita. Viimeinen kilometri oli kuitenkin aivan toista maata, sillä se piti taittaa lähes uimalla – ja vesi oli muuten hyytävän kylmää! Lopulta tunneli päättyi, ja sen perällä meitä odotti todellinen aarre: pieni vesiputous, jonka alla pystyi ottamaan ansaitun ja virkistävän suihkun.

 

Altaita joissa kahlasimme ja uimme.

Viimeinen mutka ennen...

...palkintoa.

Nautimme tunnelin upeista näkymistä vielä muutaman tunnin ajan, ennen kuin palasimme takaisin autolle. Vaellukselle kertyi mittaa yhteensä 15 kilometriä. Se ei ehkä kuulosta älyttömän paljolta, mutta olimme silti aivan poikki. Olimme takaisin teltalla jo kello kolmelta iltapäivällä. Aikaa olisi siis riittänyt vielä johonkin pieneen vaellukseen, mutta fiilistä ei enää löytynyt. Loppuillan otimme rennosti: pelasimme korttia ja kävimme puiston ulkopuolella ravintolassa syömässä.

 

Tarpeeksi taitava kaveri pääsee kyllä vedestä halutessaan ylös kuivattelemaan. :)

Perjantai 8.6.
Tämän päivän ohjelmassa oli Angels Landing, eli 1 760 metriä korkea vuori puiston keskellä. Tämä upea vaellus oli kuitenkin hieman pilattu asfalttitiellä, joka kiemurteli melkein huipulle asti. Siis that kind of shit pisses me off – luonnonnähtävyydet pitäisi säilyttää mahdollisimman luonnollisina! Toinen reissufiilistä laskenut juttu olivat aivan jäätävät ihmismassat.

Mutta sitten itse vaellukseen. Alkumatkan kävelin norjalaisten kanssa, mutta heidän vauhtinsa oli todella hidas. Lähdin siksi jo noin kilometrin jälkeen omille teilleni. Saavutin huipun yksikseen parissa tunnissa (norjalaiset kertoivat myöhemmin, etteivät olleet edes jaksaneet tulla ylös asti). Vaikka reittiä olikin vähän pilattu ruuhkilla ja asfaltilla, niin maisemia huipulta ei onneksi ollut pilattu mitenkään. Näkymät olivat aivan huikaisevat!

Alkumatkan meininkiä.

Asfalttitiet mutkittelivat hienosti.

Näkymät Angels Landing:n (1 760 m.) huipulta.

Maisemat toiseen suuntaan.

Paluumatkalta.

Kello oli jo neljä iltapäivällä, kun saavuin takaisin teltalle. Norjalaisia ei näkynyt missään, joten päätin ottaa auton ja ajella puiston ulkopuolella sijaitsevaan kaupunkiin. Nautiskelin siellä kunnon jenkkimättöä – eli mitäs muutakaan kuin hampurilaisaterian. Söin pitkään ja hartaasti, minkä jälkeen kiertelin vielä hetken kaupungilla. Saavuin takaisin leiriin vasta puoli kahdeksalta, ja norjalaisetkin olivat sillä välin palanneet. Vietimme viimeistä iltaa Zionissa korttia lätkien, kuutamon ja otsalamppujen valossa.

Lauantai 9.6.
Lähdimme jatkamaan matkaa Zionista lauantaiaamuna. Ajelimme mukavat 400 mailia (noin 650 kilometriä) aina Utahin pääkaupunkiin Salt Lake Cityyn asti. Matka taittui todella mukavasti. Pitkätkään välimatkat eivät tunnu täällä pahalta, sillä maisemat ovat koko ajan loistavat ja matkan varrella voi aina pysähtyä syömään johonkin hyvään kuppilaan.

Matkan loistavaa maisemaa.

Kaupunkiin saavuttuamme etsimme edullisen hostellihuoneen ja varasimme sen kahdeksi yöksi. Suihku maistui kyllä aivan uskomattoman hyvältä, sillä olin peseytynyt kunnolla viimeksi ennen Zioniin menoa – eli neljä päivää sitten! Illalla suuntasimme vielä rentoutumaan elokuvateatteriin ja kävimme katsomassa leffan Snow White and the Huntsman. Se oli ihan viihdyttävää katsottavaa.

Saavuimme Salt Lake City:n.

Sunnuntai 10.6.
Aloitimme aamun kiertelemällä kaupungin keskustaa. Kyseessä on kyllä suorastaan tylsä kaupunki – mutta mitä muuta voikaan odottaa paikalta, jossa on suuri mormoniväestö? Kaupunkia ympäröivät vuoristot ovat sentään todella upean näköisiä, ja ne tekevät tästä paikasta ehdottomasti vierailemisen arvoisen.

Vuoret kaupungin taustalla.

Kun tylsä keskusta oli kierretty, lähdimme paikalliseen kiipeilyhalliin vähän jumppailemaan, ja se oli kaikkea muuta kuin tylsää! Järjestään kaikki kiipeilyhallit täällä USA:ssa ovat kyllä upeita komplekseja.

Päivän kohokohta oli illalla, kun suuntasimme itse suolajärvelle, josta kaupunki on saanut nimensäkin. Auringonlasku järvellä oli kerrassaan upea.

The Salt Lake.

Naatiskelua.

Järveltä suuntasimme vielä uudestaan leffateatteriin. Tällä kertaa katsoimme Prometheus-elokuvan. Se ei ollut kyllä yhtään minun juttuni, mutta jos olet Alien-leffojen fani, niin tämäkin uppoaa varmasti.

Olisi pitänyt tietää, että 5$ maksavassa pizzassa on pakko olla jotain mätää. Kyseessähän on tietysti aterian pienuus.

Maanantai 11.6.
Aamulla kävin heittämässä norjalaiset kaupungin lentokentälle, mistä he ottivat lennon New Yorkiin. Itse painelin autolla Salt Lake Cityä ympäröiville vuorille ja ajattelin valloittaa jonkin alueen monista huipuista.

Olen valloittanut tämän reissun aikana jo vaikka kuinka monta vuorta, mutta lähes kaikissa minua on vaivannut yksi ja sama asia: porukkaa on aina aivan pirusti. Tällä kertaa edessäni häämötti tavallinen vuori, jonne ei mennyt minkäänlaista polkua. Sen rinteet olivat vain täynnä puita ja muuta pusikkoa. Ajattelin itsekseni: "Ei se ota jos ei annakaan – varmaan vain ensimmäiset 500 metriä on metsää, ja sen jälkeen ollaan tarpeeksi korkealla, ettei siellä kasva enää mikään."...

...Olin muuten väärässä! Kävelin alle kilometrin ylöspäin, ja siihen tuhoutui viisi tuntia umpipusikossa rymytessä. Pääsin lopulta jonkin pienen nyppylän huipulle ja päätin saman tien palata takaisin autolle. Olipahan reissu! En taatusti lähde enää uudestaan pusikkoon rämpimään – en ainakaan silloin, kun kyseessä on pelkkä päivävaellus.

Kuvan alareunassa näkyy hyvin minkälaisen tuuhean pusikon läpi minun piti puskea.

Ihan hyvät maisemat olivat matkan varrella.

Näin korkealle pääsin, kunnes alkoi pusikko ärsyttämään liikaa.

Alkuperäinen suunnitelmani oli suunnata Salt Lake Citystä suoraan Wyomingin osavaltioon ja Yellowstonen kansallispuistoon. Päätin kuitenkin muuttaa suunnitelmia, sillä minulla oli vielä reilusti reissuaikaa jäljellä. Halusin lähteä katsomaan, minkälainen paikka Idahon osavaltio oikein on. Luin Lonely Planetin matkaoppaasta, että keskellä Idahoa kulkee pari autotietä, jotka ovat erittäin hienoja ajaa. Eipä siis muuta kuin auton nokka kohti pohjoista ja Idahon maisemateitä.

Ajoin eteenpäin niin kauan kuin suinkin jaksoin – ehkä noin kuutisen tuntia – ja pysähdyin lopulta nukkumaan yhdeksi yöksi pieneen tienvarsimotelliin.

Auringonlasku matkan varrella.

Tiistai 12.6.
Tänä aamuna pääsin vihdoin ajelemaan näitä kyseisiä maisemateitä. No, olihan niitä ihan mukava ajaa ja maisemat olivat kyllä hienoja, mutta rehellisesti sanottuna ne eivät olleet aivan 600 mailin ylimääräisen ajomatkan arvoisia. Tulipahan kuitenkin käytyä ja nähtyä tämäkin paikka!

Tästä alkoi kirjan suosittelemat tiet.

Ihan nättiä nuo Idahon tiet olivat.

Ehkä paras maisema matkan varrella.

Teiden jälkeen edessä oli vielä useamman tunnin ajomatka Idahon itälaidalla sijaitsevaan Rexburgin kaupunkiin. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana tunsin oloni turhautuneeksi kaikkeen siihen autossa istumiseen. Sen vuoksi painoin kaasua vähän tavallista enemmän ja ohitin taajama-alueella kolme traktoria, jotka matelivat eteenpäin kuin mutaan takertuneet etanat. Pitihän se arvata, miten siinä kävi: poliisisetähän se siellä näki tilanteen ja kurvasi vilkut päällä perääni.

Seurasin sivupeilistä, kun konstaapeli lähestyi autoni ovea lähes hiipien ja kylkeä nuollen. Samalla hän piti tiukasti kiinni virka-aseensa kotelosta – vähän eri meininki kuin koto-Suomessa! Poliisi totesi minulle napakasti:
– ”Ajoit 20 mailin alueella 35 mailia tunnissa. Se on aivan liikaa.”
– ”Tiedän. Olin turhautunut pitkästä matkasta ja tein typerän virheen”, vastasin rehellisesti.
– ”Hmm. Katso tuota nopeusrajoituskylttiä, näetkö sen?” poliisi kysyi ja osoitti merkkiä.
– ”Kyllä näen.”
– ”Noudata sitä jatkossa! Hienoa, että käytit sentään turvavyötä.”
– ”Thank you, officer”, huokaisin helpotuksesta.

Sakkoja ei onneksi tullut, ja mies osoittautui lopulta todella mukavaksi. Kai sitä voi tähänkin todeta, että aina on kiva saada uusia kokemuksia!

Tiet kohti Rexburgia olivat myös todella nättejä.

Saavuin Rexburgiin vasta kymmenen maissa illalla. Rankan ajomatkan jälkeen teki mieli nukkua sisätiloissa, joten otin yllättävän hyvän – joskin budjettiini nähden hieman liian kalliin – motellihuoneen, kun halpoja vaihtoehtoja ei vain löytynyt. Vähän jäi kyllä kaduttamaan, että tuli sorruttua 40 dollarin yöpymiseen, kun edellisenkin yön olin nukkunut sisällä.

 

Keskiviikko 13.6.
Rexburgista oli vain tunnin ajomatka Yellowstonen kansallispuistoon. Minulla oli todella suuret odotukset tästä mahtavasta supertulivuoresta.

Puistoon saapumisen jälkeen kävin ensitöikseni katsomassa lähes kaikki suuret turistinähtävyydet pikaisesti läpi. Listalla olivat muun muassa kuuluisa Old Faithful -geysir sekä Grand Prismatic Spring, joka on kyllä melkoisen outo mutta upea rikkilampi. Ne olivat todella siistejä luonnon ihmeellisyyksiä.

Intoa täynnä!

Kiehuvaa vettä.

Tämmöisiä lampia oli joka puolella. Niiden vesi oli varmaan lähemmäksi 100 asteista.

Mielenkiintoista.

Tämmöistäkin ihme juttua tulivuoren vulkaaninen toiminta saa aikaiseksi.

Käärmekin luikerteli ohi.

Ihan mukavat olivat puiston maisemat.

Old Faithful geysir.

Grand Prismatic Spring, jonka vesi on yli sata asteista.

Kun olin kiertänyt ”pakolliset” nähtävyydet, suuntasin puistonvartijan toimistoon kyselemään, josko tällä kertaa saisin laillisen luvan nukkua jossain keskellä metsää. Ja sehän onnistui! Tosin minun piti väitellä rangerin kanssa puoli tuntia siitä, ettei tarkoituksenani ole päätyä jonkin puiston lukuisan karhun iltapalaksi. Lopulta sain vakuutettua hänet siitä, että osaan toimia karhujen kanssa oikein.

Tässä kohtaa jouduin turvautumaan pieneen valkoiseen valheeseen:
– ”Käymme kaverini kanssa Suomessa vähän väliä kanalintumetsällä, ja törmäämme karhuihin melkein joka reissulla. Ne ovat minulle hyvinkin tuttuja eläimiä.”

Todellisuudessa olen nähnyt karhun tasan kerran Ähtärin eläinpuistossa ja loput kerrat luontodokkareissa! Virallinen vaellukseni alkaisi vasta seuraavana päivänä, joten tulevan yön vietin vielä metsikössä sujuvasti luvattomalla telttapaikalla.

Puisto oli täynnä tuommoisia jässiköitä.

Ensimmäisen yön nukkumispaikalta.

Torstai 14.6.
Vihdoin aamu koitti! Vetäisin äkkiä jotain aamupalaa napaan ja lähdin innosta puhkuen 30 mailin (noin 48 kilometrin) ja kahden yön vaellukselle keskelle Yellowstonen erämaata. Tajusin kuitenkin heti lähtiessäni, että matka ensimmäiselle ennalta varatulle leiripaikalle oli naurettavan lyhyt – minulla meni sen taittamiseen vain vaivainen tunti. Päätin pystyttää teltan saman tien valmiiksi ja painella heti takaisin autolle, jotta ehtisin tehdä vielä jotain järkevää päivänvalon aikana.

Alkumatkan maisemaa.

Kauriita näkyi joka puolella.

Pystytin teltan valmiiksi ja läksin loppupäiväksi pois.

Kun saavuin takaisin autolle, tongin Yellowstonen kartan esille ja huomasin sieltä paikan nimeltä Grand Canyon of the Yellowstone. Siis ei kun vain takaisin ratin taakse ja keula kohti kanjonia!

Paikka osoittautui aivan uskomattoman upeaksi. Eteen avautui korkeita, kohisevia vesiputouksia ja jäätävän kokoisia kanjoneita. Maisemia ihaillessa kello vierähti kuin huomaamatta, ja pian alkoi jo hämärtää. Oli siis aika suunnata takaisin teltalle pimeyden tieltä.

Gran Canyon of the Yellowstone.

Elämäni isoin vesiputous. 

The Paratrooper.

Vesiputouksen yläpuolella.

Juoksin kohti leiriä, ja matkaa teltalle oli jäljellä enää satakunta metriä, kunnes... suoraan minun ja telttani välissä jökötti valtava grizzlykarhu! Huomatessani pedon se oli vain kymmenen tai kahdenkymmenen metrin päässä minusta. Karhu ei onneksi juurikaan minusta välittänyt, vaan käänteli rauhassa kiviä ja etsi niiden alta matoja tai jotain muuta syötävää. Peruuttelin hitaasti ja rauhallisesti takaisin noin sadan metrin turvaetäisyydelle. Vasta siinä vaiheessa uskalsin kaivaa tärisevillä käsilläni kameran taskusta. Sain kuin sainkin napattua karhusta muutaman kuvan ja videonpätkän todisteeksi tästä kohtaamisesta!

Grizzly karhu noin 100 metrin päässä kääntelemässä kiviä.

Siinä sitä sitten ihmettelin, miten ihmeessä pääsisin teltalle tuon järkäleen ohi. Eipä siinä auttanut muu kuin lähteä kiertämään karhua kaukaa ja pysytellä koko ajan noin kilometrin etäisyydellä siitä. Kun lopulta pääsin teltalleni, tajusin karhun kohtaamispaikan olevan vain noin 50 metrin päässä – onneksi sentään jyrkän kummun takana. Tilanteen teki tukalaksi se, että minulla oli aivan hirveä nälkä, joten oli pakko alkaa keitellä ruokaa. Kokkaaminen kyllä epäilytti, sillä ruoan tuoksuhan voisi houkutella karhun suoraan luokseni. Nalle ei onneksi ilmaantunut paikalle ja sain nukkua yöni rauhassa, joskin melkoisesti palellen. Molemmat yöt puistossa olivatkin todella kylmiä. Se selittyy varmaankin korkeudella, sillä koko kansallispuisto sijaitsee reilussa 2 000 metrissä.

Perjantai 15.6.
Aamulla jatkoin matkaani. Karhuja ei enää näkynyt, mutta susia senkin edestä! Olin pitämässä juomataukoa, kun noin 50 metrin päähän minusta ilmestyi ensin yksi susi. Hetken päästä seuraksi liittyi toinen, ja pian jo kolmaskin. Päätin siinä vaiheessa jatkaa matkaa melko pikaisesti, ennen kuin ympärilläni olisi kymmenen suden lauma. Ei niistäkään onneksi mitään harmia koitunut.

 

Vaelluksen maisemat eivät olleet mitään päätä huimaavia, ehkä tämä lampi oli paras maisema vaelluksen toisena päivänä.

Kun matkaa seuraavalle leiripaikalle oli jäljellä enää kymmenen mailia, vastaan käveli joku aivan älytön eräjorma. Tämä herra kertoi kävelleensä elämänsä aikana lähes jokaisen polun Yellowstonessa – ja niitähän riittää, yhteensä nimittäin noin 2 000 kilometriä! Hän liittyi seuraani, ja talsimme seuraavalle nukkumapaikalle yhdessä. Eräjorma oli todella mukava kaveri ja juttua riitti niin paljon, että kymmenen mailin taival hurahti kuin siivillä.

Jostain syystä otin kuvan niin, että eräjorman kasvoja ei näkynyt.

Kun saavuimme leiripaikalle, tajusin, että tielle ja vaellukseni päätepisteeseen oli enää neljä mailia matkaa, eikä kellokaan ollut vielä paljoa mitään. Päätin saman tien jatkaa suoraan tielle asti ilman toista yöpymistä metsässä. Eräjorman kyydillä pääsin vielä erittäin kätevästi takaisin omalle autolleni.

Noin 45 kilometrin vaellus noin 20 kilon rinkan kanssa vei voimia sen verran, ettei minua todellakaan huvittanut lähteä heti uudestaan maastoon rämpimään. Siispä hyppäsin rattiin ja jatkoin matkaa heti Yellowstonen eteläpuolella sijaitsevaan Grand Tetonin kansallispuistoon.

Taas tien päällä.

Puistojen rajalla oli tämä hieno järvi.

Samainen järvi.

Minua väsytti aivan pirusti, ja sain kuulla, että Grand Tetonin vuoret olivat vielä täysin lumen peitossa. Huipuilla oli kymmenen astetta pakkasta ja alhaalla laaksossa puolestaan aivan älyttömästi hyttysiä. Mietin siinä itsekseni, että kiinnostaako minua pätkääkään lähteä sinne rämpimään ilman kunnon varusteita ja lämpimiä vaatteita. No EI todellakaan! Päätin siis suosiolla jättää vuoret väliin ja ajelin suoraan puistojen eteläpuolella sijaitsevaan Jacksonin kaupunkiin.

Grand Tetonin vuoristoa...

...Sitä samaa, ja innoissaan oleva matkantekijä. :D

Kun saavuin Jacksoniin, yritin löytää yösijaa jostain sisätiloista, mutta halvin majapaikka maksoi huikeat 80 dollaria. En todellakaan aikonut maksaa sellaista summaa. Kello oli jo yksi yöllä, minua väsytti aivan älyttömästi, ja ulkona oli pimennon lisäksi hyytävän kylmä. Totesin itsekseni, etten takuulla ala enää pystyttää telttaa tässä kunnossa. Ratkaisu oli selvä: nukkuisin autossa McDonald’sin parkkipaikalla!

Lauantai 16.6.
Autossa tuli nukuttua yllättävän hyvin – jopa paremmin kuin kylmässä teltassa kovalla maalla ja ilman makuualustaa. Se sai tilanpuutteen vuoksi jäädä Suomeen.

Aamulla lähdin ajelemaan jo kohti reissuni viimeistä osavaltiota, Coloradoa. Matkaa Denveriin oli taitettava yli 500 mailia. Yellowstonea ja Grand Tetonia lukuun ottamatta Wyoming on maastoltaan hyvin tasaista, joten matkan maisemat eivät olleet mitenkään erikoisia.

Koin matkan varrella kuitenkin yhden todella hienon hetken. Pysähdyin syömään johonkin tuhannen asukkaan pikkukylään. Kahvila, jossa söin – tai oikeastaan koko se kylä – oli kuin suoraan Quentin Tarantinon elokuvasta. Tarjoilija puhui mahtavalla aksentilla, jollaista kuulee usein Hollywood-leffoissa. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, kun sisään asteli kylän sheriffi. Hän oli kuin suoraan stereotyyppisestä elokuvasta nahkasaappaineen, stetsoneineen ja rinnassa kiiltävine tinaisine tähtineen. Tarjoilija puhutteli sheriffiä sanalla "darling". Aivan mahtavaa settiä!

Matkalla Denveriin sininen taivas muuttui yhtäkkiä aivan harmaaksi. Mietin mistä oikein on kyse.
Myöhemmin selvisi varoituskyltistä, että lähistöllä riehuu todella iso metsäpalo.

Saavuin Denveriin juuri ennen auringonlaskua. Kirjauduin edulliseen hostelliin aivan kaupungin keskustan tuntumaan ja ehdin vielä hetkeksi tutkimaan kaupunkia ennen pimeän tuloa. Denveristä huomasi heti, että se on yksi tämän reissun parhaista kaupungeista – kenties heti San Franciscon jälkeen listallani kakkosena. Täällä on kunnolla menoa ja meininkiä, ja kaupunki on silti juuri sopivan kokoinen. Keskustakin näyttää todella upealta korkeine pilvenpiirtäjineen.

Denverin pilvenpiirtäjiä.

Sunnuntai 17.6.
Tänään kävin kiertämässä kaupungin pääkadun. Katu on erittäin miellyttävä: sillä on pituutta noin kaksi kilometriä, ja se on muuten autoton, mutta sen päästä päähän kulkee koko ajan ilmainen bussi. Alueella oli myös paljon katuesiintyjiä. Jäin seuraamaan muun muassa paria rumpalia, jotka soittivat aivan käsittämättömän taitavasti. Meininki oli kerrassaan loistava! Kuuntelin heidän soittoaan varmaan puoli tuntia ja heitin viisi dollaria tippiä palkkioksi.

Illalla lähdin vielä ulos hostellilta tapaamani sveitsiläisen kaverin kanssa. Hän joi muutaman oluen ja minä tukeuduin Red Bulliin. Oli mukava käydä testaamassa vähän USA:n yöelämääkin, sillä tämä oli itse asiassa koko reissun aikana ensimmäinen kerta, kun vaivauduin lähtemään baariin. Juteltiin siinä pari tuntia ja lähdimme takaisin hostellille.

Maanantai 18.6.
Tänään suuntasimme sveitsiläisen kanssa paikalliseen kuppilaan katsomaan jalkapallon EM-kisoja. Yritimme myös etsiä sisäkiipeilyhallia, mutta paikka oli kaiketi lopettanut toimintansa, sillä sitä ei löytynyt ilmoitetusta osoitteesta. Koko päivä hurahtikin aikalailla kaupungilla kävellessä. Ilta otettiin rennosti hostellin uumenissa elokuvia katsellen ja pizzaa syöden.

Denverin pääkatu.

Tiistai 19.6.
Tänään oli luvassa reissun viimeinen vaellus Rocky Mountainin kansallispuistossa. Ennen kuin lähdin ajamaan Denveristä kohti puistoa, halusin kuitenkin katsoa vielä hetken EM-futista – onhan kyseessä hieno tapahtuma, joka järjestetään vain neljän vuoden välein.

Vaikka ajomatka Denveristä puistoon kesti vain tunnin, pääsin futismatsin vuoksi aloittamaan vaellus- ja kiipeilyreissun vasta kello viideltä iltapäivällä. Otin mukaan rinkan, teltan ja makuupussin, sillä ajattelin vaihteeksi vaeltaa vähän pidempään. Luvassa oli siis taas luvatonta telttailua: lupa metsässä nukkumiseen olisi maksanut 20 dollaria, enkä todellakaan aikonut maksaa sellaista summaa pelkästä teltassa nukkumisesta.

Jätin auton pienelle parkkipaikalle ja suuntasin kohti 4 346 metriä korkeaa Longs Peakia. Auton jättäminen vaellusreitin alkupäähän jännitti hieman. Pelkäsin, että puistonvartija saattaisi hoksata autosta minun lähteneen yön yli kestävälle vaellukselle ilman vaadittavaa lupaa.

Alkutaival taittui reipasta tahtia metsäisen maaston läpi. Noin kahdeksan kilometrin kävelyn jälkeen saavuin puurajan yläpuolelle, suurin piirtein 3 000 metrin korkeuteen. Talsin siitä vielä pari kilometriä eteenpäin etsien samalla hyvää telttapaikkaa. Lopulta löysin sopivan suojaisan kohdan suuren kallion kupeesta. Pystytin teltan nopeasti ja suuntasin läheiselle jyrkänteelle kokkailemaan ja ihailemaan auringonlaskua. Oli kyllä aikamoisen mahtavaa!

 

Kokkailupaikkani.

Auringonlasku noin 3 000 metrin korkeudesta.

Keskiviikko 20.6.
Yö sujui loppujen lopuksi ihan kivasti, mitä nyt heräilin vähän väliä kovan tuulen vuoksi. Myös se fakta, ettei minulla ollut koko reissulla makuualustaa mukana, teki nukkumisesta hieman haastavampaa kuin kotosalla omassa sängyssä kölliessä.

Aamun ensimmäiset kilometrit olivat todella tuskaisia. Se johtui varmasti väsymyksestä, mutta osansa teki myös selvästi ohuempi vuoristoilma. Hyvän vireen löytämiseen menikin muutama tunti. Aikalailla heti uuden vaihteen löydettyäni alkoi vaelluksen hauskin ja vaativin osuus: polku nimittäin loppui, ja siitä alkoi virallinen off-trail-osuus. Polun päässä nökötti kyltti, jossa varoitettiin: "Do not enter, extreme danger!" Minä vain sylkäisin kyltin suuntaan ja painelin määrätietoisesti eteenpäin.

Tuskaista taivaltamista.

Eläimiä.

Siinä se kohoaa: 4 346 metriä korkea Longs Peak.

Kyltiltä oli huipulle vielä ehkä viisisataa metriä pelkkää jyrkkää ylämäkeä. Rinne oli niin jyrkkä, että nousussa oli pakko ottaa kädet avuksi jalkojen kaveriksi. Matkan varrella oli pari hieman vaativampaa kohtaa, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä – ja niin vain pääsin huipulle! Elämäni ensimmäinen yli 4 000 metriä korkea vuori oli virallisesti valloitettu!

Ihan jyrkkää rinnettä.

Lähellä huippua maisemat olivat jo mahtavat.

Viimeinen rinne ennen huippua. Jyrkkä se oli!

Maisemat 4 300 metristä.

Huipulla tuulee.

Vietin huipulla hetken aikaa maisemia fiilistellen. Olisin kyllä viihtynyt siellä pidempäänkin, mutta todella kova tuuli alkoi nopeasti ottaa päähän, joten oli pakko lähteä alaspäin. Minua ei kuitenkaan huvittanut palata samaa reittiä takaisin, joten lähdin etsimään vaihtoehtoista reittiä. Löysin vuoren toiselta puolelta todella jyrkän rinteeseen muodostuneen kourun, jota pystyisi hyödyntämään laskeutumisessa. Sitä sitten tultiin alaspäin varovasti perse edellä – meno oli hidasta, mutta varmaa.

Tästä kohdasta "kouru" lähti alas.

Tuommoinen kaveri katsoi minua aika epäilevällä ilmeellä. :D

Kourun jälkeen alkoi kyllä mietityttää, olisiko sittenkin kannattanut palata samaa reittiä takaisin. Eteeni nimittäin ilmestyi massiivinen vuori, joka oli pakko kiertää, sillä se oli aivan liian jyrkkä ylitettäväksi. Jouduin kiertämään sitä noin kolme kilometriä todella vaikeakulkuisessa maastossa, kunnes vastaan tuli loivempi huippu. Sen ylittäminen sujui vielä helposti, mutta vastarinne olikin sitten astetta jyrkempi tapaus – ja juuri se minun piti laskeutua päästäkseni takaisin autolle.

Rinne näytti ilman kiipeilyköysiä melkoisen hardcorelta, mutta lähdin silti yrittämään. Selvitin ensin yhden todella vaikean kohdan, jonka jälkeen vastaan tuli vieläkin pahempi paikka: märkä kalliokieleke ja sen alla noin kymmenen metrin pudotus. Ei auttanut muu kuin yrittää. Vaihdoin kiipeilykengät jalkaan ja sidoin mankkapussin vyötärölle. Heitin rinkan suoraan jyrkänteeltä alas, jotta minulla olisi vähemmän painoa tasapainoteltavana. Siinähän se sitten meni, hitaasti ja rauhallisesti jokaisen liikkeen tarkasti harkiten. Vaikeusasteeltaan reitti oli ehkä jotain väliltä 4–5+ – free solo, onsight, downclimb ja mahdollisesti vielä first ascent! Selvisinpä siitäkin. Loppumatka autolle olikin enää leppoisaa kävelyä 20 kilometrin verran.

Kuvan vasemmassa laidassa missä näkyy lunta. Olivat vaikeimmat kiipeilykohdat, jotka vaellukseni tarjosivat.

Ajattelin, että olisin selvinnyt saman päivän aikana takaisin autolle, mutta matka oli yksinkertaisesti liian pitkä ja pimeys alkoi yllättää. Koska tässäkin puistossa asustelee mustakarhuja, jotka ovat aktiivisimmillaan juuri pimeällä, en halunnut ottaa mitään turhia riskejä. Pistin siis teltan pystyyn ja nukuin yön yli pimeän turvassa.

Torstai 21.6.
Aamulla edessä oli enää helppo loppusuora: kävelin loput noin kymmenen kilometriä takaisin autolle. Takana oli erittäin rankka, mutta ehdottomasti koko reissun paras vaellus!

Aamu valkeni kivasti jälleen lähes sinisen taivaan alla.

Rocky Mountainsilta jatkoin matkaani Boulder-nimiseen opiskelijakaupunkiin. Ja mikäpä aktiviteetti sopisikaan paremmin Boulderiin kuin boulderointi!

Heti perille saavuttuani lähdin kiireesti katsastamaan kaupungin loistavia ulkokiipeilymestoja. Viisi tuntia vierähti kuin siivillä aivan mahtavia reittejä kolutessa. Olisin halunnut jatkaa vielä sen jälkeenkin, mutta nälkä, väsymys sekä erittäin veriset ja teipatut kädet pakottivat lopettamaan tältä päivältä. Seuraava yö menikin tällä kertaa ei McDonald’sin –  vaan Pizza Hutin – parkkipaikalla nukkuessa.

Aijai mitä kiipeilymestoja.

Perjantai 22.6.
Aamulla suuntasin suoraan baariin – katsomaan jalkapalloa tietenkin! Penkkiurheilun jälkeen etsin kaupungista edullisen hostellin, minkä jälkeen lähdin kiertämään paikkoja. Tapasin matkalla muutaman paikallisen nuoren, jotka kertoivat minulle illalla järjestettävästä, nuorison suosimasta polkupyörätapahtumasta. Kun he kysyivät minua mukaan, vastaukseni oli selvä: ”Ehdottomasti!”

Niinpä kävin illansuussa vuokraamassa pyörän ja liityin letkaan. Tapahtuman teemana oli ”Myth and Magic”, joten porukkaa oli pukeutunut laidasta laitaan velhoista keijuihin. Homman juoni oli yksinkertainen: pyöräilimme ympäri kaupunkia, porukka otti vähän alkomahoolia ja jauhoi niitä näitä. Tapahtuma oli todella suosittu, sillä pyöräilijöitä oli mukana useita satoja. Poljin porukan mukana muutaman tunnin, kunnes lähdin nukkumaan. Ilta oli kyllä hauska, mutta aika äkkiä meno alkoi kuitenkin kyllästyttää.

Lauantai 23.6.
Tänään tulin ensitöikseni kirjastoon kirjoittamaan blogia ja odottamaan Ranska–Espanja-pelin alkua. Päivä olisi ollut täysin pilalla, ellei Espanja olisi hävinnyt – ja pitihän sen Espanjan tietenkin mennä voittamaan! Pelin jälkeen suuntasin kiipeilemään sisähallille. Se kannatti, sillä tuli muuten kiivettyä kaikkien aikojen paras sisäboulder-reitti!

Kiipeilyhallit Jenkeissä.. love it.

Illalla jatkoin vielä päivän penkkiurheiluteemaa ja suuntasin baariin katsomaan UFC-matsia. Paikassa oli kyllä aivan loistava tunnelma, sillä tupa oli täynnä lajifaneja, jotka kannustivat omia suosikkejaan todella äänekkäästi. Tapasin baarissa erään amerikkalaisen kaverin, ja siinä matsien ohessa tulikin parannettua maailmaa oikein urakalla. Päivä oli kaikkiaan todella hauska ja rento!

 

Sunnuntai 24.6.
Tämä päivä pyörähti käyntiin Englanti–Italia-pelillä, ja yllätys yllätys... Englanti meni häviämään. Jos Saksa ei onnistu voittamaan Italiaa seuraavaksi, niin jätän varmaan koko finaalin katsomatta – tai no ei sentään, pakkohan se on joka tapauksessa katsoa! Futishuuman jälkeen en keksinyt parempaakaan tekemistä, joten suuntasin kiipeilemään samaiseen sisähalliin, jossa olin käynyt jo lauantaina.

Boulderin keskustaa.

Kiipeilyn jälkeen ajattelin käydä suihkussa ja suunnata baariin, jos sieltä vaikka löytyisi hyvää juttuseuraa. Minun ei kuitenkaan tarvinnut lähteä minnekään, sillä löysin loistavan juttukaverin suoraan hostellilta, ja pian seuraamme liittyi pari muutakin tyyppiä. Kellon viisari vierähti nopeasti kahteen yöllä, ennen kuin painuimme kaikki nukkumaan.

 

Maanantai 25.6.
Tänään suuntasin takaisin Denveriin, jossa minua odotti se kaikkein pelätyin urakka: auton siivous! Koska olin koko kuukauden ajan vain ostanut kaikenlaista syötävää ja juotavaa, jonka jälkeen viskonut jätteet suoraan jalkatilaan, auto muistutti enemmän kaatopaikkaa kuin kulkupeliä. Kuinkas ollakaan, auton uumenista kertyi lopulta vaivaiset kaksi jätesäkillistä roskaa. Pahimpia löydöksiä olivat homeiset kananmunat ja banaaninkuoret, lattialle levinnyt avattu voipaketti sekä viimeisenä – muttei suinkaan vähäisimpänä – takakontissa itsekseen avautunut kaakaotermospullo. Kuivunutta kaakaota oli pitkin verhoiluja ja likaisia vaatteitani! Sain onneksi hinkattua sekä kaakaot että voit irti, jotta säästyin lisämaksuilta auton sotkemisesta.

Auton pelkääjän paikalla matkustajan ei tarvitse pelätä kolareita (onhan ratin takana niin hyvä kuski). Ainoa pelkäämisen aihe on: mihin paskaan vaatteet seuraavaksi sotkeutuu. :)

Siivouksen jälkeen palautin vihdoin auton. Oli kyllä todella outo fiilis jäädä ilman kulkupeliä. Aina kun laitoin kädet taskuun, pelästyin hetkeksi, missä auton avaimet ovat – kunnes muistin, ettei minulla ole autoa enää. Loppuilta menikin leppoisasti pizzaa syödessä, limsaa juodessa ja leffaa katsellessa.

 

Tiistai 26.6.
Tämä päivä vierähti huvi- ja vesipuistossa irlantilaisen ja korealaisen kaverin kanssa, jotka olin tavannut hostellilla edellisenä iltana. Oli aivan mahtavaa päästä etenkin vesipuistoon, sillä täällä on koko ajan reilut 30 astetta lämmintä ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Kyllä hölläsi päästä vähän pulikoimaan raikkaaseen veteen ja laskemaan vesiliukumäkiä! Vietimme siellä kuusi tuntia, mikä vei lopulta kaikki voimat. Huvittelun jälkeen emme jaksaneet muuta kuin kävellä ravintolaan syömään, ja loppuilta menikin jälleen kerran elokuvien parissa hostellilla.

 

Keskiviikko 27.6.
Viimeinen reissupäivä lähti käyntiin Portugali–Espanja-pelillä. Ja yllättäen Portugali meni häviämään! Ei ole kyllä montaa peliä näissä kisoissa mennyt niin kuin olisin halunnut. Matsin jälkeen ohjelmassa oli – mitäs muutakaan kuin – kiipeilyä. Löysin vihdoin sen sisäkiipeilyhallin, jota olimme aiemmin etsineet tuskissamme sveitsiläisen kanssa. Paikka oli piilotettu ovelasti tehdasalueelle, ja se oli todella vaikea löytää.

Reissun loppuyhteenveto: Kansallispuistot ja kaupungit syynissä

Laitetaanpa matka pakettiin perinteisellä plussat ja miinukset -listauksella sekä arvosanoilla asteikolla 1–5!

Kansallispuistot

1. Yosemite

• Miinukset: Maksulliset yöpymiset, hitosti porukkaa.
• Plussat: Vuoret, maisemat, kiipeilyt, vaellusreitit.
• Arvosana: 4/5

2. Rocky Mountain

• Miinukset: Maksulliset yöpymiset.
• Plussat: Vuoret, maisemat, kiipeilyt, vaellusreitit.
• Arvosana: 5/5

3. Yellowstone

• Miinukset: Ei korkeita vuoria, ei kiipeilyä.
• Plussat: Monipuolinen, villieläimet, ilmainen majoittuminen.
• Arvosana: 4-

4. Grand Canyon

• Miinukset: Kuumuus, ei niin monipuolinen, maksullinen majoittuminen.
• Plussat: Maisemat, vuoret, vaellusreitit, kiivettävää.
• Arvosana: 5-

5. Death Valley

• Miinukset: KUUMUUS.
• Plussat: Vuoret, kiivettävää, maisemat, ilmainen majoittuminen, monipuolinen.
• Arvosana: 3+

6. Monument Valley

• Miinukset: Kuumuus, yksipuolinen, ei kiivettävää, tylsähköt vaellusreitit.
• Plussat: MAISEMAT.
• Arvosana: 4-

7. Zion

• Miinukset: Vaellusreitit, maksullinen majoittuminen, liikaa ihmisiä, liian pieni.
• Plussat: Vuoret, maisemat.
• Arvosana: 4/5

(8. Grand Teton)

• Miinukset: Kylmyys, hyttyset.
• Plussat: VUORET.
• Arvosana: Ei pysty sanomaan, kun en käynyt siellä kunnolla.

---

Kaupungit

1. San Francisco

• Miinukset: Kerjäläisiä, gangstereita, jotkut alueet vaarallisia.
• Plussat: Hienon näköinen, pyöräilymahdollisuudet, ihmiset ystävällisiä, sopivan kokoinen, paljon kävelyteitä.
• Arvosana: 4+

2. Boulder

• Miinukset: Vähän liian pieni.
• Plussat: Opiskelijakaupunki, kiipeilymahdollisuudet, hienon näköinen.
• Arvosana: 3+

3. Denver

• Miinukset: Kerjäläisiä, pitkät välimatkat, kuumuus.
• Plussat: Hienon näköinen, kiipeilyt, pyöräilymahdollisuudet, mahtava kävelykatu.
• Arvosana: 4-

4. Las Vegas

• Miinukset: KUUMA, yksitoikkoinen, rikkaat paskiaiset.
• Plussat: Tapahtumat (UFC), näkemisen arvoinen.
• Arvosana: 2-

5. Salt Lake City

• Miinukset: Mormonikaupunki, tylsä.
• Plussat: Kiipeily, hienon näköinen, suolajärvi.
• Arvosana: 3-

Joppe kiittää kaikkia lukijoita.